Arvostelu: The Strangers (2008)

THE STRANGERS

Ohjaus: Bryan Bertino

Pääosissa: Liv Tyler, Scott Speedman, Gemma Ward, Kip Weeks, Laura Margolis ja Glenn Howerton

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

The Strangers on Bryan Bertinon ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Elokuva pohjautui Bertinon lapsuudenkokemukseen, kun hänen naapurustoonsa murtautui useasti joukko ihmisiä, sekä Mansonin rikollisperheen suorittamaan Tate-murhaan elokuussa 1969. Bertino kirjoitti käsikirjoituksen, joka kulki alun perin työnimellä "The Faces" ja sai Universal Picturesin tarttumaan projektiin. Ohjaajaksi valittiin ensin Justin Lin ja sitten Mark Romanek, mutta molemmat jättivät leffan ja Universal siirsi elokuvan Rogue Pictures -yhtiön haltuun. Yhtiö pyysi itse Bertinoa ohjaamaan elokuvan, joka suostui, vaikkei ollut aiemmin työskennellyt ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2006 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2007, mutta julkaisua siirrettiin pariinkin otteeseen. Lopulta The Strangers saapui elokuvateattereihin toukokuussa 2008. Elokuva sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta se oli kuitenkin taloudellinen menestys, joka voitti katsojat puolelleen. Itse katsoin leffan ensi kertaa vasta muutama vuosi sitten ja pidin sitä oikein kelvollisena jännärinä. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa suomalaisen Renny Harlinin ohjaaman trilogian voimin, päätin odotellessani katsoa aiemmat osat ja arvostella ne. Katsoinkin The Strangersin uudelleen halloweenin aikaan eräänä iltana.

Pariskunta Kristen ja James joutuvat eräänä yönä naamioituneiden tunkeilijoiden piinaamiksi.

Taru sormusten herrasta -fantasiatrilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Liv Tyler ja Underworld-kauhutoimintaleffoista (2003-2016) tuttu Scott Speedman näyttelevät Kristen McKayta ja James Hoytia, pariskuntaa, jolla ei mene kovin kummoisesti, Kristenin torjuttua Jamesin kosinnan. Entistä huonommin parilla menee, kun samana yönä heidän majapaikkaansa tunkeutuu kolme naamioitunutta henkilöä (rooleissa Gemma Ward, Kip Weeks ja Laura Margolis), jotka alkavat piinata paria. Tyler ja Speedman suoriutuvat osistaan ansiokkaasti, kun yö saa heidät vähitellen pakokauhun valtaan. Heidän hahmojensa vaikea suhdetilanne on kiinnostava lähtökohta, mutta hahmoina he jäävät muuten hyvin tavanomaisiksi kauhuleffatyypeiksi, Kristenin ryhtyessä naisena nopeasti panikoimaan ja Jamesin pitäessä miehenä tyttöystävänsä reaktiota aluksi yliampuvana hysteriana. Ward, Weeks ja Margolis onnistuvat olemaan hyytävät elokuvan nimenmukaisina "muukalaisina". Pääasiassa kolmikon on lähinnä täytynyt hiiviskellä tai seisoa paikallaan taustalla.

The Strangers toimi mielestäni uusintakatselulla vielä paremmin kuin ensimmäisellä. Vielä leffan alkupää, joka keskittyy lähinnä Kristenin ja Jamesin parisuhdeongelmiin, on hieman takkuileva. Tässä puolessa ei ole kunnon imua, jolla katsoja kiskaistaisiin menoon mukaan, mutta toisaalta pidän siitä, ettei leffa ryhdy selittelemään hahmojen tilannetta vaikkapa päälle liimatuilla repliikeillä, vaan se luottaa katsojan hoksaamaan, mitä on tapahtunut pelkillä visuaalisilla vihjeillä.

Kuitenkin kun naamiohyypät ryhtyvät koputtelemaan pariskunnan ovea, elokuva nappaa heti tehokkaasti mukaansa. Oma koti on monille turvapaikka, jossa voi olla rauhassa. Jo pelkkä tökerön naapurin tai ovelle koputtelevan kaupustelijan kohtaaminen voi monista tuntua erittäinkin epämiellyttävältä kokemukselta. Entäpä sitten, kun jotkut yrittävät tosissaan tunkeutua kotiisi sisälle? Pelkkä ajatus tuntuu jo ahdistavalta ja The Strangers hyödyntää tätä inhottavaa tunnetta taitavasti. Jännite on vahvasti rakennettu ja itsellekin herää epäilyksiä, että olihan se ulko-ovi varmasti lukossa tai että eihän ulkona pihalla seisoskele joku, tuijottamassa ikkunasta sisään? Ahdistava ilmapiiri tiukentaa otetta katsojasta elokuvan edetessä ja on todella jännittävää seurata Kristenin ja Jamesin yrityksiä päästä pakoon piinaajiltaan. Kenties jopa hyytävintä on, ettei tunkeilijoiden kasvoja koskaan näytetä, eikä heidän motiivejaan ryhdytä aukomaan. On todella kauhistuttava ajatus, että jotkut tekisivät tällaista muille ihmisille ihan vain huvikseen.

Ensikertalaiseksi Bryan Bertino suoriutuu hyvin ohjaajan hommasta. Hänen ihmissuhdedraamansa on hieman ontuvaa, mutta jännitettä Bertino osaa rakentaa lahjakkaasti, pitäen katsojan tiukasti otteessaan läpi vajaan puolitoistatuntisen keston. Bertinon käsikirjoitus on myös oivallinen ja on hyvä, että testiyleisönäytösten myötä hän päätti lopulta karsia tunkeilijoita enemmän syventäneet kohtaukset. Elokuva on lavastettu oivallisesti ja niin asut kuin maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja siinä hyödynnetään onnistuneesti säikäytyksiä. Kameratyöskentely on kuitenkin leffan heikointa antia. Intensiivisempiin kohtauksiin heiluva kuvaus sopii, mutta alkupäässä on jopa häiritsevää, kun Kristen ja James keskustelevat suhteensa suunnasta ja otokset näyttävät pahimmillaan siltä kuin kuvaaja horjuisi skeittilaudan päällä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Strangers, 2008, Rogue Pictures, Intrepid Pictures, Vertigo Entertainment, Mandate Pictures, Mad Hatter Entertainment

Arvostelu: Karvinen (Garfield: The Movie - 2004)

KARVINEN

GARFIELD: THE MOVIE

Ohjaus: Peter Hewitt

Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Stephen Tobolowsky, Evan Arnold, Brad Garrett, David Eigenberg, Nick Cannon, Alan Cumming, Mark Christopher Lawrence, Richard Kind, Debra Messing, Eve Brent ja Jimmy Kimmel

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 7

Garfield: The Movie, eli suomalaisittain Karvinen perustuu Jim Davisin samannimisiin sarjakuviin, joita on julkaistu vuodesta 1976 lähtien. Sarjakuvien pohjalta oli pitkään suunnitteilla elokuva ja 20th Century Fox sai hankittua elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2003 ja lopulta Karvinen sai ensi-iltansa kesäkuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se keräsi paljon negatiivista palautetta kriitikoilta. Jopa itse Karvista ääninäyttelevä Bill Murray on jälkikäteen haukkunut leffan useampaan otteeseen. Minä itse näin Karvisen joskus lapsena luultavasti vuokralta ja pidin elokuvasta. Olen nähnyt sen muutamankin kerran, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun elokuvan julkaisusta on kulunut noin 20 vuotta ja uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024) on tekeillä, päätin odotellessa katsoa tämän vanhan Karvisen uudestaan ja arvostella sen.

Lihava ja laiska oranssi kissa Karvinen loikoilee ja syö päivät pitkät onnessaan. Karvisen luksuselämä saa kuitenkin takapakkia, kun hänen omistajansa Esko hankkii koiran, Oskun.

Kenties kaikkien aikojen tunnetuimman kissan, Karvisen ääneksi oli ehdolla vain Jack Nicholson ja Bill Murray, joista jälkimmäinen nappasi lopulta roolin. Murray on jälkikäteen sanonut, että otti roolin vastaan, luettuaan käsikirjoittaja Joel Cohenin nimen vahingossa väärin Joel Coenina, haluttuaan pitkään työskennellä Coenin veljesten kanssa. Murray on myös jälkikäteen kritisoinut elokuvaa ja kertonut, että äänityssessio oli yhtä tuskaa, sillä hän väitteli jatkuvasti tekijöiden kanssa repliikeistä ja yritti parhaansa mukaan muuttaa niitä sellaisiksi, jotka hän koki sopivan paremmin Karviselle. Niin tai näin, on pakko todeta, ettei tämän kyynisen, sarkastisen ja narsistisen kissan rooliin sovi oikein kukaan muu kuin Murray. Hän on nappivalinta Karviseksi ja hänen äänensä istuu täydellisesti laiskalle katille. Selvistä persoonallisuusvioistaan huolimatta Karvinen on aina ollut lystikäs hahmo ja kissa on pääasiassa hyvin siirretty elokuvamuotoon. Vaikka aluksi sarjakuvamainen digikissa pistää silmään oikeiden eläinten rinnalla, on minun lopulta vaikea kuvitella, että Karvista olisi voitu toteuttaa tämän paremmin näytellyssä elokuvassa.

     Leffassa nähdään myös Breckin Meyer Karvisen omistajana Eskona, Jennifer Love Hewitt tämän ihastuksenkohteensa Liisana, sekä Stephen Tobolowsky katkerana televisiojuontajana, Onni Onnisena, joka etsii itselleen taitavaa eläintä, joka nostaisi hänet kuuluisaksi. Äänirooleissa eri eläiminä kuullaan muun muassa Alan Cumming, Brad Garrett ja Jimmy Kimmel, josta oli elokuvan ilmestymisen aikoihin, juuri vuotta aiemmin tullut oman, jättisuosiota nykyään nauttivan ohjelmansa juontaja. Meyer istuu kelvollisesti vässykän Eskon osaan, mutta Hewitt on turhan kiltti Liisan roolissa. Tobolowskyn esittämä Onni toimii tarpeeksi menevästi elokuvan pahiksena.

Moni varmasti tietää, että on toisinaan jopa pelottavaa palata vuosien jälkeen aikuisiällä katsomaan elokuvia, joista piti lapsena. Monet elokuvat toimivat vahvasti myös täysikäisenä, kuten vaikkapa Disneyn Leijonakuningas (The Lion King - 1994), joka on säilyttänyt asemansa suosikkileffojeni joukossa lapsuudesta tähän päivään asti. Karvisen kohdalla minua todella jännitti, että noinkohan elokuva toimisi enää nykyään ja nopeastihan sen huomasi, ettei leffa iskenyt samalla lailla nyt kuin lapsena. Odotin kuitenkin ehkä jopa pahempaa, etenkin kun luin, kuinka nuivan vastaanoton elokuva sai jo ilmestyessään. Karvinen ei ole kovin hyvä elokuva, mutta ei se onneksi ole kovin huonokaan. Se on lähinnä keskinkertainen, mutta ihan katsottava lastenleffa.

Monet tämän oranssin kissan faneista eivät lämmenneet elokuvan ratkaisuille, joihin kuului seikkailua suurkaupungissa ja energisempää menoa. Vaikka toisaalta nämä eivät olekaan erityisen karvismaisia juttuja, on pakko todeta, että käsikirjoittajien oli pakko keksiä edes jotain, jotta muutamien ruutujen mittaiset sarjakuvat saisi käännettyä elokuvamuotoon. Elokuvan tarina toimii pääasiassa hyvin. On huvittavaa seurata, kun huushollin kuninkaana itseään pitävä Karvinen joutuu sivuun Osku-koiran tieltä ja kun kissa keplottelee tavan hankkia koirasta eroon. Mutta tietystihän se omatunto alkaa soimaamaan ja sitten Oskua pitää lähteä etsimään. Tarinasta löytyy kelpo teemoja ja elokuvan kestokin on passelin lyhyt vain vähän päälle tunnin ja vartin mitassa. Lapsia leffa viihdyttää takuulla ja löytyy seasta hauskoja hetkiä aikuisillekin, lähinnä Karvisen sarkastisten kommenttien kautta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Billin ja Tedin maailmankin (Bill & Ted's Bogus Journey - 1991) ohjannut Peter Hewitt. Hewitt pitää kepeää tunnelmaa menevästi yllä ja yhdessä Murrayn improvisaation kanssa pelastaa Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n käsikirjoitusta. Karvinen on kelvollisesti kuvattu ja ihan hyvin leikattu kasaan. Itse Karvisen digitaalisuus on nähtävissä, mutta vuoden 2004 elokuvaksi kissa näyttää yllättävänkin pätevältä. Lavasteet ja asut ovat oivat ja äänimaailmakin toimivasti rakennettu. Christophe Beckin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Garfield: The Movie, 2004, Twentieth Century Fox, Twentieth Century Fox Animation, Davis Entertainment

Arvostelu: Shaun, kuolleiden kunkku (Shaun of the Dead - 2004)

SHAUN, KUOLLEIDEN KUNKKU

SHAUN OF THE DEAD

Ohjaus: Edgar Wright

Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Kate Ashfield, Lucy Davis, Dylan Moran, Penelope Wilton, Bill Nighy, Jessica Stevenson, Peter Serafinowicz, Rafe Spall ja Martin Freeman

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Shaun of the Dead, eli suomalaisittain Shaun, kuolleiden kunkku on Edgar Wrightin ohjaama kauhukomedia. Wright työsti tilannekomediasarjaa Avaruuden tuntua (Spaced - 1999-2001) yhdessä näyttelijä Simon Peggin kanssa, kun erään zombiteemaisen jakson teon aikana kaksikko ryhtyi suunnittelemaan täyspitkää komediaelokuvaa aiheesta. George A. Romeron zombielokuvat ja Resident Evil -videopeli (1996) toimivat kaksikon inspiraationa kirjoitusprosessin aikana ja saatuaan tekstin valmiiksi, he ryhtyivät esittelemään sitä studioille. Film4 oli aluksi kiinnostunut, mutta perääntyi lopulta rahasyistä. Useat yhtiöt torjuivat kaksikon, kunnes Working Title Films otti idean vastaan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2003 ja lopulta Shaun, kuolleiden kunkku sai maailmanensi-iltansa 29. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoiltakin ja sai parhaan brittielokuvan ja tuottajadebyytin BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Shaun, kuolleiden kunkun joitain vuosia sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä valtavasti. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Elektroniikkamyyjä Shaunin elämä ei tunnu etenevän minnekään, eikä hänen parisuhteensakaan suju kummoisesti. Kun zombiepidemia yllättäen valtaa Lontoon, Shaunin täytyy pelastaa tyttöystävänsä Liz ihmislihaa himoitsevilta eläviltäkuolleilta - sekä toivottavasti myös heidän kariutuva suhteensa.

Nykyään Simon Pegg tunnetaan laajasti niin koomikkona kuin näyttelijänä ison luokan elokuvasarjoista, kuten Star Trekistä (2009-2016) ja Mission: Impossiblesta (1996-), mutta vielä vuonna 2004 Pegg oli lähes tuntematon heppu. Jotkut tunnistivat hänet aiemmin mainitusta Avaruuden tuntua -komediasarjasta, toiset taas Big Train -sarjasta (1998-2002), mutta vasta Shaun, kuolleiden kunkun kautta Pegg teki läpimurtonsa. Pegg näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, Shaunia, 29-vuotiasta elektroniikkaliikkeen myyjää, joka kokee elämänsä jumittavan paikoillaan. Tarvitaankin zombimaailmanloppu, ennen kuin Shaun päättää oikeasti ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää asiansa järjestykseen. Pegg on loistovedossa leffassa, antaen kaikkensa niin koomikkona kuin dramaattisempanakin näyttelijänä. Hän tekee Shaunista heti pidettävän hepun, jonka edesottamuksia ryhtyy seuraamaan kannustavana.

     Shaunin kyllästyneenä tyttöystävänä Lizinä nähdään Kate Ashfield, kun taas Peggin hyvä ystävä ja tuohon aikaan tosielämänkin kämppis Nick Frost näyttelee Shaunin hölmöä parasta ystävää Ediä. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Peter Serafinowicz Shaunin ja Edin kämppiksenä Petenä, Lucy Davis ja Dylan Moran Lizin seurustelevina ystävinä Diannena ja Davidina, Penelope Wilton Shaunin äitinä Barbarana ja Bill Nighy tämän uutena miehenä Philipinä, sekä Jessica Stevenson Shaunin kaverina Yvonnena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat erittäin mainiosti rooleistaan. Frost varastaa show'n Ed-kämppiksenä, kun taas Nighy on jopa hyytävämpi kuin zombit Shaunin tympeänä isäpuolena. Wilton taas on erittäin hupaisa Shaunin äitinä, joka ei tunnu ymmärtävän tilanteen vakavuutta ollenkaan.

Vaikka elokuvan innoittajanakin toimineet George A. Romeron zombiklassikot Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead - 1968) ja Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead - 1978) ovatkin lajityyppinsä aatelia, minun täytyy todeta, että Shaun, kuolleiden kunkku on suosikkini zombileffojen joukosta. Samalla kyseessä on kauhukomediasuosikkini. Shaun, kuolleiden kunkku on suorastaan erinomainen filmi, joka jaksaa naurattaa hervottomasti jokaisella katselukerrallaan. Se tarjoaa hyvää parodiaa zombigenrestä, höystämällä sitä parodialla brittiläisistä romanttisista komedioista, onnistuen samalla myös tarjoamaan aidosti jännittävän zombielokuvan, sekä mainion romanttisen komedian.

Elokuva hoitaa pohjustuksensa läpikotaisin mallikkaasti. Sen lisäksi, että hahmot ja heidän monenlaiset välinsä esitellään onnistuneesti, itse zombiepidemian käynnistymistä rakennellaan hyvin. Hahmot ovat täysin omissa oloissaan ja käymässä läpi erilaisia konfliktejaan, samalla kun taustalle on upotettu kaikenlaista, oli kyse sitten kadulle lyyhistyvistä ihmisistä, joita ambulanssi tulee pian kuljettamaan toisaalle tai lukuisista uutislähetyksistä, joissa puhutaan leviävästä sairaudesta, sekä kummallisesti käyttäytyvistä ja aggressiivisista ihmisistä. Kun Shaun ja Ed kävelevät illalla kantisbaariinsa Winchesteriin, he ohittavat kiihkeästi pussailevan pariskunnan ja kun he poistuvat baarista, nainen onkin syömässä miehensä päätä. Huvittavintahan on, ettei Shaun tunnu millään huomaavan tätä kaikkea kasvavaa kaaosta. Osa elokuvan huumorista rakentuu toistuvien vitsien varaan ja yksi parhaista esimerkeistä nähdään leffan alkupäässä, kun peräkkäisinä aamuina esitellään Shaunin kauppareissua. Ensimmäisenä aamuna kaikki hoituu normaalisti, toisena aamuna kaduilla laahustaa zombeja, autot ovat kolaroineet, taustalla näkyy savua ja kauppa on veren peitossa. Eikä Shaun hoksaa minkään muuttuneen.

Kun Shaun ja Ed vihdoin tajuavat, mitä kaupungilla on meneillään, alkaa aivan mahtava kyyti, joka naurattaa vähän väliä, oli kyse sitten hahmojen hulvattomasta ensikohtaamisesta zombien kanssa tai heidän yrityksestään selviytyä tämän kaiken keskellä. Iso osa komediasta syntyy myös hahmojen välisistä nasevista keskusteluista. Edgar Wrightin ja Simon Peggin laatima käsikirjoitus on hysteerisen hilpeä. Kun komedian kautta katsoja saadaan tykästymään näihin hahmoihin, katsoja saadaan myös välittämään entistä enemmän heidän kohtaloistaan. Monissa kunnon kauhuleffoissakaan ei ole näin huolissaan hahmojen selviytymisestä. Mistä erityisesti pidän Shaun, kuolleiden kunkussa on se, ettei leffa ole pelkkää hupsuttelua, vaan myös kauhuosastolla on onnistuttu ja leffa muuttuu ajoittain tehokkaan jännittäväksi. Tekoverta ei säästellä, vaan kun zombit pääsevät kiinni epäonnekkaisiin uhreihinsa, ne myös tekevät tuhoisaa jälkeä. Seasta löytyy yksi erityisen raaka raatelu, jollaisia ei monissa täysin kauhuun painottuvissakaan zombileffoissa nähdä. Elokuva muuttuu loppua kohti yhä vain intensiivisemmäksi ja huipennus toimii kirsikkana kakun päällä.

Ennen Shaun, kuolleiden kunkkua Edgar Wright oli ohjannut vain yhden elokuvan, vähälle huomiolle jääneen länkkärikomedian A Fistful of Fingers (1995). Shaunilla Wright näytti kyntensä tosissaan maailmalle. Wright tekee huikeaa työtä kameran takana. Sen lisäksi, että hän tasapainottelee taitavasti kauhun ja komedian välillä, sekä saa näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti, hänen tyylinsä on riemastuttavan energinen. Leffa on todella sähäkästi leikattu ja siinä hyödynnetään napakkaa kameratyöskentelyä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraajat ovat tehneet mainiota työtä zombien kanssa. Erikoistehosteet toimivat ja äänimaailmassa käytetään hupaisasti hyödyksi hyppysäikyttelyefektejä. Pete Woodheadin ja Daniel Mudfordin musiikit säestävät menoa hyvin, mutta parhaiten elokuvasta jää mieleen nerokkaasti käytetty Queenin Don't Stop Me Now -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shaun of the Dead, 2004, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, WT2 Productions, Big Talk Productions, Inside Track 2, FilmFour

Arvostelu: Godzilla x Kong: The New Empire (2024)

GODZILLA X KONG: THE NEW EMPIRE

Ohjaus: Adam Wingard

Pääosissa: Rebecca Hall, Brian Tyree Henry, Dan Stevens, Kaylee Hottle, Alex Ferns, Fala Chen ja Rachel House

Genre: toiminta, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Vuoden 2014 Godzilla-elokuva oli taloudellinen hitti, joten sen pohjalta päätettiin rakentaa kokonainen jättihirviöistä kertova elokuvauniversumi. Kong: Pääkallosaari (Kong: Skull Island - 2017) menestyi myös hyvin, mutta Godzilla: King of the Monsters (2019) oli pieni pettymys lippuluukuilla, minkä lisäksi se sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta. Nimikkohirviöt pistettiin ottamaan toisistaan mittaa leffassa Godzilla vs. Kong (2021), joka oli hitti ja jolle ryhdyttiin välittömästi kaavailemaan jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Godzilla x Kong: The New Empire on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt tästä MonsterVersestä todella vaihtelevasti. Hirviöiden omat elokuvat ovat olleet mielestäni aika keskinkertaisia, mutta viihdyin mukavasti Godzilla vs. Kongin parissa. Pidän valtavasti näistä nimikkohirviöistä ja halusin nähdä ne uudestaan samassa elokuvassa. Godzilla x Kong: The New Empiren trailerit eivät kuitenkaan voittaneet minua puolelleen, mutta kävin silti katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-näytöksessä.

Kun uusi uhka Ontossa maassa aiheuttaa vaaraa ihmiskunnalle, Kongin ja Godzillan täytyy lyöttäytyä yhteen pysäyttääkseen yhteisen vihollisen.

Jättimäiset titaanit, liskomainen Godzilla ja apinamainen Kong pistävät jälleen paikkoja maan tasalle, mutta tällä kertaa taistellessaan yhteistä vihollista vastaan. Tai no, Godzilla lähinnä kutsutaan paikalle, kun Kong ei enää yksinään riitä. Elokuvan nimi voisikin olla "Kong feat. Godzilla", sillä tämä jättiapina on selvästi klassikkohirviöistä isommassa roolissa. Kongille on kirjoitettu ihan kunnon tarinansa ja lajitovereita kaipaavaa karvatyyppiä käy jopa hieman sääliksi. Kong ei jaksa kuunnella paskankarjuntaa keneltäkään ja apina veteleekin muita jättihirviöitä reilulla kädellä lättyyn. Godzilla taas toistaa läpi leffan samaa kaavaa, missä se taistelee jotain hirviötä puolisen minuutin ajan, käpertyy sitten nukkumaan hetkeksi ja toistaa tätä lopputeksteihin asti. Kuten jo mainokset paljastivat, Godzilla on uusittu pinkkien atomivoimien kera, kun taas Kong saa aseekseen Iron Manin mieleen tuovan rautaisen nyrkkeilyhanskan. Kummallekin annetaan löyhä selitys leffassa, mutta eiköhän todellinen syy ole lelumyyntien kasvattaminen pienesti uusittujen ulkonäköjen kautta.

     Pakolliset ihmishahmotkin on totta kai pidetty mukana. Rebecca Hall, Kaylee Hottle ja Brian Tyree Henry palaavat rooleihinsa Godzilla vs. Kongista Monarch-tutkija Ilene Andrewsina, tämän kuurona adoptiotyttärenä Jiana ja hölösuubloggarina Bernienä. Millie Bobby Brown ja Alexander Skarsgård eivät syystä tai toisesta jatkaneet leffasarjassa, vaan tilalle on otettu Dan Stevensin esittämä vitsiniekka Trapper, joka työskentelee... Kongin hammaslääkärinä? Stevens on ihan kiva lisä, Henry on jälleen hupaisa ja Hall ajaa asiansa. Tälläkin kertaa sympaattinen Hottle vie ihmishahmoista voiton, joskin hänen ja Kongin ystävyyttä olisi voinut olla mukana enemmän.

Legendary-yhtiön MonsterVerse-universumi on mennyt elokuva elokuvalta pöljempään suuntaan. Vuoden 2014 Godzilla-leffa veti homman haudanvakavana, pimeydessä ja savussa synkistellen, jättäen kunnon monsterimähinää kaipaavat nuolemaan näppejään. Valitukset on selvästi kuultu. Jo Godzilla vs. Kong oli värikkäämpi ja humoristisempi ja keskittyi enemmän hirviöiden väliseen turpaanvetoon. Godzilla x Kong: The New Empire vie homman astetta pidemmälle. Jos kaipaat aivan totaalista aivot narikkaan -kamaa, jonka aikana saat kauhoa popcornia suuhusi, voi leffa viihdyttää mukavasti. Jos taas kaipaat leffalta yhtään enempää sisältöä hirviömäiskeen keskellä ja haluaisit, että mukana olisi kunnon ihmishahmoja, kannattaa suosiolla pistää viimevuotinen Godzilla Minus One (ゴジラ-1.0 - 2023) pyörimään.

Kun pelkät hirviöt ovat ruudulla, Godzilla x Kong: The New Empire on pääasiassa kelpo hömppää. Pahisosastolla leffa kaipaisi huomattavasti enemmän mielikuvitusta, eikä häijystä Skar-kuninkaasta lopulta saada luotua kunnon uhkaa. Pidin leffassa erityisesti siitä, että mukana on useita pitkiä pätkiä, joissa nähdään vain hirviöitä ja leffa luottaa, että ilman dialogia katsoja ymmärtää, mitä ne haluavat ja mitkä heidän välinsä ovat toisilleen. Vastapainona taas mukana on katsojia täysin aliarvioiva kohtaus, jossa ihmishahmojen pitää joidenkin ikiaikaisten hieroglyfien kautta selittää titaanihistoriaa. Muutenkin ihmisosasto koituu myös tämän MonsterVerse-leffan kohtaloksi. Pääasiassa ihmisiin keskittyvä ensimmäinen puolisko tuntuukin aika tylsältä pakkopullalta, liian pikaisesti päättyvää lopputaistelua odotellessa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Adam Wingard, kuten Godzilla vs. Konginkin kohdalla. Wingard yrittää edelleen tasapainotella vakavasti otettavuuden ja täysin kieli poskessa -meiningin välillä, aika kompuroivalla toteutuksella. Ongelmaksi käy Terry Rossion, Simon Barrettin ja Jeremy Slaterin kökkö käsikirjoitus, joka toimii aika ohkaisena raamina hirviöiden välisille yhteenotoille. Kolmikon teksti muuttuu kaiken aikaa älyvapaammaksi, kun hahmot päätyvät yhä syvemmälle Onton maan uumeniin, missä painovoiman lait ja loogisuudet saavat kyytiä. Sentään elokuva näyttää pääasiassa hyvältä. Se on kuvattu kelvollisesti, parit aidot lavasteet ovat ihan menevät ja asut oivat. Melkeinpä tärkeintä on tietty, että itse Godzilla ja Kong näyttävät hienoilta. Jotkut muista hirviöistä ja osa taustoista huokuu digitaalisuutta, mutta pääasiassa leffa on visuaalisesti toimiva. Ääniefektit rymistelevät koko rahan edestä, mutta Tom Holkenborgin ja Antonio Di Iorion säveltämät musiikit ovat aika epätasaista kamaa. Mukaan mahtuu niin mahtipontista pauhua kuin kasarisyntikkaa, eivätkä kaksikon musiikilliset maailmat istu samaan leffaan juuri lainkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Godzilla x Kong: The New Empire, 2024, Warner Bros., Legendary Entertainment, Screen Queensland

Arvostelu: Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981)

MAD MAX 2 - ASFALTTISOTURI

MAD MAX 2

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: Mel Gibson, Bruce Spence, Mike Preston, Max Phipps, Kjell Nilsson, Emil Minty, Vernon Wells, Virginia Hey, Arkie Whiteley, Steven J. Spears, Moira Claux, Syd Heylen ja David Downer

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16

George Millerin esikoiselokuva, Mel Gibsonin tähdittämä Mad Max (1979) oli taloudellinen hitti, joka voitti vähitellen myös kriitikot puolelleen. Elokuvan suosio herätti Hollywoodin kiinnostuksen Milleriin ja Gibsoniin, ja Milleriä houkuteltiinkin ohjaamaan muun muassa ensimmäinen Rambo-elokuva, Taistelija (First Blood - 1982). Miller ei ollut kiinnostunut siitä, vaan hän halusi tehdä leffan rockista, joka kulki pitkään työnimellä "Roxanne". Projekti ei kuitenkaan edennyt, jolloin Miller alkoikin pohtia Mad Maxin jatko-osan tekemistä. Todella pienellä budjetilla tehdyn ensimmäisen elokuvan menestyksen myötä Miller sai jatko-osaa varten kymmenkertaisen budjetin. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1981 ja lopulta samaisen vuoden joulukuussa ensi-iltansa sai Mad Max 2, joka julkaistiin Yhdysvalloissa keväällä 1982 nimellä The Road Warrior ja Suomeen elokuva saapui jouluna 1982 näiden kahden tittelin yhdistelmällä Mad Max 2 - asfalttisoturi. Elokuva oli hitti, joskin se ei yltänyt ensimmäisen osan korkeisiin lipputuloihin. Se kuitenkin voitti välittömästi niin katsojat kuin kriitikot puolelleen, sekä voitti kotimaassaan Australiassa useita AACTA-palkintoja, muun muassa ohjauksesta, lavastuksesta, puvustuksesta ja leikkauksesta. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Mad Max 2 - asfalttisoturia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista. Itse katsoin elokuvan alkuvuodesta 2015, odotellessani sarjan neljännen osan, Mad Max: Fury Roadin (2015) ilmestymistä. Pidin jatko-osasta enemmän kuin alkuperäisestä, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Furiosa: A Mad Max Saga (2024), päätin katsoa alkuperäistrilogian uudestaan ja samalla arvostella sen. Katsoin Mad Max 2 - asfalttisoturin jo viikkoa ensimmäisen leffan jälkeen.

Perheensä menettänyt Max Rockatansky ajelee ympäri suuren sodan tuhoamaa maailmaa, etsien ruokaa ja bensiiniä, kun hän päätyy auttamaan pientä kylää, jota piinaa häijy lordi Humungus barbaarijoukkoineen.

Mel Gibson tekee paluun rooliinsa Max Rockatanskyksi, joka vaimonsa ja lapsensa murhan jälkeen erosi poliisivoimista ja ajelee nyt koiransa kanssa ympäri aavikoitunutta Australiaa, etsien ruokaa ja bensiiniä, sekä joutuen ongelmiin erilaisten tahojen kanssa. Jo ensimmäisessä Mad Maxissa Gibson esitteli karismaansa ratin takana, mutta Mad Max 2:ssa mies pääsee vielä paremmin vauhtiin asfalttisoturina. Gibson pysyttelee lähinnä yhdessä ilmeessä, mutta näyttää myös oikeilla hetkillä enemmänkin tunteita, yleensä silloin kun kukaan muu ei näe. Maxista kirjoitetaan tälläkin kertaa kiinnostava ja hänen kehityksensä elokuvan aikana on onnistunut. Hahmoa kiinnostaa lähinnä oma selviytymisensä, mutta asiat muuttuvat hiljalleen, kun hän päätyy keskelle kahden ryhmän konfliktia. Koirakaverin ohella toimivan lisänsä Maxiin tuo hänen jalkatukensa, jollaisia harvemmin näkee toimintaelokuvien keulakuvilla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Bruce Spence vekkulina helikopteripilottina, joka takertuu Maxin mukaan, Mike Preston Pappagallona, joka johtaa pientä öljypumppujen ympärille rakennettua kylää, jossa asustavat myös esimerkiksi Virginia Heyn esittämä soturinainen, Emil Mintyn näyttelemä villi lapsi ja Steven J. Spearsin esittämä mekaanikko, sekä ruotsalainen Kjell Nilsson barbaarien joukkoa komentavana lordi Humungusina ja esimerkiksi Max Phipps ja Vernon Wells tätä seuraavina roistoina. Sivunäyttelijätkin tekevät suurimmaksi osaksi hyvää työtä. Spence tuo muuten varsin synkeään elokuvaan hyvää huumoria pilottihahmollaan, kun taas Minty toimii villilapsena, joka alkaa idolisoimaan Maxia. Nilsson näyttää aluksi koomiselta Humungusina, joka näyttää siltä kuin Perjantai 13. päivä -kauhuleffojen (Friday the 13th - 1980-2009) murhaaja Jason Voorhees olisi käynyt vaateostoksilla seksikaupassa, mutta hän onnistuu luomaan hahmosta uhkaavan vastuksen Maxille ja kyläläisille.

Alkuperäinen Mad Max -elokuva oli erittäin pätevä ja pieneen budjettiinsa nähden yllättävänkin säväyttävä toimintaraina. Mad Max 2 - asfalttisoturin katsomisen jälkeen ensimmäinen elokuva alkaa kuitenkin tuntua pikemminkin harjoitustyöltä. Harvoin jatko-osa nostaa tasoaan näin reippaasti kaikilla osa-alueilla. Mel Gibson on vielä vakuuttavampi kameran edessä ja George Miller on vielä näppärämpi kameran takana. Lopputuloksena on mahtava toimintaelokuva, joka pistää yhä yli 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen suuren osan lajityypin edustajista nurkkaan häpeämään. Ilman mitään tietokonetehosteita toteutetut autokohtaukset vauhdikkaine takaa-ajoineen ja huimine stuntteineen ovat edelleen äärimmäisen komeaa seurattavaa ja niin adrenaliini kuin jännitys vain kasvavat elokuvan edetessä. 

Oikeastaan vain henkilökohtaisesta konfliktista ja kostosta kertova juoni oli vahvempaa antia ykkösosassa, kun jatko-osassa Max lähinnä vain ilmestyy paikalle kahden muun porukan välienselvittelyn keskelle. Tarinankerronta on kuitenkin väkevämpää ja Miller onkin entistä enemmän halunnut panostaa visuaaliseen kerrontaan ja minimoida dialogia entisestään. Sen lisäksi siinä, missä ykkösleffan varsinainen kostoretki elokuvan lopussa jäi turhan lyhyeksi, Asfalttisoturin bensankatkuinen huipennus ei todellakaan jätä millään lailla kylmäksi. Vaikka viimeksikin Miller ja kumppanit saivat tyylikästä jälkeä aikaan aikamoisella pikkusummalla, jatko-osan moninkertainen budjetti näkyy ja kuuluu kyllä kaikin tavoin. Kun ykkösosassa sivilisaatio oli vasta romahtamisen partaalla, jatko-osa sijoittuu jo kunnon maailmanlopun karuihin maisemiin.

Puolentoista tunnin kesto on tälläkin kertaa tehokkaan napakka mitta elokuvalle ja menosta on turhat karsittu pois. Toimintaa riittää ja sitä kasvatellaan koko ajan kohti huippuaan finaalissa. Vaikka Miller joutuikin leikkaamaan leffasta pahimpia raakuuksia varsin runsaalla kädellä, jotta se myönnettiin eri tahojen toimesta julkaisukelvolliseksi, on väkivalta tälläkin kertaa brutaalia. Toiminnan ohelle löytyy muutakin sisältöä, oli kyse sitten pilotin tuomasta huumorista, pienestä romantiikan vireestä lämpimään sydämeen, kun Max alkaa hiljalleen hyväksyä muitakin ihmisiä ympärilleen. 

Ensimmäisen Mad Maxin teosta kokemusta rikkaampi George Miller tykittelee vaikuttavasti menemään jatko-osan ohjaksissa, rakentaen toinen toistaan hienompia toimintakohtauksia. Millerillä on myös tarkkaa silmää huikeille visuaalisuuksille. Mad Max 2 - asfalttisoturi on nimittäin erinomaisesti kuvattu. Kameratyöskentely on todella näyttävää, oli kyse sitten etu- ja taka-alaa esimerkillisesti hyödyntävästä kuvasommittelusta, tarkkaan suunnitelluista kamera-ajoista tai hurjista laajoista kuvista, joissa monien kulkuneuvojen aiheuttama kaaos pääsee tosissaan oikeuksiinsa. Lavasteet ovat hienot, maskeeraukset mainiot ja erikoistehosteet vaikuttavat. Puvustajat ovat tehneet varsin kummia ratkaisuja Humungusin joukon kanssa, mutta vähitellen joistain erittäin tuhmista orgioista paikalle tupsahtaneiden näköisiin ukkoihin tottuu. Ääniefektit rymistelevät hyvin menemään ja Brian Mayn (joka ei vieläkään ole se Queenin kitaristi) säveltämät musiikit tehostavat räjähtävää menoa entisestään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mad Max 2, 1981, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Road House (2024)

ROAD HOUSE

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Daniela Melchior, Jessica Williams, Billy Magnussen, Conor McGregor, Austin Post, B.K. Cannon, Dominique Columbus, Joaquim de Almeida, Hannah Lanier, JD Pardo, Arturo Castro, Darren Barnet ja Post Malone

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia

Ikäraja: 16

Road House on uudelleenfilmatisointi Patrick Swayzen tähdittämästä toimintaelokuvasta Road House - kuuma kapakka (Road House) vuodelta 1989. Jo kymmenen vuotta sitten uudelleenfilmatisoinnin suunnittelu käynnistyi Metro-Goldwyn-Mayerin toimesta. Alun perin Michael Stokes työsti käsikirjoituksen ja Rob Cohen palkattiin ohjaajaksi, mutta kumpikin jätti projektin ja Nick Cassavetes korvasi heidät. Päärooliin valittiin showpainija Ronda Rousey, mutta vuosien varrella suunnitelmat muuttuivat ja tilalle otettiin Jake Gyllenhaal. Doug Liman korvasi Cassavetesin ohjaajana ja käsikirjoitusta työstettiin uudestaan ensin Anthony Bagarozzin ja Chuck Mondryn ja sitten Sheldon Turnerin toimesta. Projekti jäi hetkeksi jäihin, kun Amazon osti MGM-studion, mutta yhtiö oli kiinnostunut jatkamaan elokuvan kanssa ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Road House on julkaistu suoraan Amazon Prime Video -suoratoistopalvelussa, ohjaaja Doug Limanin närkästykseksi, jonka mukaan elokuvalle luvattiin teatterilevitys. Itse katsoin Swayzen tähdittämän alkuperäisleffan vasta nyt alkuvuodesta, odotellessani uutta versiota. Pidin siitä yllättävän paljon, mutten pahemmin innostunut uudelleenfilmatisoinnin näkemisestä. Päätin silti katsoa uuden Road Housen heti sen julkaisuviikonloppuna.

Entinen UFC-ottelija Elwood Dalton saa pestin Floridan Glass Keyssä sijaitsevan pienen tienvarsibaarin uutena portsarina, rauhoittaakseen toistuvasti tappeluiksi muuttuvat illanvietot.

Jake Gyllenhaal hyppää Patrick Swayzen saappaisiin uutena Elwood Daltonina, kenties maailman parhaana portsarina. Dalton on muuten hyvin samanlainen itsevarma ja lahjakas tyyppi, millaisena hänet voi muistaa alkuperäisestä kasariklassikosta, mutta hänelle on kuitenkin kirjoitettu uutta taustatarinaa miehen UFC-ottelijataustan kautta, jolla selitetään hänen taitojaan turpaan vetämisessä. Kuten arvata saattaa, Gyllenhaal on elokuvan parasta antia. Hän istuu täydellisesti virnuilevaksi mieheksi, joka ei vähästä hätkähdä ja joka pistää kaikkensa peliin tehdäkseen tällä kertaa ihan vain Road Houseksi nimetystä tienvarsibaarista kunniallisen menomestan. Gyllenhaal on myös uskottava, kun häneltä vaaditaan toimintaa.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Williams Road Housea pyörittävänä Frankiena, Lukas Cage, B.K. Cannon ja Dominique Columbus Road Housessa työskentelevinä Billynä, Laurana ja Reefinä, Hannah Lanier läheisessä kirjakaupassa työskentelevänä Charliena, Daniela Melchior sairaanhoitaja Ellienä, Joaquim de Almeida seriffi Big Dickinä, Billy Magnussen Glass Keytä otteessaan pitävänä rikkaana rikollispomo Ben Brandtina, JD Pardo, Arturo Castro ja Darren Barnet tämän kätyreinä, sekä vapaaottelija Conor McGregor ensimmäisessä elokuvaroolissaan Knoxina, joka saapuu paikalle, tavoitteenaan pistää Dalton lihoiksi. McGregor on ulkoisesti hyvä valinta Daltonin pahimmaksi vastukseksi, mutta miehen näyttelijätyö on vaivaannuttavan huonoa yliampuvuudessaan. Myöskään Magnussen ei vakuuta omassa osassaan pahiksena. Melchior on muuten mainio, mutta hänen ja Gyllenhaalin väliltä ei löydy kemiaa pakollista romanssia varten. Muut sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti.

Uusi Road House osoittautui yllättävänkin kelvolliseksi uudelleenfilmatisoinniksi Swayzen hittileffasta. Ei uusi versio samalle tasolle yllä ja siitä löytyy kyllä vikansa, lähtien heikosta pahiskattauksesta. Kun alkuperäiselokuvassa paha Brad Wesley piti koko aluetta hyppysissään ja herätti pelkoa ihmisissä, tästä ei samaa löydy. Roistojen suorittamat vandalismit muualla kuin Road Housessa tuntuvat enemmän jälkimietteeltä, ujutettuna lähinnä taustalle pikaisesti parissa kohtaa. Lisäksi vaikka toisaalta tällainen rantabaari sopii Floridaan paremmin, alkuperäisleffan synkässä ja nuhjuisessa räkäläkapakassa oli huomattavasti enemmän tunnelmaa.

Vikoineenkin uusi Road House on ihan viihdyttävä toimintaelokuva, pääasiassa Jake Gyllenhaalin ansiosta. On kiva, etteivät tekijät lähteneet suoraan kopioimaan lähdeteosta kohtauksesta toiseen ja uudesta versiosta onkin karsittu hahmoja ja muutettu tilanteita - jälkimmäistä tapahtuu yhä vain reippaammin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Perustarina on toki yhä tallella ja on jälleen mielenkiintoista, sekä paikoin aika hauskaakin seurata, kun Dalton ryhtyy pistämään Road Housen asioita kuntoon. Usein tämä johtaa fyysisiin mittelyihin ja toiminnannälkäisiä elokuvan luulisi tyydyttävän. Vaikka ajoittain sekaan mahtuukin kummilla kamerakikkailuilla höystettyjä mätkimisiä, tappelut ovat mainion tylyjä ja verisiä, erityisesti lopputaistelussa Daltonin ja Knoxin välillä.

Muutaman mutkan jälkeen ohjaajaksi päätyi Doug Liman, joka on varsin äänekkäästi ilmaissut tyytymättömyyttään siitä, ettei uusi Road House saanut elokuvateatterilevitystä, vaan se pistettiin suoraan striimattavaksi. Liman onnistuu hommassaan pääasiassa menevästi, rakentaen letkeää ilmapiiriä ja tarjoten brutaalia turpaanvetoa. Hänen ongelmakseen muodostuu useaan kertaan pyöritelty, mutta silti hieman raakileeksi jäävä käsikirjoitus, jossa esimerkiksi Daltonin ja Ellien välille muodostuu romanssi ilman sen kummempaa rakentelua. Road House on ihan hyvin kuvattu, joskin ajoittain villi kameranpyörittely ei ole yhtään niin siisti tehokeino kuin tekijät ovat tainneet olettaa. Leikkaus kaipaisi pientä tiivistämistä. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi varsin häijyjä jälkiä leffan loppupäässä. Erikoistehosteet jättävät toivomisen varaa, mutta äänimaailma sentään jylisee mukavasti. Christophe Beckin säveltämät musiikit jäävät aika yhdentekeväksi jumputukseksi ja musiikeista parhaiten mieleen jää parikin kertaa soiva heikko instrumentaalicover Metallican rautaisesta Enter Sandman -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Road House 2024 www.press.amazonstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Road House, 2024, Metro-Goldwyn-Mayer, Silver Pictures, BCD Travel, Studio Concierge

Arvostelu: Drive-Away Dolls (2024)

DRIVE-AWAY DOLLS

Ohjaus: Ethan Coen

Pääosissa: Margaret Qualley, Geraldine Viswanathan, Beanie Feldstein, Colman Domingo, Joey Slotnick, C. J. Wilson, Bill Camp, Pedro Pascal, Matt Damon ja Miley Cyrus

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Drive-Away Dolls on Ethan Coenin uusi elokuva. Coen ja hänen vaimonsa Tricia Cooke keksivät leffan idean jo 2000-luvun alussa ja ryhtyivät työstämään sitä työnimellä "Drive-Away Dykes". Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Allison Anders ja vuosien varrella päärooleihin kiinnitettiin muun muassa Selma Blair, Holly Hunter, Christina Applegate ja Chloë Sevigny, mutta tuotannon venyessä he yksi kerrallaan jättivät projektin. Anderskin lopulta jätti ohjaajan homman ja Coen päätti itse ohjata elokuvan. Uusien näyttelijöiden kanssa kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Drive-Away Dolls on saapunut elokuvateattereihin, julkaisun viivästyttyä puolella vuodella viime kesän Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Itselleni Drive-Away Dolls oli yksi alkuvuoden eniten odottamistani leffoista sen ohjaajan ja näyttelijäkaartin takia. Odotukseni laskivat, kun elokuvan saama vastaanotto maailmalla osoittautui nuivaksi, mutta kävin silti katsomassa Drive-Away Dollsin heti sen ensi-iltapäivänä.

Kaksi lesbonaista matkaavat kohti Tallahasseeta vuokra-autolla, tietämättä auton sisältävän rikollisten havitteleman salkun.

Andie MacDowellin tytär Margaret Qualley ja Miracle Workers -komediasarjasta (2019-2023) tuttu Geraldine Viswanathan nähdään elokuvan päärooleissa Jamiena ja Marianina, lesboystävinä, jotka päätyvät automatkalle Tallahasseehen, tapaamaan Marianin tätiä, sen jälkeen kun Jamien tyttöystävä Sukie (Beanie Feldstein) jätti Jamien pettämisen takia. Jamie on varsinainen vapaa sielu, joka on jatkuvasti etsimässä uutta sänkykumppania, kun taas Marian on huomattavasti tiukempi tapaus, joka ei uskalla irrotella juuri lainkaan. Qualley istuu täydellisesti revitteleväksi Jamieksi, mutta Viswanathan jää hieman tylsäksi omassa osassaan, eikä hän saa tehtyä jäykästä Marianista juuri missään kohtaa hauskaa. Paperilla idea rennosta ja jäykkiksestä kaverista toimii ja vastaavaa on nähty vuosien varrella useasti, mutta Qualleyn ja Viswanathanin väliltä ei juuri kemiaa löydy.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Colman Domingo rikollispomona ja Joey Slotnick ja C. J. Wilson tämän kätyreinä, jotka jahtaavat Jamieta ja Mariania heidän vuokra-autostaan löytyvän salkun takia, Bill Camp drive-away-autopalvelua pyörittävänä Curliena, sekä pikkurooleissa myös Pedro Pascal, Matt Damon ja Miley Cyrus laukun sisältöön liittyvinä tyyppeinä. Yleensä mainio Domingo jää harmillisen vaisuksi pahiksena, eivätkä Slotnick ja Wilson ole läheskään yhtä hupaisia kuin vaikkapa Coenin veljesten Fargo-elokuvan (1996) roistoduo. Muut sivunäyttelijät ajavat asiansa, mutta leffaa ei todellakaan kannata lähteä katsomaan vaikka nimenomaan Pascalin takia.

Drive-Away Dollsista ei kannata ylipäätään odottaa yhtä vahvaa teosta kuin vaikkapa Fargosta. Tai melkeinpä mistään muustakaan Coenin veljeksiin liittyvistä elokuvista. Leffa jää Coen-mittarilla valitettavasti häntäpäähän ja lopputuloksena on ainakin itselleni yksi tämän vuoden isoimmista pettymyksistä tähän mennessä. Lähtökohdat elokuvassa ovat mainiot, mutta niistä on saatu aikaiseksi todella epätasainen paketti, joka tuntuu kestoaan huomattavasti pidemmältä. Leffalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia, mutta epätasaisuus pitää huolen siitä, että kokemus tuntuu ainakin parituntiselta.

Ottaen huomioon, että ohjaaja Ethan Coen ja leikkaajanakin toimiva vaimo Tricia Cooke aloittivat Drive-Away Dollsin kehittelyn jo parikymmentä vuotta sitten, on hämmentävää, kuinka alikehitetyksi ja kädenlämpöiseksi leffa jää. Se ei ole erityisen hauska, vaikka yritystä löytyy - välillä jopa liiaksikin asti. Monet hetket ovat enemmän kiusallisia kuin koomisia ja vitsit tarjoavat korkeintaan hymähdyksiä. Huumori painottuu lähinnä seksin ympärille, joka toimiikin Jamien motiivina aika lailla kaikelle. Vaikka dialogi onkin ajoittain aika hävytöntä ja ruudulle pistetään silloin tällöin alastomia vartaloita, leffa ei tunnu lopulta aidosti ronskilta, lähinnä vain yliyritteliäältä. Varsinainen pettymys on kuitenkin havitellun salkun sisältö. Sisällöllä yritetään hieman sanoa jotain, mutta tämäkin tuntuu lopulta keskeneräiseltä satiirilta ja pikemminkin shokkiarvon kalastelulta. Väsähtänyt meno tarttuu pikkuhiljaa katsojaan ja huomasin lopulta haukottelevani useammin kuin nauravani.

Teknisiltä aspekteiltaankin Drive-Away Dolls on epätasainen elokuva. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta hieman kömpelösti leikattu kasaan. Hupsut siirtymät kohtausten välillä herättävät mielikuvia PowerPoint-esityksestä ja elokuva tuntuu ajoittain enemmän yhteen nivotuilta pätkiltä eheän kokonaisuuden sijaan. Värikkäät huumetrippimäiset pätkät päivien välillä ovat myös kumma tehokeino. Lavasteet ja asut ovat oivat ja äänimaailmakin pääasiassa hyvin rakennettu, vaikka välillä äänityksestä voikin kuulla taustakohinan. Carter Burwellin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen tai jää mitenkään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Drive-Away Dolls, 2024, Working Title Films, Focus Features

Arvostelu: One Life (2023)

ONE LIFE

Ohjaus: James Hawes

Pääosissa: Anthony Hopkins, Johnny Flynn, Helena Bonham Carter, Lena Olin, Romola Garai, Alex Sharp, Juliana Moska, Ziggy Heath, Samantha Spiro, Michael Gould ja Jonathan Pryce

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

One Life perustuu Barbara Wintonin kirjaan If It's Not Impossible ... The Life of Sir Nicholas Winton vuodelta 2014, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin Wintonin isän elämästä ja teoista toisessa maailmansodassa. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että Nicholas Wintonista oli tekeillä elokuva. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022 ja One Life sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla vuotta myöhemmin. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja olin erittäin kiinnostunut sen näkemisestä. Kävin katsomassa One Lifen sen ennakkonäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1938 Nicholas Winton päättää auttaa Tšekkoslovakian lapsia pakenemaan Isoon-Britanniaan natsien hirmuvallan alta.

Anthony Hopkins ja Johnny Flynn näyttelevät elokuvan päähenkilöä, Nicholas Wintonia. Flynn esittää miestä nuorempana, kun tämä vuonna 1938 ryhtyy auttamaan Tšekkoslovakian pakolaislapsia, Hopkinsin näytellessä häntä iäkkäämpänä vuonna 1987, kun Nicholas muistelee rooliaan toisessa maailmansodassa. Niin Flynn kuin Hopkins suoriutuvat rooleistaan ansiokkaasti. Flynn tulkitsee taitavasti hahmonsa muovautumista, kun lasten auttamisesta muodostuu hänelle pakkomielle ja Hopkins on aina yhtä erinomainen. Flynn saa muuten loistaa läpi leffan, mutta Hopkins tekee kuitenkin suurimman vaikutuksen elokuvan loppupäässä, kun vanhojen muistelu johtaa suuriin tunteenpurkauksiin.

     Elokuvassa nähdään myös Lena Olin iäkkään Nicholaksen vaimona Gretenä ja Jonathan Pryce Nicholaksen ystävänä Martinina, sekä takaumissa vuonna 1938 Helena Bonham Carter Nicholaksen äitinä Babina, sekä Romola Garai, Alex Sharp ja Juliana Moska Nicholasia pakolaisten pelastusoperaatiossa auttavina Doreenina, Trevorina ja Hanana. Sivunäyttelijät hoitavat myös työnsä mallikkaasti. Vähemmän yllättäen sivuosista parhaan roolisuorituksen tarjoaa Bonham Carter, joka istuu täydellisesti napakaksi ja sanavalmiiksi äidiksi, joka hetken empimisen jälkeen päättää tehdä kotipuolella kaikkensa auttaakseen poikansa sankarityössä.

Kiinnostuin One Lifesta heti, kun sain sen trailerin kautta selville, mistä elokuvassa on kyse. Juonikuvauksesta tulee herkästi mieleen Schindlerin lista (Schindler's List - 1993), joka kertoo myös natsien kynsistä ihmisiä pelastaneen miehen operaatiosta ja halusin nähdä toisen vastaavan urotekotarinan. Ei One Life ole samanlainen täydellinen mestariteos kuin Schindlerin lista, mutta kyseessä on silti erittäin onnistunut historiallinen draamaelokuva, joka takuulla saa herkistymään loppupäässä. Tunteikkaimmassa kohtauksessa itsekin pidättelin itkua ja kuuntelin, kun ympärilläni näytöksen muut katsojat niiskuttelivat vuorotellen kovaäänisesti.

On todella mielenkiintoista ryhtyä seuraamaan Nicholaksen yritystä saada pelastettua lapsia Tšekkoslovakiasta ennen kuin natsit ottavat maan tosissaan haltuunsa. Toinen maailmansota ei ole tässä kohtaa vielä varsinaisesti alkanut, mutta hakaristiliput on ripustettu jo Itävallassa esille ja Tšekkoslovakia on luvassa seuraavana. Uhkaava ilmapiiri on voimakkaasti läsnä. Jännite kasvaa kaiken aikaa, kun jokainen yritys siirtää lapsia maasta toiseen muuttuu haastavammaksi urakaksi kuin edellinen. Vajaan parin tunnin kesto tuntuu yllättävän nopealta, mutta silti elokuva pääsee etenemään rauhassa omalla painollaan. Välillä aikahypyt 1980-luvulle ja muistelevan Nicholaksen pariin tuntuvat rikkovan kerronnan soljuvuutta, mutta tämä puoli palkitsee lopussa, kun mies alkaa vihdoin saada kunniaa urotyöstään.

One Lifen ohjauksesta vastaa James Hawes, joka on aiemmin työskennellyt televisiosarjojen, kuten Doctor Whon (1963-), Merlinin (2008-2012), Penny Dreadfulin (2014-2016) ja Black Mirrorin (2011-) parissa, mutta joka tekee tässä elokuvadebyyttinsä. Hawes tekee väkevää työtä, pitää kahdella aikajanalla kulkevaa kertomusta hallitusti kasassa ja rakentaa tehokkaasti tunnelmaa. Nicholas Wintonin tyttären kirjan pohjalta laadittu käsikirjoitus on myös vahva. Elokuva on kuvattukin taitavasti. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat onnistuvat erityisesti vuoden 1938 kohtausten parissa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit maalailevat taustalla kauniisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Life, 2023, MBK Productions, See-Saw Films, BBC Film

Arvostelu: Lehmäjengi (Home on the Range - 2004)

LEHMÄJENGI

HOME ON THE RANGE

Ohjaus: Will Finn ja John Sanford

Pääosissa: Roseanne Barr, Judi Dench, Jennifer Tilly, Cuba Gooding Jr., Randy Quaid, Carole Cook, Charles Dennis, Charles Haid, Joe Flaherty, Richard Riehle, Sam J. Levine, Patrick Warburton, Lance LeGault, G. W. Bailey, Dennis Weaver ja Steve Buscemi

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 16 minuuttia

Ikäraja: S

Home on the Range, eli suomalaisittain Lehmäjengi on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 44. osa. 1990-luvun alussa ohjaaja Mike Gabriel ehdotti Disneylle ideoitaan villiin länteen sijoittuvasta seikkailuelokuvasta, mutta yhtiö tarttui mieluummin hänen toiseen ideaansa, josta muodostui historiaan pohjautuva Pocahontas (1995). Kun elokuva saatiin valmiiksi, Gabriel palasi studiopomojen luokse vanhojen ideoidensa kanssa ja sai johtohommissa työskennelleen Peter Schneiderin kiinnostumaan projektista, joka kulki aluksi nimellä "Seating Bullets". Elokuvan tarina muovautui kuitenkin villisti kehittelyvaiheessa - yhdessä kohtaa se kertoi jopa kummituskaupunkiin päätyneestä cowboysta. Vuonna 1999 piirtäjä Michael LaBash ehdotti ideaa karjavarasta jahtaavista lehmistä ja tämän pohjalta Will Finn ja John Sanford työstivät käsikirjoituksen. Kaksikko myös korvasi Mike Gabrielin ohjaajina, kun animointiprosessi käynnistyi. Lopulta Lehmäjengi sai maailmanensi-iltansa 21. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, eikä se menestynyt lippuluukuilla. Juuri tämän leffan huonot tulot johtivat Disneyn siirtymiseen käsin piirretyistä animaatioista tietokoneanimaatioihin. Itse kävin katsomassa Lehmäjengin tätini kanssa elokuvateatterissa, kun se saapui Suomeen syksyllä 2004. Pidin leffasta lapsena, mutta en ole tainnut katsoa sitä lapsuuden jälkeen kertaakaan uudestaan. Kun huomasin Lehmäjengin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vuosien tauon jälkeen ja samalla arvostella sen.

Kolme lehmää päättävät pelastaa tilansa, heidän omistajansa jouduttua pahoihin velkoihin pankin kanssa. Lehmät aikovat napata kiinni hävyttömän karjavarkaan, Alameda Slimin ja käyttää tästä saadut palkkiorahat velkojen kuittaamiseen.

Kuten elokuvan suomalainen nimi vihjaakin, tämän lännenleffan päähahmoina nähdään lehmiä. On entinen show-lehmä Maggie (äänenä stand-up-koomikko Roseanne Barr), tiukka rouva Calloway (Judi Dench), sekä muiden päätöksiin myöntyvä ja mukana kulkeva Grace (Jennifer Tilly). Melkeinpä parasta elokuvassa onkin tämä kolmikko. Sen lisäksi, että hahmot tuovat erilaista ja kaivattua naisenergiaa Disney-animaatioihin, on veikeä idea tehdä lehmistä, yleensä hitaina ja vähä-älyisinä mielletyistä eläimistä, seikkailun sankareita.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat lehmien asustaman Poutapilvi-farmin omistaja Pearl (Carole Cook), farmin muut eläimet, kuten äksy Jeb-vuohi (Joe Flaherty) ja Audrey-kana (Estelle Harris), paikallinen sheriffi Sam (Richard Riehle), tämän innokas hevonen Buck (Cuba Gooding Jr.), Buckin ihailema palkkionmetsästäjä Rico (Charles Dennis), sekä pahiksen virkaa toimittava karjavaras Alameda Slim (Randy Quaid), jolla on varsin hupaisa keino napata lehmiä ja muita maatilojen eläimiä. Sivuhahmot ovat ihan vekkuleita tapauksia, mutta he eivät ole erityisen muistettavia tapauksia. Alameda Slim on kelpo vihollinen, mutta hän kaipaisi pientä lisäpotkua herkullisen häijyyden suhteen.

Elokuvien suhteen yksi omista suosikkijutuistani aikuisiällä on huomata, kuinka monet lapsuuden suosikit toimivat edelleen. Oli kyse sitten nostalgiasta tai ihan vain aidosti hienoista filmeistä, esimerkiksi Leijonakuningas (The Lion King - 1994), Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995), Shrek (2001) ja Ihmeperhe (The Incredibles - 2004) ovat mielestäni kaikki aivan mahtavia filmejä, joiden teho ei ole hiipunut minnekään. Ehkä jopa päinvastoin ja pidän joistain niistä enemmän nykyään. Ja sitten on niitä, jotka viihdyttivät lapsena hyvin, mutta joista ei enää aikuisena irtoa juuri mitään. Lehmäjengi on harmillisesti tätä jälkimmäistä kastia. Lapsille se tarjoaa passelin seikkailun villin lännen maisemissa hassujen eläinhahmojen kanssa, mikä viihdyttää takuulla läpi tunnin ja vartin keston. On paljon menoa ja meininkiä, ja pääasiassa koheltamiseen liittyvä huumori naurattaa varmasti perheen pienempiä katsojia.

En kuitenkaan yhtään ihmettele, miksi Lehmäjengi sai niin lattean vastaanoton sekä kriitikoilta, että myös taloudellisesti. Samaan aikaan ilmestyneet Pixarin työstämät animaatioelokuvat olivat visuaalisesti jotain uutta digitoteutuksellaan, mutta samalla nämä leffat puhuttelivat lasten lisäksi myös aikuisia. Esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestynyt Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) herkisti vanhempia tehokkaammin kuin lapsia. Lehmäjengi on täydellisen keskinkertainen ja unohdettava leffa, jolla ei ole paljoa tarjottavanaan. Sen tarina tilaansa pelastavista farmieläimistä tuntuu aivan liian nähdyltä ja sen huumori jättää vanhemmat kylmäksi. Ei leffa sinänsä huono ole, se on vain todella yhdentekevä kertakäyttöraina, jota ei muista enää pari päivää myöhemmin.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastasivat lopulta Will Finn ja John Sanford, joiden kynäilemä teksti on aika ponneton, ihan kelvollisista lähtökohdistaan huolimatta. Kaksikko jättää leffan todella pintapuoleiseksi, eikä siitä löydy sellaisia syvyyksiä kuin mitä Disneyn animaatioilta voisi odottaa, jos sitä vertaa vaikkapa edellisvuonna ilmestyneeseen Karhuveljeni Kodaan (Brother Bear - 2003), jossa karhuksi muuttunut päähenkilö joutuu moraaliseen dilemmaan, ryhtyessään suojelemaan pientä karhupentua, tapettuaan aiemmin ihmisenä tämän emon. On myös paikoin turhauttavaa, kuinka tekijät eivät selvästi luota lasten älykkyyteen. Kohtaus, jossa Alameda Slim selittää kätyreilleen ilkikurista juontaan, on todella tyhmentävästi kirjoitettu, aivan kuin tekijät asettaisivat katsojan Slimin umpitollojen kätyreiden asemaan. Visuaalisesti Lehmäjengi on kuitenkin mainio. Animaattorit tekevät taidokasta työtä hupsujen eläin- ja ihmishahmojen kanssa ja heidän piirtämänsä maisemat ovat parhaimmillaan komeita näkyjä. Leffa on myös mukavan värikäs. Äänitehosteet muuttuvat kuitenkin toisinaan turhaksi melskaamiseksi. Alan Menkenin säveltämistä musiikeista löytyy oivaa länkkärihenkeä, mutta elokuvassa kuullut laulut jäävät todella mitäänsanomattomiksi rallatuksiksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Home on the Range, 2004, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Kung Fu Panda 4 (2024)

KUNG FU PANDA 4

Ohjaus: Mike Mitchell

Pääosissa: Jack Black, Awkwafina, Viola Davis, Dustin Hoffman, James Hong, Bryan Cranston, Ke Huy Quan, Ian McShane, Lori Tan Chinn, Ronny Chieng ja Harry Shum Jr.

Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Kung Fu Panda (2008) oli taloudellinen jättimenestys, jota niin kriitikot kuin katsojat kehuivat, joten jatkoa oli luvassa. Kung Fu Panda 2 (2011) ja Kung Fu Panda 3 (2016) pitivät suosiota yllä ja DreamWorks alkoi vihjailla jatkavansa sarjaa vieläkin pidemmälle. Vuonna 2022 yhtiö ilmoittikin neljännen osan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi käynnistyi ja nyt Kung Fu Panda 4 saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Kung Fu Panda on yksi DreamWorksin parhaista animaatioista, mutta pidän myös sen jatko-osista. Odotin siis nelososan näkemistä positiivisin mielin ja olin ilahtunut, kun pääsin näkemään Kung Fu Panda 4:n viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Po-panda kohtaa uuden vaarallisen vastuksen, muodonmuuttaja Kameleontin, samalla kun hän etsii itselleen seuraajaa uudeksi Lohikäärmesoturiksi.

Riemastuttava Jack Black kuullaan jälleen itse kungfu-pandana, eli Po'na, suurena Lohikäärmesoturina, joka joutuu vaativimman tehtävänsä eteen - Po'n täytyy siirtyä seuraavalle tasolle entisen mestari Oogwayn tilalle Rauhan laakson henkisenä johtajana ja löytää itselleen seuraaja, josta tulee uusi Lohikäärmesoturi. Tästähän ei panda ole lainkaan ilahtunut ja hän onkin paljon mieluummin suuntaamassa seuraavaan seikkailuun, kun uusi vaara uhkaa maailmaa. Po on vanha tuttu ruokaa rakastava, hieman kömpelö hupsu, josta on mahdotonta olla pitämättä. Jälleen kerran pandan täytyy löytää itsestään todellinen sankari, sekä kypsentyä hieman.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös mestari Shifu (Dustin Hoffman), Po'n hanhi-isä Ping (James Hong) ja biologinen pandaisä Li Shan (Bryan Cranston). Hurja viisikko on omalla tavallaan mukana, mutta esimerkiksi Tiikerittären ääninäyttelijä Angelina Jolien palkkio olisi ollut liian mittava, joten heille ei ole annettu puherooleja. Uusina hahmoina elokuva esittelee varastelevan Zhen-aroketun (Awkwafina), Katajala-kaupungin alamaailmaa johtavan malaijanmuurahaiskäpy Hanin (Ke Huy Quan), sekä häijyn Kameleontin (Viola Davis), joka pystyy muuttumaan keneksi tahansa ja jolla on omat katalat suunnitelmansa, mitkä Po'n pitäisi estää. Shifun rooliksi jää lähinnä pudistella päätään Po'lle jälleen kerran, kun taas pandan isät päätyvät omaan seikkailuunsa. Zhen on oiva lisäys, mutta Kameleontti jää hieman alikehitetyksi pahikseksi. Davisin ääni istuu pahikselle täydellisesti ja hahmon muuntautumiskyky on kekseliäs, joskin sitä olisi voitu hyödyntää vielä ovelammin. Kameleontti jää kuitenkin motiiveiltaan varsin tylsän geneeriseksi vihulaiseksi ja hahmoon olisi voitu keksiä huomattavasti kiinnostavampaa syvyyttä kuin se, että hän periaatteessa haluaa vain olla maailman mahtavin pahis.

Kung Fu Panda 4 on oikein toimiva lisäys elokuvasarjaan. Se ei yllä alkuperäisleffan mahtavuuteen, eikä tavoita kakkosleffankaan korkeuksia, vaan se on aika samaa tasoa varsin passelin kolmososan kanssa. Elokuva tarjoaa tuttuja Kung Fu Panda -juttuja, lähtien Po'n toistuvasta kehityskaaresta vauhdikkaaseen toimintaan, hauskaan huumoriin ja suuruudenhulluun pahikseen, joka koettelee pandan taitoja ja uskoa itseensä. Kaava toimii edelleen pääasiassa hyvin ja Po'n uudelle seikkailulle hyppää mielellään mukaan. Syvyyttä tuodaan hieman sillä, että Po'n pitäisi löytää uusi, henkisempi taso kungfusta ja jättää rakastamansa Lohikäärmesoturipestinsä seuraavalle sankarille, minkä lisäksi adoptioisä Pingin ja biologisen isä Li Shanin yhteinen seikkailu on raikasta poikkeavuutta yleensä perinteisistä ydinperheistä kertoviin amerikkalaisiin perheleffoihin.

Puolitoistatuntinen elokuva pitää pääasiassa sujuvasti otteessaan. Lapsikatsojille leffa uppoaa taatusti hyvin ja aikuiset viihtyvät mukavasti siinä sivussa, vaikka ajoittain tarinan täysi ennalta-arvattavuus voikin aavistuksen tylsistyttää. Seikkailusta ei tietenkään vauhtia ja vaaratilanteita puutu, ja yksi elokuvan huippuhetkistä on lystikäs tappelu pupujen pyörittämässä tavernassa, joka on rakennettu vaaralliselle jyrkänteelle. Komediaa on runsaasti, niin hupaisaa sanailua kuin pöhköä fyysistä kohellusta ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan useaan otteeseen. Loppupeleissä Kung Fu Panda 4 tarjoaa juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Se ei ole mikään erityisen ihmeellinen elokuva, mutta on se sentään parannus DreamWorksin viimeisimpien munausten, kuten Ruby - Teini-ikäisen merihirviön (Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), Trolls: Bändi koossa (Trolls Band Together - 2023) ja vielä Suomen julkaisua vailla olevan, totaalisesti lytätyn Megamind vs. The Doom Syndicaten (2024) jälkeen.

Visuaalisesti kyseessä on tietty hienonnäköinen teos. Animaatiojälki on erinomaista, ihanan värikästä ja tarkan yksityiskohtaista. Hahmot liikkuvat sulavasti ja toimintakohtauksissa animaattorit pistävät parastaan, etenkin läpi Katajalan kaupungin kiitävässä takaa-ajokohtauksessa, jota säestää aivan mahtava instrumentaalitulkinta Ozzy Osbournen Crazy Train -kappaleesta. Hans Zimmerin ja Steve Mazzaron säveltämät musiikit ovat mainiot, mutta kenties koko leffan parasta antia on Jack Blackin Tenacious D -yhtyeen esittämä versio Britney Spearsin ...Baby One More Time -laulusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kung Fu Panda 4, 2024, DreamWorks, DreamWorks Animation, Universal Pictures