Arvostelu: Frankenstein Junior (Young Frankenstein - 1974)

FRANKENSTEIN JUNIOR

YOUNG FRANKENSTEIN

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Gene Wilder, Marty Feldman, Teri Garr, Cloris Leachman, Peter Boyle, Madeline Kahn, Kenneth Mars, Richard Haydn, Richard Roth ja Gene Hackman

Genre: komedia, kauhu, scifi

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Young Frankenstein, eli suomalaisittain Frankenstein Junior on Mel Brooksin ohjaama kauhukomedia, joka pohjautuu osittain Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, the Modern Prometheus) vuodelta 1818. Brooks oli loppusuoralla kuvaamassa länkkärikomediaansa Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles - 1974), kun hän oli kahvilla näyttelijä Gene Wilderin kanssa. Wilder ehdotti Brooksille komediaa tohtori Frankensteinin lapsenlapsesta, joka ei halua olla missään tekemisissä isoisänsä kanssa. Aluksi Brooks torjui ajatuksen, koetessaan, että Frankensteinista ei voisi keksiä enää mitään uutta ja mielenkiintoista, mutta alkoi lopulta lämmetä idealle. Brooks ja Wilder kirjoittivat leffan käsikirjoituksen yhdessä ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1974. Lopulta Frankenstein Junior sai maailmanensi-iltansa 15. joulukuuta 1974 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja äänen Oscar-ehdokkuudet. Vuosien varrella leffan suosio on vain kasvanut ja sen lisäksi, että elokuvaa pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista komedioista, sen pohjalta on myös tehty musikaalinäytelmä. Itse katsoin Frankenstein Juniorin joskus lapsena ja pidin sitä hauskana. En ole kuitenkaan nähnyt leffaa toistamiseen ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Pahamaineisen, ihmiskokeita tehneen tohtori Frankensteinin lapsenlapsi Frederick matkustaa Transilvaniaan, perittyään sukunsa linnan. Sieltä hän löytää salaisen laboratorion, eikä kestä kauaa, kun Frederick jo yrittää herättää kuollutta miestä takaisin henkiin tieteen avulla.

Sen lisäksi, että Gene Wilder keksi elokuvan idean ja toimi toisena käsikirjoittajana, hän myös tähdittää elokuvaa tohtori Frederick Frankensteinina, kaameita ihmiskokeita tehneen tohtori Frankensteinin lapsenlapsena. Frederick Fronkenstiin ei kuitenkaan halua, että häntä linkitetään millään lailla isoisäänsä, pitäen tämän tekoja pöyristyttävinä. Frodorickin aatteet alkavat kuitenkin horjua, kun hän perii sukunsa linnan Transilvaniasta ja löytää sen uumenista isoisänsä vanhat laboratoriolaitteet. Wilder on huippuvedossa Frankenstonena, kanavoiden taitavasti Colin Cliven roolityötä Frankenstein-elokuvista tunnetuimmassa, Universalin monsteriklassikossa vuodelta 1931. Wilder tulkitsee onnistuneesti hahmonsa kasvavaa hulluutta, sekä monimutkikkaita tuntemuksia, kun Fredin kokeet alkavat tuottaa tulosta.

     Elokuvassa nähdään myös Madeline Kahn Frankensteinin kihlattuna Elizabethina, Marty Feldman Frankensteinin palvelijana Igorina, Teri Garr Frankensteinin assistenttina Ingana, Cloris Leachman linnassa työskentelevänä Frau Blücherina (ihahhaa!), Kenneth Mars paikallisena lainvalvojana, puukätisenä tarkastaja Kempinä, sekä Peter Boyle Frankensteinin hirviönä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, heittäytyen hyvin menoon mukaan. Mulkosilmäinen Feldman varastaa show'n Aigor-palvelijana, jonka pöljät jutut naurattavat kerta toisensa perään. Hupaisa on myös yhdessä kohtauksessa nähtävä, Teräsmies-elokuvien (Superman - 1978-1987) pahana Lex Luthorina parhaiten tunnettu Gene Hackman sokeana miehenä, johon hirviö törmää.

Mel Brooks on vuosia myöhemmin todennut pitävänsä Frankenstein Junioria parhaana, joskin ei hauskimpana tekemänään elokuvana. Vaikka oma suosikkini Brooksin töistä on Tähtien sotaa -scifiseikkailuja (Star Wars - 1977-) parodioiva Avaruusboltsit (Spaceballs - 1987), ymmärrän toisaalta Brooksin pointin. Brooks on ehdottomasti tehnyt hauskempia leffoja, mutta Frankenstein Juniorista löytyy tiettyjä syvyyksiä, mitä herran muista töistä on ajoittain jäänyt uupumaan. Elokuva ei ole puhdas parodia Universalin hirviöklassikosta, vaan pikemminkin huumorilla höystetty rakkauskirje sitä kohtaan, sekä jopa omanlaisensa jatko-osa - leffahan tiedostaa vuoden 1931 leffan tapahtumat, sekä sen jatko-osat, Frankensteinin morsiamen (The Bride of Frankenstein - 1935), Frankensteinin pojan (Son of Frankenstein - 1939) ja The Ghost of Frankensteinin (1942). Seassa on paljon kunnianosoituksia klassikoita kohtaan, lähtien siitä, että elokuvassa jopa käytettiin vuoden 1931 leffan laboratoriolavasteita!

Elokuvan tarina isoisänsä mainetta inhoavasta Frankensteinista on oivallinen ja leffa nappaa hyvin mukaansa, kun tohtori suuntaa kohti Transilvaniaa. Kun perintölinnan löytyvän salakäytävän päästä paljastuu vielä isoisän laboratorio, on tässä ainekset niin hyvään jatkotarinaan alkuperäiselle kuin myös parodiaan. Vaikkei leffa tarjoa mitään hysteerisiä naurunpuuskia, löytyy siitä paljon hyvää huumoria, lähtien nokkelista sanaleikeistä tai ihan vain siitä, että Eyegorin kyttyrä vaihtelee puolta läpi leffan. Monet jutuista ovat täysin pöljiä ja pitävätkin hymyä katsojan huulilla. Vastapainona komedialle on ihan toimivaa jännitettäkin, sekä 1930-luvun hirviöklassikoille ominaista melankolisuutta. Frankenstein on tarinan todellinen tragedia ja parodioidessaankin sitä, Frankenstein Junior ei unohda tätä traagista puolta.

Brooks rakentaa tunnelmaa huolellisemmin kuin monissa muissa, pelkästään hassutteluun painottuvissa leffoissaan. Hänen ja Wilderin käsikirjoitus on kekseliäs yhdistelmä jatkotarinaa ja parodiaa. Brooks on halunnut myös visuaalisesti kunnioittaa vuoden 1931 Frankensteinia. Samojen lavasteiden lisäksi Frankenstein Junior on tietty kuvattu mustavalkoisena. Leikkauksessa hyödynnettiin 1930-luvun siirtymätyylejä ja lopputuloksena onkin filmi, joka näyttää huomattavasti vanhemmalta kuin se onkaan - ja sanon tämän siis vain positiivisessa mielessä. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja maskeeraukset vekkulit. Erikoistehosteet toimivat myös aikakauden hengessä ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Brooksin vakiosäveltäjä John Morris kuunteli paljon 1930-luvun kauhuelokuvien musiikkeja, työstäessään sävelmiä leffaan. Morriksen työn parasta antia on kaihoisa melodia ja hyräily, jolla hirviön huomio herätetään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Young Frankenstein, 1974, Gruskoff/Venture Films, Crossbow Productions, Jouer Limited

Arvostelu: Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles - 1974)

VILLIÄ HURJEMPI LÄNSI

BLAZING SADDLES

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Cleavon Little, Gene Wilder, Slim Pickens, Harvey Korman, Madeline Kahn, Mel Brooks, Burton Gilliam, Alex Karras, Liam Dunn, David Huddleston, John Hillerman, George Furth, Claude Ennis Starrett Jr., Carol Arthur, Charles McGregor ja Richard Collier

Genre: komedia, western

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Blazing Saddles, eli suomalaisittain Villiä hurjempi länsi on Mel Brooksin länkkärikomedia. Elokuva lähti liikkeelle Andrew Bergmanin ideasta, joka kulki nimellä "Ted-X" ja johon suunniteltiin ohjaajaksi Alan Arkinia ja päätähdeksi James Earl Jonesia. Projekti ei edennyt sellaisenaan, mutta idea päätyi Brooksin käsiin, joka ryhtyi työstämään siitä elokuvaa. Hän keräsi käsikirjoitustiimin, joka tappeli ideoidensa kanssa niin, että osa poistui kesken kirjoitusprosessin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1973 ja tuotanto kulki useilla työnimillä, kuten "Black Bart" ja "Purple Sage". Kun Brooks näytti elokuvan Warner Brosin studiopomoille, nämä eivät nauraneet lainkaan ja jopa pohtivat, että leffa heitettäisiin suoraan roskakoriin. Studio oli jo aiemmin tuotannon aikana valittanut Brooksille muun muassa rasistisen n-sanan käytöstä, pieruista ja viettelykohtauksesta. Ongelmia aiheutti myös Hedy Lamarr, joka haastoi elokuvantekijät oikeuteen nimensä käytöstä. Brooks ei halunnut tapella asiasta oikeudessa, vaan sopi asian Lamarrin kanssa rahasummaa vastaan. Kun Brooks järjesti salaa yleisölle testinäytöksen, reaktio oli niin positiivinen, että studio tuli toisiin ajatuksiin leffan hyllyttämisestä ja lopulta Villiä hurjempi länsi sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 1974 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli suuri taloudellinen hitti, joka sai parhaan naissivuosan, leikkauksen ja laulun Oscar-ehdokkuudet. Ilmestyessään se sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta vuosien varrella leffan arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista komediaelokuvista. Itse näin Villiä hurjemman lännen lapsena ja pidin sitä hauskana hömppänä. En ole tainnut katsoa leffaa koskaan toistamiseen, mutta kun huomasin sen täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1874 katala liikemies Hedley Lamarr siirtää rautatielinjaansa kulkemaan pienen Rock Ridgen kaupungin läpi. Lamarrin täytyy kuitenkin ensin keksiä keino karkottaa kaupungin rasistiset asukkaat ja päättää lähettää sinne uudeksi sheriffiksi tummaihoisen Bartin.

Harvey Korman näyttelee rahanahnetta liikemiestä, Hedy Lamarria, anteeksi siis Hedley Lamarria, jonka rautatiebisnes kokee kolauksen, kun suunniteltu linja osuu juoksuhiekkaesiintymän kohdalle. Niinpä hän joutuu muuttamaan rautatien reittiä, osuen pieneen Rock Ridgen kaupunkiin ja tajuten, että rautatien myötä kaupungin arvo nousisi huomattavasti. Hedy ei kun Hedley päättää keksiä keinon karkottaa kaupungin asukkaat ja vallata sen itselleen. Kun kaupunki pyytää uutta sheriffiä, edellisen kuoltua, Hedy tai siis Hedley keksii lähettää tilalle yhden rautatietyöntekijöistään, tummaihoisen Bartin (Cleavon Little), millä hän tuumii rasististen kaupunkilaisten hylkäävän kotinsa. Korman on mainio keplottelevana bisnesmiehenä ja Little on oivassa vedossa Bartina, joka päättää ottaa kaiken irti uudesta asemastaan. Bartiin tykästyy heti elokuvan alussa ja hänen haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja näyttävän epäilijöilleen ja inhoajilleen asioiden todellisen laidan.

     Elokuvassa nähdään myös Slim Pickens Hedy siis Hedley Lamarrin kanssa juonittelevana Taggartina ja Burton Gilliamin tämän kätyrinä Lylenä, Alex Karras väkivahvana, mutta vähä-älyisenä Mongona, Gene Wilder juoppo-Jiminä, Madeline Kahn saksalaisesiintyjä Lili Von Shtuppina, sekä muun muassa David Huddleston, Liam Dunn, John Hillerman, George Furth, Claude Ennis Startlett Jr. ja Carol Arthur Rock Ridgen asukkaina, Johnsoneina, jotka taitavat olla kaikki sukua toisilleen. Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Mel Brooks nähdään ja kuullaan useammassa roolissa, merkittävimpänä kuvernööri William J. Le Petomanena ja intiaanipäällikkönä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, joskin Kahn ei mielestäni ihan ole naissivuosaehdokkuuttaan ansainnut.

Villiä hurjempi länsi on yhä 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin hupaisa länkkärikomedia, jota ei luultavasti enää tehtäisi tänä päivänä - vähän kuten Brooks jo kymmenen vuotta sitten pohdiskeli. Se on anteeksipyytelemättömän hävytön komedia, jonka kielenkäyttö aiheutti paheksuntaa jo leffan ilmestyessä, puhumattakaan, kuinka siihen suhtaudutaan 2020-luvulla. Tummaihoisista ja homoista käytetään jatkuvasti ronskeja ja julmia nimityksiä ja Brooks onkin sanonut saaneensa paljon palautetta n-sanan käytöstä. Hän on tosin todennut olevansa huvittunut, sillä valittajat ovat olleet pääasiassa valkoisia, kun taas monet tummaihoiset, kuten julkimoiden puolella Richard Pryor ja Whoopi Goldberg ovat kehuneet elokuvaa hulvattomaksi ja kiittäneet häntä leffasta. Hassua kyllä, elokuvan teon aikaan studion isoin huoli oli leffan nuotiokohtaus, jossa Taggartin joukot syövät papuja ja piereskelevät oikein antaumuksella. Warner Bros. halusi kohtauksen pois elokuvasta, mutta Brooks sai pitää tahtonsa ja Villiä hurjemmasta lännestä tuli ainakin Hollywood-historian ensimmäinen filmi, jossa piereskellään.

Itse pidin elokuvasta yhä, vaikkei se ollutkaan mielestäni mikään hysteerisen hauska. Se kuitenkin pitää hymyä jatkuvasti katsojansa huulilla ilahduttavan hölmön luonteensa, vekkulien sketsiensä ja ajoittain hauskan sanailunsa ansiosta. Jotkut jutut ovat liki nerokkaita tyhmyydessään. Premissi on veikeä ja sen kautta leffa sisältää jopa oivaltavaa satiiria rasismista. Elokuva ei kaunistele, millaista tummien kohtelu on ollut, mutta samalla se esittää ihmiset kekseliäästi eri tavoin. Valkoihoiset ovat pääasiassa tomppeleita ja juntteja, kun taas heti alussa tummaihoiset esitetään sivistyneempinä ja hyväkäytöksisinä. Yleensä tuohon aikaan karikatyyrit nähtiin juuri toisinpäin. Elokuva kasvattelee kierroksiaan edetessään ja muuttuu aika älyttömäksi loppua kohti. Brooks ei paljoa säännöistä välittänyt komedioita tehdessään ja sen myös huomaa leffan hassuista tavoista rikkoa neljättä seinää.

Brooks on ohjannut elokuvan kieli visusti poskessa ja pitääkin hupsua henkeä hyvin yllä. Hänen, Andrew Bergmanin, Norman Steinbergin, Richard Pryorin ja Alan Ugerin taistelema tai siis työstämä käsikirjoitus on piikittelevä ja röyhkeä, mutta sisältää myös fiksua asiaa. Villiä hurjempi länsi on lisäksi hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Villin lännen lavasteet ovat hienot ja puvustajat ovat tehneet hyvää työtä asujen kanssa. Erikoistehosteet ovat passelin pöhköt ja äänimaailmallakin leikitellään oivallisesti. John Morrisin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla ja leffan parit laulut ovat myös ihan kelpoja rallatuksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blazing Saddles, 1974, Warner Bros., Crossbow Productions

Arvostelu: Kummisetä osa II (The Godfather Part II - 1974)

KUMMISETÄ OSA II

THE GODFATHER PART II

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Robert Duvall, Diane Keaton, John Cazale, Talia Shire, Lee Strasberg, Michael V. Gazzo, G. D. Spradlin, Gastone Mochin, B. Kirby Jr., Francesca De Sapio, Morgana King ja Dominic Chianese
Genre: draama, rikos
Kesto: 3 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16

Mario Puzon Kummisetä-kirjaan (The Godfather - 1969) perustuva elokuva Kummisetä (The Godfather - 1972) nousi ilmestyessään valtavaan suosioon. Sen lisäksi, että elokuva voitti mm. parhaan elokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, siitä muodostui muutaman vuoden ajaksi kaikkien aikojen menestynein elokuva ja leffaa alettiin pian pitämään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana filminä. Olikin selvää, että jatkoa olisi tulossa. Puzo alkoi jo ennen ensimmäisen elokuvan valmistumista kirjoittamaan jatkotarinaa, joka toimisi samanaikaisesti esiosana ja jatko-osana ensimmäiselle leffalle. Ensimmäisen osan ollessa jättimenestys, Paramount tarttui heti Puzon jatkotarinaan - tosin suurella varauksella Puzon antamasta nimestä, The Godfather Part II, eli suomalaisittain Kummisetä osa II. Tuohon aikaan ei ollut tapana nimetä jatko-osaa vain lisäämällä ensimmäisen osan nimen perään numeroa ja Paramount pelkäsi, että yleisö luulisi kyseessä olevan vain ensimmäisen elokuvan toinen puolisko, eikä kokonaan uusi filmi. Puzo sai kuitenkin tahtonsa läpi ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1973. Muutamaa viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä se joutui kuitenkin huonoon maineeseen kriitikoiden ja toimittajien toimesta, jotka pitivät elokuvan kerrontaa sekavana ja kömpelönä. Leffaa ruvettiinkin leikkaamaan uusiksi, ennen kuin Kummisetä osa II julkaistiin joulukuussa 1974. Alun heikko vastaanotto kääntyi nopeasti päälaelleen ja pian niin kriitikot kuin katsojat kehuivat filmiä. Taloudellisesti elokuva ei kuitenkaan ollut ihan ensimmäisen osan veroinen jättihitti. Elokuva sai mm. kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, musiikki ja lupaavin tulokasnäyttelijä), voittamatta niistä yhtäkään ja neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras musiikki, leikkaus, lupaavin uusi päänäyttelijä ja paras miespääosa), joista se voitti vain jälkimmäisen. Oscar-gaalassa Kummisetä osa II teki kuitenkin historiaa. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, jolloin siitä tuli ensimmäinen jatko-osa ikinä, joka voitti kyseisen pystin. Lisäksi Robert De Niro voitti parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon roolistaan nuorena Vito Corleonena, mikä merkitsi ensimmäistä kertaa, kun kaksi näyttelijää ovat voittaneet Oscarin samasta roolista. Elokuva voitti myös parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen, lavastuksen ja musiikin Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan miespääosan, naissivuosan ja puvustuksen palkinnoista. Vuosien varrella Kummisetä osa II:n arvostus on vain kasvanut ja sen lisäksi, että sitä pidetään edeltäjänsä tavoin yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana, monet pitävät sitä jopa edellistä osaa parempana. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun näin Kummisetä osa II:n ensimmäistä kertaa seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, en pitänyt näkemästäni. Ensimmäisen osan tavoin en ole katsonut leffaa toistamiseen, kunnes huomasin nyt ensimmäisen Kummisedän täyttävän 50 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin katsoa ja arvostella koko trilogian läpi ja katsoin Kummisetä osa II:n pari päivää ensimmäisen elokuvan jälkeen. Ja niille, jotka säikähtivät tuon äskeisen tunnustukseni takia, ei huolta; pidin elokuvasta nyt valtavasti enemmän.

Vuonna 1901 nuori Vito Corleone saapuu New Yorkiin ja vajoaa vähitellen rikollisiin hommiin. Vuosia myöhemmin Viton poika Michael on noussut Corleonen rikollisperheen johtoon, kun häntä vastaan hyökätään.

Al Pacino nähdään toistamiseen Michael Corleonena, joka on nyt ottanut isänsä rikolliset bisnekset haltuunsa ja toimii Corleonen rikollisperheen uutena kummisetänä. Ensimmäinen elokuva kuvasti mestarillisesti siloposkisen ja hyvää tahtovan sotasankarin lankeamista pimeyteen ja Kummisetä osa II jatkaa tätä tarinaa hienosti. Michaelista on tullut aika häikäilemätönkin rikollispomo, joka johtaa perhettä hyvin eri tavalla kuin isänsä. Pacino tekee vielä parempaa työtä roolissa kuin viimeksi ja hänestä löytyy vahvempaa karismaa kuin edellisessä osassa.

     Monet muutkin eloonjääneet hahmot edellisestä osasta tekevät paluun. Diane Keaton on vielä mainiompi Michaelin Kay-vaimona, joka alkaa kauhistella miehensä muutosta. Jopa Robert Duvallin näyttelemä Tom Hagen näyttäisi siltä, ettei pidä siitä, millainen hänen velipuolestaan on tullut. Samaa tuntee myös Michaelin sisko Connie (ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire), eikä Fredo-velikään (John Cazale) täysin lämpene uudelle tavalle johtaa perhebisneksiä. Uusina hahmoina kuvioihin tuodaan palveluksia Michaelilta pyytävä Frank Pentangeli (Michael V. Gazzo) ja toinen rikollispomo Hyman Roth (Lee Strasberg), johon Michael ei luota. Tuttuja hahmoja hyödynnetään taidokkaasti ja heidän kautta katsojakin kokee traagiseksi sen, millainen Michaelista on tullut. Uusista hahmoista etenkin Frank on mainio - lähinnä, koska Oscar-ehdokkuuden saanut Gazzo on roolissaan niin hyvä.

Sen lisäksi, että elokuva jatkaa Michaelin tarinan seuraamista ja näyttää hänen matkaansa syvemmälle synkkyyteen, elokuva kertoo myös takaumien kautta Michaelin isästä, Vito Corleonesta nuorena, kun tämä saapuu New Yorkiin ja perustaa Corleonen rikollisperheen. Tällä kertaa roolissa nähdään tuohon aikaan lähes tuntematon Robert De Niro, joka oli ensimmäistä elokuvaa tehdessä ehdolla Paulien rooliin. De Niro on nappivalinta nuoreksi Vitoksi ja myy ajatuksen siitä, että tässä on Marlon Brandon esittämä hahmo nuorena. De Niro nappaakin joitain Brandon maneereja mukaan, sekä tietty Viton kähisevän puheäänen. Brandonkin oli tarkoitus palata takaisin yhtä takaumakohtausta varten, mutta hän ei saapunut paikalle ja tekijöiden oli pakko kirjoittaa kohtaus lennosta uusiksi. 

Tässä vaiheessa moni teistä varmaan tuumii, kummasta Kummisetä-elokuvasta pidän enemmän; ensimmäisestä vai toisesta. Vaikka tämä Kummisetä osa II onkin hieno teos, minun täytyy silti kallistua ensimmäisen elokuvan puoleen. Sen tarina on vahvempi ja ytimekkäämpi. Lisäksi vaikka De Niro onkin loistava nuorena Vitona, Brandon roolisuoritus oli jotain täysin omaa luokkaansa. Kun näin Kummisetä osa II:n esiteininä, en tosiaan erityisemmin piitannut siitä. Olin jopa samaa mieltä joidenkin leffan ensireaktioiden kanssa, jotka sanoivat leffan koostuvan vain kirjan jämäpaloista, jotka eivät mahtuneet ensimmäiseen osaan ja jotka on nyt venytetty ylipitkäksi, lähes kolmen ja puolen tunnin filmiksi. Toisella katselulla en olisi voinut olla enempää eri mieltä vanhan mielipiteeni kanssa. Kummisetä osa II on erinomainen elokuva, joka rakentuu upeasti molemmilta puolilta alkuperäisleffan ympärille, tukien sen kertomusta niin esiosana kuin jatko-osana.

Kun ensimmäisellä katselulla mietin, ettei Mario Puzo tainnut osata päättää, haluaako hän kertoa tarinan Vitosta nuorena vai Michaelista vanhempana ja päätti yhdistää nämä yhdeksi filmiksi, toisella katselulla pidin valtavasti siitä, kuinka nämä kaksi tarinaa kulkevat käsi kädessä. Välillä näemme, kuinka Vito alun perin rakensi rikollisperheen ja välillä taas, kuinka Michael nyt johtaa perhettä. Ero isässä ja pojassa on suuri ja siitä syntyy sykkivä sydän, joka voimistaa teosta. Vaikka Vitokin oli loppujen lopuksi vajonnut aikamoiseen synkkyyteen, hän silti piti tietyn kohteliaisuuden ja lämmön yllä. Samaa ei voi sanoa yhä vain kylmemmäksi muuttuvasta Michaelista. Näiden kahden hahmon ja heidän tekemistensä vertailu on todella koukuttavaa ja kiehtovaa. Siirtymät "nykyhetken" ja menneisyyden välillä ovat taidokkaasti rytmitetyt ja kummassakin ajassa viivytään juuri oikean ajan verran. Tämä ajassa siirtyminen saa leffan myös tavallaan kulkemaan nopeammin, eikä Kummisetä osa II lopulta edes tunnu niin pitkältä teokselta kuin se on. Kenties katselua helpottaa se, että noin kahden tunnin kohdalla on väliaika ja siten leffan pakottaa pitämään tauon. Ajan voi käyttää joko pohtimiseen siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee vielä käymään tai etsimään kaapista lisää leffaherkkuja.

Aikakaudesta toiseen siirtyminen vain vahvistaa Kummisetä-saagan epookkimaisuutta, mitä jo ensimmäisestä elokuvasta löytyi. Filmi onkin monin tavoin edellistä osaa mahtipontisempi ja jälleen katsojassa herää tunne siitä, että on kokemassa jotain elämää suurempaa. Tunnelma on tässäkin teoksessa vahvasti rakennettu - etenkin kun ottaa huomioon, kuinka vahvasti tunnelma saattaa vaihtua, kun hypätään ajasta toiseen. Viton tarina on paljon toiveikkaamman ja energisemmän tuntuinen, kun taas Michaelin osuus maalailee synkkyyksiä ja painostavuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on kuitenkin niin väkevää, että hän osaa tasapainotella vakuuttavasti kahden erilaisen hengen kanssa. Välillä teos on todella jännittävä, toisinaan taas aika hauskakin. Coppola tekee niin pitkistä keskusteluista kuin nopeista ja brutaaleista tapoista vangitsevia ja sähäköitä. Elokuva onnistuu myös liikuttamaan, etenkin lopetuksellaan, joka nivoo nämä kaksi filmiä hienosti toisiinsa.

Tekninen puolikin on erinomainen. Kuvaus ja valaisu on yhtä tyylikästä kuin viime leffassa ja varjoilla korostetaan taas ihmisten pimeitä puolia. Kun ensimmäisen elokuvan alussa Michael oli selvästi valossa, Kummisetä osa II:ssa hänen kasvonsa ovat jatkuvasti varjojen peitossa. Takaumakohtauksissa seepiamaista värimaailmaa on korostettu, mikä luo elokuvalle hyvin tunnistettavan ulkonäön. Etenkin takaumakohtauksissa lavastus ja puvustus ovat huikeasti toteutetut. New Yorkin kadut vuodesta 1901 eteenpäin muutaman vuosikymmenen ajan ovat hienosti rakennetut. Aikahyppelyn onnistumisesta en tosin tiedä, että kehuako enemmän käsikirjoitusta vai leikkausta. Kriitikoiden ensireaktioiden jälkeen elokuvaa leikattiin uudestaan, joten kenties leikkaus ansaitsee kehut. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Nino Rota tunnelmoi toistamiseen fantastisesti musiikeillaan. Tutut ja mahtavat sävelmät ovat mukana edellisestä elokuvasta, minkä lisäksi mukana on paljon uusiakin melodioita. Viton tarinaa säestävä reipas musiikki on äänipuolella paras lisäys leffaan.

Yhteenveto: Kummisetä osa II toimii upeasti niin esiosana kuin jatko-osana mestarilliselle alkuperäiselokuvalle, tukien ensimmäistä leffaa vaikuttavasti molemmin puolin tarinaa. Viton nuoruusvuosien ja Michaelin rikollisuran kertominen samanaikaisesti on erittäin kekseliäs ratkaisu ja on kiehtovaa seurata, kuinka erilaisia isä ja poika ovatkaan. Al Pacino jatkaa hienoa työtään Michael Corleonena ja Robert De Niro hyppää taidokkaasti nuoren Viton saappaisiin. Elokuvan kolmen ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin nopeasti päällekkäin kulkevien kertomusten ansiosta. Francis Ford Coppolan ohjaus on tässäkin erinomaista ja hän pitää katsojasta tiukasti kiinni. Coppolan ja Mario Puzon käsikirjoitus on myös onnistunut ja sitä tukee taidokas leikkaus. Elokuva on muutenkin teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Kaikin puolin Kummisetä osa II on fantastinen jatkoteos Kummisedälle, joskin itse suosin yhä ensimmäistä elokuvaa. Nyt siirrynkin innoissani Kummisetä osa III:n (The Godfather Part III - 1990) kimppuun, sillä sitä filmiä en ole koskaan aiemmin nähnyt!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part II, 1974, Paramount Pictures, The Coppola Company, American Zoetrope

Arvostelu: Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre - 1974)

TEXASIN MOOTTORISAHAMURHAT

THE TEXAS CHAIN SAW MASSACRE

Ohjaus: Tobe Hooper

Pääosissa: Marilyn Burns, Paul A. Partain, William Vail, Allen Danziger, Teri McMinn, Gunnar Hansen, Edwin Neal, Jim Seadow ja John Dugan

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 18

The Texas Chain Saw Massacre, eli suomalaisittain Texasin moottorisahamurhat on Tobe Hooperin ohjaama kauhuelokuva, joka pohjautuu löyhästi murhaaja Ed Geiniin, joka teki itselleen vaatteita ja koristeita uhriensa ihosta ja ruumiinosista. Hooper työsti elokuvan ideaa toimiessaan apulaisohjaajana Texasin yliopiston elokuvalinjalla. Yhdessä Kim Henkelin kanssa Hooper kirjoitti filmin käsikirjoituksen ja perusti Vortex, Inc. -yhtiön tuottamaan elokuvaa. Ystävänsä Bill Parsleyn MAB, Inc. -yhtiön kautta Hooper sai rahoituksen leffaan ja sen kuvaukset saatiin aloitettua. Kuvaukset eivät todellakaan olleet mukavat, vaan niin työryhmän kuin näyttelijöiden hermoja koeteltiin sietämättömällä kuumuudella, hirveän hajuisilla lavasteilla, sekä jatkuvilla haavereilla, joita leffan teosta seurasi. Jälkituotannossa taas koitui ongelmia, kun Hooper yritti saada leikattua leffan niin, että se täyttäisi PG-ikärajan kriteerit, mutta silti se leimattiin jatkuvasti kielletyksi. Elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja lopulta Texasin moottorisahamurhat sai ensi-iltansa lokakuussa 1974. Mitättömän pieneen budjettiinsa verrattuna elokuva oli jättihitti, mutta ilmestyessään se sai todella ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Vasta myöhempinä vuosina leffan arvostus on alkanut kasvamaan ja nykyään Texasin moottorisahamurhia pidetään yhtenä kauhugenren parhaimpina teoksina. Itse olin tiennyt filmistä lapsesta asti, mutta näin sen vasta halloweenina 2019. Sitä ennen olin kuitenkin nähnyt sen uudelleenfilmatisoinnin Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre) vuodelta 2003 ja sarjaa uudelleenkäynnistely-yrityksen Texas Chainsaw 3D:n vuodelta 2013. Niistä en kauheasti piitannut, mutta alkuperäinen Hooperin filmi teki minuun suuren vaikutuksen. Nyt kun alkuperäiselle Texasin moottorisahamurhille ollaan työstämässä uudenlaista jatko-osaa, päätin katsoa alkuperäisen elokuvan uudestaan.

Joukko nuoria matkaa sisarusten Sallyn ja Franklinin edesmenneen isoisän maatilalle Texasiin. Hauskaksi lomaksi tarkoitettu reissu muuttuu pian painajaiseksi, kun nuoria alkaa jahtaamaan ihmisen kasvoista tehtyä naamiota käyttävä ja moottorisahaa heilutteleva Leatherface.

Elokuvan epäonniseen nuorten joukkoon kuuluvat sisarukset Sally (Marilyn Burns) ja Franklin (Paul A. Partain), sekä kaverit Kirk (William Vail), Jerry (Allen Danziger) ja Pam (Teri McMinn). Sallya ja Franklinia lukuunottamatta katsoja ei jaksa kiinnostua nuorista, sillä hahmot ovat niin onttoja, eivätkä heidän näyttelijänsäkään ole kovin kummoisia. Eivät Partain tai Burnskaan mitään Oscarin arvoisia suorituksia tarjoa, mutta Burnsin esittämä pakokauhu tuntuu niin käsinkosketeltavan aidolta, että se jo itsessään pelottaa. Vaikka hahmot ovatkin tylsiä, eivät he kuitenkaan ärsytä kuten hahmot monissa kauhuelokuvissa, jolloin heidän jopa haluaa selviävän.

Vaikka usein kauhuelokuvat kompastuvat siihen, että niiden hahmot ovat täysin pahvisia ja vailla mitään sisältöä, Texasin moottorisahamurhat on vahva poikkeus. Hooperin ohjaus on niin sensaatiomaista, etten edes lähde kritisoimaan sitä, kuinka hahmoihin ei ole jaksettu panostaa. Kuten jo alussa totesin, elokuva teki minuun suuren vaikutuksen ensimmäisellä katselulla, eikä se vaikutus ollut häipynyt mihinkään toisella kerralla. Ensimmäisistä kuvistaan lähtien Texasin moottorisahamurhat työntyy inhottavasti ihon alle ja pitää katsojasta epämiellyttävin tavoin kiinni koko vähän päälle tunnin ja vartin kestonsa. Tätä kamalaa tunnetta nostatellaan vähitellen, kunnes toisella puoliskollaan elokuva äityy mitä piinaavimmaksi selviytymistaisteluksi. 

Moni kauhuleffa saattaa karmia, kun niitä katsoo, mutta harva on jäänyt jälkikäteen kummittelemaan mielessäni samalla lailla kuin tämä. En sano, että olisin nähnyt painajaisia elokuvan jälkeen, vaikka ymmärrän hyvin, jos joku näkee. Moottorisahaa vimmaisesti heilutteleva äijä, joka on pukenut toisen ihmisen kasvoista revityn ihon naamarikseen ja juoksee hullun lailla perässäsi pimeässä metsässä, on varsinaista painajaisten aatelia. Mielessä kummittelulla tarkoitan enemmän sitä, että kestää oman aikansa, kunnes elokuvan aiheuttama paha olo hellittää. Filmin ällöttävän todentuntuinen, paikoitellen jopa dokumentaarinen tyyli saa kaiken tuntumaan liian aidolta. Ja kuten jo totesin, Marilyn Burnsin tapa kanavoida hahmonsa pelkoa on kauhistuttavan aidon tuntuista.

Yllättävää kyllä, Texasin moottorisahamurhat on aika veretön leffa. Kun vastuksena toimii moottorisahaa hyödyntävä sekopää, voisi hyvinkin kuvitella, että elokuva olisi todella raaka ja täynnä verisiä ja groteskeja irtoraajoja sun muuta. Hooper halusi kuitenkin elokuvalle mahdollisimman alhaisen ikärajan ja niinpä kauhistuttavinta materiaalia jätettiin pois. Verettömyys ei kuitenkaan heikennä leffan tehoa yhtään, kun tunnelma on näin hyytävän ahdistava. Verettömyydestä huolimatta elokuva on silti kuvottava ja täynnä sairasta kuvastoa. Leatherfacen saastaisen asumuksen lavasteet täynnä luista rakennettuja huonekaluja, ruumiinosista kyhättyjä koristeita ja ihosta valmistettuja pintoja on niin hirvittävää katsottavaa, etten yhtään ihmettele, ettei tekijöillä ollut mukavaa kuvauksissa.

Epämiellyttävää tunnetta vain lisätään erinomaisella kameratyöskentelyllä. Vaikkei rahaa ole ollut pistää aikansa uusimpaan teknologiaan (mikä toisaalta vain luo leffalle niin hienon visuaalisen ilmeen), kameralla kikkaillaan taidokkaasti. Kaukaa kuvatut otokset hahmoista herättää tunnetta siitä, että heitä vaanitaan. Illalliskohtauksessa inhottavan lähelle menevät kuvat hahmon silmistä aiheuttavat vaikeaa oloa. Leikkauksessa hyödynnetään vaikuttavasti todella töksähteleviäkin leikkauksia, joilla vain lisätään tunnetta siitä, että jokin on pielessä. Vaikka Hooper ja Wayne Bell ovatkin säveltäneet mukaan musiikkia, äänimaailmasta jää lähinnä mieleen se moottorisahan pauhaava meteli ja Burnsin kirkuminen - taas juttuja, jotka jäävät kummittelemaan mielessä elokuvan päätyttyä...

Yhteenveto: Texasin moottorisahamurhat on todella piinaava teos ja kauhuelokuvien aatelia. Päähenkilöiden onttoudesta ei edes jaksa välittää, kun elokuva on muuten näin pirun upeasti toteutettu. Filmi todella työntyy katsojan ihon alle ja kestää jonkin aikaa elokuvan päättymisen jälkeen, että paha olo hellittää. Tunnelma on äärimmäisen painostava ja ahdistava, ja sydän hakkaa ja hikipisarat valuvat ohimoilla niin ruudulla kuin kotisohvalla. Kuvauksella ja leikkauksella vain lisätään epämiellyttävyyden tunnetta ja lavastus on parhaimmillaan todella inhottavaa. Verettömyydestä huolimatta filmi sisältää paljon kuvottavaa sisältöä. Vaikka näyttelijät eivät mitään erityisen vakuuttavia suorituksia tarjoakaan, Marilyn Burns todella lisää pakokauhun tunnetta eläytymisellään. Leatherface on hyytävä kauhuikoni ja näky hänestä juoksemassa uhrinsa perässä, kamalaa meteliä päästävä moottorisaha kourissaan on kuin pahimmasta painajaisesta. Tobe Hooperin ohjaus on fantastista ja hän tekee suorastaan taidetta todella inhalla materiaalilla. Texasin moottorisahamurhat on yhä yksi kauhugenren parhaimmista teoksista ja jos et ole sitä lajityypin ystävänä vielä katsonut, suosittelen tekemään sen pian. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Texas Chain Saw Massacre, 1974, Vortex

Arvostelu: 007 ja kultainen ase (The Man with the Golden Gun - 1974)

007 JA KULTAINEN ASE

THE MAN WITH THE GOLDEN GUN

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Christopher Lee, Britt Ekland, Maud Adams, Hervé Villechaize, Soon-Tek Oh, Richard Loo, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Marne Maitland ja Clifton James
Genre: toiminta, seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kultainen ase on yhdeksäs James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Kirjasta oli tarkoitus tehdä elokuva jo Elät vain kahdesti -leffan (You Only Live Twice - 1967) jälkeen, mutta tuotanto koettiin liian haastavaksi, jolloin tekijät siirtyivät filmatisoimaan "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjaa ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963). Kun Roger Moore korvasi Sean Conneryn Bondina elokuvassa Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973), tekijät päättivät seuraavan leffan olevan vihdoin "007 ja kultainen ase" -romaanin pohjalta. Kirjan tapahtumapaikka oli pääasiassa Jamaika, mutta koska sitä oli hyödynnetty jo edellisessä Bond-leffassa, sekä Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa (Dr. No - 1962), tapahtumat päätettiin siirtää Aasiaan. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1973 ja lopulta 007 ja kultainen ase sai ensi-iltansa joulukuussa 1974. Elokuva oli iso hitti, mutta sai nihkeän vastaanoton kriitikoilta, joista monet kutsuivat leffaa Bond-sarjan heikoimmaksi. Vuosien varrella elokuvan maine on pysynyt aika lailla samana ja monilla listoilla leffa kuuluu yhä kehnoimpien Bond-elokuvien joukkoon. Itse näin 007 ja kultaisen aseen lapsena, kenties jo ennen kuin pidin isäni kanssa Bond-kesän, mistä olen aiemmissa arvosteluissani puhunut. En muista, olenko sen jälkeen katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan, mutta nyt kun James Bond -sarja on saamassa jälleen uuden osan No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki 20 ensimmäistä 007-leffaa uudestaan ja arvostella ne. Noin kuukausi Elä ja anna toisten kuolla jälkeen katsoin 007 ja kultaisen aseen.

MI6:n agentti James Bond saa tappouhkauksen maailman salaperäisimmältä palkkamurhaajalta, Francisco Scaramangalta, joka käyttää hommassaan vain omaa kultaista asettaan. Bondin täytyy löytää Scaramanga, ennen kuin tämä löytää hänet.

Roger Moore palaa salainen agentti James Bondin rooliin, jonka salaisuus on tosin hieman kyseenalainen käsite, ottaen huomioon kuinka kaikki leffassa tuntuvat tietävän hänet. Moore ei kuitenkaan anna tällaisten seikkojen häiritä ja osoittaa toistamiseen olevansa Conneryn jälkeen paras vaihtoehto rooliin. Moore on uskottava niin eleganttina hurmurina puku päällään kuin nokkelana ja taistelukykyisenä agenttina. Bond pistetään taas kerran kiperiin tilanteisiin, joissa hänen täytyy hyödyntää kykyjään selvitäkseen ehjin nahoin. Tulee siinä pari vitsiäkin murjaistua.

Vielä Mooreakin vakuuttavampaa työtä tekee tarinan roistoa, Francisco Scaramangaa näyttelevä Christopher Lee. Edesmennyt Lee on aina nappivalinta pahiksen rooliin, minkä hän on osoittanut mm. vampyyrikreivi Draculana, Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Saruman-velhona, sekä Tähtien sota -esiosien (Star Wars - 2002-2005) kreivi Dookuna. Lee pitää sisällään sellaista jylhyyttä, että se sopii täydellisesti elämää suuremmille pahiksille ja vaikka Scaramanga onkin hillitympi tapaus kuin vaikkapa mahtaileva Saruman, ei hän ole tässä millään lailla kehnompi. Scaramanga on juonikas tapaus ja äärimmäisen tehokas tappaja. Hahmo ei ole mitä tavallisin Bond-roisto ja kenties juuri siksi hän onkin niin mielenkiintoinen. Scaramanga tykkää treenata kykyjään ja haastaa itsensä, mitä varten hänellä onkin lyhytkasvuinen avustaja Nick Nack (Hervé Villechaize), joka on myös katala heppu. Kyseessä on erinomainen pahiskaksikko, joka vetää vertoja jopa 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) ikoniselle roistoduolle.
     Tälläkin seikkailullaan James Bond tapaa erilaisia neitoja, jotka tietty lankeavat hänen syliinsä välittömästi. Mukana on mm. napatanssija Saida (Carmen du Sautoy), Scaramangan rakastajatar Anders (Maud Adams) ja Bondia avustava agentti Mary Goodnight (Britt Ekland). Elokuvaa katsoessa on vaikea olla pohtimatta, miten ihmeessä Goodnight on onnistunut käymään agenttikoulutuksen läpi ja päässyt hoitamaan kenttätehtäviä, kun kyseessä on täysin uusavuton bimbo, joka mokailee kaiken aikaa ja tarvitsee Bondin pelastamaan hänet pulasta. Goodnight on tähän mennessä yksi kehnoimmista Bond-tytöistä, eikä Ekland ole kovin hyvä osassaan, miksi onkin outoa, että hän on naishahmoista tärkein. Saida-tanssijan osuus jää todella lyhyeksi, eikä Andersiakaan onnistuta hyödyntämään niin paljon kuin hahmossa olisi ollut potentiaalia. Adams on huomattavasti Eklandia parempi, joten läpi leffan toivoin, että näyttelijät esittäisivätkin toistensa rooleja.
     Leffassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n pomo M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), sekä vempaintehtailija Q (Desmond Llewelyn) ja lisäksi uusiakin tuttavuuksia, kuten rikas bisnesmies Hai Fat (Richard Loo), Bondia auttava luutnantti Hip (Soon-Tek Oh) ja Scaramangalle kultaisia luoteja valmistava Lazar (Marna Maitland). Jostain syystä joku on myös pitänyt hyvänä päätöksenä, että Elä ja anna toisten kuolla -leffassa ärsyttänyt sheriffi J. W. Pepper (Clifton James) pitäisi ottaa mukaan tähänkin elokuvaan. Kaikista sivuhahmoista, jotka voisivat tehdä paluun, miksi, voi miksi tekijät valitsivat juuri hänet?! Kyseessä on varmaan koko Bond-historian raivostuttavin hahmo, joka ei sovi millään tavalla mukaan näihin leffoihin! Kenen idiootin "neronleimaus" tämä oli?!

007 ja kultainen ase hyötyy huomattavan paljon siitä, että se sisältää mahtavan vastustajan sankarille, sillä tarinallisesti filmi ei ole erityisen kiinnostava. Elokuva alkaa napakasti ja on kiinnostava idea, että tällä kertaa Bondia jahtaisi joku ja hänen pitäisi napata Scaramanga, ennen kuin tämä nappaa hänet, mutta harmillisesti itse leffa on lopulta ihan muuta. Tiivistunnelmaisen kissa ja hiiri -leikin sijaan elokuvaan heitetään mukaan ns. MacGuffin, jonka perässä hahmot ovat. Jos ette tiedä, mikä MacGuffin on, niin sellaiseksi kutsutaan jonkinsortin objektia, jota tarinan hahmot jahtaavat ja mikä pitää tarinan liikkeellä. Sen painotetaan olevan äärimmäisen tärkeä hahmoille, mutta katsoja ei usein edes välitä siitä. Toisinaan, kuten alkuperäisessä Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) Kuolemantähden piirustukset, MacGuffin onnistutaan tuomaan mukaan erinomaisesti ja sillä on merkitystä katsojallekin, mutta näin ei todellakaan käy 007 ja kultaisessa aseessa. Eräänlaisen laitteen jahtaaminen on pitkäveteistä puuhaa, eikä katsoja jaksa millään kiinnostua siitä, kenen käsiin masiina päätyy.

En kuitenkaan sano, että 007 ja kultainen ase olisi huono elokuva. Siinä vain on omat heikkoutensa, jotka laskevat sen kokonaistasoa, eikä leffa onnistu saavuttamaan potentiaaliaan hieman mitäänsanomattoman tarinansa vuoksi. Tarina kulkee eteenpäin hieman tylsähköjä polkuja, minkä lisäksi leffa kärsii todella kehnosta Bond-tytöstä, sekä raivostuttavan sheriffi Pepperin lisäämisestä. Komediapuoli on muutenkin hieman laiskaa tässä, eikä leffa onnistu naurattamaan normaaliin tapaan Bondin muka-nokkelien sanomisien takia. Mutta kuten jo sanoin, filmi hyötyy huomattavasti loistavan pahiksen sisältämisestä ja kaikki kohtaukset Scaramangan kanssa nappaavat erinomaisesti mukaansa. Muuten leffan toimintakohtaukset eivät paljoa tarjoa, mutta loppumatsi Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävää seurattavaa. Tekijät halusivat hahmoista toistensa peilikuvat, joista löytyy kuitenkin pieniä eroavaisuuksia ja se tekeekin kaksikon yhteisestä kamppailusta kiehtovan.

Guy Hamilton jatkaa kolmatta kertaa putkeen Bond-ohjaajana, tehtyään kaksi aiempaa osaa, Conneryn viimeisen eli Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) ja Mooren ensimmäisen eli Elä ja anna toisten kuolla, minkä lisäksi Hamilton ohjasi myös tähän asti parhaimman Bond-leffan, 007 ja Kultasormen. Hamiltonin ote on kuitenkin selkeästi alkanut lipsumaan, eikä hän löydä samaa intoa sarjaan kuin 10 vuotta aiemmin. Richard Maibaumin ja Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus on myös aika innoton, eikä toisaalta ihme, olihan Maibaum siirtänyt tähän mennessä jo kuusi Bond-tarinaa elokuvamuotoon ja kirjoittanut ensimmäisen version Timantit ovat ikuisia -käsikirjoituksesta. Kaksikko on saanut aikaiseksi erinomaisen pahisduon, mutta tarina jää harmillisen vaisuksi. 007 ja kultainen ase on kuitenkin kuvattu oivallisesti ja se sisältää tyylikkäitä lavasteita, sekä omalle ajalleen hienoja efektejä. Ääniefektitkin ovat mainiot, lukuunottamatta erästä typerää ääntä autostuntin aikana, mikä rikkoo hetken vaikuttavuuden täysin. John Barryn säveltämät musiikit ovat tuttuun tyyliin erittäin oivalliset ja skotlantilaisen Lulun laulama tunnuskappale "The Man with the Golden Gun" on todella hyvä ja aikamoinen korvamato. Tämäkin Bond-tunnari saattaa kuulua niihin, jotka ovat itse asiassa parempia kuin itse elokuva!

Yhteenveto: 007 ja kultainen ase on kelvollinen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan, muttei onnistu nousemaan muutaman aiemmin osan asettamasta tasapaksusta tasosta - ei, vaikka roistona nähdäänkin legendaarinen Christopher Lee. Leen näyttelemä Scaramanga on erinomainen pahis ja kohtaukset hänen kanssa ovat leffan parasta antia. Loppuhuipennus Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävä, mutta muuten toimintapuoli (kuten myös huumori) jättää toivomisen varaa. Hahmojen jahtaama "MacGuffin" ei kiinnosta katsojaa ja leffasta löytyy pitkäveteisiä hetkiä. Leen lisäksi myös James Bondia näyttelevä Roger Moore onnistuu pitämään katsojan mielenkiintoa edes jotenkin yllä tylsemmissä kohtauksissa. Moore osoittaa toistamiseen olevansa huomattavasti parempi täyttämään Conneryn saappaita kuin puinen George Lazenby. Onkin harmi, ettei hän vielä tässä kohtaa saanut tasolleen sopivaa elokuvaa ympärilleen. Onneksi se korjaantuu sarjan seuraavassa leffassa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Man with the Golden Gun, 1974, Eon Productions