Arvostelu: Vaarallinen romanssi (North by Northwest - 1959)

VAARALLINEN ROMANSSI

NORTH BY NORTHWEST

Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Cary Grant, Eva Marie Saint, James Mason, Jessie Royce Landis, Martin Landau, Adam Williams, Leo G. Carroll ja Philip Oster
Genre: trilleri, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

North by Northwest, eli suomalaisittain Vaarallinen romanssi on jännityksen mestariksi kutsutun ohjaaja Alfred Hitchcockin elokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittaja Ernest Lehmanin halusta kirjoittaa "ultimaattinen Hitchcock-leffa". Alunperin Hitchcockin ja Lehmanin oli tarkoitus työstää elokuva Hammond Innesin kirjasta "S/S Mary Dearen haaksirikko" ("The Wreck of the Mary Deare") vuodelta 1956, mutta kun kaksikko koki, ettei kirja kääntyisikään kiinnostavaksi leffaksi, he alkoivat heittelemään ideoita, jonka pohjalta Lehman työsti tekstin. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja vaikka teko koitui kalliimmaksi kuin oli tarkoitus, elokuva saatiin lopulta valmiiksi ja Vaarallinen romanssi saikin maailmanensi-iltansa 1. heinäkuuta 1959 - tasan 60 vuotta sitten! Kriitikot ylistivät filmiä ja se oli tarpeeksi menestynyt, jotta sitä voitiin kutsua hitiksi. Elokuva oli jopa ehdolla kolmesta Oscar-palkinnosta (paras alkuperäiskäsikirjoitus, paras lavastus ja paras leikkaus), joita se ei kuitenkaan voittanut - pääasiassa siksi, että samana vuonna ilmestynyt Ben-Hur (1959) sai kahmittua ennätykselliset 11 palkintoa. Vuosien myötä Vaarallinen romanssi on noussut klassikkoasemaan ja se löytyy useilta listoilta kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien joukosta. Itse en valitettavasti ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä elokuvaa. Aloin vasta viime vuonna tutustumaan Hitchcockin teoksiin, kuten Takaikkuna (Rear Window - 1954), Vertigo - punainen kyynel (Vertigo - 1958), Psyko (Psycho - 1960) ja Linnut (The Birds - 1963), mutta Vaarallisen romanssin kanssa syntyi ongelmia, sillä en löytänyt sitä mistään. Lopulta huomasin, että isäni omistaa elokuvan ja lainasin sen häneltä. Kun huomasin, että elokuva täyttää nyt 60 vuotta, päätin juhlistaa tätä kirjoittamalla klassikosta myös arvostelun.

Mainosmies Roger Thornhillin päivä saa yllättävän käänteen, kun hänet siepataan ja häntä luullaan henkilöksi, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan. Kun Roger ei saa millään vakuutettua sieppaajiaan siitä, ettei ole se, joksi häntä luullaan, hänen täytyy löytää sieppaajiensa etsimä henkilö ja selvittää, mistä koko hommassa on kyse.

Cary Grant näyttelee Roger Thornhilliä, joka joutuu aikamoiseen kierteeseen ja höykytykseen leffassa. Roger on selvästi erittäin hyvä työssään, mutta edes hänen sanallinen lahjakkuutensa mainostuspuolella ei päästä häntä pälkähästä, kun on tosi kyseessä. Tämä johtaa kuitenkin useisiin todella hilpeisiin hetkiin, kun Roger alkaa hauskasti sanailla sieppaajiensa kanssa. Yksi isoimmista yllätyksistä elokuvassa oli itselleni, kuinka hauska Roger onkaan. Hänelle kirjoitetut repliikit ovat usein todella nokkelia ja hänen sarkastiset kommenttinsa iskivät minuun täysillä. Vaikka Roger kohteleekin monia aika töykeästi, on hän alusta asti hyvin pidettävä tapaus ja on kiehtovaa seurata, kuinka hän yrittää selvitä yhä vain vaikeammaksi käyvästä tilanteestaan. Cary Grant heittäytyy oikein kunnolla roolinsa vietäväksi ja hän on tuttuun tapaansa erinomainen läpi leffan.
     Rogerin sieppaajia ovat rikas herrasmies Lester Townsend (James Mason) ja tämän hämärät kätyrit Leonard (Martin Landau) ja Valerian (Adam Williams). Nämäkin hahmot herättävät mielenkiinnon heti alusta alkaen ja Rogerin tavoin katsoja haluaa saada selville, keitä he oikeasti ovat ja mitä he haluavat siltä henkilöltä, jonka he luulevat Rogerin olevan? Mason on todella hyvä arvokkaan herran roolissa, kun taas Landaulta ja Williamsilta löytyy oikeanlaista lievähköä kieroutta kätyreiksi.
     Elokuvassa nähdään myös Eva Marie Saint nuorena naisena Eve Kendallina, jonka Roger tapaa matkallaan, Jessie Royce Landis Rogerin huvittavana äitinä, sekä Leo G. Carroll salaperäisenä miehenä, joka liittyy jollain tavalla tapaukseen. Muuten hyvinkin mysteerisessä elokuvassa Even hahmo on aika ennalta-arvattava tapaus, mutta Saint on kuitenkin hyvä valinta osaan. Royce Landis sen sijaan on nappivalinta Rogerin äidiksi, jonka reaktiot poikansa epäonneen tarjoavat useat naurut.
     Maestro itse, eli ohjaaja Alfred Hitchcock tekee tuttuun tyyliinsä lyhyen cameon elokuvassa. Hänet nähdään leffan alussa epäonnisena herrana, joka ei ehdi linja-autoon.

Alfred Hitchcock ei ole turhaan saanut jännityksen mestarin arvonimeä. Vaikka olin jo nähnyt, kuinka taitava hän osaa olla, jaksoi hän jälleen yllättää tunnelman rakentamisen taidoillaan Vaarallisessa romanssissa. Tämä elokuva koukuttaa alusta alkaen ja tunnelma vain tiivistyy, mitä pidemmälle tarina etenee. Katsoja imaistaan nopeasti mukaan, samalla tavoin kuin sieppaajat pakottavat Rogerin autoonsa. Katsojalle herää jatkuvasti kysymyksiä siitä, keitä sieppaajat ovat, mitä he haluavat ja miksi juuri Roger joutui kaikkeen tähän mukaan? Kuten jo sanoin, on äärimmäisen vangitsevaa seurata Rogerin matkaa, kun hän yrittää selvittää asiat, joutuen yhä vain syvemmälle vaaralliseen maailmaan. Kiehtovuutta vain lisäävät useat erinomaiset kohtaukset, kuten hulvaton huutokauppa, takaa-ajo Mount Rushmorella presidenttien kivinaamoja pitkin, sekä tietty ikoniseksi noussut kohtaus, missä Roger saa peräänsä vihamielisen lentokoneen. Ei ole mikään ihme, että tämä kohtaus on jäänyt elämään elokuvahistoriassa, sillä se on niin täydellisen jännittävä, että monet ohjaajat voivat vain unelmoida samanlaisen kohtauksen luomisesta. Kohtaus todella osoittaa Hitchcockin taituruuden.

Minulta löytyy kuitenkin muutama pieni ongelma tästä leffasta, mitkä estävät sitä nousemasta minun silmissäni täysiin pisteisiin asti. Suomenkielisen nimen mukainen "vaarallinen romanssi" ei ihan toiminut itselleni. Pidin lähinnä hassuna sitä, että näin vaikeassa tilanteessa Rogerilla olisi aikaa edes miettiä romantiikkaa, kun häntä jahdataan ja kaikkialla on vaarallista. Paikoitellen elokuvan rakkaustarina toimii, mutta parissa kohtaa se tuntuu hieman pakotetulta. Toiseksi kun lopussa saa vihdoin selville, mistä sieppaajien hämärähommissa on kyse, on ratkaisu hieman tylsähkö. Kolmanneksi elokuvan lopetus on erikoisen tönkkö nykypäivänä katsottuna, kun on totuttu, että loppuhuipennuksen jälkeen tarina viedään vielä muutaman kohtauksen kautta kunnolla päätökseen. Vaarallinen romanssi katkeaa kuin seinään, mikä tuntuu oudolta vedolta upeasti rakennetun kertomuksen jälkeen. Heikkoukset laskevat elokuvan tasoa hieman, mutta kyseessä on silti todella erinomainen teos, mikä on ehdottomasti ansainnut klassikkoasemansa! Lisäksi on hyvinkin selvää, että vanhat Sean Conneryn tähdittämät James Bond -leffat ovat tälle paljon velkaa.

Alfred Hitchcockin ohjaustaitoja täytyy kehua vielä kertaalleen - niin erinomainen hän työssään on. Vaikka Ernest Lehmanin käsikirjoituksesta löytyi piirteitä, jotka jättivät mielestäni toivomisen varaa muuten niin mahtavassa teoksessa, Hitchcock pitää kokonaisuutta taiturimaisesti kasassa. Vaarallinen romanssi on myös visuaalisesti taitavasti toteutettu. Elokuva on hienosti kuvattu ja leikkauksessa monet kohtauksista ovat juurikin täydellisiä. Painotan jälleen legendaarista lentokonekohtausta, sillä siinä kaikki osuu niin nappiin, ettei voi muuta kuin ihailla. Lavastukset ovat näyttävät ja puvustuksessa on tyyliä. Erikoistehosteiden kulumisen voi huomata, mutta se ei millään tavalla hyppää silmille. En tiedä muista, mutta itseäni viehättää vanhoissa filmeissä jotenkin kummasti se, kun ajokohtauksissa voi huomata takaikkunan läpi näkyvästä taustasta, ettei auto oikeasti liiku. Enkä tarkoita tätä missään nimessä huonolla tavalla! Nykypäivän leffoista tällaisen huomaaminen olisi huolestuttavaa, mutta näissä vanhoissa klassikoissa tämä vain kuuluu asiaan. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja musiikit säveltänyt Bernard Herrmann on tehnyt vaikuttavaa työtä.

Yhteenveto: Vaarallinen romanssi on erinomainen ja todella koukuttava jännityselokuva. Filmi nappaa välittömästi mukaansa ja muuttuu yhä vain kiehtovammaksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Ohjaaja Alfred Hitchcock rakentaa tunnelmaa ällistyttävän mestarillisesti ja pistää parissa kohtaa katsojan sydän tykyttäen sohvan reunalle hievahtamatta seuraamaan, mitä jännittävää ruudulla tapahtuu. Lentokonekohtaus on huikean upea kohtaus kaikin tavoin ja se jo itsessään on aplodit ansainnut. Leffasta löytyy muitakin mahtavia kohtauksia, kuten alun sieppaus, huutokauppa ja lopun takaa-ajo, minkä lisäksi filmi on yllättävänkin hauska muutamissa kohdissa. Roger Thornhill on loistavasti kirjoitettu päähahmo, josta katsoja alkaa välittömästi pitämään hänen nokkelan huumorintajunsa vuoksi. Lisäksi Thornhilliä näyttelevä Cary Grant on täydellinen osassaan. Teknisesti elokuva on todella taidokkaasti toteutettu ja Ernest Lehmanin käsikirjoitus on napakka. Leffasta löytyy pieniä asioita, mitkä häiritsivät itseäni hieman, mutta muuten Vaarallinen romanssi on fantastinen teos, mikä jokaisen elokuvafanin täytyy nähdä ainakin kerran elämässään!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.goldposter.com
North by Northwest, 1959, Metro-Goldwyn-Mayer

Arvostelu: Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959)

PRINSESSA RUUSUNEN

SLEEPING BEAUTY

Ohjaus: Clyde Geronimi, Les Clark, Eric Larson ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Mary Costa, Verna Felton, Barbara Jo Allen, Barbara Luddy, Eleanor Audley, Bill Shirley, Taylor Holmes ja Bill Thompson
Genre: fantasia, lastenelokuva, musikaali
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Sleeping Beauty, eli suomalaisittain Prinsessa Ruusunen on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 16. osa. Elokuva perustuu Grimmin veljesten satuun "Dornröschen" (1812), joka taas perustuu Charles Perraultin tarinaan "La Belle au bois Dormant" (1697), joka taas pohjautuu pienesti Giambattista Basilen satuun "Sole, Luna, e Talia" (1634), joka taas perustuu kansantaruihin. Tuhkimon (Cinderella - 1950) menestyksen myötä Disneyllä alettiin tekemään uutta satuelokuvaa ja Prinsessa Ruususen työstäminen lähti käyntiin. Elokuvasta tuli erittäin kallis, siinä vaihtui ohjaaja pariin otteeseen ja ensi-iltaa siirrettiin kahdella vuodella eteenpäin. Lopulta se sai ensi-iltansa tammikuussa 1959, muttei tuottanut tarpeeksi rahaa takaisin, jolloin se muodostui taloudelliseksi pettymykseksi yhtiölle. Vuosien varrella leffa tietenkin julkaistiin useasti uudestaan ja siitä on tullut suuri klassikko. Itse näin Prinsessa Ruususen lapsena pariin otteeseen ja pidin siitä kovasti, etenkin loppuhuipennuksen takia. Kesti vuosia ennen kuin ostin elokuvan Blu-ray -muodossa ja näin sen uudestaan, mutta silloin se ei ollut enää yhtä mainio. Vuoden 2017 alussa päätin arvostella puolet Disneyn klassikkosarjan elokuvista alkuvuodella 2018, jolloin oli jälleen aika katsoa Prinsessa Ruusunen ja toivoin, että se olisi tällä kertaa maagisempi.

Kuningaskuntaan syntyy prinsessa nimeltä Aurora ja hänen syntymisensä kunniaksi järjestetään juhlat. Valitettavasti paikalle saapuu julma Pahatar, jota ei oltu kutsuttu ja joka on tästä erittäin vihainen. Pahatar langettaa kirouksen Auroran ylle, jolloin tyttö kuolisi kuudentenatoista syntymäpäivänään. Hyvät haltijakummit aikovat kuitenkin estää tämän ja vievät Auroran piiloon metsän siimekseen, jossa he kasvattaisivat Auroran siihen asti, että hän olisi varmasti turvassa.

Ottaen huomioon, että elokuvan nimi on Prinsessa Ruusunen, on outoa, ettei sen nimikkohahmo Ruususta, eli prinsessa Auroraa (Mary Costa) nähdä kovin paljoa. Kuitenkin hahmosta saa irti kaiken tarvittavan. Aurora haaveilee löytävänsä unelmiensa miehen, jonka kanssa hän voisi elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Siinäpä se oikeastaan onkin. Tarina pyörii kaiken aikaa Auroran ympärillä, mutta hahmo itse ei pääse koskaan erityisemmin loistamaan. Monen muunkin prinsessatarinan tapaan myös hän viihtyy eläinten seurassa, jotka pitävät häntä ystävänä.
     Katsojat pääsevät lähinnä viettämään aikaa hyvien haltijakummien kanssa, joita on kolme: punaisiin pukeutuva Flora (Verna Felton), vihreisiin pukeutuva Fauna (Barbara Jo Allen) ja sinisiin pukeutuva Ilomieli (Barbara Luddy). Flora on päättäväisin kolmikosta ja yrittääkin "johtaa" muita. Tämä ei kuitenkaan käy Ilomielelle ja heidät nähdään usein kinastelemassa asioista. Fauna taas on rauhallinen tapaus, sekä hieman hömelö. Vaikka hahmoissa on pieniä eroavaisuuksia, heidät esitetään lähes koko elokuvan ajan yhtenäisenä tiiminä, jonka tarkoituksena on suojella Auroraa.

Elokuvan pahis on tosiaan Pahatar (Eleanor Audley), joka on erittäin ilkeä. Siis ihan oikeasti, miettikääpä: hän ei saa kutsua prinsessan syntymisjuhliin ja sen takia hän kiroaa Auroran kuolemaan. Ja kun hyvät haltijakummit vievät Auroran piiloon, Pahatar käyttää kuusitoista vuotta elämästään löytääkseen tytön ja tappaakseen hänet. Kuusitoista vuotta elämästä sen takia, ettei hän saanut kutsua juhliin! Pitää tästä lähtien muistaa aina lähettää Pahattarellekin kutsu, jos aion järjestää juhlat (mitä ei koskaan tosin tapahdu), sillä en halua mitään riskiä... Vaikka Pahatarta voikin pitää tylsänä sen takia, että hän on paha, koska se on kivaa, on hahmo kuitenkin niin onnistuneesti toteutettu, että katsojana ei voi muuta kuin pitää hänestä. Pahatar on erittäin onnistunut hahmo ja jo pelkästään hänen ulkonäöstään huokuu pahuus.
     Kun prinsessasadusta on kyse, niin tietty tässäkin elokuvassa täytyy olla päähahmolle unelmien prinssi. Prinsessa Ruususen prinssihahmo on Philip (Bill Shirley), joka on jo lapsena valittu Auroran puolisoksi, sillä Philipin ja Auroran isät ovat kavereita. Elokuvan alussa tämä tuntuu erittäin häiriintyneeltä, kun noin kuusivuotias Philip katsoo vastasyntynyttä Auroraa ja hänelle sanotaan, että tuossa on tuleva morsmaikkusi. Sellainen oli tietty aikoinaan ihan normaalia, mutta nykypäivänä se tuntuu vain väärältä. Kuitenkin kun Aurora vietiin lapsena pois linnasta, ei Philip tavannut tulevaa vaimoaan vuosiin ja kun he kohtaavat sattumalta metsässä, ei hän tiedä tytön olevan prinsessa. Onkin hienoa, että prinssihahmo päättää uhmata isäänsä ja koko kuningaskuntaa, sillä hän haluaa naida tapaamansa tytön, eikä hänelle määrättyä prinsessaa. On myös hienoa vaihtelua, että prinssihahmolla on jotain oikeaa tarjottavaa elokuvalle, toisin kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvassa (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja Tuhkimossa, joissa prinssihahmot lähinnä vain olivat, eikä mitään sen ihmeellisempää
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Auroran vanhemmat, eli kuningas Stefanus (Taylor Holmes) ja kuningatar Leah (myös Floraa esittävä Verna Felton), sekä Philipin isä, eli kuningas Hubertus (Bill Thompson). Stefanuksella ja Hubertuksella on pari ihan huvittavaa kohtausta, mutta kuningatar Leah jää todella pahasti taka-alalle, eikä oikeastaan tee mitään koko elokuvan aikana.

Kuten kaksi Walt Disneyn edellistä prinsessaelokuvaa, eli Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Tuhkimo, myös Prinsessa Ruusunen alkaa hienosta kirjasta, joka aukeaa ja jossa lukee tarinan lähtökohdat. Tästä päästäänkin jo juhliin, mistä tapahtumat lähtevät liikkeelle. Jo elokuvan alusta huomaa, että teos on aika pinnallinen. Ei pelkästään sen takia, että Aurora haaveilee tapaavansa komean miehen, jonka kanssa hän voi elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Juhlissa Aurora saa hyviltä haltijakummeilta eri asioita lahjaksi ja ensimmäisenä hän saa Floralta kauneuden lahjan. Tiedän, että tämä perustuu vanhaan satuun ja elokuva on pääasiassa tehty tyttölapsille, mutta silti edes yksi lahjoista olisi voinut olla vaikkapa urheus tai se että hänestä tosiaan tulisi hyvä hallitsija joskus, eikä se että hän näyttää hyvältä. No onkohan sillä niin väliä, kun ei Auroraa erityisen paljoa leffassa nähdä. Pari muutakin pinnallisuutta on luvassa, eikä kovin syvällisiä juttuja ole tarjolla - jos perinteistä "tosirakkaus voittaa kaiken" -ajatusta ei lasketa mukaan.

Se ei kuitenkaan haittaa, sillä leffaan luotu tunnelma on mainio. Floran, Faunan ja Ilomielen puuhailuja on hauska seurata, Floran ja Ilomielen kinastellessa mekon väristä ja Faunan tehdessä kakkua, noudattaen ohjeita vähän liiankin kirjaimellisesti. Ja kuten jo sanoin aiemmin, kuningas Stefanuksella ja kuningas Hubertuksella on pari huvittavaa kohtausta yhdessä. Auroran haaveilua on pinnallisuudesta huolimatta mielenkiintoista katsella ja metsän eläimet ovat tietty tässäkin leffassa suloisia. Prinssi Philipin astuminen kuvaan toimii, sillä hänellä tosiaan on jotain tekemistä, etenkin loppupuolella, kun hän muuttuu tarinan sankariksi. Elokuvan lopussa onkin todella selkeää seikkailutunnelmaa, kun taistellaan Pahattaren hölmöjä kätyreitä sekä suurta lohikäärmettä vastaan. Lopusta löytyy myös hieman jännittävyyttä, joka toimii varmasti lapsille. Prinsessa Ruusunen nouseekin kahden aiemman Disneyn prinsessaelokuvan yläpuolelle, sillä se tuntuu tarjoavan enemmän. Jotkut kohdat ratkeavat aika helposti; esimerkiksi Pahatar itse kertoo Philipille, kuinka kirouksen voi murtaa (mikä on todella viisas teko...), mutta sellaiset voi helposti katsoa sormien läpi, kun kyseessä on lastenelokuva. Ja pakko sanoa, että useaan otteeseen Prinsessa Ruusunen on kaunis teos tyylinsä ja tunnelmansa takia.

Prinsessa Ruusunen on monen aiemman Disney-elokuvan tapaan musikaali, mutta siinä ei erityisen paljon lauleta. Elokuvan alussa, kun ihmiset saapuvat Auroran juhliin, kaikki hoilaavat kipaletta "Hail to the Princess Aurora" ja juhlissa kuullaan lahjojen antamisten aikana "The Gifts of Happiness and Song", mutta sitä kukaan hahmo ei laula, vaan se kuullaan taustalla. "I Wonder" ja "Once Upon a Dream" Aurora laulaa haaveillessaan metsässä. Lyhyt "Skumps" on juomalaulu, jonka kuninkaat Stefanus ja Hubertus hoilottavat. Elokuvan nimikkobiisi "Sleeping Beauty" kuullaan, kun eräs kaunotar nukahtaa. Tätäkään eivät hahmot laula, vaan se kuullaan kohtauksen taustalla. Prinsessa Ruususen kappaleet eivät ole erityisen ihmeellisiä tai muistettavia, mutta toimivat elokuvan aikana. Ne ovat myös pääasiassa lyhyitä, jolloin ne eivät vie erityisen paljoa aikaa leffasta. Kappaleiden ohessa kuultava hieno musiikki on sävelletty Pjotr Tšaikovskin "The Sleeping Beauty" -baletin pohjalta.

Elokuva on animoitu todella hyvin. Piirrosjälki on erinomaista ja tarkkaa. Hahmojen liikkeet toimivat hyvin ja etenkin lopun seikkailuosio on saatu näyttävän näköiseksi. Taustat ovat myös erittäin tyylikkäitä. Prinsessa Ruususen ohjauksesta vastaa Clyde Geronimi, joka on toiminut tätä ennen ohjaajana useassa Disney-elokuvassa, mukaan lukien Tuhkimossa, Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951), Peter Panissa (1953) ja Kaunotar ja Kulkurissa (Lady and the Tramp - 1955), joten kokemusta häneltä selvästi riittää. Geronimin lisäksi erinäisiä kohtauksia olivat ohjanneet Les Clark, Eric Larson ja Wolfgang Reitherman, jotka olivat aiemmin tehneet pääasiassa animaattorin hommia. Käsikirjoituksesta vastaa Erdman Penner, mutta hänen lisäkseen kirjoitusta oli hieman työstämässä myös kuusi muuta.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalit yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla eivät valitettavasti ole mitä parhaimmat. Julkaisu sisältää vain elokuvan kappaleet erikseen kuunneltavina, "Once Upon a Dream" -musiikkivideon Emily Osmentin laulamana, puolituntisen lyhytelokuva "Grand Canyonin" (1958), hieman tarpeettomalta tuntuvan pätkän "Dragon Encounter", jonka tarkoituksena on olla jännittävä seikkailu Pahattaren linnassa, jossa katsoja itse on prinssi Philip, sekä "Cine-Exploren", joka on Prinsessa Ruusunen kommenttiraidan ja erilaisten tietoiskujen kera. Jos kaipaa leffan teosta kertovia pätkiä, niin joutuu metsästämään harvinaisemman, kaksilevyisen Platinum Edition -julkaisun.

Yhteenveto: Prinsessa Ruusunen on mainio elokuva koko perheelle. Sen alkupuoli on jokseenkin pinnallinen, mutta se ei onneksi pilaa kokonaisuutta. Loppupuoliskolta löytyy hyvää seikkailuhenkeä ja hieman toimintaa. Mukana on myös kelpo huumoria, joka syntyy lähinnä kolmesta haltijakummista. Päähenkilöksi prinsessa Ruusunen, eli Aurora esiintyy yllättävän vähän ruudulla, vaikka tarina pyöriikin täysin hänen ympärillään. On hienoa, että prinssihahmolle on vihdoin keksitty jotain tekemistäkin ja luonnetta. Pahatar on erinomainen pahis ja on hauskaa miettiä, että hän oikeasti käytti kuusitoista vuotta elämästään kostaakseen sen, ettei häntä kutsuttu juhliin. Vaikka Prinsessa Ruusunen on musikaali, ei siinä lauleta kovin paljoa, eivätkä kappaleet ole kovin muistettavia. Elokuva on kuitenkin animoitu todella hyvin. Toisin kuin kaksi edellistä Disneyn prinsessaelokuvaa, Prinsessa Ruusunen on toimiva sekä tytöille että pojille, sillä siihen on saatu yhdistettyä hyvin romantiikkaa, kauneutta, urhoollisuutta ja sankaritekoja. Suosittelenkin elokuvaa perheen yhteiseen elokuvailtaan, jossa se toimii hyvin. Walt Disney teki vuonna 2014 näytellyn version elokuvan tarinasta nimeltä Maleficent - Pahatar, joka keskittyy enemmän Pahattareen ja jonka pääosassa nähdään Angelina Jolie.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Sleeping Beauty, 1959, Walt Disney Productions

Arvostelu: Ben-Hur (1959)

BEN-HUR

Ohjaus: William Wyler
Pääosissa: Charlton Heston, Stephen Boyd, Jack Hawkins, Haya Harareet, Hugh Griffith, Cathy O'Donnell, Martha Scott ja Finlay Currie
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 3 tuntia 32 minuuttia / 3 tuntia 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Ben-Hur perustuu Lew Wallacen kirjaan "Ben-Hur: A Tale of the Christ" vuodelta 1880. Kirjasta oli jo tehty lyhytelokuva vuonna 1907 ja mykkäelokuva vuonna 1925, mutta tämä vuoden 1959 versio muistetaan parhaiten. Jotkut jopa luulevat tämän olevan alkuperäinen Ben-Hur -elokuva. Vuonna 1952 MGM-yhtiö ilmoitti tekevänsä uusintafilmatisoinnin Ben-Hurin tarinasta. Yhdessä kohtaa tuotanto pistettiin jäihin, sillä ohjaajaksi valittu Sidney Franklin jätti projektin, mutta Kymmenen käskyä -elokuvan (The Ten Commandments - 1956) suosion myötä Ben-Hurin tekoa päätettiin jatkaa ja uudeksi ohjaajaksi valittiin William Wyler. Tuotannossa oli ongelmia, sillä kirjan muuttaminen käsikirjoitukseksi oli todella vaikeaa ja elokuvan budjetti kasvoi seitsemästä miljoonasta dollarista viiteentoista miljoonaan dollariin. Ben-Hur oli aikanaan kallein elokuva, mitä oli koskaan tehty. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1959 ja oli iso hitti sekä kriitikoiden että kansan mielestä, vaikka oli monia, jotka sitä myös kritisoivat, etenkin leffan pituuden takia. Elokuva voitti yksitoista Oscar-palkintoa (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras miespääosa ja parhaat tehosteet), mitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Vain kaksi elokuvaa on Ben-Hurin jälkeen kyennyt samaan; Titanic (1997) ja Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003). Vuosien varrella Ben-Hurista on muodostunut suuri klassikko, joka on monen mielestä kaikkien aikojen paras elokuva. Aikamoiset paineethan tuollainen maine luo leffalle. Itse en ollut nähnyt Ben-Huria aiemmin. Kuulin elokuvasta ensimmäisen kerran, kun luin eniten Oscareita voittaneista elokuvista. Sen jälkeen olen kuullut leffasta usein ja elokuvien suurkuluttaja kun olen, niin olen pitkään tiennyt, että jonain päivänä minulle koittaa aika katsoa se. Tähän ei kuitenkaan tullut tilaisuutta, sillä en omistanut elokuvaa, se ei tullut televisiosta, enkä ollut erityisen innoissani leffan lähes neljän tunnin kestosta. Alkuvuodesta 2017 huomasin Ben-Hurin ilmestyneen Netflixin valikoimaan ja päätin katsoa sen vihdoin... jossain kohtaa. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Ben-Hur tuli mieleeni maineensa vuoksi. Lopulta pääsiäisenä koin, että minulla oli vihdoin kokonainen päivä käytettäväksi elokuvan katsomiseen. Hassua olikin, että katsoin elokuvan pitkäperjantaina, sillä minulla ei ollut mitään käsitystä, että kyseinen päivä olisi tärkeä osa Ben-Hurin tarinaa. Yllätyksekseni minulla kesti vain viisi tuntia katsoa elokuva läpi ja tähän aikaan sisältyi parinkymmenen minuutin kauppareissu.

Roomalainen tribuuni Messala pettää vanhan ystävänsä, juutalaisprinssi Juuda Ben-Hurin, joka on aiheuttanut pienehkön vahingon. Rangaistukseksi Messala lähettää Ben-Hurin orjaksi soutamaan kaleeria ja vangitsee Ben-Hurin rakkaan äidin ja siskon tyrmään. Vuosien aikana Ben-Hurin kostonhalu kasvaa ja eräänä päivänä hän saa tilaisuuden alkaa toteuttamaan suunnitelmiaan.

Itse prinssi Juuda Ben-Hurina nähdään Charlton Heston, joka on monin tavoin osuva valinta rooliin, mutta häneltä löytyy heikotkin hetkensä. Ben-Hurin tarina on todella traaginen, etenkin kun ottaa huomioon, miten "pienestä" vahingosta on kyse. Hänen vanha ystävänsä - joka on hänelle kuin veli - voisi helposti armahtaa hänet, mutta tämä kääntääkin hänelle selkänsä ja pistää koko Hurin perheen kärsimään. On siis erittäin ymmärrettävää, että Ben-Hur haluaa kostaa Messalalle ja katsojana kannustaakin häntä saavuttamaan määränpäänsä. Vuosien kuluessa eteenpäin, raivon voi nähdä hahmon silmistä ja Heston vangitsee tunteen hienosti. Myös kun miettii, kuinka suuren muutoksen hahmo kokee leffan aikana, Heston osaa taidokkaasti muovautua eri tunteisiin. Valitettavasti joissain kohdissa hänen esiintymisensä on hieman elotonta, kun taas paikoitellen yliampuvan teatraalista, jolloin hahmon herättämä vaikutus rikkoutuu hetkittäin. Hahmo on tosiaan mielenkiintoinen ja parasta elokuvassa on seurata Ben-Hurin kehittymistä virnistelevästä prinssistä vihaa täynnä olevaksi orjaksi.

Tribuuni Messalaa näyttelee Stephen Boyd, joka vaikuttaa aluksi kunnon johtajalta, joka välittää ihmisistä, mutta paljastuukin nopeasti inhottavaksi henkilöksi, joka haluaa kansan kunnioittavan häntä suuresti, millä hän tahansa keinoin. Välillä Messalan motiivit eivät ole täysin selkeät ja hahmo tuntuu muuttuvan vähän väliä erilaiseksi, mutta pääasiassa hahmo toimii ja Boydin suoritus on hyvä.
     Ben-Hurin Mirjam-äitiä ja Tirza-siskoa esittävät Martha Scott ja Cathy O'Donnell. Kovin suurissa rooleissa naishahmot eivät ole ja heistä enemmän äänessä tuntuu olevan Tirza. Hahmot ovat kuitenkin tärkeitä tarinan kannalta, sillä heidän tuntematon kohtalonsa motivoi sankaria jatkamaan matkaansa. Kolmas tärkeä naishahmo on Hurin perheen taloudenhoitajan tytär Ester, jota näyttelee Haya Harareet. Jo heti ensiesiintymisellään käy selväksi, että Ester on ihastunut Ben-Huriin ja että mies on kiinnostunut hänestä. Hahmojen suhde on hyvin rakennettu ja Harareet on hyvä roolissaan, vaikka hänelläkin on Hestonin tavoin hieman elottomia ja liian teatraalisia hetkiä.
     Tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat myös roomalaiskomentaja Quintus Arrius (Jack Hawkins), joka näkee Ben-Hurissa jotain muuta kuin tavallisen orjan ja šeikki Ilderim (Hugh Griffith), joka rakastaa hevosten kilpa-ajoja, millaisissa Ben-Hur on erinomainen ohjastaja. Kumpikin hahmo on hyvin rakennettu ja molemmat motivoivat sankaria omilla tavoillaan. Myös heidän näyttelijänsä ovat mainioita.
     Muita hahmoja leffassa ovat itämaan tietäjä Balthasar (Finlay Currie) ja keisari Tiberius (George Relph). Elokuvassa esiintyy myös Claude Heaterin esittämä Jeesus, jonka naamaa ei kertaakaan näytetä, eikä hänen nimeään sanota, vaan hänestä puhutaan nasaretilaisena. Vaikka hahmo on ruudulla vain muutamaan otteeseen, on hänen mukanaolonsa niin vahvasti luotu, että katsojana jämähtää katsomaan, että mitä hän aikoo tehdä.

Elokuva alkaa kuuden minuutin alkusoitolla (leffa sisältää myös väliajan), mistä siirrytään lyhyeen esittelyyn, jossa kerrotaan, millainen elokuvan maailma on. Roomalaiset ovat vallaneet useita alueita lisää ja pitävät uskontoaan vallassa. Kuitenkin juutalaisten keskuudessa leviää sana vapahtajan syntymästä, jonka kohtalona olisi tuoda suurta muutosta maailmaan. Itse en tiennyt etukäteen, että Jeesus liittyisi elokuvan tarinaan, joten minulle tulikin yllätyksenä, että heti leffan alussa nähdään hänen syntymänsä. Tällä on suuri vaikutus, sillä Ben-Hurin ja Messalan saapuessa tarinaan, he keskustelevat tästä erikoisesta nasaretilaisesta, joka levittää yhden ainoan Jumalan sanaa ja yrittää saada kansan puolelleen. Tällä on vaikutuksia vanhojen ystävien väleihin ja tilanne laukeaa käsiin, kun Juudean (paikka jossa Ben-Hur asuu) uusi maaherra saapuu ja sattuu vahinko. Tässä kohtaa leffan tunnelma muuttuu paljon ja hienoa elämää elänyt prinssi Ben-Hur joutuu kokemaan orjan elämää, jota hän on aiemmin vain nähnyt muiden elävän. Kun päähenkilö on viettänyt kolme piinaavaa ja raskasta vuotta eri kaleereissa soutamassa, ei hänestä näy enää aiempaa ylellisyyttä. Yksi toivottu tapahtuma käynnistaa tapahtumasarjan, joka johdattaa Ben-Huria kohti Messalaa...

Te, jotka ette ole vielä nähneet elokuvaa, älkää huoliko, että olisitte kuulleet paljon paljastuksia, sillä vaikka kerroin paljon tarinasta, tuo on vasta ensimmäinen tunti ja sen jälkeen on tiedossa vielä kaksi ja puoli tuntia katsottavaa! Elokuva on nimittäin pitkä. Siis tosi pitkä. Ben-Hur kestää lähes neljä tuntia ja sen myös huomaa. Aloitus, jossa hahmot esitellään ja tarina lämmitellään, kulkee nopeasti eteenpäin, sillä se on todella kiinnostavasti rakennettu. Kun Ben-Hur joutuu orjaksi, ei katsojana voi muuta kuin katsoa hänen kärsimystään, sillä sen kautta haluaa entistäkin enemmän, että hän saisi kostettua. Valitettavasti tämän jälkeen leffa alkaa enemmän tai vähemmän laahaamaan. Kohtauksista ei löydy samaa vangitsevuutta, mitä elokuvan ensimmäisestä tunnista löytyi. Muutamia hienoja kohtia on mukana ja välillä tunnelma on saatu todella mainioksi, mutta keskiosiosta saisi helposti leikattua pätkiä sieltä sun täältä. Yllätyksi leffa ei oikeastaan tarjoa, mutta ei se niitä erityisemmin kaipaakaan. Ennen viimeistä tuntia elokuva löytää jälleen vangitsevuutensa, mikä syntyy lähinnä monien tuntemasta, todella upeasta kohtauksesta. Ben-Hur on visuaalisesti monin tavoin upea ja eeppinen elokuva, etenkin kun nähdään eri paikkojen mittakaavoja. Varsinkin kohtauksissa, jossa kansaa on kerääntynyt suurin joukoin katsomaan jotain tilaisuutta, ei katsojana voi muuta kuin hämmästellä, kuinka suurelta kaikki on saatu näyttämään. Eeppisintä koko elokuvassa on tietenkin kilpa-ajokohtaus, joka oli aikanaan yksi suurimmista kohtauksista, mitä oli koskaan tehty. Sen mittakaavat ja väenpaljous on niin uskomattoman upeasti tuotu esille, että kohtauksen haluaisi katsoa heti uudestaan. Ei ihme, että se on jäänyt ihmisille parhaiten mieleen, sillä se on vauhdikkain ja jännittävin kohta Ben-Hurissa.

Eeppisyyden lisäksi leffassa on myös paljon uskonnollisuutta, minkä voi jo päätellä aiemmin sanomistani asioista. Vaikka uskonnot ovatkin tärkeä osa elokuvaa ja Jeesuksen synnyttämä innostus on vahvasti läsnä, ei uskomista korosteta kaiken aikaa ja se näytetään realistisen tuntuisesti... paitsi yhdessä kohtaa, jossa tunnelma rikotaan lisäämällä mukaan yliluonnollista voimaa, mikä muuten puuttuu elokuvasta kokonaan. Valitettavasti tämä yliluonnollisuus rikkoi suuren teeman elokuvasta, sillä sitä ennen uskonto oltiin kuvattu eri ihmisten kautta ja kuinka he ovat ovat välillä riidoissa keskenään uskomustensa takia ja välillä taas uskonnoista huomataan yhtäläisyyksiä. Muuten uskonto käsitellään uskovaisten kautta, mutta yhtäkkiä ruudulle töräytetään Jumalan ja Jeesuksen maagista mahtia, joka toimisi, jos sitä olisi ollut läpi leffan. Tällä lailla se tuottaa lähinnä pettymyksen, etenkin kun kyseessä on tärkeä asia tarinan kannalta. Pienet yliluonnollisuudet siellä täällä eivät olisi haitanneet, mutta yhtäkkinen taikavoima ei tunnu sopivan muuten historialliselta tuntuvaan elokuvaan (vaikka kyseessä onkin monilta osin fiktiivinen tarina).

Ohjaajana toimii tosiaan William Wyler, jolla on selvästi silmää hienoille kohtauksille, erilaisten tunteiden näyttämiselle ja hän tuntuu tietävän, kuinka hyvä hahmokaari saadaan aikaiseksi sankarille. Valitettavasti välillä tuntuu siltä kuin Wyler ei tietäisi täysin, mikä on tarpeellista tuoda elokuvaan ja minkä olisi voinut jättää pois. En edes tarkoita, että elokuva pitäisi katkoa puolet lyhyemmäksi, vaan että sieltä täältä olisi tehnyt tiivistämistä, jolloin lopputulos olisi noin puolisen tuntia lyhyempi ja silti elokuva ylittäisi kolmen tunnin pituuden. Ben-Hurin on käsikirjoittanut Karl Tunberg, joka on useasti onnistunut, mutta jotkut kohdat ovat heikommin kynäiltyjä. Elokuva on hyvin kuvattu ja etenkin laajat kuvat ovat upeita. Monet kuvat ovat pitkiä, mikä on toimiva ratkaisu, mutta pitkissä kuvissa ongelmana on, että kun leikkaus vihdoin tapahtuu, on se erittäin huomattavaa. Paikoitellen leikkaus tapahtuu liian äkkinäisesti ja tönkösti, minkä lisäksi useaan otteeseen voi huomata, että hahmot ovat eri asennoissa kuin edellisessä kuvassa. Ben-Hur tapahtuu noin 20-30 vuotta ajanlaskun alun jälkeen, mikä on tuotu upeasti esille puvutuksessa ja lavastuksessa. Puvustukset ovat läpi elokuvan hienoja ja asuista voi helposti nähdä, kuinka arvokkaita eri henkilöt ovat. Elokuvan lavasteet ovat todella näyttäviä ja ne pääsevät täydellisesti oikeuksiinsa laajoissa kuvissa. Pienoismallit ovat myös hienoja ja nekin on saatu näyttämään isoilta. Kesti hetken, ennen kuin tajusin laivataistelun laivojen olevan pienoismalleja. Taustakankaiden käytön huomaa selvästi, mutta se ei haittaa, kun miettii, minä vuonna leffa on tehty, minkä lisäksi niiden käyttö on pääasiassa hyvin toteutettu. Miklós Rózsan säveltämät musiikit sisältävät oivallisia tunnelmia, mahtipontisuutta ja kauneutta.

Yhteenveto: Ben-Hur on todella hyvä teos, jossa nimikkohahmo muuttuu erittäin paljon läpi elokuvan. On kuitenkin pakko sanoa, että elokuva on liian pitkä. Siitä saisi helposti pois 20-30 minuuttia pois ja silti se olisi yli kolmetuntinen teos, mutta tiiviimpänä pakettina. Charlton Heston on hyvä pääosassa Juuda Ben-Hurina ja hän pystyy tuomaan esille hahmon kokeman raivon, mutta valitettavasti hänen esiintymisensä on paikoitellen myös elotonta ja välillä taas liiankin heittäytyvää. Samaa käy myös Esteriä esittävälle Haya Harareetille. Muuten näyttelijät onnistuvat rooleissaan, etenkin Claude Heater Jeesuksena, jonka naamaa ei näytetä, eikä hän sano sanaakaan, mutta silti hänen roolityössään on oikeaa tunnetta. Uskonnollisuus on vahvasti läsnä tarinassa, mutta suurimmaksi osaksi se on mukana realistisella tavalla, jossa uskonnot tuodaan esille uskovaisten puheissa ja teoissa. Kuitenkin yhdessä kohtaa tämä lähestymistapa rikotaan täysin ja leffaan tuodaan tarpeetonta yliluonnollisuutta mukaan. Eeppisyys on hienosti toteutettu upeilla lavasteilla, suurilla väkijoukoilla, näyttävällä kilpa-ajokohtauksella, laajoilla kuvilla ja mainiolla musiikilla. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs ja sen ajankuva on erinomaisesti toteutettu. Jos pidätte tuhansia vuosia taaksepäin sijoittuvista sankaritarinoista tai pidätte eeppisistä teoksista, niin kannattaa Ben-Hur katsoa. Ja jos olette suuria leffojen ystäviä, niin suosittelen katsomaan elokuvan ainakin kerran ihan vain sen takia, että se voitti ennätysmäärän Oscar-palkintoja, mikä tekee siitä merkkiteoksen. Vaikka Ben-Hur oli mielestäni todella hyvä elokuva, en usko, että ainakaan pitkään aikaan kokisin tarvetta katsoa sitä uudestaan, sillä se on kuitenkin erittäin raskas ja pitkä teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wikimedia.org
Ben-Hur, 1959, Metro-Goldwyn-Mayer