Arvostelu: Horizon: An American Saga - Chapter 1 (2024)

HORIZON: AN AMERICAN SAGA - CHAPTER 1

Ohjaus: Kevin Costner

Pääosissa: Sienna Miller, Kevin Costner, Sam Worthington, Georgia MacPhail, Michael Rooker, Danny Huston, Abbey Lee, Jena Malone, Jamie Campbell Bower, Michael Angarano, Jon Beavers, Owen Crow Shoe, Luke Wilson, Ella Hunt, Tom Payne, Will Patton, Isabelle Fuhrman, Jeff Fahey, Tatanka Means, Wasé Chief, Tim Guinee, Dale Dickey, Scott Haze, Angus Macfadyen, Naomi Winders, Hayes Costner, Austin R. Grant, Charles Halford, Alejandro Edda ja Giovanni Ribisi

Genre: western

Kesto: 3 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Horizon: An American Saga - Chapter 1 on Kevin Costnerin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä lännenelokuva. Costner sai idean elokuvaan jo vuosikymmeniä sitten, kirjoittaen ensimmäisen käsikirjoituksen vuonna 1988. Hän yritti pitkään saada elokuvaa rahoitettua eri studioiden kautta ja odotellessaan sinnikäs Costner laajensi tarinaa kaiken aikaa, jolloin hän joutui lopulta jakamaan tarinan useampaan elokuvaan, vaihtoehtoisesti pohtien myös televisiosarjaformaattia. Lopulta Costner päätti itse kerätä rahoituksen elokuvaan oman Territory-studionsa kautta, maksaen budjetista omasta taskustaan jopa kymmeniä miljoonia dollareita. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Horizon: An American Saga - Chapter 1 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin Costnerin työstävän uutta länkkäriä, ovathan genren edustajat olleet vähissä viime aikoina. Meinasin kuitenkin saada ähkyn jo pelkästä ajatuksesta, että kyseessä oli neljän, kolmen tunnin mittaisen elokuvan valtava eepos, joista kaksi ensimmäistä leffaa julkaistaisiin saman kesän aikana. Kävin silti uteliaana katsomassa Horizon: An American Saga - Chapter 1:n heti sen ensi-iltapäivänä.

1800-luvun puolen välin Amerikassa uudisasukkaat yrittävät toipua apassien hurjasta hyökkäyksestä, samalla kun yksinäinen mysteerimies ajautuu keskelle veristä perhekonfliktia.

Horizon: An American Saga pitää sisällään aikamoisen hahmokattauksen ja laajan näyttelijäkaartin, eikä osa ehdi vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa juuri muuta tehdä kuin näyttää naamansa ennen lopputekstejä. On Kittredgen uudisasukasperhe, johon kuuluvat äiti Frances (Sienna Miller), isä James (Tim Guinee), tytär Lizzie (Georgia MacPhail) ja poika Nat (Kevin Costnerin poika Hayes)... ja sitten on toinen Kittredgen perhe, johon kuuluvat isä Owen (Will Patton) ja tyttäret Diamond (Isabelle Fuhrman) ja Martha (Naomi Winders). On joukko amerikkalaissotilaita, joihin kuuluvat muun muassa luutnantti Gephart (Sam Worthington), eversti Houghton (Danny Huston) ja sotilas Riordan (Michael Rooker), Sykesin rikollisperhe, johon kuuluu isä James (Charles Halford), äiti (Dale Dickey), sekä pojat Caleb (Jamie Campbell Bower), Gratton (Austin R. Grant) ja Junior (Jon Beavers), vankkureilla halki Amerikan matkustavat Matthew Van Weyden (Luke Wilson), Juliette (Ella Hunt) ja Hugh (Tom Payne), sekä salaileva pariskunta Ellen (Jena Malone) ja Walter (Michael Angarano) ja näiden prostituoitu tuttu Marigold (Abbey Lee). Sekä iso joukko muitakin tyyppejä, jotka jäävät vielä toistaiseksi pintaraapaisuiksi. Näyttelijäkaarti kuitenkin suoriutuu osistaan pääasiassa mallikkaasti.

     Ai niin ja sitten elokuvassa nähdään myös muuan Kevin Costner. Varmaan jokaiselle katsojalle tulee yllätyksenä (ja varmaan myös pettymyksenä), että markkinoinnin keskittyessä nimenomaan Costnerin Hayes Ellison -hahmoon, on Costnerilla ruutuaikaa ehkä parikymmentä minuuttia ja hän saapuu kuvaan ensi kertaa, kun leffaa on mennyt jo tunti. Costner hoitaa hommansa ihan hyvällä vaihteella, mutta eipä miehen näyttelemisestä juuri näy, että kyseessä on hänen suuri intohimoprojektinsa, jota hän on suunnitellut jo muutaman vuosikymmenen ajan.

Kun Costnerin alun perin yhdeksi elokuvaksi suunnittelema Horizon: An American Saga lähti vuosien varrella paisumaan yhä vain isompiin mittoihin, mies pohti jopa jossain kohtaa, että toteuttaisikin projektin televisiosarjana. Ainakin tämän Chapter 1:n perusteella olen sitä mieltä, että televisiosarja olisi palvellut tätä mammuttilänkkäriä huomattavasti paremmin kuin neljä elokuvaa. Sen sijaan, että tänä kesänä julkaistaan kaksi ensimmäistä elokuvaa, molemmat kolmen tunnin mittaisia, olisi ollut mieluisampaa nähdä homma jaettuna kuuden, tunnin mittaisen jakson ensimmäiseksi tuotantokaudeksi westernsarjasta.

Leffan isoin ongelma on ehdottomasti sen köykäinen käsikirjoitus, joka ei palvele yhtäkään hahmoa tai heidän lukuisia juonikuvioitaan. Kuten nimestä voi jo päätellä, kyseessä tosiaan on vasta ensimmäinen osa ja on tiedossa, että tarina jää vielä täysin kesken. Mutta on se nyt ihme, että kun elokuvalla on mittaa kolme tuntia ja vaikka koko aika käytetään yhä vain uusien hahmojen esittelyyn, ei kenestäkään jää juuri mitään käteen. Leffalla on kolme päätarinaa, joista jokainen käynnistyy suunnilleen tunnin välein. Ensimmäisen tunnin ajan seurataan Kittredgen perhettä, joka joutuu intiaanien hyökkäyksen kohteeksi, toinen tunti seurataan Ellisonia, joka ajautuu keskelle Sykesin perheriitoja ja kolmas tunti vietetään lähinnä vankkurimatkaajien parissa. Juuri kun alat uppoutua yhteen tarinaan, seuraava jo käynnistyy, eikä leffa osaa hyppiä sulavasti näiden kertomusten välillä. Asiaa ei myöskään auta, että ainakaan vielä ykkösleffassa ei selvennetä, kuinka nämä kaikki tarinat linkittyvät toisiinsa.

Elokuva etenee täysin omassa rauhassaan eteenpäin, todella verkkaisesti ja on pakko sanoa, että kolmannen tunnin käynnistyessä aloin jo väsähtämään ja odottamaan leffan päättymistä. Vaikka leffalla ei toisaalta ole mikään kiire, on sen kerronta silti rönsyilevää ja pomppivaa. On hämmentävää, että kolmen tunnin mittaisena esittelynäkin tuntuu aika ajoin siltä, että seasta puuttuu kohtauksia. Turhahkon tuntuista täytettä mahtuu sekaan, mutta sitten taas hahmojen välisien suhteiden rakentumiseen ei jakseta käyttää aikaa ollenkaan. Parin hahmon välille syntyy kuin tyhjästä pakollista romanssia, eikä tämä jää ainoaksi kerraksi, kun katsojana ihmettelee, että missä ihmeen välissä nämä hahmot ovat bondanneet ja miksei sitä näytetty meille?

Vaikka olenkin nyt lähinnä kritisoinut Horizon: An American Saga - Chapter 1:ä, en voi kuitenkaan tuomita sitä huonoksi elokuvaksi. Siitä löytyy joitain meriittejä hyvistä näyttelijäsuorituksista lähtien ja etenkin ensimmäisen tunnin aikana nähtävä apassihyökkäys on toimivan jännittävä ja lupailee hyvää loppuleffalle. Kokonaisuus on kuitenkin keskinkertainen, eikä varsinainen elokuva jättänyt juuri minkäänlaista halua nähdä jo kahden kuukauden päästä ensi-iltansa saavaa Chapter 2:a. Onneksi ennen lopputekstejä on kuitenkin luvassa jonkinlainen pikakelausversio kakkososan tapahtumista ja johan meno näyttää ykköstä kiinnostavammalta ja toiminnallisemmalta! Voi olla, että tulevaisuudessa, kun kaikki neljä Chapteria on nähty, Horizon: An American Saga muodostaakin mainion länkkärieepoksen. Tai ehkä tästä pelkästä ykkösestäkin saadaan joskus joku eheämpi neljän tunnin versio puuttuvine palasineen, vähän kuten Costnerin esikoisohjauksesta, huomattavasti paremmasta lännenelokuvasta Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990).

Costnerin ja Jon Bairdin käsikirjoitus jää todella tönköksi, minkä pohjalta Costnerin on ollut vaikeaa ohjata toimivaa filmiä. Costner näyttää aika ajoin tietävänsä, mitä tekee kameran takana, mutta vähän väliä herää myös tunne, että mies on ahmaissut aivan liian ison palan kakkua ja suuruudenhulluus muuttuu projektin kompastuskiveksi. Jos jotain elokuvassa ei kuitenkaan voi moittia, niin sen teknistä taituruutta. Horizon: An American Saga - Chapter 1 on upeasti kuvattu elokuva. Laajat ja pitkät maisemakuvat villistä lännestä ovat näyttäviä ja tätä vain tukee hieno lavastus ja puvustus. Erikoistehosteissa luotetaan vanhoihin hyviin konsteihin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu hevosen ratsastuksia ja revolverien laukauksia myöten. John Debneyn musiikki maalailee pääasiassa onnistuneesti, joskin se muuttuu ajoittain turhan melodramaattiseksi paatokseksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Horizon: An American Saga - Chapter 1, 2024, Warner Bros., New Line Cinema, Territory Pictures Entertainment

Arvostelu: Tuomari (The Punisher - 2004)

TUOMARI

THE PUNISHER

Ohjaus: Jonathan Hensleigh

Pääosissa: Thomas Jane, John Travolta, Will Patton, Laura Harring, Rebecca Romijn, Ben Foster, John Pinette, Eddie Jemison, James Carpinello, Omar Avila, Eduardo Yanez, Mark Collie, Kevin Nash, Samantha Mathis, Marcus Johns ja Roy Scheider

Genre: toiminta, rikos

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia - Unrated Extended Cut: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

The Punisher, eli suomalaisittain Tuomari perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1974. Hahmosta oli vuonna 1989 tehty Dolph Lundgrenin tähdittämä filmatisointi Rankaisija (The Punisher), joka ei kuitenkaan saanut studio-ongelmien takia kunnon levitystä, eikä siis noussut järin isoksi hitiksi. Vuonna 1997 Marvelilla ryhdyttiin suunnittelemaan uutta elokuvasovitusta hahmosta ja Jonathan Hensleigh palkattiin niin käsikirjoittamaan kuin myös ohjaamaan leffa. Hensleigh joutui työstämään tekstiään uudestaan useaan otteeseen, sillä studion myöntämä budjetti osoittautui liian pieneksi. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2003 ja lopulta Tuomari sai maailmanensi-iltansa 12. huhtikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai lähes täyslyttäyksen kriitikoilta. Itse näin Tuomarin joskus vähän yli kymmenen vuotta sitten ja pidin sitä ihan kelvollisena toimintarainana. En ole katsonut leffaa kertaakaan uudestaan, vaikka olen omistanut sen Blu-rayna jo useamman vuoden. Kun huomasin Tuomarin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

FBI-agentti Frank Castle on juuri jäänyt nauttimaan eläkepäivistään, kun rikollispomo Howard Saint tapattaa hänen koko perheensä, kostona Frankin viimeisen tehtävän aikana kuolleesta Howardin pojasta. Henkihieveriin jätetty Frank janoaa nyt kostoa Saintille ja tämän jengille.

Pääroolissa Frank Castlena, eli pahiksia niittävänä Tuomarina nähdään Thomas Jane, joka sopii osaansa varsin passelisti. Janesta löytyy sopivaa kivikasvoisuutta ja hän tulkitsee yhä vain julmemmaksi ja häikäilemättömämmäksi muuttuvaa kostajaa vakuuttavasti. Tuomari kun ei ole mikään tavallinen Marvel-sankari, joka suojelee siviilejä supervoimaisilta pahiksilta, vaan oman käden oikeutta jakava tappaja, jonka tielle ei todellakaan kannata astua. Katsojana on heti valmiina hyppäämään mukaan tämän kostoretkelle, kun elokuvan alkupäässä Frank joutuu todistamaan koko perheensä, mukaan lukien vaimonsa Marian (Samantha Mathis) ja poikansa Willin (Marcus Johns) teloituksen Saintin rikollisjengin toimesta.

     Frankin perheen kuolemasta vastuussa olevaa jengiä johtaa John Travoltan näyttelemä Howard Saint. Travolta on oikein kelpo valinta omaan osaansa, mutta hänen hahmonsa jää aika yhdentekeväksi ja unohdettavan geneeriseksi rikollispomoksi. Laura Harring esittää Howardin vaimoa, ihan yhtä häikäilemätöntä Livia Saintia, James Carpinellon tehdessä tuplaroolin pariskunnan kaksoispoikina Bobbynä ja Johnina. Will Patton nähdään Howardin uskollisimpana kätyrinä Glassina, kun taas Eddie Jemison esittää nyhveröroisto Mickeytä. Pientä huumoria mukaan yrittävät tuoda Frankin uudet naapurit, Dave (Ben Foster) ja Bumpo (John Pinette), kun taas aiemmin Marvelin X-Men -trilogian (2000-2006) Mystikko-pahista näytelleen Rebecca Romijnin esittämä naapuri Joan yrittää näyttää Frankille lempeämpää tietä. Naapurit ovat leffan heikointa antia, vaikka tarjoavatkin parit hassut hetkensä.

Tuomari tuntui toimivan itselleni paremmin uusintakatselulla kuin kymmenisen vuotta sitten. Voi olla, että se johtuu omasta kypsymisestä tai sitten siitä, että kun Marvel-elokuvasovitukset ovat muuttuneet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana aika samanlaiseksi bulkiksi, tämä rosoisempi, synkempi ja tylympi kostotarina erottuu paremmin edukseen. En siis sano, että kyseessä olisi parempi leffa kuin monet uudemmat Marvel-elokuvat vaikkapa Avengerseista Guardians of the Galaxyihin tai Captain Americoista Spider-Maneihin, mutta siitä löytyy oma viehätyksensä, jota nämä leffat eivät enää nykyään tarjoa. Yleisesti toimintaelokuvien saralla Tuomari hukkuukin sitten hieman massaan, eikä siinä ole muuta selvää erottavaa tekijää kuin ikoninen päähenkilö hemmetin päheän pääkallopaitansa kanssa.

Elokuva nappaa toimivasti mukaansa ja onnistuu alussa luomaan katsojalle tarpeeksi voimakkaan tunnesiteen, jolloin kun vääjäämätön tapahtuu ja Frank joutuu pitelemään kuolleitta vaimoaan ja poikaansa sylissään, kotisohvallakin voi tulla tippa linssiin. Katsoja todella on täysillä mukana Frankin kostoreissulla ja leffa pitää pääasiassa sujuvasti mukanaan, tarjoten vuoronperään kohtauksia, joissa Frank haavoittaa Saintin rikollisia liiketoimia tai pistää tämän kätyreitä hengiltä ja kohtauksia, joissa Saint lähettää yhä vain isompia korstoja Frankin perään. Frankin ja Kevin Nashin esittämän venäläisjättiläisen välinen kamppailu on onnistuneen tiivistunnelmainen. Kuvauksissa tehdyn mokan myötä Jane vahingossa tökkäsi oikealla puukolla Nashia, joka kuitenkin jatkoi kohtausta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Loppuhuipennus on toisaalta passelin räjähtävä, mutta silti jotenkin pieni antikliimaksi kaiken jälkeen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa sen toinen käsikirjoittaja, Jonathan Hensleigh, joka teki Tuomarissa debyyttiohjauksensa. Hensleigh'n aiempiin töihin kuuluu muun muassa koko perheen seikkailu Jumanji (1995) ja katastrofiraina Armageddon (1998). Hänen työnsä Tuomarissa on oikein kelvollista ja hän on onnistunut toimivasti tiivistämään ja hiomaan käsikirjoitusta, kun studio ei myöntynyt korkeampaan budjettiin tai Hensleigh'n mielestä riittävään kuvauspäivien määrään. Leffa on oivallisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset sopivan rujot. Frankin Tuomari-asu pääkallopaidan kanssa on simppeli, mutta sitäkin tehokkaampi. Erikoistehosteet näyttävät edelleen hyviltä ja äänitehosteet jylisevät hyvin. Äänityksestä voi kuitenkin aika ajoin huomata, että puheet on selvästi jälkiäänitetty myöhemmin studiossa. Carlo Siliottin säveltämät musiikit säestävät menoa passelisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Punisher, 2004, Columbia Pictures, Lions Gate Films, Marvel Entertainment, Marvel Enterprises, Valhalla Motion Pictures, Artisan Entertainment, St. Petersburg Clearwater Film Commission, VIP 2 Medienfonds, VIP 3 Medienfonds

Arvostelu: Halloween Ends (2022)

HALLOWEEN ENDS

Ohjaus: David Gordon Green

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Andi Matichak, Rohan Campbell, Will Patton, Kyle Richards, Michael O'Leary, Omar Dorsey, Michael Barbieri, Rick Moose, Joanne Baron, Marteen, Destiny Mone, Joey Harris, James Jude Courtney ja Nick Castle

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) on vuosien varrella noussut lajityyppinsä merkkiteosten joukkoon ja klassikkoasemaan. Elokuva sai seuraavina vuosina useita jatko-osia, Halloween II - tappajan paluun (Halloween II - 1981), muusta sarjasta poikkeavan Halloween III - pahuuden yön (Halloween III: Season of the Witch - 1982), paluun raiteilleen tehneet Halloween 4:n (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988), Halloween 5:n (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myersin (1995), uutta jatkumoa kehitelleet Halloween H20: 20 Years Laterin (1998) ja Halloween: Resurrectionin (2002), sekä uudelleenfilmatisoinnit Halloween (2007) ja Halloween II (2009). Vuonna 2018 ilmestyi uusi Halloween-elokuva, joka oli jatkoa alkuperäiselle filmille, unohtaen aiemmat jatko-osat kokonaan. Sen osoittauduttua isoksi hitiksi, tekijät ilmoittivat työstävänsä peräkanaa kaksi jatko-osaa. Halloween Kills (2021) ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta sekin oli taloudellinen menestys. Seuraavan leffan kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden tammikuussa ja nyt Halloween Ends on saanut ensi-iltansa. Omasta mielestäni alkuperäinen Halloween - naamioiden yö on yksi kauhugenren parhaista filmeistä. Jatko-osiin olen suhtautunut vaihtelevasti. Vuoden 2018 Halloween oli kelpo elokuva, mutta Halloween Kills oli aika mitäänsanomaton verimässäily. Meninkin hieman varautunein mielin katsomaan Halloween Endsiä sen ensi-iltapäivänä.

On kulunut neljä vuotta murhaaja Michael Myersin katoamisesta. Laurie Strode yrittää toipua ja jatkaa elämäänsä, kun uusi kauhu saapuu Haddonfieldiin.

Jamie Lee Curtis nähdään jo seitsemättä kertaa Laurie Stroden roolissa (elokuva ei tosin laske Halloween II - tappajan paluuta, Halloween H20:ä ja Halloween: Resurrectionia mukaan aikajatkumoonsa). Neljän vuosikymmenen odotuksen jälkeen Laurien pahimmat pelot kävivät toteen, kun murhaaja Michael Myers (James Jude Courtney ja Nick Castle) teki paluun, mikä johti myös Laurien tyttären (Judy Greer) kuolemaan. Nyt Haddonfieldin kaupungin uudesta verilöyly-yöstä on kulunut neljä vuotta, eikä Michaelia ole nähty missään. Laurie on vihdoin päättänyt siirtyä eteenpäin, eikä halua enää antautua pelolle, joka on syönyt suuren osan hänen elämästään. Curtis suoriutuu osastaan jälleen oivallisesti, saadessaan enemmän tekemistä kuin Halloween Killsissä.

     Elokuvassa nähdään myös Andi Matichak Laurien lapsenlapsena, Allysonina, joka yrittää toipua äitinsä menehtymisestä ja Michaelin kohtaamisesta, Michael O'Leary Allysonin pomona, tohtori Mathisina, sekä Omar Dorsey seriffi Barkerina, Will Patton apulaisseriffi Hawkinsina, Michael Barbieri, Marteen, Destiny Mone ja Joey Harris kiusaajanelikko Terrynä, Billynä, Stacyna ja Margona, sekä Rohan Campbell nuorena Coreynä, jota piinaa kauhistuttava onnettomuus muutaman vuoden takaa. Sivunäyttelijät suoriutuvat passelisti osistaan, mutta heidän hahmojaan hyödynnetään paikoitellen aika kehnosti. Allysonin kokemat traumat johtavat jatkuvasti kyseenalaisiin tekoihin. Sivuhahmoista juuri Coreyn kohdalla tehdään kummia ratkaisuja. Tai voiko edes puhua sivuhahmosta, sillä Corey itse asiassa tuntuu olevan elokuvan päähenkilö.

Voi itku, minkä ohjaaja David Gordon Green ja hänen johtama käsikirjoittajapoppoo Danny McBride, Paul Brad Logan ja Chris Bernier ovatkaan menneet tekemään. Vuoden 2018 Halloween oli kelpo jatko-osa kauhugenren mestariteokselle, pistäen onnistuneesti Laurien ja Michaelin takaisin tukkanuottasille. Halloween Kills oli tarinaton murhamässäily ja aika heikko esitys lupaavan alun jälkeen. Halloween Ends on lähes läpimätä törkysoppa, jota katsoessa kauhistuttaa lähinnä, kuinka kirjoittajanelikko murhaa John Carpenterin käynnistämän kauhutarinan. Tämän on nimensä mukaisesti parasta olla Halloween-saagan loppu, sillä elokuvan jälkeen ei tee mieli nähdä enää yhtään lisää Michael Myersin murhaseikkailuja.

No mikä Halloween Endsissä oli sitten niin pielessä, että se sai tämän katsojan kihisemään kiukusta elokuvateatterista poistuessa? Lähdetään siitä liikkeelle, että Greeniä ja kumppaneita ei tainnut kiinnostaa Michaelin tarinan jatkaminen enää tuon taivaallista. Ikonista William Shatner -naamiota käyttävää murhaaja nähdään elokuvassa hädin tuskin ollenkaan, kirjoittajien kehiteltyä tähän finaaliin täysin uudet kuviot. Elokuvan markkinoinnista saa käsityksen, että kyse olisi Laurien ja Michael Myersin viimeisestä yhteenotosta. Kauhuikonien eeppistä kohtaamista odottavat kokevat kuitenkin sellaisen pettymyksen, että tekisi mieli suunnata kassalle vaatimaan lippurahoja takaisin. Pettymys koituu myös kaikille, jotka odottivat leffan jatkavan Halloween Killsin murhamättölinjaa. Tappoja on vain muutama ja nekin ovat yhtä onnistuneen groteskia hetkeä lukuun ottamatta mielikuvituksettoman tylsiä.

Kyseessä on muutenkin tylsä elokuva. Odotellessaan rahoilleen vastinetta, katsoja pistetään tuijottamaan juonikuviota, mikä olisi varmasti mielenkiintoinen premissi johonkin täysin uuteen kauhuelokuvaan. Halloween-filmiin ja vieläpä uuden Halloween-trilogian päätösosaan ympättynä ratkaisu on kuitenkin käsittämätön. Elokuvaa voisi enemmänkin kuvata häiriintyneeksi romanttiseksi draamaksi. Liki kahden tunnin raina matelee eteenpäin ja katsoja vilkuilee vähän väliä kelloa ja ihmettelee puolen välin paikkeilla, että unohtivatko tekijät Michaelin kokonaan? On vaikea kuvitella John Carpenterinkaan pitäneen näkemästään leffaa säveltäessään. Halloween Ends esittää olevansa eeppinen päätösosa Carpenterin aloittamalle saagalle, mutta se tuntuu pikemminkin keskisormelta kauhumaestron luomukselle.

Greenin, McBriden, Loganin ja Bernierin käsikirjoitus on läpikotaisin tönkkö ja selväksi käy niin se, ettei tekijöillä ollut kunnon ideaa kokonaiselle trilogialle, kun he ryhtyivät tekemään vuoden 2018 elokuvaa kuin myös se, ettei heillä ollut enää ideoita Laurielle ja Michaelille kokonaista elokuvaa varten, joten heidän piti tunkea filmi täyteen kaikkea muuta. Surkean tekstin pohjalta Greenin on vaikea saada aikaiseksi mitään ohjaajana. Kauhupuoli jää todella latteaksi, eikä leffa tarjoa edes jännitettä. Edelliset elokuvat hyötyivät tietystä yksinkertaisuudesta, kun tapahtumat sijoittuivat samaan yöhön ja kaikki tuntuivat olevan vaarassa koko ajan. Nyt Michael Myers esitetään muutaman minuutin ruutuajassaan niin heiveröisenä nyhverönä, ettei tappajaa jaksa pelätä. Haddonfieldistä löytyy muita huomattavasti karmivampia äijiä, jotka nostavat niskavillat pahemmin pystyyn kuin Myers. Sentään Halloween Ends on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Leikkaus vaatisi tiivistämistä ja muutakin hienosäätöä. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset parhaimmillaan oivan raa'at. Äänimaailma luottaa liikaa koviin säikyttelypamauksiin, mutta Carpenterin, hänen poikansa Codyn ja Daniel Daviesin säveltämät musiikit toimivat jälleen kerran. Carpenterin fantastinen tunnusmusiikki (mielestäni kauhugenren paras melodia) innostaa edelleen.

Yhteenveto: Halloween Ends on ikonisen kauhusaagan surkea finaali, joka lähtee täysin sivuraiteille ja suistuu sitten niiltäkin raiteilta ojaan. Mainosten lupaileman Laurie Stroden ja Michael Myersin viimeisen yhteenoton sijaan elokuva keskittyy uusiin kuvioihin, työntäen oletetut päähenkilöt sivuhahmoiksi - pahimmillaan liki statisteiksi omassa filmissään. Elokuvan tarina sopisi mainiosti johonkin täysin muuhun ja uuteen kauhuleffaan, mutta Halloween-saagan päätösosassa ratkaisu on kummallinen, suorastaan käsittämätön. Lähes kaksituntinen elokuva on hämmentävän tylsä, tekijöiden keskittyessä lähinnä uuden hahmon draamaan, eikä kauhuun ja murhiin. David Gordon Green, Danny McBride ja kumppanit yllättävät katsojat jatkuvasti sillä, kuinka pöljää tekstiä he saavatkaan aikaiseksi. Katsojaa suututtaa koko ajan enemmän ja kun Laurie ja Michael vihdoin ja viimein kohtaavat, ei katsojaa enää onnistuta voittamaan puolelleen. Sentään leffan tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia ja näyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan. Filmi on kuitenkin erinomainen osoitus siitä, kuinka surkea käsikirjoitus voikaan horjuttaa ja lopulta tuhota muuten lahjakkaiden tekijöiden työpanoksen. Halloween Ends on todellinen virhearvio, joka tulee luultavasti vajoamaan ihmisten mielissä samaan kastiin vaikkapa Jason Goes to Hell: The Final Friday -kammotuksen (1993) kanssa. Toivon mukaan tämä nyt ihan oikeasti on Halloweenin loppu. Hollywoodin tuntien ei kuitenkaan kestä montaa vuotta, kun uudet tekijät kokevat tarpeelliseksi tuoda Michael Myersin takaisin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween Ends, 2022, Universal Pictures, Miramax, Blumhouse Productions, Rough House Pictures, Trancas International Films

Arvostelu: The Forever Purge (2021)

THE FOREVER PURGE

Ohjaus: Everardo Gout

Pääosissa: Ana de la Reguera, Tenoch Huerta, Josh Lucas, Cassidy Freeman, Leven Rambin, Will Patton, Will Brittain, Alejandro Edda, Sammi Rotibi, Zahn McClarnon ja Jeffrey Doornbos

Genre: kauhu, toiminta

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuelokuva Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014), The Purge: Election Year (2016) ja The First Purge (2018) olivat kaikki edeltäjiään menestyneempiä lippuluukuilla, vaikka jokainen saikin lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta. Elokuvien perään päätettiin tehdä televisiosarja The Purge, joka kuitenkin pyöri vain kahden kauden ajan vuodesta 2018 vuoteen 2019. Viidennen elokuvan suunnittelukin lähti nopeasti liikkeelle ja sen kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Yhdysvalloissa ja monessa muussa maassa The Forever Purge -nimen saanut leffa julkaistiin kesällä 2021, mutta Suomeen elokuva saapui vasta syksyllä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse en ole koskaan pahemmin piitannut Purge-elokuvista. Vuonna 2020 katsoin ja arvostelin elokuvat ja sarjan läpi valmistautuessani uuteen filmiin ja kun The Forever Purge oli vihdoin katsottavissa myös Suomessa, vuokrasin ja katsoin sen.

Jokavuotinen Puhdistuksen yö on juuri päättynyt Yhdysvalloissa, mutta eräs ryhmä ei suostukaan lopettamaan kaaosta ja anarkiaa. Yhdessä karjatilan omistavan Tuckerin perheen kanssa pariskunta Juan ja Adela yrittävät päästä pakoon näitä Iankaikkisia Puhdistajia.

Tällä kertaa keskelle Yhdysvaltojen kuvitteellista juhlaa, Puhdistuksen yötä, jolloin kaikki rikokset ovat sallittuja 12 tunnin ajan, päätyvät Meksikosta muuttanut pariskunta Juan ja Adela (Tenoch Huerta ja Ana de la Reguera), sekä Tuckerin perhe, johon kuuluvat Caleb-isä (Will Patton), hänen tyttärensä Harper (Leven Rambin) ja poikansa Dylan (Josh Lucas) ja Dylanin vaimo Cassie (Cassidy Freeman). Valitettavasti tälläkään kertaa Purge-leffan hahmogalleria ei tee minkäänlaista vaikutusta, eikä kenestäkään huomaa piittaavan elokuvan edetessä. Hahmot ovat tylsän pahvisia, eikä yhdenkään kohtalolla ole mitään merkitystä. Meksikolaistaustaisesta parista voisi helposti saada enemmän irti, mutta elokuva on tehty vailla mitään yritystä ja hekin jäävät latteiksi. Näyttelijät yrittävät parhaansa sen kanssa, mitä heille tarjotaan käsikirjoituksessa ja ohjauksella, mutta eipä se todellakaan paljoa ole.

Tylsät hahmot on vain yksi syistä, miksi liian pitkäksi venähtäneen Purge-elokuvasarjan jo viides osa, The Forever Purge on kehno raina. Kun hahmojen kohtaloista ei piittaa, ei leffasta myöskään löydy jännitettä. Ja kun kyseessähän pitäisi olla jonkin sortin kauhuelokuva tai vähintään trillerintapainen, jännityksen puute viittaa isoon epäonnistumiseen. Suoraan sanottuna The Forever Purge on erittäin tylsä elokuva. Leffasarjan tutut jipot on jo käytetty, eikä viidenteen filmiin millään keksitä mitään oikeasti uutta. Ainoa uutuus yrittää olla se, että mukana on ihmisryhmä, jolle 12 tunnin "puhdistautuminen" ei riitäkään, vaan he haluavat jatkaa hirmutekoja vielä sireenin soitua merkiksi siitä, että nyt pitää taas käyttäytyä kiltisti ja unohtaa naapurin tai työkaverin kanssa se, että juuri yritettiin tappaa toisemme.

Näiden Iankaikkisten Puhdistautujien (joiksi jengi itseään julistaa) kautta elokuvasarja pyrkii jälleen ottamaan entistä vahvemmin kantaa poliittisiin asioihin ja Yhdysvaltojen meininkiin. Leffasarjan lähtiessä liikkeelle satiirintapainen kohdistui enemmän jenkkilän aseihannoinnille, rikollisuuden määrälle ja rikkaiden asemalle, mutta sanoma on kääntynyt enemmän siihen, kuinka Puhdistus onkin valkoisten tapa päästä eroon etnisistä ihmisryhmistä. Iankaikkiset Puhdistajat haluavat "puhdistaa" Yhdysvallat maahanmuuttajista ja niinpä Juan ja Adela osuvat heidän silmätikuikseen heti leffan alussa. Vaikka toisaalta on hyvä, että leffasarja yrittää sanoa jotain maan tilanteesta, on elokuva liiankin aggressiivinen ja saarnaava, vieden kaiken mahdollisen huvin pois filmistä. Elokuvan yritys sanoa jotain merkittävää tulee lopulta takellellen ulos tyylillä: "rasismi on muuten ikävä juttu ja sille pitäisi varmaan tehdä jotain." Keskittyisivät vain näyttämään, millaisiksi hirviöiksi itse kukin muuttuu, kun heille antaa luvan tehdä ihan mitä vain.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Everardo Gout, jonka aiempiin töihin kuuluu lähinnä lyhytelokuvia ja jaksoja eri televisiosarjoista, kuten Luke Cagesta (2016-2018) ja Snowpierceristä (2020-). Goutin työ on ponnetonta, eikä hän saa rakennettua tunnelmaa ollenkaan. Käsikirjoituksen taas on jälleen rustannut James DeMonaco, jolla on täysin ideat loppu. Ainoa älynväläys on, että tässä kuvitteellisessa maailmassa Yhdysvalloissa annetaan työpaikkabonukset juuri ennen Puhdistuksen yötä, jotta työntekijät voisivat ostaa aseita ja puolustaa itseään, jotta pystyisivät tehdä töitä seuraavankin vuoden ajan. Se kuulostaa hyvin amerikkalaiselta. Tekniseltä puoleltaan The Forever Purge ei myöskään ole kaksinen. Seassa on oivaa kuvausta, ihan päheitä puhdistautujien asuja, sekä kelvollisia ääniefektejä. Erikoistehosteista kuitenkin huomaa pienen budjetin, aivan kuin leffa olisi alun perinkin tehty katsottavaksi televisiosta.

Yhteenveto: The Forever Purge on kehno yritys pitää kuolemaa tekevää kauhuleffasarjan tapaista hengissä. Tutusta ideasta ei oikein keksitä enää mitään uutta ja niinpä homma on venytetty seuraavalle tasolle ajatuksella "mutta mitä jos jotkut haluavatkin olla rikollisia joka päivä?" Elokuvan syyttelevä sormi osoittelee kiusallisesti vähän joka suuntaan, mutta sen sijaan, että filmi oikeasti julistaisi jotain jonkin puolesta, lopputulos on pelkkä heiveröinen ääni massan keskellä. Kauhuleffaksi The Forever Purge on myös harmillisen vaisu, eikä sen aikana pääse jännittämään. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta, joten heidän edesottamustensa seuraaminen on aika pitkäveteistä puuhaa. Elokuvasarjan luoja James DeMonaco oli aiemmin sanonut tämän jäävän viimeiseksi Purgeksi, mutta eipä taida tulla yllätyksenä, että kuudetta filmiä suunnitellaan parhaillaan. Sitä odotellessa yritän puhdistaa mieleni tästä pökäleestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Forever Purge, 2021, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Platinum Dunes, Man in a Tree, Perfect World Pictures

Arvostelu: Halloween Kills (2021)

HALLOWEEN KILLS

Ohjaus: David Gordon Green

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Judy Greer, Andi Matichak, Will Patton, Anthony Michael Hall, Kyle Richards, Nancy Stephens, Dylan Arnold, Robert Longstreet, Charles Cyphers, Omar Dorsey, Scott MacArthur, Michael McDonald, James Jude Courtney ja Nick Castle

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli kriitikoiden kehuma menestys, joka inspiroi valtavan määrän muita kauhuelokuvia, sekä rakensi pohjan omalle elokuvasarjalleen. Vuonna 2015 alkoi uuden elokuvan teko, joka pyyhki aiemmat jatko-osat aikajanalta. Lopputuloksena oli vuoden 2018 Halloween, joka oli pidetty hitti, joten sille ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Tekijät ilmoittivatkin suoraan tekevänsä kaksi jatko-osaa, nimeltään Halloween Kills ja Halloween Ends (2022). Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään vuodella eteenpäin. Nyt Halloween Kills ilmestyy vihdoin teattereihin ja itse odotin sitä hieman varautunein mielin. Mielestäni vuoden 2018 Halloween oli kelvollinen jatkumo yhdelle kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista, mutta aloin pelätä, että tekijät lipsuisivat vanhojen jatko-osien tielle, ilmoittaessaan tekevänsä kaksi leffaa lisää peräkkäin. Olin silti toiveikas, mennessäni katsomaan Halloween Killsiä sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

Samaan aikaan, kun Laurie Strode on perheineen matkalla sairaalaan, Michael Myers pääsee vapaaksi palavasta talosta ja Haddonfieldin verilöyly jatkuu.

Jamie Lee Curtis palaa ikoniseen rooliinsa Laurie Strodena, jo pariin otteeseen Michael Myersin (maskin takana hönkimässä James Jude Courtney ja Nick Castle) kynsistä karanneena selviytyjänä. Vaikka Curtisiä on jälleen ilo nähdä roolissa, ei hän saa melkein mitään tekemistä tällä kertaa. Laurie lähinnä yrittää toipua saamistaan vammoista, samalla kun hänen tyttärensä Karen (Judy Greer) ja tämän tytär Allyson (Andi Matichak) nostetaan elokuvan keskiöön. Greer ja Matichak jatkavat hyvää työtään edellisestä osasta äitinä ja lapsena, jotka vihdoin uskovat Laurien tarinoihin möröstä.

     Lisäksi filmissä nostetaan esille Laurien lisäksi muita alkuperäisestä Halloween - naamioiden yöstä selvinneitä hahmoja. Kyle Richards, Charles Cypher ja Nancy Stephens palaavat rooleihinsa Lindseynä, seriffi Brackettina ja hoitaja Marionina. Anthony Michael Hall näyttelee Tommy Doylea, jonka lapsenvahtina Laurie toimi alkuperäisessä elokuvassa ja joka nousee nyt vimmaisesti johtamaan kaupunkilaisia, jotka päättävät tappaa Michaelin itse. Lisäksi elokuvassa nähdään monia muita, lähinnä potentiaalisina uhreina Michaelille. Näyttelijät suoriutuvat kelvollisesti osistaan, mutta paikoitellen käsikirjoituksen tarjoama kehno dialogi muodostaa vaikeuksia uskottaviin vuoropuheluihin.

Harmillisesti minun täytyy todeta, että etukäteen kokemani pelot Halloween Killsistä osoittautuivat aiheellisiksi. Vuoden 2018 filmin jälkeen tekijät päättivät haukata liian ison palan ja ryhtyessään työstämään samanaikaisesti kahta jatko-osaa, he eivät jääneet miettimään yhtään, toimiiko uuden trilogian keskimmäinen palanen omana teoksenaan. Ei toimi. Kyseessä on aika tarpeeton väliosa, jonka pettymystä lisää se, että sitä piti koronan takia odottaa vuosi lisää. Tarinaa elokuvassa on hädin tuskin lainkaan ja filmi on lähinnä pelkkä sarja kohtauksia, joissa Michael Myers tappaa ihmisiä. Tappokohtaukset ovat sentään luovia ja tekijät ovat päästäneet mielikuvituksensa laukata siinä, millaisin eri tavoin ihmisiä voi pistää hengiltä. Gore-slashereiden ystäville on luvassa herkkua ja tekoverellä mässäillään kieron tyydyttävästi. Brutaalit tapot eivät kuitenkaan johda hyvään elokuvaan, jos sillä ei ole muuta tarjottavana.

Ei Halloween Kills kuitenkaan erityisen huono ole. Se on lähinnä todella laiska ja liiankin vauhdilla kasaan kyhätty jatko-osa. Siinä, missä viime elokuvassa käsikirjoittajaduo David Gordon Green ja Danny McBride keskittyivät rakentamaan jännitettä Michaelin paluusta ja saivat luotua hyvän perhekonfliktin Laurien, Karenin ja Allysonin välille, tästä uupuu se kaikki. Filmi on lähinnä pelkkää tappamista alkuteksteistä lopputeksteihin ilman hahmojen kehittymistä, tarinan rakentelua tai edes minkäänlaisia juonenkäänteitä. Ainoa mielenkiintoinen puoli, jonka Green, McBride ja mukaan liittyvä Scott Teems ovat tekstiinsä keksineet, on se, kuinka paniikin leviäminen vaikuttaa Haddonfieldin kaupunkilaisiin. Väkijoukko marssii lähestulkoon soihtujen ja talikoiden kanssa pitkin katuja ja elokuvasta saakin hyvän juomapelin siitä, kuinka montaa kertaa joku sanoo "pahuus kuolee tänä yönä".

Käsikirjoittamisen lisäksi David Gordon Green jatkaa myös ohjaajana, muttei tee läheskään yhtä hyvää työtä kuin viimeksi. Hän luottaa liikaa kovien äänien saattelemiin äkkisäikäytyksiin todellisen kauhun tunnelman luomisen sijaan. Elokuva saa säpsäytettyä muutaman kerran, mutta erityistä pelkoa ei enää muodostu - mikä johtuu myös siitä, että katsoja tietää, että tällekin on vielä tulossa jatkoa. Tekniseltä puoleltaan Halloween Kills on sujuvasti tehty, vaikka leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä varttia vaille kahden tunnin kesto on näin sisällöttömälle leffalle liikaa. Kuvaus on mainiota ja varsinkin otos palavasta talosta esille astuvasta Michaelista on upea. Lavasteet, valaisu ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja John Carpenterin, Cody Carpenterin ja Daniel Daviesin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti. Carpenterin luoma ikoninen Halloweenin tunnusmusiikki saa innostumaan kerta toisensa perään, vaikkei elokuva muutoin kummoinen ole.

Yhteenveto: Halloween Kills on valitettavan heikko ja laiskasti kyhätty jatko-osa menevälle vuoden 2018 elokuvalle. Edellisen osan jännityksen pohjustus ja kiinnostavasti rakennettu perhekonflikti saavat kyytiä ja käsikirjoitus sisältää lähinnä vuoronperään Michaelia tappamassa ihmisiä ja ihmisiä huutamassa, että pahuus kuolee tänä yönä. Vaikka mukana onkin kekseliäitä ja verisiä tappoja, jotka saavat kauhufanit myhäilemään, elokuva tuntuu täysin tyhjänpäiväiseltä rahastusrainalta, joka alkaa tylsistyttää yksitoikkoisuudellaan loppupäässä. Elokuva kaipaisi reipasta tiivistämistä, sillä varttia vaille kahden tunnin kestossa on niin vähän sisältöä. Hyvänä ideana se sentään sisältää tekijöiden pohdiskelua siitä, kuinka pelko ja pakokauhu ryhtyvät kärjistymään äkkipikaisiksi teoiksi ja sokeaksi väkivaltaisuudeksi, joka vain johtaa Michaelin uusiin voittoihin. Tekniseltä puolelta löytyy omat ansionsa ja ikoninen tunnusmusiikki saa innostumaan laimeankin rainan aikana, mutta siihen se jää. Nyt odotan ristiriitaisin tuntein vuoden päästä ilmestyvää Halloween Endsiä (aivan kuin tämä elokuvasarja muka joskus päättyisi) ja että onnistuvatko tekijät viemään trilogiansa edes jotenkin kunnialla päätökseen köykäisen väliosan jälkeen?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween Kills, 2021, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Miramax, Home Again Productions, Rough House Pictures, Trancas International Films

Arvostelu: Minari (2020)

MINARI

Ohjaus: Lee Isaac Chung

Pääosissa: Steven Yeun, Han Ye-ri, Alan Kim, Noel Kate Cho, Youn Yuh-jung, Will Patton, Jacob M. Wade ja Scott Haze

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Minari on Lee Isaac Chungin ohjaama ja käsikirjoittama draamaelokuva, joka perustuu osittain Chungin omaan lapsuuteen. Chung työsti elokuvan tekstin vuonna 2018 ja sai Plan B Entertainmentin tarttumaan projektiinsa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja Minari sai maailmanensi-iltansa jo tammikuussa 2020 Sundancen elokuvajuhlilla. Sen jälkeen filmiä esitettiin eri festivaaleilla ja sen oli tarkoitus saada kunnon teatterikierroksensa vuoden 2020 aikana, mutta kun alkanut koronaviruspandemia sulki maailman elokuvateatterit, teatterijulkaisua piti siirtää. Hiljalleen Minaria on ryhdytty esittämään teattereissa ja nyt se saapuu myös Suomeen. Oma kiinnostukseni filmiä kohtaan heräsi vasta, kun se alkoi saamaan palkintoehdokkuuksia eri gaaloissa - mm. parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miespääosan, musiikin ja naissivuosan Oscar-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen, parhaan vieraskielisen elokuvan, ohjauksen, miessivuosan, roolituksen, musiikin ja naissivuosan BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälleen jälkimmäisen, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globen. Olinkin iloinen, kun pääsin päivää Oscar-gaalan jälkeen katsomaan Minarin sen lehdistönäytöksessä.

1980-luvulla eteläkorealainen Yin perhe muuttaa Yhdysvaltoihin, Arkansasiin, missä perheenisä Jacob toivoo voivansa perustaa korealaisfarmin ja myydä tuotteita amerikkalaisille.

Elokuvan seuraamaan Yin perheeseen kuuluvat parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden saaneen Steven Yeunin näyttelemä Jacob-isä, Han Ye-rin näyttelemä Monica-äiti, Noel Kate Chon esittämä Anne-tytär, parhaan miessivuosan BAFTA-ehdokkuuden saaneen 9-vuotiaan Alan Kimin näyttelemä David-poika ja parhaan naissivuosan Oscar- ja BAFTA-palkinnot voittaneen Youn Yuh-jungin esittämä myöhemmin perheen kanssa asumaan saapuva isoäiti Soon-ja. Näyttelijävalinnat ovat läpikotaisin nappivalintoja aikuisista lapsiin. The Walking Dead -sarjasta (2010-) parhaiten tunnettu Yeun on erinomainen isähahmona, joka uskoo täysillä "amerikkalaiseen unelmaan" ja menestymiseen farmibisneksessä Yhdysvalloissa. Ye-rin on yhtä lailla loistava epäilevänä Monica-vaimona. Cho on todella oivallinen isosiskona, mutta pieni Kim on ällistyttävän hyvä pikkuveli Davidina. Hän suorastaan sädehtii aina ollessaan ruudulla ja hahmon valloittavan sympaattinen riemu vääntää katsojan ilmeen väkisinkin leveään hymyyn. Jo ennen leffan ilmestymistä olin iloinen pojan puolesta, hänen voitettua Critics' Choice Movie Awardin parhaana nuorena näyttelijänä. Yuh-jung taas voitti täysin ansaitusti BAFTA:n ja Oscarin roolityöllään perheen isoäitinä. Hän eläytyy niin täysillä vekkulimaisen roolinsa vietäväksi, ettei voi muuta kuin ihailla. Näyttelijöille kirjoitetut hahmot ovat myös toinen toistaan kiinnostavampia ja jokaiseen panostetaan hienosti ja syvällisesti filmin kulkiessa eteenpäin.

Ennen kuin siirryn kehumaan Minaria lisää, on minun tähän väliin pakko mainita ainoa todellinen kritiikkini elokuvaa kohtaan ja se on suorastaan hävytön Mountain Dew -juoman mainostaminen ja tuotesijoittelu. Kyse ei todellakaan ole vain siitä, että juoma näkyy aina silloin tällöin taustalla, vaan se tuodaan vähän väliä esiin ja juomaa hehkutetaan jopa väkisin. Leffasta löytyy noin minuutin lyhyt kohtaus, missä David-poika herää aamulla ja välittömästi kaataa itselleen lasillisen Mountain Dew'ta. Hän laskee ison pullon pöydälle niin, että logo on selvästi näkyvissä ja vielä samalla toteaa, että tämä on suosikkijuomani. Tämä sponsoripuoli oli aivan kaameaa, eikä istunut filmiin lainkaan.

Nyt kun se moite on hoidettu pois alta, niin en voi muuta kuin sanoa, että olipas Minari aivan valloittavan lumoava, ihana ja liikuttava elokuva! Heti ensiminuuteistaan lähtien filmi onnistuu nappaamaan mukaansa kauniin kuvastonsa ja Emile Mosserin säveltämien hienojen melodioiden kautta. Vähitellen sitä sitten todella uppoutuu tämän perheen tarinan vietäväksi. Näyttelijät ovat fantastisia ja heidän hahmonsa erinomaisesti kirjoitettuja, joten heidän kertomuksensa seuraaminen on erittäin mielenkiintoista puuhaa. Kulttuurien kohtaaminen on työstetty mukaan onnistuneesti, eteläkorealaisen perheen totutellessa amerikkalaisiin tapoihin. Yit tuntuvat todelliselta perheeltä, todellisine ongelmineen ja hyvine puolineen. Vanhempien väliset konfliktit ovat autenttiset, mutta myös onnen hetket tuntuvat aidoilta, päätymättä liiallisen siirappisuuden puolelle. Hauskoja hetkiä on luvassa vähän väliä, eikä koskettavuudelta vältytä. Voi hyvinkin olla, että elokuvan aikana pyyhkii silmäkulmistaan niin surun kuin onnenkin kyyneliä.

Lee Isaac Chung tekee hienoa työtä niin käsikirjoituksensa kanssa kuin ohjaajana. Chung on ammentanut omista kokemuksistaan eteläkorealaistaustaisena, joka on kasvanut Yhdysvalloissa, mikä tarjoaa filmille todella henkilökohtaisen ja siten voimakkaan tunteen. Hänen rakentama tunnelmansa on kaikin puolin miellyttävä ja kun tämän perheen tarinaa uppoutuu seuraamaan, jää jopa hieman haikea olo, kun lopputekstien alkaessa heistä pitää päästää irti. Tekniseltä toteutukseltaan Minari on myös vakuuttava teos. Kuvaus on todella tyylikästä kaikessa hienovaraisuudessaan ja sitä vain auttaa lämmin, suorastaan suloinen värimaailma. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja niillä herätetään 1980-luku oivasti takaisin henkiin. Kun on viime vuosien aikana tottunut siihen, että kasari esitetään filmeissä räikeiden neon-valojen loisteessa, tällainen pienimuotoisempi ilme on piristävää. Äänimaailma on hyvin luotu ja kuten jo ehdinkin kehua, Emile Mosserin musiikit lisäävät teoksen kauneutta.

Yhteenveto: Häikäilemättömästä ja nolosta Mountain Dew -mainonnastaan huolimatta Minari on suorastaan valloittavan ihana elokuva. Tunnelma on kaikin puolin upeasti luotu ja tarinaan uppoutuu täysillä mukaan. Yin perheen elämää Yhdysvalloissa on todella mielenkiintoista seurata, etenkin kun hahmot ovat näin hyvin kirjoitettuja ja heidän näyttelijänsä tekevät loistotyötä. Steven Yeun ja Han Ye-rin ovat erinomaiset päärooleissa perheen vanhempina, mutta leffan todelliset tähdet ovat nuori Alan Kim ja Oscarin ja BAFTA:n voittanut Youn Yuh-jung perheen poikana ja isoäitinä. Kulttuurien kohtaaminen on taidokkaasti toteutettu, kuten myös perheen sisällä tapahtuvat konfliktit. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, kuten myös herkkyyttä. Tekniseltä puoleltaankin Minari on hieno teos vaikuttavan kuvauksensa ja Emile Mosserin säveltämien kauniiden musiikkien ansiosta. Lee Isaac Chungin ohjaus ja käsikirjoitus ovat taidokkaat, Chungin ammentaessa oman elämänsä kokemuksista, tehden Minarista hyvin henkilökohtaiselta tuntuvan elokuvan, jota ei voi muuta kuin suositella erittäin lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Minari, 2020, Plan B Entertainment

Arvostelu: Halloween (2018)

HALLOWEEN

Ohjaus: David Gordon Green
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Judy Greer, Andi Matichak, Toby Huss, Haluk Bilginer, Will Patton, Dylan Arnold, Virginia Gardner, Jefferson Hall, Rhian Rees, Miles Robbins, Drew Scheid ja Nick Castle
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) nousi ennakkoarvioistaan huolimatta suureksi hitiksi ja vuosien varrella myös klassikkoasemaan. Leffa sai ison kasan jatko-osia ja 2000-luvun alussa myös kaksi uudelleenfilmatisointia Rob Zombien toimesta. Vuonna 2009 ilmestynyt Halloween II ei ollut mikään suuri hitti, mutta se tuotti tarpeeksi rahaa, jotta tekijät alkoivat suunnitella kolmatta osaa. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja lopulta siihen kiinnitetyt tekijät siirtyivät eri leffan pariin. Vuonna 2015 ilmoitettiin, että kolmannen osan sijaan uusi Halloween-elokuva tulisikin olemaan täysin uusi ja itsenäinen teos. Kuitenkin samana vuonna Dimension Films -yhtiö menetti oikeudet Halloween-sarjaan, jolloin projekti lakkautettiin. 2016 Blumhouse- ja Miramax-yhtiöt nappasivat elokuvasarjan oikeudet itselleen ja alkoivat työstämään uutta leffaa. Projekti saatiin kuin saatiinkin rullaamaan ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa. Ja nyt, vihdoin ja viimein uusi Halloween-elokuva on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin heti, kun kuulin, että sarja saisi jälleen jatkoa. Petyin hieman ensimmäiseen traileriin, mutta sen jälkeiset mainokset ovat jälleen nostaneet kiinnostustani. Innostukseni lisääntyi, kun luin lähes ylistäviä ennakkoarvosteluja, mutta samalla hämmennyin, kun juuri ennen ensi-iltaa julkaistut arviot olivat myös aika negatiivisia. Meninkin hieman ristiriitaisin tuntein katsomaan leffan ja lähdinkin pois jokseenkin ristiriitaisin tuntein.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan alkuperäistä elokuvaa Halloween - naamioiden yö!

40 vuotta alkuperäisen Halloweenin tapahtumien jälkeen henkiinjäänyt Laurie Strode on kouluttanut itsensä taistelijaksi siltä varalta, että hän joutuisi kohtaamaan murhaaja Michael Myersin uudestaan. Halloween-yönä Laurien pahin pelko käy toteen ja Michael saapuu takaisin kaupunkiin etsimään Laurieta ja tämän perhettä...

Jamie Lee Curtis palaa Laurie Stroden rooliin ja tarjoaa huomattavasti paremman roolisuorituksen kuin alkuperäisessä Halloween - naamioiden yössä. Tämä on tietty täysin ymmärrettävää, sillä alkuperäinen elokuva oli Curtisin ensimmäinen elokuvarooli ja näiden 40 vuoden aikana hänellä on ollut hyvin aikaa kehittyä. Curtis selvästi nauttii tämän leffan teosta ja hän hyppää täysillä mukaan ikääntyneen Laurien saappaisiin. Paikoitellen Curtisin roolityö takeltelee, mutta tämä johtuu lähinnä pöhköistä repliikeistä, joita hänelle on joihinkin hetkiin kirjoitettu. Hahmona Laurie on täysin toisenlainen kuin alkuperäisessä Halloweenissa. Herkkä ja ujo tyttö on muuttunut tiukaksi ja tylyksi erakoksi, joka valmistautuu Michael Myersin vapautumiseen kuin tuomionpäivään. Tuomionpäivästä puheenollen, usein elokuvan aikana Laurie tuntuu hyvin vahvasti Sarah Connorilta Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991). Molemmat ovat selvinneet pysäyttämättömältä voimalta ja yrittäneet varoittaa tästä muita, mikä saa muut pitämään heitä hulluina. He ovat myös yrittäneet kouluttaa lapsensa sitä varten, jos tämä tappaja palaisi, mikä on johtanut rikkinäiseen äiti-lapsi -suhteeseen. Harmi vain, ettei Curtis ole läheskään yhtä cool kuin Linda Hamilton Terminatorissa.
     Vuosien varrella Laurie on saanut tyttären, Karenin (Judy Greer), joka on aikuistuessaan mennyt naimisiin ja saanut oman lapsen, Allysonin (Andi Matichak). Valitettavasti Laurien ja Karenin vaikeaa suhdetta käsitellään hyvin kömpelösti, sekä aivan liian vähän, jolloin se ei saa hetkautettua katsojaa. Sen sijaan elokuva keskittyy yllättävänkin (vai pitäisikö sanoa käsittämättömän) paljon Allysonin ja tämän poikaystävän, Cameronin (Dylan Arnold) väliseen suhteeseen. Hahmoina Allyson ja Karen eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta Greer ja Matichak tekevät tarpeeksi hyvää työtä saadakseen katsojan kannustamaan heitä. Karenin miestä esittävä Toby Huss tekee myös ihan kelpo työtä, vaikka hänen roolikseen jää perinteinen "en-usko-naisten-hössötyksiin-kauhuleffoissa" -mieshahmo.
     Elokuvassa nähdään myös Will Patton Michaelia jahtaavana poliisina, Haluk Bilginer Michaelia tutkivana tohtori Sartainina, Virginia Gardner Allysonin parhaana kaverina ja Miles Robbins tämän poikaystävänä, Drew Scheid Cameronin parhaana ystävänä, sekä Jefferson Hall ja Rhian Rees Michaelista tutkimusta tekevinä toimittajina. Hahmot eivät ole kovin kiinnostavia, joten on alusta alkaen selvää, että monet heistä päätyvät Michael Myersin uhreiksi.
     Itse murhaaja Michael Myersia esittävät James Jude Courtney ja alkuperäisestä Halloweenista tuttu Nick Castle. Tuttuun tapaansa Michael on karmiva ilmestys, hiippailessaan naapurustossa valkoiseksi maalattu, vaikkakin hyvin kulunut William Shatner -maski päässään. Michael on edelleen yhtä vaarallinen uhka kuin alkuperäisessä leffassa, vaikka alussa onkin hieman hassua, että kyseessä on jo vanha pappa.

Kun sanoin, että poistuin teatterista ristiriitaisin tuntein, tarkoitin, että suurimmaksi osaksi leffan ajasta en osannut sanoa, onko se hyvä vai ei. Paikoitellen Halloween on todella hyvä, jännittävä ja mielenkiintoinen, mutta välillä se on myös typerä ja pitkäveteinen. Elokuvalla esimerkiksi kestää oudon kauan lähteä käyntiin. On ymmärrettävää, että alussa täytyy näyttää, millaiseksi Laurie on muuttunut, sekä esitellä hänen perheensä, mutta tätä ei tehdä kovin kiinnostavalla tavalla. Ensimmäisen puolen tunnin ajan katsojana lähinnä odottaa, milloin Michael Myers pääsee vapaaksi vankilasta ja aloittaa murharetkensä. Murhaajaa tutkivat toimittajat saavat alkupäässä aivan liikaa ruutuaikaa, eikä heidän tutkimuksensa kerro katsojille mitään sen enempää kuin mikä kerrottiin jo alkuperäisessä osassa: Michael Myers on sisältä pelkkää pahuutta. Olisi ollut paljon kiinnostavampaa, jos toimittajat olisivat tutkineet, kuinka tappaja päätyi takaisin telkien taakse, vaikka Halloween - naamioiden yö päättyi siihen, että hän pääsi karkuun. Tämä vain on sellainen juoniaukko, mikä pitää hyväksyä heti alussa, jotta loppuleffasta voi nauttia.

Kun Michael sitten vihdoin pääsee vapaaksi, hakee ikonisen naamarinsa ja lähtee tositoimiin, tuntuu elokuva vihdoin käynnistyvän. Pitkät kuvat, mitkä seuraavat Michaelia, tämän kulkiessa naapuruston katua pitkin ja vaaniessa uhrejaan ovat aivan mielettömän hyviä ja jännittäviä. Ne saisivat katsojan antamaan anteeksi ensimmäisen puolen tunnin takeltelun, jos siitä ei jatkuvasti leikattaisi johonkin tylsempään. Ketä muka kiinnostaa Allysonin ja Cameronin tanssijaiset? Tämän leffanhan oli tarkoitus kertoa siitä, kun Laurie ja Michael Myers kohtaavat toisensa vuosien jälkeen! Pitkän ajan elokuva heittelee niin, että se näyttää sekaisin jännittäviä murhakohtauksia ja tylsiä draamakohtauksia, joihin kirjoitetut tunteet eivät välity katsomoon. Jossain kohtaa tekijät yrittävät vetäistä maton katsojien jalkojen alta, mutta epäonnistuvat siinä pahasti. Onneksi loppuleffa ei silti ole täysin tuhoon tuomittu, vaan Halloween itse asiassa paranee huomattavasti, kun se pääsee huipennukseensa. Vaikka elokuva on siihen mennessä sisältänyt hieman karmivia hetkiä, vasta finaali saa jännittämään ja vasta silloin katsoja saa rahoilleen vastinetta. Lähes erinomaisesti rakennettu huipennus saikin minut lopulta tarpeeksi tyytyväiseksi, jotta sain annettua positiivisen arvosanan elokuvalle. Alkuperäisen klassikon tasoa en koskaan uskonut tämän Halloweenin saavuttavan, mutta olin silti pettynyt lopputulokseen. Elokuvasta kun jatkuvasti huokuu ainekset huomattavasti parempaankin tekeleeseen.

Elokuvan on ohjannut pääasiassa komedioista tunnettu David Gordon Green, joka osoittaa pätevyytensä myös kauhupuolella. Paikoitellen Green luottaa turhankin paljon äkkisäikäytyksiin, mutta muutama kohtaus osoittaa, että hän osaa luoda kunnon tunnelmaakin, eikä pelkkiä halpoja kikkoja. Green on myös toiminut käsikirjoittajana yhdessä Jeff Fradleyn ja koomikko Danny McBriden kanssa, ja heidän tekstistään huokuu rakkaus alkuperäistä Halloweenia kohtaan. Filmi on täynnä pieniä viittauksia sarjan kaikkiin osiin, vaikka tarina onkin jatkoa vain alkuperäiselle leffalle. Välillä tämä johtaa todella typeriin repliikkeihin, mutta pari viittausta ovat oikeasti nokkelia. Greenin lisäksi myös McBriden komediatausta näkyy selvästi, sillä muutamassa kohtauksissa vitsejä kuullaan montakin. Olen huomannut, että tämä on aiheuttanut kritisointia, mutta itse pidin esimerkiksi Vickyn vahtimasta vitsikkäästä muksusta (Jibrail Nantambu), jonka repliikit ovat hulvattomia. Sitten taas mukana on täysin turha kohtaus, jossa kaksi poliisia keskustelevat lounaistaan, minkä voisi poistaa kokonaan. Elokuvassa on muutenkin kohtia, jotka olisi pitänyt leikkaamossa karsia. Muuten filmi on kuitenkin ihan hyvin leikattu ja aivan erinomaisesti kuvattu. Visuaaliselta ilmeeltään Halloween on todella tyylikkään näköinen niin kuvauksellisesti ja valaisullisesti kuin lavasteiltaan ja maskeerauksiltaan. Kun itse tapahtumat eivät kiinnostaneet, jäin seuraamaan hienoa teknistä toteutusta. Ääniefektitkin ovat oivallisesti toteutetut. Musiikeissa tietty kierrätetään alkuperäisen leffan ikonisia sävelmiä, minkä lisäksi mukana on uusia, John Carpenterin Cody-pojan ja Daniel Daviesin säveltämiä melodioita.

Yhteenveto: Halloween on selkeistä ongelmistaan huolimatta kelpo kauhuelokuva. Jotkut kohtaukset ovat jännittäviä ja muutenkin loistavasti toteutettuja, kun taas toiset ovat pitkäveteisiä, typeriä tai tarpeettomia. Jos elokuvasta karsisi turhia hetkiä pois ja keskittyisi enemmän olennaiseen, eli Laurien ja Michael Myersin jälleenkohtaamiseen, olisi kyseessä huomattavasti tiivistunnelmaisempi ja kiehtovampi paketti. Tekijöiden olisi pitänyt myös rohkeammin syventyä Laurien ja Karenin rikkinäiseen äiti-tytär-suhteeseen, eikä antaa näin paljoa huomiota teiniromanssille. Onneksi elokuva parantaa tasoaan loppua kohti, vaikka aluksi kompastuukin pahasti käsittämättömän hölmöön juonenkäänteeseen. Loppuhuipennuksessa päästään vihdoin itse asiaan, mikä johtaakin aivan erinomaisiin tilanteisiin. Tämä saa hieman antamaan anteeksi leffan mokailuja. Lisäksi elokuvan visuaalinen puoli on huikean hyvin luotu aina upeasta kuvauksesta hienoihin lavasteisiin. Taidokkaan teknisen puolen ansiosta tylsempiäkin kohtauksia katsoo mielellään. Ja onhan se mahtavaa päästä kuulemaan John Carpenterin ikonisia sävellyksiä! Loppujen lopuksi voin siis suositella uuden Halloweenin katsomista, mutta sillä varauksella, että joitakin katsojia elokuvan ongelmat voivat häiritä vielä enemmän kuin itseäni. Toisia taas viat eivät haittaa ja he nauttivat leffasta paljon enemmän. Kyllä minä sen verran elokuvan parissa viihdyin, että ostan sen joskus hyllyyni, kun halvalla lähtee. Leffalle on jo lupailtu jatkoa ja menen täysin sujuvasti katsomaan senkin. Toivon vain, että se nimetään paremmin, sillä on aika hämmentävää, että elokuvasarjassa on nyt kolme filmiä nimeltä "Halloween". "Halloween II" ei myöskään käy, sillä niitä on jo kaksi (joista ensimmäisen, Halloween II - tappajan paluun, 1981, arvostelu ilmestyy kuun lopussa oikeana halloween-päivänä). Ja eikö tämän Halloweenin ollut tarkoitus olla se kakkososa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Halloween, 2018, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Miramax, Rough House Pictures, Trancas International Films