Arvostelu: Scarface - arpinaama (Scarface - 1983)

SCARFACE - ARPINAAMA

SCARFACE

Ohjaus: Brian De Palma

Pääosissa: Al Pacino, Steven Bauer, Michelle Pfeiffer, Mary Elizabeth Mastrantonio, Robert Loggia, Míriam Colón, F. Murray Abraham, Paul Shenar, Harris Yulin, Ángel Salazar ja Pepe Serna

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 18

"Say hello to my little friend!"

Scarface - arpinaama on uudelleenfilmatisointi vuoden 1932 rikoselokuvasta Arpinaama (Scarface). Al Pacino näki alkuperäisen Arpinaaman leffateatterin uusintaesityksessä ja otti yhteyttä tuottaja Martin Bregmaniin, uskoen, että hän voisi tehdä uuden version filmistä. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Sidney Lumet, mutta koska hän ja Bregman eivät päässeet yhteisymmärrykseen, Lumet korvattiin Brian De Palmalla. Oliver Stone saatiin taivuteltua käsikirjoittajaksi, vaikka hän aluksi kieltäytyi, koska ei pitänyt alkuperäisleffasta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1982, mutta jälkitöissä elokuva joutui ongelmiin, sillä kerta toisensa perään sen leikkausversiot koettiin liian rankaksi, jotta elokuvaa voisi julkaista. De Palma sai useamman studiopomon, levittäjän ja elokuvateatterijohtajan keskustelemaan aiheesta, jotta elokuva saisi toivotun R-ikärajan julkaisua varten. Lopulta tähän suostuttiin ja Scarface - arpinaama sai maailmanensi-iltansa 1. joulukuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta aluksi se sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoiltakin, jotka pitivät sitä tarpeettoman väkivaltaisena ja hävyttömänä (leffa piti hetken aikaa ennätystä "fuck"-sanan käytön määrästä yhden elokuvan aikana). Elokuva jopa sai Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta ohjauksesta! Vuosien varrella Scarface - arpinaaman arvostus on kuitenkin kasvanut huomattavasti ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren parhaimmista teoksista. Itse näin leffan ensi kertaa kuutisen vuotta sitten ja pidin sitä erittäin hyvänä filminä. Kun huomasin Scarface - arpinaaman täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen vihdoin uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1980 kuubalaispakolainen Tony Montana saapuu Miamiin ja saa keikan rikollisissa puuhissa. Hanttihommat ja pikkurahat eivät kuitenkaan riitä kunnianhimoiselle Tonylle, vaan hän päättää hankkia itselleen kaiken, minkä haluaa.

Al Pacino sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden roolistaan Tony Montanana, eikä mikään ihme. Pacino on huikean hyvä eksentrisenä Tonynä, jonka vallanahneus kasvaa yhä vain suuremmaksi filmin kulkiessa eteenpäin. Vallasta sokaistuvan gangsterin esittäminenhän ei tietenkään ole Pacinolle mikään uusi juttu, olihan hän tätä tehdessään näytellyt jo Michael Corleonea Kummisedässä (The Godfather - 1972) ja Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino onnistuu tekemään Tonystä todella erilaisen tyypin kuin Corleonesta. Siinä, missä hänen roolihahmonsa Kummisedissä oli rauhallinen ja laskelmoiva, Tony on huomattavasti räjähtävämpi persoona. Tony todella on niitä tyyppejä, joita ei haluaisi ikinä tavata ja joita pitäisi tosielämässä täysmulkkuina, mutta joita on elokuvassa äärimmäisen kiehtovaa seurata. Hahmo on kauhea paskiainen, mutta silti hänestä huomaa jollain oudolla tavalla pitävänsä. Pacino oikein herkuttelee osassaan ja esittelee hurjaa karismaansa, mitä pidemmälle filmi etenee.

     Elokuvassa nähdään myös Steven Bauer Tonyä uskollisesti seuraavana Mannynä, Míriam Colón Tonyn äitinä, Mary Elizabeth Mastrantonio Tonyn Gina-siskona, Robert Loggia huumeparoni Frank Lopezina, Michelle Pfeiffer tämän Elvira-vaimona, F. Murray Abraham Frankin uskollisena kätyrinä Omarina, Harris Yulin korruptoituneena poliisina Bernsteininä, sekä Paul Shenar bolivialaisena huumeparoni Sosana. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja istuvat rooleihinsa täydellisesti. Elokuvan teon aikaan Pfeiffer oli lähes tuntematon nimi, eivätkä Pacino ja De Palma edes halunneet häntä mukaan filmiin, mutta onneksi heidät saatiin lopulta taivuteltua, sillä Pfeiffer on roolissaan erinomainen.

Muistin Scarface - arpinaaman olevan loistoleffa, mutten muistanut sen olevan näin huikean hieno. Kyseessähän on aika lailla mestariteos, josta ei oikeastaan moitittavaa löydy. Tony Montanan matkaan uppoutuu aivan totaalisesti siitä hetkestä lähtien, kun hän saapuu Yhdysvaltoihin ja hänet näytetään poliisien kuulusteltavana. Vaikka Tony kovasti väittää olevansa pelkkä poliittinen pakolainen ja ettei hänellä ole mitään rikollista mielessä, tietää katsoja heti, että kyseessä on vale. On erittäin koukuttavaa seurata Tonyn tutustumista Miamin alamaailmaan, kuinka hän alkaa innostumaan huumebisneksestä turhankin paljon ja kuinka hänellä nousee pissa päähän. Hahmon vajoaminen pimeyteen on vaikuttavaa seurattavaa. Toisaalta katsoja yrittää huutaa ruudun läpi, että Tony osaisi lopettaa ajoissa ja tyytyä siihen paljouteen, mitä häneltä jo löytyy, mutta samalla tämän gangsterimulkvistin käytös on sellaista, että katsojana tuumii hänen ansaitsevan kaiken keljun, mitä tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan.

Elokuva on niinkin vangitseva, ettei se edes tunnu niin pitkältä kuin se onkaan. Kestoa Scarface - arpinaamalla on lähes kolme tuntia, mutta sen koukuttavuuden ansiosta se tuntuu vain vähän päälle kaksituntiselta. Olen nähnyt kaksituntisia filmejä, jotka tuntuvat Scarface - arpinaamaa pidemmiltä. Sen lisäksi, että kokonaisuutena elokuva kertoo äärimmäisen mielenkiintoista henkilövetoista tarinaa, on se täynnä upeita kohtauksia, joiden parissa aika kuluu kuin siivillä. Leffasta löytyy useampi erittäin tiivistunnelmainen, parhaimmillaan jopa intensiivisen piinaava kohtaus, jossa jännitystä rakennetaan kohti huippuaan, kunnes se räjäytetään valloilleen. Elokuva tekee samaa myös kokonaisuutena, johtaessaan hurjaan loppuhuipennukseen, jossa lausutaan ikoniseksi muuttunut, tämän arvostelun alustakin löytyvä repliikki.

"Moikatkaa minun pikkukaveriani" ei jää elokuvan ainoaksi mahtirepliikiksi, vaan Oliver Stone on täyttänyt tekstinsä loistokkaalla dialogilla. Yksittäisten mieleenpainuvien vuorosanojen lisäksi mukana on useampi keskustelu, jotka ovat todella koukuttavaa kuunneltavaa. Ja hommaahan toki parantaa näyttelijöiden voimakas työ dialogia lausuessaan. Stone on hyödyntänyt alkuperäisen Arpinaaman kertomusta ja muovaillut siitä vahvan henkilökuvauksen. Hän ottaa myös kantaa kuubalaisten pakolaiskriisistä, joka toi ison määrän rikollisia Yhdysvaltoihin 1980-luvun alussa. Siten Stone ei vain kopioi alkuperäisteosta sieluttomasti ja kaikkien uusintafilmatisointeja tekevien kuuluisi ottaa mallia Scarfacesta. Stonen upean tekstin pohjalta ohjaaja Brian De Palman on ollut helppo tarjota ravisutteleva gangsterifilmi. Sen lisäksi, että De Palma tekee esimerkillisesti jännittäviä kohtauksia, tuo hän myös onnistunutta herkkyyttä sinne tänne kaiken keskelle. 

Tämän lisäksi elokuvan tekninen toteutus on huippuluokkaa. Scarface - arpinaama on ihailtavasti kuvattu. Mukana on useita todella tyylikkäitä kamera-ajoja, erityisesti alkupäässä nähtävän rikoskeikan aikana, kuvan siirtyessä hitaasti rakennuksen kylpyhuoneesta ikkunan kautta ulos ja siitä katua pitkin autolle, jonka jälkeen kamera liikkuu saman reitin takaisin. Jo erinomaisella kameratyöskentelyllä ja leikkauksella De Palma rakentaa tiivistä tunnelmaa. Kuvausta vain vahvistavat taidokas ja yhä vain synkistelevämpi valaisu, näyttävät lavasteet ja asut, sekä mainiot erikoistehosteetkin. Äänimaailma on vahvasti luotu efektejä ja musiikkeja myöten. On kumma, jos elokuvan päätyttyä päässä ei soi vielä pidemmän aikaa Paul Engemannin laulama, energinen Push It to the Limit.

Yhteenveto: Scarface - arpinaama on täydellinen gangsterielokuva. Ohjaaja Brian De Palma ja käsikirjoittaja Oliver Stone ovat esimerkillisesti hyödyntäneet alkuperäisfilmiä ja päivittäneet sitä omaan aikaansa. Tony Montanan matka rikollisuuden syövereihin nappaa heti mukaansa ja hahmon kokemat ylä- ja alamäet ovat koukuttavaa seurattavaa. Kolmen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä elokuva on niin väkevästi rakennettu. Mukana on useita erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mahtavia keskusteluja, hauskojakin juttuja, sekä hieman herkkyyttä. Kaikki johtaa suorastaan räjähtävään finaaliin, jonka jälkeen tuntuu siltä, että on kokenut jotain elokuvaa suurempaa. Al Pacino on nappivalinta Tony Montanaksi, herkuttelen inhottavan roolihahmonsa kanssa riemastuttavasti. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan ja musiikeiltaan erinomainen. Scarface - arpinaama on yksi rikosgenren ehdottomista merkkiteoksista, jonka katselua suosittelen äärimmäisen lämpimästi nyt sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi - oli elokuvan nähnyt jo aiemmin tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scarface, 1983, Universal Pictures

Arvostelu: Vaihtokaupat (Trading Places - 1983)

VAIHTOKAUPAT

TRADING PLACES

Ohjaus: John Landis

Pääosissa: Dan Aykroyd, Eddie Murphy, Ralph Bellamy, Don Ameche, Denholm Elliott, Jamie Lee Curtis, Kristin Holby, Paul Gleason ja Robert Curtis-Brown

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 7

Trading Places, eli suomalaisittain Vaihtokaupat on Dan Aykroydin ja Eddie Murphyn tähdittämä komediaelokuva. 1980-luvun alussa käsikirjoittaja Timothy Harrisilla oli tapana pelata tennistä kahden varakkaan ja keskenään kilpailevan veljeksen kanssa. Seuratessaan juonittelevien miesten vedonlyöntejä muiden kustannuksella, Harris tuli siihen tulokseen, että he olivat kamalia ihmisiä ja että heidän kaltaisten ihmisten ympärille voisi rakentaa hyvän elokuvan. Hän esitteli ideansa kirjoittajakaverilleen Herschel Weingrodille, joka innostui ja kaksikko ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Paramount Pictures hankki aluksi työnimeä "Black and White" kantaneen tekstin ja John Landis pestattiin ohjaajaksi, joka tykästyi tekstiin, mutta vaati elokuvan nimen vaihtamista. Aluksi päärooleihin haluttiin Richard Pryor ja Gene Wilder, mutta Pryorin loukkaannuttua vakavasti huumeidenkäytön takia, hänet korvattiin Eddie Murphyllä ja Wilderin tilalle taas valittiin Dan Aykroyd, Landisin ystävä ja aiemman hittileffan The Blues Brothersin (1980) tähti. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1982 ja lopulta Vaihtokaupat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan BAFTA-palkinnot. Nykyään Vaihtokauppoja pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista komediaelokuvista, vaikka samalla se onkin vuosien varrella herättänyt kritiikkiä muun muassa blackfacen käytöstä yhdessä kohtauksessa. Itse näin Vaihtokaupat ensi kertaa joskus lapsena ja pidin leffasta. Olen tainnut katsoa elokuvan uudelleenkin, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Vaihtokauppojen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ökyrikkaat bisnesmiehet, Duken veljekset ovat eri mieltä siitä, johtuuko ihmisen käytös luonnosta vai kasvatuksesta. He ottavatkin kohteekseen rehdin ja ansiokkaan työntekijänsä, sekä kadulla asuvan huijarin ja keplottelevat nämä vaihtamaan paikkoja.

Ralph Bellamy ja Don Ameche näyttelevät Duken veljeksiä, Randolphia ja Mortimeria, jotka pyörittävät erittäin menestyksekästä bisnestä erilaisten hyödykkeiden, kuten viljan, kullan ja jopa appelsiinimehun välittäjinä. Randolph ja Mortimer ovat niljakkaita, rahanahneita mulkvisteja ja rasisteja, jotka nostavat itsensä kaikkien muiden yläpuolelle. Välillä he eivät kestä korkean asemansa jakamista ja päättävätkin testata toisiaan erilaisilla vedonlyönneillä. Tällä kertaa veljet päätyvät väittelemään siitä, mikä määrää ihmisen käytöstä; biologia ja geenit, vai kulttuuri ja kasvatus? He päättävätkin testata tätä kahdella eri aseman omaavalla ja eri taustoista tulevalla henkilöllä, Dan Aykroydin näyttelemällä varakkaalla toimitusjohtajalla Louis Winthorpe III:lla ja Eddie Murphyn esittämällä katujen kasvatilla, ihmisiä huijaavalla Billy Ray Valentinella. Louisilta riisutaan rahat ja status, kun taas Billylle annetaan mahdollisuus kokea rikkaan elämää. Bellamy ja Ameche ovat erinomaiset inhottavien bisnesmiesten osissa, mutta elokuvan todelliset tähdet ovat tuohon aikoihin lähinnä Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-) tunnetut koomikot Aykroyd ja Murphy, jotka tekisivät isoimmat hittinsä, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) ja Beverly Hills kytän (Beverly Hills Cop - 1984) vuotta myöhemmin. Aykroyd tulkitsee yllättävänkin vahvasti rehtiä ja snobia Louista, jonka elämä pakotetaan syöksykierteeseen. Murphy varastaa show'n hölösuisena Billynä, joka kiskaistaan kadulta limusiinin kyytiin ja löytää itsensä omasta kartanostaan ison mammonamäärän kanssa.

Elokuvassa nähdään myös Denholm Elliott Louisin hovimestarina Colemanina, Kristin Holby Louisin kihlattuna Penelopena, sekä kauhuleffoilla, kuten Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) kuuluisaksi noussut Jamie Lee Curtis prostituoituna Opheliana, joka päättää auttaa Louista saamaan vanhan elämänsä takaisin. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös hyvin. Elliott istuu hyvin selän takana silmiään pyörittelevän hovimestarin osaan, Holby on pätevä kultalusikka suussa syntyneenä Penelopena ja Curtis näytti ensi kertaa todelliset lahjansa Ophelian roolissa. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata näyttelijä Jim Belushin, Tähtien sota -elokuvissa (Star Wars - 1977-) jedimestari Yodaa esittäneen Frank Ozin, sekä myöhemmin muun muassa Breaking Bad -televisiosarjassa (2008-2013) esiintyneen Giancarlo Espositon yhdestä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.

Kuten alussa kerroin, Vaihtokaupat oli ilmestyessään kehuttu komedia ja vaikka sitä nykyään pidetäänkin yhtenä lajityyppinsä parhaimmista, on elokuva ollut myös kovan kritiikin kohde. N-sanan käyttö ja eritoten loppupään junakohtaus hyvin kärkkäiden stereotypioiden ja jopa blackfacen käytön kera saavat kohottelemaan kulmia. Valveutuneemmat uudemmat sukupolvet varmasti verottavat leffaa näistä syistä. Vaikka junakohtaus on ajoittain vaivaannuttavaa katseltavaa (joskin siitä löytyy myös todella hauskat juttunsa), sanoisin muun elokuvan sen ympärillä olevan erittäin hyvä - sanoisinpa jopa että loistava. Muutamien heikommin vanhentuneiden hetkien ja vitsien ympäriltä löytyy paljon todella hauskoja ja ennen kaikkea todella oivaltavia juttuja, joiden ansiosta Vaihtokaupat on ehdottomasti ansainnut asemansa kaikkien aikojen parhaimpien komediaelokuvien joukosta.

Elokuvan tarinassa hyödynnetään nokkelasti ja moderniin maailmaan päivitettynä Mark Twainin klassikkokirjaa Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper - 1881), jossa varakas prinssi ja katujen kerjäläinen vaihtavat paikkoja 1500-luvun Lontoossa. Vaihtokaupoissa tämä, noh, vaihtokauppa ei tosin tapahdu vaihdon tekevien omasta aloitteesta, vaan rikkaiden vanhojen valkoisten miesten toimesta. Leffa sisältääkin paljon yhteiskunnallista satiiria ja kommentaaria esimerkiksi yhteiskunta- ja luokkaerottelusta, sekä rikkaiden korruptoituneesta asemasta kapitalistisessa maailmassa. Elokuvan voi katsoa ihan vain hassuna hömppäviihteenä (joka tosin uiskentelee pariin otteeseen yllättävän synkissäkin vesissä Louisin tarinan puolesta), mutta katselukokemus on rikkaampi, kun älyää pohtia filmin sanomaa ja teemoja. Jo näiden avulla elokuva erottuu edukseen puhtaasti pöljien rainojen keskeltä, mitä auttaa myös se, kuinka valloittavan hyviä Aykroyd ja Murphy ovat rooleissaan, kuinka sulavasti ja koukuttavasti tarinan kuljetus etenee ja toki kuinka hauska filmi onkaan kyseessä. Kaikki johtaa onnistuneeseen - joskin pörssijutuista mitään tietämättömille hieman vaikeaselkoiseen - finaaliin.

Elokuvan on ohjannut John Landis, joka oli tuohon aikaan tunnettu The Blues Brothersin lisäksi kauhukomediasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981). Hän oli myös vastikään joutunut vaikeaan asemaan, Hämärän pelottavat varjot -elokuvan (Twilight Zone: The Movie - 1983) kuvauksissa tapahtuneen helikopterionnettomuuden takia, jossa kolme näyttelijää menehtyivät ja Landis sai syytteen kuolemantuottamuksesta, josta hänet kuitenkin vapautettiin oikeuskäsittelyn myötä muutamaa vuotta myöhemmin. Landisin työ Vaihtokaupoissa on herralle tutusti taidokasta ja hän pitää hilpeää pakettia sujuvasti kasassa. Timothy Harrisin ja Herschel Weingrodin käsikirjoitus on likimain erinomainen muutamia vikoja lukuun ottamatta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Duken veljekset käyvät läpi ilkikurista suunnitelmaansa vessassa, tuntuu hieman väkinäiseltä ja kömpelöltä tavalta selittää asioita niin katsojille kuin hahmoille. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa mukavasti.

Yhteenveto: Vaihtokaupat on parista kyseenalaisesta ja huonosti vanhentuneesta hetkestä ja vitsistä huolimatta loistokomedia. Klassikkosatua Prinssi ja kerjäläispoika hyödyntävä ja modernisoiva tarina nappaa nopeasti mukaansa ja koukuttaa yhä enemmän, mitä pidemmälle kertomus etenee. Veikeä, mutta samalla vihastuttava skenaario vie täysin mennessään ja tarjoaa paljon hauskoja juttuja. Elokuva toimii erittäin hyvin puhtaana hömppäviihteenä, mutta sitäkin paremmin, kun pohtii sen syvällisempiä puolia ja yhteiskunnallista satiiria. Leffa uskaltaa myös uiskennella toisinaan hieman synkemmissäkin vesissä. Dan Aykroyd ja Eddie Murphy ovat huippuvireessä päärooleissa ja muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan. Suosittelenkin Vaihtokauppoja erittäin lämpimästi - tosin enemmänkin joulun tiimoilla katseltavaksi, sillä vaikka elokuva sai ensi-iltansa kesällä, sijoittuu se talven aikoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trading Places, 1983, Paramount Pictures, Cinema Group Ventures

Arvostelu: Videodrome - tuhon ase (Videodrome - 1983)

VIDEODROME - TUHON ASE

VIDEODROME

Ohjaus: David Cronenberg

Pääosissa: James Woods, Debbie Harry, Sonja Smits, Peter Dvorsky, Leslie Carlson, Jack Creley, Lynne Gorman, Julie Kahner ja Lally Cadeau

Genre: scifi, kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Videodrome - tuhon ase on David Cronenbergin ohjaama tieteiskauhuelokuva. Cronenberg kehitteli elokuvan idean lapsuutensa muistoista, kun hän asui Kanadassa ja hänen televisionsa sieppasi keskellä yötä yhdysvaltalaisia signaaleja ja lapsena Cronenberg pelkäsi päätyvänsä katsomaan kiellettyä sisältöä. Cronenberg ryhtyi kirjoittamaan 1970-luvulla käsikirjoitusta, joka kulki työnimellä "Network of Blood". Hän ajatteli, että hänen ideansa oli liian outo ja hurja, jolloin mikään studio ei ottaisi projektia työn alle, mutta lopulta hän sai tuottaja Pierre Davidin kiinnostumaan elokuvasta ja rahoituksen filmilleen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1981 ja lopulta Videodrome - tuhon ase sai maailmanensi-iltansa 4. helmikuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai kehuja kriitikoilta ja katsojilta, mutta se oli iso taloudellinen pettymys. Vuosien varrella filmin arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään kulttiklassikkona. Itse en ollut aiemmin nähnyt Videodrome - tuhon asetta, mutta olin tiennyt elokuvasta jo pitkään - en tosin yhtään mitään sen tarinasta. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.

Max Renn johtaa kiisteltyä televisiokanavaa, jonka sisältö painottuu väkivaltaiseen pornografiaan. Kun Maxille esitellään uusi ohjelmakonsepti Videodrome, hän lumoutuu täysin tästä kierosta ideasta.

James Woods näyttelee Max Renniä, joka johtaa kanadalaista televisiokanavaa, CIVIC-TV:tä, joka esittää pääasiassa väkivaltaan ja pornoon painottuvia ohjelmia - pääasiassa niitä yhdistellen. Eräänä päivänä Maxille esitellään uudenlainen ohjelma, joka kulkee nimellä Videodrome ja Maxin elämä muuttuu totaalisesti. Yhtäkkiä hän on täysin pakkomielteinen Videodromesta ja sen saloista. Woods tulkitsee oivallisesti hahmoaan, joka alkaa kokemaan yhä vain kummallisempia juttuja leffan edetessä. Max jää hahmona hieman tylsäksi, mutta hänen kohtaamansa koettelemukset pitävät hyvin mielenkiintoa yllä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Peter Dvorsky Maxin työkaverina Harlanina, Debbie Harry radiojuontaja Nickinä, Leslie Carlson Videodromen tuottajana Convexina, sekä Jack Creley tohtori O'Blivionina ja Sonja Smits tämän tyttärenä Biancana. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan passelisti osistaan, joskin yksikään ei pahemmin hetkauta roolityöllään. Parhaiten roolistaan Woodsin ohella suoriutuu Harry, vaikkakin myös hän saa lopulta harmillisen vähän ruutuaikaa.

Joskus tulee vastaan sellaisia elokuvia, joita katsoessa ei osaa sanoa, että oliko leffaa mukavampaa alkaa katsomaan, tietämättä siitä mitään ennakkoon, vai että olisiko jostain pitänyt etukäteen selvittää, mihin on oikein ryhtymässä? Videodrome - tuhon ase on juurikin tällainen. Toisaalta pidin kovasti siitä, etten tiennyt elokuvan sisällöstä yhtään mitään ennakkoon, mutta samalla pohdin muutamassa kohtaa, että olisikohan leffasta pitänyt selvittää asioita ennen elokuvan aloittamista. Kyseessä on todella häiriintynyt scifiä ja body horroria yhdistelevä filmi, joka on ansaitusti ottanut paikkansa kulttiklassikkojen joukosta. Välillä katsoja ei voi muuta kuin tuijottaa silmät suurina ruutua ja ihmetellä, että mitä hemmettiä? Ei ole myöskään ihme, jos muutamaan otteeseen katsojan tekee mieli sulkea silmänsä tai katsoa poispäin.

Elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää ällöttävällä kuvastolla mässäilyä, vaan kaikesta löytyy joku pointtikin. Leffa on vahva satiiri ihmisten ja television suhteesta. Siinä näytetään kärjistäen sitä, kuinka ajan myötä ihmiset tottuvat ja turtuvat näkemiinsä asioihin ja siksi tarjonnan pitää olla kaiken aikaa hurjempaa. Toiminnan pitää olla väkivaltaisempaa, komedian pitää olla hävyttömämpää, kauhun pitää olla raaempaa ja pornon pitää olla rankempaa. Ja kun puhun kärjistämisestä, niin todella tarkoitan kärjistämistä. Videodrome - tuhon aseen maailmassa on liki normaalia, että televisioissa pyöritetään ohjelmia, joissa ihmiset saavat seksuaalista nautintoa kidutuksestaan. Televisiosta puhutaan kuin uudesta sairaudesta tai evoluution muodosta, joka tulee ahmimaan ihmiskunnan kokonaan. Elokuvan viestit eivät ole neljässäkymmenessä vuodessa vanhentuneet oikeastaan päivääkään ja osittain teemat tuntuvat vielä ajankohtaisemmilta 2020-luvulla.

Vaikka elokuvasta löytyy erinomaiset piirteensä ja sen tarina on onnistuneen kiinnostava ja ajatuksia herättelevä, tarinan kerronta on paikoitellen hieman takeltelevaa. Koinkin usein pitäväni Videodrome - tuhon aseesta hieman vähemmän kuin olisin toivonut ja halunnut. Alle puolentoista tunnin kestoon mahtuu välillä oikopolkuja ja muita käsikirjoituksellisia tönkköyksiä, jotka kaipasivat mielestäni lisäviilausta. Jo tällaisenaan kyseessä on erittäin hyvä filmi. Cronenbergin työ varsinkin ohjaajana on taidokasta, eikä hän pelkää esittää yleisölle todella häiriintynyttä kuvamateriaalia - löytyyhän tämä ideologia jo leffan tarinastakin.

Teknisiltä ansioiltaankin filmi on pätevä. Se on taidokkaasti kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut ja valaisu. Erikoistehosteet tarjoavat ihastelemisen aihetta kaikessa kuvottavuudessaankin. Efekteistä vastaa Ihmissusi Lontoossa -kauhuleffaankin (An American Werewolf in London - 1981) tehosteet tehnyt Rick Baker, jolta kyllä löytyy taitoa vaikka muille jakaa. Bakerin kyky luoda erittäin vakuuttavia ja outoja tehosteita kameran edessä on häikäisevä ja tästä pitäisi ottaa mallia nykypäivänä. Elokuva tarjosi useita hetkiä, jolloin aika paljon leffanteosta tietävä henkilökin pohtii "kuinka ihmeessä tuo juttu toteutettiin?" Äänimaailma on oivallisesti rakennettu tehosteita ja Howard Shoren säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Videodrome - tuhon ase on erittäin mainio scifielokuva, joka tarjoaa niin terävää pohdiskeltavaa kuin kuvottavaa kuvastoa. Leffa ottaa iskevästi kantaa televisioon ja siihen liittyvään katselukulttuuriin, joka koukuttaa katsojaansa ja saa vaatimaan yhä vain lisää ja voimakkaampaa materiaalia. Elokuva osoittaa kärjistetysti, kuinka ihminen turtuu hiljalleen näkemäänsä ja haluaa kaikesta pitämästään yhä vain rajumpaa ja roisimpaa. Teema on edelleen ajankohtainen, kenties jopa ajankohtaisempi kuin elokuvan ilmestymisen aikaan 40 vuotta sitten. Body horrorin mestari David Cronenberg ei pelkää shokeerata katsojaansa ja yhdessä Rick Bakerin luomien efektien kanssa hän tarjoaa erittäin häiriintynyttä kuvamateriaalia. Cronenbergin ohjaus on tehokasta, mutta hänen käsikirjoituksensa kompuroi hieman kerronnassa ja rytmityksessä. Tiettyine kauneusvirheineenkin Videodrome - tuhon ase on vaikuttava filmi, joka täysin ymmärrettävästi nauttii nykyään kulttiklassikon statuksesta. Se ei todellakaan sovellu kaikille, mutta jos ajatuksia herättävät tieteistarinat kiehtovat, eikä oksettava kuvasto haittaa, suosittelen erittäin lämpimästi elokuvan katselua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Videodrome, 1983, Filmplan International, Guardian Trust Company, Canadian Film Development Corporation, Famous Players Limited

Arvostelu: Ratkaiseva isku (Sudden Impact - 1983)

RATKAISEVA ISKU

SUDDEN IMPACT

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Clint Eastwood, Sondra Locke, Pat Hingle, Michael Currie, Paul Drake, Audrie J. Neenan, Bradford Dillman, Albert Popwell, Michael V. Gazzo ja Bette Ford
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

"Go ahead. Make my day."

Clint Eastwoodin tähdittämä rikosjännäri Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Magnum .44 (Magnum Force - 1973) oli vielä isompi hitti ja sen jälkeen ilmestynyt Murskaaja (The Enforcer - 1976) sitäkin menestyksekkäämpi lippuluukuilla, joten jatkoa oli jälleen luvassa. Elokuva lähti liikkeelle Charles B. Piercen ja Earl E. Smithin kirjoittamasta tarinasta, jossa nainen kostaa raiskaajilleen murhaamalla heidät, mutta projekti ei sellaisenaan edennyt, kunnes Joseph Stinson muovasi siitä neljännen Likainen Harry -elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1983 ja lopulta Sudden Impact, eli suomalaisittain Ratkaiseva isku sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Tämäkin leffa onnistui ylittämään edeltäjänsä lippuluukuilla ja elokuva nautti jonkin aikaa kaikkien aikojen menestyneimmän nelososan tittelistä. Kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet leffalle. Itse olin katsonut ensimmäisen Likaisen Harryn joitain vuosia sitten, mutten ollut koskaan ennen katsonut sen jatko-osia. Kun viime vuonna huomasin ensimmäisen elokuvan täyttävän 50 vuotta, päätin katsoa ja arvostella niin sen kuin sen jatko-osat juhlan kunniaksi. Puolisentoista kuukautta Murskaajan jälkeen katsoin vihdoin Ratkaisevan iskun.

Etsivä Harry Callahan on turhautunut, sillä hänen tutkintansa todetaan kerta toisensa perään ongelmallisiksi oikeudessa ja hänet määrätään vapaalle. Kuitenkin kun joku ryhtyy tappamaan miehiä tietyllä tyylillä, Callahan kutsutaan takaisin töihin selvittämään syyllinen.

Ensimmäistä kertaa urallaan Clint Eastwood nähdään neljännen kerran samassa elokuvasarjassa pääroolissa. Tällä kertaa Eastwood ei kuitenkaan vain näyttele likaista Harrya, etsivä Callahania, vaan hän myös toimii filmin ohjaajana. Eastwood hoitaakin molemmat puolet sujuvan mallikkaasti. Hänestä löytyy yhä äreyttä ja puhtia Harry Callahanina ja hän rakentaa oivaa trilleriä kameran takana.

     Eastwoodin lisäksi elokuvassa nähdään mm. Michael Currie poliisiluutnantti Donnellyna, Pat Hingle San Paulon poliisipäällikkö Janningsina, Sondra Locke elämänsä vääryyttä korjaavana Jennifer Spencerinä, Paul Drake häijynä Mickinä, sekä Audrie J. Neenan tätä auttavana Rayna. Edellisissä Likainen Harry -leffoissa eri sivurooleissa nähty Albert Popwell esiintyy tällä kertaa Harryn kaverina Horace Kinginä. Currie ja Hingle ajavat asiansa päällikköhahmoina, jotka ovat molemmat kyllästyneitä Harryn tyyliin hoitaa hommat lakia kiertäen. Locke on mainio valinta Spenceriksi, joka nousee pian filmin mielenkiintoisimmaksi hahmoksi. Kun Charles B. Pierce ja Earl E. Smith työstivät elokuvan pohjatarinan, Spencer toimikin päähenkilönä. Koska juoni on alun perin rakennettu eri hahmon ympärille, tarkoittaa tämä sitä, että Harrylle täytyy hieman väkisin keksiä puuhaa elokuvan alkupäässä. Drake ja Neenan edustavat kelvollisesti pahisosastoa, vaikka heidän hahmonsa jäävätkin aika latteiksi. 

Ratkaiseva isku on Likainen Harry -saagan edellistä osaa, Murskaajaa väkevämpi filmi, vaikka tästäkin löytyy omat vikansa, eikä alkuperäisen teoksen hienoutta enää millään saavuteta. Tietyt jutut alkavat olla jo vähän turhankin tuttuja ja käytettyjä juttuja etsivä Harry Callahanin seikkailuissa. Alkupäässä täytyy tietysti olla kohtaus, jossa Harry esittelee väkevyyttään jonkin sortin pahassa paikassa roistojen keskellä. Kohtaus on tavallaan mainio, mutta samalla hieman väkinäinen ja turhankin turvallinen. Myös tarinassa on omat heppoisuutensa ja lähes kahden tunnin kestossa filmi tuntuu paikoitellen turhan pitkältä. Kenties isoin ongelma onkin, että kun tietyt asiat alkavat selviämään katsojalle, itse Harry tuntuu muuttuvan vähemmän mielenkiintoiseksi, eikä katsoja edes halua Harryn ottavan kiinni tämänkertaista murhaajaa.

Sitten taas tämä puoli tuo omat onnistumisensa. On oiva käänne elokuvalle, että katsoja onkin murhaajan puolella ja haluaa nähdä tämän nousevan voitokkaaksi. Se tuo mukaan tiettyä piristysruisketta, leffan ollessa muuten niin tyypillinen kyttäraina. Sekaan mahtuu tarpeeksi mukaansatempaavia toimintakohtauksia ja takaa-ajoja, sekä tuttua Harryn kyynistä huumoria. Loppuhuipennus ajaa hyvin asiansa, vaikka samalla hieman turhauttaakin, kuinka Harrysta tehdään sankari, kun hommat olisi voinut ratkoa eri tavalla. Tietyistä onnistumisista huolimatta elokuva ei loppujen lopuksi tunnu tarjoavan sitä ratkaisevaa iskua.

Teknisiltä ansioiltaan Ratkaiseva isku on toimiva, vaikka leikkauksessa sitä olisikin voinut tiivistää. Mukana on hyvää kuvausta (loppuhuipennuksessa on erinomainen otos Harrysta lähes pelkkänä siluettina), mainiota valaisua, oivallisia lavasteita, asuja ja maskeerauksia, kuten myös päteviä erikoistehosteita. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja on mukava kuulla Lalo Schifrinin palaavan etsivä Harryn murhatutkimusseikkailujen säveltäjäksi.

Yhteenveto: Ratkaiseva isku on oiva rikosjännäri ja hieman sarjan edellistä elokuvaa, Murskaajaa parempi paketti. Clint Eastwood pysyy karismaattisena Harry Callahanin roolissa, mutta tällä kertaa hän näyttää taitojaan myös kameran toisella puolella. Eastwoodin ohjaus on taidokasta ja hän rakentaa tunnelmaa pätevästi. Elokuvan pieneksi ongelmaksi, sekä toisaalta myös eduksi koituu se, ettei sitä alun perin kirjoitettu Likainen Harry -filmiksi, jolloin Harry tuntuu paikoitellen sivuhahmolta omassa leffassaan. Etsittyä murhaajaa hyödynnetään kekseliäästi ja katsoja saattaakin huomata olevansa tämän puolella. Paikoitellen elokuva tuntuu ylipitkältä ja loppuhuipennuksen olisi voinut toteuttaa toisin, mutta muuten Ratkaiseva isku on hyvä lisäys etsivä Callahanin seikkailuihin. Seuraavaksi onkin sitten tiedossa sarjan viimeinen osa, Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool - 1988).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Sudden Impact, 1983, Warner Bros., The Malpaso Company

Arvostelu: Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again - 1983)

ÄLÄ KIELTÄYDY KAHDESTI

NEVER SAY NEVER AGAIN

Ohjaus: Irvin Kershner 

Pääosissa: Sean Connery, Klaus Maria Brandauer, Kim Basinger, Barbara Carrera, Edward Fox, Pamela Salem, Alec McCowen, Rowan Atkinson, Bernie Casey, Gavan O'Herlihy ja Max von Sydow

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Never Say Never Again, eli suomalaisittain Älä kieltäydy kahdesti perustuu Ian Flemingin James Bond -kirjaan Pallosalama (Thunderball - 1961), jonka pohjalta oli jo vuonna 1965 tehty elokuva Pallosalama (Thunderball). Alunperin Fleming oli lähtenyt työstämään kirjaa elokuvakäsikirjoituksena ja kirjoittikin sen tarinaa yhdessä tuottaja Kevin McCloryn ja käsikirjoittaja Jack Whittinghamin kanssa. Kaksikko ei kuitenkaan saanut minkäänlaista ansiomerkintää tai kiitosta kirjassa, jolloin McClory haastoi Flemingin oikeuteen. Kun Eon Productions ryhtyi tekemään James Bond -elokuvia Flemingin kirjojen pohjalta, yhtiö teki diilin McCloryn kanssa Pallosalama-kirjan käytöstä. Diiliin kuului, ettei McClory saisi itse tehdä seuraavaan kymmeneen vuoteen elokuvaa kirjan pohjalta. Kun diili raukesi vuonna 1975, McClory ryhtyi tekemään omaa elokuvaversiotaan kirjasta ensimmäisen Bond-näyttelijän, Pallosalamaa tähdittäneen Sean Conneryn kanssa. Eon Productions kuitenkin koki, että McClory oli ylittämässä oikeutensa elokuvan teon suhteen ja projekti pistettiin jäihin. McClory sai puolelleen tuottaja Jack Schwartzmanin, joka auttoi ratkomaan oikeusasiat ja Lorenzo Semple Jr. palkattiin kirjoittamaan filmin käsikirjoitus. Connery ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tekstiin, joten mukaan otettiin Dick Clement ja Ian La Frenais. Elokuvalle mietittiin pitkään nimeä ja sitä kutsuttiin mm. nimillä "Warhead" ja "James Bond of the Secret Service", kunnes tekijät päätyivät Never Say Never Againiin, mikä oli tullut Conneryn vaimon Michelinen sanomasta, kun Connery oli Timantit ovat ikuisia -leffan (Diamonds Are Forever - 1971) jälkeen todennut, ettei enää koskaan näyttelisi James Bondia. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1982 ja lopulta Älä kieltäydy kahdesti sai ensi-iltansa lokakuussa 1983. Elokuva oli hitti - joskin ei yhtä iso kuin samana vuonna ilmestynyt virallinen James Bond -elokuva, Roger Mooren tähdittämä Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983). Ilmestyessään kriitikot kehuivat filmiä, mutta vuosien varrella elokuvan arvostus on vähentynyt ja nykyään filmiä pidetään lähinnä "sinä epävirallisena Bond-rainana". Itse en ollut ennen nähnyt Älä kieltäydy kahdesti -elokuvaa, vaikka olin vuoden 1967 Casino Royale -parodiaa lukuunottamatta katsonut kaikki julkaistut James Bond -elokuvat. Olin jopa useita vuosia varautunut filmin suhteen, eikä minulla ollut mielenkiintoa katsoa tätä epävirallista 007-elokuvaa. Kuitenkin nyt kun uuden Bond-filmin No Time to Dien (2021) ensi-iltaa on jälleen siirretty koronapandemian takia, päätin sitä odotellessa vihdoin ja viimein vilkaista Sean Conneryn paluun James Bondin rooliin. 

Kun paha SPECTRE-järjestö sieppaa kaksi ydinasetta, MI6 avaa uudestaan lakkautetun 00-osastonsa ja salainen agentti James Bond kutsutaan löytämään ydinaseet, sekä tutkimaan salaperäistä Maximillian Largoa.

Edesmenneellä Sean Connerylla on selvästi ristiriitainen suhde James Bondiin. Hän varmasti piti hahmon esittämisestä, näyttelihän Connery hahmoa jopa seitsemän kertaa, mutta hän myös lopetti hahmon esittämisen kahdesti. Ensin hän ei suostunut palaamaan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvaan (On Her Majesty's Secret Service - 1969). Sitten hän päätti tehdä vielä Timantit ovat ikuisia, minkä hän aikoi jättävän viimeiseksi Bondikseen, mutta kuten hänen vaimonsa hänelle sanoi "never say never again" ja 1983 hänet nähtiin jälleen agentti 007:nä. Parissa viimeisessä virallisessa Bond-leffassaan Connery näyttää selviä kyllästymisen merkkejä ja etenkin Timantit ovat ikuisia -filmissä häntä ei välillä näyttänyt kiinnostavan lainkaan. Tämä oli yksi syy, miksi olin vältellyt Älä kieltäydy kahdesti -elokuvan katsomista, sillä pelkäsin, että sama kyllästyminen olisi nähtävissä tässäkin. Yllättävää kyllä, ikääntynyt Connery on paremmassa terässä kuin pari filmiään aiemmin ja hän jopa näyttäisi viihtyvän salaisen agentin roolissa pitkästä aikaa. Kun kammosin, että hänen mahdollinen turhautumisensa saattaisi pilata filmin, Connery onkin kirkkaasti elokuvan parasta antia.

     Vastaansa James Bond saa SPECTRE-järjestön agentin Maximillian Largon, jota näyttelee Klaus Maria Brandauer. Hahmo on toisaalta kiinnostavasti hyvin erilainen kuin Pallosalama-elokuvan Emilio Largo (Adolfo Celi), mutta samalla todella tylsä ja mitäänsanomaton roisto. Brandauer ei ole kummoinen osassaan, eikä hahmo tunnu koskaan minkäänlaiselta uhkalta Bondille. Emilio Largossa oli särmää, sekä tyylikkyyttä silmälappunsa kera.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Edward Fox MI6-tiedustelupalvelua johtavana M:nä, Pamela Salem tämän sihteeri Moneypennynä, Alec McCowen agenttien erikoisvimpaimet rakentavana Q:na, Bernie Casey CIA-agentti Felix Leiterinä, sekä Kim Basinger Domino Petachina, johon Bond tietty iskee silmänsä, Gavan O'Herlihy Dominon veljenä Jack Petachina, Barbara Carrera Fatima Blushina eli SPECTRE-agentti 12:na ja yllättäen Mr. Bean itse, Rowan Atkinson Bondia auttavana Nigel Small-Fawcettina, sekä mahtava Max von Sydow SPECTRE-johtaja Blofeldina. Fox, Salem, McCowen ja Casey tekevät kelvollista työtä Bond-saagan tuttuina hahmoina, vaikka aluksi kestää jonkin aikaa nähdä eri naamat tietyissä rooleissa Conneryn ympärillä. Basinger sopii hyvin Bond-tytöksi ja Carrera toimii mainiosti viettelevänä pahiksena. Atkinson on oiva lisä näyttelijäkaartiin, vaikka näin jälkikäteen huvittaakin, kun tietää hänen tähdittäneen myöhemmin James Bond -parodialeffasarja Johnny Englishiä (2003-2018).

Vaikka olikin mukavaa nähdä Sean Conneryn palaavan James Bondin rooliin ja vielä niin, että hän oikeasti halusi palata, elokuvana Älä kieltäydy kahdesti ei onnistunut tekemään vaikutusta. Ymmärrän kyllä, että tietyt tutut Bond-jutut piti lakisyistä jättää pois tästä filmatisoinnista, mutta silti filmi on jopa liian erilainen tuntuakseen James Bondilta. Välillä jopa tuntuu siltä kuin katsoisi ison budjetin faniteosta, johon on saatu keploteltua oikea Bond-näyttelijä päärooliin. Sentään elokuva ei ole täysi kopio Pallosalamasta, vaikka se sisältääkin tuttuja juttuja, mutta silti tuntui siltä, että tämä leffa on jo nähty aiemmin ja paljon paremmin tehtynä. Kahden tunnin ja vartin kestossaan elokuva on myös aavistuksen liian pitkä, eikä se oikein koskaan nappaa mukaansa.

Elokuvan sekaan mahtuu omat tähtihetkensä, kuten ihan tiivistunnelmainen kohtaus, jossa Bondin pitää pakoilla nälkäistä haita, mutta mukana on myös aika kiusallisiakin hetkiä, kuten Largon luoma jonkinsortin videopeli, jossa Bond ja Largo kohtaavat ensi kertaa toisensa. Kohtaus on lähinnä koominen eikä painostava, kuten oli selvästi tarkoitettu. Tönkön toteutuksensa kanssa kohtaus kuuluu koko 007-saagan heikoimpiin hetkiin. Toimintakohtauksista uupuu oikea väkevyys ja alkupäässä nähtävä käsirysy kestää liian kauan. Jännitettä ei löydy ja loppupää tuntuu lattealta finaalilta. Loppujen lopuksi Älä kieltäydy kahdesti on lähinnä vain erikoisuudeltaan mielenkiintoinen epävirallinen lisä Bond-sarjaan. Ymmärrän toisaalta, miksi McClory halusi saada filmin tehtyä, mutta samalla koen elokuvan täysin tarpeettomaksi uudelleenfilmatisoinniksi.

Leffan ohjaajana toimii Irvin Kershner, joka oli juuri muutama vuosi aiemmin tehnyt kenties koko Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) parhaan elokuvan, Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskun (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980). Harmi, ettei Kershner osoita tässä samaa lahjakkuutta ja lopputuloksena onkin aika keskinkertainen vakoojajännäri. Älä kieltäydy kahdesti on kyllä oivallisesti kuvattu, lavastettu ja valaistu, mutta leikkauksessa sitä olisi pitänyt tiivistää. Äänimaailma toimii passelisti, vaikka musiikeiltaan Michel Legrandin työ ei kuulosta ollenkaan Bondilta. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä lakisyistä elokuvassa ei saanut käyttää oikeiden 007-elokuvien sävellyksiä. Silti tunnistettavien musiikkien uupuminen vahvistaa häiritsevää tunnetta siitä, että jokin ei nyt ole kohdallaan. Lani Hallin laulama tunnuslaulu Never Say Never Again on välittömästi unohdettava rallatus, mikä sinänsä siis sopii elokuvan henkeen erinomaisesti.

Yhteenveto: Älä kieltäydy kahdesti on aika keskinkertainen ja erikoinen elokuva James Bondin virallisen kaanonin ulkopuolella. On erittäin mukavaa nähdä, että salaiseksi agentiksi palaava Sean Connery selvästi viihtyy monen vuoden jälkeen roolissaan, mutta leffa hänen ympärillään ei tarjoa samaa iloa. Vaikka filmi on onneksi tarpeeksi erilainen Pallosalamasta, silti sitä katsoessa herää aina välillä tunne siitä, että tämä on jo tehty aiemmin ja vieläpä paremmin. Erityinen pettymys on tämänkertainen Largo-roisto, jonka roolissa Klaus Maria Brandauer ei jaksa vakuuttaa. Bondin ja Largon ensikohtaaminen surkuhupaisan videopelin äärellä on kohtauksena yksi Bond-saagan huonoimmista. Mukana on useita hyviäkin hetkiä, mutta ne tuntuvat loppupeleissä jäävän kokonaisuuden turhuuden varjoon. On ymmärrettävää, että Kevin McClory halusi korjata jotain, minkä koki vääryydeksi elämässään, mutta hänen työstämänsä filmi ei ole kaksinen. Kun vielä tutut Bond-jutut loistavat poissaolollaan, katsojaa koettelee lähinnä turhauttavan hämmentävä henki. Älä kieltäydy kahdesti -elokuvan voi sujuvasti katsoa kerran, jos muut 007-filmit on nähnyt, sillä kyseessä on mielenkiintoinen pala elokuvasarjan historiaa. Itse elokuvana se ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostava tai hyvä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Never Say Never Again, 1983, TaliaFilm II Productions, Woodcote, Producers Sales Organization

Arvostelu: Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983)

OCTOPUSSY - MUSTEKALA

OCTOPUSSY

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Roger Moore, Maud Adams, Louis Jordan, Kristina Wayborn, Steven Berkoff, Kabir Bedi, David Meyer, Anthony Meyer, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Albert Moses, Vijay Amritraj ja Douglas Wilmer
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Octopussy - mustekala on kolmastoista James Bond -elokuva ja vaikka sen nimi pohjautuu Ian Flemingin novellikokoelmaan "Mustekala" ("Octopussy and The Living Daylights" - 1966), elokuvan juoni on käsikirjoittajien keksimä. Tekstin kirjoitti alunperin George MacDonald Fraser, joka halusi lähettää Bondin Intiaan ja hänen työnsä pohjalta edellisen Bond-leffan, Erittäin salaisen (For Your Eyes Only - 1981) käsikirjoittajaduo Michael G. Wilson ja Richard Maibaum työstivät lopullisen tarinan. James Bondia jo viidessä elokuvassa näytellyt Roger Moore ei halunnut palata rooliin enää ja tekijät alkoivat etsiä uutta näyttelijää hänen tilalle (mm. eräs Timothy Dalton oli tekijöiden mielessä... kukahan lie hän on). Kuitenkin kun ilmoitettiin, että Sean Connery oli palaamassa Bondin rooliin epävirallisessa elokuvassa Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again - 1983), virallisten 007-filmien tekijät alkoivat uskoa, että he häviävät kyseiselle filmille uuden päätähden kanssa ja suostuttelivat Mooren palaamaan rooliin. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1982 ja lopulta Octopussy - mustekala sai ensi-iltansa kesällä 1983. Kyseessä oli jälleen hitti, mutta leffa ei menestynyt ihan yhtä hyvin kuin muutama sarjan aiempi osa. Elokuva sai myös paljon negatiivisia arvosteluja ja nykyään filmi löytyy useilta listoilta yhtenä Bond-sarjan heikoimpana elokuvana. Itselleni Octopussy - mustekala on yksi ensimmäisistä 007-leffoista, minkä näin. Katsoin sen jo ennen aiemmissa Bond-arvioissani mainitsemaani kesää, jolloin katsoin isäni kanssa vanhat 20 elokuvaa läpi. Sen jälkeen en ole kuitenkaan tainnut katsoa filmiä uudestaan. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoinkin Octopussy - mustekalan samalla viikolla kuin Erittäin salaisen.

MI6:n salainen agentti 009 murhataan, sillä hän varasti kallisarvoisen Fabergén munan kopion. Agentti 007 James Bond lähetetään selvittämään, mistä koko hommassa on kyse?

Tämän elokuvan myötä Roger Mooresta tuli ensimmäinen näyttelijä, joka esitti James Bondia kuudessa peräkkäisessä leffassa. Vaikka myös Sean Connery esitti Bondia kuudessa filmissä (seitsemässä, jos epävirallinen Älä kieltäydy kahdestikin lasketaan), hänellä oli yhden elokuvan tauko, jolloin Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -filmissä (On Her Majesty's Secret Service - 1969) hahmoa näytteli George Lazenby. Valitettavasti Octopussy - mustekalassa Mooren (tässä kohtaa) noin 55 vuoden ikä alkaa näkyä, eikä hän jaksa samalla innostuksella hypätä rooliin kuin aiemmin. Moore oli tosiaan jo jäämässä eläkkeelle Bondin roolista ja paikoitellen sen myös huomaa. Samanlaista kyllästymisen huokumista Mooresta ei sentään näy kuin Connerysta tämän viimeisissä Bondeissa. Tässä leffassa James Bond on hieman erilainen Mooren aiempaan tyyliin verrattuna ja hänestä on tullut tylympi vanhetessaan. Yhdessä kohtaa hän esimerkiksi ampuu lähietäisyydeltä vastustajaansa päähän, millaista ei olisi nähty Mooren ensimmäisissä 007-seikkailuissa.
     Tällä kertaa Bond saa vastaansa afgaaniprinssi Kamal Khanin (Louis Jordan) ja Neuvostoliiton kenraali Orlovin (Steven Berkoff), jotka juonittelevat yhdessä Yhdysvaltojen pään menoksi. Harmillisesti kumpikaan roistoista ei tee erityistä vaikutusta. Kamal Khan lähtee liikkeelle uhkaavampana kuin hän lopulta onkaan ja Berkoff vetää venäläiskomentajan osan yliampuvasti, kuten hän tulee tekemään pari vuotta myöhemmin hieman samanlaisessa roolissa Rambo - taistelija 2:ssa (Rambo: First Blood Part II - 1985). Paljon mielenkiintoisempia ovat Kamal Khanin kätyrit, joista yksi heiluttelee erikoista sirkkeliviritelmää ja toinen on suurikokoinen, mutta lopulta hieman pelokas ja pomonsa käskyt kyseenalaistava heppu. Lisäksi identtiset veitsenheittäjäkaksoset Mischka ja Grischka (veljekset David ja Anthony Meyer) ovat toimiva lisä.
     Myös tämänkertaiset Bond-tytöt tuottavat pettymyksen. Elokuvan nimikkohahmo Octopussy (Maud Adams) jää valitettavan tylsäksi hahmoksi, eikä hänestä saada revittyä paljoa irti. Adams ei myöskään tee erityistä vaikutusta näyttelijänä ja kyseessä onkin yksi unohdettavimmista Bondin naisista - mikä on tietty hassua, sillä hän taitaa olla ainoa, jonka nimi on elokuvankin nimi! Lisäksi 007 iskee silmänsä Kamal Khanin assistenttiin, Magdaan (Kristina Wayborn), joka jää myös aika yksiulotteiseksi tapaukseksi.
     MI6:n johtajaa, M:ää sarjan ensimmäisestä elokuvasta, Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta (Dr. No - 1962) asti näytellyt Bernard Lee menehtyi vuonna 1981, minkä vuoksi hahmoa ei nähty lainkaan Erittäin salaisessa. Nyt M:n rooliin on valittu Robert Brown, josta löytyy oikeaa arvokkuutta rooliin. M:n sihteerinä Moneypennynä ja Bondin erikoiset vimpaimet suunnittelevana Q:na nähdään yhä Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn. Muita hahmoja leffassa ovat mm. MI6:n Intian osastoa johtava Sadruddin (Albert Moses) ja osastolla toimiva Vijay (Vijay Amritraj), sekä taide-ekspertti Jim Fanning (Douglas Wilmer), joka tuodaan mukaan Fabergén mukan vuoksi.

Erittäin salaisessa mukaan hypännyt ohjaaja John Glen teki elokuvastaan lähes mahtavan paketin. Ohjaukseltaan filmi oli erinomainen ja sen toimintakohtaukset ovat edelleen ällistyttävän hienosti ja vangitsevasti toteutettuja. Glen otti uudenlaisen lähestymistavan koko Bond-sarjaan ja teki yhden sarjan parhaista elokuvista. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Octopussy - mustekalan kohdalla. Glen ei onnistu tuomaan mukaan samaa voimakkuutta ja energiaa, eikä leffa pääse koskaan edellisen filmin tasolle. Filmi on yksinään kelvollinen agenttijännäri, mistä löytyy kyllä hyvät hetkensä, mutta Bond-sarjassa se jää heikompien teosten puolelle. Elokuva alkaa erittäin viihdyttävällä toimintajaksolla, mutta harmillisesti mikään sen jälkeen ei ole yhtä mukaansatempaavaa seurattavaa. Leffa siis pelaa parhaat korttinsa liian aikaisin ja loppupeli meneekin sitten epätasaisemmin.

Kun Roger Moore alkaa väsähtämään Bondin roolissa, nimikkohahmo Octopussy ei tee vaikutusta ja roistotkin jättävät hieman kylmäksi, ei elokuva jaksa hahmojensa puolesta kiinnostaa. Onneksi leffan tarina on tarpeeksi mielenkiintoinen, ettei leffa sentään pitkästyttävä ole. Parissa kohtaa elokuva käy hieman raskaaksi, mutta sitten taas se onnistuu ravistelemaan hereille absurdeilla hetkillään, oli kyse sitten käärmeenlumoojasta, joka alkaa soittamaan Bondin tunnusmusiikkia tai Bondin Tarzan-huudosta, kun tämä pakenee pahiksia liianeja pitkin. Ja en muuten vitsaile, tuo oikeasti tapahtuu. Erityisempää jännitettä leffasta ei löydy ja tiivistunnelmaisiksi tarkoitetuissa hetkissä Glen ei tee samanlaisia napakymppejä kuin Erittäin salaisessa. Toimintakohtaukset eivät saa katsojan suuta loksahtamaan auki, vaikka mukaan mahtuu taistelua niin liikkuvassa junassa kuin lentokoneessakin, mutta kyllä ne oikein mukavasti viihdyttävät.

Erittäin salaisen käsikirjoittajaduo Michael G. Wilson ja Richard Maibaum palaavat tämänkin filmin pariin ja saavat kirjoittajakaverikseen George MacDonald Fraserin. Kolmikko on kynäillyt menevän kertomuksen, mutta kun näyttelijät eivät täysin toimi rooleissaan, eivät hahmotkaan saavuta mahdollista potentiaaliaan. Filmi on kuitenkin taidokkaasti kuvattu. Leikkauskin on pääasiassa sujuvaa, vaikka pientä tiivistämistä olisi voitu tehdä. Lavasteet ja asut ovat jälleen tyylikkäät, ja etenkin Mansuunipalatsi on näyttävä ilmestys. Erikoistehosteiden taso vaihtelee tässäkin Bondissa pitkin leffaa. Jotkut efektit ovat kestäneet erinomaisesti aikaa, toiset eivät niinkään. Äänimaailma on kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvin rakennettu ja John Barry palaa säveltämään filmin musiikit yhden leffan tauon jälkeen. Barryn sävelmiä on aina ilo kuulla. Valitettavasti tämänkertainen Bond-laulu, Rita Coolidgen laulama "All Time High" on aika tylsä ja mitäänsanomaton kipale, mikä jää yhdeksi unohdettavimmaksi sarjasta.

Yhteenveto: Octopussy - mustekala on ihan kelpo lisäys James Bond -elokuvien sarjaan, mutta jättää kylmäksi lähestulkoon mahtavan Erittäin salaisen jälkeen. Ohjaaja John Glen ei tuo mukaan samaa iskua ja intensiivisyyttä kuin viime leffassa, vaan hoitaa homman laiskemmin. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen ihmeellisiä, eikä tarinakaan oikein nappaa mukaansa. Muutamia tylsempiä pätkiä on luvassa, mutta ei elokuva onneksi kokonaisuudessaan ole pitkästyttävä. Paikoitellen filmi tuntuu lähtevän synkempään suuntaan kuin Mooren aiemmat, mutta aina välillä mukaan tuodaan todella outoa huumoria, mikä on paikoitellen jopa myötähäpeällistä. Mooresta alkaa pikkuhiljaa näkymään väsymys sarjaa kohtaan, mutta hän on yhä paremmassa vedossa kuin Connery myöhemmissään Bondeissa. Tämänkertaiset pahikset tai Bondin mielitietyt eivät tee vaikutusta, kuten ei tee myöskään leffan tunnuslaulu "All Time High". Monin tavoin Octopussy - mustekala jää yhdeksi unohdettavimmaksi 007-leffaksi ainakin omalla kohdallani.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Octopussy, 1983, Eon Productions, United Artists, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq

Arvostelu: Teräsmies III (Superman III - 1983)

TERÄSMIES III

SUPERMAN III

Ohjaus: Richard Lester
Pääosissa: Christopher Reeve, Richard Pryor, Annette O'Toole, Robert Vaughn, Annie Ross, Pamela Stephenson, Paul Kaethler, Jackie Cooper, Marc McClure, Gavan O'Herlihy ja Margot Kidder
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuvahahmoon perustuva Teräsmies (Superman - 1978) oli kehuttu menestys, joten se sai tietysti jatkoa. Teräsmies II (Superman II - 1980) oli tuotanto-ongelmistaan huolimatta myös suosittu, joten jatkoa oli jälleen tiedossa. Edellisen osan ongelmien takia Lex Luthor -roistoa näytellyt Gene Hackman ei kuitenkaan suostunut jatkamaan roolissaan (vaikkakin on myös sanottu, että hän oli kiireinen muiden projektien kanssa), joten tilalle täytyi keksiä uusi pahis. Aluksi kolmannessa osassa aiottiin esitellä Supertyttö, mutta hänet päätettiin jättää omaan Supertyttö-elokuvaansa (Supergirl), joka ilmestyi vuonna 1984. Teräsmies III sai ensi-iltansa kesällä 1983 ja vaikka sekin oli hitti, sai se tylyn vastaanoton kriitikoilta ja faneilta. Vuosien varrella leffan asema on pysynyt aika lailla ennallaan, eikä se ole noussut pidetymmäksi. Itse näin elokuvan lapsena, mutta se ei tainnut tehdä mitään vaikutusta, sillä minulla ei ole muistikuvaa siitä, mitä olisin filmistä ajatellut. Näin sen kuitenkin toisen kerran ala-asteen lopulla, mutta silloin pidin sitä aika tylsänä, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin, mieleeni putkahtivat vanhat Batman-elokuvat (1966-1997) ja samalla tuumin vanhojen Teräsmiestenkin (1978-2006) arvostelemista. En kuitenkaan omistanut niitä, enkä halunnut maksaa niiden näkemisestä, joten hylkäsin idean. Sain ne kuitenkin ystävältäni Blu-ray -kokoelmassa, jolloin lisäsin elokuvat takaisin listalleni. Katsoin Teräsmies III:n pari viikkoa toisen osan jälkeen.

Samalla kun Clark Kent palaa kotikaupunkiinsa Smallvilleen, rahanahne tietokonenero Gus Gorman päätyy tekemään hommia rikkaille rikollisille, jotka haluavat tuhota kilpakumppaninsa. Roistojen täytyy tietty ensin päihittää Teräsmies ja heiltä jopa löytyy ovela juoni siihen...

Christopher Reeve esittää kolmatta kertaa Teräsmiestä, eli Clark Kentiä, eli Kal-Eliä. Tuttuun tapaansa Reeve toimii roolissaan, vaikkei erityisen hyvää roolisuoritusta teekään. Reeve onnistuu kuitenkin tuomaan esille synkempää puolta, eikä ole pelkästään vanha tuttu värikäs ja hymyilevä sankari (mitä hän on tietty suurimman osan filmin kestosta). Clark Kentinä Reeve pääsee jälleen hieman toilailemaan, mikä ei kuitenkaan enää ole erityisen hauskaa.
     Monet elokuvaa inhoavista haukkuvat pääasiassa tietokonenero Gus Gormania näyttelevää Richard Pryoria. Itse en ymmärrä syytä sille. Vaikkei Pryorkaan ole kovin ihmeellinen tässä, tuo hän tarvittavaa raikkautta sarjaan. Kovin kummoinen vastus Gus ei todellakaan ole Supermanille, mutta hän on silti kiinnostava persoona. Gus ei nimittäin ole mikään paha rikollinen, vaan hän on vain hukassa ja haluaisi voida elää leveämmin. Tietty hän tekee rikollisia asioita, kuten huijaa yhtiöltä yksittäisiä senttejä siirtymään omalle tililleen, jotka muodostavat yhdessä jo tuhansia dollareita, mutta silti Gus on erittäin pidettävältä vaikuttava heppu.
     Gene Hackman ei tosiaan halunnut palata Lex Luthor -pahiksen rooliin, joten tilalle on otettu Robert Vaughn, joka esittää rikasta Ross Websteriä. Valitettavasti herra Webster ei ole lähes millään tavalla erilainen kuin Lex Luthor, vaan tuntuu lähinnä suoralta kopiolta. Hahmo on rikas ja muka todella nerokas, sekä haluaa valtaa ja tuhota Teräsmiehen. Eli siis Lex Luthor. Kopiota katsoessa ei voikaan muuta kuin vain toivoa, että oikea Lex Luthor olisi yhä mukana. Vaikka hahmoa oli jo käytetty kahdessa edellisessä osassa, on aito hahmo silti parempi kuin laimea kopio. Robert Vaughn ei edes pääse lähellekään Hackmanin roolisuoritusta rikollisnerona.
     Edellisistä filmeistä tuttu Lois Lane (Margot Kidder) tekee elokuvassa vain lyhyen esiintymisen, sillä Kidderistäkin liikkuu huhuja, ettei hänkään halunnut jatkaa sarjassa tai sitten hän oli vain kiireinen, kun tätä leffaa kuvattiin. Sankarilla täytyy kuitenkin olla joku neitokainen, joten matkallaan Smallvilleen Clark Kent tapaa vanhan tuttunsa Lana Langin, jota esittää Annette O'Toole. Vaikka hahmon nimi ei ole huimasti Lois Lanea erilaisempi, on hahmo tarpeeksi erilainen. Ensinnäkään hän ei ole toimittaja, eikä hän ole erityisen kiinnostunut Supermanista, minkä lisäksi hänellä on poika nimeltä Ricky (Paul Kaethler). Clarkin ja Lanan yhteiset kohtaukset ovatkin toimivia, miksi on harmi, että loppupäässä leffaa Lana tuntuu unohtuvan täysin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ross Websterin ilkeä sisko Vera (Annie Ross) ja assistentti Lorelei (Pamela Stephenson), Lanan inhottava ex-poikaystävä Brad (Gavan O'Herlihy), sekä edellisistä osista tutut Daily Planet -lehden pomo Perry White (Jackie Cooper) ja valokuvaaja Jimmy Olsen (Marc McClure). Vera Websteria ei valitettavasti hyödynnetä tarpeeksi, vaikka hän vaikuttaa olevan roistoista julmin. Sen sijaan assistentti Lorelei pääsee hyvin esille, vaikkakin jää täysin epäselväksi, miksi hän esittää typerää, vaikka häneltä selvästi löytyy älyä.

Teräsmiestä ja Teräsmies II:a tehtiin samanaikaisesti, jotta ne olisivat selkeää jatkumoa toisilleen. Teräsmies III ei taas liity edellisten osien tapahtumiin mitenkään, eikä aiempia tapahtumia edes mainita. Elokuva toimiikin paremmin omillaan kuin edeltäjänsä, muttei se ole kuitenkaan yhtä hyvä filmi. Muutenkaan kovin hyvästä teoksesta ei ole kyse, mutta on Teräsmies III mielestäni paljon parempi kuin monet antavat ymmärtää. Monet nimittäin lyttäävät filmin täysin, sillä heidän mielestään koko leffa on täysin typerä. Siihen minun on vain pakko sanoa, että eivätkö näitä elokuvia katsoneet ole jo tottuneet typeryyksiin? Tässä Teräsmiehelle ei ainakaan luoda täysin tyhjästä uusia voimia kuten edellisissä osissa. En tosin voi kieltää, etteikö tästä silti löytyisi typeryyksiä; isoimpana typeryytenä kohtaus, jossa pahikset yrittävät ampua lentävää Teräsmiestä ohjuksilla ja he tekevät niin videopeliltä näyttävän tietokoneruudun kautta. Sillä, joka ampuu, on vieläpä ohjaimet, joita hän painelee. Tai yhdessä kohtaa pahisten pilvenpiirtäjän katolle on rakennettu tekolumella varustettu hiihtomäki, ja sitten yksi hahmoista liukuu sitä pitkin ja lentää katolta alas, mutta pystyy liukumaan lasiseinää pitkin turvallisesti maahan. Kovin tosissaan tätä elokuvaa ei ole siis varmaan tehty...

Silti Teräsmies III:sta löytyy yllättävänkin synkkä osio, jossa Teräsmies muuttuu ilkeäksi, eikä halua pelastaa ihmisiä enää. Hänen ilkeytensä eivät tosin ole mitä hurjimpia. Teräsmies käy esimerkiksi suoristamassa Pisan kaltevan tornin. Hui, kuinka kamalaa. Osio kuitenkin huipentuu elokuvan parhaaseen kohtaukseen, jossa ilkeä Teräsmies ja hyvä Clark Kent taistelevat toisiaan vastaan. Kohtaus on yllättävän taidokkaasti tehty ja se saa onnistuneesti uskoteltua, että ruudulla olisi kaksi Christopher Reeveä tappelemassa! Yksi hyvä osio ei kuitenkaan riitä pelastamaan kokonaisuutta. Valitettavasti sen lisäksi, että Ross Webster on hahmona hyvin samanlainen kuin Lex Luthor, on hänellä myös samanlaisia suunnitelmia kuin Lexillä. Mukana on jopa yksi suoraan ensimmäisestä Teräsmiehestä varastettu kohtaus, jossa pahikset pohtivat, että Teräsmiehen räjähtäneestä kotiplaneetasta on varmaan lennellyt osia Maahan ja niillä sankarin voisi päihittää... Loppuhuipennukseen luotu supertietokone on kiehtova lisä, mutta sen rakentaminen jää lähes täysin pimentoon, minkä lisäksi sitä hyödynnetään harmillisen vähän siinä vaiheessa, kun siitä oikeasti tulee mielenkiintoinen. Kuten on jo varmaan tullut selväksi, Teräsmies III on täynnä asioita, joita ei hyödynnetä tarpeeksi. En silti haukkuisi sitä mädäksi, kuten monet tekevät. Kyseessä on ihan katsottava, muttei kovin ihmeellinen filmi. Se ei tosin ole mitään uutta Teräsmies-elokuvien keskuudessa...

Elokuvan on ohjannut Richard Lester, joka ohjasi edellisenkin Teräsmiehen. Tässä Lester ei ole onnistunut yhtä hyvin, mutta hän on silti saanut aikaiseksi ihan kivan teoksen. Kovin superia menoa tai seikkailemista ei filmistä löydy, eivätkä käsikirjoittajat Leslie ja David Newman ole saaneet minkäänlaista uhkaa mukaan. Parasta käsikirjoituksessa ovat jotkut dialogit, joissa hahmot eksyvät aiheesta, eivätkä tiedä, mistä toinen puhuu. Niissä huumoripuoli toimii parhaiten. Teräsmies III on kuvattu ihan hyvin, mutta leikkauksessa olisi pitänyt tehdä pientä tiivistämistä, sillä tämäkin filmi on pienesti pitkäveteinen. Visuaaliset tehosteet eivät ole kummoiset, ja taustakankaan käytön näkee lentokohtauksissa selvästi. Teräsmiehen ja Clark Kentin välinen tappelu on kuitenkin hienosti toteutettu. Ääniefektit ovat ihan hyvät, mutta Ken Thornen säveltämät musiikit eivät toimi. Thorne on yrittänyt saada aikaiseksi John Williamsin kaltaisia melodioita, mutta kun Teräsmiehen ikoninen teemamusiikki lähtee käyntiin jatkuvasti todella takeltelevasti, voi helposti huomata, ettei Williams ole oikeasti vastuussa musiikeista. Ja ai niin, filmin alku- ja lopputekstit ovat aivan kauheat.

Yhteenveto: Teräsmies III on ihan kiva elokuva, joka jää kuitenkin edeltäjiensä jalkoihin. Leffa ei ole erityisen mukaansatempaava tai muistettava, mutta sen katsoo sujuvasti ainakin kerran. Elokuvasta löytyy useita asioita, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta, mutta joita ei valitettavasti hyödynnetä kovin hyvin. Typeriä hetkiä on tiedossa tässäkin filmissä. Onneksi Teräsmiehelle ei ole kuitenkaan lisätty kaikenlaisia uusia voimia. Uusia puolia hahmosta tosin löytyy ja vaikkei synkkä Teräsmies tee oikeasti kovin pahoja tekoja, on se osio leffan parasta antia. Reeve on jälleen toimiva roolissaan, vaikka häneltä on energia hieman lopussa. Richard Pryorin Gus Gorman on mainio lisä, mutta rikas Ross Webster on vain säälittävä Lex Luthor -kopio. Onneksi Clark Kentin uusi ihastus Lana Lang ei ole täysi kopio Lois Lanesta, mutta harmillisesti häntäkään ei hyödynnetä loppujen lopuksi kunnolla. Säveltäjä Ken Thorne yrittää kopioida John Williamsin musiikkeja, mutta epäonnistuu siinä pahasti. Efektit eivät ole kovin kummoiset, eikä ohjaaja Richard Lester ole onnistunut yhtä hyvin kuin viimeksi. Kokonaisuudessaan Teräsmies III on keskinkertainen leffa, josta löytyy paljon mitäänsanomattomia ja hölmöjä juttuja, mutta siinä on mukana myös oikeasti hauskoja ja toimivia hetkiä, jolloin sen jaksaa katsoa. Jos edelliset Teräsmies-leffat ovat toimineet teille, niin voihan tämänkin vilkaista. Mielestäni kyseessä ei ole niin surkea filmi kuin monet sanovat, muttei silti kannata odottaa mitään erityistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Superman III, 1983, Dovemead Films, Cantharus Productions

Arvostelu: National Lampoon's Vacation / Faijalla hommat hanskassa (1983)

NATIONAL LAMPOON'S VACATION (1983)

FAIJALLA HOMMAT HANSKASSA

Ohjaus: Harold Ramis
Pääosissa: Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Anthony Michael Hall, Dana Barron, Imogene Coca, Randy Quaid, Miriam Flynn, Christie Brinkley, Jane Krakowski, John P. Navin Jr., Eddie Bracken ja John Candy
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: S

National Lampoon's Vacation (usein myös pelkkä "Vacation"), eli suomalaisittain Faijalla hommat hanskassa, perustuu käsikirjoittaja John Hughesin lyhyttarinaan "Vacation '58", joka julkaistiin huumorilehti National Lampoonissa vuonna 1979. Kun kertomuksesta alettiin miettiä elokuvaa, Paramount Picturesilla hylättiin se, koska tarina oli liian episodimainen. Myös Warner Bros. Picturesilla monet miettivät näin, mutta lopulta leffa päätettiin tehdä. Elokuvan tuotanto lähti käyntiin ja lopulta se sai ensi-iltansa kesällä 1983 (Suomessa loppuvuodesta). National Lampoon's Vacation oli iso hitti ja sekä katsojat että kriitikot pitivät siitä. Vuosien varrella leffa on noussut komedioiden yhdeksi kulttiklassikoksi ja sille on tehty neljä jatko-osaa, joista uusin, Vacation (2015) toimii myös sarjan uudelleenkäynnistyksenä. Itse näin National Lampoon's Vacationin joskus lapsena, mutta lähes kaikki leffasta oli jo ehtinyt haihtua mielestäni, kun katsoin sen toista kertaa vuonna 2016. Pidin elokuvaa ihan hauskana kohelluksena, mutten kokenut suurta tarvetta vaikkapa omistaa sitä. Kuitenkin kun viime vuonna arvostelin juhannukseksi uuden Vacationin, päätin samalla, että tekisin seuraavana kesänä sarjan alkuperäisen osan. Kun kesälomani alkoi, katsoin National Lampoon's Vacationin yhdessä tyttöystäväni kanssa ja kirjoitin siitä.

Clark Griswold lähtee perheensä kanssa ajamaan Yhdysvaltojen halki, viettääkseen upean perheloman, jonka huipennuksena on Walley World -huvipuisto. Olisi ehkä kannattanut pysyä kotona...

Griswoldin perheen isää, Clarkia näyttelee Chevy Chase, joka suoriutuu hyvin hassuttelijan roolista. Kovin hyvä näyttelijä Chase ei ole, mutta sopii oikein mainiosti rooliinsa. Clark on todella hömelö tapaus, joka ei välillä tiedä yhtään, kuinka kuuluisi käyttäytyä tai miten pitäisi toimia, mutta silti hän painelee menemään. Clarkin toilailuja on myötähäpeällistä seurata, etenkin kun hän yrittää peitellä kohelluksiaan kummallisilla selityksillä.
     Perheen äitiä, Elleniä esittää Beverly D'Angelo, joka Chasen tapaan ei ole kummoinen näyttelijä, mutta tarpeeksi toimiva osaansa. Ellen ei ole samanlainen urpo kuin miehensä, vaan joutuu lähinnä häpeillen seuraamaan sivusta, mitä Clark touhuaa. Hahmo ei ole kovin mielenkiintoinen tai muistettava, sillä hän ei oikein tee mitään, mutta tiettyhän tällainen perhematka äidin tarvitsee - ainakin katsomaan muiden perään.
     Clarkilla ja Ellenillä on kaksi lasta: Rusty (Anthony Michael Hall) ja Audrie (Dana Barron), jotka eivät tule erityisen hyvin toimeen, kun he ovat suljettuina autoon moneksi päiväksi. Lapsille on saatu mukaan joitain hauskoja hetkiä, mutta myös he toimivat paljon sivustakatselijoina, kun heidän isänsä tekee tyhmiä. Nuorten näyttelijät ovat ihan kelpo valinnat rooleihinsa.
     Griswoldin perheen sukulaisia nähdään myös, nimittäin Ellenin serkku Catherine (Miriam Flynn), tämän hömelö mies Eddie (Randy Quaid), ja näiden lapset Vicki (Jane Krakowski), joka polttelee kannabista, Dale (John P. Navin Jr.), jolla on pino miestenlehtiä, Daisy Mabel (ohjaajan tytär Viola Ramis), jolla ei ole kieltä ja Eddie Jr. -vauva, sekä inhottava Edna-täti (Imogene Coca), joka ei tunnu pitävän mistään tai kenestäkään. Sukulaisista muistettavimmat ovat Eddie, jota on hauska seurata, etenkin Quaidin suorituksen ansiosta ja Edna-täti, jota vihaa, mutta josta samaan aikaan myös jollain tavalla pitää. Sukulaisia voisi olla enemmänkin leffassa, sillä heidän kummallinen maaseutukotinsa on kiinnostava kontrasti kaupunkimaisemille.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kaunis neitokainen punaisessa autossaan (Christie Brinkley), Walley Worldin omistaja Roy Walley (Eddie Bracken) ja huvipuiston turvamies Russ Lasky (John Candy).

National Lampoon's Vacation on hyvän mielen hölmöilyä alusta loppuun. Pari synkempää hetkeä on ujutettu mukaan, mutta nekin on esitetty humoristisilla tavoilla. Heti elokuvan alusta huomaa, että vitsikkyys painottuu lähinnä myötähäpeälliseen hölmöilyyn, jota samaan aikaan haluaisi nähdä lisää, mutta samaan aikaan haluaisi peittää silmänsä noloilta tapahtumilta. Milloin kaahaillaan naapuruston läpi, milloin flirttaillaan epätoivoisesti punaisen auton neidolle, milloin kysytään neuvoa pahamaineisilta alueilta ja milloin joudutaan selviämään vihaisesta koirasta - elokuva on täynnä yksittäisiä hetkiä, joita Griswoldin perhe joutuu kohtaamaan matkan varrella, eikä kenenkään kiinnostus reissun loppuhuipennusta, Walley Worldia kohtaan kasva, vaan ajatukset alkavat siirtyä kohti kotia. Leffaan on saatu mukaan viihtyisä tunnelma, jolloin perheen matkaa seuraa erittäin mielellään ja haluaa saada selville, pääsevätkö he edes kohteeseensa?

Elokuvaan on tungettu paljon pieniä vitsejä mukaan, jotka syntyvät joko repliikeistä, ilmeistä tai liikkeistä. Valitettavasti National Lampoon's Vacation ei ole kuitenkaan mikään hulvattoman hauska, vaan se lähinnä tarjoaa pieniä hymähdyksiä ja muutamat hekottelut. Jotkut jutut taas eivät naurata lainkaan. Kaikista parhaiten naurattaa yliampuvat hetket ja toilailut, minkä lisäksi myös pienet hetket - kuten kohtaus, jossa Clark selittää pojalleen jotain ja samalla hänen silmälasinsa katkeavat ja putoavat pois naamalta - saavat katsojan hymähtelemään. Valitettavasti niiden kahden välimaastoon jäävät vitsit eivät oikein tuota toivottua reaktiota ja ne ovat helposti unohdettavia. Mitä enemmän energiaa näyttelijöiltä löytyy, sitä hauskempia hetket ovat. Ne kohdat, joista näkee selvästi, ettei esiintyjä anna kaikkeaan, ei katsojanakaan viihdy samalla lailla. Muutamaan otteeseen saattaa jopa miettiä, että voi kunpa tämä kohtaus olisi toteutettu paremmin, jotta se saisi imaistua kunnolla mukaansa, eikä jää harmillisen vaisuksi. Jos leffassa saisi nauraa enemmän, se olisi oikein mainio, mutta tällaisena se jää vain ihan kivaksi kesähölmöilyksi, jonka jälkeen toivoo oman matkasuunnitelman onnistuvan huomattavasti paremmin kuin Griswoldeilla.

Leffan on ohjannut Harold Ramis, joka tunnetaan parhaiten yhtenä alkuperäisen Ghostbusters-leffan (1984) jäsenenä, sekä kyseisen leffan käsikirjoittajana. Ramis tuntuu ymmärtävän komedian salat, muttei täysin hyödynnä taitojaan elokuvassa. Käsikirjoituksesta vastaa alkuperäisen lyhyttarinan kirjoittanut John Hughes, joka olisi voinut rohkeammin antaa kaikkensa kertomukseen ja vitsailuun. National Lampoon's Vacation on kuvattu hyvin, mutta leikkaus on välillä kömpelöä. Muutamassa kohtaa, kun jokin asia tapahtuu, leikkaus toisen hahmon reaktioon tapahtuu liian hitaasti, jolloin väliin jää liian pitkä tyhjiö, jonka takia vitsi ehtii heikentyä. Elokuvaa varten rakennettu perheauto on hauskasti suunniteltu ja heti ensisilmäyksestä lähtien katsojana ihmettelee, miksi auton keulassa on niin monta valoa? Leffan äänitys on paikoitellen heikkoa ja etenkin kohdissa, joissa joku huutaa, ääni särkyy kehnon kuuloiseksi. Myös ääniefektit ovat välillä kömpelöitä, etenkin huoltoasemakohtauksessa, jossa äänitehosteilla on painotettu vain kenkien kopinaan, jolloin hetkeen ei muuta kuule. Elokuvaan valitut kappaleet säestävät mukavaa tunnelmaa ja niitä kuunnellessa tulee juuri sellainen tunne, että olisi automatkalla ja radiosta soi viihdyttäviä kipaleita. Leffassa kuullaan mm. Ramonesin "Blitzkrieg Bop" ja Lindsey Buckinghamin biisit "Dancin' Across the USA" ja elokuvasarjan tunnuskappaleeksi noussut "Holiday Road".

Yhteenveto: National Lampoon's Vacation on ihan menevä hassuttelupätkä, joka ei tarjoa niin monia nauruja kuin se kuvittelee ja toivoo. Kohellusta on kuitenkin mukana ja leffan aikana pääsee muutamaan otteeseen naureskelemaan ja useasti hymähtelemään hölmöille hetkille. Näyttelijät suoriutuvat ihan toimivasti rooleistaan ja ovat parhaimmillaan, kun heistä löytyy energiaa. Elokuvassa on mainio tunnelma läpi keston ja pätkän katsoo mielellään uudestaankin. Hieman yliampuvampaa meininkiä toivoisi mukaan, jolloin saisi nauraa makeammin. National Lampoon's Vacation on oivallinen valinta kesäloman aloituselokuvaksi, jonka voi katsoa koko perheen voimin. Sen jälkeen "Holiday Road" jää varmasti soimaan päässä. Hyvää kesää kaikille ja ensi vuonna sitten leffan jatko-osa, National Lampoon's European Vacation (1985)!

Kirjoittanut: Joonatan, 6.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
National Lampoon's Vacation, 1983, Warner Bros. Pictures