Arvostelu: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird - 1962)

KUIN SURMAISI SATAKIELEN

TO KILL A MOCKINGBIRD

Ohjaus: Robert Mulligan
Pääosissa: Gregory Peck, Mary Badham, Phillip Alford, John Megna, Frank Overton, Rosemary Murphy, James Anderson, Estelle Evans, Brock Peters, Collin Wilcox, Ruth White, Alice Ghostley, Paul Fix, Crahan Danton ja Robert Duvall
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

To Kill a Mockingbird, eli suomalaisittain Kuin surmaisi satakielen perustuu Harper Leen samannimiseen, Pulitzer-palkittuun kirjaan vuodelta 1960. Tuottaja Alan J. Pakula kiinnostui Leen kirjasta ja osti sen elokuvaoikeudet. Alunperin tekijät halusivat kuvata elokuvan Leen lapsuuden kotikaupungissa Monroevillessa, joka toimi kirjan fiktiivisen Maycombin kaupungin esikuvana. Kuitenkin kun tekijät hoksasivat, että kaupunki oli muuttunut liian moderniksi, eikä soveltunut 1930-luvulla tapahtuvan elokuvan kuvauspaikaksi, leffa päätettiin toteuttaa studiolla. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Kuin surmaisi satakielen sai maailmanensi-iltansa 20. joulukuuta 1962 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista ja kriitikot ylistivät sitä. Leffa sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naissivuosa, kuvaus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan, käsikirjoituksen ja lavastuksen palkinnot, sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja musiikin palkinnot, kuten myös erityispalkinnon parhaana elokuvana, jonka viesti on tärkeä koko maailmalle. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana klassikkona. Itse en ollut nähnyt tai lukenut Kuin surmaisi satakieltä, mutta olen toki tiennyt siitä jo kauan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla filmin ja arvostelemalla sen juhlan kunniaksi.

1930-luvun alussa Maycombin kaupungissa lapset Scout ja Jem kammoksuvat kadun päässä asuvaa eriskummallista Boo Radleyta, samalla kun heidän asianajajaisänsä Atticus Finch ryhtyy puolustamaan valheellisesti raiskauksesta ja pahoinpitelystä syytettyä tummaihoista miestä, Tom Robinsonia.

Mahtava ja karismaattinen Gregory Peck voitti parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolityöstään Atticus Finchinä, joka yrittää tasapainotella elämässä perheenisänä ja asianajajana. Voitot olivat täysin ansaitut. Peck on tuttuun tapaansa erinomainen roolissa, ollen niin rakastettava ja sympaattinen isänä kuin myös voimakas ja jylhä, pitäessään aivan mieletöntä monologiaan oikeussalissa.

     Phillip Alford ja Mary Badham taas näyttelevät leskeksi jääneen Atticusin lapsia, Jem-poikaa ja Scout-tytärtä, jota ei kiinnosta yhtään olla tyttömäinen, vaan joka haluaa tehdä poikien juttuja veljensä kanssa. Jem taas yrittää olla mahdollisimman huolehtivainen isoveli, vaikka usein hänen nuoruutensa paistaa läpi. Katsoja voi huomata kokevansa monenmoisia tunteita lapsihahmoja kohtaan. Paikoitellen he ovat ilahduttavan riemukkaita ja seikkailullisia, toisinaan taas hieman ärsyttäviä ja rasittavasti ongelmia aiheuttavia. Alford ja Badham ovat kuitenkin molemmat todella hyviä rooleissaan - Badham jopa niinkin hyvä, että hän oli ehdolla parhaan naissivuosan Oscar-palkinnosta vain 10-vuotiaana! Badham pitikin nuorimman naissivuosa-ehdokkaan titteliä hallussaan useamman vuoden, kunnes Tatum O'Neal päihitti hänen ennätyksensä roolillaan elokuvassa Paperikuu (Paper Moon - 1973).

     Elokuvassa nähdään myös John Megna lasten kaverina Dillinä, Estelle Evans Finchin perheen kodinhoitaja Calpurniana, Frank Overton sheriffi Tatena, Paul Fix tuomari Taylorina, Rosemary Murphy, Ruth White ja esikoisroolinsa tekevä Robert Duvall Finchien naapureina, sekä James Anderson Bob Ewellina, joka syyttää tummaihoista Tom Robinsonia (Brock Peters) tyttärensä Mayella Ewellin (Collin Wilcox) raiskauksesta ja pahoinpitelystä. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä rooleissaan - etenkin Anderson, joka huokuu inhottavuutta rasistisena Bobina ja Peters sympaattisena Tomina, jonka syyllisyyteen katsoja ei Atticusin tavoin usko hetkeäkään.

Ei ole mikään ihme, että Kuin surmaisi satakielen on niin kehuttu ja rakastettu teos, ja että sitä pidetään nykyään ehtana klassikkona. Elokuvassa on tärkeitä teemoja, jotka iskevät katsojaan kuin katsojaan ja saavat helposti herkistymään. Edelleen valitettavan ajankohtaisesti elokuva ottaa kantaa rasismiin ja kuinka oikeusjärjestelmä on yhä liiankin sokeasti valkoisen puolella. Elokuvan paras kohtaus todella on Atticusin erinomainen ja voimaa täynnä oleva monologi valamiesten edessä oikeussalissa, kun hän yrittää vakuuttaa heidät Tomin syyttömyydestä. Päivänselviä faktojakin iskiessä pöytään katsoja voi kuitenkin nähdä monien valamiesten ilmeistä, että he ovat jo valmiiksi syyttäjän puolella. Läpi leffan Atticus myös antaa hyviä opetuksia ja ohjeita lapsilleen siitä, kuinka ihmisiä kuuluisi kohdella ja kuinka maailmaa pitäisi katsoa niin, että kaikilla ihmisillä olisi hyvä olla. Kaunis viesti iskee lujaa yhä 60 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen ja tulee iskemään vielä vuosikymmenienkin päästä.

Sen lisäksi, että elokuva on teemoiltaan voimakas ja tärkeä, se on muutenkin erittäin onnistunut filmi. Lasten puuhia seuraa mielellään, etenkin kun niihin tulee jatkuvasti uutta koukkua. Paikoitellen saattaa tuntua, että heidän kiinnostuksensa erikoista Boo Radleyta kohtaan vie huomiota Atticusin oikeustapauksesta, mutta se tuo mukaan sitä sanomaa ennakkoluuloista ja on niitä juonikuvioita, joissa odotus palkitaan lopussa. Atticusin oikeustapaus on todella mielenkiintoinen ja erityisen kiinnostavan siitä tekee, kuinka se esitetään Atticusin lasten vinkkelistä. Itse asiassa kaikki esitetään heidän vinkkelistään. Kun lapsihahmot lähtevät alussa liikkeelle naiiveina ja pikkuhiljaa he kasvavat elokuvan aikana, myös katsojasta tuntuu siltä kuin kasvaisi heidän mukanaan. Heidän ymmärryksensä myötä leffa uppoutuu syvemmälle sen vaativampaan puoleen.

Elokuvan on ohjannut Robert Mulligan, joka luo mukaan vahvaa tunnelmaa ja pitää filmiä hyvin kasassa. Harper Leen kirjan pohjalta Horton Foote on työstänyt käsikirjoituksen, jossa erilaiset teemat kulkevat käsi kädessä onnistuneen tarinankerronnan kanssa. Foote voittikin työllään parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon. Kuin surmaisi satakielen on myös taidokkaasti kuvattu ja jo kuvauksessa usein korostetaan sitä, kuinka asiat esitetään lasten näkökulmasta. Leikkaus on oivallista ja elokuvassa on paljon hienoja lavasteita ja asuja, joilla tekijät ovat tehneet aikamatkan omasta ajastaan 30 vuotta menneisyyteen. Ääniefektit toimivat myös ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit vain hienosti lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Kuin surmaisi satakielen on hieno elokuva, joka pitää sisällään oivia teemoja muun muassa ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä, sekä ihmisten kohtelemisesta. Isähahmon oikeudenkäyntikuvio ja lasten omat seikkailut käsittelevät näitä teemoja eri tavoin, kummatkin tehokkaasti. On mainio ratkaisu kertoa tarinaa lasten näkökulmasta ja vaikka muksut käyvätkin silloin tällöin hermoille, katsojana on täysillä heidän mukanaan ja tuntuu siltä kuin itsekin kasvaisi heidän parissaan. Mitä enemmän Scout ja Jem kasvavat henkisesti, sitä kypsemmäksi myös leffa heidän ympärillään muuttuu. Mary Badham ja Phillip Alford ovat hyvät valinnat lasten rooliin, mutta elokuvan todellinen tähtihän on totta kai Gregory Peck, joka huokuu karismaa roolissaan asianajajaisänä. Peckin pitämä monologi oikeussalissa on elokuvan parasta antia. Robert Mulliganin ohjaus on erittäin mainiota, Horton Footen käsikirjoitus toimii oikein hyvin ja teknisiltä ansioiltaankin Kuin surmaisi satakielen on pätevästi tehty. Se on edelleen ajankohtaiselta tuntuva, teemoiltaan tärkeä ja tunteikas teos, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. Suosittelenkin filmiä kaikille laatudraamojen ja oikeussalitarinoiden ystäville - etenkin näin elokuvan 60-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
To Kill a Mockingbird, 1962, Pakula-Mulligan, Brentwood Productions

Arvostelu: Kummisetä osa II (The Godfather Part II - 1974)

KUMMISETÄ OSA II

THE GODFATHER PART II

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Robert Duvall, Diane Keaton, John Cazale, Talia Shire, Lee Strasberg, Michael V. Gazzo, G. D. Spradlin, Gastone Mochin, B. Kirby Jr., Francesca De Sapio, Morgana King ja Dominic Chianese
Genre: draama, rikos
Kesto: 3 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16

Mario Puzon Kummisetä-kirjaan (The Godfather - 1969) perustuva elokuva Kummisetä (The Godfather - 1972) nousi ilmestyessään valtavaan suosioon. Sen lisäksi, että elokuva voitti mm. parhaan elokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, siitä muodostui muutaman vuoden ajaksi kaikkien aikojen menestynein elokuva ja leffaa alettiin pian pitämään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana filminä. Olikin selvää, että jatkoa olisi tulossa. Puzo alkoi jo ennen ensimmäisen elokuvan valmistumista kirjoittamaan jatkotarinaa, joka toimisi samanaikaisesti esiosana ja jatko-osana ensimmäiselle leffalle. Ensimmäisen osan ollessa jättimenestys, Paramount tarttui heti Puzon jatkotarinaan - tosin suurella varauksella Puzon antamasta nimestä, The Godfather Part II, eli suomalaisittain Kummisetä osa II. Tuohon aikaan ei ollut tapana nimetä jatko-osaa vain lisäämällä ensimmäisen osan nimen perään numeroa ja Paramount pelkäsi, että yleisö luulisi kyseessä olevan vain ensimmäisen elokuvan toinen puolisko, eikä kokonaan uusi filmi. Puzo sai kuitenkin tahtonsa läpi ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1973. Muutamaa viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä se joutui kuitenkin huonoon maineeseen kriitikoiden ja toimittajien toimesta, jotka pitivät elokuvan kerrontaa sekavana ja kömpelönä. Leffaa ruvettiinkin leikkaamaan uusiksi, ennen kuin Kummisetä osa II julkaistiin joulukuussa 1974. Alun heikko vastaanotto kääntyi nopeasti päälaelleen ja pian niin kriitikot kuin katsojat kehuivat filmiä. Taloudellisesti elokuva ei kuitenkaan ollut ihan ensimmäisen osan veroinen jättihitti. Elokuva sai mm. kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, musiikki ja lupaavin tulokasnäyttelijä), voittamatta niistä yhtäkään ja neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras musiikki, leikkaus, lupaavin uusi päänäyttelijä ja paras miespääosa), joista se voitti vain jälkimmäisen. Oscar-gaalassa Kummisetä osa II teki kuitenkin historiaa. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, jolloin siitä tuli ensimmäinen jatko-osa ikinä, joka voitti kyseisen pystin. Lisäksi Robert De Niro voitti parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon roolistaan nuorena Vito Corleonena, mikä merkitsi ensimmäistä kertaa, kun kaksi näyttelijää ovat voittaneet Oscarin samasta roolista. Elokuva voitti myös parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen, lavastuksen ja musiikin Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan miespääosan, naissivuosan ja puvustuksen palkinnoista. Vuosien varrella Kummisetä osa II:n arvostus on vain kasvanut ja sen lisäksi, että sitä pidetään edeltäjänsä tavoin yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana, monet pitävät sitä jopa edellistä osaa parempana. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun näin Kummisetä osa II:n ensimmäistä kertaa seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, en pitänyt näkemästäni. Ensimmäisen osan tavoin en ole katsonut leffaa toistamiseen, kunnes huomasin nyt ensimmäisen Kummisedän täyttävän 50 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin katsoa ja arvostella koko trilogian läpi ja katsoin Kummisetä osa II:n pari päivää ensimmäisen elokuvan jälkeen. Ja niille, jotka säikähtivät tuon äskeisen tunnustukseni takia, ei huolta; pidin elokuvasta nyt valtavasti enemmän.

Vuonna 1901 nuori Vito Corleone saapuu New Yorkiin ja vajoaa vähitellen rikollisiin hommiin. Vuosia myöhemmin Viton poika Michael on noussut Corleonen rikollisperheen johtoon, kun häntä vastaan hyökätään.

Al Pacino nähdään toistamiseen Michael Corleonena, joka on nyt ottanut isänsä rikolliset bisnekset haltuunsa ja toimii Corleonen rikollisperheen uutena kummisetänä. Ensimmäinen elokuva kuvasti mestarillisesti siloposkisen ja hyvää tahtovan sotasankarin lankeamista pimeyteen ja Kummisetä osa II jatkaa tätä tarinaa hienosti. Michaelista on tullut aika häikäilemätönkin rikollispomo, joka johtaa perhettä hyvin eri tavalla kuin isänsä. Pacino tekee vielä parempaa työtä roolissa kuin viimeksi ja hänestä löytyy vahvempaa karismaa kuin edellisessä osassa.

     Monet muutkin eloonjääneet hahmot edellisestä osasta tekevät paluun. Diane Keaton on vielä mainiompi Michaelin Kay-vaimona, joka alkaa kauhistella miehensä muutosta. Jopa Robert Duvallin näyttelemä Tom Hagen näyttäisi siltä, ettei pidä siitä, millainen hänen velipuolestaan on tullut. Samaa tuntee myös Michaelin sisko Connie (ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire), eikä Fredo-velikään (John Cazale) täysin lämpene uudelle tavalle johtaa perhebisneksiä. Uusina hahmoina kuvioihin tuodaan palveluksia Michaelilta pyytävä Frank Pentangeli (Michael V. Gazzo) ja toinen rikollispomo Hyman Roth (Lee Strasberg), johon Michael ei luota. Tuttuja hahmoja hyödynnetään taidokkaasti ja heidän kautta katsojakin kokee traagiseksi sen, millainen Michaelista on tullut. Uusista hahmoista etenkin Frank on mainio - lähinnä, koska Oscar-ehdokkuuden saanut Gazzo on roolissaan niin hyvä.

Sen lisäksi, että elokuva jatkaa Michaelin tarinan seuraamista ja näyttää hänen matkaansa syvemmälle synkkyyteen, elokuva kertoo myös takaumien kautta Michaelin isästä, Vito Corleonesta nuorena, kun tämä saapuu New Yorkiin ja perustaa Corleonen rikollisperheen. Tällä kertaa roolissa nähdään tuohon aikaan lähes tuntematon Robert De Niro, joka oli ensimmäistä elokuvaa tehdessä ehdolla Paulien rooliin. De Niro on nappivalinta nuoreksi Vitoksi ja myy ajatuksen siitä, että tässä on Marlon Brandon esittämä hahmo nuorena. De Niro nappaakin joitain Brandon maneereja mukaan, sekä tietty Viton kähisevän puheäänen. Brandonkin oli tarkoitus palata takaisin yhtä takaumakohtausta varten, mutta hän ei saapunut paikalle ja tekijöiden oli pakko kirjoittaa kohtaus lennosta uusiksi. 

Tässä vaiheessa moni teistä varmaan tuumii, kummasta Kummisetä-elokuvasta pidän enemmän; ensimmäisestä vai toisesta. Vaikka tämä Kummisetä osa II onkin hieno teos, minun täytyy silti kallistua ensimmäisen elokuvan puoleen. Sen tarina on vahvempi ja ytimekkäämpi. Lisäksi vaikka De Niro onkin loistava nuorena Vitona, Brandon roolisuoritus oli jotain täysin omaa luokkaansa. Kun näin Kummisetä osa II:n esiteininä, en tosiaan erityisemmin piitannut siitä. Olin jopa samaa mieltä joidenkin leffan ensireaktioiden kanssa, jotka sanoivat leffan koostuvan vain kirjan jämäpaloista, jotka eivät mahtuneet ensimmäiseen osaan ja jotka on nyt venytetty ylipitkäksi, lähes kolmen ja puolen tunnin filmiksi. Toisella katselulla en olisi voinut olla enempää eri mieltä vanhan mielipiteeni kanssa. Kummisetä osa II on erinomainen elokuva, joka rakentuu upeasti molemmilta puolilta alkuperäisleffan ympärille, tukien sen kertomusta niin esiosana kuin jatko-osana.

Kun ensimmäisellä katselulla mietin, ettei Mario Puzo tainnut osata päättää, haluaako hän kertoa tarinan Vitosta nuorena vai Michaelista vanhempana ja päätti yhdistää nämä yhdeksi filmiksi, toisella katselulla pidin valtavasti siitä, kuinka nämä kaksi tarinaa kulkevat käsi kädessä. Välillä näemme, kuinka Vito alun perin rakensi rikollisperheen ja välillä taas, kuinka Michael nyt johtaa perhettä. Ero isässä ja pojassa on suuri ja siitä syntyy sykkivä sydän, joka voimistaa teosta. Vaikka Vitokin oli loppujen lopuksi vajonnut aikamoiseen synkkyyteen, hän silti piti tietyn kohteliaisuuden ja lämmön yllä. Samaa ei voi sanoa yhä vain kylmemmäksi muuttuvasta Michaelista. Näiden kahden hahmon ja heidän tekemistensä vertailu on todella koukuttavaa ja kiehtovaa. Siirtymät "nykyhetken" ja menneisyyden välillä ovat taidokkaasti rytmitetyt ja kummassakin ajassa viivytään juuri oikean ajan verran. Tämä ajassa siirtyminen saa leffan myös tavallaan kulkemaan nopeammin, eikä Kummisetä osa II lopulta edes tunnu niin pitkältä teokselta kuin se on. Kenties katselua helpottaa se, että noin kahden tunnin kohdalla on väliaika ja siten leffan pakottaa pitämään tauon. Ajan voi käyttää joko pohtimiseen siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee vielä käymään tai etsimään kaapista lisää leffaherkkuja.

Aikakaudesta toiseen siirtyminen vain vahvistaa Kummisetä-saagan epookkimaisuutta, mitä jo ensimmäisestä elokuvasta löytyi. Filmi onkin monin tavoin edellistä osaa mahtipontisempi ja jälleen katsojassa herää tunne siitä, että on kokemassa jotain elämää suurempaa. Tunnelma on tässäkin teoksessa vahvasti rakennettu - etenkin kun ottaa huomioon, kuinka vahvasti tunnelma saattaa vaihtua, kun hypätään ajasta toiseen. Viton tarina on paljon toiveikkaamman ja energisemmän tuntuinen, kun taas Michaelin osuus maalailee synkkyyksiä ja painostavuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on kuitenkin niin väkevää, että hän osaa tasapainotella vakuuttavasti kahden erilaisen hengen kanssa. Välillä teos on todella jännittävä, toisinaan taas aika hauskakin. Coppola tekee niin pitkistä keskusteluista kuin nopeista ja brutaaleista tapoista vangitsevia ja sähäköitä. Elokuva onnistuu myös liikuttamaan, etenkin lopetuksellaan, joka nivoo nämä kaksi filmiä hienosti toisiinsa.

Tekninen puolikin on erinomainen. Kuvaus ja valaisu on yhtä tyylikästä kuin viime leffassa ja varjoilla korostetaan taas ihmisten pimeitä puolia. Kun ensimmäisen elokuvan alussa Michael oli selvästi valossa, Kummisetä osa II:ssa hänen kasvonsa ovat jatkuvasti varjojen peitossa. Takaumakohtauksissa seepiamaista värimaailmaa on korostettu, mikä luo elokuvalle hyvin tunnistettavan ulkonäön. Etenkin takaumakohtauksissa lavastus ja puvustus ovat huikeasti toteutetut. New Yorkin kadut vuodesta 1901 eteenpäin muutaman vuosikymmenen ajan ovat hienosti rakennetut. Aikahyppelyn onnistumisesta en tosin tiedä, että kehuako enemmän käsikirjoitusta vai leikkausta. Kriitikoiden ensireaktioiden jälkeen elokuvaa leikattiin uudestaan, joten kenties leikkaus ansaitsee kehut. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Nino Rota tunnelmoi toistamiseen fantastisesti musiikeillaan. Tutut ja mahtavat sävelmät ovat mukana edellisestä elokuvasta, minkä lisäksi mukana on paljon uusiakin melodioita. Viton tarinaa säestävä reipas musiikki on äänipuolella paras lisäys leffaan.

Yhteenveto: Kummisetä osa II toimii upeasti niin esiosana kuin jatko-osana mestarilliselle alkuperäiselokuvalle, tukien ensimmäistä leffaa vaikuttavasti molemmin puolin tarinaa. Viton nuoruusvuosien ja Michaelin rikollisuran kertominen samanaikaisesti on erittäin kekseliäs ratkaisu ja on kiehtovaa seurata, kuinka erilaisia isä ja poika ovatkaan. Al Pacino jatkaa hienoa työtään Michael Corleonena ja Robert De Niro hyppää taidokkaasti nuoren Viton saappaisiin. Elokuvan kolmen ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin nopeasti päällekkäin kulkevien kertomusten ansiosta. Francis Ford Coppolan ohjaus on tässäkin erinomaista ja hän pitää katsojasta tiukasti kiinni. Coppolan ja Mario Puzon käsikirjoitus on myös onnistunut ja sitä tukee taidokas leikkaus. Elokuva on muutenkin teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Kaikin puolin Kummisetä osa II on fantastinen jatkoteos Kummisedälle, joskin itse suosin yhä ensimmäistä elokuvaa. Nyt siirrynkin innoissani Kummisetä osa III:n (The Godfather Part III - 1990) kimppuun, sillä sitä filmiä en ole koskaan aiemmin nähnyt!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part II, 1974, Paramount Pictures, The Coppola Company, American Zoetrope

Arvostelu: Kummisetä (The Godfather - 1972)

KUMMISETÄ

THE GODFATHER

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Marlon Brando, Robert Duvall, James Caan, Diane Keaton, Talia Shire, Gianni Russo, John Cazale, Morgana King, Lenny Montana, Richard Castellano, Johnny Martino, Al Martino, Al Lettieri, Sterling Hayden, John Marley, Richard Conte, Abe Vigoda, Simonetta Stefanelli ja Salvatore Corsitto
Genre: draama, rikos
Kesto: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

"I'm gonna make him an offer he can't refuse."

The Godfather, eli suomalaisittain Kummisetä perustuu Mario Puzon samannimiseen menestyskirjaan vuodelta 1969. Jo ennen kirjan julkaisua Paramount Picturesilla oltiin kiinnostuttu Puzon tekstistä ja koska Puzo oli siihen aikaan pahasti veloissa, hän suostui heti myymään kirjan elokuvaoikeudet. Paramountin edellinen gangsterielokuva Mafiaveljekset (The Brotherhood - 1968) ei ollut toivottu hitti, minkä Paramount pohti johtuvan siitä, ettei työtiimissä ollut italialaistaustaisia tekijöitä, eikä leffa siten tuntunut tarpeeksi autenttiselta. Studio päättikin palkata Kummisetää varten jonkun italialaistaustaisen ohjaajan ja aluksi hommaa ehdotettiinkin Sergio Leonelle. Leone oli kuitenkin jo siinä kohtaa työstämässä omaa mafiaelokuvaansa, Suurta gangsterisotaa (Once Upon a Time in America - 1984), joten studio kääntyi Francis Ford Coppolan puoleen. Coppola ei kuitenkaan piitannut Puzon kirjasta, eikä aluksi suostunut. Hänkin oli kuitenkin suurissa veloissa ja rahan tarpeessa otti pestin vastaan. Koska Paramountin viime leffat eivät olleet menestyneet kummoisesti, studio ei aluksi halunnut pistää paljoa rahaa kiinni filmiin ja yritti säästää kaikessa. Coppola oli kuitenkin sitä mieltä, että jos tämä nyt kerran tehdään, niin tehdään sitten kunnolla ja väänsi vastaan Paramountin säästöyrityksissä. Järkeilemällä, että kirjan ollessa valtava hitti, niin elokuvastakin tulisi tietty hitti, Coppola sai Paramountin lopulta heltymään rahan suhteen. Niin Coppola kuin kirjailija Puzo itse työstivät elokuvan käsikirjoituksen, mitä varten Coppolalla oli hyvin erikoinen tyyli. Hän repi Puzon kirjasta irti sivuja, joita ei kokenut filmin tarvitsevan ja kirjoitti jäljelle jääneen tekstin päälle muistiinpanojaan. Gangsteri Joseph Colombon johtama Italian-American Civil Rights League vaati saada lukea käsikirjoituksen ennen kuvauksia ja käski tekijöitä poistamaan kaikki kerrat, kun sana "mafia" lausutaan. Coppola ja Puzo suostuivat ja Colombo ja IACRL hyväksyivät tekstin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1971 ja lopulta Kummisetä sai maailmanensi-iltansa 14. maaliskuuta 1972 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti, joka ei noussut vain ilmestymisvuotensa menestyneimmäksi elokuvaksi, vaan siinä kohtaa jopa kaikkien aikojen menestyneimmäksi elokuvaksi, kunnes vuonna 1975 Tappajahai (Jaws) kiilasi kärkeen. Niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät filmiä. Kummisetä sai mm. parhaan elokuvamusiikin Grammy-palkinnon, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, lupaavin tulokasnäyttelijä ja puvustus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen ja musiikin palkinnot, sekä yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, puvustus, leikkaus, ääni ja kolme kertaa paras miessivuosa), joista se voitti parhaan elokuvan, käsikirjoituksen ja miespääosan palkinnot, joista jälkimmäistä Marlon Brando ei suostunut ottamaan vastaan, boikotoidessaan Oscar-gaalaa siitä, ettei Hollywoodissa huomioitu Amerikan alkuperäiskansan näyttelijöitä. Myös toinen päätähti Al Pacino boikotoi Oscareita, koettuaan vääryydeksi, että hän oli ehdolla miessivuosan palkinnosta, eikä miespääosan, vaikka hänellä on eniten ruutuaikaa leffassa. Vuosien varrella Kummisedän arvostus on kasvanut valtavasti. Siitä ei ole muodostunut vain klassikkoa, vaan sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. American Film Institute on jopa nimennyt Kummisedän kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi amerikkalaiselokuvaksi, heti Citizen Kanen (1941) jälkeen. Elokuva on listakakkosena myös IMDb-sivuston kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien listalla. Lisäksi leffaa pidetään usein niinä harvoina filmatisointeina, jotka ovat alkuperäiskirjaa parempia. Itse olin nähnyt Kummisedän kerran aiemmin, varmaankin seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten. Vaikka pidin näkemästäni, en silloin ollut erityisen kiinnostunut mafiatarinoista, joten koin liki kolmen tunnin filmin ajoittain pitkäveteiseksi. Vuosien varrella olen kuitenkin kiinnostunut elokuvasta täysin uudella tavalla ja tehnyt paljon lisätutkimuksia esimerkiksi siitä, millä tavalla se on vaikuttanut elokuvateollisuuteen viime vuosikymmenien aikana. Kun huomasin Kummisedän täyttävän nyt 50 vuotta, tiesin, että oli vihdoin aika katsoa elokuva uudestaan ja arvostella se juhlavuoden kunniaksi. Pääsin näkemään leffan ihan Maximin tunnelmallisessa elokuvateatterissa, yhdessä Vernus-arvostelukanavaa tekevän kaverini kanssa!

Kun 1940-luvulla Corleonen rikollisperheen johtajaa, kummisetä Vitoa kohtaan hyökätään, alkaa sota rikollisperheiden välillä. Aiemmin perheen bisneksistä erossa pysyneen Viton pojan Michael Corleonen täytyy vihdoin päättää paikkansa kaiken keskellä.

Itse nimikkohahmona, rikollisperheen pomona ja kummisetänä, don Vito Corleonena nähdään Marlon Brando, joka tosiaan voitti roolityöllään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon, muttei suostunut ottamaan palkintoa vastaan. Brando kyllä ansaitsi kaikki palkintonsa leffasta, sillä hän tarjoaa aivan mielettömän upean roolisuorituksen. Kyseessä on niitä roolitöitä, jotka naulitsevat katsojan penkkiinsä ja lukitsevat katseet heti, kun näyttelijä astelee ruutuun. Pelkkä Brandon läsnäolo on vaikuttava ja jylhä, ja kun hän avaa suunsa, katsojan on aivan pakko kuunnella hiirenhiljaa se, mitä hänellä on sanottavanaan. Kyseessä on ehdottomasti yksi elokuvahistorian legendaarisimmista roolisuorituksista, eikä ihme, että Brandon työtä matkitaan, kopioidaan ja parodioidaan yhä tänäkin päivänä niin muista mafiafilmeistä aina perheleffa Zootropolis - eläinten kaupunkiin (Zootopia - 2016) asti. Nykyään Brandon mukana olo on toki itsestäänselvyys, mutta elokuvaa tehdessä Puzon ja Coppolan piti taistella Paramountia vastaan, jotta he saivat Brandon mukaan. Studio koki, että Brandon ura oli jo hiipunut, minkä lisäksi oli yleistä tietoa, että Brandon kanssa oli vaikea tehdä töitä. Millainen leffa tästä olisikaan tullut ilman häntä...

     Brando ei suinkaan ollut ainoa näyttelijä, jonka kohdalla Coppola ja Paramount päätyivät kiistaan. Paramount halusi mafiapomo Vito Corleonen pojan, Michaelin rooliin jonkun tunnetun näyttelijän, kuten Robert Redfordin, Dustin Hoffmanin, Warren Beattyn tai Martin Sheenin, mutta Coppola halusi jonkun tuntemattoman ja uskoi tuohon aikaan vasta parissa leffassa esiintyneeseen Al Pacinoon. Jälleen Coppola sai tahtonsa läpi ja katsoja ei voi muuta kuin pohtia, millainen elokuvasta olisi tullut eri näyttelijällä - ja ennen kaikkea, olisiko Pacinosta kasvanut stara ilman tätä leffaa? Pacino on vaikuttava löytö ja tulkitsee hienosti monipuolista hahmoaan. Michael saapuu elokuvaan toisesta maailmansodasta palanneena sotasankarina, mutta alkaa hitaasti vajoamaan mukaan rikollisiin hommiin. Hahmon kehityskaari on fantastinen ja leffa todella uppoutuu tutkiskelemaan Michaelin muutosta. Ymmärrän täysin Pacinoa; hänen olisi pitänyt olla ehdolla parhaasta miespääosasta sivuosan sijaan.

Elokuvassa nähdään myös James Caan, John Cazale ja ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire Viton muina lapsina ja Michaelin sisaruksina Sonnyna, Fredona ja Conniena, Gianni Russo Connien miehenä Carlona, Morgana King Viton vaimona Mama Corleonena, Robert Duvall Corleonen perheen adoptiopoika ja consigliere Tom Hagenina, Diane Keaton Michaelin tyttöystävänä Kay Adamsina, Richard Conte ja Al Lettieri kilpailevina rikollispomoina Barzinina ja Sollozzona, Sterling Hayden korruptoituneena ylikomisario McCluskeyna, sekä Al Martino laulajatähti Johnny Fontanena, joka on menetyksensä velkaa Corleonen perheelle ja joka pohjautuu laulaja Frank Sinatraan, jolla uskotaan olleen yhteyksiä mafiaan. Sivunäyttelijätkin tekevät loistotyötä. Gangsterien esittäjät vakuuttavat iskevästi joko puhtaasti rikollisina hahmoina tai sellaisina, joista niin katsoja kuin hahmot itsekään eivät osaa sanoa, ovatko he hyviä vai pahoja.

Kuten alussa kerroin, ensimmäisellä katselukerralla pidin Kummisedästä, mutta se ei tehnyt vielä silloin erityistä vaikutusta - lukuun ottamatta Brandon roolisuoritusta, jota ihailin suuresti jo silloin. Ajan saatossa elokuva on kuitenkin alkanut kiehtomaan minua enemmän ja enemmän, kuten myös mafiakertomukset. Sen lisäksi, että näin filmin vaikutukset kaikissa tämän jälkeen ilmestyneissä mafiateoksissa - tunnetuimpina varmaankin Mafiaveljet (Goodfellas - 1990) ja The Sopranos -sarja (1999-2007) - Kummisetä-viittauksia alkoi löytymään ties mistä. Nyt kun katsoin filmin uudestaan, en yhtään ihmettele, että siitä ammennetaan yhä 50 vuotta myöhemmin. Kyseessä todella on elokuvateollisuuden mestarillinen merkkityö, joka on kestänyt aikaa täydellisesti.

Viime vuonna Citizen Kane -elokuvan arvostelussani pohdin sitä, kuinka parhaan elokuvan maine voi tehdä jopa hallaa itse leffalle ja kuinka se titteli voi vieraannuttaa katsojaa näkemästään. Samaa voisi pohdiskella myös Kummisedästä ja täytyy myöntää, että ymmärrettyäni vuosien varrella paremmin elokuvan suuren maineen, minua jännitti enemmän katsoa leffa nyt uudestaan kuin silloin, kun näin elokuvan ensi kertaa. Jännite katosi kuitenkin heti ensikohtauksen myötä. Heti ensimmäinen kuva, pitkä otos, jossa Salvatore Corsitton näyttelemä Bonasera saapuu anelemaan apua Vito Corleonelta, imaisi minut täysin mukaansa. Sen lisäksi, että jo pelkkä avauskuva saa ihailemaan tekijöiden osaamista kameran takana ja näyttelijöiden eläytymistä kameran edessä, kuva ja sen aloittama kohtaus ovat täydellinen tapa kuljettaa katsoja tälle matkalle. Ja todella tarkoitan matkaa. Vaikka periaatteessa Kummisedän voisi mieltää "vain" henkilödraamaksi, jossa henkilöt sattuvat olemaan rikollisia, tuntuu läpi leffan siltä kuin olisi kokemassa jotain elämää suurempaa. Ja kun elokuva voi aiheuttaa sellaisen tunteen, ei tarvitse kyseenalaistaa, miksi sitä pidetään niin korkeassa arvossa.

Elokuvan avauskohtaus (tai pikemminkin avausosio, sillä elokuvan käynnistävä hääpäivä sisältää itsessään useita kohtauksia) esittelee täydellisesti sen, kuinka mafia toimii ja mitä loppuleffalta voi odottaa. Jos kuulut tähän rikollisperheeseen, olet heidän suojattinsa, kunhan teet kuten pyydetään, etkä petä perheen luottamusta. Saat taloudellista tukea ja muita hyötyjä, ja jos sinulle tehdään jotain pahaa, voit olla varma, että puolestasi kostetaan. Jos taas petät heidän luottamuksensa... noh, sanotaan näin, että siinä ei hyvin käy - se käy useasti selväksi leffan aikana. Nykypäivänä tällaisista rikollisperheistä tehdään paljon tarinoita, mutta Kummisetä oli tässä tapauksessa ihka ensimmäisten joukossa. Oli gangsterileffoja toki nähty ennen tätä, mutta aiemmin rikolliset haluttiin pitää pahiksina ja poliisit hyviksinä. Kummisetä rikkoi tätä "sääntöä" ja sai katsojat rikollisten puolelle, esittämällä heidät monipuolisina ja -mutkikkaina ihmisinä. Se, kuinka elokuva kertoo tästä mafiamaailmasta, on valtavan kiehtovaa ja yksi leffan monista koukuista. Elokuvan tapa saada katsoja kannustamaan rikollisia on erittäin vakuuttava.

Kun Kummisetä sisältää näin kiehtovan kuvauksen tietynlaisesta kulttuurista ja kuinka se kulttuuri pyörittää maailmaa herkullisen häikäilemättömästi ympärillään, minkä lisäksi mukana pyörii todella kiinnostavia hahmoja, joita esittävät erinomaiset näyttelijät, elokuva pitää tiukasti mukanaan alusta loppuun. Siinä, missä ensimmäisellä katselulla koin leffan lähes kolmen tunnin keston usein raskaaksi, tällä kertaa elokuva oli mielestäni yllättävänkin äkkiä ohi. Kesto todella käytetään täydellisesti hyödyksi ja tarina on tarpeeksi vahva, jotta se kantaa läpi keston. Tarina on itse asiassa aika häkellyttävänkin vahva. Kuten jo totesin, elokuvassa tuntuu olevan jotain elämää suurempaa ja iso osa siitä syntyy juurikin tarinasta. Kiinnostavasti esitetty mafiasota ja etenkin todella kiehtova hahmotutkiskelu Michaelin lankeamisesta pimeälle polulle herättävät tätä tunnetta. Kun elokuva vielä kattaa suunnilleen vuosikymmenen tapahtumat, on se epookkimainen taru. Toisaalta leffa on pienimuotoinen, mutta samalla hyvin eeppinen.

Sen lisäksi, että katsoja pohtii, mitä leffasta olisi tullut eri näyttelijöillä kuin Marlon Brandolla ja Al Pacinolla, on myös pakko pohtia, mitä elokuvasta olisi tullut, jos Francis Ford Coppola ei olisi suostunut ohjaajaksi? Coppolan ohjaus on todella voimakasta ja hän onnistuu kuljettamaan aika hitaasti etenevää tarinaa vauhdikkaasti. Hän rakentaa jännitystä esimerkillisen lahjakkaasti ja katsojan sydän pamppaileekin kovempaa tahtia moneen otteeseen leffaa katsoessa. Coppola tietää tasan tarkkaan, milloin nostaa jännite huippuunsa ja todella shokeerata katsojaansa. Nopeasti ikoniseksi muodostunut hevosenpää-kohtaus on vain esimakua siitä, mitä on luvassa. Pitkät juonittelut tuottavat tulosta äärimmäisen brutaaleissa ja väkivaltaisissa kohtauksissa, joissa katsoja aina hetkellisesti muistaa, että "ai niin, nämä hahmot eivät olleetkaan hyviksiä". Suuri loppuhuipennus on mielettömän upea, etenkin kun siinä leikataan niin mestarillisesti kahta hyvin erilaista hetkeä toisiinsa, muodostaen todella symbolistisen ja vaikuttavan päätöksen elokuvalle.

Eikä pidä tietenkään unohtaa Coppolan ja kirjailija Mario Puzon yhteistuumiin laatimaa käsikirjoitusta. Ottaen huomioon, että Kummisetää pidetään yleisesti niinä harvoina elokuvina, jotka ovat jopa parempia kuin kirjat, mihin ne perustuvat, on käsikirjoituksen teko yhteistyössä ohjaajan ja alkuperäisen kirjailijan kanssa ollut selkeä lottovoitto. Puzo on voinut työstää kirjaansa uuteen muottiin ja pakottanut itsensä poistamaan turhempia kuvioita pois, kun taas Coppola on voinut tuoda mukaan vahvan elokuvallisen näkökulman, tietäen, mikä kirjasta siirtyisi voimakkaimmin elokuvamuotoon. Lopputulos on hieno teksti täynnä unohtumattomia kohtauksia ja repliikkejä, joka syventyy niin esittelemäänsä kulttuuriin kuin päähenkilönsä mielenmaisemaan täydellisesti.

Myös elokuvan tekninen puoli on erittäin ihailtavaa. Kummisedässä ei nähdä mitään elokuvahistoriaa mullistaneita erikoistehosteita, vaan sen visuaalinen ilme on eri syistä todella näyttävä. Ensinnäkin filmi on upeasti kuvattu. Kameratyöskentely ja kuvasommittelu on hiottu täydellisyyteen asti, mutta kuvien todellinen voima syntyy niiden valaisusta ja värimäärittelystä. Valoilla ja varjoilla kuvastetaan hienosti hyvää ja pahaa. Suurin osa rikollisesta juonittelusta tapahtuu pimeässä. Gangsterihahmojen kasvot on valaistu vain puoliksi, korostaen heidän eri puoliaan. Michaelin kasvot ovat aluksi valossa, mutta ne vaipuvat varjoihin leffan edetessä. Erityisen tyylikkäät ovat Viton silmien peittävät varjot, korostaen hänen totaalista rooliaan rikollisuuden ytimessä. Värimäärittelyllä elokuvasta on tehty suorastaan kaunis, vaikka mukana onkin paikoitellen aika karuakin kuvastoa. Filmi on täynnä kuvia, jotka voisi kehystää seinälle. Vahvan visuaalisen ilmeen parhaana ystävänä toimii tietysti hyvä äänimaailma. Onnistuneiden ääniefektien lisäksi Nino Rotan säveltämät musiikit ovat huikeat. Rotan surumielinen ja alakuloinen, mutta silti voimakas ja toiveikas tunnelmointi musiikkiensa kanssa on yksi lisätekijä siihen, miksi katsojasta tuntuu siltä kuin kokisi jotain elämää suurempaa. Leffan rakkausteemamusiikki kuuluu elokuvahistorian parhaimpiin sävellyksiin.

Yhteenveto: Kummisetä on kiistaton mestariteos ja yksi elokuvahistorian parhaista filmeistä. Elokuva todella on klassikkoasemansa ja palkintonsa ansainnut. Se tarjoaa katsojalle elämää suuremman elämyksen ja vie matkalle, jonka jälkeen katsoja voi hetkellisesti kokea muuttuneensa. Liki kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi, sillä erinomainen rikostarina vie niin hyvin mukanaan. Michael Corleonen matka läpi elokuva on vaikuttavasti toteutettu ja Al Pacino on huikean hyvä roolissa. Muutkin näyttelijät ovat mainioita ja kirkkaimpana tähtenä esille nousee tietty Marlon Brando itse kummisetä Vitona. Brandon työ tässä leffassa on täysin ansaitusti jäänyt elämään suorastaan legendaarisena. Francis Ford Coppolan ohjaus on vangitsevaa ja hänen ja Mario Puzon käsikirjoitus sykähdyttävä. Leffa on teknisiltä ansioiltaankin upea. Erityisesti varjoilla leikittelevä kuvaus on todella tyylikästä. Kummisetä on yksi elokuvateollisuuden merkkipaaluista, jonka jokaisen leffaharrastajan täytyy nähdä. Ja onhan se muutenkin hyvä sivistää itseään tällaisella megaklassikolla. Elokuvaa ei turhaan pidetä korkeassa arvossa ja jos se on syystä tai toisesta jäänyt näkemättä, on 50-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin katsoa Kummisetä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather, 1972, Paramount Pictures, Alfran Productions

Arvostelu: Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979)

ILMESTYSKIRJA. NYT

APOCALYPSE NOW

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Martin Sheen, Frederic Forrest, Albert Hall, Sam Bottoms, Laurence Fishburne, Robert Duvall, Marlon Brando, Dennis Hopper, G. D. Spradlin, Harrison Ford ja Scott Glenn
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia - Redux: 3 tuntia 16 minuuttia - Final Cut: 3 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Apocalypse Now, eli suomalaisittain Ilmestyskirja. Nyt pohjautuu löyhästi Joseph Conradin kirjaan "Pimeyden sydän" ("Heart of Darkness") vuodelta 1899. Käsikirjoittaja John Milius oli halunnut taistella Vietnamin sodassa, mutta häntä ei päästetty astmansa vuoksi. Miliusta kiehtoi sota ja lukiessaan Conradin kirjaa hän mietti, kuinka tarinan voisi siirtää Vietnamin sotaan. Milius työsti käsikirjoituksen ja sai Francis Ford Coppolan innostumaan tuottamaan leffan. Alunperin ohjaajaksi oli valittu George Lucas, mutta kun tämä alkoikin työstämään ensimmäistä Tähtien sota -elokuvaansa, Uutta toivoa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977), Coppola päätti hoitaa homman. Päärooliin pohdittiin näyttelijöitä, kuten Steve McQueen, Al Pacino, Jack Nicholson, Robert Redford ja Tommy Lee Jones, mutta tekijät päätyivät Harvey Keiteliin. Kuvaukset alkoivat, mutta jo muutaman päivän jälkeen Coppola erotti Keitelin, sillä oli tyytymätön tämän roolisuoritukseen. Näyttelijä korvattiin Martin Sheenillä, joka oli ollut aiemmin ehdolla rooliin ja kuvaukset jatkuivat - mutta eivät todellakaan ongelmitta. Hirmumyrsky tuhosi lavasteet, minkä vuoksi kuvausaikataulu myöhästyi kuudella viikolla ja budjetti alkoi ylittyä. Coppola ei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen ja työsti sitä uudestaan kuvausten aikana. Martin Sheen sai kesken kuvausten sydänkohtauksen, mikä viivästytti tuotantoa jälleen ja budjetti jatkoi ylittymistään. Kuvauksissa päästiin käyttämään armeijan helikoptereita, mutta kesken kuvauksen armeija saattoi yhtäkkiä tarvita niitä omaan käyttöönsä, jolloin helikopterit lensivät pois, eikä kuvaustiimi tiennyt, milloin ne saataisiin takaisin. Coppola joutui jopa pyytämään Lucasilta rahallista lisätukea, kun Tähtien sota oli osoittautunut megahitiksi. Tuotannon yhä vain vaikeutuessa Coppola alkoi kokea menettävänsä järkensä ja hän uhkasikin useasti tappaa itsensä. Kuvausten jälkeiset työt leikkauksen ja äänien puolella kestivät jopa kaksi vuotta, ja tuotannon jatkuva epäonni oli nostanut sille ikävää mainetta. Lopulta Ilmestyskirja. Nyt sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla keväällä 1979, missä siitä näytettiin vielä keskeneräinen, noin kolmituntinen leikkausversio, minkä esittämistä studio kauhisteli. Tästä huolimatta filmi voitti Cannesin pääpalkinnon, Kultaisen palmun. Teatterikierroksensa elokuva aloitti elokuussa 1979 (Suomeen se saapui joulukuussa) ja se oli valtava hitti, tienaten yli 150 miljoonaa dollaria. Aluksi elokuvan arvostelut olivat ristiriitaiset, mutta vuosien varrella sen arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana teoksena. Ilmestyskirja. Nyt oli ehdolla kahdeksasta Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras käsikirjoitus ja paras leikkaus), joista se voitti parhaan kuvauksen ja äänityksen palkinnot, yhdeksästä BAFTA-palkinnosta (mm. paras elokuva, paras miespääosa, paras musiikki, paras lavastus ja paras kuvaus), joista se voitti parhaan ohjauksen ja miessivuosan palkinnot, sekä neljästä Golden Globe -palkinnosta (mm. paras elokuva), joista se voitti parhaan ohjauksen, miessivuosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Ilmestyskirja. Nyt -elokuvaa, mutta nyt kun se julkaistaan elokuvan 40-vuotissyntymäpäivän kunniaksi uudella Final Cut -leikkauksella, päätin vihdoin korjata tämän aukon sivistyksessäni. Katsoin elokuvan alkuperäisen teatteriversion ja muutaman päivän päästä arvion julkaisusta käyn upeassa IMAX-salissa katsomassa uuden Final Cut -version.

Vietnamin sodassa jo kolme vuotta taistellut kapteeni Willard lähetetään takaisin viidakkoon, tällä kertaa tehtävänään etsiä ja tappaa eversti Kurtz, jonka sanotaan seonneen.

Kapteeni Willardin roolissa nähdään Martin Sheen, Harvey Keitelin saatua potkut leffasta. Suuren osan ajasta Sheenin suoritus on erittäin hillitty. Kapteeni Willard on usein hiljainen tarkkailija, joka seuraa tapahtumia keskittyneesti. Sheenin katseesta löytyy jotain todella voimakasta näinä hetkinä. Vaikka Willard ei sanoisi mitään, katsoja tietää, mitä hänen päässään liikkuu. Katsoja imaistaan hahmon pään sisälle ja kapteeni Willardin tavoin myös katsoja on Vietnamin viidakoissa, ahdistuneena ja valppaana. Parissa kohtaa Sheen päästetään isommin vauhtiin ja hän tekee senkin upeasti. Läpi elokuvan kuullaan kapteeni Willardin kertojaääntä ja jos pohditte, ettei ääni kuulosta Martin Sheeniltä, olette oikeassa, sillä kertojaäänen puhui Martinin veli, Joe Estevez.
     Matkansa kapteeni Willard taittaa suurimmaksi osaksi veneellä, jonka miehistöön kuuluvat venettä ohjaava Phillips (Albert Hall), keula-ampuja Lance (Sam Bottoms), konemestari Chef (Frederic Forrest), sekä nuori Mr. Clean (Laurence Fishburne, joka oli kuvauksissa vasta 14-vuotias, huijattuaan olevansa vanhempi). Sotilasnelikko toimii hyvin niin porukkana kuin omina persooninaan. Jokaisesta on saatu omalaatuisensa ja jokaisen taustaa avataan pienesti leffan aikana. Heidänkin näyttelijänsä tekevät erinomaista työtä, etenkin kun pääsevät revittelemään. Nykyään mm. The Matrix -trilogiasta (1999-2003) tunnettu Fishburne on lähes tunnistamaton teinipoikana.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös G. D. Spradlin kapteeni Willardin tehtävälleen lähettävänä kenraali Cormanina ja Harrison Ford tämän avustajana, Robert Duvall everstiluutnantti Kilgorena, Dennis Hopper kuvajournalistina, sekä Marlon Brando itse eversti Kurtzina, jota kapteeni Willard on lähetetty etsimään ja murhaamaan. Spradlin sopii hyvin kenraalin osaan, Hopper tekee hyvää työtä erikoisena kuvaajana ja on hauska nähdä Ford näin pienessä roolissa, sillä vaikka Ilmestyskirja. Nyt julkaistiin alkuperäisen Tähtien sodan (missä Ford esittää Han Soloa) jälkeen, kuvaukset tapahtuivat samoihin aikoihin, eikä Ford ollut vielä noussut tähdeksi. Robert Duvall ja Marlon Brando kuitenkin tosissaan varastavat show'n ollessaan ruudulla. Duvallin näyttelemä Kilgore nostaa virneen machoilullaan, mutta samalla häneltä löytyy paljon karismaa, jolloin Duvall on ihan oikeasti äijä roolissa. Brando taas huokuu karismaa täysin omalla tavallaan. Hän istuu täydellisesti osaansa mystisenä ja filosofisena henkilönä, niin olemuksensa kuin äänenkäyttönsä puolesta. Kapteeni Willardin kertojaäänen tavoin katsoja hiljenee täysin, kun eversti Kurtz avaa suunsa, sillä jokainen repliikki on vain aivan pakko kuulla. Molempien puheessa on jotain todella vangitsevaa ja lumoavaa.
     Francis Ford Coppola itse tekee meta-cameoroolin sotafilmiä tekevänä ohjaajana.

Kun alkaa katsomaan maasta taivaisiin ylistettyä klassikkoelokuvaa, voi katsojan tunne olla huomattavasti jännittyneempi kuin normaalisti. Itselleni käy tätä tällaisten teosten kohdalla, joita pidetään yleisesti yksinä kaikkien aikojen parhaimpina filmeinä. Sama kävi myös Ilmestyskirja. Nytin kohdalla, kun pistin sen pyörimään. Kaikki pelot siitä, pitäisinkö tätä yhtä hienona kuin monet muut, kaikkosivat kuitenkin heti ensi minuuttien aikana. Välittömästi Francis Ford Coppola osoittaa mestarillisuutensa. Alun kuvat kapteeni Willardista makaamassa hotellihuoneessaan, tuijottaen katossa pyörivää tuuletinta, mikä muistuttaa häntä helikoptereista ja sodasta, ne kertovat heti katsojalle todella paljon päähenkilöstä ja jo siinä kohtaa katsoja heitetään Willardin pään sisälle. Ei aikaakaan siitä, kun Willard saa käskynsä ja matka eversti Kurtzin löytämiseksi ja tappamiseksi alkaa. Ilmestyskirja. Nyt tarraa katsojasta tiukasti kiinni ja alkaa hitaasti hellittämään otettaan vasta, kun elokuvan päättymisestä on jo kulunut hetki. Kyseessä on äärimmäisen vaikuttava kokemus ja elokuva on täysin ymmärrettävästi ottanut asemansa kaikkien aikojen merkkiteosten joukossa.

Ilmestyskirja. Nyt on uskomaton kuvaus sodan kauheuksista - mitä se tekee niin valtioille, ympäristölle kuin ihmisille. Elokuvan kenties tunnetuin kohtaus on, kun Yhdysvaltain armeijan helikopterit hyökkäävät vietnamilaiskylään, tuhoten kaiken tieltään Richard Wagnerin mahtipontisen "Ride of the Valkyriesin" säestyksellä. Kohtaus on samanaikaisesti mielettömän upea ja todella kauhea. Sitä katsoessa käy helposti selväksi, miksi elokuvan budjetti ylittyi huimasti, sillä niin vaikuttavasti kaikki on toteutettu. Aidot helikopterit kaartelevat kylän lavasteiden yllä, samalla kun lavasteita räjäytellään niin, ettei aikaakaan, kun valtavat tulipalot aiheuttavat hirvittävän savun peittämään auringon. Kohtausta kuvataan kuin se olisi suuri sankarillinen hetki Yhdysvaltain joukoille, vaikka todellisuudessa he tekevät hirveyksiä. Kaiken kruunaa jättimäinen räjähdysjono ja everstiluutnantti Kilgoren ikoninen repliikki: "Minä rakastan napalmin tuoksua aamuisin."

Vaikka sotakohtaus on häikäisevän vaikuttava ja teknistä täydellisyyttä, minulle itse elokuva täydellistyi sen psykologisen puolensa vuoksi. Sodan kauheus tekee mielelle tepposia ja filmi kertookin siitä, mitkä vaikutukset tällä kauheudella on ihmiseen. Aluksi sekä kapteeni Willardille että katsojalle istutetaan ajatus siitä, että eversti Kurtz on seonnut mielipuoli, joka on vaaraksi kaikille ja täytyy tappaa. Mutta mitä pidemmälle leffa kulkee ja mitä hirveämpiä asioita niin Willard kuin katsoja näkee ja kokee, sitä enemmän alkaa kyseenalaistamaan, onko Kurtz tosissaan se hullu, miksi hänet on leimattu? Mitä lähemmäs määränpäätä päästään, sitä paremmin alkaa ymmärtämään, mikä on hajottanut Kurtzin mielen. Sodassa ei ole mitään tervettä, eivätkä tappotehtävälle lähettäneetkään komentajat voi olla täysjärkisiä. Hirvittävien tapahtumien ja asioiden sanotaan olevan epäinhimillisiä, mutta mikä muu laji pystyisi kaikkeen tähän kauheuteen paitsi ihminen? Eikö tämä tuho ja hulluus ole juurikin inhimillistä?

1970-luvulla Francis Ford Coppola oli yksi ylistetyimmistä ohjaajista, tehtyään Kummisedän (The Godfather - 1972) ja Kummisetä osa II:n (The Godfather Part II - 1974), jotka molemmat voittivat parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja joista jälkimmäisestä Coppola itse sai vihdoin parhaan ohjaajan pystin. Ilmestyskirja. Nytissä Coppola osoittaa jälleen huikeat lahjansa, rakentaessaan tunnelmaa mestarillisesti ja vangiten siten katsojansa totaalisesti. Hän on selvä perfektionisti, sillä niin tarkkaa jälkeä hän tekee joka ikisessä kuvassa. Kaikki on mietitty tarkkaan ja jälki on alusta loppuun äärimmäisen ihailtavaa. Coppolalta todella löytyy silmää upeille visuaalisuuksille, sillä tämä elokuva näyttää suorastaan käsittämättömän hyvältä. Ilmestyskirja. Nyt on yksi parhaimman näköisistä elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt! Niin tiukat lähikuvat kuin laajat maisemakuvat ovat kaikki vaikuttavia. Kuvasommittelu on pikkutarkkaa ja filmi käyttää hienosti hyödyksi etu- ja taka-alaa, etenkin suurien taistojen aikana. Kameran liikkeetkin ovat täysin sulavia. Coppola hyödyntää valaisua ja leikittelee varjoilla fantastisesti. Lavasteet ovat vaikuttavat ja efektitiimi on päässyt räjäyttelemään niitä suuriksi tulipalloiksi. Puvustuskin on taidokasta ja maskeerauksiin kuuluu niin tyylikkäitä kasvomaalauksia kuin kuvottavia irtoraajoja. Kaikki tämä on pistetty kasaan erinomaisella leikkauksella. Filmi on hidastempoinen, mutta Coppolan mestarillinen ote niin tarinankerronnassa, näyttelijöissä kuin visuaalisuudessa, sekä upea editointi saavat elokuvan tuntumaan huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Äänisuunnittelu on myös upeaa aina hiljaisempien hetkien rauhallisista äänistä sodan suureen pauhuun. Coppolan ja hänen isänsä Carmine Coppolan säveltämät musiikit luovat oman osansa tunnelmasta. Kaikin puolin esimerkillisen täydellistä työtä koko tiimiltä ja arvostus heitä kohtaan vain kasvaa, kun tietää, millaista Ilmestyskirja. Nytin teko todella oli. Tämä olisi voinut päättyä katastrofiin, mutta niin vain Coppolan johdolla he saivat aikaan mestariteoksen.

Yhteenveto: Ilmestyskirja. Nyt on hämmästyttävä ja fantastinen mestariteos, mikä hakee vertaistaan. Elokuva on huikea kuvaus sodan kauheuksista ja näiden hirvittävien tapahtumien vaikutuksesta maailmaan, sekä ihmismieleen. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän katsoja alkaa ymmärtämään, miksi joku sekoaisi täysin Vietnamin viidakoissa ja vaaroissa. "Ride of the Valkyriesin" säestämä tuhokohtaus on kaikessa kauheudessaan häikäisevän vaikuttavaa katseltavaa - suorastaan eeppistä. Elokuva on muutenkin äärimmäisen vaikuttava kokemus. Vaikka leffa on pitkä ja se kulkee usein hitaasti eteenpäin, on se kuitenkin erittäin vangitseva, eikä filmi hellitä otettaan, kunnes lopputekstit ovat jo päättyneet. Ohjaaja Francis Ford Coppola osoittaa huikeat lahjansa yhä vain uudestaan elokuvan aikana, tarjoten mielettömiä kohtauksia toisensa perään. Näyttelijät ovat kaikki mahtavia. Martin Sheen on kiehtova tarkkaavaisena kapteeni Willardina, mutta täytyyhän se lopulta myöntää, että show'n varastavat Robert Duvall ja Marlon Brando. Tekniseltä puoleltaan elokuva on yhä käsittämättömän hieno, eikä ajan julma hammas ole onnistunut nakertamaan filmiä. Ilmestyskirja. Nyt kuuluu ehdottomasti niihin teoksiin, mitkä jokaisen kuuluu nähdä ainakin kerran elämässään. Tai kolme kertaa, jos haluaa tutkia elokuvaa vielä tarkemmin ja katsoa myös kolmituntiset Redux- ja Final Cut -versiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Apocalypse Now, 1979, Zoetrope

Arvostelu: Widows (2018)

WIDOWS

Ohjaus: Steve McQueen
Pääosissa: Viola Davis, Michelle Rodriguez, Elizabeth Debicki, Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Cynthia Erivo, Brian Tyree Henry, Robert Duvall, Jacki Weaver, Lukas Haas, Garret Dillahunt, Liam Neeson ja Jon Bernthal
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Widows perustuu samannimiseen brittiläiseen televisiosarjaan, jota esitettiin vuodesta 1983 vuoteen 1985. Vuonna 2015 20th Century Fox -yhtiö ilmoitti tekevänsä elokuvan televisiosarjan pohjalta ja projekti lähti etenemään. Näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2017. Widows sai ensi-iltansa syyskuussa Toronton elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen julisteen ja kaikki näyttelijät, joita leffa pitäisi sisällään. Kiinnostustani lisäsi mielenkiintoiselta vaikuttava traileri, sekä kehuvat arvostelut ja meninkin positiivisin mielin katsomaan leffan yhdessä tätini kanssa.

Kuolleen rikollisjoukon leskeksi jääneet vaimot joutuvat pahaan paikkaan, kun heitä kiristetään palauttamaan miestensä varastamat rahat takaisin. Lesket joutuvat keksimään suunnitelman varastaakseen itse ison summan rahaa tai muuten hekin päätyvät hautaan.

Elokuvan nimen mukaisia leskiä ovat Viola Davisin näyttelemä Veronica, Michelle Rodriguezin esittämä Linda ja Elizabeth Debickin näyttelemä Alice. Kaikki kolme hahmoa ovat hyvällä tavalla erilaisia toisistaan, Veronican varustaessa itsensä kylmällä ja kovalla ulkokuorella, Lindan ollessa kiireinen yksinhuoltajaäiti ja Alicen yrittäessä selvitä rahahuolistaan kamalan äitinsä (rooliinsa täydellisesti sopiva Jacki Weaver) kanssa. Kolmikkoa kuitenkin yhdistää, kuinka rikkinäisiä jokainen heistä on, mikä tekee jokaisesta kiinnostavan. Mielenkiintoisuutta lisää todella vahvat näyttelijänsuoritukset. Viola Davisin huikeus ei tule minään yllätyksenä, mutta olin hieman hämilläni, kuinka hyvin Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Rodriguez pärjää hänen rinnallaan. Debicki on nappivalinta omaan osaansa, sillä hänestä löytyy tiettyä lujuutta, mutta myös tarpeellista herkkyyttä.
     Leskien lisäksi elokuvassa on aikamoinen määrä muita hahmoja, jotka jollain tavalla liittyvät filmin monikerroksiseen tarinaan. Colin Farrell näyttelee poliitikko Jack Mulligania, joka on ehdolla valtuustoon ja yrittää selvitä kunnianhimoisen isänsä (häijyn roolityön tekevä Robert Duvall) aiheuttamista paineista. Brian Tyree Henry taas esittää Jackin vastaehdokasta, Jamal Manningia ja viime vuonna Get Outin (2017) kautta kuuluisuuteen noussut Daniel Kaluuya näyttelee tämän veljeä, jota ei kannata suututtaa. Kuukausi sitten Bad Times at the El Royalessa (2018) vakuuttaneen Cynthia Erivon esittämä lapsenvahti Belle joutuu myös tapahtumiin mukaan. Jokainen näyttelijöistä tekee erittäin hyvää työtä läpi leffan. Etenkin Kaluuya vakuuttaa uhkaavana Jatemme Manningina, joka hoitaa veljensä likaiset työt. Farrellilta taas löytyy oikeaa arvokkuutta ja uskottavuutta poliitikon rooliin.
     Elokuvassa nähdään myös Liam Neeson ja Jon Bernthal Veronican ja Alicen rikollisina miehinä, Lukas Haas naisseuraa etsivänä kiinteistönvälittäjänä ja Garret Dillahunt Veronican uskollisena kuskina. Neesonin rooli on hyvin pieni, mutta hän ehtii sinä aikana tekemään ison vaikutuksen.

Widows on tavallaan hyvin perinteinen ryöstöleffa. Jokin saa päähenkilöt vaikeaan paikkaan, minkä takia heidän täytyy kääntyä rikolliselle polulle ja suunnitella ryöstö, minkä toteuttamista katsoja pääsee jännittämään. Tämä on kuitenkin kerrottu hyvin erilaisella tavalla, minkä takia elokuva ei olekaan kovin perinteinen. Kuten jo totesin, leffan tarina on monikerroksinen ja eri hahmojen merkitys tarinassa avautuu pikkuhiljaa. Elokuva on todella hidastempoinen ja se vaatii katsojalta keskittymistä, jotta tarinassa pysyy kärryillä. Leffa ei selittele turhia, vaan luottaa siihen, että katsoja pysyy mukana tapahtumissa. Joillekin tämä hidastempoisuus tuntuu vain pitkästyttävältä, mutta itse olin jollain tavalla jopa lumoutunut elokuvan toteutuksesta. Jotkut katsojat voivat myös olla pettyneitä siihen, ettei kyseessä ole kovin toiminnallinen teos, mutta itseäni tämä ei haitannut, sillä mukana on niin hyvin luotua draamaa. Widowsin on ohjannut Steve McQueen, joka on aiemmin tehnyt mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen 12 Years a Slaven (2013) ja tässä McQueen osoittaa jälleen lahjakkuutensa. 12 Years a Slaven tavoin McQueen hyödyntää eri aikatasoilla käymistä kerronnassaan, jolloin katsoja saattaa joidenkin kohtauksien alussa ihmetellä, milloin tämä nyt tapahtuu? McQueenin ohjaus on vahvaa ja hän saa näyttelijöistä kaiken irti, mikä teki katselukokemuksesta itselleni hyvinkin koukuttavan. On todella kiehtovaa seurata, kuinka nämä toisilleen tuntemattomat naiset lyöttäytyvät yhteen, yrittävät tehdä itsestään roistoja ja korjata miestensä tekemät virheet.

Elokuvasta löytyy kuitenkin ongelmansa, mitkä estävät sitä nousemasta upean rikosleffan tasolle. Vaikka itse pidinkin kovasti, kuinka rauhallisesti tarina kerrotaan, täytyy silti myöntää, että pari kohtausta olisivat voineet olla selvästi lyhyempiä. Niistä löytyi hieman venyttämisen makua. Toiseksi, vaikka näyttelijät tekevätkin huikeaa työtä, heidän hahmonsa eivät pureudu katsojaan niin hyvin kuin tekijät ovat varmasti toivoneet. Hahmot ovat kiinnostavia, mutta samalla he jäävät hieman etäisiksi, jolloin tietyt koskettaviksi tarkoitetut kohtaukset eivät erityisemmin liikuta katsojaa. Suurin ongelma Widowsissa kuitenkin on, että rikosleffojen tapaan kuuluen mukaan on tietty ujutettu iso juonenkäänne, mikä ei valitettavasti ole lainkaan niin yllättävä kuin tekijät ovat tainneet luulla. Toisaalta siinä näytöksessä, missä itse olin, katsojien reaktioista pystyi päätellä, että joillekin tämä tuli yllätyksenä, joten käänne saattaa olla yllättävämpi sinulle kuin minulle, eikä se ole siten ongelma kaikille katsojille. Itselleni tämä käänne oli kuitenkin täysin selvää jo alusta alkaen.

Tekniseltä puoleltaan Widows on tyylikäs taidonnäyte. Elokuva on erinomaisesti kuvattu ja valaistu. Filmi hyödyntää hienosti lähikuvia, mikä luo tiettyä taiteellisuutta mukaan. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa ja hidastempoinen paketti pysyy kasassa. Lavastus ja puvustus ovat hyvin toteutetut, minkä lisäksi äänimaailma on huikean hyvin rakennettu. Alun kovaääninen toimintakohtaus nappaa katsojan hienosti mukaansa ja musiikit säveltänyt Hans Zimmer on tuttuun tapaansa tehnyt mahtavaa työtä melodioiden kanssa. Itse ryöstön aikana pauhaava musiikki luo mukaan kunnon jännitettä.

Yhteenveto: Widows on erittäin hyvä rikosdraama, mikä kerrotaan kiinnostavalla tavalla. Ohjaaja Steve McQueen ei turhia selittele, vaan luottaa katsojan ymmärrykseen ja vaatii katsojalta keskittymistä. Joillekin katsojista filmi voi tuntua pitkästyttävältä, mutta itse olin paikoitellen jopa lumoutunut kerronnan vuoksi. On kiehtovaa seurata, kuinka päähenkilöt lyöttäytyvät yhteen ja joutuvat ajattelemaan rikollisen tavoin selvitäkseen kiperästä tilanteesta. Myös lahjakkaat näyttelijät pitävät mielenkiintoa yllä. Viola Davis on tietty aivan mahtava pääroolissa, minkä lisäksi Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Elizabeth Debicki, Robert Duvall ja jopa Michelle Rodriguez tekevät vakuuttavaa työtä. Teknisesti kyseessä on upea elokuva aina taiturimaisesta kuvauksestaan Hans Zimmerin mahtipontisiin musiikkeihin. Miinusta leffalle tuo todella ennalta-arvattava juonenkäänne, mutta muuten pidin Widowsista todella paljon. Suosittelenkin elokuvaa hitaanpuoleisten rikosdraamojen ystäville. Toimintaa ja mäiskettä kaipaaville leffa ei paljoa tarjoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Widows, 2018, Regency Enterprises, See-Saw Films, Film4, New Regency Pictures

Arvostelu: Jack Reacher / Jack Reacher: Tappajan jäljillä (2012)

JACK REACHER (2012)

JACK REACHER: TAPPAJAN JÄLJILLÄ

Ohjaus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Tom Cruise, Rosamund Pike, David Oyelowo, Jai Courtney, Richard Jenkins, Alexia Fast, Robert Duvall, Joseph Sikora ja Werner Herzog
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun kuulin, että Jack Reacherista tehdään elokuva, nimi ei sanonut minulle mitään, ennen kuin sain selville, että kyseessä on Lee Childin kirjojen (1997-) päähenkilö. Itse en ole kirjoja lukenut, mutta tiesin kyseessä olevan jonkinlaisia jännäreitä. Mielenkiintoni heräsi, kun Tom Cruise kiinnitettiin pääosaan ja siinä kohtaa halusin varmasti nähdä elokuvan. Katsoinkin Jack Reacherin ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten. Nyt kun elokuva saa jatko-osan Jack Reacher: Never Go Back (2016), niin täytyi tietysti virkistää muistia ja katsoa valmistautumiseksi ensimmäinen elokuva uudestaan ja arvostella se. Tämä kyseinen elokuva perustuu Childin kirjaan "One Shot" (2005).

Viisi ihmistä ammutaan ja väärää henkilöä syytetään tapoista. Mies nimeltä Jack Reacher saapuu paikalle tutkimaan tapausta.

Tom Cruise on oikein mainio toimintatähti ja omasta mielestäni sopii päärooliin Jack Reacheriksi. Kirjojen fanit taas eivät voi sietää ratkaisua, sillä Cruise on aivan liian lyhyt verrattuna kirjojen kuvaukseen hahmosta. Silti Cruise osaa olla juuri oikeanlainen heppu ja kykenee esittämään olevansa todellakin kova äijä. Muuten hän ei vedä erityisemmin hienoa suoritusta ja onkin aika samanlainen kuin esimerkiksi elokuvassa Knight and Day (2010). Cruise toimii elokuvassa myös tuottajana.
     Reacheria tutkinnassa auttaa Rosamund Piken näyttelemä asianajaja Helen Rodin. Helen yrittää saada todistettua, että tapoista syytetty mies James Barr onkin syytön. Pike on ihan hyvä roolissaan, muttei erityisemmin vakuuta, eikä jää mieleen. Hahmon isänä, piirisyyttäjä Rodinina nähdään Richard Jenkins. Helenin isä yrittää saada Barrin vankilaan.
     David Oyelowo nähdään etsivä Emersonina, joka yrittää myös selvittää tapausta, eikä oikeastaan lämpene ajatukselle, että Reacher "pyörii jaloissa". Hahmo on alkupuolella aika tylsä, mutta onneksi häneen saadaan lisäsisältöä lopussa. Oyelowo sopii osaansa.
     En erityisemmin välitä Jai Courtneysta näyttelijänä. Hän on vain yhdessä elokuvassa - Suicide Squad (2016) - saanut minut vakuutettua, että hän kuuluisi elokuviin, mutta muuten hän on pääasiassa vain heikko tai huono. En edes muistanut, että Courtney esiintyy elokuvassa ja aluksi en oikein pitänyt siitä, mutta loppujen lopuksi hän toimi ihan hyvin roolissaan. Courtney nähdään elokuvan todellisena tappajana.
     Elokuvassa nähdään myös Alexia Fast nuorena naisena Sandyna, joka liikkuu hieman väärissä porukoissa; Robert Duvall Martin Cashina, josta on Reacherille apua; sekä Joseph Sikora syytettynä James Barrina, joka ei kovin paljoa esiinny elokuvassa. Myös pääasiassa ohjaustöitä tehnyt Werner Herzog esiintyy elokuvassa ja kirjailija Lee Child tekee cameon.

Jack Reacherissa on tehty hieman erilainen ratkaisu ja todellinen tappaja paljastetaan heti elokuvan alussa. Tappajan jättämä hylsy yhdistetään James Barriin, joka vangitaan. Kun häntä kuulustellaan, Barr pyytää poliiseja etsimään Reacherin. Kyseinen henkilö saapuukin yllättäen paikalle ja on aivan varma Barrin syyllisyydestä. Kun todisteet alkavatkin vaikuttaa siltä, ettei Barr olekaan oikea tappaja, Reacher alkaa yhdessä Helenin kanssa etsiä tappajaa ja he yrittävät selvittää motiivia tapoille.

Omasta mielestäni on toimiva ratkaisu, että tappaja paljastetaan jo alussa, jolloin haluaa nähdä, miten päähenkilö selvittää tappajan henkilöllisyyden, jonka itse tietää jo. Tavallaan tätä voi verrata "spoileri paradoksiin", jossa tarinan seuraaminen on miellyttävämpää, jos tietää etukäteen ratkaisun. Onneksi elokuvasta löytyy myös jonkinlainen yllätyskäänne, vaikka senkin voi helposti arvata, jos on katsonut tällaisia elokuvia paljon. Elokuvan rakenne toimii mainiosti ja kyseessä on oikein kelpo jännityselokuva. Toimintaa löytyy, lähinnä lähitaisteluita, joissa mätkitään nyrkeillä turpaan. Onhan se hienoa nähdä, kuinka pätkä-Cruise pistää isokokoisia äijiä kumoon muutamalla lyönnillä. Välillä Cruise heittää väliin toimivaa läppää, jotka saavat katsojan vähintään hymähtämään ja välillä jopa naurahtamaan. Tappelukohtaukset ovat kekseliäästi toteutettuja, etenkin kohta, jossa kaksi toheloa hyökkää Reacherin kimppuun ja lähinnä vain telovat toisiaan, samalla kun Reacher seuraa hämmentyneenä vierestä. Elokuvasta löytyy myös ammuskelua ja ihan menevä autotakaa-ajo. Lopussa nähdään aika turha nyrkkimätkintä, kun jostain kumman syystä pitää ottaa miehestä mittaa kunnolla, eikä luoti päähän yksinkertaisesti riitä. Kovin ihmeellinen pätkä ei ole kyseessä, mutta kyllä se jaksaa helposti viihdyttää läpi kestonsa, vaikka joitain hitaampiakin kohtia on mukana.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Christopher McQuarrie, joka on tätä ennen ohjannut vain elokuvan The Way of the Gun (2000). Hänellä on selkeästi enemmän kokemusta kirjoittamisesta, mutta suoriutuu ohjauksestakin mallikkaasti. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Etenkin toimintakohtaukset ovat pääasiassa tyylikkäästi kuvattuja, eikä ärsyttävää, heiluvaa kameratyöskentelyä ole nähtävissä. Visuaalisia tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta äänimaailmalla on tuotu lisää voimaa nyrkkitappeluihin ja räiskintäosioihin. Jack Reacherin musiikista vastaa Joe Kraemer ja vaikka musiikki säestää ihan toimivasti elokuvaa, niin jälkikäteen se ei jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Jack Reacher on kelpo toimintajännäri. Se ei ole ihmeellinen, mutta ihan viihdyttävä silti. Vaikka Tom Cruisen esittämänä Reacher ei olekaan sellainen kuin kirjat antavat ymmärtää, niin hän toimii pääosassa mainiosti. Toimintapätkät ovat hyvin toteutettuja ja kekseliäitä. Lopun lähitappelu on aika tarpeeton, mutta kyllähän se menee muun elokuvan ohessa. Huumoria on mukana juuri sopivasti ja on mielestäni toimiva ratkaisu paljastaa tappaja jo ensiminuuteilla. Jos Lee Childin kirjat uppoavat, niin kannattaa tämä katsoa - kunhan pääsee yli Cruisen koosta. Jännityselokuvien ystäville suosittelen tätä. Jack Reacher oli hieman parempi elokuva kuin muistin ja odotan kyllä näkeväni uuden Jack Reacher: Never Go Backin.

Kirjoittanut: Joonatan, 18.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jack Reacher, 2012, Paramount Pictures, Skydance Pictures, Mutual Film Company, TC Productions