Vuoden 2024 huonoimmat elokuvat

VUODEN 2024 HUONOIMMAT ELOKUVAT

Vuosi 2025 on enää parin päivän päässä, mutta ennen kuin otamme vastaan alkavan vuoden ja tutustumme sen elokuvatarjontaan, täytyy vielä hetkeksi kääntää katseet taaksepäin ja tarkastella kulunutta elokuvavuotta. Tänään puhutaan vuoden 2024 huonoimmista leffoista.

Heti tässä kohtaa haluan kuitenkin huomauttaa, että kyseessähän on vain minun oma henkilökohtainen listani, joka voi poiketa vahvasti sinun näkemyksistäsi. Listalla voi olla leffoja, joista juuri sinä tykkäät ja hei, mikäs siinä. Toisen roska voi olla toisen aarre.

Ja ennen kuin pääsemme varsinaiseen kymmenen huonoimman elokuvan listaan, minulta löytyy muutamia... öh... "kunniamainintoja", jotka täpärästi välttivät listalle joutumisen. Uusi Karvinen (The Garfield Movie) oli visuaalisesti mainio, mutta sisällöltään puhdasta typerryttävää koheltamista, joka aiheutti lähinnä päänsärkyä. Amerikkalainen Speak No Evil oli täysin tarpeeton ja munaton uusintaversio parin vuoden takaisesta tanskalaisesta kauhuelokuvasta, joka ei ymmärtänyt lähdeteostaan yhtään. Trap oli jälleen yksi M. Night Shyamalanin elokuva: loistava idea ja kömpelö toteutus, minkä takia trilleri muuttui jossain kohtaa jo naurettavaksi. Shyamalanin tyttären Ishanan esikoisohjaus The Watchers piti sisällään kaikki isänsä elokuvien perisynnit ja leffa oli muutenkin varsin vaivaannuttava nepotismiprojekti. Kraven the Hunter on nähtävästi viimeinen leffa Sonyn Hämähäkkimiehettömässä Hämähäkkimies-elokuvauniversumissa ja onneksi niin, sillä edes Aaron Taylor-Johnson ei onnistunut pelastamaan tätä sotkua, jota studio ymmärrettävästi panttasi lähes kaksi vuotta. Night Swim oli kauhuleffa, jonka idea kirotusta uima-altaasta oli enemmän huvittava kuin pelottava ja joka menetti vähäisenkin tehonsa viimeistään siinä kohtaa, kun altaalla kävijöitä piinaava möllykkä vihdoin näytettiin kaikessa komeudessaan. Edeltäjäänsä huomattavasti isommalla budjetilla tehty Winnie-the-Pooh: Blood and Honey II ei ollut yhtä surkea tapaus kuin ensimmäinen osa, mutta leffan ihmisdraama oli niin tuskaisan pitkästyttävää katseltavaa, että edes muutamat vekkulit tapot eivät pystyneet pelastamaan tätä satuslasheria.

10. MEAN GIRLS

Vuoden 2004 Mean Girls on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista teinikomedioista, jaksaen naurattaa makeasti yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Sen pohjalta tehtyyn musikaalinäytelmään perustuva musikaalielokuva Mean Girls on sen sijaan tympäännyttävää katseltavaa, joka aiheuttaa lähinnä silmien pyörittelyä kuin naurun purskahduksia. Tarina on tuttu: ujohko tyttö aloittaa ensi kertaa tavallisen koulun ja joutuu siellä suosituimpien tyttöjen pyöriteltäväksi, muuttuen hiljalleen itsekin ilkeäksi tytöksi. Renée Rapp on mainio ilkeitä tyttöjä johtavana Regina Georgena, mutta siihenpä leffan kehut jäävätkin. Elokuva on muovinen ja pinnallinen kuin sen nimikkohahmot. Tuttuja kohtauksia kierrätetään kuin tarkistuslistaa robottimaisesti läpikäyden, ilman mitään paloa projektia kohtaan. Kaikki on kolkkoa ja väkinäistä. Musikaalinumerot jättävät pääasiassa kylmäksi, minkä lisäksi ne lähinnä vain rikkovat kerrontaa, sen sijaan että ne kuljettaisivat tarinaa eteenpäin.

9. THE STRANGERS: CHAPTER 1

Vuoden 2008 The Strangers oli hyytävä kauhuelokuva, jonka teho ei ole hiipunut vuosien varrella mihinkään. Samaa ei voi sanoa kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneestä jatko-osasta The Strangers: Prey at Night (2018), saatika sitten tästä uudesta The Strangers: Chapter 1:sta, jonka on nimensä mukaisesti tarkoitus toimia uuden The Strangers -trilogian avausosana. Elokuvassa pariskunta yöpyy mökissä ja pimeän tullen mökkiin yrittää tunkeutua naamioitunut kolmikko ikävin aikomuksin. Suomen oma Renny Harlin otti pestin vastaan trilogian ohjaajana, koska hän halusi tehdä jotain uutta idean kanssa, eikä toistaa jo nähtyä. No mitäpä mies teki? The Strangers: Chapter 1 on periaatteessa kopio alkuperäisleffasta, jopa tylsistymiseen asti. Kaikki tutut kohtaukset ovat mukana, laiskasti kierrätettynä ja vailla mitään jännitettä. Ainoa poikkeus on, että definitiivisen lopun sijaan elokuva jättää tarinansa viime minuuteilla auki jatko-osia varten. Miten ihmeessä idea voi jaksaa kantaa vielä kahden leffan ajan?

Täyspitkä arvostelu tulossa alkuvuodesta 2025.

8. MADAME WEB

Vuoden kenties isoimmaksi meemileffaksi nousi Marvelin sarjakuviin perustuva, kriitikoiden ja katsojien haukkuma taloudellinen floppi Madame Web. Sarjakuvista tuttu mystinen ja sokea ennustajaeukko on korvattu puisen Dakota Johnsonin näyttelemällä ensihoitajalla, joka saa kyvyn nähdä tulevaisuuteen ja ryhtyy suojelemaan kolmea teinityttöä mieheltä, joka yrittää tappaa nämä, sillä tulevaisuudessa nämä tytöt koituisivat miehen kohtaloksi. Elokuvasta paistaa läpi se, että käsikirjoitus oli kuvausvaiheessa vielä hyvin erilainen. Pahishahmon repliikit ovat päivänselvästi dubattu päälle, minkä voi huomata, kun suun liike ei vastaa sanottuja repliikkejä tai kun hahmo on puhuessaan pääasiassa selin kameraan. Lopputulos on muutenkin naurettava. Näytteleminen on pökkelöä, toimintakohtauksissa ei ole mitään mukaansatempaavuutta, tarina on pistetty kömpelösti kasaan ja erikoistehosteet ovat surkuhupaisan halpoja. Finaalin Pepsi-mainonta aiheuttaa myötähäpeää ja jättääpä leffa myös vastaamatta kokonaan siihen, miten Madame Webin suojelemat nuorukaiset saavat supervoimansa.

7. THE CROW

Kökköjä uudelleenfilmatisointeja ja elokuvasarjojen uudelleenkäynnistyksiä tuntui tänä vuonna tulevan vähän joka tuutista ja niistä kehnoin oli mielestäni James O'Barrin sarjakuviin perustuva The Crow. Vuoden 1994 The Crow -filmatisointi on ikoninen, niin tyylikkään goottikuvastonsa kuin kuvausten aikana onnettomuudessa kuolleen päätähtensä Brandon Leen ansiosta. Joku fiksumpi olisi älynnyt jättää homman siihen, mutta niin vain tämäkin varis yritettiin saada lentämään vielä kerran, mutta ikävin lopputuloksin ja uusi The Crow sai osakseen niin kriitikoiden haukut kuin lähes täystyrmäyksen lippuluukuilla, eikä leffa onnistunut tienaamaan edes puolia budjetistaan takaisin. Visuaalisesti tyylikkään ja sähäkästi kerrotun kostokertomuksen sijaan uusi The Crow on piinaavan pitkäveteinen ja lähinnä vain masentava raina, joka tuntuu tuplasti kestoaan pidemmältä. Sen lisäksi, että leffalla kestää aivan liian kauan lähteä käyntiin, on kostoreissu yhtä veristä oopperatalokohtausta lukuun ottamatta varsin pliisu. Bill Skarsgård onnistui hyppäämään niin Pennywise-klovnin kuin kreivi Orlok -nosferatun saappaisiin, mutta hän ei vakuuta yhtään Eric Dravenina. FKA Twigs taas tekee yhden vuoden huonoimmista roolisuorituksista Ericin rakkaana Shellynä, jonka murha käynnistää Ericin kostoretken, eikä Twigsin ja Skarsgårdin väliltä löydy tippaakaan kemiaa.

6. TAROT

Kyllähän vuoden huonoimpien listalle yksi surkea teinikauhuraina kuuluu. Tänä vuonna kyseessä on Tarot, nimensä mukaisesti tarot-ennustuskortteihin liittyvä kauhutarina, jossa teineille luetut ennustukset käyvät toteen hirvittävin seurauksin. Idea on periaatteessa ihan hauska ja osa teinien perään tulevista möröistä ovat oivallisesti toteutettuja maskeerauksin ja praktikaalitehostein. Kauhuosasto on kuitenkin sitä teinirainoille tutun turhauttavaa ja laiskaa äkkisäikyttelyä vailla oikeaa jännitettä ja leffa on usein tahattoman koominen. Näyttelijäkaarti on vaivaannuttavan kehno, eikä elokuva lopulta edes jaksa seurata omia sääntöjään. Hölmöintähän on, että kun elokuvan alussa hahmoille ennustetaan heidän kohtalonsa, katsoja saa heti kättelyssä tietää, kuinka kaikille käy.

5. THE FIRST OMEN

Tiedän, että tämä on valinnoistani kontroversiaalein ja että olen aika yksin mielipiteeni kanssa, mutta minä inhosin - kyllä, INHOSIN - The First Omenia. Hollywood on päättänyt viime vuosina rahastaa 1970-luvun kauhuklassikoilla oikein tosissaan ja joka vuosi vaikuttaisi tulevan uusi hävytön mätäpaise tahraamaan klassikon nimeä. 2022 oli Halloween Ends, 2023 oli Manaaja: Uskon merkki (The Exorcist: Believer) ja tänä vuonna on The First Omen. Elokuva yrittää toimia esiosana vuoden 1976 Ennustukselle (The Omen), mutta vailla mitään ymmärrystä alkuperäistä elokuvaa kohtaan. Leffa muistuttaa enemmän Nunna-elokuvia kuin Ennustusta ja onpa The First Omenin käsikirjoitus myös törkeästi varastettu hieman laadukkaammasta nunnakauhuilusta, Immaculate - Tahrattomasta (Immaculate - 2024). Eipä tainnut yksikään muu leffa tänä vuonna suututtaa minua yhtä paljon kuin tämä - niin törkeältä keskisormen heiluttelulta se tuntui alkuperäiselokuvan faneja kohtaan.

4. VENOM: THE LAST DANCE

Kraven the Hunter ja Madame Web olivat jo kökköjä Marvel-elokuvia Sonyn tehtailta, mutta kaikista huonoin yhtiön tämän vuoden kolmesta Hämähäkkimiehen pahiksista kertovista elokuvista oli Venom: The Last Dance, joka vei kehnon Venom-trilogian onneksi päätökseensä. Hurja hirviö Venom on enää pelkkä myötähäpeää aiheuttava sketsihahmo ja aiemmin trilogian ainoana valopilkkuna toimiva Tom Hardykaan ei enää jaksa välittää. Hardy tekee yhden uransa huonoimmista ja ennen kaikkia välinpitämättömimmistä roolitöistä Eddie Brockina. Tarina on surkeasti rustattu ja käsikirjoitus on täynnä typerryttäviä hetkiä, lähtien Venomin tanssista Las Vegasissa ABBA:n Dancing Queenin tahtiin. Miksi Rhys Ifans pestattiin näyttelemään jotain ihme hippiä, kun mies tunnettiin jo toisena Hämis-pahiksena, Liskona? Miksi pääpahis Knull vain istuskelee tuolissaan, eikä tee mitään koko leffan aikana? Venom: The Last Dance oli viimeinen naula arkkuun ja todella toivon, että jonain päivänä Marvel Studios saa näiden hahmojen oikeudet takaisin ja voisimme vihdoin nähdä Venomin, joka tekisi oikeutta hahmon mahtavalle alkuperälle, tämän säälittävän räpellyksen sijaan.

3. MEGAMIND VS. TUOMIOSYNDIKAATTI

MEGAMIND VS. THE DOOM SYNDICATE

DreamWorksin animaatioelokuva Megamind (2010) oli erilainen supersankaritarina, keskittyessään pahikseen sankarin sijaan. Leffa keräsi ympärilleen vannoutuneen faniporukan, jotka ovat haaveilleet jatko-osasta yli vuosikymmenen ajan. Ja kun DreamWorks vihdoin vastasi kysyntään ja teki Megamind vs. Tuomiosyndikaatin, fanit yksimielisesti toivoivat, että elokuva olisi jäänyt tekemättä. Sen sijaan, että kyseessä olisi teatterijulkaisuun huolella ja isolla budjetilla työstetty animaatioelokuva, Megamind vs. Tuomiosyndikaatti oli halvalla ja kiirehtien kasaan hutaistu raina, jonka ainoa tarkoitus oli markkinoida uutta Megamind Rules! -animaatiosarjaa. Elokuva on visuaalisesti aivan järkyttävän huonon ja viimeistelemättömän näköinen. Leffan vitsit saavat vain vihaiseksi kehnoudellaan ja meno on muutenkin tympäisevää. Ei ihme, ettei kukaan alkuperäisestä näyttelijäkaartista palannut rooleihinsa. DreamWorks on tarjonnut vuosien varrella epätasaista jälkeä ja Megamind vs. Tuomiosyndikaatti on aika varmasti yhtiön ylivoimaisesti surkein animaatioelokuva.

2. REBEL MOON - PART TWO: THE SCARGIVER

Zack Snyderin scifisaaga Rebel Moonin ensimmäinen osa A Child of Fire (2023) oli jo huono, mutta sen jatko-osa The Scargiver oli vieläkin kehnompi - ehkä jopa Snyderin uran pohjanoteeraus. Tässä Seitsemää samuraita (七人の侍 - 1954) häpeilemättömästi kopioivan tieteistoimintasekoilun toisessa puoliskossa konflikti Veldtin maanviljelyskylän ja pahan galaktisen imperiumin välillä eskaloituu kunnon sodaksi. Luvassa on kaksi tuntia (tai lähes kolme, jos olet tarpeeksi rohkea katsoaksesi pidennetyn version) hidastettua maanviljelyä ja sitten niin puuduttavaa taistelemista, että uni meinaa iskeä kesken kaiken. Snyderin mahtipontinen suuruudenhulluus on siirtynyt surkuhupaisasta jo kiusalliseen ja tämä mammuttimainen paatos romahtaa totaalisesti oman painonsa alla. Neljän tunninkaan jälkeen katsojalle ei ole muodostunut minkäänlaista tunnesidettä näihin unohdettaviin hahmoihin - ei, vaikka leffa käyttää pitkän pätkän näiden lähes identtisten taustatarinoiden avaamiseen. Kyseessä ei ole edes visuaalisesti säväyttävä elokuva, vaan efektit näyttävät paikoin halvoilta ja yleisilme on tylsä kaikessa ankean harmaudessaan. Loppu kehtaa vielä pedata jatkoa, mutta eiköhän se olisi kaikille parasta, jos Rebel Moon jäisi tähän.

1. BEAUTIFUL WEDDING

Viime vuonna vuoden huonoimpien listan kärkeä minulla piti aivan järkyttävän karsea, toksisia teiniromansseja idolisoiva komediaräpellys Beautiful Disaster (2023) ja tänä vuonna kärkisijaa listallani pitää sen ihan yhtä kamala jatko-osa Beautiful Wedding. Suorastaan ihailtavalla tyylitajuttomuudella ja amatöörimäisyydellä kasaan pistetty Beautiful Wedding on tuskastuttavan epähauska koettelemus, joka pistää vihaiseksi kohtaus toisensa perään. Tarinaa ei juuri ole, leffan eri osiot eivät oikeastaan yhdisty toisiinsa, eikä päänäyttelijöiden väliltä löydy kemiaa. Virginia Gardner ja Dylan Sprouse ovat vaivaannuttavan huonoja rooleissaan ja heidän koheltamistaan on todella vaikeaa seurata. Leffan yleisilmapiiri on yököttävän teennäisen pirteä. Teknisistäkään puolista ei löydy positiivista sanottavaa ja äänimaailma on usein rakennettu kuin jossain lastenohjelmassa, jopa seksikohtausten aikana. Beautiful Wedding on varsinainen aivopierujen serenadi, joka pistää todella toivomaan, ettei jatkoa enää tule.

Täyspitkä arvostelu tulossa alkuvuodesta 2025.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.12.2024

Lähteet: elokuvien julisteet www.impawards.com

Alun kuva elokuvasta The Crow