Arvostelu: Foinikialainen juoni (The Phoenician Scheme - 2025)

FOINIKIALAINEN JUONI

THE PHOENICIAN SCHEME

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Benicio del Toro, Mia Threapleton, Michael Cera, Rupert Friend, Riz Ahmed, Tom Hanks, Bryan Cranston, Mathieu Amalric, Richard Ayoade, Jeffrey Wright, Scarlett Johansson, Willem Dafoe, Benedict Cumberbatch, Hope Davis, Stephen Park, F. Murray Abraham ja Bill Murray

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Phoenician Scheme, eli suomalaisittain Foinikialainen juoni on Wes Andersonin uusi elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan Roman Coppolan kanssa viimeistellessään scifileffaansa Asteroid Cityä (2023). Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Foinikialainen juoni on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Mielsin trailerin hupaisaksi ja kävinkin katsomassa Foinikialaisen juonen heti ensi-iltapäivänä erittäin positiivisin odotuksin.

Vuonna 1950 yksi maailman rikkaimmista miehistä, Zsa-Zsa Korda on jatkuvien salamurhayritysten kohteena. Pelätessään, ettei hänellä ole enää kauaa elinaikaa jäljellä, hän päättää kouluttaa tyttärestään, nunna Lieslistä seuraajansa.

Benicio del Toro näyttelee Anatole "Zsa-Zsa" Kordaa, aseteollisuutta edistävää rikasta miestä, joka kohtaa niin usein salamurhayrityksiä eri tahoilta, että ne ovat hänelle jo arkipäivää. Vainoharhainen Zsa-Zsa olettaa kaikkien ympärillään yrittävän hänen tappamista, eikä hän juuri luota keneenkään. Näillä murhayrityksillä on kuitenkin myös toinen vaikutus ja mies on alkanut pelätä, että hänen loppunsa voi koittaa minä päivänä tahansa ja niinpä hänen bisneksensä tarvitsee jatkajan. Koettuaan kaikki poikansa pettymyksiksi, hän kääntyy ainoan tyttärensä, nunna Lieslin (Mia Threapleton) puoleen. Del Toro on hyvä valinta rikkaaksi liikemieheksi. Hänestä löytyy arvokkuutta ja karismaa, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmasta, mitä Wes Andersonin elokuvien hahmot yleensä vaativat. Kate Winsletin tytär Threapleton on kanssa passeli omaan osaansa tyttäreksi.

     Show'n kuitenkin varastaa Michael Cera professori Bjørn Lundina, norjalaisena ötökkätieteilijänä, joka takertuu mukaan, kun Zsa-Zsa vie Liesliä bisnestapaamisiinsa. Cera on todella hupaisassa vedossa ja hänen hahmonsa on muutenkin leffan veikein. Del Toron, Threapletonin ja Ceran lisäksi leffassa nähdään paljon muitakin näyttelijöistä, joista monet ovat olleet mukana Andersonin töissä ennenkin. Benedict Cumberbatch näyttelee Zsa-Zsan veljeä Nubaria, Scarlett Johansson heidän serkkua Hildaa, Riz Ahmed Foinikian prinssi Faroukia, Tom Hanks ja Bryan Cranston bisnesmiesveljeksiä Lelandia ja Reagania, Mathieu Amalric yökerhon omistaja Marseille Bobia, Richard Ayoade vapaustaistelija Sergiota, Jeffrey Wright bisnesmies Martya, Bill Murray Jumalaa, F. Murray Abraham profeettaa, sekä Willem Dafoe lurjusta. Harmillisesti monet Andersonin vakiokasvot käyvät lähinnä vain kääntymässä, eivätkä Hanks, Dafoe, Murray sun muut pääse juuri ollenkaan oikeuksiinsa.

Foinikialainen juoni osoittautui itselleni valitettavasti aikamoiseksi pettymykseksi. Vielä elokuvan alku vaikutti erittäin lupaavalta, kun heti kättelyssä näemme yhden salamurhayrityksistä, joita Zsa-Zsa joutuu kokemaan. Tästä vaikuttaisi käynnistyvän mielenkiintoinen poliittinen trilleri Wes Andersonin omalaatuisella kosketuksella höystettynä, mutta lopputuloksena onkin miehen tavaramerkkejä aika laiskasti kierrättävä ja lopulta totaalisen yhdentekevä ja paikoin jopa aika pitkäveteinen raina, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän. Michael Cera nostaa hymyn huulille roolityöllään ja Zsa-Zsan kohtaamat erilaiset ja välillä aika mielikuvitukselliset salamurhayritykset tarjoavat huvittuneita hymähdyksiä, mutta siihen se sitten oikeastaan jää.

Elokuvan päätarina Zsa-Zsan yrityksestä koulia tyttärestään seuraajansa ei nimittäin vetänyt minua missään kohtaa mukaansa. Hahmot käyvät tapaamassa yksi kerrallaan esimerkiksi Hanksin ja Cranstonin esittämiä veljeksiä ja Emelricin esittämää yökerhon omistajaa, mutta vaikka näissä kohtauksissa tapahtuu ajatuksen tasolla ihan vekkuleita juttuja, Andersonilta tuntuu olevan puhti kadoksissa. Foinikialainen juoni onkin lopulta niitä tuttujen kikkojen ponnetonta kierrättämistä, aivan kuin ohjaaja itsekin alkaisi jo hoksata, kuinka periaatteessa yhden niksin tekijä hän on. Toistuvista jutuistaan huolimatta Anderson kertoo yleensä mukaansatempaavia tarinoita täynnä hupaisia tyyppejä, outoja skenaarioita ja hauskaa kuivaa sanailua. Tässä kaikki jää puolitiehen ja lopputuloksena on aika keskinkertainen tekele, sekä selvästi heikoin elokuva, jonka olen Andersonilta nähnyt. Ei huono, mutta täysin unohdettavaa kertakäyttökamaa, vailla ohjaajalle ominaista viehätystä.

Teknisellä osastolla Foinikialainen juoni kierrättää kaikki tutut visuaaliset niksit. Kameratyöskentely on jälleen Andersonille tyypilliseen tapaan tarkkaan suunniteltua. Kuvasommittelussa kohde on joko täysin keskellä tai jollain sivulla, jättäen taustalle paljon tyhjää tai sitten tilaa lisävitsille. Leikkaus on paikoitellen tutun napakkaa, mutta samalla leffa tuntuu jotenkin viivyttelevän. Värityöskentely on miellyttävää, lavasteet ovat komeat, puvustus oivaa ja maskeeraukset ihan hilpeät. Pienoismalleja hyödyntävät efektit ovat hauskoja ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Phoenician Scheme, 2025, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Focus Features, Studio Babelsberg

Arvostelu: Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014)

NUIJA JA TOSINUIJA KAKS

DUMB AND DUMBER TO

Ohjaus: Peter Farrelly ja Bobby Farrelly

Pääosissa: Jim Carrey, Jeff Daniels, Kathleen Turner, Rachel Melvin, Laurie Holden, Rob Riggle, Steve Tom, Don Lake, Tembi Locke, Brady Bluhm, Paul Blackthorne, Bill Murray ja Cam Neely

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä komediaelokuva Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 2014) oli taloudellinen jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Esiosaelokuvassa Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin (Dumb and Dumberer: When Harry Met Lloyd - 2003) ei kuitenkaan nähty Carreytä tai Danielsia, eikä siitä pitänyt juuri kukaan. Pyyhkiäkseen pois esiosaleffan luoman tahran, ohjaaja Peter Farrelly ja päänäyttelijät päättivät yhdistää voimansa taas ja tehdä vihdoin kunnon jatko-osan alkuperäiselle komedialle. Aluksi Warner Bros. Pictures näytti vihreää valoa leffalle, mutta päättikin vuonna 2013 jättäytyvänsä pois projektista, jolloin elokuva siirtyi Red Granite Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Dumb and Dumber To, eli suomalaisittain Nuija ja tosinuija kaks sai ensi-iltansa marraskuussa 2014. Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, eikä se menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin kuin ensimmäinen osa, mutta se oli silti hitti lippuluukuilla. Itse katsoin Nuija ja tosinuija kaksin vasta seuraavana vuonna vuokralta, enkä pahemmin piitannut leffasta. Kun viime vuonna huomasin alkuperäisen Nuijan ja tosinuijan täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella alkuperäisen elokuvan. Hyppäsin suosiolla kaamean Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin yli, mutta halusin antaa Nuija ja tosinuija kaksille uuden mahdollisuuden.

Kun Harry saa tietää, että hänellä on aikuinen tytär, hän ja Lloyd lähtevät uudelle autoreissulle halki Yhdysvaltojen etsimään tätä.

Kahden vuosikymmenen jälkeen Jim Carrey ja Jeff Daniels palasivat kenties ikonisimpiin rooleihinsa Lloyd Christmasina ja Harry Dunnena, eli nuijana ja tosinuijana. Lloydin jäätyä ykkösleffassa nuolemaan näppejään rakkausrintamalla, on hän viettänyt viimeiset parikymmentä vuotta mielisairaalassa katatonisessa tilassa. Mutta kun Harry saa yllättäen tietää, että hänellä on aikuinen tytär, täytyy Lloyd napata mukaan ja lähteä etsimään lasta. Carrey ja Daniels tekivät paluunsa aidolta vaikuttavalla riemulla ja jatkavat koheltamista siitä, mihin hahmot jäivät viimeksi. Älykkyyttä ei ole vuosien varrella tullut lisää, mutta ilkikurisuutta senkin edestä. Nimittäin siinä, missä ykkösleffassa Lloyd ja Harry olivat tyhmiä, mutta sympaattisia, jatko-osassa he ovat jostain syystä ilkeitä idiootteja, jotka huutelevat tuntemattomille ikävyyksiä ja tönivät näitä puskaan omaksi huvikseen.

     Tutun kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Brady Bluhm ykkösleffasta tuttuna sokeana naapurina Billynä, joka on kasvanut aikuiseksi, mutta tykkää yhä linnuista, sekä uusina tuttavuuksina Kathleen Turner Harryn ex-tyttöystävänä Fraidana, Rachel Melvin tämän tyttärenä Pennynä, Steve Tom arvostettuna professori Pinchelow'na, Laurie Holden tämän vaimona Adelena, sekä Rob Riggle tuplaroolissa identtisinä kaksosina Travisina ja kapteeni Lippincottina. Muuan Bill Murray tekee myös cameon leffassa, joskin tätä tuskin tajuaa, jos ei tiedä jo entuudestaan, ketä hän esittää. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan menevästi rooleistaan, mutta vähemmän yllättäen Nuija ja tosinuija kaks on puhtaasti Carreyn ja Danielsin show.

Nuija ja tosinuija kaks oli mielestäni uusintakatselulla kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen parempi kuin muistin, mutta se jää silti todella pahasti alkuperäisen komediaklassikon jalkoihin. Elokuva naurattaa ajoittain makeasti, mutta siitä löytyy myös vikansa, lähtien päähenkilöiden muutoksesta häijympään suuntaan. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on aavistuksen ylipitkä ja etenkin loppuhuipennus on turhan pitkäksi venytetty. Jotkut vitseistä lentävät myös ohi maalitaulun, eivätkä ykkösosasta väsyneesti kierrätetyt läpät, kuten "haluatko kuulla maailman TOISEKSI ärsyttävimmän äänen?" juuri naurata. Vitsit eivät jää ainoaksi kierrätykseksi, vaan Nuija ja tosinuija kaks kulkee muutenkin aika tuttuja polkuja. Pääkaksikko etsii jotakuta naista toiselta puolelta Yhdysvaltoja, tähän liittyy rikollisia sivuhahmoja, joista yksi jopa matkustaa jonkin aikaa päähahmojen kanssa, yrittäen pistää nämä hengiltä ja nähdäänpä seassa Lloydin yliampuva haaveilujakso ninjoineen kaikkineen.

Toisaalta, niinhän sitä sanotaan, että ei kannata yrittää korjata sitä, mikä ei ole rikki. Tuttu kaava ajaa asiansa, vaikkei meno nappaakaan samalla lailla mukaansa tai naurata yhtä hyvin kuin ykkösleffassa. Joitain hauskojakin hetkiä löytyy seasta, pääasiassa suuren myötähäpeän kautta. Jotkut pääkaksikon tyhmät jutut ovat suorastaan nerokkaita kekseliäisyytensä kanssa, jotkut jutut taas naurattavat ihan puhtaasti typeryytensä takia. Sopivassa mielentilassa Nuija ja tosinuija kaks viihdyttää ihan passelisti ja jos jotain, niin onhan se sentään paljon parempi kuin Carreytön ja Danielsiton Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin.

Peter Farrelly palasi ohjaamaan jatko-osankin, yhdessä veljensä Bobbyn kanssa, joka toimi alkuperäisessä Nuijassa ja tosinuijassa vain käsikirjoittajana. Farrellyt pitävät hupsun pöljää ilmapiiriä kelvollisesti yllä, mutta taisivat vuosien saatossa hieman unohtaa, mikä tässä dorkaduossa alun perin niin viehätti. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus- ja maskeeraustiimi on saanut Carreyn ja Danielsin näyttämään yhtä urpoilta kuin kaksi vuosikymmentä aiemmin. Carrey meni jopa niin pitkälle, että poistatti uudelleen paikkauksen lohjenneesta hampaastaan roolin uusimiseksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Empire of the Sunin johdolla eri yhtyeiden kappaleet säestävät matkaa ihan kivasti, joskin reissun biisivalinnat eivät ole yhtä mainioita kuin viimeksi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb and Dumber To, 2014, Universal Pictures, New Line Cinema, Wessler Entertainment, Red Granite Pictures, Conundrum Entertainment, Motion Picture Corporation of America, Polyphony Digital

Arvostelu: Ed Wood (1994)

ED WOOD

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Johnny Depp, Martin Landau, Sarah Jessica Parker, Bill Murray, Patricia Arquette, Max Casella, Brent Hinkley, George Steele, Juliet Landau, Jeffrey Jones, Lisa Marie, Ned Bellamy, Mike Starr, Stanley DeSantis, G. D. Spradlin ja Vincent D'Onofrio

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Ed Wood perustuu Rudolph Greyn kirjaan Nightmare of Ecstasy: The Life and Art of Edward D. Wood Jr. vuodelta 1992, joka taas perustuu maailman huonoimmaksi elokuvaohjaajaksi tituleeratun Ed Woodin elämään ja uraan. Woodista kiinnostuneet käsikirjoittajakaverukset Scott Alexander ja Larry Karaszewski yrittivät saada aikaiseksi elokuvaa ohjaajasta ja etsivät rahoitusta ja työryhmää idealleen. He saivat ohjaaja Michael Lehmannin kiinnostumaan projektista, joka pestasi Denise Di Novin ja Tim Burtonin tuottajiksi. Greyn kirjan lukenut Burton kiinnostui Woodista oikein tosissaan ja halusi ohjata elokuvan itse. Lehmann siirtyikin tuottajaksi ja Burton nappasi ohjausvastuun. Columbia Pictures suostui alun perin rahoittajaksi, mutta kun Burton vaati, että elokuva tehtäisiin mustavalkoisena, studio perääntyi ja lopulta projekti päätyi Walt Disney -yhtiölle, joka päätti tuottaa filmin omistamansa Touchstone Picturesin kautta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta Ed Wood sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 23. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen floppi, joka kuitenkin keräsi kehuja kriitikoilta ja joka voitti parhaan miessivuosan ja maskeerauksen Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se sai kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse katsoin Ed Woodin ensi kertaa lähes kymmenen vuotta sitten ja pidin elokuvasta, vaikka ohjaajan elämä ja ura eivät olleetkaan minulle entuudestaan tuttuja. Katsoin pari vuotta myöhemmin Woodin tunnetuimman työn, paljon parjatun Plan 9 From Outer Spacen (1957) ja koin katselukokemusten tukevan toisiaan paljon. Kun huomasin Ed Wood -elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

1950-luvun alussa Ed Wood on sinnikäs ohjaajanalku, joka ei kuitenkaan millään saa studiopomoja vakuutettua taidoistaan. Kun halpoja roskaleffoja tekevä pienyhtiö hakee ohjaajaa uuteen elokuvaansa ensimmäisestä sukupuolenkorjauksen tehneestä naisesta, naisten vaatteisiin salaa pukeutuva Ed uskoo, että hänen on pakko saada pesti itselleen.

Ohjaaja Tim Burtonin luottonäyttelijä Johnny Depp nähdään elokuvan pääroolissa itse Edward D. Wood Jr:na, eli Ed Woodina. Ed uskoo olevansa seuraava suuri elokuvantekijä, josta tultaisiin puhumaan yhtä ylistävästi kuin Citizen Kanen (1941) ohjanneesta Orson Wellesistä (jota elokuvassa näyttelee Vincent D'Onofrio). Sinisilmäinen ja äärimmäisen optimistinen Ed yrittää vakuutella studiopomoja lahjoistaan ja keplotella itseään mukaan Hollywoodin isojen nimien joukkoon. Samaan aikaan Ed pitää jopa vaimoltaan, näyttelijä Dolores Fullerilta (Sarah Jessica Parker) salassa transvestisminsä; Ed nimittäin tykkää pukeutua naisten vaatteisiin, mikä oli tuohon aikaan valtava tabu. Depp on erinomainen omalaatuisena taiteilijasieluna, joka kurkottaa havittelemaan tähtiä taivaalta, mutta jonka taidot eivät ihan oikeasti millään riitä haaveiden toteutumiseen. Hän ei kohtele hahmoaan karikatyyrinä tai osaamattomana idioottina, vaan hoitaa hommansa suurella antaumuksella ja panostuksella. Depp on lahjakas työssään ja onkin hupaisaa nähdä hänen esittävän henkilöä, joka oli tunnetusti äärimmäisen epälahjakas työssään.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Bill Murray Ediä auttavana drag queen Bunny Breckinridgenä, Max Casella ja Brent Hinkley Edin luottonäyttelijöinä Paulina ja Conradina, Mike Starr roskaleffoja suoltavan halpisstudion pomona George Weissinä, Martin Landau entisenä kauhutähtenä Bela Lugosina, Lisa Marie suomalaistaustaisena show-esiintyjä Vampirana, Jeffrey Jones televisiomeedio The Amazing Criswellinä, sekä George "The Animal" Steele ruotsalaisena painija Tor Johnsonina, jonka Ed haluaa elokuviinsa hirviöiksi suuren kokonsa vuoksi. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa läpi leffan. Vaikka Depp onkin loistava pääroolissa, elokuvan parhaan suorituksen tarjoaa Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Landau Bela Lugosina, parhaiten vampyyrikreivi Draculan roolista tunnettuna näyttelijänä, jonka ura oli 1950-luvulla hurjassa laskussa ja joka oli koukussa huumeisiin. Landaun työ on riipaiseva ja herkkä, ja hän kyllä ansaitsi miessivuosapalkintonsa.

Pidin Ed Wood -elokuvasta jo ensi katselulla paljon, vaikka herran elokuvat ja elämä eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Filmi on erittäin mukaansatempaava ja riemastuttava henkilökuvaus varsin eksentrisestä taiteilijasta ja kun vihdoin katsoin Woodin pahamaineisen, usein maailman huonoimmaksi elokuvaksi luonnehditun Plan 9 From Outer Spacen, tämä elämäkertaelokuva auttoi hyvin ymmärtämään, mitä omalaatuisen visionäärin päässä on liikkunut leffaa tehdessään. Tämän elämäkertaelokuvan näkeminen siis tuki hänen varsinaisten töidensä katselua ja nyt hänen varsinaisen työnsä näkeminen tuki tätä elämäkertaelokuvaa. Nyt toisella katselukerralla pidin Ed Woodia vielä viime kertaa parempana teoksena.

En yhtään ihmettele, että Rudolph Greyn kirjaa lukiessaan Burton koki suurta intohimoa siirtyä tuottajan hommista ohjaajan penkille. Huomattavasti Woodia parempia, mutta silti todella omalaatuisia elokuvia tekevä Burton samaistui varmasti monien nenänvartta pitkin mulkoilemaan ja väheksyttyyn Woodiin, joka oli Burtonin tapaan totaali oman tiensä kulkija. Burton onkin siksi oikea mies tämän leffan puikkoihin. Hän ei koskaan kohtele Woodia lahjattomana pyrkyrinä ja nolona epäonnistujana, vaan sinnikkäänä, optimistisena taiteilijasieluna, joka yritti tehdä kaikkensa todistaakseen lahjansa. Hän löytää Woodin amatöörimäisestä ja kummallisesta työskentelystä paljon huumoria. Esimerkiksi kuvauksissa Wood hoiti kaikki kohtaukset yhdellä otoksella, ilman sen kummempia harjoituksia. Suuri osa otoksista onkin pikemminkin treenivedoksia, joissa sattuu mokia, mutta Wood on niihin aina tyytyväinen. Eipä siis ihme, että kun muissa tuotannoissa kuvataan muutama kohtaus päivässä, Wood purkittaa niitä muutama kymmentä.

Muutamaa minuuttia päälle parituntiseen elokuvaan uppoutuu täysin. Deppin ja Landaun erinomaiset roolityöt, sekä Burtonin vahva visio ja veikeä tunnelma vievät mennessään, eikä Ed Woodista tylsää hetkeä löydy. Ohjaajan tarina jaksaa yllättää kerta toisensa perään, oli kyse sitten hänen työpuolensa erikoisista ja ajoittain aika laittomistakin metkuista tai hänen siviilielämästään suuren salaisuuden kanssa. Ottaen huomioon, että elokuva ilmestyi 1990-luvulla, Woodin transvestismiä käsitellään kypsästi ja kunnioittavasti, eikä siitä tehdä vitsiä. Sen lisäksi, että elokuvasta löytyy paljon hupaisia hetkiä, leffa suoriutuu oivallisesti myös draamapuolellaan. Woodin ja Doloreksen parisuhdeongelmia käsitellään hyvin ja vielä paremmin kehitelty ihmissuhde on Woodin ja Bela Lugosin välille muodostuva sympaattinen ystävyys. Kyseessä on myös valloittavan inspiroiva teos. Vaikka Burton näyttääkin, että Woodin elokuvat olivat lopulta erittäin käppäisiä rainoja, joita katsoessa on vaikea pitää pokkaa yllä, hän myös kannustaa kaikkia seuraamaan unelmiaan ja toteuttamaan haaveitaan ja projektejaan, vaikka lopputulokset eivät aina onnistuisi.

Burtonin ohjauksen lisäksi pitää myös kehua Scott Alexanderin ja Larry Karaszewskin käsikirjoitusta. Teksti puristaa tehokkaasti 1950-luvun tapahtumat parin tunnin filmiin, sekä sisältää paljon hyviä hetkiä ja oivaa dialogia. Ed Wood on myös teknisiltä ansioiltaan väkevä elokuva. Oli huippupäätös Burtonilta kuvata elokuva mustavalkoisena, vaikka se vaatikin studiovaihdosta. Leffa näyttää vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän ainoastaan kehuna, sillä siten elokuva istuu aikakauteensa täydellisesti. Kameratyöskentely on taidokasta ja tarkkaan hiottu valaisu on läpikotaisin upeaa. Leikkauksessa käytetään hauskasti 50-luvun tehokeinoja. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset ansaitsivat kyllä Oscar-pystinsä - niin hyvää työtä etenkin Landaun kanssa on tehty. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit tehostavat mukavaa ilmapiiriä onnistuneesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ed Wood, 1994, Touchstone Pictures

Arvostelu: Karvinen 2 (Garfield: A Tail of Two Kitties - 2006)

KARVINEN 2

GARFIELD: A TAIL OF TWO KITTIES

Ohjaus: Tim Hill

Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Billy Connolly, Tim Curry, Bob Hoskins, Ian Abercrombie, Lucy Davis, Roger Rees, Jane Carr, Oliver Muirhead, Rhys Ifans, Vinnie Jones, Joe Pasquale, Greg Ellis ja Richard E. Grant

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Davisin sarjakuviin perustuva elokuva Karvinen (Garfield: The Movie - 2004) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen menestys, jolle ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005 ja lopulta Garfield: A Tail of Two Kitties, eli suomalaisittain Karvinen 2 sai ensi-iltansa kesäkuussa 2006. Tämäkin elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja aikuiskatsojilta, minkä lisäksi leffa sai huonoimman jatko-osan ja huonoimman perhe-elokuvan Razzie-ehdokkuudet. Itse kävin katsomassa Karvinen 2:n äitini kanssa elokuvateatterissa, kun se julkaistiin. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun on tulossa uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024), päätin odotellessa katsoa nämä kaksi aiempaa leffaa uudestaan ja samalla arvostella ne.

Karvinen joutuu kansainväliseen selkkaukseen, kun Englannin matkalla hänet sekoitetaan rikkaan lady Carlylen hemmoteltuun kissaan, Prinssiin, joka näyttää täysin Karviselta.

Siitä huolimatta, että Bill Murray täysin julkisesti haukkui ensimmäisen Karvinen-elokuvan lyttyyn, hän päätti silti palata ikonisen oranssin kissan rooliin jatko-osassa. Murrayn ääni istuu edelleen täydellisesti sarkastiselle katille, joskin välillä hänen puheestaan voi kuulla, ettei mies ollut yhtä täysillä menossa mukana kuin edellisellä kerralla. Karvinen on periaatteessa vanha tuttu, aina nälkäinen ja laiskotteleva kissa... tai niin hän väittää, sillä vähän väliä Karvinen nähdään hyvin epäkarvismaisissa puuhissa tanssimassa ja juoksentelemassa.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät myös Karvisen omistaja Esko (Breckin Meyer), tämän tyttöystävä Lissu (Jennifer Love Hewitt), sekä tietty koira Osku, jolle Karvinen on alkanut lämmetä ykkösosan jälkeen. Tuttu kolmikko jää varsin tylsäksi, vaikka Eskolle onkin kirjoitettu sivujuoni, jossa hän yrittää kosia Lissua, mutta jatkuvasti yritys tyssähtää johonkin. Meyer ja Hewitt suoriutuvat tälläkin kertaa kelvollisesti osistaan.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään rikkaan lady Carlylen kissa Prinssi XII (äänenä Tim Curry), joka muistuttaa ulkoisesti hämmästyttävän paljon Karvista, Prinssin uskollinen neuvonantajabulldoggi Winston (Bob Hoskins), Carlylen linnan hovimestari Smithee (Ian Abercrombie), sekä lady Carlylen vallanahne sukulaispoika Dargis (Billy Connolly), joka yrittää saada Carlylen linnan itselleen, kun iäkäs lady menehtyy ja jättää omaisuutensa perinnöksi rakkaalle kissalleen. Uudet hahmot toimivat passelisti. Prinssistä löytyy hieman samoja piirteitä kuin Karvisesta, mutta tämä on huomattavasti hienostuneempi kisu. Lordi Dargis sopii passelisti tämänkertaiseksi pahikseksi.

Ei ensimmäinen Karvinen-elokuva kummoinen ollut, mutta ei se mielestäni ollut myöskään niin huono kuin monet antavat ymmärtää. Karvinen 2 on sen sijaan todella laimea koko perheen raina, jota edes useammat päällekkäiset nostalgialasitkaan eivät onnistu nostamaan plussan puolelle. Ei tämäkään leffa surkea ole, lähinnä vain heikko ja laiska. Perheen pienimpiä elokuvan luulisi viihdyttävän, mutta itse huomasin jopa tylsistyväni sen parissa - ja kestoahan leffalla on vain tunti ja vartti.

Elokuvan tarinasta löytyy ainekset oivaan seikkailuun. Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika -klassikkokirjan (The Prince and the Pauper - 1881) juonta lainaava kertomus Karvisesta, joka vaihtaa paikkaa aateliskissan kanssa ja joutuu keskelle vallankaappausjuonittelua, on paperilla toimiva, mutta lopputulos ontuu. Ensimmäisestä Karvinen-leffasta paluun tekevän käsikirjoitusduo Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n teksti jää monin puolin latteaksi. Tämänkertainen ohjaaja Tim Hill ei saa paljoa aikaiseksi tekstin pohjalta, vaan hänen työnsä on aika ponnetonta. Ruudulla tapahtuu jatkuvasti jotain, mutta sekoilusta ja hölmöilystä puuttuu täysin aito into ja riemu. Lapset pääsevät nauramaan, mutta aikuisille leffa ei tarjoa juuri yhtään mitään. Välillä lähinnä vain hävettää ja sitten taas kummastuttaa, että miten näin lyhyt elokuva voikin tuntua näin pitkältä?

Tekniseltä puoleltaan tämäkin Karvinen-leffa ajaa asiansa. Se on ihan hyvin kuvattu, Carlylen linnan lavasteet näyttävät hienoilta ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimi hoitavat tonttinsa passelisti. Itse Karvinen näyttää tälläkin kertaa mielestäni tarpeeksi hyvältä. Kissan digitaalisuuden huomaa, mutta toisaalta tällainen sarjakuvamaisempi tietokonekatti on lopulta parempi kuin jos Karvinen olisi toteutettu muiden eläinten tapaan aitona kissana, jonka suuta liikutettaisiin erikoistehosteilla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämät musiikit ovat omiaan lisäämään leffan tylsän tekopirteää ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Garfield: A Tail of Two Kitties, 2006, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Dune Entertainment, Major Studio Partners, Ingenious Film Partners

Arvostelu: Ghostbusters: Frozen Empire (2024)

GHOSTBUSTERS: FROZEN EMPIRE

Ohjaus: Gil Kenan

Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Paul Rudd, Carrie Coon, Dan Aykroyd, Kumail Nanjiani, Emily Alyn Lind, James Acaster, Celeste O'Connor, Ernie Hudson, Logan Kim, Annie Potts, William Atherton, Bill Murray ja Patton Oswalt

Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters - 1984) oli kehuttu jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei kuitenkaan saanut yhtä suopeaa vastaanottoa, joten suunnitelmat kolmososasta kariutuivat. 2010-luvulla elokuvasarja yritettiin herättää uudestaan henkiin naisvetoisella uudelleenfilmatisoinnilla Ghostbusters (2016), mutta se sai faneilta lähes täystyrmäyksen. Tekijät päättivät palata juurille ja lopputuloksena oli Ghostbusters: Afterlife (2021), jossa vanhat tutut hahmot kohtasivat uusia tuttavuuksia. Elokuvasta pitivät niin katsojat kuin kriitikot ja se menestyi lippuluukuilla tarpeeksi, jotta sille oli järkeä ryhtyä tekemään jatkoa. Afterlifen tehnyt Jason Reitman jättäytyi kuitenkin pois ohjaajan hommasta, jolloin hänet korvattiin Afterlifen käsikirjoittaneella Gil Kenanilla. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt Ghostbusters: Frozen Empire saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Ghostbusters - haamujengistä ja mielestäni kakkososa ja jopa uudelleenfilmatisointikin ovat ihan menevää hömppää. Pidin yllättävänkin paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja odotin positiivisin mielin sen jatko-osan näkemistä. Ilahduin, kun pääsin näkemään Ghostbusters: Frozen Empiren viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä.

Haamujengi kohtaa uuden uhkan, kun tuhansia vuosia vanha demoninen jumalolento, joka pystyy jäädyttämään ihmisiä kuoliaaksi pelkän pelon avulla, herää horroksestaan.

Ghostbusters: Afterlifesta tutut hahmot tekevät paluun. Egon Spenglerin tytär Callie (Carrie Coon), tämän lapset Phoebe (Mckenna Grace) ja Trevor (Finn Wolfhard), sekä Callien poikaystävä Gary Grooberson (Paul Rudd) muuttivat New Yorkiin ja toimivat nyt uutena Haamujenginä. Alkuperäisistä haamujengiläisistä Ray Stantz (Dan Aykroyd) toimii riivattujen esineiden tutkijana, Winston Zeddemore (Ernie Hudson) toimii Haamujengi-toiminnan rahoittajana ja fanisuosikki Peter Venkman (Bill Murray) käy lähinnä kääntymässä. Haamunnappaushommissa työskentelevät myös tutut nuoret Podcast (Logan Kim) ja Lucky (Celeste O'Connor), aiemmin sihteerinä toiminut Janine Melnitz (Annie Potts), sekä uusi tutkijahahmo Lars (James Acaster). Poppoota siis riittää, mutta ei kuitenkaan ruutuaikaa kaikille. Kun sekaan vielä heitetään hyytävän jumalolennon vankilana toimivan pallon omistava Nadeem (Kumail Nanjiani), hukassa oleva haamutyttö Melody (Emily Alyn Lind), kielitietäjä Hubert (Patton Oswalt) ja alkuperäiselokuvassakin Haamujengiä inhonnut, New Yorkin pormestariksi noussut Walter Peck (William Atherton), on elokuva ahdettu täyteen liikaa erilaisia tyyppejä, joilla pitäisi olla kaikilla oma funktionsa kaiken keskellä. Turhan laaja hahmogalleria johtaa siihen, että Spenglereihin keskittyvä perhepuoli jää liiaksi sivuun, eikä sillä osuta tunteisiin niin kuin voisi toivoa. Vahvin hahmo on tälläkin kertaa nuori Phoebe, mitä vain vahvistaa mainio Grace, joka on uskottava isoisänsä kaltaisena päämääräisenä tiedenerona. Muut näyttelijät hoitavat tonttinsa ailahtelevasti. Yleensä hauska Rudd jää tällä kertaa aika väkinäiseksi, Murray käy lähinnä vain hakemassa helppoa palkkiota ja Nanjiani on pääasiassa kiusallinen muka-hauskana hahmona, joka olisi valmis myymään mitä tahansa, kunhan oikeasta hinnasta sovitaan.

Valitettavasti Ghostbusters: Frozen Empire oli itselleni aikamoinen pettymys. Olin pitänyt paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja toivoin jatko-osan pääsevän edes lähelle sen tasoa, mutta ei. Luvassa on harmillisen keskinkertainen ja yllättäen jopa hieman pitkäveteinen haamujahti, jossa olisi runsaasti potentiaalia, muttei taitoa tehdä sillä potentiaalilla oikein mitään aidosti hyvää tai edes erityisen kiinnostavaa. Jos trailerit ja julisteet innostivat sinua kuvastollaan jääkaudesta New Yorkissa, sitä joutuu odottamaan ihan loppuhuipennukseen asti ja silloinkin laajemmasta tuhosta nähdään vain pieni vilaus, kun finaali on päätetty käydä Haamujengin päämajana toimivan paloaseman tiloissa, jotka muuttuvat ahtaiksi, kun yli kymmenen hahmoa pitää saada puettua ikonisiin haalareihin ja vastassa on pitkä jääolio, jonka pää hipoo kattoa.

Ennen kuin päästään itse asiaan, katsojan täytyy päästä läpi aika raskassoutuisen ensimmäisen tunnin. Haamujen jahtaamista, seikkailuhenkeä ja huumoria on hämmentävän vähän ja leffa keskittyy lähinnä keskivertoon ihmisdraamaan. Mysteeriä jäämörön sisältävän pallon ympärillä kasvatellaan turhankin kauan ja lähinnä siten, että hahmojen täytyy jatkuvasti käydä etsimässä joku uusi tyyppi, joka tietää aina hitusen lisää asian tiimoilta ja johdattaa hahmot sitten seuraavan vastaavanlaisen tyypin luokse. Silloin tällöin sekaan on ripoteltu viihdyttäviä kohtauksia tai hauskoja repliikkejä, mutta aika vähän tästä käsiin jää. Parit lupaavasti alkavat kauhukohtauksetkin jäävät vain puolitiehen. Faneille kyllä riittää silmäniskuja, joista osa on aika kömpelösti istutettu sekaan. Kun Ray Parker Jr:n mahtava Ghostbusters-tunnuslaulu pärähtää soimaan elokuvan loppumisen merkiksi, päällimmäinen ajatukseni oli, että tässäkö tämä nyt oli? Ei Frozen Empire huono leffa ole, mutta ei se kovin hyväkään ole.

Ghostbusters: Afterlifen ohjaaja, alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan, pari vuotta sitten menehtyneen Ivan Reitmanin poika Jason Reitman ei tosiaan halunnut ohjata Ghostbusters: Frozen Empireä, joten tilalle otettiin kummatkin uusista leffoista käsikirjoittanut Gil Kenan. Kenan ei kuitenkaan ohjaajana ole Reitmanin tasoinen, eikä hänen työstään paista sama into kuin Reitmanista Afterlifea tehdessä. Niin Kenanin ohjaus kuin käsikirjoitus jäävät hieman laiskoiksi. Leffa kaipaisi lisää jännitettä, lisää huumoria ja vähemmän turhia hahmoja, jotka kuluttavat kestoa ylimääräiseen. Sentään elokuva on pätevästi kuvattu. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja käytännön tehostein toteutetut parit haamut komeat. Tietokone-efektien taso heittelee hieman, mutta pääasiassa leffa näyttää hyvältä. Äänimaailma on myös oivallisesti työstetty ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti, sisältäen joitain alkuperäiselokuvan säveltäneen Elmer Bernsteinin melodioista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ghostbusters: Frozen Empire, 2024, Columbia Pictures, Sony Pictures Releasing, BRON Studios, Ghostcorps, Right of Way Films

Arvostelu: Karvinen (Garfield: The Movie - 2004)

KARVINEN

GARFIELD: THE MOVIE

Ohjaus: Peter Hewitt

Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Stephen Tobolowsky, Evan Arnold, Brad Garrett, David Eigenberg, Nick Cannon, Alan Cumming, Mark Christopher Lawrence, Richard Kind, Debra Messing, Eve Brent ja Jimmy Kimmel

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 7

Garfield: The Movie, eli suomalaisittain Karvinen perustuu Jim Davisin samannimisiin sarjakuviin, joita on julkaistu vuodesta 1976 lähtien. Sarjakuvien pohjalta oli pitkään suunnitteilla elokuva ja 20th Century Fox sai hankittua elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2003 ja lopulta Karvinen sai ensi-iltansa kesäkuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se keräsi paljon negatiivista palautetta kriitikoilta. Jopa itse Karvista ääninäyttelevä Bill Murray on jälkikäteen haukkunut leffan useampaan otteeseen. Minä itse näin Karvisen joskus lapsena luultavasti vuokralta ja pidin elokuvasta. Olen nähnyt sen muutamankin kerran, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun elokuvan julkaisusta on kulunut noin 20 vuotta ja uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024) on tekeillä, päätin odotellessa katsoa tämän vanhan Karvisen uudestaan ja arvostella sen.

Lihava ja laiska oranssi kissa Karvinen loikoilee ja syö päivät pitkät onnessaan. Karvisen luksuselämä saa kuitenkin takapakkia, kun hänen omistajansa Esko hankkii koiran, Oskun.

Kenties kaikkien aikojen tunnetuimman kissan, Karvisen ääneksi oli ehdolla vain Jack Nicholson ja Bill Murray, joista jälkimmäinen nappasi lopulta roolin. Murray on jälkikäteen sanonut, että otti roolin vastaan, luettuaan käsikirjoittaja Joel Cohenin nimen vahingossa väärin Joel Coenina, haluttuaan pitkään työskennellä Coenin veljesten kanssa. Murray on myös jälkikäteen kritisoinut elokuvaa ja kertonut, että äänityssessio oli yhtä tuskaa, sillä hän väitteli jatkuvasti tekijöiden kanssa repliikeistä ja yritti parhaansa mukaan muuttaa niitä sellaisiksi, jotka hän koki sopivan paremmin Karviselle. Niin tai näin, on pakko todeta, ettei tämän kyynisen, sarkastisen ja narsistisen kissan rooliin sovi oikein kukaan muu kuin Murray. Hän on nappivalinta Karviseksi ja hänen äänensä istuu täydellisesti laiskalle katille. Selvistä persoonallisuusvioistaan huolimatta Karvinen on aina ollut lystikäs hahmo ja kissa on pääasiassa hyvin siirretty elokuvamuotoon. Vaikka aluksi sarjakuvamainen digikissa pistää silmään oikeiden eläinten rinnalla, on minun lopulta vaikea kuvitella, että Karvista olisi voitu toteuttaa tämän paremmin näytellyssä elokuvassa.

     Leffassa nähdään myös Breckin Meyer Karvisen omistajana Eskona, Jennifer Love Hewitt tämän ihastuksenkohteensa Liisana, sekä Stephen Tobolowsky katkerana televisiojuontajana, Onni Onnisena, joka etsii itselleen taitavaa eläintä, joka nostaisi hänet kuuluisaksi. Äänirooleissa eri eläiminä kuullaan muun muassa Alan Cumming, Brad Garrett ja Jimmy Kimmel, josta oli elokuvan ilmestymisen aikoihin, juuri vuotta aiemmin tullut oman, jättisuosiota nykyään nauttivan ohjelmansa juontaja. Meyer istuu kelvollisesti vässykän Eskon osaan, mutta Hewitt on turhan kiltti Liisan roolissa. Tobolowskyn esittämä Onni toimii tarpeeksi menevästi elokuvan pahiksena.

Moni varmasti tietää, että on toisinaan jopa pelottavaa palata vuosien jälkeen aikuisiällä katsomaan elokuvia, joista piti lapsena. Monet elokuvat toimivat vahvasti myös täysikäisenä, kuten vaikkapa Disneyn Leijonakuningas (The Lion King - 1994), joka on säilyttänyt asemansa suosikkileffojeni joukossa lapsuudesta tähän päivään asti. Karvisen kohdalla minua todella jännitti, että noinkohan elokuva toimisi enää nykyään ja nopeastihan sen huomasi, ettei leffa iskenyt samalla lailla nyt kuin lapsena. Odotin kuitenkin ehkä jopa pahempaa, etenkin kun luin, kuinka nuivan vastaanoton elokuva sai jo ilmestyessään. Karvinen ei ole kovin hyvä elokuva, mutta ei se onneksi ole kovin huonokaan. Se on lähinnä keskinkertainen, mutta ihan katsottava lastenleffa.

Monet tämän oranssin kissan faneista eivät lämmenneet elokuvan ratkaisuille, joihin kuului seikkailua suurkaupungissa ja energisempää menoa. Vaikka toisaalta nämä eivät olekaan erityisen karvismaisia juttuja, on pakko todeta, että käsikirjoittajien oli pakko keksiä edes jotain, jotta muutamien ruutujen mittaiset sarjakuvat saisi käännettyä elokuvamuotoon. Elokuvan tarina toimii pääasiassa hyvin. On huvittavaa seurata, kun huushollin kuninkaana itseään pitävä Karvinen joutuu sivuun Osku-koiran tieltä ja kun kissa keplottelee tavan hankkia koirasta eroon. Mutta tietystihän se omatunto alkaa soimaamaan ja sitten Oskua pitää lähteä etsimään. Tarinasta löytyy kelpo teemoja ja elokuvan kestokin on passelin lyhyt vain vähän päälle tunnin ja vartin mitassa. Lapsia leffa viihdyttää takuulla ja löytyy seasta hauskoja hetkiä aikuisillekin, lähinnä Karvisen sarkastisten kommenttien kautta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Billin ja Tedin maailmankin (Bill & Ted's Bogus Journey - 1991) ohjannut Peter Hewitt. Hewitt pitää kepeää tunnelmaa menevästi yllä ja yhdessä Murrayn improvisaation kanssa pelastaa Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n käsikirjoitusta. Karvinen on kelvollisesti kuvattu ja ihan hyvin leikattu kasaan. Itse Karvisen digitaalisuus on nähtävissä, mutta vuoden 2004 elokuvaksi kissa näyttää yllättävänkin pätevältä. Lavasteet ja asut ovat oivat ja äänimaailmakin toimivasti rakennettu. Christophe Beckin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Garfield: The Movie, 2004, Twentieth Century Fox, Twentieth Century Fox Animation, Davis Entertainment

Arvostelu: The Grand Budapest Hotel (2014)

THE GRAND BUDAPEST HOTEL

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Ralph Fiennes, Tony Revolori, Adrien Brody, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Edward Norton, Jeff Goldblum, F. Murray Abraham, Jude Law, Mathieu Amalric, Harvey Keitel, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Jason Schwartzman, Bill Murray, Owen Wilson ja Tom Wilkinson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Grand Budapest Hotel on Wes Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan ystävänsä Hugo Guinnessin kanssa jo vuonna 2006, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin Anderson inspiroitui vihdoin kirjoittamaan tarinasta elokuvakäsikirjoituksen. Kuvausryhmän ja laajan näyttelijäkaartin löytämisen jälkeen kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2013 ja lopulta The Grand Budapest Hotel sai maailmanensi-iltansa 6. helmikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä taloudellinen menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, kuvaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot. Itse näin The Grand Budapest Hotelin vasta vuotta myöhemmin, kun se oli saapunut vuokralle ja pidin elokuvasta kovasti. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa The Grand Budapest Hotelin jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Zubrowkalaisen Grand Budapest -hotellin omistaja kertoo uteliaalle kirjailijalle, kuinka sai hotellin omistukseensa. Tarinaan kuuluu murhia, salaliittoja, taidevarkauksia, vankilapakoja ja leivoksia.

Jude Law näyttelee nimetöntä kirjailijaa, jota vaivaa kirjoittajan blokki. Hän kuitenkin saa inspiraation, kuunnellessaan Grand Budapest -hotellin omistajan, herra Mustafan (F. Murray Abraham) tarinaa siitä, kuinka hän sai hotellin omistukseensa. Elokuvan todelliset päähenkilöt ovat kuitenkin konkarinäyttelijä Ralph Fiennesin esittämä hotellin vastaanottovirkailija Gustave H. ja yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan tekevän Tony Revolorin näyttelemä hotellin uusi pikkolo Zero, jonka Gustave ottaa avustajakseen. Kokenut Gustave ja keltanokka Zero muodostavat aivan mahtavan parivaljakon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Fiennesistä löytyy arvokkuutta, mutta myös veijarimaisuutta vastaanottovirkailijan osassa ja nuori Revolori pärjää ihailtavan hyvin hänen rinnallaan. Näyttelijäduon kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän kehittyvää ystävyyttään on suuri ilo seurata.

     The Grand Budapest Hotel sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin ja Fiennesin, Revolorin, Law'n ja Abrahamin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton hotellilla vierailevana rikkaana Madame D:nä, Adrien Brody tämän poikana Dmitrinä, Mathieu Amalric Madamen hovimestari Sergenä, Léa Seydoux Madamen palvelustyttö Clotildena, Willem Dafoe palkkatappaja Joplingina, Saoirse Ronan leipuri Agathana, Edward Norton poliisi Hencklesinä, Jeff Goldblum lakimies Kovacsina, Harvey Keitel vanki Ludwigina, sekä Bill Murray ja Owen Wilson toisten hotellien vastaanottovirkailijoina. Näyttelijäkaarti suoriutuu osistaan läpikotaisin veikeästi. Erityisesti Dafoe ilahduttaa karikatyyrisenä, mutta silti hyytävänä palkkatappajana. Wes Andersonin perinteisen tyylin mukaisesti kaikki esiintyvät hieman jäyhästi ja tarkoin suunniteltujen liikkeiden kera. Jos vain yksi näyttelisi tällä erikoisella tavalla, olisi se silmiinpistävän häiritsevää, mutta kun kaikki ovat menossa mukana, vekkuliin tyyliin tottuu heti.

Tarkkaan tyylitelty puinen näyttely ei suinkaan ole ainoa Wes Andersonin tavaramerkki, joka The Grand Budapest Hotelista löytyy. Kaikki elokuvan visuaalisesta toteutuksesta tarinankerrontaan ja tunnelmaan oikein huokuu tekijänsä kädenjälkeä ja Andersonin tyyliä fanittaville leffa onkin loistavan riemastuttava ja hykerryttävä kokemus, joka kestää katselua kerta toisensa perään. Sen monikerroksinen tarina vie täysin mennessään ja leffan vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä se on täynnä monenlaista lystikästä hetkeä, sanailua ja juonikuviota. Ei elokuva mikään hysteerisen hulvaton ole, vaikka sen aikana pääsee naureskelemaan useampaan otteeseen. Vähintäänkin todella tyytyväinen hymy leviää yhä uudestaan katsojan huulille.

Anderson yhdistelee elokuvassa taiturimaisesti historiaa (tässä tapauksessa toisen maailmansodan alkuvaiheita) ja satumaisuutta. The Grand Budapest Hotel onkin kuin satu aikuisille. Se kulkee eteenpäin lukujen kera ja siinä on toisinaan kertojaääni selostamassa tapahtumia. Pääkaksikkoa riepotellaan paikasta toiseen, eikä aika käy pitkäksi, kun leffassa nähdään muun muassa vekkulimaisia, joskin ajoittain myös jännittäviä takaa-ajoja, koukuttavaa vankilapakoa ja vaikka mitä. Romantiikkaakin mahtuu sekaan. Meno on pääasiassa varsin absurdia ja kaikki johtaa napakkaan finaaliin, joka on niin vauhdikas ja toiminnallinen kuin myös hauska ja hieman liikuttavakin. Andersonin käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja se on täynnä miehelle ominaista nasevaa dialogia, joka on toisaalta hassun luonnotonta, mutta tekijän maailmaan täydellisesti sopivaa ja sulavaa.

Visuaalisesti elokuva on aikamoista silmäkarkkia. Kuvaus on tarkkaan tyyliteltyä kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Kamera liikkuu harvoin, mutta kun se niin tekee, on liike pääasiassa napakka ja ylikorostettu. Sommittelussa haetaan symmetrisyyttä, mutta toisinaan myös voimakasta epäsymmetriaa. Kohteet ovat pääasiassa keskellä kuvaa tai sitten rajusti toisessa laidassa. Väreillä leikitellään räväkästi, kuten myös valoilla ja varjoilla. Elokuva ei syyttä voittanut palkintoja lavastuksestaan, puvustuksestaan ja maskeerauksestaan. Puitteiltaan filmi on todella hieno, asut ovat mainiot ja osa näyttelijöistä on meikattu lähes tunnistamattomiksi. Filmissä hyödynnetään hilpein tavoin pienoismalleja ja animaatiota niin, että niiden käytöt eivät varmasti jää katsojalta huomaamatta. Pienoismallit ovat selviä pienoismalleja ja animoidut osiot selvästi animoituja, ja juuri siinä piilee niiden kuvien mahtavuus. Toisin sanoen The Grand Budapest Hotel on siis täysin ohjaajansa näköinen teos. Kirsikkana kakun päällä toimivat Alexandre Desplatin säveltämät, Oscar-palkitut musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Grand Budapest Hotel, 2014, Searchlight Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg, American Empirical Pictures, TSG Entertainment, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Lost in Translation - 2003)

LOST IN TRANSLATION

Ohjaus: Sofia Coppola

Pääosissa: Bill Murray, Scarlett Johansson, Giovanni Ribisi, Anna Faris, Fumihiro Hayashi, Catherine Lambert ja Yutaka Tadokoro

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

Lost in Translation on Bill Murrayn ja Scarlett Johanssonin tähdittämä elokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Sofia Coppola ihastui Japanin pääkaupunkiin Tokioon, vietettyään siellä pitkiä aikoja 1990-luvulla. Esitellessään Tokiossa esikoiselokuvaansa The Virgin Suicides (1999), Coppola sai idean uuteen filmiin, jota hän ryhtyi kirjoittamaan palattuaan Yhdysvaltoihin. Hän sai rahoituksen käsikirjoitukselleen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2002. Lopulta Lost in Translation sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 29. elokuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli minimaaliseen budjettiinsa nähden jättihitti ja kriitikot ylistivät leffaa. Elokuva sai muun muassa neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja miespääosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja naispääosa), joista se voitti parhaan komediaelokuvan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan, naispääosan ja leikkauksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lost in Translationia, mutta olin toki tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Entinen elokuvatähti Bob Harris matkustaa Tokioon kuvaamaan viskimainosta. Vastavalmistunut Charlotte on Tokiossa valokuvaajamiehensä kanssa. Elämiinsä turhautuneet Bob ja Charlotte kohtaavat hotellin baarissa ja heidän välille muodostuu odottamaton yhteys.

Esimerkiksi Ghostbuster - haamujengistä (Ghostbusters - 1984) tunnettu koomikko Bill Murray näyttelee Bob Harrisia, entistä elokuvatähteä, joka tienaa nyt rahaa lähinnä esiintymällä mainoksissa. Coppola kirjoitti Bobin juurikin Murrayn näyttelemäksi ja taivuttelikin pitkään Murrayta mukaan leffaan. Murray todella on nappivalinta rooliin. Hän tulkitsee erinomaisesti hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia läpi leffan. Bob pohtii paikkaansa nykymaailmassa, missä häntä ei enää palkata isojen leffojen pääosiin. Avioliittokaan ei suju kummoisesti. Murray viestii paljon jo pelkillä silmillään, Bobin katsellessa usein ympärilleen ja kokien itsensä täysin ulkopuoliseksi. Koin hahmon osittain todella samaistuttavaksi ja säälin sitä, millaiseksi Bobin elämä on muuttunut, vaikka hänen taustojaan ei sen kummemmin näytetä.

     Nykyään Marvel-elokuvien Black Widow -sankarina tunnettu Scarlett Johansson taas esittää Charlottea, vastikään Yalen yliopistosta valmistunutta nuorta naista, joka on matkustanut Tokioon valokuvaajamiehensä (Giovanni Ribisi) kanssa. Siinä, missä John-mies hyppää heti kaupungin vilinän vietäväksi, Bobin tavoin myös Charlotte kokee voimakasta tunnetta siitä, ettei kuulu joukkoon. Eipä siis ihme, että kun hahmot kohtaavat, heidän välilleen muodostuu heti yhteys ymmärryksestä. Johanssonkin on loistava valinta omaan osaansa, esittäen hyvin hahmonsa turhautumista elämäntilanteeseensa. Ribisi ei paljoa pääse esille miehenä, mutta sen sijaan Scary Movie -parodioista (2000-2013) tuttu Anna Faris tekee hilpeän sivuroolin nousevana näyttelijätähti Kellynä.

Lost in Translation osoittautui kehujensa arvoiseksi teokseksi, jonka hieman melankoliseen ja erilaiseen... no, ei nyt ihan "rakkaustarinaan", mutta johonkin sen tyyppiseen uppoutuu täysillä mukaan. Olen itse kokenut oloni vähän väliä elämäni aikana ulkopuoliseksi, joten minun oli todella helppo ymmärtää ja samaistua Bobin ja Charlotten olotiloihin. Niinpä onkin hienoa, kun hahmot vihdoin tapaavat toisensa ja ensi kertaa löytävät jotain oikeasti erityistä Japanin matkojensa aikana. Homma ei kuitenkaan millään voi edetä todellisen romanssin puolelle niin hahmojen kuin katsojankin harmiksi, kummankin ollessa naimisissa toisen kanssa. Bobin ja Charlotten välinen yhteys on kaikessa epätavanomaisuudessaan todella kiehtova ja Murrayn ja Johanssonin väliltä löytyy yllättävänkin voimakasta kemiaa. Niinpä heidän kohtauksiaan on kaikessa haikeudessaankin ilo seurata.

Elokuva ei ole kuitenkaan vain surumielinen kuvaus kahdesta yksinäisestä ihmisestä, jotka eivät voi saada toisiaan. Lost in Translationista löytyy paljon hupiakin. Bobin viskimainosten kuvauskohtaukset ovat todella lystikästä seurattavaa. Ohjaaja (Yutada Tadokoro) antaa ohjeita japaninkielellä minkä kerkeää ja Bobin tulkki (Akiko Takeshita) kääntää tämän todella yksinkertaistettuna näyttelijälle (esimerkiksi tästä tulee leffan nimi), mikä saa Bobin täysin hämilleen. Hersyvän hauska on myös kohtaus, jossa jonkin sortin prostituoitu (Nao Asuka) saapuu Bobin huoneeseen ja ryhtyy käyttäytymään todella kummallisesti.

Leffaa voi katsoa myös oivaltavana kuvauksena materialismin ja hetkessä elämisen eroista. Bobin vaimo lähettää miehelle jatkuvasti kuvia kaapeista tai värivaihtoehtoja uudelle matolle, mistä Bob ei ole kiinnostunut lainkaan. Charlotte taas ei samaistu miehensä hössötykseen. Kumpikin kokee modernin Japanin kapitalismivouhotuksen ylitsevuotavana ja haluaa keskittyä enemmän yksinkertaisista jutuista löytyvään onneen. Vanhoja tapoja ja kulttuuria arvostava puoli Japanista lumoaa Charlottea enemmän. Samalla tavalla Bobin ja Charlotten yhteys iskee kumpaankin lujaa, sillä se tapahtuu juuri nyt, eikä se luultavasti ole pysyvä asia tulevaisuudessakin.

Sofia Coppola sai paljon kuraa niskaansa näyteltyään isänsä Francis Ford Coppolan elokuvassa Kummisetä osa III (The Godfather Part III - 1990). Lost in Translationissa Coppola osoittaa, että hän kyllä kuuluu leffojen pariin, mutta kenties mieluummin kameran taakse. Niin hänen ohjauksensa kuin käsikirjoituksensa ovat erittäin mainiot. Luultavasti lähes kaikki muut olisivat kohdelleet tarinaa eri tavalla, mutta Coppola työstää sen moniulotteisemmaksi ja omalla tavallaan kunnianhimoisen epäselväksikin. Hän saa päänäyttelijöistä kaiken irti ja usein heidän katseensa kertoo enemmän kuin heidän sanansa. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu. Toteutuksessa on paikoitellen jotain hieman satumaista ja unenomaista, mitä korostaa Kevin Shieldsin, Brian Reitzellin ja Roger Joseph Manning Jr:n musiikit. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailma on hyvin rakennettu.

Yhteenveto: Lost in Translation on hieno ja epätavanomainen "rakkauselokuva", jos sitä sellaiseksi voisi edes mieltää. Parisuhteissaankin yksinäisten ihmisten kohtaamista jämähtää seuraamaan kiinnostuneena, etenkin kun pääosanäyttelijöiden Bill Murrayn ja Scarlett Johanssonin väliltä löytyy hyvää kemiaa. Murray ja Johansson ovat nappivalinnat rooleihinsa ja tulkitsevat hahmojensa tuntemuksia taidokkaasti. Katsojana on helppo samaistua heidän fiilikseen, että he ovat läheistensäkin seurassa ulkopuolisia. Vaikka meno onkin haikeaa ja melankolista, elokuvasta löytyy paljon lystikkäitäkin hetkiä. Sofia Coppolan käsikirjoitus on todella vahva ja tavanomaisista rakkaustarinoista poikkeava, jolloin katsojan on vaikea sanoa, mihin homma johtaa. Se pitää myös sisällään mielenkiintoista syventymistä Japaniin, jossa perinteiset tavat ja moderni kapitalismi ovat hassussa ristiriidassa keskenään. Lisäksi Coppola esittelee lahjojaan ohjaajana. Lost in Translation on todella onnistunut filmi, jota suosittelen kaikille, jotka tykkäävät rakkaustarinoista, mutta eivät halua nähdä niiden kulkevan perinteisiä reittejä, sekä jokaiselle, joka on tuntenut olonsa yksinäiseksi jossain kohtaa elämänsä aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lost in Translation, 2003, Focus Features, Tohokushinsha Film Corporation, American Zoetrope, Elemental Films

Arvostelu: Ant-Man and the Wasp: Quantumania (2023)

ANT-MAN AND THE WASP: QUANTUMANIA

Ohjaus: Peyton Reed

Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Kathryn Newton, Michael Douglas, Michelle Pfeiffer, Jonathan Majors, Corey Stoll, Katy O'Brian, David Dastmalchian, William Jackson Harper ja Bill Murray

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Ant-Man and the Wasp: Quantumania on Marvelin elokuvauniversumin 31. elokuva ja se perustuu Marvelin samannimisiin sarjakuvahahmoihin. Elokuvien puolella hahmot tekivät ensiesiintymisensä vuoden 2015 leffassa Ant-Man ja ovat sen jälkeen olleet mukana jatko-osassa Ant-Man and the Wasp (2018), sekä muiden supersankarien kanssa elokuvissa Captain America: Civil War (2016) ja Avengers: Endgame (2019). Heti Ant-Man and the Waspin ilmestymisen jälkeen alkoi kolmannen elokuvan suunnittelu. Tuotanto kuitenkin viivästyi alkuvuodesta 2020 levinneen koronaviruspandemian takia ja kuvaukset käynnistyivät vasta helmikuussa 2021. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2022, mutta sen ensi-iltaa siirrettiin ensin helmikuulle 2023 ja sitten heinäkuulle 2023. Ensi-ilta kuitenkin aikaistettiin lopulta takaisin helmikuulle, sillä elokuva oli valmiimpi julkaisuun kuin Marvelin toinen elokuva, The Marvels (2023), joka siirtyi tämän tieltä helmikuulta heinäkuulle. Nyt Ant-Man and the Wasp: Quantumania saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä optimistisena. Pidin aiemmista Ant-Man -leffoista ja kolmososan trailerit näyttivät lupaavilta. Kävinkin katsomassa Ant-Man and the Wasp: Quantumanian heti sen ensi-iltanapäivänä Finnkinon IMAX-salissa.

Scott Lang, Hope Van Dyne, Scottin tytär Cassie ja Hopen vanhemmat Hank ja Janet päätyvät uuteen seikkailuun kvanttimaailmassa, missä he kohtaavat Kang Valloittajan.

Paul Rudd ja Evangeline Lilly palaavat rooleihinsa Scott Langiksi ja Hope Van Dyneksi, eli supersankariduo Ant-Maniksi ja Waspiksi. Avengers: Endgame -elokuvan tapahtumien jälkeen Scottista on tullut menestyskirjailija, avattuaan maailmalle, millaista on olla Kostaja ja pelastaa maailma, kun taas Hope johtaa uutta Pym-yritystä. Rudd pääsee jälleen olemaan hupaisa pienen luokan sankari, joka kuitenkin joutuu suurimman haasteensa eteen kvanttimaailmassa ja pian hymy hyytyy. Näyttelijä pärjääkin yllättävän pätevästi, kun Scott muuttuu dramaattisemmaksi. Lillykin istuu edelleen mainiosti Waspin rooliin.

     Paluun tekevät myös Michael Douglas ja Michelle Pfeiffer Hopen vanhempien, Hank Pymin ja Janet Van Dynen rooleihin. Hahmoista esille nousee erityisesti Pfeifferin näyttelemä Janet, joka esiteltiin kunnolla edellisosassa Ant-Man and the Wasp, hahmon oltua vuosikymmeniä jumissa kvanttimaailmassa. Myös Scottin tytär Cassie pääsee tällä kertaa seikkailuun mukaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole aiemmista Ant-Man -elokuvista tuttu pikkutyttö, vaan aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen, Avengers: Endgamessa tapahtuneen viiden vuoden aikahypyn takia. Jostain syystä Endgamessa hahmoa esittänyt Emma Fuhrmann on korvattu Kathryn Newtonilla. Douglas ja Pfeiffer ovat osissaan toki oivalliset ja Newton hyppää tarpeeksi sujuvasti menoon mukaan, vaikka takelteleekin roolissaan toisinaan.

Kvanttimaailmassa hahmot kohtaavat Jonathan Majorsin näyttelemän Kangin, ajassa ja multiversumissa hyppimään pystyvän valloittajan, joka hallitsee kvanttimaailmaa tyrannisella otteellaan. Majors nähtiin jo Loki-sarjan (2021-) ensimmäisellä tuotantokaudella yhtenä Kangin lukuisista varianteista ja hän tulee olemaan mukana pidempäänkin, sillä kyseessä on Avengers-joukon uusi iso vastus Thanosin jälkeen. Kyseessä on mielenkiintoinen uusi pahis, sillä Kangia ei ole vain yksi, vaan rinnakkaistodellisuuksista löytyy useita Kangeja, jotka taitavat olla kaikki halukkaita valtaamaan koko aikajatkumon. Majors on nappivalinta rooliin, luoden aidosti uhkaavan antagonistin, joka saa heti jännittämään Avengerien puolesta. Hänen rauhallinen olemuksensa viestii vallasta ja voimasta, ja kun Kang päästelee vihanpurkauksiaan, ei hänen tielle kannata todellakaan astua.

     Elokuvassa nähdään myös Katy O'Brian, William Jackson Harper ja aiemmissa Ant-Maneissa eri roolia näytellyt David Dastmalchian kvanttimaailman vastarintaliikkeen jäseninä, jotka taistelevat Kangin hirmuvaltaa vastaan ja jotka jäävät hahmoina todella alikehitetyiksi pahveiksi, Bill Murray kuvernööri Krylarina, sekä ensimmäisestä Ant-Man -elokuvasta tuttu Corey Stoll Kangin oikeana kätenä, häijynä M.O.D.O.K. -robottina. Leijuvalla tuolilla kulkeva, jättipäinen ja pieniraajainen M.O.D.O.K. on koominen näky, mutta kummallisen hahmon ulkonäköön tottuu yllättävänkin nopeasti ja kyseessä on varsin vekkuli tyyppi. Jos ette muuten ole katsoneet Disney+ -palvelusta löytyvää M.O.D.O.K. -animaatiosarjaa (2021), niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi, etenkin jos Robot Chicken (2005-) uppoaa.

Harmillisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania tuotti minulle pettymyksen ja koin elokuvan pieneksi hukatuksi mahdollisuudeksi. Hieman sinne tänne rönsyilevän ja suuntaansa etsivän Marvelin elokuvauniversumin neljännen vaiheen jälkeen viidennen vaiheen käynnistävä Quantumania tuo vihdoin valkokankaille sankaripoppoon uuden suuren vastustajan, mutta eipä leffa lopulta paljoa muuta tarjoa - lähinnä se on esittelyvideo Kangille. Lisäksi elokuvassa avataan aiemmin lähinnä vain vihjailtua kvanttimaailmaa entisestään - itse asiassa lähes koko leffa vietetään siellä. Hyvä, että katsoja ehtii edes hetkeksi tutustua uudelleen hahmoihin, kun heidät viskataan jo uuteen seikkailuun.

Yksi elokuvan isoista ongelmista onkin sen kiire. Eikä kyse ole niinkään siitä, että hahmoilla olisi kiire pysäyttää Kang, vaan käsikirjoittaja Jeff Lovenessin kiireestä pistää kvanttimatka käyntiin. Lovenessin teksti oikoo mutkia suoriksi turhankin heppoisin tavoin. Heti alussa hahmot kertovat, että "hei, me ollaan muuten rakennettu tämmöinen vempain, millä voi lähettää signaalin kvanttimaailmaan, testataanko?" ja saman tien kone imaisee hahmot miniatyyriuniversumiinsa. Loveness myös kirjoittaa konflikteja ja mysteeriä kömpelön pakotetusti, lähinnä hahmojen turhauttavien kommunikaatio-ongelmien kautta. Elokuvan yleinen hoppu laantuu onneksi leffan edetessä ja loppupäässä kerronta saa hengittää paremmin, kun taas hahmoille syntyy kiire pysäyttää katalan Kangin aikomukset. Leffa tarjoaa tasaisin väliajoin mukaansatempaavaa ja hieman jopa jännittävääkin toimintaa, hauskoja vitsejä, hutiloitua käsikirjoittamista ja myötähäpeällisen kökköjä vitsejä. Hahmokehitystä on turha odottaa. Kokonaisuudesta minulle jäi ristiriitainen fiilis. Ant-Man and the Wasp: Quantumania pohjustaa hyvin, mitä on luvassa tulevaisuudessa, mutta samalla se unohtelee keskittyä nykyhetkeen ja niinpä omana elokuvanaan Quantumania jää hieman raakileeksi. Erinomainen pahis ja ajoittain erittäin viihdyttävä supersankarimeininki auttavat kuitenkin nostamaan leffan plussan puolelle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa aiemmatkin Ant-Manit ohjannut Peyton Reed, joka suoriutui paremmin pienemmistä ja veijarimaisemmista leffoista tällaisen ison luokan tehostespektaakkelin sijaan. Tehosteista puheen ollen, visuaalisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania on aika ailahteleva paketti. Paikoitellen se on vaikuttava, toisinaan taas on selvää, että näyttelijät juoksevat taustakankaiden edessä, sillä niin videopelimäisiltä paikat näyttävät. Elokuva on kuitenkin kuvattu pätevästi ja niin lavastajat kuin maskeeraajat tekevät oivaa työtä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja säveltäjänä jälleen toimiva Christophe Beck säestää vauhdikasta scifiseikkailua toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: Ant-Man and the Wasp: Quantumania on ihan kelvollinen scifiseikkailu, joka vihjailee Marvelin elokuvauniversumin hurjasta tulevaisuudesta, mutta jää omana leffanaan hieman raakileeksi. Elokuvalla on etenkin alussa kamala kiire viskata hahmot ja katsojat uuteen seikkailuun ja käsikirjoittaja Jeff Lovenessin teksti oikoo paljon mutkia suoriksi. Lovenessin yritykset kehitellä konflikteja ja mysteeriä rakentuvat lähinnä hahmojen yhtäkkisiin vaikeuksiin kommunikoida keskenään. Hahmokehitystä ei ole mukaan rakennettu, eikä leffan tapahtumilla tunnu loppupeleissä olevan edes kauheasti merkitystä. Vioistaan huolimatta elokuva tarjoaa ajoittain erittäin viihdyttävää scifiseikkailua ja toimintaspektaakkelia, josta ei huumoriakaan puutu. Elokuva paranee edetessään ja sen huipennus on onnistuneen jännittävä, lähinnä erinomaisen pahishahmo Kangin takia. Jonathan Majors on nappivalinta Marvel-universumin uudeksi pääviholliseksi, joka tulee varmasti nostamaan hikipisarat ohimoille ja sydämet hakkaamaan jännityksestä niin Avengerien riveissä kuin teattereissa vielä useammankin leffan ajan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Paul Ruddin viedessä Ant-Man -hahmoaan dramaattisempaan suuntaan. Visuaalisten efektien taso vaihtelee läpi leffan ja katsojasta riippuen M.O.D.O.K. joko häiritsee loppuun asti tai ilahduttaa huvittavalla ulkonäöllään. Hieman suuntaa vailla olleen nelosvaiheen jälkeen Ant-Man and the Wasp: Quantumania näyttää selvän uuden suunnan Marvelin vitosvaiheelle, mutta toivon, että elokuvien taso lähtee tästä nousuun. Marvel-faneille filmi on toki pakkokatseltavaa, muiden on oikeastaan turha enää vaivautua yrittämään hypätä leffasarjaan mukaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ant-Man and the Wasp: Quantumania, 2023, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Truenorth Productions