Arvostelu: Sound of Freedom (2023)

SOUND OF FREEDOM

Ohjaus: Alejandro Monteverde

Pääosissa: Jim Caviezel, Bill Camp, Mira Sorvino, Eduardo Verástegui, Javier Godino, Lucás Ávila, José Zúñiga, Kurt Fuller, Gary Basaraba, Yessica Borroto, Gustavo Sánchez Parra, Cristal Aparicio, Scott Haze, Kris Avedisian ja Gerardo Taracena

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Sound of Freedom pohjautuu tositapahtumiin entisen CIA-agentti Tim Ballardin urasta ja tämän vuonna 2013 perustamaan, ihmiskauppaa vastaan taistelevaan Operation Underground Railroadiin. Vuonna 2015 Santa Fe Films -yhtiö alkoi työstämään elokuvaa Ballardista ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2018. 20th Century Foxin oli tarkoitus levittää elokuva maailmalle, mutta kun Disney-studio osti Foxin alkuvuodesta 2019, elokuva päätettiin hyllyttää. Elokuvantekijät hankkivat leffan levitysoikeudet itselleen ja saivat Angel Studiosin auttamaan rahoittamisessa. Sound of Freedom sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vasta tämän vuoden heinäkuussa ja siitä muodostui nopeasti yksi vuoden kiistellyimmistä elokuvista. Se sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, minkä lisäksi se herätti kritiikkiä muun muassa tositapahtumien vääristelemisestä, uskonnollisesta propagandasta ja yhteyksistä QAnon-salaliittoteorioihin. Konservatiivisissa piireissä elokuva otettiin kuitenkin ylistävästi vastaan ja taloudellisesti leffasta muodostui jättihitti, joka jätti Yhdysvalloissa taakseen jopa Indiana Jones and the Dial of Destinyn (2023) ja Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen (2023). Nyt Sound of Freedom saapuu myös Suomeen ja kesästä asti kohuja lukeneena minua kiinnosti nähdä, millaisesta elokuvasta onkaan todellisuudessa kyse. Kävin uteliaana katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yhdysvaltain kotimaan turvallisuusviraston agentti Tim Ballard matkaa Kolumbiaan etsimään ihmiskaupan uhriksi joutunutta Rocío-tyttöä, pelastettuaan ensin tämän pikkuveljen.

2000-luvun alussa Hollywoodin nousevaksi tähdeksi muun muassa Monte Criston kreivin (The Count of Monte Cristo - 2002) ja The Passion of the Christin (2004) kautta mielletyn Jim Caviezelin ura lähti laskuun, kun hän alkoi esittämään mediassa ja erilaisissa tilaisuuksia kontroversiaalisia, konservatiivisia ja jopa antisemitistisiä mielipiteitään. Nyt Caviezel nähdään pitkästä aikaa hittileffan keulakuvana, agentti Tim Ballardina, tosielämän Ballardin itse vaadittua elokuvantekijöitä palkkaamaan Caviezelin rooliin. Caviezel osoittaa, että näyttelijänä häneltä löytyy kyllä taitoja ja hän tulkitseekin pääasiassa hyvin sinnikkääksi kuvattua Timiä. Timistä maalaillaan elokuvassa liki pyhimyksen kaltainen pelastajahahmo, joka on ollut omiaan hiertämään joitakin katsojia, puhumattakaan Caviezelin lausunnoista elokuvaa markkinoidessaan, jotka liittyivät QAnon-salaliittoteoriaan maailman kierosta eliitistä, jotka sieppaavat lapsia ja erittävät näiden pelosta eliksiiriä pysyäkseen nuorina.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mira Sorvino Timin vaimona Katherinena, Kurt Fuller Timin pomona Frostina, Eduardo Verástegui Timiä auttavana Paulona, Javier Godino kolumbialaisena poliisina Jorgena, Bill Camp entisenä kartellipomo Vampirona, Lucás Ávila ja Cristal Aparicio ihmiskaupan uhreiksi joutuneina lapsina Miguelina ja Rocíona, José Zúñiga heidän isänään Robertona, sekä Yessica Borroto, Gustavo Sánchez Parra ja Gerardo Taracena ihmiskauppaa pyörittävinä Gisellenä, El Calacasina ja Scorpionina. Sivunäyttelijöiden työ on erittäin ailahtelevaa. Leffan parhaan suorituksen tarjoaa Camp entisenä kartellipomona, joka ryhtyy auttamaan Timiä tämän operaatiossa. Lapsinäyttelijät onnistuvat välittämään hahmojensa paniikkia ja elokuvaa katsoessa pohtiikin usein, kuinka elokuvan tarina ja rikollisten toiminta on selitetty näille lapsille ilman, että heille on aiheutunut painajaisia.

Sound of Freedom on tosiaan ollut monenlaisten kohujen riepoteltavana kesästä lähtien, oli kyse sitten päänäyttelijä Caviezelin omista näkemyksistä tai salaliittoteoriapuheista, minkä takia koko leffa on joidenkin toimesta linkitetty osaksi QAnon-propagandaa, itse Tim Ballardista, jonka sankaritekojen todenperäisyydet ovat edelleen tutkinnassa, kuten on myös itse Ballard ahdistelusyytösten takia tai elokuvantekijöiden esittäessä osittain fiktiiviseksi myönnettyä tarinaa tosijuttuna. Elokuvan hyllyttäminen useaksi vuodeksi on ollut omiaan ruokkimaan teorioita siitä, että Hollywoodissa on meneillään jotain kieroa, minkä takia paikan pomot eivät olisi halunneet päästää leffaa levitykseen. Leffan markkinointia taas on kritisoitu lopputekstien aikana nähtävästä tempusta, jossa katsojia kannustetaan ostamaan lippuja muille ihmisille, mikä onkin johtanut siihen, että elokuvasta muodostui yksi kesän yllätyshiteistä. Jotkut taas ovat väittäneet Yhdysvaltojen isointa elokuvateatteriketjua, AMC:tä elokuvan näytösten sabotoinnissa. Erityisesti Yhdysvalloissa elokuva on aiheuttanut varsinaisen taiston sosiaalisessa mediassa, kärkkäimpien puolustajien sanoessa, että jos et käy katsomassa Sound of Freedomia, olet huono ihminen ja luultavasti jopa pedofiili, kun taas kärkkäimmät kritisoijat ovat tuominneet elokuvan katsomassa käyneet huonoiksi, helposti höynäytettäviksi ihmisiksi, jotka pahentavat Yhdysvaltojen ja Meksikon välistä konfliktia ja mahdollisuutta rajalle pitkään pohdinnoissa olevan muurin rakentamiseen. Yhdysvaltojen entisen presidentti Donald Trumpin ja nykyään X:nä tunnetun Twitterin omistavan Elon Muskin esittämä tuki elokuvaa kohtaan on myös sekoittanut soppaa entisestään. Joidenkin mukaan elokuva on julkaistu juuri nyt nimenomaan Trumpin tulevan presidenttivaalikampanjan välineeksi.

Kun elokuvasta on kuukausia lukenut ja katsonut huomionhakuisilla kohuotsikoilla julkaistuja uutisia ja videoita niin elokuvan puolustukseksi kuin kritisoinniksi, sitä alkaa jopa tuumimaan, että mitäköhän siellä elokuvateatterissa on oikeasti vastassa, kun käy katsomassa Sound of Freedomin? Poistuuko elokuvasta raivostuneena hävyttömän propagandavyörytyksen jälkeen, vai hurahtaako uskomaan härskejä teorioita ökyrikkaista, jotka erittävät lasten pelosta nuoruuden eliksiiriä? Todellisuudessa kun poistuin elokuvateatterista, päällimmäinen ajatukseni oli: "tässäkö tämä nyt oli?" Kaikkien kohujen jälkeen olin jopa hieman pettynyt, että kyseessä onkin vain todella keskinkertainen ja pökerryttävän melodramaattinen trilleri, jonka katsominen ei ole läheskään niin mielenkiintoista puuhaa kuin sen ympärillä vellovan kohun seuraaminen.

Kontroversiaalisin juttu, mitä elokuva omasta vinkkelistäni pitää sisällään, on sen varsin suppea kuvaus siitä, mitä ihmiskauppa todellisuudessa on. Leffan mukaan kyse on pääasiassa siitä, että Etelä-Amerikassa lapsia napataan kadulta kirkkaassa päivänvalossakin pakettiautoihin ja sitten heitä kuljetellaan ympäri maailmaa pedofiilien sairaaksi iloksi. Elokuvan alussa nähtävä pedofiili (Kris Avedisian) taas on suorastaan kiusallinen karikatyyri, jonka yliampuvan niljakas ulkonäkö viestii kilometrien päähän, että tällä hepulla ei ole kaikki kynät penaalissa. Jopa Ballardin perustaman Operation Underground Railroadin sivuilta voi lukea, että vaikka elokuvan kuvaamia tapauksia tapahtuu, on kyse vain murto-osasta totuutta. Ihmiskauppa on huomattavasti monipuolisempaa, sitä tehdään aikuisillekin ja suuri osa tähän syyllistyvistä rikollisista ovat uhrien tuttuja, sukulaisia, opettajia, urheiluvalmentajia jne. Sivulta voi myös lukea hieman, mikä elokuvassa nähdystä tapahtui oikeasti, missä kohdin väriteltiin tositapahtumaa ja mikä on puhdasta fiktiota.

Pääasiassa itseäni kuitenkin turhautti se, kuinka amatöörimäisesti elokuva onkaan tehty. Paria hyvää näyttelijäsuoritusta lukuun ottamatta roolityöt ovat todella ailahtelevaa seurattavaa, osan ollessa jopa aika kehnoja rooleissaan. Asiaa ei auta Alejandro Monteverden ja Rod Barrin kömpelö käsikirjoitus, joka tuntuu ajoittain raakavedokselta tönkön dialoginsa ja takkuilevan tarinankerrontansa kanssa. Monteverden ohjauksessakaan ei ole kehumista. Hänen yrityksensä rakentaa painostavaa ilmapiiriä muuttuu nopeasti yliampuvaksi melodramaattisuudeksi, jolla koitetaan väkisin herättää katsojassa toivottuja tunnetiloja. Sound of Freedomin hidastukset ja dramaattiset kuorot tuntuisivat todennäköisesti jopa Zack Snyderista liiallisuuksilta. Tätä menoa rikkoo vain puolenvälin paikkeilla nähtävä osio, jolloin elokuva muuttuu yhtäkkiä veijarihuijarileffaksi Ocean's-trilogian (2001-2007) tyyliin, mikä ei sovi muuhun leffaan lainkaan. Muutama napakka kohtaus löytyy seasta, kuten tositapahtumaan perustuva saarioperaatio, sekä leffassa eniten tunnustettua fiktiota sisältävä finaali, mutta siihen se sitten jääkin.

Tökeröintä on kuitenkin lopputekstien aikana nähtävä "tärkeä viesti" Jim Caviezelilta, missä hän kiittää katsojia elokuvan tukemisesta, puhuu siitä kuinka hirvittävä ongelma ihmiskauppa nykyään on ja kutsuu katsojat mukaan pyhään taistoon ihmiskauppaa vastaan. Sen sijaan, että ruudulle ilmestyvän QR-koodin kautta Caviezel johtaisi katsojan vaikkapa Operation Underground Railroadin tai muun ihmiskauppaa vastaan taistelevan järjestön sivuille, jonne voisi lahjoittaa ja tukea heidän toimintaansa, koodi ohjaa vain lippukauppaan ja katsojaa pyydetään ostamaan lisää lippuja. Ei siis itselleen, vaan muille potentiaalisille katsojille, jotka voivat samaisen sivun kautta anoa itselleen ilmaislippua leffaan. Elokuvaa levittävä Angel Studios on aiemminkin ollut kohujen keskellä kyseenalaisesta toiminnastaan, mikä pistääkin katsojan miettimään, että minneköhän rahat todellisuudessa menevät? Lisäksi on jopa koomista, että kun elokuva on käyttänyt kaksi tuntia maalatakseen Tim Ballardista pyhää sankaria, lopussa Caviezel yrittää vakuuttaa katsojaa, ettei leffassa ollut muka kyse siitä, vaan lasten äänten tuomisesta esille.

Teknisiltä ansioiltaan Sound of Freedom on myös epätasainen. Se on hyvin kuvattu ja valaistu, mutta hutiloiden leikattu kasaan, jolloin rytmitys on joko kiirehtivää tai laahaavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta äänimaailma on kömpelösti rakennettu. Javier Navarreten säveltämät, lähes tauotta soivat musiikit paisuttelevat elokuvan melodramaattista ilmapiiriä, minkä lisäksi äänitehosteet sisältävät dramaattisuuden lisäämiseksi tarkoitettuja pamauksia sun muita, jotka pikemminkin huvittavat yliampuvuudellaan.

Yhteenveto: Sound of Freedom on hyvällä, ihmiskauppaa vastustavalla viestillä varustettu elokuva, joka kuitenkin kaatuu amatöörimäiseen ja todella keskivertoon toteutukseen, sekä ympärillä villitsevään, itse elokuvaa mielenkiintoisempaan kohuun. Elokuvan tositapahtumista innoitteensa ottanut tarina on kömpelösti kerrottu, tarinan joko kiirehtiessä tai laahatessa eteenpäin. Tunnelma on jopa ärsyttävä yliampuvassa melodramaattisuudessaan, kun katsojan tunteisiin yritetään vedota mahdollisimman epätoivoisesti, vaikka huomattavasti vähempikin olisi riittänyt. Synkistelevää ilmapiiriä rikkovat parit kerrat, kun leffa muuttaa äkillisesti vaihdettaan kepeäksi huijaritarinaksi. Muutama oiva kohtaus löytyy seasta, mutta suurilta osin toteutus jää heikoksi. Jim Caviezel on ihan hyvässä vedossa pääroolissa, Bill Campin tarjotessa elokuvan parhaan näyttelijätyön. Muut näyttelijäkaartista hoitavat tonttinsa ailahtelevasti, osittain kökön ja puisevan dialogin takia. Leffan kuvaus pedofiilistä on naurettava karikatyyri. Teennäisen yliniljakkuuden sijaan pelottavampi olisi ollut tuiki tavalliselta näyttävä mies, josta ei päällepäin arvaisi, mitä synkkyyksiä tämä tekeekään. Elokuvan kuvaus ihmiskaupasta on muutenkin varsin suppea ja hollywoodmainen, eikä leffa tunnu uskaltavan pureutuvan tämän rikollisbisneksen huomattavasti pelottavampiin puoliin, joita Yhdysvalloissa tapahtuu. Tökeröintä on kuitenkin lopputekstien aikana nähtävä hävytön videoviesti, joka huijaa katsojaa luulemaan auttavansa ihmiskaupan uhreja, vaikka todellisuudessa sitä vain auttaa leffan taloudellisessa menestyksessä ja studiopomojen lompakoiden täyttämisessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sound of Freedom, 2023, Metanoia, Santa Fe Films

Arvostelu: Antlers (2021)

ANTLERS

Ohjaus: Scott Cooper

Pääosissa: Keri Russell, Jeremy T. Thomas, Jesse Plemons, Scott Haze, Sawyer Jones, Graham Greene, Rory Cochrane ja Amy Madigan

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Antlers perustuu Nick Antoscan novelliin The Quiet Boy. Jo kauan ennen novellin julkaisua tammikuussa 2019, Antosca sai Guillermo del Toron kiinnostumaan sen tuottamisesta elokuvamuotoon. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Monissa maissa Antlers sai ensi-iltansa syksyllä 2021, mutta Suomeen se saapui vasta tänä vuonna suoraan Disney+ -palveluun. Itseäni elokuva kiinnosti kovasti vuonna 2020, kun sen piti alun perin ilmestyä, mutta kiinnostukseni on ehtinyt haihtua - ensiksi, kun siirtelyn takia unohdin filmin olemassaolon ja sitten kun elokuva julkaistiin ja se sai heikot arviot niin kriitikoilta kuin katsojilta. Ajattelin jopa jättää Antlersin katsomatta, mutta lopulta eräänä aamupäivänä päädyin kuitenkin pistämään sen pyörimään.

Opettaja Julia Meadows epäilee, että yksi hänen oppilaistaan, pieni Lucas-poika joutuu kotonaan hyväksikäytön kohteeksi. Julian ryhtyessä tutkimaan asiaa, selviää, että Lucaksen kotona on meneillään jotain vielä kauhistuttavampaa...

Keri Russell näyttelee Julia Meadowsia, opettajaa, joka alkaa ihmetellä Lucas-pojan (Jeremy T. Thomas) kummallista käyttäytymistä ja uskoo, että tämän kotona ja perheessä on meneillään jotain hämärää. Julian paha aavistus on oikeassa, mutta eipä hänellä ole aavistustakaan siitä, mitä poika joutuu kotonaan kokemaan... Russell on roolissaan varsin kelvollinen, tulkiten hyvin hahmon kiinnostusta ja järkytystä Lucaksen asioihin. Thomas taas suoriutuu erittäin oivallisesti ikäiselleen vaikeasta osasta, esittäen taidokkaasti vakavasti häiriintynyttä poikaa, joka purkaa kokemaansa ja näkemäänsä traumaa erikoisin tavoin.

     Elokuvassa nähdään myös Jesse Plemons Julian veljenä ja paikallisena sheriffinä Paul Meadowsina, Scott Haze Lucaksen isänä Frankina ja Sawyer Jones Lucaksen pikkuveljenä Aidenina. Plemons sopii mainiosti poliisirooliin - olihan hän esittänyt lainvalvojaa jo komediassa Game Night (2018)! Haze ja Jones ovat onnistuneen häiriintyneitä Lucaksen perheenjäseninä, joiden lähelle ei suostuisi menemään missään tapauksessa.

Antlers osoittautui harmillisen keskinkertaiseksi ja ristiriitaiseksi kauhurainaksi, josta haluaisi pitää paljon enemmän, mutta jota tuskin edes jaksaa katsoa uudestaan sen hieman laahaavan kerronnan takia. Kummallisesti käyttäytyvä lapsi ei vielä ole mitään uutta kauhugenressä, joten elokuva muuttuukin mielenkiintoiseksi oikeastaan vasta, kun käy selväksi, mitä kummaa Lucaksen kotona tapahtuu ja mistä hommassa on kyse? Tarinan mysteerielementti ei kuitenkaan ole erityisen tehokas ja leffan toivoisi pääsevän valloilleen nopeammin, sillä tällaisenaan sen aikana huomaa vilkaisevansa muutamaankin otteeseen, kauan filmiä on vielä jäljellä. Ja Antlersillahan ei ole kestoa kuin hieman yli puolitoista tuntia.

Kovin pelottavaksi elokuvaa ei oikein voi kutsua. Parissa kohtaa jännitettä rakennetaan pätevästi ja on hyvä, ettei leffa luota pelkästään koviin äkkisäikäytyksiin. Lähinnä kauhupuoli koostuu yllättävänkin groteskista kuvastosta, kun ihmisiä alkaa löytymään kuolleina hirvittävin tavoin jonkin saalistamana. Silvotut uhrit ovat onnistuneen kuvottava näky, mutta eivät tarjonneet itselleni mitään varsinaista pelon tunnetta. Lähinnä Antlers pyrkii olemaan vakava perhedraama, jossa se epäonnistuu eniten. Draamapuoli on kuivaa ja tönkköä, eikä herätä toivottuja tunteita. Sen sijaan loppuhuipennus onnistuu olemaan varsin mainio, etenkin kun hienosti luotu, ihmisille pahaa tekevä mikälie päästään vihdoin näkemään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa mm. Crazy Heartin (2009) ja Black Massin (2015) tehnyt Scott Cooper, joka ei ihan onnistu kauhun puolella. Tähän vaikuttaa isosti Nick Antoscan, C. Henry Chaissonin ja Scott Cooperin latteahko käsikirjoitus, joka ei pitkään tunnu lähtevän käyntiin. Antlers on kuitenkin hyvin kuvattu. Kuvausta tukee oiva valaisu, jossa jätetään toimivan karmivasti osa pimentoon. Lavasteet ovat tyylikkäät ja erikoistehosteet mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Javier Navarreten säveltämät musiikit eivät missään kohtaa nouse esille.

Yhteenveto: Antlers on harmillisen ponneton ja keskinkertainen kauhuraina, jossa olisi ainesta parempaan. Kunnon kauhun sijaan elokuva keskittyy liikaa kömpelösti tehtyyn ja kuivaan ihmisdraamaan. Kerronta on paikoitellen varsin laahaavaa ja vain vähän yli puolentoista tunnin filmiksi Antlers tuntuu yllättävänkin pitkältä. Loppupäässä meno pääsee hyvin valloilleen, mutta siinä kohtaa on jo hieman liian myöhäistä, vaikka elokuvan mörökölli onkin hienosti luotu. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan kelvollisesti ja elokuvan on teknisiltä ansioiltaan pätevästi toteutettu. Ohjaus ja käsikirjoitus eivät kuitenkaan tee oikein mitään vaikutusta, minkä takia Antlers on välittömästi unohdettava kauhuleffa, josta tuskin on edes kulttikamaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Antlers, 2022, Searchlight Pictures, Phantom Four Films, Double Dare You, Mirada Studio

Arvostelu: Minari (2020)

MINARI

Ohjaus: Lee Isaac Chung

Pääosissa: Steven Yeun, Han Ye-ri, Alan Kim, Noel Kate Cho, Youn Yuh-jung, Will Patton, Jacob M. Wade ja Scott Haze

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Minari on Lee Isaac Chungin ohjaama ja käsikirjoittama draamaelokuva, joka perustuu osittain Chungin omaan lapsuuteen. Chung työsti elokuvan tekstin vuonna 2018 ja sai Plan B Entertainmentin tarttumaan projektiinsa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja Minari sai maailmanensi-iltansa jo tammikuussa 2020 Sundancen elokuvajuhlilla. Sen jälkeen filmiä esitettiin eri festivaaleilla ja sen oli tarkoitus saada kunnon teatterikierroksensa vuoden 2020 aikana, mutta kun alkanut koronaviruspandemia sulki maailman elokuvateatterit, teatterijulkaisua piti siirtää. Hiljalleen Minaria on ryhdytty esittämään teattereissa ja nyt se saapuu myös Suomeen. Oma kiinnostukseni filmiä kohtaan heräsi vasta, kun se alkoi saamaan palkintoehdokkuuksia eri gaaloissa - mm. parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miespääosan, musiikin ja naissivuosan Oscar-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen, parhaan vieraskielisen elokuvan, ohjauksen, miessivuosan, roolituksen, musiikin ja naissivuosan BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälleen jälkimmäisen, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globen. Olinkin iloinen, kun pääsin päivää Oscar-gaalan jälkeen katsomaan Minarin sen lehdistönäytöksessä.

1980-luvulla eteläkorealainen Yin perhe muuttaa Yhdysvaltoihin, Arkansasiin, missä perheenisä Jacob toivoo voivansa perustaa korealaisfarmin ja myydä tuotteita amerikkalaisille.

Elokuvan seuraamaan Yin perheeseen kuuluvat parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden saaneen Steven Yeunin näyttelemä Jacob-isä, Han Ye-rin näyttelemä Monica-äiti, Noel Kate Chon esittämä Anne-tytär, parhaan miessivuosan BAFTA-ehdokkuuden saaneen 9-vuotiaan Alan Kimin näyttelemä David-poika ja parhaan naissivuosan Oscar- ja BAFTA-palkinnot voittaneen Youn Yuh-jungin esittämä myöhemmin perheen kanssa asumaan saapuva isoäiti Soon-ja. Näyttelijävalinnat ovat läpikotaisin nappivalintoja aikuisista lapsiin. The Walking Dead -sarjasta (2010-) parhaiten tunnettu Yeun on erinomainen isähahmona, joka uskoo täysillä "amerikkalaiseen unelmaan" ja menestymiseen farmibisneksessä Yhdysvalloissa. Ye-rin on yhtä lailla loistava epäilevänä Monica-vaimona. Cho on todella oivallinen isosiskona, mutta pieni Kim on ällistyttävän hyvä pikkuveli Davidina. Hän suorastaan sädehtii aina ollessaan ruudulla ja hahmon valloittavan sympaattinen riemu vääntää katsojan ilmeen väkisinkin leveään hymyyn. Jo ennen leffan ilmestymistä olin iloinen pojan puolesta, hänen voitettua Critics' Choice Movie Awardin parhaana nuorena näyttelijänä. Yuh-jung taas voitti täysin ansaitusti BAFTA:n ja Oscarin roolityöllään perheen isoäitinä. Hän eläytyy niin täysillä vekkulimaisen roolinsa vietäväksi, ettei voi muuta kuin ihailla. Näyttelijöille kirjoitetut hahmot ovat myös toinen toistaan kiinnostavampia ja jokaiseen panostetaan hienosti ja syvällisesti filmin kulkiessa eteenpäin.

Ennen kuin siirryn kehumaan Minaria lisää, on minun tähän väliin pakko mainita ainoa todellinen kritiikkini elokuvaa kohtaan ja se on suorastaan hävytön Mountain Dew -juoman mainostaminen ja tuotesijoittelu. Kyse ei todellakaan ole vain siitä, että juoma näkyy aina silloin tällöin taustalla, vaan se tuodaan vähän väliä esiin ja juomaa hehkutetaan jopa väkisin. Leffasta löytyy noin minuutin lyhyt kohtaus, missä David-poika herää aamulla ja välittömästi kaataa itselleen lasillisen Mountain Dew'ta. Hän laskee ison pullon pöydälle niin, että logo on selvästi näkyvissä ja vielä samalla toteaa, että tämä on suosikkijuomani. Tämä sponsoripuoli oli aivan kaameaa, eikä istunut filmiin lainkaan.

Nyt kun se moite on hoidettu pois alta, niin en voi muuta kuin sanoa, että olipas Minari aivan valloittavan lumoava, ihana ja liikuttava elokuva! Heti ensiminuuteistaan lähtien filmi onnistuu nappaamaan mukaansa kauniin kuvastonsa ja Emile Mosserin säveltämien hienojen melodioiden kautta. Vähitellen sitä sitten todella uppoutuu tämän perheen tarinan vietäväksi. Näyttelijät ovat fantastisia ja heidän hahmonsa erinomaisesti kirjoitettuja, joten heidän kertomuksensa seuraaminen on erittäin mielenkiintoista puuhaa. Kulttuurien kohtaaminen on työstetty mukaan onnistuneesti, eteläkorealaisen perheen totutellessa amerikkalaisiin tapoihin. Yit tuntuvat todelliselta perheeltä, todellisine ongelmineen ja hyvine puolineen. Vanhempien väliset konfliktit ovat autenttiset, mutta myös onnen hetket tuntuvat aidoilta, päätymättä liiallisen siirappisuuden puolelle. Hauskoja hetkiä on luvassa vähän väliä, eikä koskettavuudelta vältytä. Voi hyvinkin olla, että elokuvan aikana pyyhkii silmäkulmistaan niin surun kuin onnenkin kyyneliä.

Lee Isaac Chung tekee hienoa työtä niin käsikirjoituksensa kanssa kuin ohjaajana. Chung on ammentanut omista kokemuksistaan eteläkorealaistaustaisena, joka on kasvanut Yhdysvalloissa, mikä tarjoaa filmille todella henkilökohtaisen ja siten voimakkaan tunteen. Hänen rakentama tunnelmansa on kaikin puolin miellyttävä ja kun tämän perheen tarinaa uppoutuu seuraamaan, jää jopa hieman haikea olo, kun lopputekstien alkaessa heistä pitää päästää irti. Tekniseltä toteutukseltaan Minari on myös vakuuttava teos. Kuvaus on todella tyylikästä kaikessa hienovaraisuudessaan ja sitä vain auttaa lämmin, suorastaan suloinen värimaailma. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja niillä herätetään 1980-luku oivasti takaisin henkiin. Kun on viime vuosien aikana tottunut siihen, että kasari esitetään filmeissä räikeiden neon-valojen loisteessa, tällainen pienimuotoisempi ilme on piristävää. Äänimaailma on hyvin luotu ja kuten jo ehdinkin kehua, Emile Mosserin musiikit lisäävät teoksen kauneutta.

Yhteenveto: Häikäilemättömästä ja nolosta Mountain Dew -mainonnastaan huolimatta Minari on suorastaan valloittavan ihana elokuva. Tunnelma on kaikin puolin upeasti luotu ja tarinaan uppoutuu täysillä mukaan. Yin perheen elämää Yhdysvalloissa on todella mielenkiintoista seurata, etenkin kun hahmot ovat näin hyvin kirjoitettuja ja heidän näyttelijänsä tekevät loistotyötä. Steven Yeun ja Han Ye-rin ovat erinomaiset päärooleissa perheen vanhempina, mutta leffan todelliset tähdet ovat nuori Alan Kim ja Oscarin ja BAFTA:n voittanut Youn Yuh-jung perheen poikana ja isoäitinä. Kulttuurien kohtaaminen on taidokkaasti toteutettu, kuten myös perheen sisällä tapahtuvat konfliktit. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, kuten myös herkkyyttä. Tekniseltä puoleltaankin Minari on hieno teos vaikuttavan kuvauksensa ja Emile Mosserin säveltämien kauniiden musiikkien ansiosta. Lee Isaac Chungin ohjaus ja käsikirjoitus ovat taidokkaat, Chungin ammentaessa oman elämänsä kokemuksista, tehden Minarista hyvin henkilökohtaiselta tuntuvan elokuvan, jota ei voi muuta kuin suositella erittäin lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Minari, 2020, Plan B Entertainment

Arvostelu: Venom (2018)

VENOM

Ohjaus: Ruben Fleischer
Pääosissa: Tom Hardy, Michelle Williams, Riz Ahmed, Reid Scott, Jenny Slate, Scott Haze ja Michelle Lee
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Venom perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä 1980-luvulla. Hahmo on yksi suosituimmista sarjakuvapahiksista ja monet ovat odottaneet kauan nähdäkseen hänet kunnolla valkokankailla. Jo 1997 David S. Goyer teki käsikirjoituksen Venomin omasta elokuvasta ja alkoi työstämään sitä New Line Cinema -yhtiön kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Venom nähtiin valkokankailla vasta vuoden 2007 Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:ssa, jossa hahmoa esitti Topher Grace. Gracen oli tarkoitus esittää hahmoa myös Venomin soololeffassa, mutta fanit tyrmäsivät Gracen version hahmosta niin pahasti, että suunnitelmat pistettiin jäihin. Hahmon oikeudet omistava Sony-yhtiö ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan yritti saada Venom-leffaa aikaiseksi, mutta homma ei vain tuntunut edistyvän. Vasta vuonna 2016 Avi Aradin ja Matt Tolmachin tuottamina projekti lähti tosissaan käyntiin. Tekijät ja näyttelijät palkattiin, ja kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Ja nyt vuotta myöhemmin Venom saa vihdoin ja viimein ensi-iltansa. Innostuin suuresti, kun kuulin, että hahmon sooloelokuva on viimeinkin tulossa ja innostukseni kasvoi, kun sain tietää, että pääosassa nähdään aivan mahtava Tom Hardy. Viime kuukausien varrella innostukseni on kuitenkin alkanut laskea, sillä viimeisimmät trailerit ja mainokset ovat näyttäneet sekavilta, eivätkä tehosteet ole vakuuttaneet. Tämän lisäksi suuren pettymyksen kaikille tuotti se, että ennakkolupailuista huolimatta kyseessä ei olisikaan raaka K16-ikärajan filmi, vaan lapsiystävällisempi K12-tekele. Meninkin hyvin ristiriitaisin tuntein katsomaan Venomin sen ensi-iltapäivänä.

Toimittaja Eddie Brock pääsee epäilyttävän Life-yhtiön jäljille, joka yrittää yhdistää ihmisiä avaruudesta löytämiinsä symbiootteihin. Kun yksi näistä symbiooteista takertuu Eddieen, hän alkaa kuulla päässään karmivan äänen ja suureksi kauhukseen pystyy muuttumaan nälkäiseksi hirviöksi, Venomiksi.

Tom Hardy näyttelee tosiaan tarinan päähahmoa, Eddie Brockia, minkä lisäksi hän on myös tehnyt Venom-hirviön äänen. Hardy on yksi 2010-luvun parhaimmista miesnäyttelijöistä ja osoittaa sen jälleen... joissain kohtauksissa. Hardyn roolisuoritus nimittäin heittelee paikoitellen hyvinkin vahvasti. Suurimmaksi osaksi hän on oikein mainio, mutta joissain kohtauksissa hän joko näyttelee todella laiskasti tai vetää homman yli. Hardy on kuitenkin itsessään niin pidettävä, että hän onnistuu saamaan katsojan pitämään Eddiestä, kun käsikirjoittajat eivät sitä jaksa tehdä. Eddie on aika kömpelösti pohjustettu hahmo, mutta Hardy tekee kaikkensa herättääkseen hänet eloon valkokankaalla. Komediapuoli ei kuitenkaan Hardylta täysin luonnistu Eddienä, mutta Venom on yllättävänkin lystikäs tapaus. Hardyn ääni sopii täydellisesti avaruuden monsterille ja hän saa luotua ilahduttavan kieron persoonan. Eddien käymät keskustelut päänsä sisällä olevan Venomin kanssa ovat ehdottomasti leffan parasta antia.
     Michelle Williams esittää Eddien rakkauden kohdetta, Annea, joka on täysin unohdettava tapaus. Williams on oiva näyttelijä, mutta hän ei kykene tuomaan tarpeeksi sisältöä hahmoonsa pelkillä lahjoillaan, jolloin Anne jää todella tylsäksi persoonaksi. Valitettavinta kuitenkin on, ettei Hardyn ja Williamsin väliltä tunnu löytyvän minkäänlaista kemiaa, mikä tekee parin yhteisistä kohtauksista vaivaannuttavaa katseltavaa.
     Yksi elokuvan isoimmista kompastuskivistä on sen pahis, Riz Ahmedin näyttelemä bisnesmies Carlton Drake, joka johtaa hämärää Life-yhtiötä. Kyseessä on itse asiassa jopa yksi surkeimmista pahiksista sarjakuvaleffoissa pitkään aikaan. Hahmo ei tunnu millään tavalla uhkaavalta ja vaikka hän osoittaakin olevansa tunteeton uhratessaan ihmisiä symbiooteille, tuntuu hänen pahuutensa jäävän siihen, kuinka helposti hän erottaa alaisiaan. Hui kamala. Joissain kohtauksissa Carltonista yritetään selvästi luoda painostavaa roistoa, mutta siinä epäonnistutaan täysin. Syy tähän on täysin pieleen mennyt roolitus. Ahmed on kyllä osaava näyttelijä, mutta tähän rooliin hän ei sovi lainkaan. Hänessä on arvokkuutta bisnesmieheksi, muttei oikeaa karismaa roistoksi.
     Elokuvassa nähdään myös Reid Scott lääkäri Danina, Jenny Slate Life-yhtiöllä työskentelevänä tohtori Skirthinä, Scott Haze jonkinlaisena palkkatappajana, Michelle Lee Eddien kodittomana kaverina, sekä Peggy Lu herttaisena kaupan myyjänä. Marvelin sarjakuvahahmoja luonut Stan Lee tekee tietysti nopean cameoroolin.

Kun sanoin, että Eddien keskustelut päänsä sisällä olevan Venomin kanssa ovat elokuvan parasta antia, tarkoitin niiden olevan elokuvan ainoaa hyvää antia. Leffasta on nimittäin äärimmäisen vaikea löytää mitään muuta hyvää sanottavaa. Venom on armoton pettymys ja yksi huonoimmista sarjakuvafilmatisoinneista pitkään aikaan. Kyseessä on Suicide Squadin (2016) kaltainen sekasotku, mikä yrittää olla ties mitä, onnistumatta olemaan mitään. Jossain taustalla kulkee kelpo ohjaajan kiinnostava visio, mutta se on lähestulkoon kadonnut kokonaan, kun studio on pistänyt näppinsä peliin. Tämä oli tosin tiedossa jo ennakkoon. Etukäteen Venomin hehkutettiin olevan synkkä ja brutaali, K16-ikärajan saava verimässäily, mutta viime hetkellä Sony-yhtiö päättikin pilkkoa leffan lapsiystävälliseksi saadakseen lisää katsojia. Muutamassa kohtaa voi selvästi huomata, että tekijät ovat yrittäneet luoda kauhumaista tunnelmaa, mutta studio onkin tullut saksien kanssa väliin, jotta ala-astelaisetkin voivat katsoa elokuvan. Joissain toimintakohtauksissa on selkeästi ollut tarkoitus roiskia verta pitkin seiniä, mutta sellaista on täysin turha odottaa lopputuloksesta. On erittäin outoa kuunnella Venomin puhetta siitä, kuinka hän haluaa syödä ihmisiä ja sitten kun monsteri vihdoin toteuttaa uhkauksensa, leffa ei voi näyttää tapahtumaa. Vielä oudompaa on, kuinka sinut hahmot ovat ihmissyönnin kanssa. Eddie kyllä kritisoi tätä, mutta ottaa asian silti oudon helposti.

Sonyn puuttuminen elokuvan väkivaltaisuuteen ei todellakaan ole ainoa syy sille, miksi Venom on jättiluokan epäonnistuminen. Leffan käsikirjoitus on nimittäin aivan kauhea. Elokuva käyttää käsittämättömän pitkän ajan, kunnes Eddie vihdoin kuulee Venomin päänsä sisällä. Ei siinä mitään, jos ensimmäiset kolme varttia oikeasti panostaisivat hahmoihinsa, mutta kun ei. Muut kun Eddie eivät voisi vähempää kiinnostaa ja Eddienkin kohdalla vain toivoo, että Venom saapuisi jo kehiin. Itse tarina on yllättävänkin pitkäveteinen, jolloin katsojana lähinnä odottelee rymistelyn alkamista. Kun Eddie vihdoin kuulee Venomin äänen päässään, alkaa syntyä pientä toivoa siitä, että leffa lähtisi vihdoin käyntiin. Tekijät ovat onneksi panostaneet hetkeen, jolloin Eddie muuttuu kunnolla Venomiksi ensimmäisen kerran ja itsekin ehdin ajatella, että nyt elokuva muuttuisi hyväksi. Mutta ei! Siinä missä elokuvan ensimmäistä puolikasta venytellään liian pitkäksi, toinen puolisko kiirehtii minkä kerkeää. Toimintarymistelyä toimintarymistelyn perään ja ennen kuin huomaakaan, on lopputaistelu jo alkanut. Ja voi pojat, kuinka käsittämättömän huono lopputaistelu onkaan! Kaksi kehnosti toteutettua digimörköä mätkimässä toisiaan turpaan parin minuutin ajan. Aivan totaalinen pohjanoteeraus!

Kyllä Venom parissa kohtaa onnistuu viihdyttämään ja se tarjoaa muutamat kelpo naurut kierolla huumorillaan, mutta nämä eivät pelasta lopputulosta. Käsikirjoittajakolmikko Pinkner, Rosenberg ja Marcel eivät saa tarinaa tuntumaan ehjältä paketilta, vaan koko homma on todella hätiköiden tehty. Kolmikko on täyttänyt elokuvan kehnoilla repliikeillä ja typeryyksillä, minkä lisäksi he eivät edes onnistu pitämään hahmoja tietynlaisina. Hahmo saattaa täysin yhtäkkiä muuttua erilaiseksi seuraavassa kohtauksessa ja Venomkin muuttuu ihmisiä hotkivasta hirviöstä mukavaksi kaveriksi noin vain. Siis miksi ihmeessä Venom alkaa yhtäkkiä välittämään suuresti Eddien ja Annen välisestä suhteesta?! Tai sitten tämä tuli mukaan Sonyn pakottamana. Sonyn toiminta saa itseni myös säälimään ohjaaja Ruben Fleischeriä. Zombielandin (2009) tekijä on mitä oivallisin valinta Venomin puikkoihin ja minua jäi harmittamaan todella paljon, ettei Fleischer päässyt toteuttamaan itseään. En lähde kritisoimaan Fleischerin työtä, sillä leffan harvat hyvät jutut ovat selvästi hänen käsialaansa ja kaikki muu taitaa tulla studiolta. Sentään Venom on hyvin kuvattu. Leikkaus on kuitenkin täysin mitä sattuu rytmityksen kanssa. Valaisu, lavasteet, maskeeraus ja ääniefektit ovat mainiosti toteutetut ja Ludwig Göransson on säveltänyt meneviä musiikkeja, mutta efektit näyttävät jo nyt vanhentuneilta. Venom on paikoitellen kökösti animoitu ja vielä huonompaa jälkeä on tehty elokuvan pahishirviön kanssa. Lopputaistelussa efektit näyttävät paikoitellen täysin viimeistelemättömiltä. Toisaalta mitä muutakaan voi odottaa muutenkin näin juosten kustusta tekeleestä?

Yhteenveto: Venom on suuri pettymys, vaikkei siltä odottaisikaan kovin paljon. Elokuvassa ja hahmossa on potentiaalia vaikka mihin, mutta studio ei ole selkeästi halunnut hyödyntää sitä, vaan on vain tehnyt tällaisen pökäleen kiireessä, jotta voi siirtyä seuraaviin elokuviin. Ohjaaja Ruben Fleischerin vision ja tyylin voi välillä huomata, mutta suurimmaksi osaksi Venom on vain täydellinen esimerkki siitä, miten käy, kun studio tulee paikalle saksien kanssa. Käsikirjoitus on armottoman kömpelö ja laiska, ja täynnä typeryyksiä. Tarina ei nappaa millään mukaansa, eikä hahmoja ole kirjoitettu kummoisesti. Ainoastaan Eddie Brock jaksaa kiinnostaa, mikä johtuu lähes täysin karismaattisesta Tom Hardysta. Eddien ja Venomin väliset keskustelut ovatkin leffan ainoaa hyvää antia. Riz Ahmed ei todellakaan sovi roistoksi, eikä edes Michelle Williams vakuuta osassaan. Leikkauksessa rytmitys heittelee todella pahasti, eikä efekteissäkään ole kehumista. Elokuva olisi näyttänyt hyvältä kymmenen vuotta sitten. Etenkin lopputaistelu on todella karmeaa katsottavaa keskeneräisten tehosteiden ja todella tylsien ratkaisujen takia. Lopputuloksena on siis aikamoinen sekasotku, mitä en vain voi suositella katsomaan. Todella toivon, että Venom floppaa lippuluukuilla, jotta Sony ottaa opikseen ja myy Marvel-hahmojen oikeudet takaisin Marvelille, minne ne kuuluvatkin. Jossain oli varmasti olemassa hyvä Venom-leffa, mutta tämä ei todellakaan ole se ja toivon, että rankempi ohjaajan versio julkaistaan joskus Blu-raylla. Lopputekstien aikana nähdään vielä pari pätkää, joista ensimmäinen pohjustaa mahdollista jatko-osaa ja toinen on aika mukava yllätys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Venom, 2018, Columbia Pictures Corporation, Sony Pictures Entertainment, Marvel Entertainment