Arvostelu: The Passion of the Christ (2004)

THE PASSION OF THE CHRIST

Ohjaus: Mel Gibson

Pääosissa: Jim Caviezel, Maia Morgenstern, Monica Bellucci, Christo Jivkov, Mattia Sbragia, Francesco De Vito, Hristo Neumov Shopov, Luca Lionello, Toni Bertorelli, Giacinto Ferro, Rosalinda Celentano, Jarreth Merz, Francesco Cabras, Giovanni Capalbo ja Luca De Dominicis

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 18

The Passion of the Christ perustuu Raamatun evankeliumien passioon, Kristuksen kärsimyskertomukseen. Katoliseen kirkkoon kuuluva ja syvästi uskonnollinen näyttelijä ja elokuvantekijä Mel Gibson oli pitkään halunnut tehdä elokuvan passion pohjalta ja ryhtyikin 2000-luvun alussa työstämään filmiä. Gibson ja Benedict Fitzgerald kirjoittivat elokuvan käsikirjoituksen aluksi englanniksi, mutta koska Gibson halusi leffasta autenttisen tuntuisen, hän pyysi professori William Fulcon kääntämään vuorosanat latinaksi ja arameaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta The Passion of the Christ sai maailmanensi-iltansa tuhkakeskiviikkona, 25. helmikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli valtava taloudellinen menestys - jopa kaikkien aikojen menestynein indie-elokuva - joka sai parhaan kuvauksen, maskeerauksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet. Kriitikot olivat kuitenkin ristiriitaisia elokuvan suhteen, osan kutsuessa sitä pyhäksi elämykseksi, kun taas toiset haukkuivat sitä antisemitistiseksi ja turhan väkivaltaiseksi. Elokuvaa onkin vuosikymmenten varrella tituleerattu useasti kaikkien aikojen kontroversiaaleimmaksi elokuvaksi. Itse en kuulu kirkkoon, enkä usko Jumalaan, mutta uskon, että Jeesus Nasaretilainen oli todellinen historiallinen henkilö, jolla oli mittavat vaikutukset kristinuskoon. En ollut aiemmin nähnyt The Passion of the Christia, vaikka olen tiennyt siitä ja sen raakuuden aiheuttamasta kohusta jo monta vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen - etenkin kun elokuva on saamassa jatko-osan The Passion of the Christ: Resurrectionin.

Jeesus Nasaretilaisen elämän kaksitoista viimeistä tuntia, ennen hänen ristiinnaulitsemistaan Jerusalemissa.

Päärooliin Jeesus Nasaretilaiseksi, eli Jeesus Kristukseksi valittiin Jim Caviezel, joka oli pari vuotta aiemmin tähdittänyt Alexandre Dumasin klassikkokirjaan perustunutta Monte Criston kreivi -elokuvaa (The Count of Monte Cristo - 2002). Caviezelin mukaan siitä huolimatta, että ohjaaja Mel Gibson oli nimenomaan tarjonnut roolia hänelle, Gibson oli myös suostutellut Caviezelia luopumaan osasta, peläten, ettei tämä saisi enää rooleja Hollywoodissa Jeesuksen esittämisen jälkeen. Caviezelia ei olekaan tämän leffan jälkeen pahemmin näkynyt kuin pienen luokan elokuvissa, joista suuri osa on rantautunut Suomeen suoraan vuokralle. Vaikka Caviezel onkin katolilainen ja syvästi uskovainen, ei Jeesuksen esittäminen ollut hänelle erityisen mielekäs kokemus. Sen lisäksi, että häneen osui kuvauksissa salama, mikä sytytti hänen hiuksensa tuleen, hänen toinen olkapäänsä venähti pois sijoiltaan ristin painon alla, häneen osui varotoimista huolimatta kaksi ruoskaniskua ja hän sairastui keuhkokuumeeseen ristinnaulitsemiskohtausta kuvatessaan. Eli elokuvassa nähtävä Jeesuksen kärsimys ei ole pelkkää Caviezelin taidokasta näyttelijätyötä, vaan myös ihan oikeaa kipua. Caviezel suoriutuu Jeesuksen roolista ihailtavasti. Hänestä löytyy lempeyttä ja arvokkuutta, mitä rooli vaatii, minkä lisäksi hän tuo hienosti esille miehen sinnikkyyden toivottomuuden edessä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Maia Morgenstern Jeesuksen äitinä Mariana, Monica Bellucci Magdalan Mariana, Mattia Sbragia Jeesuksen kuolemaa vaativana ylipappi Kaifaksena, Luca Lionello Jeesuksen pettäneenä Juudaksena, Francesco De Vito Jeesuksen opetuslapsi Pietarina, Hristo Naumov Shopov Jeesuksen tuomitsevana prokuraattori Pontius Pilatuksena, sekä Rosalinda Celentano itse Saatanana, joka saapuu Jeesuksen viimeisinä elinhetkinä yrittämään saattaa miehen kiusaukseen. Myös sivunäyttelijät onnistuvat rooleissaan ja on erityisen ihailtavaa, että Gibsonin vaatimuksesta näyttelijät eivät tosiaan puhu englantia, vaan hepreaa ja arameaa, mikä todella luo autenttisemman fiiliksen elokuvaan. Alun perin Gibson ei halunnut edes tekstittää elokuvaa englanniksi, uskoen, että kuvakerronnan voimin katsoja pysyy kyllä kärryillä kaikesta, mitä ruudulla tapahtuu, vaikkei ymmärtäisi hahmojen välisistä keskusteluista sanaakaan.

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi The Passion of the Christ on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana jakanut mielipiteitä voimakkaasti. Voin hyvin kuvitella, että monelle uskovaiselle elokuva on todella vahva kokemus, joka jättää pysyvän jäljen niin hyvässä kuin pahassa. Ymmärrän myös täysin, että joillekin katsojille leffan kuvaus Jeesuksen kiduttamisesta ja kärsimyksestä aiheuttaa suorastaan pahoinvointia. En ylläty, jos moni on jättänyt elokuvan kesken tai ei ole koskaan pystynyt katsomaan sitä uusiksi ihan vain sen graafisuuden vuoksi. Elokuva herätti myös negatiivisuutta juutalaisten keskuudessa, joista moni mielsi elokuvan antisemitistiseksi siinä, kuinka se esittää Jeesusta vainoavat juutalaiset, peläten tämän lisäävän kristittyjen katsojien keskuudessa juutalaisvihaa. Vaikka tässä onkin pointtinsa, leffa näyttää juutalaisia myös hyvässä valossa, myötätuntoisina, auttavaisina ja ylipappi Kaifaksen innoittamaa joukkoa vastustavina.

No, miten The Passion of the Christ toimi minulle, ateistille, joka ei usko Jumalaan ja pitää Jeesusta lähinnä historiallisena merkkihenkilönä? Sanoisin jopa yllättyneeni siitä, kuinka paljon pidinkään leffasta, esimerkiksi Martin Scorsesen Jeesus-elokuva Kristuksen viimeisen kiusauksen (The Last Temptation of Christ - 1988) jätettyä minut hieman kylmäksi. Kyseessä ei ole mikään perinteisellä tavalla tehty elokuva, jossa olisi kunnon tarina hahmokehityksin ja juonikuvioin, vaan Mel Gibson on lähtenyt tekemään puhdasta kuvausta Jeesuksen elämän kahdestatoista viimeisestä tunnista, eli nimenmukaisesti passiosta. Elokuvan sijaan tämän voisikin mieltää pikemminkin elämykseksi. Ja elämyksenä se on melko vaikuttava, oli uskovainen tai ei.

Heti alusta asti elokuvassa on jotain onnistuneen utuista ja unenomaista. Toisinaan leffa muuttuu kuin kuumehouruiseksi painajaiseksi ja Gibson onkin saanut aikaan jotain todella mystistä, saaden elokuvansa silti tuntumaan historialliselta. Hän kasvattelee kierroksiaan elokuvan edetessä ja kun Jeesuksen henkinen tuska muuttuu fyysiseksi kärsimykseksi, Gibson ryhtyy todella koettelemaan katsojan sietokykyä. Olen nähnyt aika rajuja juttuja leffoissa, mutta The Passion of the Christ onnistui silti kouraisemaan useasti ikävästi vatsanpohjasta. Esimerkiksi varmaan kymmenen minuuttia pitkä Jeesuksen ruoskintakohtaus äityy yhä vain verisemmäksi ja inhottavammaksi, puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa lopulta ristiinnaulitsemista on katsoa. Tilanteen kauheutta ei yhtään helpota avuttomana poikansa kärsimystä sivusta seuraavan Marian suuri suru. Elokuvan hävytön graafisuus on tosiaan jakanut mielipiteitä voimakkaasti. Osa kritisoijista pitääkin leffaa pelkkänä raakuuksilla mässäilynä. Itse ihailen, ettei Gibson halua päästää katsojaansa helpolla. Hän on halunnut saada katsojan kiemurtelemaan epämiellyttävyyden tunteessa ja näyttää, että kaiken tämän kauheudenkin jälkeen Jeesus halusi jakaa rakkautta ja anteeksiantoa myös kiduttajilleen. Itse olisin kuitenkin jättänyt elokuvan viimeisen kohtauksen pois ja lopettanut leffan kuvaan, jossa kuollut Jeesus makaa äitinsä käsivarsilla.

Teknisiltä ansioiltaankin The Passion of the Christ on vakuuttava teos. Se on upeasti kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Elokuvan lavasteet ovat erinomaiset ja asut hienot. Maskeeraustiimi on onnistunut Jeesuksen kanssa erinomaisesti. Caviezel on peitetty ruoskaniskuihin ja tekovereen, ja ristiinnaulittu Jeesus on kaikessa ikonisuudessaankin karmaiseva näky. Erikoistehosteet ovat oivalliset ja äänimaailma mainio. Alun perin Gibson ei halunnut elokuvaan musiikkia, mutta lopulta heltyi ajatukselle. Muutamien mutkien kautta säveltäjäksi valittu John Debney tunnelmoi jylhästi ja surumielisesti läpi elokuvan, korostaen teoksen paatosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Passion of the Christ, 2004, Icon Productions

Arvostelu: Sound of Freedom (2023)

SOUND OF FREEDOM

Ohjaus: Alejandro Monteverde

Pääosissa: Jim Caviezel, Bill Camp, Mira Sorvino, Eduardo Verástegui, Javier Godino, Lucás Ávila, José Zúñiga, Kurt Fuller, Gary Basaraba, Yessica Borroto, Gustavo Sánchez Parra, Cristal Aparicio, Scott Haze, Kris Avedisian ja Gerardo Taracena

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Sound of Freedom pohjautuu tositapahtumiin entisen CIA-agentti Tim Ballardin urasta ja tämän vuonna 2013 perustamaan, ihmiskauppaa vastaan taistelevaan Operation Underground Railroadiin. Vuonna 2015 Santa Fe Films -yhtiö alkoi työstämään elokuvaa Ballardista ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2018. 20th Century Foxin oli tarkoitus levittää elokuva maailmalle, mutta kun Disney-studio osti Foxin alkuvuodesta 2019, elokuva päätettiin hyllyttää. Elokuvantekijät hankkivat leffan levitysoikeudet itselleen ja saivat Angel Studiosin auttamaan rahoittamisessa. Sound of Freedom sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vasta tämän vuoden heinäkuussa ja siitä muodostui nopeasti yksi vuoden kiistellyimmistä elokuvista. Se sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, minkä lisäksi se herätti kritiikkiä muun muassa tositapahtumien vääristelemisestä, uskonnollisesta propagandasta ja yhteyksistä QAnon-salaliittoteorioihin. Konservatiivisissa piireissä elokuva otettiin kuitenkin ylistävästi vastaan ja taloudellisesti leffasta muodostui jättihitti, joka jätti Yhdysvalloissa taakseen jopa Indiana Jones and the Dial of Destinyn (2023) ja Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen (2023). Nyt Sound of Freedom saapuu myös Suomeen ja kesästä asti kohuja lukeneena minua kiinnosti nähdä, millaisesta elokuvasta onkaan todellisuudessa kyse. Kävin uteliaana katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yhdysvaltain kotimaan turvallisuusviraston agentti Tim Ballard matkaa Kolumbiaan etsimään ihmiskaupan uhriksi joutunutta Rocío-tyttöä, pelastettuaan ensin tämän pikkuveljen.

2000-luvun alussa Hollywoodin nousevaksi tähdeksi muun muassa Monte Criston kreivin (The Count of Monte Cristo - 2002) ja The Passion of the Christin (2004) kautta mielletyn Jim Caviezelin ura lähti laskuun, kun hän alkoi esittämään mediassa ja erilaisissa tilaisuuksia kontroversiaalisia, konservatiivisia ja jopa antisemitistisiä mielipiteitään. Nyt Caviezel nähdään pitkästä aikaa hittileffan keulakuvana, agentti Tim Ballardina, tosielämän Ballardin itse vaadittua elokuvantekijöitä palkkaamaan Caviezelin rooliin. Caviezel osoittaa, että näyttelijänä häneltä löytyy kyllä taitoja ja hän tulkitseekin pääasiassa hyvin sinnikkääksi kuvattua Timiä. Timistä maalaillaan elokuvassa liki pyhimyksen kaltainen pelastajahahmo, joka on ollut omiaan hiertämään joitakin katsojia, puhumattakaan Caviezelin lausunnoista elokuvaa markkinoidessaan, jotka liittyivät QAnon-salaliittoteoriaan maailman kierosta eliitistä, jotka sieppaavat lapsia ja erittävät näiden pelosta eliksiiriä pysyäkseen nuorina.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mira Sorvino Timin vaimona Katherinena, Kurt Fuller Timin pomona Frostina, Eduardo Verástegui Timiä auttavana Paulona, Javier Godino kolumbialaisena poliisina Jorgena, Bill Camp entisenä kartellipomo Vampirona, Lucás Ávila ja Cristal Aparicio ihmiskaupan uhreiksi joutuneina lapsina Miguelina ja Rocíona, José Zúñiga heidän isänään Robertona, sekä Yessica Borroto, Gustavo Sánchez Parra ja Gerardo Taracena ihmiskauppaa pyörittävinä Gisellenä, El Calacasina ja Scorpionina. Sivunäyttelijöiden työ on erittäin ailahtelevaa. Leffan parhaan suorituksen tarjoaa Camp entisenä kartellipomona, joka ryhtyy auttamaan Timiä tämän operaatiossa. Lapsinäyttelijät onnistuvat välittämään hahmojensa paniikkia ja elokuvaa katsoessa pohtiikin usein, kuinka elokuvan tarina ja rikollisten toiminta on selitetty näille lapsille ilman, että heille on aiheutunut painajaisia.

Sound of Freedom on tosiaan ollut monenlaisten kohujen riepoteltavana kesästä lähtien, oli kyse sitten päänäyttelijä Caviezelin omista näkemyksistä tai salaliittoteoriapuheista, minkä takia koko leffa on joidenkin toimesta linkitetty osaksi QAnon-propagandaa, itse Tim Ballardista, jonka sankaritekojen todenperäisyydet ovat edelleen tutkinnassa, kuten on myös itse Ballard ahdistelusyytösten takia tai elokuvantekijöiden esittäessä osittain fiktiiviseksi myönnettyä tarinaa tosijuttuna. Elokuvan hyllyttäminen useaksi vuodeksi on ollut omiaan ruokkimaan teorioita siitä, että Hollywoodissa on meneillään jotain kieroa, minkä takia paikan pomot eivät olisi halunneet päästää leffaa levitykseen. Leffan markkinointia taas on kritisoitu lopputekstien aikana nähtävästä tempusta, jossa katsojia kannustetaan ostamaan lippuja muille ihmisille, mikä onkin johtanut siihen, että elokuvasta muodostui yksi kesän yllätyshiteistä. Jotkut taas ovat väittäneet Yhdysvaltojen isointa elokuvateatteriketjua, AMC:tä elokuvan näytösten sabotoinnissa. Erityisesti Yhdysvalloissa elokuva on aiheuttanut varsinaisen taiston sosiaalisessa mediassa, kärkkäimpien puolustajien sanoessa, että jos et käy katsomassa Sound of Freedomia, olet huono ihminen ja luultavasti jopa pedofiili, kun taas kärkkäimmät kritisoijat ovat tuominneet elokuvan katsomassa käyneet huonoiksi, helposti höynäytettäviksi ihmisiksi, jotka pahentavat Yhdysvaltojen ja Meksikon välistä konfliktia ja mahdollisuutta rajalle pitkään pohdinnoissa olevan muurin rakentamiseen. Yhdysvaltojen entisen presidentti Donald Trumpin ja nykyään X:nä tunnetun Twitterin omistavan Elon Muskin esittämä tuki elokuvaa kohtaan on myös sekoittanut soppaa entisestään. Joidenkin mukaan elokuva on julkaistu juuri nyt nimenomaan Trumpin tulevan presidenttivaalikampanjan välineeksi.

Kun elokuvasta on kuukausia lukenut ja katsonut huomionhakuisilla kohuotsikoilla julkaistuja uutisia ja videoita niin elokuvan puolustukseksi kuin kritisoinniksi, sitä alkaa jopa tuumimaan, että mitäköhän siellä elokuvateatterissa on oikeasti vastassa, kun käy katsomassa Sound of Freedomin? Poistuuko elokuvasta raivostuneena hävyttömän propagandavyörytyksen jälkeen, vai hurahtaako uskomaan härskejä teorioita ökyrikkaista, jotka erittävät lasten pelosta nuoruuden eliksiiriä? Todellisuudessa kun poistuin elokuvateatterista, päällimmäinen ajatukseni oli: "tässäkö tämä nyt oli?" Kaikkien kohujen jälkeen olin jopa hieman pettynyt, että kyseessä onkin vain todella keskinkertainen ja pökerryttävän melodramaattinen trilleri, jonka katsominen ei ole läheskään niin mielenkiintoista puuhaa kuin sen ympärillä vellovan kohun seuraaminen.

Kontroversiaalisin juttu, mitä elokuva omasta vinkkelistäni pitää sisällään, on sen varsin suppea kuvaus siitä, mitä ihmiskauppa todellisuudessa on. Leffan mukaan kyse on pääasiassa siitä, että Etelä-Amerikassa lapsia napataan kadulta kirkkaassa päivänvalossakin pakettiautoihin ja sitten heitä kuljetellaan ympäri maailmaa pedofiilien sairaaksi iloksi. Elokuvan alussa nähtävä pedofiili (Kris Avedisian) taas on suorastaan kiusallinen karikatyyri, jonka yliampuvan niljakas ulkonäkö viestii kilometrien päähän, että tällä hepulla ei ole kaikki kynät penaalissa. Jopa Ballardin perustaman Operation Underground Railroadin sivuilta voi lukea, että vaikka elokuvan kuvaamia tapauksia tapahtuu, on kyse vain murto-osasta totuutta. Ihmiskauppa on huomattavasti monipuolisempaa, sitä tehdään aikuisillekin ja suuri osa tähän syyllistyvistä rikollisista ovat uhrien tuttuja, sukulaisia, opettajia, urheiluvalmentajia jne. Sivulta voi myös lukea hieman, mikä elokuvassa nähdystä tapahtui oikeasti, missä kohdin väriteltiin tositapahtumaa ja mikä on puhdasta fiktiota.

Pääasiassa itseäni kuitenkin turhautti se, kuinka amatöörimäisesti elokuva onkaan tehty. Paria hyvää näyttelijäsuoritusta lukuun ottamatta roolityöt ovat todella ailahtelevaa seurattavaa, osan ollessa jopa aika kehnoja rooleissaan. Asiaa ei auta Alejandro Monteverden ja Rod Barrin kömpelö käsikirjoitus, joka tuntuu ajoittain raakavedokselta tönkön dialoginsa ja takkuilevan tarinankerrontansa kanssa. Monteverden ohjauksessakaan ei ole kehumista. Hänen yrityksensä rakentaa painostavaa ilmapiiriä muuttuu nopeasti yliampuvaksi melodramaattisuudeksi, jolla koitetaan väkisin herättää katsojassa toivottuja tunnetiloja. Sound of Freedomin hidastukset ja dramaattiset kuorot tuntuisivat todennäköisesti jopa Zack Snyderista liiallisuuksilta. Tätä menoa rikkoo vain puolenvälin paikkeilla nähtävä osio, jolloin elokuva muuttuu yhtäkkiä veijarihuijarileffaksi Ocean's-trilogian (2001-2007) tyyliin, mikä ei sovi muuhun leffaan lainkaan. Muutama napakka kohtaus löytyy seasta, kuten tositapahtumaan perustuva saarioperaatio, sekä leffassa eniten tunnustettua fiktiota sisältävä finaali, mutta siihen se sitten jääkin.

Tökeröintä on kuitenkin lopputekstien aikana nähtävä "tärkeä viesti" Jim Caviezelilta, missä hän kiittää katsojia elokuvan tukemisesta, puhuu siitä kuinka hirvittävä ongelma ihmiskauppa nykyään on ja kutsuu katsojat mukaan pyhään taistoon ihmiskauppaa vastaan. Sen sijaan, että ruudulle ilmestyvän QR-koodin kautta Caviezel johtaisi katsojan vaikkapa Operation Underground Railroadin tai muun ihmiskauppaa vastaan taistelevan järjestön sivuille, jonne voisi lahjoittaa ja tukea heidän toimintaansa, koodi ohjaa vain lippukauppaan ja katsojaa pyydetään ostamaan lisää lippuja. Ei siis itselleen, vaan muille potentiaalisille katsojille, jotka voivat samaisen sivun kautta anoa itselleen ilmaislippua leffaan. Elokuvaa levittävä Angel Studios on aiemminkin ollut kohujen keskellä kyseenalaisesta toiminnastaan, mikä pistääkin katsojan miettimään, että minneköhän rahat todellisuudessa menevät? Lisäksi on jopa koomista, että kun elokuva on käyttänyt kaksi tuntia maalatakseen Tim Ballardista pyhää sankaria, lopussa Caviezel yrittää vakuuttaa katsojaa, ettei leffassa ollut muka kyse siitä, vaan lasten äänten tuomisesta esille.

Teknisiltä ansioiltaan Sound of Freedom on myös epätasainen. Se on hyvin kuvattu ja valaistu, mutta hutiloiden leikattu kasaan, jolloin rytmitys on joko kiirehtivää tai laahaavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta äänimaailma on kömpelösti rakennettu. Javier Navarreten säveltämät, lähes tauotta soivat musiikit paisuttelevat elokuvan melodramaattista ilmapiiriä, minkä lisäksi äänitehosteet sisältävät dramaattisuuden lisäämiseksi tarkoitettuja pamauksia sun muita, jotka pikemminkin huvittavat yliampuvuudellaan.

Yhteenveto: Sound of Freedom on hyvällä, ihmiskauppaa vastustavalla viestillä varustettu elokuva, joka kuitenkin kaatuu amatöörimäiseen ja todella keskivertoon toteutukseen, sekä ympärillä villitsevään, itse elokuvaa mielenkiintoisempaan kohuun. Elokuvan tositapahtumista innoitteensa ottanut tarina on kömpelösti kerrottu, tarinan joko kiirehtiessä tai laahatessa eteenpäin. Tunnelma on jopa ärsyttävä yliampuvassa melodramaattisuudessaan, kun katsojan tunteisiin yritetään vedota mahdollisimman epätoivoisesti, vaikka huomattavasti vähempikin olisi riittänyt. Synkistelevää ilmapiiriä rikkovat parit kerrat, kun leffa muuttaa äkillisesti vaihdettaan kepeäksi huijaritarinaksi. Muutama oiva kohtaus löytyy seasta, mutta suurilta osin toteutus jää heikoksi. Jim Caviezel on ihan hyvässä vedossa pääroolissa, Bill Campin tarjotessa elokuvan parhaan näyttelijätyön. Muut näyttelijäkaartista hoitavat tonttinsa ailahtelevasti, osittain kökön ja puisevan dialogin takia. Leffan kuvaus pedofiilistä on naurettava karikatyyri. Teennäisen yliniljakkuuden sijaan pelottavampi olisi ollut tuiki tavalliselta näyttävä mies, josta ei päällepäin arvaisi, mitä synkkyyksiä tämä tekeekään. Elokuvan kuvaus ihmiskaupasta on muutenkin varsin suppea ja hollywoodmainen, eikä leffa tunnu uskaltavan pureutuvan tämän rikollisbisneksen huomattavasti pelottavampiin puoliin, joita Yhdysvalloissa tapahtuu. Tökeröintä on kuitenkin lopputekstien aikana nähtävä hävytön videoviesti, joka huijaa katsojaa luulemaan auttavansa ihmiskaupan uhreja, vaikka todellisuudessa sitä vain auttaa leffan taloudellisessa menestyksessä ja studiopomojen lompakoiden täyttämisessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sound of Freedom, 2023, Metanoia, Santa Fe Films

Arvostelu: Monte Criston kreivi (The Count of Monte Cristo - 2002)

MONTE CRISTON KREIVI

THE COUNT OF MONTE CRISTO

Ohjaus: Kevin Reynolds
Pääosissa: Jim Caviezel, Guy Pearce, Dagmara Domińczyk, James Frain, Richard Harris, Luis Guzmán, Michael Wincott, Henry Cavill, Albie Woodington, JB Blanc, Helen McCrory, Freddie Jones ja Alex Norton
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

The Count of Monte Cristo, eli suomalaisittain Monte Criston kreivi perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen kirjaan (Le Comte de Monte-Cristo) vuodelta 1844. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty lukuisia sovituksia ja ensimmäinen filmatisointi, Hobart Bosworthin mykkäelokuva The Count of Monte Cristo ilmestyi vuonna 1908. 1990-luvun lopulla Disneyllä ryhdyttiin työstämään uutta elokuvaversiota kirjasta, studion juuri julkaistua Kolme muskettisoturia -elokuvan (The Three Musketeers - 1993), joka perustui myös Dumasin klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires - 1844). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2000 ja lopulta Monte Criston kreivi sai maailmanensi-iltansa 23. tammikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se sai positiivista palautetta kriitikoilta. Itse en ole Dumasin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Monte Criston kreivi -elokuvan varmaan pariinkin otteeseen - viime katselusta on tosin kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1815 Edmond Dantès tuomitaan rikoksesta, jota hän ei tehnyt ja passitetaan Château d'Ifin vankilaan kaukaiselle saarelle. Siellä vuosien vieriessä Edmond ryhtyy juonittelemaan kostoaan ja hänelle aukeaa mahdollisuus toteuttaa suunnitelmansa, kun hän tapaa toisen vangin, vuosia pakotunnelia kaivaneen Abbé Farian.

Jim Caviezel tekee kenties koko uransa merkittävimmän roolityön Monte Criston kreivissä Edmond Dantèsina, sinisilmäisenä nuorena aliperämiehenä, joka joutuu vankilaan syytettynä rikoksesta, jota hän ei tehnyt. Vankilassa Edmond alkaakin muuttua, menettäessään vähitellen tärkeän uskonsa ja suunnitellessaan kostoa niille, jotka ovat vastuussa hänen kaltoinkohtelustaan. Hahmon kehityskaari on erinomaisesti kirjoitettu (ylipäätään Dumas kirjoitti yhden parhaista kostokertomuksista ikinä) ja katsoja kannustaa täysillä Edmondia yrityksissään. Caviezel on nappivalinta rooliin, tuoden hienosti esille hahmon monet puolet elokuvan aikana. Hauska fakta muuten, että Arnold Schwarzeneggeriä pyydettiin aluksi Edmondin rooliin, mutta hän kieltäytyi. Elokuvasta olisi varmasti tullut hyvin erilainen Schwarzeneggerin tähdittämänä.

     Myös Guy Pearce oli aluksi ehdolla Edmondiksi, mutta roolin mentyä Caviezelille, hänet pyydettiin esittämään Fernand Mondegoa, Edmondin ystävää, joka pettää hänet ja ajaa vankilaan. Vaikka Pearce olisi luultavasti suoriutunut mainiosti pääroolista, sopii hän erittäin hyvin luihuksi Fernandiksi, oikein herkutellen lipevän hahmonsa kanssa. Dumasin alkuperäisessä kirjassa Edmond ja Fernand olivat serkukset, mutta käsikirjoittaja Wolpert perusteli muutoksen ystäviksi sillä, että ystävät ovat usein läheisempiä kuin serkut ja siten Fernandin selkäänpuukotus tuntuu merkittävämmältä. Täytyy myöntää, että ymmärrän hyvin Wolpertin päätöstä.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dagmara Domińczyk Edmondin rakkaana Mercédèsinä, James Frain syyttäjä Villefortina, vajaa vuosi sitten menehtynyt Helen McCrory tämän vaimona Valentinana, Alex Norton itse Napoleon Bonapartena, sekä JB Blanc roisto-Luigina ja Luis Guzmán tätä auttavana Jacopona. Kahdesta ensimmäisestä Harry Potter -elokuvasta (2001-2002) alkuperäisenä Albus Dumbledorena monelle parhaiten tuttu Richard Harris teki yhden viimeisistä roolitöistään Abbé Fariana, 11 vuotta Château d'Ifin vankilassa viruneena miehenä, jolla on pakosuunnitelma. Lisäksi Supermanin roolista parhaiten tunnettu Henry Cavill tekee yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan Fernandin poikana Albertina. Kaikin puolin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harrisin lahjoja ei voi muuta kuin ihailla. Vaikka hän esittääkin vankia, Harris omaa tiettyä jylhää arvokkuutta, jota eivät edes räsyiset vaatteet, nuhjuiset maskeeraukset ja tomu voi peittää alleen.

Yksi isoimmista kehuista, mitä voin Monte Criston kreiville antaa, on, että elokuva ei tunnu siltä, että se olisi tehty 2000-luvulla. Se tuntuu enemmän sellaiselta klassikkoseikkailulta, joita tehtiin vuosia aiemmin, joskus 1960-1970-luvuilla. Sen toteutuksessa on jotain hyvin vanhanaikaista, mikä istuu filmiin täydellisesti ja vain viehättää siinä minua enemmän. Elokuva perustuu vanhaan tarinaan ja vaikka välillä modernisointi siellä ja täällä ei ole pahitteeksi, tällaisesta toteutuksesta intoilen itse lopulta eniten. Kun taidokkaan yleishengen lisäksi kyseessä on vielä yksi kaikkien aikojen parhaista kostotarinoista, koin Monte Criston kreivin elokuvana erittäin vangitsevaksi. Vaikka filmi etenee aika hitaasti, ei se ole koskaan tylsä. Päinvastoin. Mitä pidemmälle tarina ja Edmondin kostojuonittelu etenevät, sitä syvemmälle elokuvaan uppoaa.

Elokuva tarjoaa paljon kaikenlaista seikkailusta jännitykseen, romantiikkaan ja toimintaan. On vankilapakoa, juonittelua suuntaan jos toiseen ja aarrekarttakin löytyy. Dumas on rakentanut kertomuksensa kaikki osaset vaikuttavasti ja Desmondin ja Fernandin välisen konfliktin väkevästi, ja sen pohjalta onkin helppo ammentaa onnistuneeseen filmatisointiin. Vaikka jotkut kirjailijan fanit ovatkin närkästyneet elokuvantekijöiden muutoksista kertomukseen, itse pidän filmin ratkaisuista. Elokuvan rytmitys on myös toimiva. Sillä ei ole mikään kiire, mutta se onnistuu silti kertomaan kaiken iskevästi parissa tunnissa. Vankilassa vietetty vuosikymmenkin toteutetaan vakuuttavasti. Vankeuden tuomat muutokset Desmondissa pitävät tarinan kaiken aikaa täysin hahmovetoisena. Monte Criston kreivi onkin jo henkilötutkielmana kiehtova koston ohella.

Elokuvan on ohjannut Kevin Reynolds, jolle tällaiset menneen ajan seikkailuleffat eivät olleet lainkaan uusi käsite, olihan hän tehnyt aiemmin mm. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Reynolds hoitaakin hommansa lahjakkaasti, rakentaen onnistuneesti tunnelmaa ja pitäen katsojan koukussa tarinaan. Monte Criston kreivi on myös taidokkaasti kuvattu, sekä hyvin rytmitetty leikkauksessa. 1800-luvun alun lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut ja monenlaisia näyttäviä puitteita pääseekin ihastelemaan pitkin elokuvaa. Äänimaisema on vakuuttavasti koottu Edward Shearmurin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Monte Criston kreivi on erittäin mainio filmatisointi kenties kaikkien aikojen parhaasta kostokertomuksesta. Elokuvasta löytyy kaikki ainekset mukaansatempaavaan teokseen ja sitä lopputulos myös onkin. Vaikka leffa kulkee rauhassa eteenpäin, ei se koskaan tunnu pitkäveteiseltä. Kertomus on vangitseva ja katsoja todella kannustaa Edmond Dantèsia onnistumaan aikomuksissaan. Edmondin kehittymistä tarinan aikana on erityisen kiinnostavaa seurata. Jim Caviezel on nappivalinta rooliin, hoitaen hahmon monet puolet yhtä lahjakkaasti. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, erityisesti lipevää Fernandia esittävä Guy Pearce ja Abbé-vankia näyttelevä Richard Harris. Filmin toteutuksessa on jotain viehättävän vanhanaikaista, eikä elokuva tunnu 2000-luvulla tehdyltä. 1800-luvun ajankuva on hienosti toteutettu. Vaikka filmatisointiin tehtiin omat muutoksensa, suosittelen silti Monte Criston kreiviä lämpimästi Dumasin klassikkokirjan ystäville, kuten myös muille, joita kiehtovat kauemmas menneisyyteen sijoittuvat kertomukset täynnä seikkailua, romantiikkaa, petoksia ja rikkauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Count of Monte Cristo, 2002, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, World 2000 Entertainment, Epsilon Motion Pictures, Count of Monte Cristo Ltd.