Arvostelu: The Breakfast Club (1985)

THE BREAKFAST CLUB

Ohjaus: John Hughes

Pääosissa: Judd Nelson, Emilio Estevez, Molly Ringwald, Anthony Michael Hall, Ally Sheedy, Paul Gleason ja John Kapelos

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

The Breakfast Club (esitetty Suomen televisiossa myös nimellä "Brekkariklubi") on John Hughesin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama draamakomedia. Hughes työsti elokuvan käsikirjoituksen työnimellä "The Lunch Bunch", mutta vaihtoi nimen kuultuaan ystävänsä koulussa järjestettävästä jälki-istuntotunnista nimeltä "The Breakfast Club". Hän aikoi tehdä elokuvan ohjausdebyyttinään, mutta päätyikin ensin tekemään komedian Synttärit (Sixteen Candles - 1984). Hughes koki vaikeuksia saada jälki-istuntoleffalleen rahoitusta, koska hän oli vielä varsin kokematon elokuva-alalla. Hän minimoikin taloudelliset riskit sijoittamalla koko elokuvan kouluun ja typistämällä hahmogallerian minimiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1984 ja lopulta The Breakfast Club sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Pieneen budjettiinsa verrattuna elokuva oli iso hitti, mutta sillä kesti aikaa voittaa kriitikot puolelleen. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista. Itse katsoin The Breakfast Clubin ensimmäisen kerran aika lailla kymmenen vuotta sitten. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

24. maaliskuuta 1984 viisi toisilleen tuntematonta nuorta viettävät lauantaita jälki-istunnossa, joka muuttaa heistä jokaisen elämät.

Breakfast Club muodostuu viidestä päällepäin varsin stereotyyppisestä teinistä. On "neropatti" Brian (Anthony Michael Hall), "urheilija" Andrew (Emilio Estevez) "sekopää" Allison (Ally Sheedy), "prinsessa" Claire (Molly Ringwald) ja "rikollinen" Bender (Judd Nelson). Nuoret käyvät samaa koulua, mutta he ovat niin kiinni omissa samanhenkisissä kaveriporukoissaan, että muut neljä ovat jokaiselle lähinnä tutut kasvot luokasta, käytävältä tai ruokalasta. Jokainen heistä on tehnyt jotain väärää ja siksi jokainen heistä joutuu viettämään erään maaliskuisen lauantain jälki-istunnossa. Kaikki viisi hahmoa ovat onnistuneita, eikä yksikään heistä jää lopulta yksiulotteiseksi kliseeksi. Jokaista viisikosta ryhdytään vähitellen avaamaan ja samalla katsoja tykästyy ja kiintyy hahmoihin voimakkaasti. Jokaisesta löytyy jotain samaistumispintaa ja eri katsojille nousee takuulla esiin eri suosikki viisikosta. Hall, Estevez, Sheedy, Ringwald ja Nelson ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa - Nelson niinkin hyvä valinta, että hän jatkoi kaikille paskat haistattavan Benderin esittämistä silloinkin, kun kamerat eivät pyörineet. Nuorten näyttelijöiden kemiat osuvat täydellisesti yksiin ja oli kyse sitten hahmojen välisistä riidoista tai hauskanpidosta, heidän puuhiaan seuraa mielellään.

     Merkittävä hahmo on myös Paul Gleasonin näyttelemä Richard Vernon, koulun vararehtori, jonka tehtävänä on valvoa näitä oppilaita jälki-istunnon ajan. Nopeasti käy selväksi, ettei Vernon ole kovinkaan mukava heppu, mutta hänestäkin löytyy useampia puolia elokuvan edetessä. Välillä voi ymmärtää vararehtorin äkäistä luonnetta ja häpeilemättömiä lausahduksia, mutta toisinaan taas hän ampuu pahasti yli, eikä hänen välttämättä kuuluisi olla tällaisissa työtehtävissä. Gleasonista löytyy oikeaa karismaa auktoriteettiseen rooliin.

Kun katsoin The Breakfast Clubin ensimmäistä kertaa, pidin sitä oikein kelpo kasarikomediana, mutta se ei juuri sen enempää resonoinut. Kuitenkin nyt, katsoessani elokuvaa uudestaan, se onnistui iskemään häkellyttävän lujaa. Kyseessä on erinomainen teos ja yksi kaikkien aikojen parhaista nuorisokuvauksista. Elokuva leikittelee fantastisesti teinihahmokliseillä, nostamalla pöydälle ne kaikista tyypillisimmät stereotypiat. Kuitenkin toisin kuin muut teinirainat ennen The Breakfast Clubia ja The Breakfast Clubin jälkeen, tämä elokuva haluaa kaivaa huomattavasti pintaa syvemmälle. Yksi kerrallaan nämä nuoret laskevat roolejaan, naamioitaan ja suojamuurejaan toistensa edessä ja avaavat, miksi he ovat sellaisia kuin he ovat. Tästä saadaan aikaiseksi aivan mielettömän hyvä ja tunteikas keskustelu viisikon välillä, jossa yksi kerrallaan jokainen heistä murtuu ja tuo esiin todellisen itsensä. Viisikon tehtävänä jälki-istunnossa olisi kirjoittaa esseet siitä, keitä he ovat ja mitä he haluaisivat olla ja vaikka nuo tekstit jäävät tekemättä, katsojalle kyllä selviää vastaukset kysymyksiin.

The Breakfast Club on myös upea yhdistelmä hersyvää huumoria ja sydämellistä draamaa. Siitä löytyy useita hupaisia repliikkejä ja koomisia tilanteita, mutta myös syvälle pureutuvia henkilökuvauksia, jotka eivät jätä kylmäksi. Katsojalla on itselläänkin tippa linssissä loppupäässä, kun nuoret pohtivat, että jatkuuko heidän tuore ystävyytensä, kun koulu taas jatkuu seuraavalla viikolla, vai palaavatko he takaisin näihin rooleihinsa ja kaveriporukoihinsa? Aivan mahtavia hetkiä täynnä oleva teos huipentuu yhteen elokuvahistorian ikonisimmista finaaliotoksista, joiden myötä niin hahmot kuin katsojakin tuntevat käyneensä läpi varsinaisen matkan, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. Teinileffojen mestariteos, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään!

Rahoittajat olivat täysin turhaan huolissaan ohjaaja-käsikirjoittaja John Hughesin kokemattomuudesta. Hughes hoitaa tonttinsa kunnialla kotiin molemmissa hommissa. Hänen ohjauksensa on väkevää, niin näyttelijöiden kohdalla kuin ilmapiirin rakentamisessa. Myös Hughesin teksti on ensiluokkainen oivaltavuudessaan. Kesto on pidetty napakassa vain vähän päälle puolentoista tunnin mitassa, johon ei tyhjäkäyntiä kuulu ja joka on pullollaan loistavaa dialogia. The Breakfast Club on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Kirjastotilan lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on pätevästi työstetty kasaan ja musiikkia hyödynnetään säästeliäästi, mutta sitäkin tehokkaammin. Elokuvan päätteeksi päähän jää takuulla soimaan Simple Mindsin esittämä Don't You (Forget About Me) -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Breakfast Club, 1985, Universal Pictures, A&M Films, Channel Productions

Arvostelu: Halloween Kills (2021)

HALLOWEEN KILLS

Ohjaus: David Gordon Green

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Judy Greer, Andi Matichak, Will Patton, Anthony Michael Hall, Kyle Richards, Nancy Stephens, Dylan Arnold, Robert Longstreet, Charles Cyphers, Omar Dorsey, Scott MacArthur, Michael McDonald, James Jude Courtney ja Nick Castle

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli kriitikoiden kehuma menestys, joka inspiroi valtavan määrän muita kauhuelokuvia, sekä rakensi pohjan omalle elokuvasarjalleen. Vuonna 2015 alkoi uuden elokuvan teko, joka pyyhki aiemmat jatko-osat aikajanalta. Lopputuloksena oli vuoden 2018 Halloween, joka oli pidetty hitti, joten sille ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Tekijät ilmoittivatkin suoraan tekevänsä kaksi jatko-osaa, nimeltään Halloween Kills ja Halloween Ends (2022). Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään vuodella eteenpäin. Nyt Halloween Kills ilmestyy vihdoin teattereihin ja itse odotin sitä hieman varautunein mielin. Mielestäni vuoden 2018 Halloween oli kelvollinen jatkumo yhdelle kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista, mutta aloin pelätä, että tekijät lipsuisivat vanhojen jatko-osien tielle, ilmoittaessaan tekevänsä kaksi leffaa lisää peräkkäin. Olin silti toiveikas, mennessäni katsomaan Halloween Killsiä sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

Samaan aikaan, kun Laurie Strode on perheineen matkalla sairaalaan, Michael Myers pääsee vapaaksi palavasta talosta ja Haddonfieldin verilöyly jatkuu.

Jamie Lee Curtis palaa ikoniseen rooliinsa Laurie Strodena, jo pariin otteeseen Michael Myersin (maskin takana hönkimässä James Jude Courtney ja Nick Castle) kynsistä karanneena selviytyjänä. Vaikka Curtisiä on jälleen ilo nähdä roolissa, ei hän saa melkein mitään tekemistä tällä kertaa. Laurie lähinnä yrittää toipua saamistaan vammoista, samalla kun hänen tyttärensä Karen (Judy Greer) ja tämän tytär Allyson (Andi Matichak) nostetaan elokuvan keskiöön. Greer ja Matichak jatkavat hyvää työtään edellisestä osasta äitinä ja lapsena, jotka vihdoin uskovat Laurien tarinoihin möröstä.

     Lisäksi filmissä nostetaan esille Laurien lisäksi muita alkuperäisestä Halloween - naamioiden yöstä selvinneitä hahmoja. Kyle Richards, Charles Cypher ja Nancy Stephens palaavat rooleihinsa Lindseynä, seriffi Brackettina ja hoitaja Marionina. Anthony Michael Hall näyttelee Tommy Doylea, jonka lapsenvahtina Laurie toimi alkuperäisessä elokuvassa ja joka nousee nyt vimmaisesti johtamaan kaupunkilaisia, jotka päättävät tappaa Michaelin itse. Lisäksi elokuvassa nähdään monia muita, lähinnä potentiaalisina uhreina Michaelille. Näyttelijät suoriutuvat kelvollisesti osistaan, mutta paikoitellen käsikirjoituksen tarjoama kehno dialogi muodostaa vaikeuksia uskottaviin vuoropuheluihin.

Harmillisesti minun täytyy todeta, että etukäteen kokemani pelot Halloween Killsistä osoittautuivat aiheellisiksi. Vuoden 2018 filmin jälkeen tekijät päättivät haukata liian ison palan ja ryhtyessään työstämään samanaikaisesti kahta jatko-osaa, he eivät jääneet miettimään yhtään, toimiiko uuden trilogian keskimmäinen palanen omana teoksenaan. Ei toimi. Kyseessä on aika tarpeeton väliosa, jonka pettymystä lisää se, että sitä piti koronan takia odottaa vuosi lisää. Tarinaa elokuvassa on hädin tuskin lainkaan ja filmi on lähinnä pelkkä sarja kohtauksia, joissa Michael Myers tappaa ihmisiä. Tappokohtaukset ovat sentään luovia ja tekijät ovat päästäneet mielikuvituksensa laukata siinä, millaisin eri tavoin ihmisiä voi pistää hengiltä. Gore-slashereiden ystäville on luvassa herkkua ja tekoverellä mässäillään kieron tyydyttävästi. Brutaalit tapot eivät kuitenkaan johda hyvään elokuvaan, jos sillä ei ole muuta tarjottavana.

Ei Halloween Kills kuitenkaan erityisen huono ole. Se on lähinnä todella laiska ja liiankin vauhdilla kasaan kyhätty jatko-osa. Siinä, missä viime elokuvassa käsikirjoittajaduo David Gordon Green ja Danny McBride keskittyivät rakentamaan jännitettä Michaelin paluusta ja saivat luotua hyvän perhekonfliktin Laurien, Karenin ja Allysonin välille, tästä uupuu se kaikki. Filmi on lähinnä pelkkää tappamista alkuteksteistä lopputeksteihin ilman hahmojen kehittymistä, tarinan rakentelua tai edes minkäänlaisia juonenkäänteitä. Ainoa mielenkiintoinen puoli, jonka Green, McBride ja mukaan liittyvä Scott Teems ovat tekstiinsä keksineet, on se, kuinka paniikin leviäminen vaikuttaa Haddonfieldin kaupunkilaisiin. Väkijoukko marssii lähestulkoon soihtujen ja talikoiden kanssa pitkin katuja ja elokuvasta saakin hyvän juomapelin siitä, kuinka montaa kertaa joku sanoo "pahuus kuolee tänä yönä".

Käsikirjoittamisen lisäksi David Gordon Green jatkaa myös ohjaajana, muttei tee läheskään yhtä hyvää työtä kuin viimeksi. Hän luottaa liikaa kovien äänien saattelemiin äkkisäikäytyksiin todellisen kauhun tunnelman luomisen sijaan. Elokuva saa säpsäytettyä muutaman kerran, mutta erityistä pelkoa ei enää muodostu - mikä johtuu myös siitä, että katsoja tietää, että tällekin on vielä tulossa jatkoa. Tekniseltä puoleltaan Halloween Kills on sujuvasti tehty, vaikka leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä varttia vaille kahden tunnin kesto on näin sisällöttömälle leffalle liikaa. Kuvaus on mainiota ja varsinkin otos palavasta talosta esille astuvasta Michaelista on upea. Lavasteet, valaisu ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja John Carpenterin, Cody Carpenterin ja Daniel Daviesin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti. Carpenterin luoma ikoninen Halloweenin tunnusmusiikki saa innostumaan kerta toisensa perään, vaikkei elokuva muutoin kummoinen ole.

Yhteenveto: Halloween Kills on valitettavan heikko ja laiskasti kyhätty jatko-osa menevälle vuoden 2018 elokuvalle. Edellisen osan jännityksen pohjustus ja kiinnostavasti rakennettu perhekonflikti saavat kyytiä ja käsikirjoitus sisältää lähinnä vuoronperään Michaelia tappamassa ihmisiä ja ihmisiä huutamassa, että pahuus kuolee tänä yönä. Vaikka mukana onkin kekseliäitä ja verisiä tappoja, jotka saavat kauhufanit myhäilemään, elokuva tuntuu täysin tyhjänpäiväiseltä rahastusrainalta, joka alkaa tylsistyttää yksitoikkoisuudellaan loppupäässä. Elokuva kaipaisi reipasta tiivistämistä, sillä varttia vaille kahden tunnin kestossa on niin vähän sisältöä. Hyvänä ideana se sentään sisältää tekijöiden pohdiskelua siitä, kuinka pelko ja pakokauhu ryhtyvät kärjistymään äkkipikaisiksi teoiksi ja sokeaksi väkivaltaisuudeksi, joka vain johtaa Michaelin uusiin voittoihin. Tekniseltä puolelta löytyy omat ansionsa ja ikoninen tunnusmusiikki saa innostumaan laimeankin rainan aikana, mutta siihen se jää. Nyt odotan ristiriitaisin tuntein vuoden päästä ilmestyvää Halloween Endsiä (aivan kuin tämä elokuvasarja muka joskus päättyisi) ja että onnistuvatko tekijät viemään trilogiansa edes jotenkin kunnialla päätökseen köykäisen väliosan jälkeen?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween Kills, 2021, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Miramax, Home Again Productions, Rough House Pictures, Trancas International Films

Arvostelu: Saksikäsi Edward (Edward Scissorhands - 1990)

SAKSIKÄSI EDWARD

EDWARD SCISSORHANDS

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Johnny Depp, Winona Ryder, Dianne West, Alan Arkin, Robert Oliveri, Anthony Michael Hall, Kathy Baker, Conchata Ferrell, O-Lan Jones, Dick Anthony Williams ja Vincent Price
Genre: fantasia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun lapsena yritin katsoa Saksikäsi Edwardin, en päässyt kymmentä minuuttia pidemmälle, sillä minua pelotti liikaa. Kestikin useampi vuosi, ennen kuin suostuin lopulta katsomaan elokuvan jouluna 2012. Pidin elokuvasta ja hieman tietenkin ärsytti, etten ollut sitä aiemmin suostunut katsomaan loppuun asti. Olin siihen aikaan nuorisoteatterissa ja päätimmekin tehdä Saksikäsi Edwardista näytelmänä. Valmistautumisena esityksen tekoon katsoimme leffan, jolloin näin sen toista kertaa. Ottaen huomioon, että teimme yli puoli vuotta elokuvaan pohjautuvaa näytelmää, leffan tarinasta tuli jollain lailla tärkeä osa elämääni. Kun olimme suoriutuneet viimeisestäkin esityksestä, sain tädiltäni (joka oli myös näytelmän ohjaaja) lahjaksi Saksikäsi Edwardin Blu-ray -muodossa. Katsoin elokuvan heti uudelleen, mitä ei olisi kannattanut tehdä, sillä vertasin sitä kaiken aikaa näytelmäämme. Kuluikin kaksi ja puoli vuotta ennen kuin halusin katsoa elokuvan jälleen. Kun mietin, mitä leffoja arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Saksikäsi Edward ilmestyi nopeasti mieleeni ja katsoin sen neljännen kerran. Tämä arvostelu on omistettu tädilleni, sillä hänen kanssaan yritin katsoa elokuvaa lapsena, hänen kanssaan katsoin sen vihdoin jouluna 2012, hän ohjasi minua "Saksikäsi Edward" -näytelmässä ja häneltä sain elokuvan Blu-rayna.

Kosmetiikkatuotteita kauppaava Peg Boggs päätyy tutkimaan mäellä sijaitsevaa mystistä kartanoa. Siellä hän tapaa erikoisen miehen nimeltä Edward, jolla on sakset käsien tilalla. Peg päättää ottaa yksinäisen Edwardin kotiinsa asumaan. Erikoinen Edward herättää tietenkin paljon huomiota - jotkut ihannoivat häntä, toiset inhoavat ja jotkut pitävät häntä saatanan lähettinä.

Johnny Depp vetää yhden uransa parhaista roolisuorituksista Edwardina, keinotekoisena miehenä, joka ei ole täysin valmis, sillä hänen luonut keksijä (Vincent Price) kuoli ennen kuin sai hänet valmiiksi. Keksijän kuolemasta lähtien Edward on ollut yksin kartanossaan, jossa hän on saksillaan luonut näyttäviä pensasveistoksia. Kun Peg ottaa Edwardin mukaansa kaupunkiin, tuntuu se toteen käyvältä unelmalta. Kuitenkin kun hän on ollut lähes koko elämänsä yksinään, tuntuu pieni kaupunkikin liian isolta. Kovaääniset ihmiset ovat pelottavia ja useat ihmisten tavat tuntuvat kummallisilta Edwardille. Edwardia käytetään usein hyväksi, mitä hän ei edes täysin ymmärrä ja vaikka ymmärtäisikin, hän ei uskalla sanoa "ei" ja suostuu kiltisti kaikkeen. Elokuvan aikana käy useasti sääliksi Edwardia, joka vain haluaisi elää tavallista elämää. Depp tuo hahmoon oikeaa rauhallisuutta ja kaikki hänen elekielessään on loppuun asti mietittyä. Deppin ilmeet ovat erinomaisia ja hänen äänensä on jännän rentouttava. Depp tuo hahmoon myös hienoa koskettavuutta ja Edwardista pitääkin koko elokuvan ajan.
     Pegia näyttelee Dianne West, joka on hyvä roolissaan. Peg on todella äidillinen henkilö, jolta löytyy lämpöä, mitä Edward tarvitseekin elämäänsä. West on uskottava etenkin siinä, että haluaa auttaa poloista Edwardia. Peg ei ole kaupungin suosituin henkilö ja hänestä leviää tyhmiä juoruja. Hän työskentelee Avon-yrityksessä ja kauppaa kosmetiikkatuotteita, mutta valitettavasti huonolla tuloksella. Myös Pegiä käy sääliksi, sillä hän ei tunnu olevan erityinen kenellekään, vaikka hänellä onkin aviomies ja kaksi lasta. Alan Arkin näyttelee Bill Boggsia, joka on huvittavalla tavalla aika tyypillinen mies, joka lukee lehteä ja rakastaa urheilua. Kevin (Robert Oliveri) on perheen nuorin lapsi, joka innostuu erikoisesta Edwardista ja hehkuttaa kaikille tämän saksikäsiä.
     Winona Ryderin näyttelemä perheen tytär Kim pelästyy aluksi Edwardia, mutta alkaa pikku hiljaa lämpenemään hänelle. Edward taas ihastuu Kimiin saman tien ja heidän välilleen on luotu mainiota romanssia. Nykyään Ryder ei ole mielestäni kummoinen näyttelijä, mutta suoriutuu tässä roolistaan mainiosti ja hänellä on oikeanlaista hentoutta, minkä Kimin rooli vaatii. Kim on Pegin lisäksi ainoa, joka ei hössötä Edwardista, minkä takia Edward kokee olevansa turvassa Kimin lähellä.

Harmi vain, että Kimilla on jo poikaystävä - nimittäin Anthony Michael Hallin esittämä Jim, joka on todella itseään täynnä oleva mulkvisti. Tavallaan ymmärtää, että hän ei pidä siitä, että toinen mies tulee hänen ja Kimin väliin, mutta toisaalta taas ymmärtää, ettei Kim erityisemmin enää pidä hänestä, Edwardin saapuessa kuvioihin. Toisin kuin herkkä Edward, Jim ei tunnu välittävän muista kuin itsestään, eikä hän ole kovin mukava edes ystäviään kohtaan. Jimista on vaikea pitää ja hän tuntuu juuri sellaiselta, joka kuvittelee olevansa koulun kingi, mutta huomaa lopulta, ettei hänellä olekaan tulevaisuutta. Jos jotakuta kiinnostaa, niin näytelmässämme esitin Jimia.
     Muita hahmoja ovat naapurinaiset, jotka ovat epämiellyttäviä juoruajia ja kyttääjiä. He kiinnostuvat tietenkin heti Edwardista ja ovat kateellisia Pegille, sillä juuri hän tapasi mysteerisen saksikäsimiehen. Naisista isoimmassa roolissa on Kathy Bakerin näyttelemä Joyce, joka kokee olevansa erittäin tärkeä henkilö. Hän yrittää useaan otteeseen iskeä Edwardin, joka ei kuitenkaan tajua, mistä on kyse. Baker vetää hahmonsa juuri nappiin. Yhtä naapurinaisista esittää "Miehen puolikkaat" -sarjasta ("Two and a Half Men" - 2003-2015) tuttu Conchata Ferrell. Vaikka kyttääjänaiset ovatkin ärsyttäviä, he tuovat myös huumoria mukaan tarinaan. O-Lan Jonesin esittämä uskovainen Esmeralda pitää Edwardia saatanan lähettinä. Dick Anthony Williams näyttelee Allen-nimistä poliisia, joka pitää Edwardista, vaikka tuntuu myös toivovan, että Edward lähtisi kaupungista itsensä ja muiden hyvinvoinnin takia.

Saksikäsi Edwardin on ohjannut Tim Burton ja sen myös huomaa. Elokuva on kokonaisuudessaan hyvin selkeää Burton-henkeä. Ensinnäkin mukana on voimakas kontrasti väreissä. Kartano ja mäki jolla se sijaitsee, ovat hyvin synkkiä paikkoja, joiden puissa ei kasva lehtiä ja kaikki tuntuu todella elottomalta. Kartano on ränsistynyt ja tuntuu hajoavan palasiksi minä hetkenä hyvänsä. Itse Edward on ihonväriltään todella kalpea, kun taas hänen hiuksensa ovat pikimustat, kuten myös hänen asunsa. Paikoitellen Edward näyttää jopa mustavalkoiselta, mikä on aivan varmasti tarkoituskin. Kaupunki taas on todella värikäs. Kaikki talot ovat pastellivärisiä ja niin ärsyttävän näköisiä, etten ikinä suostuisi asumaan niissä. Talot ja koko kaupunki ovat pelkistettyjä. Ruoho on kirkkaan vihreää ja koko elokuva tuntuu tapahtuvan yhden pitkän kadun varrella. Jotkut asiat näyttävät hieman karikatyyreiltä ja esimerkiksi kartano on sisältä kuin sarjakuvasta. Burton-henkeä lisää vielä se, että musiikin on säveltänyt Danny Elfman, joka on tehnyt taidokasta työtä. Itse pidän erittäin paljon Burtonin voimakkaasta tyylistä ja tällaisilta hänen elokuviensa kuuluukin näyttää.

Elokuvan alussa isoäiti on peittelemässä lapsenlastaan nukkumaan, kun tämä haluaa kuulla, miksi ulkona sataa lunta. Isoäiti alkaa kertomaan tarinaa erikoisesta miehestä, jolla on sakset käsien tilalla. Kertojaääntä ei onneksi kuulla kovin paljoa, sillä se voisi viedä hieman makua pois kokonaisuudesta. Lopussa kuitenkin isoäiti kertoo tarinan päätöksen. Mukana tosiaan on lunta ja yhdessä kohtaa jopa vietetään joulua, joten elokuva käy hyvin myös joululeffasta. Toisin kuin monet joululeffat, sen voi silti katsoa koska tahansa. Etenkin joulukohtauksessa elokuvasta löytyy jonkinlaista taikaa - mukana vain on jotain taianomaista ja kaunista. Saksikäsi Edward on muutenkin kaunis elokuva. Vaikka mukana on karmivuutta, siitä löytyy rakkautta ja leffan voikin hyvin katsoa romanttisena treffielokuvana. Alkupuoli ei siltä vielä vaikuta, mutta odotus palkitsee, kun Edwardin ja Kimin välille syntyy lempeä.

Saksikäsi Edwardissa käsitellään hienosti erilaisuutta ja sen hyväksymistä. Jotkut pitävät häntä tosiaan luonnonoikkuna, kun taas joillekin hän on kiehtova. Kun Edward pääsee kaupunkiin ja näkee tavallista elämää, hänkin haluaisi olla normaali. Vaikka useat tulevat sanomaan hänelle, että tuntevat jonkun, joka voisi auttaa häntä, Edwardin pitää vain osata hyväksyä itsensä sellaisena kuin hän on. Hän yrittääkin luoda ammattia kampaajana. Välillä elokuvaan on onnistuttu luomaan hölmö saippuasarjatunnelma, mikä oudolla tavalla jopa toimii ja välillä leffa tuntuu hieman karmivammalta fantasiaseikkailulta. Saksikäsi Edward on todella koskettava teos ja herkimpien kannattaa pitää nenäliinat mukana. Etenkin Edwardista on saatu niin liikuttava tyyppi, että hänen kohtalostaan tulee hyvin tärkeä katsojalle. Elokuvassa on myös huumoria ja Edwardin kömpelyys tuo hymyn huulille. Mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä enemmän katsoja haluaisi nähdä Edwardin ja Kimin yhdessä, mutta samalla ymmärtää yhä paremmin, miksi Edwardin kannattaisi vain lähteä takaisin kartanoon asumaan. Elokuvassa käsitelläänkin yhdessä kohtauksessa, mikä on oikein ja mikä väärin, ja mikä on väärin, mutta tuntuu oikealta, koska se olisi kivoin vaihtoehto. Saksikäsi Edward jättää katsojat mietiskelemään, kun elokuva on päättynyt. Leffan tunnelma on upeasti luotu. Edwardin hahmokaari on loistava ja tarinan eri vaiheet ovat nokkelia. Oli hyvä, että pidin taukoa leffan katsomisesta, sillä nyt näin elokuvan aivan mahtavana - selkeästi yhtenä Burtonin parhaista!

Burton on ohjaamisen lisäksi ollut myös suunnittelemassa tarinaa Caroline Thompsonin kanssa, joka lopulta teki käsikirjoituksen. Burton toimi myös tuottajana. Elokuva on kuvattu pääasiassa hyvin, vaikka mukana onkin hieman heikompia kuvia. Niissä kamera liikkuu tönkösti. Leikkaus toimii hyvin. Visuaaliset tehosteet ovat hyviä ja tavallaan leffaan sopii se, että siitä näkee usein, että se on kuvattu studiossa. Pariin otteeseen näkee selvästi, että laaja kuva kaupungista on oikeasti kamera liikkumassa pienoismallin yllä. Burtonin tapa tehdä elokuvaa on kuitenkin niin upea, että hän saa kaiken elokuvassa näyttämään juuri oikealta. Lavasteet ovat näyttäviä ja maskeeraus on hyvin toteutettu.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Hölmöä on, että valikkoa ei erikseen ole, vaan elokuva alkaa suoraan. Valikko täytyy siis hoitaa "popup-menu" -napista elokuvan alussa. Lisämateriaalina Blu-raylla on viisiminuuttinen "Featurette", jossa näyttelijät ja tekijät kertovat elokuvan maailmasta, sekä trailereita Saksikäsi Edwardille, kuten myös jostain syystä Night at the Museum - yö museossa -leffalle (Night at the Museum - 2006).

Yhteenveto: Saksikäsi Edward on erinomainen elokuva, joka sisältää karmivuutta, hassuttelua, romantiikkaa, jännitystä ja koskettavuutta todella hienosti. Tim Burtonin tyyli on erittäin upea. Kontrasti synkkyyden ja värikkyyden välillä on tehty juuri oikein ja Burtonin tapa tehdä elokuvia pääsee täydellisesti oikeuksiinsa. Danny Elfmanin mainio musiikki säestää kokonaisuutta mahtavasti. Johnny Depp on täydellinen valinta Edwardiksi. Hän kykenee tuomaan todella paljon tunnetta mukaan hahmoon, minkä lisäksi hänet on kirjoitettu niin hyvin, että Edwardista tulee katsojalle tärkeä. Muutkin näyttelijät ovat pääasiassa hyviä. Elokuva sisältää hyviä sanomia ja se osaa liikuttaa voimakkaasti. Suosittelenkin katsomaan sen mahdollisimman nopeasti, jos ette ole jo sitä nähneet. Vaikka joissain julkaisuissa ikärajaksi on merkitty "sallittu kaikenikäisille", niin sitä tämä ei todellakaan ole. Elokuva voi olla liian jännittävä lapsille ja etenkin perheen pienimmille tämä voi aiheuttaa painajaisia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Edward Scissorhands, 1990, Twentieth Century Fox Film Corporation

Arvostelu: National Lampoon's Vacation / Faijalla hommat hanskassa (1983)

NATIONAL LAMPOON'S VACATION (1983)

FAIJALLA HOMMAT HANSKASSA

Ohjaus: Harold Ramis
Pääosissa: Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Anthony Michael Hall, Dana Barron, Imogene Coca, Randy Quaid, Miriam Flynn, Christie Brinkley, Jane Krakowski, John P. Navin Jr., Eddie Bracken ja John Candy
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: S

National Lampoon's Vacation (usein myös pelkkä "Vacation"), eli suomalaisittain Faijalla hommat hanskassa, perustuu käsikirjoittaja John Hughesin lyhyttarinaan "Vacation '58", joka julkaistiin huumorilehti National Lampoonissa vuonna 1979. Kun kertomuksesta alettiin miettiä elokuvaa, Paramount Picturesilla hylättiin se, koska tarina oli liian episodimainen. Myös Warner Bros. Picturesilla monet miettivät näin, mutta lopulta leffa päätettiin tehdä. Elokuvan tuotanto lähti käyntiin ja lopulta se sai ensi-iltansa kesällä 1983 (Suomessa loppuvuodesta). National Lampoon's Vacation oli iso hitti ja sekä katsojat että kriitikot pitivät siitä. Vuosien varrella leffa on noussut komedioiden yhdeksi kulttiklassikoksi ja sille on tehty neljä jatko-osaa, joista uusin, Vacation (2015) toimii myös sarjan uudelleenkäynnistyksenä. Itse näin National Lampoon's Vacationin joskus lapsena, mutta lähes kaikki leffasta oli jo ehtinyt haihtua mielestäni, kun katsoin sen toista kertaa vuonna 2016. Pidin elokuvaa ihan hauskana kohelluksena, mutten kokenut suurta tarvetta vaikkapa omistaa sitä. Kuitenkin kun viime vuonna arvostelin juhannukseksi uuden Vacationin, päätin samalla, että tekisin seuraavana kesänä sarjan alkuperäisen osan. Kun kesälomani alkoi, katsoin National Lampoon's Vacationin yhdessä tyttöystäväni kanssa ja kirjoitin siitä.

Clark Griswold lähtee perheensä kanssa ajamaan Yhdysvaltojen halki, viettääkseen upean perheloman, jonka huipennuksena on Walley World -huvipuisto. Olisi ehkä kannattanut pysyä kotona...

Griswoldin perheen isää, Clarkia näyttelee Chevy Chase, joka suoriutuu hyvin hassuttelijan roolista. Kovin hyvä näyttelijä Chase ei ole, mutta sopii oikein mainiosti rooliinsa. Clark on todella hömelö tapaus, joka ei välillä tiedä yhtään, kuinka kuuluisi käyttäytyä tai miten pitäisi toimia, mutta silti hän painelee menemään. Clarkin toilailuja on myötähäpeällistä seurata, etenkin kun hän yrittää peitellä kohelluksiaan kummallisilla selityksillä.
     Perheen äitiä, Elleniä esittää Beverly D'Angelo, joka Chasen tapaan ei ole kummoinen näyttelijä, mutta tarpeeksi toimiva osaansa. Ellen ei ole samanlainen urpo kuin miehensä, vaan joutuu lähinnä häpeillen seuraamaan sivusta, mitä Clark touhuaa. Hahmo ei ole kovin mielenkiintoinen tai muistettava, sillä hän ei oikein tee mitään, mutta tiettyhän tällainen perhematka äidin tarvitsee - ainakin katsomaan muiden perään.
     Clarkilla ja Ellenillä on kaksi lasta: Rusty (Anthony Michael Hall) ja Audrie (Dana Barron), jotka eivät tule erityisen hyvin toimeen, kun he ovat suljettuina autoon moneksi päiväksi. Lapsille on saatu mukaan joitain hauskoja hetkiä, mutta myös he toimivat paljon sivustakatselijoina, kun heidän isänsä tekee tyhmiä. Nuorten näyttelijät ovat ihan kelpo valinnat rooleihinsa.
     Griswoldin perheen sukulaisia nähdään myös, nimittäin Ellenin serkku Catherine (Miriam Flynn), tämän hömelö mies Eddie (Randy Quaid), ja näiden lapset Vicki (Jane Krakowski), joka polttelee kannabista, Dale (John P. Navin Jr.), jolla on pino miestenlehtiä, Daisy Mabel (ohjaajan tytär Viola Ramis), jolla ei ole kieltä ja Eddie Jr. -vauva, sekä inhottava Edna-täti (Imogene Coca), joka ei tunnu pitävän mistään tai kenestäkään. Sukulaisista muistettavimmat ovat Eddie, jota on hauska seurata, etenkin Quaidin suorituksen ansiosta ja Edna-täti, jota vihaa, mutta josta samaan aikaan myös jollain tavalla pitää. Sukulaisia voisi olla enemmänkin leffassa, sillä heidän kummallinen maaseutukotinsa on kiinnostava kontrasti kaupunkimaisemille.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kaunis neitokainen punaisessa autossaan (Christie Brinkley), Walley Worldin omistaja Roy Walley (Eddie Bracken) ja huvipuiston turvamies Russ Lasky (John Candy).

National Lampoon's Vacation on hyvän mielen hölmöilyä alusta loppuun. Pari synkempää hetkeä on ujutettu mukaan, mutta nekin on esitetty humoristisilla tavoilla. Heti elokuvan alusta huomaa, että vitsikkyys painottuu lähinnä myötähäpeälliseen hölmöilyyn, jota samaan aikaan haluaisi nähdä lisää, mutta samaan aikaan haluaisi peittää silmänsä noloilta tapahtumilta. Milloin kaahaillaan naapuruston läpi, milloin flirttaillaan epätoivoisesti punaisen auton neidolle, milloin kysytään neuvoa pahamaineisilta alueilta ja milloin joudutaan selviämään vihaisesta koirasta - elokuva on täynnä yksittäisiä hetkiä, joita Griswoldin perhe joutuu kohtaamaan matkan varrella, eikä kenenkään kiinnostus reissun loppuhuipennusta, Walley Worldia kohtaan kasva, vaan ajatukset alkavat siirtyä kohti kotia. Leffaan on saatu mukaan viihtyisä tunnelma, jolloin perheen matkaa seuraa erittäin mielellään ja haluaa saada selville, pääsevätkö he edes kohteeseensa?

Elokuvaan on tungettu paljon pieniä vitsejä mukaan, jotka syntyvät joko repliikeistä, ilmeistä tai liikkeistä. Valitettavasti National Lampoon's Vacation ei ole kuitenkaan mikään hulvattoman hauska, vaan se lähinnä tarjoaa pieniä hymähdyksiä ja muutamat hekottelut. Jotkut jutut taas eivät naurata lainkaan. Kaikista parhaiten naurattaa yliampuvat hetket ja toilailut, minkä lisäksi myös pienet hetket - kuten kohtaus, jossa Clark selittää pojalleen jotain ja samalla hänen silmälasinsa katkeavat ja putoavat pois naamalta - saavat katsojan hymähtelemään. Valitettavasti niiden kahden välimaastoon jäävät vitsit eivät oikein tuota toivottua reaktiota ja ne ovat helposti unohdettavia. Mitä enemmän energiaa näyttelijöiltä löytyy, sitä hauskempia hetket ovat. Ne kohdat, joista näkee selvästi, ettei esiintyjä anna kaikkeaan, ei katsojanakaan viihdy samalla lailla. Muutamaan otteeseen saattaa jopa miettiä, että voi kunpa tämä kohtaus olisi toteutettu paremmin, jotta se saisi imaistua kunnolla mukaansa, eikä jää harmillisen vaisuksi. Jos leffassa saisi nauraa enemmän, se olisi oikein mainio, mutta tällaisena se jää vain ihan kivaksi kesähölmöilyksi, jonka jälkeen toivoo oman matkasuunnitelman onnistuvan huomattavasti paremmin kuin Griswoldeilla.

Leffan on ohjannut Harold Ramis, joka tunnetaan parhaiten yhtenä alkuperäisen Ghostbusters-leffan (1984) jäsenenä, sekä kyseisen leffan käsikirjoittajana. Ramis tuntuu ymmärtävän komedian salat, muttei täysin hyödynnä taitojaan elokuvassa. Käsikirjoituksesta vastaa alkuperäisen lyhyttarinan kirjoittanut John Hughes, joka olisi voinut rohkeammin antaa kaikkensa kertomukseen ja vitsailuun. National Lampoon's Vacation on kuvattu hyvin, mutta leikkaus on välillä kömpelöä. Muutamassa kohtaa, kun jokin asia tapahtuu, leikkaus toisen hahmon reaktioon tapahtuu liian hitaasti, jolloin väliin jää liian pitkä tyhjiö, jonka takia vitsi ehtii heikentyä. Elokuvaa varten rakennettu perheauto on hauskasti suunniteltu ja heti ensisilmäyksestä lähtien katsojana ihmettelee, miksi auton keulassa on niin monta valoa? Leffan äänitys on paikoitellen heikkoa ja etenkin kohdissa, joissa joku huutaa, ääni särkyy kehnon kuuloiseksi. Myös ääniefektit ovat välillä kömpelöitä, etenkin huoltoasemakohtauksessa, jossa äänitehosteilla on painotettu vain kenkien kopinaan, jolloin hetkeen ei muuta kuule. Elokuvaan valitut kappaleet säestävät mukavaa tunnelmaa ja niitä kuunnellessa tulee juuri sellainen tunne, että olisi automatkalla ja radiosta soi viihdyttäviä kipaleita. Leffassa kuullaan mm. Ramonesin "Blitzkrieg Bop" ja Lindsey Buckinghamin biisit "Dancin' Across the USA" ja elokuvasarjan tunnuskappaleeksi noussut "Holiday Road".

Yhteenveto: National Lampoon's Vacation on ihan menevä hassuttelupätkä, joka ei tarjoa niin monia nauruja kuin se kuvittelee ja toivoo. Kohellusta on kuitenkin mukana ja leffan aikana pääsee muutamaan otteeseen naureskelemaan ja useasti hymähtelemään hölmöille hetkille. Näyttelijät suoriutuvat ihan toimivasti rooleistaan ja ovat parhaimmillaan, kun heistä löytyy energiaa. Elokuvassa on mainio tunnelma läpi keston ja pätkän katsoo mielellään uudestaankin. Hieman yliampuvampaa meininkiä toivoisi mukaan, jolloin saisi nauraa makeammin. National Lampoon's Vacation on oivallinen valinta kesäloman aloituselokuvaksi, jonka voi katsoa koko perheen voimin. Sen jälkeen "Holiday Road" jää varmasti soimaan päässä. Hyvää kesää kaikille ja ensi vuonna sitten leffan jatko-osa, National Lampoon's European Vacation (1985)!

Kirjoittanut: Joonatan, 6.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
National Lampoon's Vacation, 1983, Warner Bros. Pictures