Arvostelu: The Crow (1994)

THE CROW

Ohjaus: Alex Proyas

Pääosissa: Brandon Lee, Rochelle Davis, Ernie Hudson, Michael Wincott, Bai Ling, Tony Todd, Anna Levine, David Patrick Kelly, Laurence Mason, Angel David, Michael Massee, Jon Polito, Bill Raymond ja Sofia Shinas

Genre: toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 18

The Crow perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan, jonka ensimmäinen numero ilmestyi helmikuussa 1989. Sarjakuvan pohjalta ryhdyttiin pian kehittelemään elokuvasovitusta, jonka ohjaksiin tarttui Alex Proyas ja jonka päärooliin valittiin legendaarisen toimintatähti Bruce Leen poika, Brandon Lee. Kuvaukset käynnistyivät ja ne olivat ihan loppusuoralla, kun niissä iski suuri tragedia. 31. maaliskuuta 1993, tasan kolmekymmentä vuotta sitten, kuvausryhmä oli epätarkka siitä, millaisia luoteja kohtauksessa käytettävään aseeseen oli laitettu. Paukkupatruunojen sekaan oli epähuomiossa lipsahtanut oikea luoti, josta oli poistettu ruuti. Silti aseella ampuessa luoti lähti liikkeelle piipusta ja osui Brandon Leetä vatsaan. Lee kiidätettiin sairaalaan, mutta siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä ja hän menehtyi vain 28-vuotiaana. Elokuvan tekijät pohtivat, tekisivätkö elokuvan loppuun asti tragediasta huolimatta, vai keskeyttäisivätkö tuotannon kokonaan. Lopulta he päättivät työstää filmin valmiiksi Leen muistoa kunnioittaen. Siinä kohtaa elokuvan levittäjäksi tarjoutunut Paramount Pictures päätti kuitenkin jättää leffan, tuotannon keskeytymisen ja moraalisten pohdintojen takia. Miramax hyppäsi tekijöiden apuun ja lopulta The Crow saatiin valmiiksi ja elokuva ilmestyi toukokuussa 1994. Elokuva oli menestys ja keräsi paljon kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta. Vuosien varrella filmi on noussut kulttiklassikon asemaan. Itse olin tiennyt The Crow'sta jo vuosien ajan, mutten ollut nähnyt elokuvaa. En itse asiassa tiennyt elokuvasta muuta kuin sen, että Brandon Lee kuoli sen kuvauksissa. Nyt kun elokuvasta on tekeillä Bill Skarsgårdin tähdittämä uudelleenfilmatisointi ja Brandon Leen kuolemasta tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta, päätin vihdoin etsiä The Crow'n käsiini ja katsoa ja arvostella sen.

Yhdysvalloissa, Detroitissa halloweenia edeltävänä yönä joukko rikollisia tappaa Eric Dravenin ja tämän kihlatun Shelly Websterin. Tasan vuotta myöhemmin Ericin haudalle laskeutuva varis herättää kostoa janoavan miehen takaisin henkiin.

Brandon Lee oli 1990-luvun alussa nousussa uudeksi elokuvatähdeksi ja The Crow'n oli tarkoitus olla hänen todellinen läpimurtoelokuvansa. Kyseessä oli yhdysvaltalais-hongkongilaisen toimintatähti Bruce Leen poika, jolla oli suuria unelmia ja kovia paineita nousta ikonisen isänsä tasolle. Bruce-isä oli kuollut vain 32-vuotiaana Lohikäärmeen kidassa -leffaa (Enter the Dragon - 1973) työstäessään ja oliko kyse sitten puhtaasta sattumasta, kohtalosta vai julmasta ironiasta, mutta nuoren Brandonin elämä loppui liian lyhyeen ampumakohtauksen kuvausten mennessä pahasti pieleen. Lee oli kuitenkin kuvannut lähes kaikki kohtauksensa, joten elokuva voitiin saada valmiiksi tietokonetehosteiden ja stunt-näyttelijä Chad Stahelskin - joka muuten tunnetaan nykyään John Wick -elokuvien (2014-) ohjaajana - avulla. Lee on roolissaan erinomainen ja on suuri sääli, että hänen erittäin lupaava elokuvauransa päättyi juuri kun se oli tosissaan alkamassa. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa Eric Dravenin monia puolia, kun varis herättää tämän takaisin eloon, kostamaan kihlattunsa Shellyn (Sofia Shinas) murhan. Välillä Eric on surun musertama, toisinaan taas kostonhimoinen ja jopa aika pelottava tapaus. Katsoja hyppää välittömästi Ericin kostoretkelle mukaan, palaen halusta nähdä, että paha saa palkkansa.

     Elokuvassa nähdään myös Ghostbusters-leffoista (1984-) tuttu Ernie Hudson poliisi Albrechtina, nuori Rochelle Davis ikäisekseen kovana Sarah-tyttönä ja Anna Levine tämän prostituoituna äitinä, sekä Michael Wincott rikollisjengiä johtavana Top Dollarina, jonka joukkoihin kuuluvat mm. Myca (Bai Ling), Tin Tin (Laurence Mason), T-Bird (David Patrick Kelly), Funboy (kuvauksissa kuolettavan luodin ampunut Michael Massee) ja Grange (Tony "Candyman" Todd). Sivunäyttelijöistä erityisesti Hudson vakuuttaa kyttäroolissaan, Albrechtin lämmetessä hiljalleen mystiselle oman käden oikeutta harjoittavalle kostajalle. Davis on nappivalinta nuoreksi Sarahiksi ja Wincott istuu täydellisesti niljakkaan rikollispomon osaan.

Ei ole mikään ihme, että The Crow on saavuttanut vuosien varrella kulttiklassikon aseman. Sen synkkä ja lohduttomalta tuntuva kostotarina lumoaa saman tien pauloihinsa, vaikka elokuvan maailma onkin luotaantyöntävän etova. Detroitia on vuosien aikana esitetty varsin negatiivisessa valossa elokuvissa, erityisesti scifisatiiri RoboCopissa (1987), muttei varmaan koskaan näin saastaisena ja toivottomana. Tim Burtonin Batman-elokuvien (1989-1992) tulkinta Gotham Citystä on selvästi toiminut tekijöiden esikuvana, mutta he ovat menneet vielä pidemmälle. The Crow'n Detroitissa ei ole enää mitään pelastettavaa, vaan rikollisten valtaama kaupunki on täynnä sotkuisia kujia ja ränsistyneitä rakennuksia, joihin ei haluaisi astua jalallakaan. Näyttävää ja tummanpuhuvaa goottikuvastoa pullollaan oleva elokuva on ymmärrettävästi kerännyt vannoutuneen fanikuntansa ja täytyy myöntää, että olin itsekin täysin myyty filmiin rakennetun maailman edessä.

Myös tunnelmaltaan elokuva on synkkä. Jopa muutamat huumorin rippeetkin ovat pikimustia. Alakuloinen ilmapiiri valtaa katsojan, mutta samalla filmissä on tiettyä vimmaa heti, kun Eric herää takaisin henkiin ja aloittaa kostoretkensä. Kohtauksia, joissa Eric kohtaa kihlattunsa pahoinpitelijöitä, on kierolla tavalla tyydyttävää katsoa, kun näillä julmilla rikollisilla menee pupu pöksyyn juuri ennen loppunsa kohtaamista. Toimintakohtaukset ovat sähäköitä ja niitä kasvatellaan onnistuneesti elokuvan edetessä, vaikka samalla vatsaa vääntää joka kerta, kun Eric saa luodista, katsojan tietäessä, että jokin näistä kohtauksista oli kohtalokas päätähdelle. Tietyn rosoisuuden ja melankolisen kurjuudenkin keskellä filmi osaa olla myös yllättävän kaunis ja herkkä. Kohtaukset, joissa Eric pysähtyy suremaan kuollutta rakastaan, ovat tehokkaan riipaisevia. Kestoa leffalla on vain hieman yli puolitoista tuntia, mutta siinäkin ajassa The Crow saa katsojan kulkemaan läpi tunteiden vuoristoradan.

Elokuvan kostotarina on varsin simppeli ja se vaatiikin Leen intensiivisen roolisuorituksen, vahvan teknisen toteutuksen, sekä tyylikkään ohjauksen. Alex Proyas oli ohjannut ennen The Crow'ta vain yhden elokuvan, mutta hänellä on selvästi ollut vahva visio, jota hän on halunnut lähteä ilmaisemaan, eikä vähäinen kokemus näy Proyasin työstä. Myöskään Leen kuolemaa ei oikeastaan huomaa lopullisesta teoksesta. Elokuvaa jouduttiin käsikirjoittamaan hieman uudelleen Leen menehtymisen jälkeen, mutta lopputulos on onnistuneen saumaton. The Crow on visuaalisesti erittäin komeaa katsottavaa. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi värejä, tai pitäisikö sanoa värittömyyttä hyödynnetään vakuuttavasti. Elokuvan lavasteet ovat näyttävät kaikessa inhottavuudessaan. Ericin puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet loistoduunia ja korkeuksissa uhrejaan vaaniva Eric on joka kerta päheä näky. Erikoistehosteet ovat hienot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Graeme Revellin säveltämiä ja leffassa hyödynnettyjä surumielisiä kappaleita myöten.

Yhteenveto: The Crow on hieno sarjakuvasovitus, joka on ymmärrettävästi noussut kulttiklassikon asemaan. Elokuvan kostotarina nappaa heti mukaansa ja pitää tiukasti otteessaan läpi leffan tiiviin puolitoistatuntisen keston. Lyhyestä kestostaan huolimatta filmi pitää sisällään aikamoisen tunnekattauksen, elokuvan ollessa täynnä räjähtäviä toimintakohtauksia, melankolisia suremisia, jännittävää tunnelmaa ja jopa jonkinlaista kauneutta. Elokuvan maailma on inhottava kaikessa likaisuudessaan, mutta samalla se lumoaa täysin sisäänsä. Tummanpuhuva filmi on visuaalisesti erittäin komeaa katseltavaa. Kuvaus, valaisu, lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat hienosti hoidetut ja musiikit tunnelmoivat mainiosti. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan oivallisesti. Brandon Lee on pääroolissa Eric Dravenina vakuuttava ja onkin suuri sääli, että maailma menetti näin lupaavan näyttelijän ja vielä näin nuorena. Suosittelen The Crow'ta kaikille kostotarinoiden ystäville, sekä synkempien, aikuisempaan makuun tehtyjen sarjakuvaelokuvien faneille. Vuosien varrella leffalle on tehty muutama jatko-osa, Crow II: enkelten kaupunki (The Crow: City of Angels 1996), The Crow: Pelastus (The Crow: Salvation - 2000) ja The Crow: Wicked Prayer (2005), sekä televisiosarja The Crow: Stairway to Heaven (1998-1999), mutta ne saivat osakseen lähinnä negatiivista palautetta. Seuraavaksi luvassa on tyypilliseen Hollywood-tyyliin uudelleenfilmatisointi ja vaikka pääosaan palkatun Bill Skarsgårdin voi hyvin kuvitella Ericin roolissa, on vaikea uskoa, että tuleva leffa pääsisi mitenkään tämän alkuperäisen goottiklassikon tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Crow, 1994, Miramax, Crowvision Inc., Entertainment Media Investment Corporation, Image Comics, Jeff Most Productions, Pressman Film

Arvostelu: Nope (2022)

NOPE

Ohjaus: Jordan Peele

Pääosissa: Daniel Kaluuya, Keke Palmer, Brandon Perea, Steven Yeun, Michael Wincott, Wrenn Schmidt, Keith David, Donna Mills, Osgood Perkins, Jacob Kim ja Terry Notary

Genre: scifi, kauhu, komedia, western

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

Nope on Get Outin (2017) ja Usin (2019) ohjaaja-käsikirjoittaja Jordan Peelen uusi elokuva. Peele teki yhtiöllään Monkeypaw Productionsilla useamman vuoden diilin Universal Picturesin kanssa ja ryhtyi Usin jälkeen suunnittelemaan uutta filmiä. Kun koronavirus johti elokuvateatterien sulkeutumiseen, elokuva-alalla huolestuttiin alan tulevaisuudesta. Peele päättikin koronaeristyksen aikana luoda alkuperäisideaa hyödyntävän elokuvaspektaakkelin, joka houkuttelisi katsojat takaisin teattereihin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Nope saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvaa todella paljon siitä lähtien, kun Peele ilmoitti työstävänsä uutta filmiä. Get Out oli mielestäni loistoleffa ja Uskin oli ongelmineen mainio kauhufilmi, joten halusin nähdä, mitä Peele saisi seuraavaksi aikaan. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Nopen sen lehdistönäytöksessä IMAXissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kaliforniassa Haywoodin tilalla tapahtuu kummia. Hevoset käyttäytyvät oudosti, sähköt katkeilevat, esineitä tippuu taivaalta ja jokin näyttäisi liikkuvan pilvissä. Haywoodin sisarukset Otis ja Emerald yrittävät selvittää, mistä on kyse.

Get Outia tähdittänyt Daniel Kaluuya palaa työskentelemään Jordan Peelen kanssa ja näyttelee Otis Haywood Junioria tai ihan vain OJ:tä, joka pyörittää sukunsa hevostilaa, hänen isänsä (Keith David) kuollessa mystisen ilmiön seurauksena. Haywoodin tila on kouluttanut hevosia Hollywoodia varten elokuvahistorian alkuajoista lähtien ja OJ jatkaa sukunsa perinnettä, toisin kuin siskonsa Emerald eli Em (Kiki Palmer), joka haluaa luoda jotain uutta. Kun Haywoodin tilalla alkaa tapahtua outoja juttuja, OJ ja Em lyöttäytyvät yhteen selvittääkseen, mitä on oikein meneillään? Kaluuya ja etenkin Palmer ovat hyviä rooleissaan, tuoden täysin erilaisia energioita ruudulle. Kaluuyan esittämä OJ on hiljainen tarkkailijatyyppi, kun taas Em on puhelias ja innokas, varastaen show'n vähän väliä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. The Walking Dead -sarjasta (2010-2022) tuttu Steven Yeun teemapuistoa pyörittävänä Jupena ja Wrenn Schmidt tämän vaimona Amberina, Brandon Perea elektroniikkakaupan myyjänä Angelina, sekä Michael Wincott videokuvaaja Holstina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Yeun toimii hiukan eksentrisenä bisnesmiehenä, jota varjostaa traumatisoiva menneisyys. Tämä menneisyys rikastuttaa hahmoa, vaikkakin tarjoaa filmiin juonikuvion, mikä voi paikoitellen tuntua kömpelösti istutetulta. Perea tuo hyvää huumoria mukaan ja Wincott istuu täydellisesti elokuvantekijäksi, joka etsii haastetta ja jotain, mistä hänet muistettaisiin.

Jordan Peele on tehnyt sen taas! Hieman epätasaisen ja juonenkäänteisiinsä kompastelleen Usin jälkeen Nope on osoitus siitä, että Peele on yksi Hollywoodin kovimmista nimistä tällä hetkellä ja jonka uusia tuotoksia odottaa vesi kielellä jo ennen kuin edes tietää, mistä niissä on kyse. Oscar-gaalassakin huomioidun kauhukomediallisen satiirielokuva Get Outin ja puhdasverisemmän kauhufilmi Usin jälkeen Peele on päättänyt kokeilla onneaan scifin parissa. Peele on saanut tarjouksia tehdä jatko-osia ja uudelleenfilmatisointeja, kuten Hollywood-version animeklassikko Akirasta (アキラ - 1988), mutta hän kieltäytyi, halutessaan tarjota uusia ideoita Hollywoodin jatko-osakoneiston sekaan. Hieno juttu! Vaikka Peele onkin ottanut vaikutteita monista aiemmista tieteisfilmeistä - esimerkiksi Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja Signs (2002) tulevat mieleen - onnistuu Nope olemaan oma juttunsa.

Peelen tuttuun tapaan mukana on poliittista ja yhteiskunnallista sanomaa, mm. tummaihoisten unohdetusta panoksesta elokuvien syntyyn, ja spektaakkelien ja traumojen kaupallistamisesta, mutta Nope on silti huomattavasti simppelimpi ja suoraviivaisempi elokuva kuin herran edelliset tuotokset. Enkä sano tätä missään pahassa. Get Out oli erinomainen kauhukomedia yhteiskunnallisessa satiirissaan, mutta on hienoa nähdä, että Peele osaa myös tehdä puhdasveristä viihdettä ja vieläpä näin tyylikkäästi. Peelen aiempien töiden tavoin Nopekaan ei takerru vain yhteen lajityyppiin, vaan se on aikamoinen genreblenderi, yhdistellen scifiä kauhuun ja komediaan, kuten myös länkkäreihin. Yhdistelmä voisi olla kaoottinen, mutta Peele pitää varmoin käsin pakettia kasassa.

Elokuvasta löytyy onnistuneen hauskoja hetkiä ja repliikkejä, jotka eivät kuitenkaan syö jännitystä. Mukana on pari erityisen tiivistunnelmaista ja karmivaa kohtausta, jotka pitävät niin hahmot kuin katsojan hiirenhiljaa. Suurin jännite syntyy tietty siitä, mikä kumma oikein vaanii pilvissä? Vaikka hahmot sanovatkin usein "nope" nähdessään jotain pelottavaa ja luonnotonta, ja kääntyvät paetakseen paikalta, Nope myös tutkii ihmisen luontaista halua selvittää mysteeri ja parhaassa tapauksessa myös tehdä rahaa sillä. Nämä ovatkin hyviä oivalluksia Peeleltä; ensin näpäyttää kauhun peruskliseeseen, missä hahmot mieluummin tutkivat outoja ilmiöitä kuin pakenevat paikalta, mutta samalla osoittaen, että outo ilmiö kuitenkin kiehtoo itse kutakin. Monitasoinen ja -puoleinen leffa pitää napakasti mukanaan läpi vähän päälle kahden tunnin kestonsa ja sen haluaa mielellään nähdä uudestaan. Kun tiettyjä asioita selviää, olisi kiinnostavaa katsoa elokuva toistamiseen, tietäessään niiden asioiden todellisen laidan.

Nope on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas teos. Se on kuvattu todella tyylikkäästi. Mukana on useita näyttäviä, jopa jylhiä otoksia ja jättimäisellä IMAX-kankaalla ne pääsevät oikeuksiinsa. Kuvasommittelun myötä tuntuu usein siltä kuin olisi itsekin Haywoodien tilalla, katselemassa pilvissä tapahtuvia ilmiöitä. Valaisua hyödynnetään taidokkaasti ja leikkaus on sulavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja efektit tietyssä pienimuotoisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan tehokkaat. Äänimaailma on myös onnistuneesti luotu Michael Abelsin musiikkeja myöten, joskin parissa kohtaa kauhu luottaa liikaa kovaäänisiin pelottelupamauksiin.

Yhteenveto: Nope on mahtava scifiä, kauhua, komediaa ja westerniä yhdistelevä elokuva, joka valaa toivoa alkuperäisideoista koostuvien suurelokuvien paluuseen jatko-osien ja uudelleenfilmatisointien täyttämässä leffabisneksessä. Jordan Peele näyttää jälleen lahjansa, tarjoten nyt isompaa, suoraviivaisempaa ja viihteellisempää menoa kuin ennen ohjaajaurallaan. Peele tuo mukaan yhteiskunnallisia ja syviä teemoja, mutta pääasiassa panostaa siihen, että onnistuu pitämään katsojan tiukasti kiinni mysteerissä ja rakentamaan hyviä hahmoja, joiden selviämisen puolesta jännittää loppuun saakka. Elokuva tarjoaa oivallisia kauhun hetkiä, mutta myös toimivaa huumoria. Länkkärin ja scifin yhdistelmä toimii ja on hienoa, ettei Peele ole halunnut lokeroida elokuvaansa yhden lajityypin alle. Näyttelijät suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on todella pätevästi tehty. Nope on pakkokatseltavaa kaikille scifielokuvien ystäville ja elokuvafaneille, jotka ovat kaivanneet alkuperäisideoista koostuvia suurelokuvia takaisin teattereihin. Elokuva on tähän mennessä tienannut ihan mukavasti maailmalla ja toivon, että se löytää katsojansa myös Suomessa, jotta voisimme saada tällaista lisää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nope, 2022, Universal Pictures, Monkeypaw Productions

Arvostelu: Monte Criston kreivi (The Count of Monte Cristo - 2002)

MONTE CRISTON KREIVI

THE COUNT OF MONTE CRISTO

Ohjaus: Kevin Reynolds
Pääosissa: Jim Caviezel, Guy Pearce, Dagmara Domińczyk, James Frain, Richard Harris, Luis Guzmán, Michael Wincott, Henry Cavill, Albie Woodington, JB Blanc, Helen McCrory, Freddie Jones ja Alex Norton
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

The Count of Monte Cristo, eli suomalaisittain Monte Criston kreivi perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen kirjaan (Le Comte de Monte-Cristo) vuodelta 1844. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty lukuisia sovituksia ja ensimmäinen filmatisointi, Hobart Bosworthin mykkäelokuva The Count of Monte Cristo ilmestyi vuonna 1908. 1990-luvun lopulla Disneyllä ryhdyttiin työstämään uutta elokuvaversiota kirjasta, studion juuri julkaistua Kolme muskettisoturia -elokuvan (The Three Musketeers - 1993), joka perustui myös Dumasin klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires - 1844). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2000 ja lopulta Monte Criston kreivi sai maailmanensi-iltansa 23. tammikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se sai positiivista palautetta kriitikoilta. Itse en ole Dumasin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Monte Criston kreivi -elokuvan varmaan pariinkin otteeseen - viime katselusta on tosin kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1815 Edmond Dantès tuomitaan rikoksesta, jota hän ei tehnyt ja passitetaan Château d'Ifin vankilaan kaukaiselle saarelle. Siellä vuosien vieriessä Edmond ryhtyy juonittelemaan kostoaan ja hänelle aukeaa mahdollisuus toteuttaa suunnitelmansa, kun hän tapaa toisen vangin, vuosia pakotunnelia kaivaneen Abbé Farian.

Jim Caviezel tekee kenties koko uransa merkittävimmän roolityön Monte Criston kreivissä Edmond Dantèsina, sinisilmäisenä nuorena aliperämiehenä, joka joutuu vankilaan syytettynä rikoksesta, jota hän ei tehnyt. Vankilassa Edmond alkaakin muuttua, menettäessään vähitellen tärkeän uskonsa ja suunnitellessaan kostoa niille, jotka ovat vastuussa hänen kaltoinkohtelustaan. Hahmon kehityskaari on erinomaisesti kirjoitettu (ylipäätään Dumas kirjoitti yhden parhaista kostokertomuksista ikinä) ja katsoja kannustaa täysillä Edmondia yrityksissään. Caviezel on nappivalinta rooliin, tuoden hienosti esille hahmon monet puolet elokuvan aikana. Hauska fakta muuten, että Arnold Schwarzeneggeriä pyydettiin aluksi Edmondin rooliin, mutta hän kieltäytyi. Elokuvasta olisi varmasti tullut hyvin erilainen Schwarzeneggerin tähdittämänä.

     Myös Guy Pearce oli aluksi ehdolla Edmondiksi, mutta roolin mentyä Caviezelille, hänet pyydettiin esittämään Fernand Mondegoa, Edmondin ystävää, joka pettää hänet ja ajaa vankilaan. Vaikka Pearce olisi luultavasti suoriutunut mainiosti pääroolista, sopii hän erittäin hyvin luihuksi Fernandiksi, oikein herkutellen lipevän hahmonsa kanssa. Dumasin alkuperäisessä kirjassa Edmond ja Fernand olivat serkukset, mutta käsikirjoittaja Wolpert perusteli muutoksen ystäviksi sillä, että ystävät ovat usein läheisempiä kuin serkut ja siten Fernandin selkäänpuukotus tuntuu merkittävämmältä. Täytyy myöntää, että ymmärrän hyvin Wolpertin päätöstä.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dagmara Domińczyk Edmondin rakkaana Mercédèsinä, James Frain syyttäjä Villefortina, vajaa vuosi sitten menehtynyt Helen McCrory tämän vaimona Valentinana, Alex Norton itse Napoleon Bonapartena, sekä JB Blanc roisto-Luigina ja Luis Guzmán tätä auttavana Jacopona. Kahdesta ensimmäisestä Harry Potter -elokuvasta (2001-2002) alkuperäisenä Albus Dumbledorena monelle parhaiten tuttu Richard Harris teki yhden viimeisistä roolitöistään Abbé Fariana, 11 vuotta Château d'Ifin vankilassa viruneena miehenä, jolla on pakosuunnitelma. Lisäksi Supermanin roolista parhaiten tunnettu Henry Cavill tekee yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan Fernandin poikana Albertina. Kaikin puolin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harrisin lahjoja ei voi muuta kuin ihailla. Vaikka hän esittääkin vankia, Harris omaa tiettyä jylhää arvokkuutta, jota eivät edes räsyiset vaatteet, nuhjuiset maskeeraukset ja tomu voi peittää alleen.

Yksi isoimmista kehuista, mitä voin Monte Criston kreiville antaa, on, että elokuva ei tunnu siltä, että se olisi tehty 2000-luvulla. Se tuntuu enemmän sellaiselta klassikkoseikkailulta, joita tehtiin vuosia aiemmin, joskus 1960-1970-luvuilla. Sen toteutuksessa on jotain hyvin vanhanaikaista, mikä istuu filmiin täydellisesti ja vain viehättää siinä minua enemmän. Elokuva perustuu vanhaan tarinaan ja vaikka välillä modernisointi siellä ja täällä ei ole pahitteeksi, tällaisesta toteutuksesta intoilen itse lopulta eniten. Kun taidokkaan yleishengen lisäksi kyseessä on vielä yksi kaikkien aikojen parhaista kostotarinoista, koin Monte Criston kreivin elokuvana erittäin vangitsevaksi. Vaikka filmi etenee aika hitaasti, ei se ole koskaan tylsä. Päinvastoin. Mitä pidemmälle tarina ja Edmondin kostojuonittelu etenevät, sitä syvemmälle elokuvaan uppoaa.

Elokuva tarjoaa paljon kaikenlaista seikkailusta jännitykseen, romantiikkaan ja toimintaan. On vankilapakoa, juonittelua suuntaan jos toiseen ja aarrekarttakin löytyy. Dumas on rakentanut kertomuksensa kaikki osaset vaikuttavasti ja Desmondin ja Fernandin välisen konfliktin väkevästi, ja sen pohjalta onkin helppo ammentaa onnistuneeseen filmatisointiin. Vaikka jotkut kirjailijan fanit ovatkin närkästyneet elokuvantekijöiden muutoksista kertomukseen, itse pidän filmin ratkaisuista. Elokuvan rytmitys on myös toimiva. Sillä ei ole mikään kiire, mutta se onnistuu silti kertomaan kaiken iskevästi parissa tunnissa. Vankilassa vietetty vuosikymmenkin toteutetaan vakuuttavasti. Vankeuden tuomat muutokset Desmondissa pitävät tarinan kaiken aikaa täysin hahmovetoisena. Monte Criston kreivi onkin jo henkilötutkielmana kiehtova koston ohella.

Elokuvan on ohjannut Kevin Reynolds, jolle tällaiset menneen ajan seikkailuleffat eivät olleet lainkaan uusi käsite, olihan hän tehnyt aiemmin mm. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Reynolds hoitaakin hommansa lahjakkaasti, rakentaen onnistuneesti tunnelmaa ja pitäen katsojan koukussa tarinaan. Monte Criston kreivi on myös taidokkaasti kuvattu, sekä hyvin rytmitetty leikkauksessa. 1800-luvun alun lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut ja monenlaisia näyttäviä puitteita pääseekin ihastelemaan pitkin elokuvaa. Äänimaisema on vakuuttavasti koottu Edward Shearmurin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Monte Criston kreivi on erittäin mainio filmatisointi kenties kaikkien aikojen parhaasta kostokertomuksesta. Elokuvasta löytyy kaikki ainekset mukaansatempaavaan teokseen ja sitä lopputulos myös onkin. Vaikka leffa kulkee rauhassa eteenpäin, ei se koskaan tunnu pitkäveteiseltä. Kertomus on vangitseva ja katsoja todella kannustaa Edmond Dantèsia onnistumaan aikomuksissaan. Edmondin kehittymistä tarinan aikana on erityisen kiinnostavaa seurata. Jim Caviezel on nappivalinta rooliin, hoitaen hahmon monet puolet yhtä lahjakkaasti. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, erityisesti lipevää Fernandia esittävä Guy Pearce ja Abbé-vankia näyttelevä Richard Harris. Filmin toteutuksessa on jotain viehättävän vanhanaikaista, eikä elokuva tunnu 2000-luvulla tehdyltä. 1800-luvun ajankuva on hienosti toteutettu. Vaikka filmatisointiin tehtiin omat muutoksensa, suosittelen silti Monte Criston kreiviä lämpimästi Dumasin klassikkokirjan ystäville, kuten myös muille, joita kiehtovat kauemmas menneisyyteen sijoittuvat kertomukset täynnä seikkailua, romantiikkaa, petoksia ja rikkauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Count of Monte Cristo, 2002, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, World 2000 Entertainment, Epsilon Motion Pictures, Count of Monte Cristo Ltd.

Arvostelu: Alien: Resurrection / Alien - Ylösnousemus (1997)

ALIEN: RESURRECTION (1997)

ALIEN - YLÖSNOUSEMUS

Ohjaus: Jean-Pierre Jeunet
Pääosissa: Sigourney Weaver, Winona Ryder, Ron Perlman, Dominique Pinon, Gary Dourdan, Michael Wincott ja Brad Dourif
Genre: scifi, toiminta, kauhu
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia / Special Edition: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Alien³ (1992) loppuu Ripleyn uhrautumiseen, joka olisi voinut lopettaa tarinan Ripleyn osalta. Mutta ei. Yhtiö oli näköjään eri mieltä ja sen takia vuonna 1997 ilmestyi sarjan neljäs osa, Alien: Resurrection - eli suomalaisittain Alien - Ylösnousemus. Kun näin elokuvan ensimmäisen kerran, niin olin pettynyt ja pakko sanoa, että mielipiteeni ei ole muuttunut...

HUOM! Arvostelu sisältää SPOILEREITA elokuvista Alien (1979), Aliens (1986) ja Alien³ ilman erityistä varoitusta!

200 vuotta Alien³:n tapahtumien jälkeen Ripley ja hänen sisällään oleva kuningatar-alien kloonataan. Avaruusalus Betty saapuu miehistöineen tuomaan lastia alukselle, jolla Ripleya ja alieneita pidetään. Alienit karkaavat, jonka takia Ripleyn ja Bettyn miehistön täytyy lyöttäytyä yhteen päästäkseen pois.

Sigourney Weaver palaa neljännen kerran Ripleyksi ja hänen suorituksestaan näkee, ettei häntä kiinnosta enää. Kloonaamisen takia Ripleysta on tullut melkein tunteeton superihminen, joka on suurimmaksi osaksi elokuvasta ärsyttävä. Inhimmillisyys hahmosta on poissa, sekä kiinnostavuus, jonka aiemmat elokuvat herätti.
     Winona Ryder ei ole kaksinen näyttelijä ja hänen suorituksensa Callina on täysin mitäänsanomaton. Joko hänelle kirjoitettu dialogi - josta on vastannut The Avengers (2012) -ohjaaja Joss Whedon - on huonoa tai sitten hän ei vain saa mitään kuulostamaan vakuuttavalta.
     Ron Perlman tuntuu olevan elokuvassa omana itsenään. Hänessä on kuitenkin jotain, joka tekee hänen toimintahahmoistaan aina hyvin toteutettuja koviksia, joissa on ripaus huumoria.
     Dominique Pinonin esittämä Vriess on hyvin näytelty ja Brad Dourifin esittämässä Gedimanissa saadaan vihdoin näytettyä ihmisten hulluus, kun he haluavat hyödyntää alieneita. Muut näyttelijät eivät vedä kovin kummoisia suorituksia.

Elokuvan visuaalinen ilme on heikko. Alienit näyttävät todella digitaalisilta, paitsi lähikuvissa, ja avaruusalukset ovat toteutettu huonosti. Elokuva on värimäärittelyssä korostettu hyvin lämpimäksi, mikä ei oikein sovi Alien-elokuvaan. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin onnistuneita.

Elokuvasta ei löydy aiempien osien tunnelmaa melkein ollenkaan. Ripleyn hahmoa ei jaksa katsoa. Elokuvassa on paljon asioita, jotka ovat kai tarkoitettu vitseiksi, mutta ovat erittäin väkisin väännettyjä. Nauraa saa vain pariin otteeseen, eikä silloinkaan enempää kuin hymähdellen. Esimerkiksi, miltä kuulostaa, että Wal-Mart osti Weyland-Yutani -yhtiön vuosien aikana...

Muutama mietteeni elokuvasta:
- Vaikka elokuva tapahtuu 200 vuotta Alien³:n jälkeen, niin teknologia näyttää olevan ensimmäisen elokuvan tasolla.
- Miten kaikilla riittää happi vedenalaisessa kohtauksessa?
- Miksi alienit osaavat yhtäkkiä sylkeä happoa?
- SPOILER! Alienin ja ihmisen hybridisekoitusolio on ihan hirveä. Onneksi se esiintyy vain noin kymmenisen minuuttia.

Alien-elokuvista pakettina pitää sanoa, että se on suurimmaksi osaksi erittäin onnistunut. Joka toinen elokuva on kauhua ja joka toinen toimintaa, mikä on hyvä ratkaisu, sillä ei välttämättä jaksaisi katsoa neljää kauhuelokuvaa peräkkäin. Elokuvissa on hyvänä puolena, ettei yksikään osa oikeastaan valmistele mahdollista jatko-osaa, paitsi Alien: Resurrection, joka on ehdottomasti sarjan heikoin. Hauskinta on se, että juuri Resurrection ei koskaan saanut jatkoa. Jotkut varmasti kokevat sarjan trilogiana ja Resurrectionin vain spin-offina, joka ei varsinaisesti kuulu mukaan. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat hyviä - Aliens on erittäin hyvä. Kolmas elokuva ei ole ihan samalla tasolla, mutta varsinkin neljänteen verrattuna se on toimiva kokonaisuus ja hyvä elokuva. Olen kaikista elokuvista nähnyt vain pidennetyt versiot, joten en tiedä tarkkaan, millaiset alkuperäiset versiot ovat, muuta kuin sen, mitä olen internetistä lukenut. Suosittelen jokaisesta elokuvasta katsomaan pidennetyt versiot, sillä ne tuovat tietysti elokuviin mukaan enemmän. Ensimmäisen elokuvan Director's Cut on vain hieman erilailla leikattu, eikä se ole pidennetty, joten sen kohdalla ei ole kai niin väliä, kumman version katsoo.

Elokuvasta on olemassa tosiaan noin 10 minuuttia pidempi Special Edition -versio, joka sisältää erilaisen alun, jossa on erittäin huonosti tehty digi-ötökkä, ja muutamia lisäyksiä kohtauksiin. Blu-ray sisältää sekä teatteriversion, että Special Edition -version. Blu-rayn kuvanlaatu on ihan hyvä. Blu-ray korostaa elokuvan visuaalisia virheitä. Yksilevyinen pohjoismainen julkaisu ei sisällä edellisten osien tapaan lisämateriaalia lähes ollenkaan.

Yhteenveto: Alien: Resurrection on turha elokuva. Se on tarpeeton lisäys hyvään sarjaan, eikä tunnu kuuluvan mukaan. Yksittäisenä scifitoimintaelokuvana se on keskinkertainen, korkeintaan ihan kiva. Uskoisin, että Alien-sarjan fanit ovat kaikki enemmän tai vähemmän pettyneitä elokuvaan. Se kadottaa katsojalta tunnelman edellisistä osista. Lapsille elokuvaa en suosittele, enkä muutenkaan suosittele sitä erityisemmin. Sarjan muut osat kannattaa katsoa, jos kyseisen genren edustajista on kiinnostunut. Ensi kerralla en välttämättä katso Alien: Resurrectionia sarjan muiden osien kanssa, vaan päätän tarinan Ripleyn kuolemaan Alien³:ssa. Aion arvostella jossain kohtaa myös elokuvasarjan esiosan, Prometheuksen (2012), jossa Ridley Scott on palannut ohjaamaan, sekä samaan maailmaan sijoittuvat Alien vs. Predator -elokuvat (2004-2007).

Kirjoittanut: Joonatan, 29.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.reggiestake.com
Alien Resurrection, 1997, 20th Century Fox Film Corporation