Arvostelu: Kummisetä osa II (The Godfather Part II - 1974)

KUMMISETÄ OSA II

THE GODFATHER PART II

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Robert Duvall, Diane Keaton, John Cazale, Talia Shire, Lee Strasberg, Michael V. Gazzo, G. D. Spradlin, Gastone Mochin, B. Kirby Jr., Francesca De Sapio, Morgana King ja Dominic Chianese
Genre: draama, rikos
Kesto: 3 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16

Mario Puzon Kummisetä-kirjaan (The Godfather - 1969) perustuva elokuva Kummisetä (The Godfather - 1972) nousi ilmestyessään valtavaan suosioon. Sen lisäksi, että elokuva voitti mm. parhaan elokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, siitä muodostui muutaman vuoden ajaksi kaikkien aikojen menestynein elokuva ja leffaa alettiin pian pitämään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana filminä. Olikin selvää, että jatkoa olisi tulossa. Puzo alkoi jo ennen ensimmäisen elokuvan valmistumista kirjoittamaan jatkotarinaa, joka toimisi samanaikaisesti esiosana ja jatko-osana ensimmäiselle leffalle. Ensimmäisen osan ollessa jättimenestys, Paramount tarttui heti Puzon jatkotarinaan - tosin suurella varauksella Puzon antamasta nimestä, The Godfather Part II, eli suomalaisittain Kummisetä osa II. Tuohon aikaan ei ollut tapana nimetä jatko-osaa vain lisäämällä ensimmäisen osan nimen perään numeroa ja Paramount pelkäsi, että yleisö luulisi kyseessä olevan vain ensimmäisen elokuvan toinen puolisko, eikä kokonaan uusi filmi. Puzo sai kuitenkin tahtonsa läpi ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1973. Muutamaa viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä se joutui kuitenkin huonoon maineeseen kriitikoiden ja toimittajien toimesta, jotka pitivät elokuvan kerrontaa sekavana ja kömpelönä. Leffaa ruvettiinkin leikkaamaan uusiksi, ennen kuin Kummisetä osa II julkaistiin joulukuussa 1974. Alun heikko vastaanotto kääntyi nopeasti päälaelleen ja pian niin kriitikot kuin katsojat kehuivat filmiä. Taloudellisesti elokuva ei kuitenkaan ollut ihan ensimmäisen osan veroinen jättihitti. Elokuva sai mm. kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, musiikki ja lupaavin tulokasnäyttelijä), voittamatta niistä yhtäkään ja neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras musiikki, leikkaus, lupaavin uusi päänäyttelijä ja paras miespääosa), joista se voitti vain jälkimmäisen. Oscar-gaalassa Kummisetä osa II teki kuitenkin historiaa. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, jolloin siitä tuli ensimmäinen jatko-osa ikinä, joka voitti kyseisen pystin. Lisäksi Robert De Niro voitti parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon roolistaan nuorena Vito Corleonena, mikä merkitsi ensimmäistä kertaa, kun kaksi näyttelijää ovat voittaneet Oscarin samasta roolista. Elokuva voitti myös parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen, lavastuksen ja musiikin Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan miespääosan, naissivuosan ja puvustuksen palkinnoista. Vuosien varrella Kummisetä osa II:n arvostus on vain kasvanut ja sen lisäksi, että sitä pidetään edeltäjänsä tavoin yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana, monet pitävät sitä jopa edellistä osaa parempana. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun näin Kummisetä osa II:n ensimmäistä kertaa seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, en pitänyt näkemästäni. Ensimmäisen osan tavoin en ole katsonut leffaa toistamiseen, kunnes huomasin nyt ensimmäisen Kummisedän täyttävän 50 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin katsoa ja arvostella koko trilogian läpi ja katsoin Kummisetä osa II:n pari päivää ensimmäisen elokuvan jälkeen. Ja niille, jotka säikähtivät tuon äskeisen tunnustukseni takia, ei huolta; pidin elokuvasta nyt valtavasti enemmän.

Vuonna 1901 nuori Vito Corleone saapuu New Yorkiin ja vajoaa vähitellen rikollisiin hommiin. Vuosia myöhemmin Viton poika Michael on noussut Corleonen rikollisperheen johtoon, kun häntä vastaan hyökätään.

Al Pacino nähdään toistamiseen Michael Corleonena, joka on nyt ottanut isänsä rikolliset bisnekset haltuunsa ja toimii Corleonen rikollisperheen uutena kummisetänä. Ensimmäinen elokuva kuvasti mestarillisesti siloposkisen ja hyvää tahtovan sotasankarin lankeamista pimeyteen ja Kummisetä osa II jatkaa tätä tarinaa hienosti. Michaelista on tullut aika häikäilemätönkin rikollispomo, joka johtaa perhettä hyvin eri tavalla kuin isänsä. Pacino tekee vielä parempaa työtä roolissa kuin viimeksi ja hänestä löytyy vahvempaa karismaa kuin edellisessä osassa.

     Monet muutkin eloonjääneet hahmot edellisestä osasta tekevät paluun. Diane Keaton on vielä mainiompi Michaelin Kay-vaimona, joka alkaa kauhistella miehensä muutosta. Jopa Robert Duvallin näyttelemä Tom Hagen näyttäisi siltä, ettei pidä siitä, millainen hänen velipuolestaan on tullut. Samaa tuntee myös Michaelin sisko Connie (ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire), eikä Fredo-velikään (John Cazale) täysin lämpene uudelle tavalle johtaa perhebisneksiä. Uusina hahmoina kuvioihin tuodaan palveluksia Michaelilta pyytävä Frank Pentangeli (Michael V. Gazzo) ja toinen rikollispomo Hyman Roth (Lee Strasberg), johon Michael ei luota. Tuttuja hahmoja hyödynnetään taidokkaasti ja heidän kautta katsojakin kokee traagiseksi sen, millainen Michaelista on tullut. Uusista hahmoista etenkin Frank on mainio - lähinnä, koska Oscar-ehdokkuuden saanut Gazzo on roolissaan niin hyvä.

Sen lisäksi, että elokuva jatkaa Michaelin tarinan seuraamista ja näyttää hänen matkaansa syvemmälle synkkyyteen, elokuva kertoo myös takaumien kautta Michaelin isästä, Vito Corleonesta nuorena, kun tämä saapuu New Yorkiin ja perustaa Corleonen rikollisperheen. Tällä kertaa roolissa nähdään tuohon aikaan lähes tuntematon Robert De Niro, joka oli ensimmäistä elokuvaa tehdessä ehdolla Paulien rooliin. De Niro on nappivalinta nuoreksi Vitoksi ja myy ajatuksen siitä, että tässä on Marlon Brandon esittämä hahmo nuorena. De Niro nappaakin joitain Brandon maneereja mukaan, sekä tietty Viton kähisevän puheäänen. Brandonkin oli tarkoitus palata takaisin yhtä takaumakohtausta varten, mutta hän ei saapunut paikalle ja tekijöiden oli pakko kirjoittaa kohtaus lennosta uusiksi. 

Tässä vaiheessa moni teistä varmaan tuumii, kummasta Kummisetä-elokuvasta pidän enemmän; ensimmäisestä vai toisesta. Vaikka tämä Kummisetä osa II onkin hieno teos, minun täytyy silti kallistua ensimmäisen elokuvan puoleen. Sen tarina on vahvempi ja ytimekkäämpi. Lisäksi vaikka De Niro onkin loistava nuorena Vitona, Brandon roolisuoritus oli jotain täysin omaa luokkaansa. Kun näin Kummisetä osa II:n esiteininä, en tosiaan erityisemmin piitannut siitä. Olin jopa samaa mieltä joidenkin leffan ensireaktioiden kanssa, jotka sanoivat leffan koostuvan vain kirjan jämäpaloista, jotka eivät mahtuneet ensimmäiseen osaan ja jotka on nyt venytetty ylipitkäksi, lähes kolmen ja puolen tunnin filmiksi. Toisella katselulla en olisi voinut olla enempää eri mieltä vanhan mielipiteeni kanssa. Kummisetä osa II on erinomainen elokuva, joka rakentuu upeasti molemmilta puolilta alkuperäisleffan ympärille, tukien sen kertomusta niin esiosana kuin jatko-osana.

Kun ensimmäisellä katselulla mietin, ettei Mario Puzo tainnut osata päättää, haluaako hän kertoa tarinan Vitosta nuorena vai Michaelista vanhempana ja päätti yhdistää nämä yhdeksi filmiksi, toisella katselulla pidin valtavasti siitä, kuinka nämä kaksi tarinaa kulkevat käsi kädessä. Välillä näemme, kuinka Vito alun perin rakensi rikollisperheen ja välillä taas, kuinka Michael nyt johtaa perhettä. Ero isässä ja pojassa on suuri ja siitä syntyy sykkivä sydän, joka voimistaa teosta. Vaikka Vitokin oli loppujen lopuksi vajonnut aikamoiseen synkkyyteen, hän silti piti tietyn kohteliaisuuden ja lämmön yllä. Samaa ei voi sanoa yhä vain kylmemmäksi muuttuvasta Michaelista. Näiden kahden hahmon ja heidän tekemistensä vertailu on todella koukuttavaa ja kiehtovaa. Siirtymät "nykyhetken" ja menneisyyden välillä ovat taidokkaasti rytmitetyt ja kummassakin ajassa viivytään juuri oikean ajan verran. Tämä ajassa siirtyminen saa leffan myös tavallaan kulkemaan nopeammin, eikä Kummisetä osa II lopulta edes tunnu niin pitkältä teokselta kuin se on. Kenties katselua helpottaa se, että noin kahden tunnin kohdalla on väliaika ja siten leffan pakottaa pitämään tauon. Ajan voi käyttää joko pohtimiseen siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee vielä käymään tai etsimään kaapista lisää leffaherkkuja.

Aikakaudesta toiseen siirtyminen vain vahvistaa Kummisetä-saagan epookkimaisuutta, mitä jo ensimmäisestä elokuvasta löytyi. Filmi onkin monin tavoin edellistä osaa mahtipontisempi ja jälleen katsojassa herää tunne siitä, että on kokemassa jotain elämää suurempaa. Tunnelma on tässäkin teoksessa vahvasti rakennettu - etenkin kun ottaa huomioon, kuinka vahvasti tunnelma saattaa vaihtua, kun hypätään ajasta toiseen. Viton tarina on paljon toiveikkaamman ja energisemmän tuntuinen, kun taas Michaelin osuus maalailee synkkyyksiä ja painostavuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on kuitenkin niin väkevää, että hän osaa tasapainotella vakuuttavasti kahden erilaisen hengen kanssa. Välillä teos on todella jännittävä, toisinaan taas aika hauskakin. Coppola tekee niin pitkistä keskusteluista kuin nopeista ja brutaaleista tapoista vangitsevia ja sähäköitä. Elokuva onnistuu myös liikuttamaan, etenkin lopetuksellaan, joka nivoo nämä kaksi filmiä hienosti toisiinsa.

Tekninen puolikin on erinomainen. Kuvaus ja valaisu on yhtä tyylikästä kuin viime leffassa ja varjoilla korostetaan taas ihmisten pimeitä puolia. Kun ensimmäisen elokuvan alussa Michael oli selvästi valossa, Kummisetä osa II:ssa hänen kasvonsa ovat jatkuvasti varjojen peitossa. Takaumakohtauksissa seepiamaista värimaailmaa on korostettu, mikä luo elokuvalle hyvin tunnistettavan ulkonäön. Etenkin takaumakohtauksissa lavastus ja puvustus ovat huikeasti toteutetut. New Yorkin kadut vuodesta 1901 eteenpäin muutaman vuosikymmenen ajan ovat hienosti rakennetut. Aikahyppelyn onnistumisesta en tosin tiedä, että kehuako enemmän käsikirjoitusta vai leikkausta. Kriitikoiden ensireaktioiden jälkeen elokuvaa leikattiin uudestaan, joten kenties leikkaus ansaitsee kehut. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Nino Rota tunnelmoi toistamiseen fantastisesti musiikeillaan. Tutut ja mahtavat sävelmät ovat mukana edellisestä elokuvasta, minkä lisäksi mukana on paljon uusiakin melodioita. Viton tarinaa säestävä reipas musiikki on äänipuolella paras lisäys leffaan.

Yhteenveto: Kummisetä osa II toimii upeasti niin esiosana kuin jatko-osana mestarilliselle alkuperäiselokuvalle, tukien ensimmäistä leffaa vaikuttavasti molemmin puolin tarinaa. Viton nuoruusvuosien ja Michaelin rikollisuran kertominen samanaikaisesti on erittäin kekseliäs ratkaisu ja on kiehtovaa seurata, kuinka erilaisia isä ja poika ovatkaan. Al Pacino jatkaa hienoa työtään Michael Corleonena ja Robert De Niro hyppää taidokkaasti nuoren Viton saappaisiin. Elokuvan kolmen ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin nopeasti päällekkäin kulkevien kertomusten ansiosta. Francis Ford Coppolan ohjaus on tässäkin erinomaista ja hän pitää katsojasta tiukasti kiinni. Coppolan ja Mario Puzon käsikirjoitus on myös onnistunut ja sitä tukee taidokas leikkaus. Elokuva on muutenkin teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Kaikin puolin Kummisetä osa II on fantastinen jatkoteos Kummisedälle, joskin itse suosin yhä ensimmäistä elokuvaa. Nyt siirrynkin innoissani Kummisetä osa III:n (The Godfather Part III - 1990) kimppuun, sillä sitä filmiä en ole koskaan aiemmin nähnyt!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part II, 1974, Paramount Pictures, The Coppola Company, American Zoetrope

Arvostelu: Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979)

ILMESTYSKIRJA. NYT

APOCALYPSE NOW

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Martin Sheen, Frederic Forrest, Albert Hall, Sam Bottoms, Laurence Fishburne, Robert Duvall, Marlon Brando, Dennis Hopper, G. D. Spradlin, Harrison Ford ja Scott Glenn
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia - Redux: 3 tuntia 16 minuuttia - Final Cut: 3 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Apocalypse Now, eli suomalaisittain Ilmestyskirja. Nyt pohjautuu löyhästi Joseph Conradin kirjaan "Pimeyden sydän" ("Heart of Darkness") vuodelta 1899. Käsikirjoittaja John Milius oli halunnut taistella Vietnamin sodassa, mutta häntä ei päästetty astmansa vuoksi. Miliusta kiehtoi sota ja lukiessaan Conradin kirjaa hän mietti, kuinka tarinan voisi siirtää Vietnamin sotaan. Milius työsti käsikirjoituksen ja sai Francis Ford Coppolan innostumaan tuottamaan leffan. Alunperin ohjaajaksi oli valittu George Lucas, mutta kun tämä alkoikin työstämään ensimmäistä Tähtien sota -elokuvaansa, Uutta toivoa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977), Coppola päätti hoitaa homman. Päärooliin pohdittiin näyttelijöitä, kuten Steve McQueen, Al Pacino, Jack Nicholson, Robert Redford ja Tommy Lee Jones, mutta tekijät päätyivät Harvey Keiteliin. Kuvaukset alkoivat, mutta jo muutaman päivän jälkeen Coppola erotti Keitelin, sillä oli tyytymätön tämän roolisuoritukseen. Näyttelijä korvattiin Martin Sheenillä, joka oli ollut aiemmin ehdolla rooliin ja kuvaukset jatkuivat - mutta eivät todellakaan ongelmitta. Hirmumyrsky tuhosi lavasteet, minkä vuoksi kuvausaikataulu myöhästyi kuudella viikolla ja budjetti alkoi ylittyä. Coppola ei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen ja työsti sitä uudestaan kuvausten aikana. Martin Sheen sai kesken kuvausten sydänkohtauksen, mikä viivästytti tuotantoa jälleen ja budjetti jatkoi ylittymistään. Kuvauksissa päästiin käyttämään armeijan helikoptereita, mutta kesken kuvauksen armeija saattoi yhtäkkiä tarvita niitä omaan käyttöönsä, jolloin helikopterit lensivät pois, eikä kuvaustiimi tiennyt, milloin ne saataisiin takaisin. Coppola joutui jopa pyytämään Lucasilta rahallista lisätukea, kun Tähtien sota oli osoittautunut megahitiksi. Tuotannon yhä vain vaikeutuessa Coppola alkoi kokea menettävänsä järkensä ja hän uhkasikin useasti tappaa itsensä. Kuvausten jälkeiset työt leikkauksen ja äänien puolella kestivät jopa kaksi vuotta, ja tuotannon jatkuva epäonni oli nostanut sille ikävää mainetta. Lopulta Ilmestyskirja. Nyt sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla keväällä 1979, missä siitä näytettiin vielä keskeneräinen, noin kolmituntinen leikkausversio, minkä esittämistä studio kauhisteli. Tästä huolimatta filmi voitti Cannesin pääpalkinnon, Kultaisen palmun. Teatterikierroksensa elokuva aloitti elokuussa 1979 (Suomeen se saapui joulukuussa) ja se oli valtava hitti, tienaten yli 150 miljoonaa dollaria. Aluksi elokuvan arvostelut olivat ristiriitaiset, mutta vuosien varrella sen arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana teoksena. Ilmestyskirja. Nyt oli ehdolla kahdeksasta Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras käsikirjoitus ja paras leikkaus), joista se voitti parhaan kuvauksen ja äänityksen palkinnot, yhdeksästä BAFTA-palkinnosta (mm. paras elokuva, paras miespääosa, paras musiikki, paras lavastus ja paras kuvaus), joista se voitti parhaan ohjauksen ja miessivuosan palkinnot, sekä neljästä Golden Globe -palkinnosta (mm. paras elokuva), joista se voitti parhaan ohjauksen, miessivuosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Ilmestyskirja. Nyt -elokuvaa, mutta nyt kun se julkaistaan elokuvan 40-vuotissyntymäpäivän kunniaksi uudella Final Cut -leikkauksella, päätin vihdoin korjata tämän aukon sivistyksessäni. Katsoin elokuvan alkuperäisen teatteriversion ja muutaman päivän päästä arvion julkaisusta käyn upeassa IMAX-salissa katsomassa uuden Final Cut -version.

Vietnamin sodassa jo kolme vuotta taistellut kapteeni Willard lähetetään takaisin viidakkoon, tällä kertaa tehtävänään etsiä ja tappaa eversti Kurtz, jonka sanotaan seonneen.

Kapteeni Willardin roolissa nähdään Martin Sheen, Harvey Keitelin saatua potkut leffasta. Suuren osan ajasta Sheenin suoritus on erittäin hillitty. Kapteeni Willard on usein hiljainen tarkkailija, joka seuraa tapahtumia keskittyneesti. Sheenin katseesta löytyy jotain todella voimakasta näinä hetkinä. Vaikka Willard ei sanoisi mitään, katsoja tietää, mitä hänen päässään liikkuu. Katsoja imaistaan hahmon pään sisälle ja kapteeni Willardin tavoin myös katsoja on Vietnamin viidakoissa, ahdistuneena ja valppaana. Parissa kohtaa Sheen päästetään isommin vauhtiin ja hän tekee senkin upeasti. Läpi elokuvan kuullaan kapteeni Willardin kertojaääntä ja jos pohditte, ettei ääni kuulosta Martin Sheeniltä, olette oikeassa, sillä kertojaäänen puhui Martinin veli, Joe Estevez.
     Matkansa kapteeni Willard taittaa suurimmaksi osaksi veneellä, jonka miehistöön kuuluvat venettä ohjaava Phillips (Albert Hall), keula-ampuja Lance (Sam Bottoms), konemestari Chef (Frederic Forrest), sekä nuori Mr. Clean (Laurence Fishburne, joka oli kuvauksissa vasta 14-vuotias, huijattuaan olevansa vanhempi). Sotilasnelikko toimii hyvin niin porukkana kuin omina persooninaan. Jokaisesta on saatu omalaatuisensa ja jokaisen taustaa avataan pienesti leffan aikana. Heidänkin näyttelijänsä tekevät erinomaista työtä, etenkin kun pääsevät revittelemään. Nykyään mm. The Matrix -trilogiasta (1999-2003) tunnettu Fishburne on lähes tunnistamaton teinipoikana.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös G. D. Spradlin kapteeni Willardin tehtävälleen lähettävänä kenraali Cormanina ja Harrison Ford tämän avustajana, Robert Duvall everstiluutnantti Kilgorena, Dennis Hopper kuvajournalistina, sekä Marlon Brando itse eversti Kurtzina, jota kapteeni Willard on lähetetty etsimään ja murhaamaan. Spradlin sopii hyvin kenraalin osaan, Hopper tekee hyvää työtä erikoisena kuvaajana ja on hauska nähdä Ford näin pienessä roolissa, sillä vaikka Ilmestyskirja. Nyt julkaistiin alkuperäisen Tähtien sodan (missä Ford esittää Han Soloa) jälkeen, kuvaukset tapahtuivat samoihin aikoihin, eikä Ford ollut vielä noussut tähdeksi. Robert Duvall ja Marlon Brando kuitenkin tosissaan varastavat show'n ollessaan ruudulla. Duvallin näyttelemä Kilgore nostaa virneen machoilullaan, mutta samalla häneltä löytyy paljon karismaa, jolloin Duvall on ihan oikeasti äijä roolissa. Brando taas huokuu karismaa täysin omalla tavallaan. Hän istuu täydellisesti osaansa mystisenä ja filosofisena henkilönä, niin olemuksensa kuin äänenkäyttönsä puolesta. Kapteeni Willardin kertojaäänen tavoin katsoja hiljenee täysin, kun eversti Kurtz avaa suunsa, sillä jokainen repliikki on vain aivan pakko kuulla. Molempien puheessa on jotain todella vangitsevaa ja lumoavaa.
     Francis Ford Coppola itse tekee meta-cameoroolin sotafilmiä tekevänä ohjaajana.

Kun alkaa katsomaan maasta taivaisiin ylistettyä klassikkoelokuvaa, voi katsojan tunne olla huomattavasti jännittyneempi kuin normaalisti. Itselleni käy tätä tällaisten teosten kohdalla, joita pidetään yleisesti yksinä kaikkien aikojen parhaimpina filmeinä. Sama kävi myös Ilmestyskirja. Nytin kohdalla, kun pistin sen pyörimään. Kaikki pelot siitä, pitäisinkö tätä yhtä hienona kuin monet muut, kaikkosivat kuitenkin heti ensi minuuttien aikana. Välittömästi Francis Ford Coppola osoittaa mestarillisuutensa. Alun kuvat kapteeni Willardista makaamassa hotellihuoneessaan, tuijottaen katossa pyörivää tuuletinta, mikä muistuttaa häntä helikoptereista ja sodasta, ne kertovat heti katsojalle todella paljon päähenkilöstä ja jo siinä kohtaa katsoja heitetään Willardin pään sisälle. Ei aikaakaan siitä, kun Willard saa käskynsä ja matka eversti Kurtzin löytämiseksi ja tappamiseksi alkaa. Ilmestyskirja. Nyt tarraa katsojasta tiukasti kiinni ja alkaa hitaasti hellittämään otettaan vasta, kun elokuvan päättymisestä on jo kulunut hetki. Kyseessä on äärimmäisen vaikuttava kokemus ja elokuva on täysin ymmärrettävästi ottanut asemansa kaikkien aikojen merkkiteosten joukossa.

Ilmestyskirja. Nyt on uskomaton kuvaus sodan kauheuksista - mitä se tekee niin valtioille, ympäristölle kuin ihmisille. Elokuvan kenties tunnetuin kohtaus on, kun Yhdysvaltain armeijan helikopterit hyökkäävät vietnamilaiskylään, tuhoten kaiken tieltään Richard Wagnerin mahtipontisen "Ride of the Valkyriesin" säestyksellä. Kohtaus on samanaikaisesti mielettömän upea ja todella kauhea. Sitä katsoessa käy helposti selväksi, miksi elokuvan budjetti ylittyi huimasti, sillä niin vaikuttavasti kaikki on toteutettu. Aidot helikopterit kaartelevat kylän lavasteiden yllä, samalla kun lavasteita räjäytellään niin, ettei aikaakaan, kun valtavat tulipalot aiheuttavat hirvittävän savun peittämään auringon. Kohtausta kuvataan kuin se olisi suuri sankarillinen hetki Yhdysvaltain joukoille, vaikka todellisuudessa he tekevät hirveyksiä. Kaiken kruunaa jättimäinen räjähdysjono ja everstiluutnantti Kilgoren ikoninen repliikki: "Minä rakastan napalmin tuoksua aamuisin."

Vaikka sotakohtaus on häikäisevän vaikuttava ja teknistä täydellisyyttä, minulle itse elokuva täydellistyi sen psykologisen puolensa vuoksi. Sodan kauheus tekee mielelle tepposia ja filmi kertookin siitä, mitkä vaikutukset tällä kauheudella on ihmiseen. Aluksi sekä kapteeni Willardille että katsojalle istutetaan ajatus siitä, että eversti Kurtz on seonnut mielipuoli, joka on vaaraksi kaikille ja täytyy tappaa. Mutta mitä pidemmälle leffa kulkee ja mitä hirveämpiä asioita niin Willard kuin katsoja näkee ja kokee, sitä enemmän alkaa kyseenalaistamaan, onko Kurtz tosissaan se hullu, miksi hänet on leimattu? Mitä lähemmäs määränpäätä päästään, sitä paremmin alkaa ymmärtämään, mikä on hajottanut Kurtzin mielen. Sodassa ei ole mitään tervettä, eivätkä tappotehtävälle lähettäneetkään komentajat voi olla täysjärkisiä. Hirvittävien tapahtumien ja asioiden sanotaan olevan epäinhimillisiä, mutta mikä muu laji pystyisi kaikkeen tähän kauheuteen paitsi ihminen? Eikö tämä tuho ja hulluus ole juurikin inhimillistä?

1970-luvulla Francis Ford Coppola oli yksi ylistetyimmistä ohjaajista, tehtyään Kummisedän (The Godfather - 1972) ja Kummisetä osa II:n (The Godfather Part II - 1974), jotka molemmat voittivat parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja joista jälkimmäisestä Coppola itse sai vihdoin parhaan ohjaajan pystin. Ilmestyskirja. Nytissä Coppola osoittaa jälleen huikeat lahjansa, rakentaessaan tunnelmaa mestarillisesti ja vangiten siten katsojansa totaalisesti. Hän on selvä perfektionisti, sillä niin tarkkaa jälkeä hän tekee joka ikisessä kuvassa. Kaikki on mietitty tarkkaan ja jälki on alusta loppuun äärimmäisen ihailtavaa. Coppolalta todella löytyy silmää upeille visuaalisuuksille, sillä tämä elokuva näyttää suorastaan käsittämättömän hyvältä. Ilmestyskirja. Nyt on yksi parhaimman näköisistä elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt! Niin tiukat lähikuvat kuin laajat maisemakuvat ovat kaikki vaikuttavia. Kuvasommittelu on pikkutarkkaa ja filmi käyttää hienosti hyödyksi etu- ja taka-alaa, etenkin suurien taistojen aikana. Kameran liikkeetkin ovat täysin sulavia. Coppola hyödyntää valaisua ja leikittelee varjoilla fantastisesti. Lavasteet ovat vaikuttavat ja efektitiimi on päässyt räjäyttelemään niitä suuriksi tulipalloiksi. Puvustuskin on taidokasta ja maskeerauksiin kuuluu niin tyylikkäitä kasvomaalauksia kuin kuvottavia irtoraajoja. Kaikki tämä on pistetty kasaan erinomaisella leikkauksella. Filmi on hidastempoinen, mutta Coppolan mestarillinen ote niin tarinankerronnassa, näyttelijöissä kuin visuaalisuudessa, sekä upea editointi saavat elokuvan tuntumaan huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Äänisuunnittelu on myös upeaa aina hiljaisempien hetkien rauhallisista äänistä sodan suureen pauhuun. Coppolan ja hänen isänsä Carmine Coppolan säveltämät musiikit luovat oman osansa tunnelmasta. Kaikin puolin esimerkillisen täydellistä työtä koko tiimiltä ja arvostus heitä kohtaan vain kasvaa, kun tietää, millaista Ilmestyskirja. Nytin teko todella oli. Tämä olisi voinut päättyä katastrofiin, mutta niin vain Coppolan johdolla he saivat aikaan mestariteoksen.

Yhteenveto: Ilmestyskirja. Nyt on hämmästyttävä ja fantastinen mestariteos, mikä hakee vertaistaan. Elokuva on huikea kuvaus sodan kauheuksista ja näiden hirvittävien tapahtumien vaikutuksesta maailmaan, sekä ihmismieleen. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän katsoja alkaa ymmärtämään, miksi joku sekoaisi täysin Vietnamin viidakoissa ja vaaroissa. "Ride of the Valkyriesin" säestämä tuhokohtaus on kaikessa kauheudessaan häikäisevän vaikuttavaa katseltavaa - suorastaan eeppistä. Elokuva on muutenkin äärimmäisen vaikuttava kokemus. Vaikka leffa on pitkä ja se kulkee usein hitaasti eteenpäin, on se kuitenkin erittäin vangitseva, eikä filmi hellitä otettaan, kunnes lopputekstit ovat jo päättyneet. Ohjaaja Francis Ford Coppola osoittaa huikeat lahjansa yhä vain uudestaan elokuvan aikana, tarjoten mielettömiä kohtauksia toisensa perään. Näyttelijät ovat kaikki mahtavia. Martin Sheen on kiehtova tarkkaavaisena kapteeni Willardina, mutta täytyyhän se lopulta myöntää, että show'n varastavat Robert Duvall ja Marlon Brando. Tekniseltä puoleltaan elokuva on yhä käsittämättömän hieno, eikä ajan julma hammas ole onnistunut nakertamaan filmiä. Ilmestyskirja. Nyt kuuluu ehdottomasti niihin teoksiin, mitkä jokaisen kuuluu nähdä ainakin kerran elämässään. Tai kolme kertaa, jos haluaa tutkia elokuvaa vielä tarkemmin ja katsoa myös kolmituntiset Redux- ja Final Cut -versiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Apocalypse Now, 1979, Zoetrope