Näyttelijät: Jason Segel, Samara Weaving, Timothy Olyphant, Juliette Lewis, Keith Jardine, Paul Guilfoyle, Jake Curran, Andy Cohen, Iina Kuustonen, André Eriksen, Ilkka Villi ja Kumail Nanjiani
Genre: komedia, trilleri
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 18
Over Your Dead Body on uudelleenfilmatisointi norjalaisesta kauhukomediasta Aina kuolemaan asti (I onde dager) vuodelta 2021. Jo ennen alkuperäiselokuvan julkaisua, sen ohjaaja Tommy Wirkola ilmoitti tekevänsä siitä englanniksi uuden version. Kuitenkin vuonna 2024 Wirkola jättäytyi pelkäksi tuottajaksi, kun taas The Lonely Island -ryhmästä tuttu Jorma Taccone korvasi hänet ohjaajana. Elokuva kuvattiin loppuvuodesta 2024 täällä Suomessa, Tampereella ja maailmanensi-iltansa Over Your Dead Body sai South by Southwest -elokuvafestivaaleilla Texasissa. Nyt leffa on julkaistu Amazon Prime Videon suoratoistopalvelun valikoimaan. Itse kiinnostuin projektista heti kun kuulin, että Suomessa kuvataan jälleen uutta amerikkalaistuotantoa. Minua harmittikin kun Over Your Dead Body ei saanut täällä teatterijulkaisua, mutta katsoin elokuvan pian huomattuani sen saapuneen Prime Videoon.
Dan ja Lisa matkaavat viikonlopuksi mökille, näennäisesti korjatakseen pitkään rappeutuneen avioliittonsa. Todellisuudessa Dan suunnittelee murhaavansa Lisan, yrittäen saada sen näyttämään onnettomuudelta. Danin juonittelut menevät kuitenkin pilalle monesta eri syystä...
Ensisilmäyksellä-komediasarjasta (How I Met Your Mother - 2005-2014) tuttu Jason Segel ja Ready or Not -kauhukomedioista (2019-2026) tuttu Samara Weaving näyttelevät aviopari Dan ja Lisa Burtonia, joiden rakkaus on romahtanut aikapäiviä sitten. Dan on entinen elokuvaohjaaja, joka pääsee enää tekemään lähinnä mainoksia, kun taas Lisa on näyttelijä, jonka teatteriura ei oikein ota tuulta siipiensä alle. Pariskunta purkaa katkeroituneita tunteitaan päivittäin toisiinsa ja Dan on päättänyt, että nyt hän on saanut tarpeekseensa. Avioeron sijaan Dan tosin on laatinut juonen Lisan murhaamiseksi heidän kesämökillään. Segel ja Weaving ovat mainioita rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojensa pitkään kestänyttä inhoa toisiaan kohtaan. Vielä paremmaksi heidän roolisuorituksensa muuttuvat elokuvan edetessä ja mökkiviikonlopun eskaloituessa entistä hurjempiin mittoihin.
Over Your Dead Body on toki uudelleenfilmatisointi muutaman vuoden takaisesta norjalaiselokuvasta, joten kyseisen leffan nähneille tämä jenkkiversio ei todennäköisesti tarjoa mitään yllätyksiä. Mutta jos et minun tapaani ole nähnyt Wirkolan Aina kuolemaan asti -elokuvaa, suosittelen katsomaan Over Your Dead Bodyn mahdollisimman sokkona ja sen takia pyrinkin tässä arvostelussa puhumaan sen tapahtumista niin ympäripyöreästi kuin pystyn. Danilla on omat hurjat motiivinsa vaimonsa viemiseksi mökille viikonlopuksi, mutta tämä reissu sisältää runsaasti mojovia käänteitä, jotka jaksavat niin yllättää kuin naurattaa läpi leffan keston.
Sen lisäksi, että tarina jaksaa vedellä mattoa katsojan jalkojen alta tasaisin väliajoin, kääntämällä tilanteita nurinkurin tai sekoittamalla pakkaa ulkoisilla tekijöillä, myös tunnelma on kohdillaan. Over Your Dead Body on mustalla huumorilla höystetty trilleri ja leffa osaakin olla niin synkällä tavalla hauska kuin aika jännittävä. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa hujauksessa, eikä kestänyt kauaa, kun minua oikeasti turhautti, ettei elokuvaa älytty tuoda Suomen teattereihin - onhan se kuvattu Tampereella ja Ylöjärvellä. Suomalaisille katsojille mukana onkin pari vekkulia lisäyllätystä, enkä puhu vain paikallisille tutuista lokaatioista ja maisemista...
Tommy Wirkolan jättäydyttyä uudelleenfilmatisoinnissa pelkän tuottajan asemaan, ohjaajaksi valikoitui tilalle Jorma Taccone, joka muistetaan The Lonely Island -sketsimusiikkiryhmästä, sekä hulvattomasta Popstar: Never Stop Never Stopping -elokuvasta (2016). Taccone tasapainottelee hyvin huumorin ja jännitteen välillä, sekä saa näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti. Teknisestikin Over Your Dead Body on mainio ja lopputekstien mukaan ilahduttavan iso osa työryhmästä olivat paikallisia. Elokuva on osaavasti kuvattu ja Suomen nättejä metsä- ja järvimaisemia katselee enemmän kuin mielellään. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja niin maskeeraukset kuin tehosteet äityvät koko ajan verisemmiksi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Matthew Comptonin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Over Your Dead Body, Yhdysvallat, 2026, XYZ Films, 74 Entertainment, 87North, IPR.VC, Resolute Films
Näyttelijät: Ella Purnell, Walton Goggins, Aaron Moten, Moisés Arias, Frances Turner, Kyle MacLachlan, Leslie Uggams, Johnny Pemberton, Annabel O'Hagan, Macaulay Culkin, Dave Register, Justin Theroux, Kumail Nanjiani, Michael Cristofer, Xelia Mendes-Jones, Martha Kelly, Jon Gries, Jon Daly, Sarita Choudhury, Michael Esper, Zach Cherry, Ron Perlman ja Clancy Brown
Genre: toiminta, draama, komedia, jännitys, scifi
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 49 minuuttia - 1 tunti 3 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 18
Samannimiseen videopelisarjaan perustuva televisiosarja Falloutnousi suureen suosioon heti, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa huhtikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt Falloutin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Minä en ole koskaan pelannut Fallout-pelejä, mutta pidin valtavan paljon televisiosarjan avauskaudesta ja olen innokkaasti odottanut sen jatkumista. Katsoinkin kakkoskauden uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.
Lucy ja Kalmio jahtaavat erämaassa Lucyn isää Hankia, samalla kun Norm yrittää selvittää holvien salaisuuksia.
Falloutin tutut hahmot tekevät paluun. Ykköskaudella holvilainen Lucy MacLean (Ella Purnell) nousi maan pinnalle etsimään siepattua isäänsä Hankia (Kyle MacLachlan), vain saadakseen tietää tämän olleen osasyyllinen maapallon ydintuhoon. Nyt Lucy on lyöttäytynyt yhteen kuolemattomaksi kalmioksi muuttuneen Cooper Howardin (Walton Goggins) kanssa, jolla on omat kanat kynittävänään Hankin kanssa. Holveihin jäänyt Lucyn veli Norm (Moisés Arias) löysi puolestaan aikamoisia paljastuksia holvien todellisesta tarkoituksesta, mutta jäi vangiksi. Samaan aikaan Teräksen veljeskunnan ritariksi lyöty Maximus (Aaron Moten) päätyy omien tutkimustensa äärelle, kun käy ilmi, että vanhimmat suunnittelevat sisällissotaa. Tutut näyttelijät jatkavat hyvää suorittamistaan. Purnell on yhä tykättävä sinisilmäisenä, mutta hissuksiin kovaa kuorta kasvattavana Lucyna. Maximuksen puolesta on ylpeä, tämän noustua haaveilemaansa asemaan. Goggins on tälläkin kertaa vakuuttavin kameran edessä, tulkiten hyvin niin takaumissa Cooperin vaikeaa suhtautumista saamiinsa tietoihin tulevasta tuhosta kuin tulevaisuudessa Kalmion kylmää ja katkeroitunutta luonnetta.
Kakkoskaudella mukaan hyppäävät muun muassa Justin Theroux hämäränä Robert Housena, joka on kehitellyt keinon ottaa ihmisten mielet haltuunsa, Kumail Nanjiani Teräksen veljeskuntaan kuuluvana Xander Harknessina ja Macaulay Culkin roomalaislegioonia ihannoivan ja matkivan poppoon korkea-arvoisena sotilaana Lacerta Legatena. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan ja onpa kivaa nähdä pitkästä aikaa Yksin kotona-elokuvasta (Home Alone - 1990) tuttua Culkinia jossain.
Fallout ei tosiaan ole pelinä minulle järin tuttu, mutta pidin avauskaudesta valtavan paljon. Hahmot olivat mahtavia, postapokalyptinen maailma upeasti luotu, ilmapiiri oli vekkuli kierossa huumorissaan, jännityksessään ja vahvassa draamassaan, ja jokainen jakso jaksoi yllättää jollain tapaa, oli kyse sitten mutanttimonstereista, verisyydestä tai hulvattoman kiusallisista sosiaalisista kanssakäymisistä. Falloutin ykköskausi oli siis kaikin puolin erinomainen paketti. Kakkoskausi ei harmillisesti mielestäni yllä samalle korkealle tasolle, mutta on se silti erittäin hyvää, paikoitellen jopa loistokasta jatkoa.
Tietty yllätyselementti on toki poissa nyt, kun homman juju on käynyt selväksi, mutta jaksaa jatkokausi silti silloin tällöin kiskoa mattoa jalkojen alta, mitä tulee tähän hullunkuriseen maailmaan tai niihin julmiin syihin, miksi maailma muuttui tällaiseksi. Tarina etenee jälleen kahdella aikajanalla, syventäen asioita entisestään. Kausi kallistuu vahvemmin draaman ja jännityksen puoleen, mutta löytyy seasta yhä hetkittäin niitä ilahduttavan omituisella tavalla hauskojakin hetkiä. Hahmoihin syvennytään myös lisää ja he ovatkin edelleen iso syy sille, miksi uuden jakson kimppuun halusi hypätä heti julkaisupäivän aamulla. Samaa koukuttavuutta ei tällä kaudella pääse kuitenkaan muodostumaan, mikä saisi oikein vesi kielellä odottamaan jatkoa niin kuin viimeksi. Vaikkei Falloutin toinen tuotantokausi ollutkaan sellainen riemuvoitto kuin fantastisen ykköskauden jäljiltä toivoin, pidin näkemästäni silti ja odotan edelleen mielenkiinnolla, mitä jo työn alla oleva kolmoskausi tuo tullessaan. Kenties sitä odotellessa tutustuisin myös niihin videopeleihin...
Tuotantokauden ohjaajat pitävät leikittelevää ilmapiiriä hyvin yllä, samalla kun käsikirjoitustiimi kuljettaa hahmoja ja tarinaa mielenkiintoiseen suuntaan. Teknisesti Fallout jatkaa vakuuttamistaan. Kakkoskausi on osaavasti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi sen karu mutta kiehtova retrofuturistinen maailmanloppu on jälleen upeasti luotu näyttäviä lavasteita, tyylikästä puvustusta ja erinomaista maskeerausta myöten. Tehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja pidin erityisesti siitä, että kaudella esiintyvä deathclaw-hirviö on toteutettu pääasiassa suurella nukella ja viimeistelty digiefektien avulla, sen sijaan, että kyse olisi pelkästään tietokonetehosteilla luodusta mörököllistä. Äänimaailma rymistelee myös mainiosti ja niin Ramin Djawadin säveltämät musiikit kuin jaksojen varrelle valitut kappaleet säestävät menoa oivallisesti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Fallout season 2 www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Fallout, Yhdysvallat, 2024-, Amazon Studios, Amazon MGM Studios, Bethesda Game Studios, Bethesda Softworks, Kilter Films, Big Indie Pictures
Näyttelijät: Emma Mackey, Jamie Lee Curtis, Jack Lowden, Julie Kavner, Kumail Nanjiani, Spike Fearn, Albert Brooks, Woody Harrelson, Rebecca Hall ja Ayo Edebiri
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja:
Ella McCay on James L. Brooksin ohjaama ja käsikirjoittama draamakomedia. Marraskuussa 2023 Brooks ilmoitti työstävänsä ensimmäistä elokuvaansa sitten vuoden 2010 How Do You Know'n. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja lopulta Ella McCay sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 2025. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomenkin teattereihin tammikuussa, mutta kun leffa sai murskavastaanoton niin kriitikoilta kuin lippuluukuilla, se päätettiin julkaista suoraan Disney+ -palvelussa. Nyt leffa onkin saapunut kotikatsottavaksi ja itse olen odottanut elokuvan näkemistä kiinnostuneena - alun perin lupaavan työryhmän ja näyttelijäkaartin takia ja viime aikoina nähdäkseni, onko leffa niin kehno esitys kuin maailmalta kantautuneet puheet sanovat. Katsoinkin Ella McCayn heti sen julkaisupäivänä.
Kun kuvernööri Moore on siirtymässä ministeriksi, hänen paikkansa siirtyy hänen lähimmälle avustajalleen, Ella McCaylle. Ellan aloittaessa virkakautensa, hän joutuu samalla tasapainoilemaan siviilielämänsä vaikeuksien kanssa.
Pääroolissa Ella McCayna nähdään Emma Mackey, minkä on vaikea kuvitella olevan sattumaa, sillä niin samanlaiset roolihahmon ja tämän näyttelijän nimet ovat. Ella on kolmikymppinen nainen, joka työskentelee kuvernööristä seuraavana, eli Ellalle aukeaakin unelmapaikka, kun kuvernööri Moore (Albert Brooks) siirtyy uusiin tehtäviin ministeriksi. Homma on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo, mitä ei auta yhtään siviilielämän vaikeudet. Ella on oiva hahmo, mutta Mackey kompuroi hieman roolissaan. Mackeyn ongelmaksi muodostuu erityisesti leffan kömpelöllä dialogilla täytetty käsikirjoitus.
Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall ja Woody Harrelson Ellan vanhempina Clairena ja Eddienä, Spike Fearn Ellan pikkuveljenä Caseyna ja Jamie Lee Curtis Ellan tätinä Heleninä, Jack Lowden Ellan aviomiehenä Ryanina, Kumail Nanjiani Ellan kuskina ja henkivartijana Nashina, sekä Simpsonit-animaatiosarjasta (The Simpsons - 1989-) Marge-äidin äänenä tunnettu Julie Kavner Ellan sihteerinä Estellenä. Kyseessä on ensimmäinen rooli lähes kahteen vuosikymmeneen, kun Kavner näyttelee kameran edessä eikä pelkkänä äänenä, joskin hän toimii samalla myös tarinan kertojana. Sivunäyttelijöiden työ on vaivaannuttavan ailahtelevaa, aivan kuin näyttelijäkaarti ei olisi samalla aaltopituudella sen suhteen, kuinka dramaattiseksi tai komedialliseksi elokuva on tarkoitettu. Erityisesti yleensä mainio Harrelson ja Slow Horses -sarjasta (2022-) tuttu Lowden ovat kiusallisen kehnoja Ellan elämän ruikuttavina miehinä.
En enää ihmettele, minkä takia Ella McCay sai niin torjuvan vastaanoton, että sen maailmanlaajuinen teatterikierros peruttiin viime tipassa ja lopulta leffa dumpattiin aika vähin äänin Disney+:n valikoimiin. Paperilla kaikki vaikuttaa hyvältä. Näyttelijät ovat nimekkäitä ja lahjakkaiksi itsensä osoittaneita, ja ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Hellyyden ehdoilla -elokuvasta (Terms of Endearment - 1983) kolme Oscar-palkintoa voittanut James L. Brooks, jolla on katalogissa myös roppakaupalla hauskoja Simpsonit-jaksoja. Tämän kaiken huomioon ottaen Ella McCay on jotenkin... nolo. Ei se mikään totaali pohjanoteeraus ole, mutta heikko esitys lähes kaikin tavoin.
Elokuva on kömpelö niin komediana, draamana kuin kantaaottavana kertomuksena naiseudesta poliittisessa ympäristössä. Tunnelma on levällään. Dramaattiset kohtaukset ovat joko siirappisia tai väkinäistä nyyhkyilyä. Komediaosasto taas aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Eikä siis siksi, että hahmot olisivat myötähäpeällisen hauskoja, vaan siksi, että tämänkö on muka tarkoitus olla hauskaa? Ja kun tarina yrittää kertoa nuoren naisen vaikeuksista patriarkaattisessa poliittisessa ympäristössä, on kiusallisenkin selvää, että leffa on yli 80-vuotiaan miehen tekemä.
Myös tarina ontuu ja pahasti. Pohjana oleva kertomus Ellan urahaasteiden ja siviilielämän ongelmien setvimisestä on lupaava, mutta se esitetään töksähdellen ja omituisesti ajassa hyppien. Hahmojen väliset konfliktit tuodaan esille kehnon dialogin kautta - sellaisen, kun katsojalle tarvitsee selittää, mikä hahmojen välejä hiertää, jolloin hahmot pohjustavat tuntemuksiaan tavalla, jota ei tosielämässä tapahtuisi. Dialogi on muutenkin paikoitellen pöyristyttävän kehnoa ja jäykkää. Tämän katsojaltaan pitkää pinnaa vaativan elokuvan läpikahlausta ei auta totaalisen turha sivujuoni Ellan pikkuveljestä, joka ei suostu poistumaan kotoaan ja joka haikailee rakastamansa naisen perään.
Sentään Ella McCayn tekniseltä osastolta löytyy positiivista sanottavaa. Jos jotain, niin elokuva on osaavasti kuvattu. Lavastukset ovat mainiot ja asut tyylikkäät. Efekteistä huomioni herätti Ellan poliittisia aikomuksia kuunneltuaan tylsistyneenä nukahtaneen henkilön digikuola. Kaikkea ne tehostevelhot pääsevät tekemään. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat täysin yhdentekevät. Tämä tuntuu vain helppojen rahojen perässä tehdyltä välityöltä Zimmerille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ella McCay, Yhdysvallat, 2025, 20th Century Studios, Gracie Films, TSG Entertainment
Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Paul Rudd, Carrie Coon, Dan Aykroyd, Kumail Nanjiani, Emily Alyn Lind, James Acaster, Celeste O'Connor, Ernie Hudson, Logan Kim, Annie Potts, William Atherton, Bill Murray ja Patton Oswalt
Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12
Ghostbusters - haamujengi(Ghostbusters - 1984) oli kehuttu jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei kuitenkaan saanut yhtä suopeaa vastaanottoa, joten suunnitelmat kolmososasta kariutuivat. 2010-luvulla elokuvasarja yritettiin herättää uudestaan henkiin naisvetoisella uudelleenfilmatisoinnilla Ghostbusters(2016), mutta se sai faneilta lähes täystyrmäyksen. Tekijät päättivät palata juurille ja lopputuloksena oli Ghostbusters: Afterlife (2021), jossa vanhat tutut hahmot kohtasivat uusia tuttavuuksia. Elokuvasta pitivät niin katsojat kuin kriitikot ja se menestyi lippuluukuilla tarpeeksi, jotta sille oli järkeä ryhtyä tekemään jatkoa. Afterlifen tehnyt Jason Reitman jättäytyi kuitenkin pois ohjaajan hommasta, jolloin hänet korvattiin Afterlifen käsikirjoittaneella Gil Kenanilla. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt Ghostbusters: Frozen Empire saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Ghostbusters - haamujengistä ja mielestäni kakkososa ja jopa uudelleenfilmatisointikin ovat ihan menevää hömppää. Pidin yllättävänkin paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja odotin positiivisin mielin sen jatko-osan näkemistä. Ilahduin, kun pääsin näkemään Ghostbusters: Frozen Empiren viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä.
Haamujengi kohtaa uuden uhkan, kun tuhansia vuosia vanha demoninen jumalolento, joka pystyy jäädyttämään ihmisiä kuoliaaksi pelkän pelon avulla, herää horroksestaan.
Ghostbusters: Afterlifesta tutut hahmot tekevät paluun. Egon Spenglerin tytär Callie (Carrie Coon), tämän lapset Phoebe (Mckenna Grace) ja Trevor (Finn Wolfhard), sekä Callien poikaystävä Gary Grooberson (Paul Rudd) muuttivat New Yorkiin ja toimivat nyt uutena Haamujenginä. Alkuperäisistä haamujengiläisistä Ray Stantz (Dan Aykroyd) toimii riivattujen esineiden tutkijana, Winston Zeddemore (Ernie Hudson) toimii Haamujengi-toiminnan rahoittajana ja fanisuosikki Peter Venkman (Bill Murray) käy lähinnä kääntymässä. Haamunnappaushommissa työskentelevät myös tutut nuoret Podcast (Logan Kim) ja Lucky (Celeste O'Connor), aiemmin sihteerinä toiminut Janine Melnitz (Annie Potts), sekä uusi tutkijahahmo Lars (James Acaster). Poppoota siis riittää, mutta ei kuitenkaan ruutuaikaa kaikille. Kun sekaan vielä heitetään hyytävän jumalolennon vankilana toimivan pallon omistava Nadeem (Kumail Nanjiani), hukassa oleva haamutyttö Melody (Emily Alyn Lind), kielitietäjä Hubert (Patton Oswalt) ja alkuperäiselokuvassakin Haamujengiä inhonnut, New Yorkin pormestariksi noussut Walter Peck (William Atherton), on elokuva ahdettu täyteen liikaa erilaisia tyyppejä, joilla pitäisi olla kaikilla oma funktionsa kaiken keskellä. Turhan laaja hahmogalleria johtaa siihen, että Spenglereihin keskittyvä perhepuoli jää liiaksi sivuun, eikä sillä osuta tunteisiin niin kuin voisi toivoa. Vahvin hahmo on tälläkin kertaa nuori Phoebe, mitä vain vahvistaa mainio Grace, joka on uskottava isoisänsä kaltaisena päämääräisenä tiedenerona. Muut näyttelijät hoitavat tonttinsa ailahtelevasti. Yleensä hauska Rudd jää tällä kertaa aika väkinäiseksi, Murray käy lähinnä vain hakemassa helppoa palkkiota ja Nanjiani on pääasiassa kiusallinen muka-hauskana hahmona, joka olisi valmis myymään mitä tahansa, kunhan oikeasta hinnasta sovitaan.
Valitettavasti Ghostbusters: Frozen Empire oli itselleni aikamoinen pettymys. Olin pitänyt paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja toivoin jatko-osan pääsevän edes lähelle sen tasoa, mutta ei. Luvassa on harmillisen keskinkertainen ja yllättäen jopa hieman pitkäveteinen haamujahti, jossa olisi runsaasti potentiaalia, muttei taitoa tehdä sillä potentiaalilla oikein mitään aidosti hyvää tai edes erityisen kiinnostavaa. Jos trailerit ja julisteet innostivat sinua kuvastollaan jääkaudesta New Yorkissa, sitä joutuu odottamaan ihan loppuhuipennukseen asti ja silloinkin laajemmasta tuhosta nähdään vain pieni vilaus, kun finaali on päätetty käydä Haamujengin päämajana toimivan paloaseman tiloissa, jotka muuttuvat ahtaiksi, kun yli kymmenen hahmoa pitää saada puettua ikonisiin haalareihin ja vastassa on pitkä jääolio, jonka pää hipoo kattoa.
Ennen kuin päästään itse asiaan, katsojan täytyy päästä läpi aika raskassoutuisen ensimmäisen tunnin. Haamujen jahtaamista, seikkailuhenkeä ja huumoria on hämmentävän vähän ja leffa keskittyy lähinnä keskivertoon ihmisdraamaan. Mysteeriä jäämörön sisältävän pallon ympärillä kasvatellaan turhankin kauan ja lähinnä siten, että hahmojen täytyy jatkuvasti käydä etsimässä joku uusi tyyppi, joka tietää aina hitusen lisää asian tiimoilta ja johdattaa hahmot sitten seuraavan vastaavanlaisen tyypin luokse. Silloin tällöin sekaan on ripoteltu viihdyttäviä kohtauksia tai hauskoja repliikkejä, mutta aika vähän tästä käsiin jää. Parit lupaavasti alkavat kauhukohtauksetkin jäävät vain puolitiehen. Faneille kyllä riittää silmäniskuja, joista osa on aika kömpelösti istutettu sekaan. Kun Ray Parker Jr:n mahtava Ghostbusters-tunnuslaulu pärähtää soimaan elokuvan loppumisen merkiksi, päällimmäinen ajatukseni oli, että tässäkö tämä nyt oli? Ei Frozen Empire huono leffa ole, mutta ei se kovin hyväkään ole.
Ghostbusters: Afterlifen ohjaaja, alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan, pari vuotta sitten menehtyneen Ivan Reitmanin poika Jason Reitman ei tosiaan halunnut ohjata Ghostbusters: Frozen Empireä, joten tilalle otettiin kummatkin uusista leffoista käsikirjoittanut Gil Kenan. Kenan ei kuitenkaan ohjaajana ole Reitmanin tasoinen, eikä hänen työstään paista sama into kuin Reitmanista Afterlifea tehdessä. Niin Kenanin ohjaus kuin käsikirjoitus jäävät hieman laiskoiksi. Leffa kaipaisi lisää jännitettä, lisää huumoria ja vähemmän turhia hahmoja, jotka kuluttavat kestoa ylimääräiseen. Sentään elokuva on pätevästi kuvattu. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja käytännön tehostein toteutetut parit haamut komeat. Tietokone-efektien taso heittelee hieman, mutta pääasiassa leffa näyttää hyvältä. Äänimaailma on myös oivallisesti työstetty ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti, sisältäen joitain alkuperäiselokuvan säveltäneen Elmer Bernsteinin melodioista.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters: Frozen Empire, 2024, Columbia Pictures, Sony Pictures Releasing, BRON Studios, Ghostcorps, Right of Way Films
Pääosissa: Kumail Nanjiani, Elizabeth Banks, Caspar Jennings, Tresi Gazal, Danny DeVito, Awkwafina, Keegan-Michael Key, Carol Kane, David Mitchell ja Isabela Merced
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7
Migration, eli suomalaisittain Muuttomatka on Illumination-yhtiön uusi animaatioelokuva. Ohjaaja Benjamin Renner ja käsikirjoittaja Mike White kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat Illuminationin kiinnostumaan siitä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Muuttomatka sai ensi-iltansa juuri ennen joulua. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Illuminationin työstävän uutta, alkuperäisideaan perustuvaa animaatioelokuvaa. Trailerit näyttivät veikeiltä ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Muuttomatkan heti sen ensi-iltapäivänä.
Sorsaperhe päätyy elämänsä seikkailuun, kun ylisuojeleva isä Mack suostuu viimeinkin lähtemään muuttomatkalle.
Muuttomatka keskittyy sorsaperheeseen, joka on ylisuojelevan Mack-isän (äänenä Kumail Nanjiani) vuoksi pysytellyt turvassa samalla lammella keskellä kaunista metsää. Kuitenkin kun lammella pistäytyy joukko muuttolintuja, Pam-äiti (Elizabeth Banks), sekä lapset Dax (Caspar Jennings) ja Gwen (Tresi Gazal) saavat ylipuhuttua Mackin, että hekin kokeilisivat ensimmäistä kertaa samaa. Homma ei kuitenkaan mene kuin Strömsössä ja sorsat päätyvätkin aikamoiselle seikkailulle muun muassa New Yorkiin. Hahmot ovat hyvin tyypillinen animaatioleffan perhe ylisuojelevaa, mutta elokuvan aikana rohkeuttaan keräävää isää myöten. Kliseetä on vain vahvistamassa mukaan matkalle päätyvä hölmö setä Dan (Danny DeVito). Tutuntuntuisuudestaankin huolimatta hahmot toimivat ja ovat tykättäviä, jolloin sorsien muuttomatkalle lähtee mielellään mukaan.
Reissunsa aikana sorsat kohtaavat monenlaisia tyyppejä, kuten hurjat haikarat Erinin (Carol Kane) ja Harryn, pulujengiä johtavan Taukin (Awkwafina), vangitun papukaija Delroyn (Keegan-Michael Key), jooga-ankka Googoon (David Mitchell) ja häijyn kokin, joka haluaa tietty tehdä sorsapaistia. Sivuhahmot ovat vekkuleita ja tarjoavat monenlaisia kommelluksia sorsaperheen matkan varrelle.
Muuttomatka osoittautui odotetun mukavaksi koko perheen animaatioseikkailuksi. Se ei tarjoa mitään erityisen uutta tai mullistavaa, vaan se on perusvarmaa viihdettä, joka jättää hyvän mielen kaikenikäisille katsojille. Sorsien seikkailu nappaa toimivasti mukaansa ja se tarjoaa sopivan erilaista menoa ja meininkiä, eikä ala toistamaan itseään, vaikka sama häikäilemätön kokki ilmestyykin useampaan otteeseen aiheuttamaan ongelmia. Puolitoista tuntia on oikein passeli mitta leffalle, eikä aika käy pitkäksi sen aikana. Illuminationin tuttuun tyyliin leffasta ei energiaa puutu, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa.
Elokuvasta löytyy ilahduttavaa seikkailun henkeä, sekä tietty kosolti huumoria. Leffan aikana pääseekin naureskelemaan, vähintään hymähtelemään positiiviseen sävyyn useampaan otteeseen. Hymy leviää jatkuvasti huulille. Vastapainona on yllättävänkin toimivaa jännitystä. Kokkihahmo voi olla hurja tapaus perheen pienimmille, mutta kohtaaminen haikaroiden kanssa on onnistuneen jännittävä myös aikuiskatsojille. Seasta löytyy oivia teemoja muun muassa oman mukavuusalueen ulkopuolelle lähtemisestä, uusien asioiden kokeilusta, sekä lastenleffalle perinteikkäästi perheen merkityksestä.
Visuaalisesti Muuttomatka on tietty varsinaista silmäkarkkia. Se on todella upeasti animoitu, ihanan värikäs ja tarkan yksityiskohtainen. Kun sorsat lähtevät lentoon esittelyjen jälkeen, on maisemaotoksista tehty niin näyttäviä, että katsoja voi kyllä tuntea pitkään pelkällä yhdellä lammella asustaneiden sorsien ihmetyksen. Sorsat ja muut eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, mutta kokin visuaalinen ilme oli mielestäni töksähtävä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Powellin musiikit säestävät seikkailua mainiosti.
Ennen Muuttomatkaa elokuvateattereissa esitetään hilpeä lyhytelokuva Kuutamolla (Mooned), joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Itse ilkimys-elokuva (Despicable Me - 2010) päättyi ja selventää, mitä pahalle Vektorille kävi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Migration, 2023, Universal Pictures, Illumination Entertainment
Pääosissa: Gemma Chan, Richard Madden, Lia McHugh, Kumail Nanjiani, Brian Tyree Henry, Lauren Ridloff, Berry Keoghan, Don Lee, Angelina Jolie, Salma Hayek, Kit Harington ja Harish Patel
Genre: scifi, draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 37 minuuttia
Ikäraja: 12
Eternals on Marvelin elokuvauniversumin 26. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1976. Keväällä 2018 Marvel Studios ilmoitti työstävänsä elokuvaa sarjakuvien pohjalta ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisua siirrettiin ensin helmikuulle 2021 ja sitten marraskuulle. Nyt Eternals saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja täytyy tunnustaa, että vaikka olenkin suuri Marvel-fani, tämä projekti ei herättänyt erityistä kiinnostusta etukäteen. Leffan trailerit näyttivät hieman latteilta, mutta pyrin silti katsomaan elokuvan mahdollisimman optimistisena, tietäessäni Marvelin pystyvän yllättämään leffoilla, jotka on etukäteen tuomittu epäonnistumisiksi. Kävinkin katsomassa Eternalsin viikkoa ennen sen ensi-iltaa.
7000 vuoden ajan toiselta planeetalta saapuneet Ikuiset ovat suojelleet Maata ja ihmiskuntaa pahoilta deviaaneilta. Muutaman sadan vuoden ajan deviaanit ovat vaikuttaneet kuolleen kokonaan, mutta kun ne yllättäen tekevätkin paluun, eroon toisistaan ajautuneiden Ikuisten täytyy yhdistää voimansa jälleen kerran.
Elokuvan nimenmukaiseen Eternals-ryhmään, eli suomalaisittain Ikuisiin kuuluvat parannuskykyinen johtaja Ajak (Salma Hayek), lentävä Ikaris (Richard Madden), materiaalin muuttamiseen kykenevä Sersi (Gemma Chan), illuusioita luova Sprite (Lia McHugh), energiaa käsistään ampuva Kingo (Kumail Nanjiani), teknologian taitava Phastos (Brian Tyree Henry), todella nopea Makkari (Lauren Ridloff), ihmismielten sisälle pääsevä Druig (Barry Keoghan), väkivahva Gilgamesh (Don Lee) ja hurja soturi Thena (Angelina Jolie). Olympia-planeetalta saapuneet Ikuiset ovat suojelleet ihmiskuntaa jopa 7000 vuoden ajan ja he ovatkin kuin perhe toisilleen. Vuosituhansien varrella erilaisia riitoja ja konflikteja on kuitenkin tietty muodostunut, joten nykyhetkessä osa ryhmästä ei ole puhunut toisilleen muutamaan vuosisataankaan. Tämä rikkinäinen perhedynamiikka onkin elokuvan vahvinta antia. Elokuva esittelee Ikuisten elämää Maassa eri aikakausilta ja mitkä esimerkiksi historian tapahtumat ovat vaikuttaneet heihin. Vaikka hahmot ovat mielenkiintoisia ja toimivia, ei elokuva saa katsojaa todella välittämään heistä, kuten vaikkapa Guardians of the Galaxy (2014) teki. Kun mukana on jopa kymmenen monelle katsojalle täysin tuntematonta sankaria, ei ole ihme, että osa jää toisten varjoon. Näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti, vaikka minua jäi ihmetyttämään, että kenties koko filmin isoin stara, Angelina Jolie saattaa jopa olla pienimmässä roolissa ryhmästä!
Elokuvassa nähdään myös Maddenin lisäksi toinen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) tähti, nimittäin Kit Harington Sersin poikaystävänä Danena, sekä Harish Patel Kingon palvelijana Karunina, joka on ehdottomasti filmin hauskinta antia.
Olen kyllä tavallaan iloinen, etten erityisemmin innostunut etukäteen Eternalsista, sillä elokuvan tuottama pettymys olisi varmasti ollut paljon suurempi. Nyt olen lähinnä harmissani, että Marvelilta on muutaman vuoden jälkeen tullut keskinkertainen tekele, joka vajoaa nopeasti unholaan. Eternalsista löytyy omat vahvuutensa, liittyen erityisesti juurikin aiemmin mainitsemaani Ikuisten rikkinäiseen perhekuvioon, mutta siinä on myös selviä heikkouksia, jotka estävät sitä nousemasta potentiaaliinsa. Vaikka on toisaalta hyvä, että elokuva on haluttu tehdä henkilövetoisesti, silti tuntuu siltä, että elokuva kaipaisi enemmän menoa ja meininkiä. Vähäiset toimintakohtaukset eivät ole millään lailla mieleenpainuvia ja ne tuntuvat olevan jopa hieman pakotetusti mukana. Pahat deviaanit ovat vieläpä todella tylsiä vastuksia, eivätkä tarjoa oikein minkäänlaista jännitettä.
Elokuvan isoin ongelma on kuitenkin sen käsikirjoitus. Juuri Nomadlandista(2020) palkintoja kahmineen ohjaaja-käsikirjoittaja Chloé Zhaon, sekä Patrick Burleighin, Ryan Firpon ja Kaz Firpon työstämä teksti on ontuileva. Vaikka onkin mielenkiintoista nähdä Ikuisten elämää Maassa eri aikakausilla 7000 vuoden ajalta, on aikahyppely hieman kömpelöä. Pitkät takaumakohtaukset tuovat toki hahmoihin lisää sisältöä, mutta samalla ne saavat elokuvan junnaamaan paikoillaan. Todellinen tarina tuntuu käynnistyvän vasta myöhemmässä vaiheessa. Ikuisten ja tietokonetehostemörököllien välinen vuosituhansien konflikti on liiankin yksinkertainen lähtökohdiltaan, jolloin alusta asti katsoja odottaa jonkinlaista käännettä tapahtuvaksi, joka sekoittaisi pakkaa. Siihen päästään kuitenkin niin hitaasti, että odottaessa elokuva on jopa paikoitellen hieman pitkäveteinen. Kestoa Eternalsilla on yli kaksi ja puoli tuntia, mikä on lopulta aivan liikaa filmille - erityisesti kun se ei saa luotua tunnesidettä katsojan ja hahmojen/tapahtumien välille.
Yhtenä elokuvan pelastavana puolena toimii ehdottomasti Nanjianin näyttelemä Kingo ja häntä uskollisesti seuraava Karun, jotka ovat vastuussa aika lailla koko elokuvan huumorista. Kingon ja Karunin jutuille hörähtelee vähän väliä ja on varsinkin hilpeää, kuinka Karun kuvaa Kingosta jonkin sortin dokumenttia. Samalla komediakaksikko tuntuu hieman irralliselta muuten synkistelevässä filmissä. Eternalsia katsoessa muodostuu helposti mielleyhtymiä DC:n Justice League -elokuvaan, oli kyse sitten teatterijulkaisusta tai Zack Snyderin versiosta. Sen lisäksi, että voimiensa puolesta osasta Ikuisia tulee mieleen B-luokan versiot mm. Supermanista, Flashista ja Wonder Womanista, tarinasta löytyy samaa kömpelyyttä, kun yhden elokuvan täytyy esitellä isompi joukko supersankareita ja samalla myös kertoa jonkinlaista maailmanpelastustarinaa. Kummassakin huumori on erikoisesti istutettu mukaan muuten tummasävyisessä teoksessa.
Käsikirjoituksen lisäksi Chloé Zhaon työ ei ole erityisen vakuuttavaa ohjaajana. Pienistä indieteoksista suuren tehoste-elokuvan valjaisiin siirtyminen ei ole sujunut luontevasti. Zhaolla on käsissään valtava kertomus ja muutenkin suuria mittakaavoja, mutta hän hoitaa homman hieman liian pienimuotoisesti. Teknisiltäkin ansioiltaan Eternals on ailahteleva. Se on kuvattu todella tyylikkäästi, mutta erikoistehosteiden taso heittelee pitkin leffaa. Yksi digimörkki näyttää joltain PlayStation 3 -pelin hahmolta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii Ramin Djawadin musiikkeja myöten. Leikkaus on kuitenkin aivan liian pitkäksi venytettyä ja kaivaisi tiivistämistä, sekä muutenkin hieman uudelleenjärjestelyä.
Yhteenveto:Eternals on harmillisen keskinkertainen, innoton ja hieman jopa pitkäveteinen supersankarielokuva. Yli kahden ja puolen tunnin kestossa on paljon tiivistämisen varaa, vaikka elokuvassa yritetäänkin käsitellä tapahtumia usealta vuosituhannelta. Aikahyppely on vähän kömpelösti toteutettu. Sen lisäksi, että osa takaumista tuntuu olevan läntätty väärään kohtaan, ne saavat elokuvan usein jumittamaan paikoillaan. Kunnon tarina lähtee myöhäisessä vaiheessa liikkeelle ja leffan aikana saattaa jopa tylsistyä. Chloé Zhaon henkilövetoisempi lähestymistapa on ajatuksen tasolla hyvä juttu, mutta hän ei lopulta saa innostumaan tai välittämään kunnolla näistä Ikuisista, vaikka ryhmän sisäinen konflikti onkin kiinnostava ja muutamat hahmot erottuvat hyvin edukseen. Toimintakohtaukset ja huumori tuntuvat paikoitellen irrallisilta, jopa hieman väkinäisiltä ja erikoistehosteiden taso vaihtelee. Loppua kohti filmi paranee, mutta silti itselleni jäi sellainen "tässäkö tämä nyt oli" -tunne.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Stephen Gaghan Pääosissa: Robert Downey Jr., Harry Collett, Emma Thompson, Rami Malek, John Cena, Kumail Nanjiani, Octavia Spencer, Michael Sheen, Tom Holland, Craig Robinson, Ralph Fiennes, Selena Gomez, Marion Cotillard, Antonio Banderas, Carmel Laniado, Jim Broadbent, Carmen Ejogo, Jason Mantzoukas, Frances de la Tour, Ralph Ineson ja Jessie Buckley Genre: seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 7
Eläintohtori Dolittle perustuu Hugh Loftingin "Tohtori Dolittle" -satuihin ("Doctor Dolittle"), joita julkaistiin vuodesta 1920 vuoteen 1952 asti. Satujen pohjalta on tehty useita adaptaatioita, tunnetuimpina Rex Harrisonin tähdittämä, yli kaksi ja puolituntinen, kriitikoiden lyttäämä ja lippuluukuilla flopannut musikaali Doctor Dolittle (1967), sekä Eddie Murphyn tähdittämä komedia Eläintohtori (Dr. Dolittle - 1998) ja sen jatko-osat. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Universal-yhtiö työsti uutta filmatisointia Loftingin satujen pohjalta, mikä kulki aluksi työnimellä "The Voyage of Doctor Dolittle". Leffaan kerättiin aikamoinen näyttelijäkaarti ja kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018. Kuvauksissa huhuttiin olevan suuria ongelmia ohjaajan puolelta, joka olisi kuulemma kohdellut työryhmää todella huonosti. Kun elokuvaa esitettiin testiyleisöille, olivat reaktiot niin kehnoja, että sille tehtiin yli kuukauden mittaiset uusintakuvaukset, mihin palkattiin Jonathan Liebesman ohjausavuksi ja Chris McKay uudeksi käsikirjoittajaksi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2019, mutta koska Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) oli alunperin tarkoitus ilmestyä silloin, leffan ensi-iltaa päätettiin siirtää. Nyt Eläintohtori Dolittle saa vihdoin ensi-iltansa ja täytyy sanoa, etten odottanut erityisemmin sen näkemistä. Pidän Murphyn versiota ihan veikeänä komediana, mutten ole koskaan nähnyt Loftingin saduille uskollisempaa filmiä vuodelta 1967. Elokuvan näyttelijäkaarti kuitenkin herätti kiinnostukseni ja meninkin hieman toiveikkain tuntein katsomaan Eläintohtori Dolittlen sen lehdistönäytökseen.
Tohtori Dolittle omaa hämmästyttävän kyvyn puhua eläimille. Vuosien ajan hän hoiti eläimiä ympäri maailman vaimonsa Lilyn kanssa, mutta Lilyn kuoltua tohtori on erakoitunut maatilalleen pelkkien eläinten seuraan. Kun Englannin kuningatar sairastuu vakavasti, tohtori Dolittle ja hänen eläinkumppaninsa lähtevät uuteen seikkailuun, löytääkseen myyttisen parantavan kukan.
Iron Manin roolista Marvelin elokuvauniversumissa parhaiten tunnettu Robert Downey Jr. nähdään itse eläintohtori John Dolittlena. Vaikka pidänkin äärimmäisen paljon Downey Jr:sta Iron Manina, oli mielestäni mukavaa vaihtelua nähdä hänet jossain muussa roolissa. Tämä on nimittäin Downey Jr:n ensimmäinen elokuva The Judgen (2014) jälkeen, missä hän ei esitä Iron Mania! Tosin kun Downey Jr. ilmestyy ensimmäistä kertaa kuvaan Dolittlena, aloin toivoa, että hän vain palaisi esittämään supersankaria, sillä ensimmäisten kohtausten aikana hän ylinäyttelee todella myötähäpeällisesti. Onneksi elokuvan kulkiessa eteenpäin hänen menonsa rauhoittuu (tai sitten katsoja vain tottuu hänen tyyliinsä), mutta mukana on vielä joitain hetkiä, jolloin hän on lähinnä nolo Dolittlena. Downey Jr:n hommaa vaikeuttaa se, ettei Dolittle oikeastaan täysin ole elokuvan päähenkilö, vaan jää usein sivuun, nuoren Harry Collettin esittämän eläintohtorin urasta haaveilevan Stubbinsin noustessa esille. Suuripalkkaisen Marvel-tähden lisäksi leffassa on aikamoinen määrä muitakin staroja - vaikkakin suuri osa heistä toimii vain Dolittlen eläinkavereiden ääninä. Michael Sheen näyttelee kilpailevaa tohtoria, Blair Müdflyta, Jim Broadbent arvokasta lordi Badgleyta ja Antonio Banderas ryövärisaaren johtaja Rassoulia. Downey Jr:n lisäksi muutkin tuntuvat ylinäyttelevän ja etenkin Sheen on usein todella kehno osassaan. Eläinten ääninä taas kuullaan mm. Emma Thompson papukaijana, Rami Malek gorillana, John Cena jääkarhuna, Tom Holland koirana, Octavia Spencer ankkana, Kumail Nanjiani strutsina, Craig Robinson oravana, Ralph Fiennes tiikerinä, Selena Gomez kirahvina, Marion Cotillard kettuna, sekä Jason Mantzoukas sudenkorentona. Pääasiassa eläinhahmot ovat toimivampia kuin ihmiset, vaikka ymmärrän hyvin, jos esimerkiksi Nanjianin esittämä strutsi käy hermoille.
Eläintohtori Dolittlen kuvauksissa oli tosiaan ongelmia ja sitä jouduttiin kuvaamaan jopa kuukauden ajan uudestaan. Valitettavasti se myös näkyy lopputuloksessa. Kyseessä on tunnelmaltaan epätasainen sotku, sekä laimea seikkailukertomus, mikä ei koskaan nappaa mukaansa. Käsikirjoituksen muuttamisen ensimmäisten kuvaussessioiden päätyttyä on huomattavaa, sillä leffassa tapahtuu välillä outoja hyppäyksiä - aivan kuin siitä puuttuisi kohtauksia välistä. Puutteita on yritetty korvata päälleliimatulla kertojaäänellä, mutta itselleni ne juurikin korostivat puuttuvia kohtauksia. Jotkut tapahtumat vaikuttavat juurikin siltä, että ne on lisätty hätäisesti vasta uusintakuvausten myötä mukaan. Elokuva on muutenkin kömpelösti rytmitetty, jolloin se joskus junnaa paikoillaan ja joskus taas kiirehtii liian kovaa vauhtia eteenpäin.
Lisäksi leffan ongelmaksi koituu, ettei se oikein tiedä, minkä ikäisille se on suunnattu. Muutamat kohtaukset voivat olla liiankin synkkiä ja pelottavia lapsille, mutta huumoripuolelta löytyy niin noloja pieru- ja alapäävitsejä, että lapsenmielisinkin aikuinen häpeää. Tunnelman vaihtelukin johtuu luultavasti uudelleenkuvauksista, joissa on yritetty lisätä joko hauskuutta tai jännitettä - toheloiden pahasti molemmissa. Elokuvan loppuhuipennuksessa nähdään jotain aivan käsittämätöntä, mikä melkein loksautti suuni auki, sillä en voinut uskoa, että mukaan on laitettu jotain tällaista! Voin vain kuvitella vanhempien kokemaa kiusallisuutta, kun he joutuvat selittämään lapsilleen, mitä loppuhuipennuksessa Dolittle oikeasti tekee yhdelle eläimelle. Varautukaa järkytykseen. Eläintohtori Dolittle on monin tavoin aikamoinen epäonnistuminen. Ei se ole totaalisen huono ole, mutta on hämmentävää, että tämä on päätetty tällaisenaan puskea leffateattereihin. Studio on kai toivonut, että elokuvan nimekkäät tähdet keräisivät tarpeeksi yleisöä, jotta edes budjetti (josta iso osa on mennyt juurikin näihin näyttelijöihin) saataisiin takaisin.
On vaikea sanoa, kumpaa elokuvan lässähtämisestä pitäisi syyttää, ohjaaja Stephen Gaghania, vai lisäkuvausten valvojaa Jonathan Liebesmania. Gaghanin tekemä työ ei tainnut itsessään olla kaksista, eikä Liebesman paljoa onnistunut pelastamaan. Tunnelma poukkoilee niin paljon ja tarina hyppii sillä tavalla, että on selvää, ettei mukana ollut vain yhtä ohjaajaa ja yhtä käsikirjoitustiimiä. Sentään Eläintohtori Dolittle on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat näyttävät ja puvutkin ovat hienosti toteutetut. Digieläimet ovat pääasiassa vaikuttavat luomukset, vaikkakin joissain on selvää, että jo muutaman vuoden päästä niistä paistaa digitaalisuus liikaa läpi. Muut digiefektit sen sijaan paistavat jo nyt hieman liikaakin. Taustakankaan käyttö on usein todella selvää. Ääniefektit ovat kuitenkin oivalliset ja Danny Elfmanin säveltämät mainiot musiikit ansaitsisivat olla huomattavasti tätä paremmassa elokuvassa.
Yhteenveto: Eläintohtori Dolittle on harmillisen laimea seikkailuelokuva. Se ei koskaan onnistu nappaamaan mukaansa, eikä itse tarina ole kovinkaan mielenkiintoinen. Tunnelma on kehnosti rakennettu ja jo siitä huomaa, että leffalle on tehty massiiviset lisäkuvaukset vahvasti muokatun käsikirjoituksen kera. Välillä meno on aivan liian karmivaa lapsille, kun taas välillä huumori on aivan liian lapsellista yli 10-vuotiaille. Usein pieruvitsit ovat jopa niin ala-arvoisia, että pieruhuumorin ystäväkin häpeää. Kaikista kauheinta on kuitenkin loppuhuipennus, missä nähdään jotain, mitä lapsi ei välttämättä tajua ja mitä aikuinen toivoo, ettei joutuisi katsomaan. Myös efektien taso vaihtelee pitkin leffaa. Digieläimet näyttävät pääasiassa hyviltä ja sopivat oivasti mukaan, mutta taustakankaat ja tietokonetaustat erottuvat selvästi. Muuten tekninen puoli on pääasiassa sujuvasti toteutettu. Robert Downey Jr. on paikoitellen nolo eläintohtori Dolittlena, mutta sopii osaan muuten oikein passelisti. Elokuvassa olisi paljon potentiaalia olla vauhdikas, viihdyttävä, hauska, jännittävä ja sydämellinen seikkailuteos suloisten eläinten kera. Leffan kaikki potentiaali tuntuu kuitenkin valuvan hukkaan ja jäljelle jäävät vain ne eläimet. Isoja staroja on kerätty yhteen täysin turhaan. Jos Eläintohtori Dolittle kiinnostaa, suosittelen vain odottamaan, että se saapuu johonkin suoratoistopalveluun.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dolittle, 2020, Universal Pictures, Team Downey, Perfect World Pictures
Ohjaus: Michael Dowse Pääosissa: Kumail Nanjiani, Dave Bautista, Betty Gilpin, Natalie Morales, Jimmy Tatro, Iko Uwais, Mira Sorvino, Scott Lawrence ja Karen Gillan Genre: komedia, toiminta Kesto: 1 tunti 33 minuuttia Ikäraja: 16
Stuber, eli erikoisesti suomennettu Kimppakyytikytät on Kumail Nanjianin ja Dave Bautistan tähdittämä toimintakomedia. Tarinan keksi käsikirjoittaja Tripper Clancy, jolta 20th Century Fox -yhtiö osti idean vuonna 2016 ja alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2018 ja elokuva sai ensiesityksensä South by Southwest -tapahtumassa aiemmin tänä vuonna. Nyt Kimppakyytikytät on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin keväällä. Sen idea vaikutti ihan hauskalta, joten päätin mennä katsomaan elokuvan. En odottanut filmiltä paljoa, mutta toivoin, että se onnistuisi tarjoamaan edes muutamat hyvät naurut.
Uber-kuski Stun ajatukset rauhallisesta illasta voivat unohtua, kun hän päätyy yllättäen kyyditsemään vaarallisia huumediilereitä jahtaavaa poliisia, Vic Manningia.
Ei ole varmaan vaikea arvata, kumpi Kumail Nanjianista ja Dave Bautistasta esittää Uber-kuski Stuta ja kumpi poliisi Viciä. Poliisi Vicistä on haluttu tehdä mahdollisimman äijien äijä, lihaksikas ja kivikasvoinen ukko ja siihenhän Bautista sopii kuin valettu. Viciä eivät turhat lässytykset kiinnosta, vaan hän vain painelee menemään ja kohtaa vaaran ilman häivähdystäkään pelosta. Nanjianin näyttelemä Stu on tietty hänen täysi vastakohtansa. Stu pelkää ties mitä, värähtää pelkästä sattumisen ajatuksesta ja hän on paljon avoimempi tunteille ja niiden osoittamiselle. Elokuvassa tuodaankin hahmojen kautta vahvasti esiin viestiä toksisesta maskuliinisuudesta ja kuinka pöljiä roolimalleja vanhat toimintaäijät olivat 1900-luvun lopun nuorille. Vic edustaa juuri näitä isokokoisia korstoja ja Stu taas yrittää päivittää häntä 2000-luvulle. Viesti olisi muuten toimiva, jos samalla Vic ei yrittäisi tehdä Stusta kaltaistaan äijää, sillä tunteikkaat miehet eivät hänen mukaansa saa mitään aikaiseksi. Leffa siis kompastelee tässä omaan nilkkaansa, mutta sentään Nanjianilta ja Bautistalta löytyy oivaa kemiaa, ja heidän välisiä sanailujaan on veikeä seurata. Muita hahmoja elokuvassa ovat Vicin jahtaama Teijo (Iko Uwais), Vicin tytär Nicole (Natalie Morales), Stun ihastuksenkohde Becca (Betty Gilpin), Stun toisen työn ärsyttävä pomo Richie (Jimmy Tatro), Vicin pomo McHenry (Mira Sorvino) ja poliisi Morris (Karen Gillan). Gillan ja Uwais jäävät harmillisen alikäytetyiksi - etenkin Uwais, joka nähdään lähinnä vain leffan alussa ja lopussa. Koska Vic ei tunteista välitä, ovat hänen välinsä tyttäreensä tietty rikki, mistä pyritään repimään draamaa. Stu taas ei kehtaa kertoa tunteistaan Beccalle, joten molempien kohdalla pitää näyttää, kuinka nämä suhtautuvat elämiensä tärkeimpiin naisiin.
Kimppakyytikytät osoittautui olevan juuri sitä, mitä odotinkin: muutamat naurut tarjoava kertakäyttökomedia. Ei se kummoinen ole, eikä sitä luultavasti muista enää viikon päästä, mutta kyllähän sen parissa tarpeeksi viihtyi. Leffa imaisee ihan kivasti mukaansa, etenkin kun Vic päätyy Stun kyytiin. Toisistaan erilaiset parivaljakot on jo vuosia hoksattu mitä parhaimmiksi tiimeiksi ja tässä kuljetaan tuttua reittiä, missä hahmot eivät voi aluksi sietää toisiaan, kunnes kokevat henkisen matkan leffan aikana ja pikkuhiljaa lämpenevät toisilleen. Kuten jo totesin, matkaan sisältyvät viestit ja teemat eivät ihan osu maaliinsa, vaan jäävät erikoiseen ristiriitaan, mutta onhan se hyvä, että tekijät edes yrittävät sanoa jotain elokuvallaan. Jos Stun miehistyminen jätettäisiin pois, olisi mahtavaa, että leffa lyö luun kurkkuun Schwarzeneggerin ja Stallonen tykityspätkiä fanittaville katsojille, sillä se on omalla tavallaan ihan oikeassa. Itse kyllä katson mielelläni molempien toimintaikoneiden teoksia, mutta pidin silti siitä, kuinka Vicin kautta näiden näyttelijöiden rooleille kettuillaan. Tokihan sanoman voisi tuoda esiin hienovaraisemminkin ja vähemmällä siirapilla, mutta toisaalta Vicin pointtina on olla esimerkki paksukalloisista äijistä, joten ehkä sitä viestiä täytyy oikein tosissaan takoa.
Kun kyseessä on kesällä ilmestyvä toimintakomedia, monia ei välttämättä kiinnosta, mitä leffalla on sanottavanaan, vaan onnistuuko elokuva niissä parissa asiassa, mitä katsojat siltä hakevat: onko siinä hyvää toimintaa ja onko se hauska? Erityisen hauska Kimppakyytikytät ei ole, vaikka hörähdin pariin otteeseen ääneen. Jokaista kelpo vitsiä varten on muutama kehno läppä ja pääasiassa filmi saa hymähtelemään. Toimintaan taas kuuluu parissa kohtaa yllättävänkin rajua menoa. Parhaimmat vitsit itse asiassa syntyvät toimintakohtausten aikana tapahtuvasta kohelluksesta - lähinnä Stun puuhista taistelujen aikana. Toimintakohtauksissa kuitenkin häiritsee niiden heiluva kameratyöskentely ja silppuleikkaus, mikä vie niistä paljon tehoa. Teijoa esittävä The Raid -leffoista (2011-2014) tuttu Uwais päästetään parissa kohtaa valloilleen, mutta hänen hullut hyppypotkunsa eivät pääse oikeuksiinsa kuvauksen ja leikkauksen vuoksi.
Elokuvan on ohjannut Michael Dowse, joka on selvästi kopioinut mahdollisimman tarkkaan kaikkia kaverikyttäkomedioita ja luo tarpeeksi kelvollisesti menevää tunnelmaa mukaan. Vielä enemmän kopiointia on tehnyt käsikirjoittaja Tripper Clancy, joka on heittänyt sekaan niin paljon kliseitä kuin on mahdollista. Elokuvan alkupäässä yritetään vitsailla toimintaleffojen kliseiden kustannuksella, mutta lopulta leffa tietty sortuu käyttämään niitä kliseitä ja pilkka kolahtaa omaan nilkkaan. Toimintakohtausten heiluvaa kameratyöskentelyä lukuunottamatta Kimppakyytikytät on sujuvasti kuvattu ja leikkauksessa on karsittu turhat pois, jotta jäljelle jää tiivis paketti. Muutamat näkyvät erikoistehosteet toimivat, minkä lisäksi äänimaailma on rakennettu hyvin. Joseph Trapanesen säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä leffan henkeen.
Yhteenveto:Kimppakyytikytät on ihan menevä kesähömppäkomedia, jonka kuitenkin unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Leffa kierrättää paljon kliseitä kaverikyttäleffoista, mutta yrittää tuoda mukaan jotain uutta viestillä toksisesta maskuliinisuudesta. Vaikka viesti on osuva, ei elokuva osaa viedä sitä perille, vaan alkaa hieman taistelemaan sitä vastaan loppupäässä. Huumoripuoli onnistuu pariin otteeseen naurattamaan, mutta mukaan mahtuu paljon kehnoja vitsejä. Toiminta taas on ihan viihdyttävää, mutta siinä häiritsee kömpelö tekninen toteutus. Elokuvaa jaksaa kuitenkin katsoa Dave Bautistan ja Kumail Nanjianin vuoksi. Kaksikolta löytyy hyvää kemiaa ja vaikka heidän hahmonsa ovat isoja kliseitä, ovat he toimivia kliseitä. Jos kaipaat viihdyttävää kertakäyttökomediaa, minkä parissa viilentyä leffateatterissa hellepäivänä, voi Kimppakyytikytät toimia hyvin. Leffassa on kuitenkin selkeät ongelmansa ja niiden takia annan tälle Uber-kyydille vain:
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Stuber, 2019, Twentieth Century Fox
Ohjaus: F. Gary Gray Pääosissa: Tessa Thompson, Chris Hemsworth, Liam Neeson, Kumail Nanjiani, Rafe Spall, Laurent Bourgeois, Larry Bourgeois, Rebecca Ferguson, Emma Thompson ja Jim Blaney Genre: toiminta, scifi, komedia Kesto: 1 tunti 54 minuuttia Ikäraja: 12
"The Men in Black" -sarjakuvaan (1990-1991) perustuva ja Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin tähdittämä scifikomedia Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997) oli iso hitti, joten jatkoa oli luvassa. MIIB - Miehet mustissa 2 (Men in Black II - 2002) ei kuitenkaan saanut kovin positiivista vastaanottoa, joten Men in Black 3 (2012) ilmestyi vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Se oli kelpo menestys ja tekijät alkoivat jo suunnitella neljättä osaa Smithin ja Jonesin kanssa, mutta se ei edennyt mihinkään. 2014 paljastui, että Sony-yhtiö suunnitteli yhdistävänsä Men in Blackin suosittuun 21 Jump Street -komediaan (2012) ja että seuraavaksi olisi tulossa filmi "MIB Jump Street". Sekään projekti ei ottanut tuulta siipiensä alle ja yhtiö päätti keksiä jotain täysin muuta. Uuden filmin käsikirjoitus lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat kesällä 2018. Elokuvan kerrottiin olevan samaa sarjaa kuin aiemmat leffat, mutta kyseessä ei olisi selvä jatko-osa, vaan enemmänkin samaan maailmaan sijoittuva elokuva. Nyt Men in Black: International on saanut ensi-iltansa ja täytyy sanoa, etten ollut kovin innoissani filmistä. Mielestäni alkuperäinen Men in Black - miehet mustissa on yhä erittäin hauska ja mainio leffa, mutta kumpikaan jatko-osista ei ole yltänyt sen tasolle. Kaikki kolme leffaa jaksaa kuitenkin katsoa uudestaan kahden päänäyttelijänsä ansiosta ja pohdin, kuinka Smithin ja Jonesin korvaaminen vaikuttaisi lopputulokseen. Yritin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Men in Black: Internationialia sen ensi-iltapäivänä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa, mutta valitettavasti on pakko sanoa, että ehdottomasti parasta oli, kun saimme näytöksen yhteydessä elokuvan logolla koristellut aurinkolasit.
Molly Wright on lapsesta asti tiennyt avaruusolentojen ja salaperäisen Miehet mustissa -järjestön olemassaolosta, ja yrittänyt vuosia hakeutua järjestöön. Kun hän lopulta pääsee agentiksi, hänet lähetetään Lontooseen omahyväisen agentti H:n pariksi ja yhdessä he joutuvat taistoon vaarallista avaruusrotua vastaan.
Pienemmän luokan leffoista ja isojen tuotantojen, kuten Creed: The Legacy of Rocky (Creed - 2015) ja Thor: Ragnarök (Thor: Ragnarok - 2017) sivurooleista tuttu Tessa Thompson pääsee ensimmäistä kertaa kunnolla tähdittämään isoa Hollywood-filmiä. Thompson näyttelee Mollya, eli agentti M:ää, joka on ensimmäinen ihminen, joka onnistui pääsemään jyvälle Miehet mustissa -järjestön toiminnasta. On erittäin mukava palata tähän tuttuun maailmaan Mollyn silmin ja hänen kautta maailmaa laajennetaan entisestään. Hahmo on innokas ja fiksu, sekä valmis pistämään itsensä likoon tehtävien vuoksi. Thompson suoriutuu oikein mainiosti osastaan, vaikkei komediapuoli tule häneltä luonnostaan. Sen sijaan lontoolaista MIB-agentti H:ta esittävä Chris Hemsworth on Thorin roolin kautta todella löytänyt huumorityylinsä ja esittää osansa aika pitkälti samalla lailla kuin hän on vetänyt Thorin komediapuolta viimeisimmissä Marvel-leffoissa. H ottaa rennosti ja vitsailee paljon, mutta on tiukan paikan tullen valmis olemaan sankari. Harmi vain, että tässä Hemsworthin tyyli käy välillä jopa hieman ärsyttäväksi, kun hänen innokkuutensa alkaa ampua yli. Hemsworthin ja Thompsonin kemiat osuvat kuitenkin onnistuneesti yhteen, jolloin parivaljakko toimii kelpo korvaajana Will Smithille ja Tommy Lee Jonesille. Elokuvassa nähdään myös Liam Neeson Miehet mustissa -järjestön Lontoon osastoa johtavana High T:nä, Rafe Spall H:ta halveksuvana agentti C:nä, Rebecca Ferguson laittomia avaruusaseita kauppaavana Riza Stavrosina, sekä Laurent ja Larry Bourgeois muotoaan muuttavina pahoina olentoina, jotka muistuttavat paikoitellen The Matrix Reloadedin (2003) kaksosia. Koomikko Kumail Nanjiani taas ääninäyttelee pientä sotilasukkoa, josta on välillä todella vaikea sanoa, onko hän rasittava vai hupaisa. Men in Black 3:ssa esitelty Emma Thompsonin hahmo O tekee paluun ja osoittaa siten elokuvan kuuluvan samaan sarjaan edellisten osien kanssa. Thompsonin tavoin myös Neeson sopii erinomaisesti johtohahmon rooliin, sillä molemmat huokuvat karismaa.
Ennen Men in Black: Internationalin näkemistä en voinut olla pohtimatta, onko kyseessä millään lailla tarpeellinen leffa? Toisiko filmi jotain uutta ja kiehtovaa pöytään, mikä tekisi sen olemassaolosta ymmärrettävää, vai onko kyseessä vain studion epätoivoinen yritys rahastaa tutulla idealla - siis jos nykynuoret edes enää muistavat tai tietävät, mikä on Men in Black? Elokuvan jälkeen pohdin näitä edelleen ja minulle jäi filmistä aika ristiriitainen tunne. Omalla tavallaan se on täysin passeli kesäleffa, minkä aikana ahmii mielellään popcornia viileässä teatterissa, mutta toisaalta se on myös unohdettava ja aika tyhjänpäiväinen hömpötys. Leffa viihdyttää ihan kivasti kestonsa ajan, muttei siitä lopulta paljoa jää käteen. Elokuvassa ei ole ainuttakaan toimintakohtausta tai vitsiä, mikä jämähtäisi mieleen. Itse asiassa suuri osa vitseistä on todella laimeita ja näytöksessäni katsojat naurahtivat vain pari kertaa. Vitsejä kyllä riittää, mutta eivät ne hauskoja ole. Toimintapuolelta taas kyllä löytyy vauhtia, mutta yhtä takaa-ajoa lukuunottamatta toimintakohtaukset käyvät oudon yksitoikkoisiksi, etenkin kun sankarit vain tulittavat mystisiä voimiaan hyödyntäviä kaksosia.
Itse tarina on kuitenkin ihan kiinnostava ja tarpeeksi mukaansatempaava, jotta elokuvan parissa viihtyy suurimman osan ajasta. Etenkin alkupäässä on kiehtovaa seurata, kuinka Molly tutkii Miehet mustissa -järjestöä ja kuinka hän pääsee organisaatioon mukaan. Kuten elokuvan nimi jo paljastaa, filmi vie hahmot ja katsojat pois Yhdysvalloista ja siinä näytetään, mitä ulkoavaruuden olennot puuhaavat muualla Maassa. Tämä tosiaan laajentaa sarjan maailmaa toimivasti, vaikka mitään mullistavaa uutta ei olekaan luvassa. Tarinasta löytyy käänteitä ja se pyrkii parissa kohtaa johdattamaan harhaan. Joillekin katsojille on luvassa mojovia yllätyksiä, mutta itselleni käänteet olivat etukäteen arvattavissa ja isoimman twistin hoksasin jo ensimmäisen vartin aikana. Siitä huolimatta elokuva onnistui viihdyttämään mukavasti - lähinnä toimivan pääkaksikkonsa ansiosta. Jos Thompson ja Hemsworth eivät olisi näin hyvä parivaljakko, koko elokuva lässähtäisi pahasti.
Elokuvan ohjauksesta vastaa F. Gary Gray, joka teki pari vuotta sitten Fast & Furious -sarjan kahdeksannen osan (The Fate of the Furious - 2017). Se ja Men in Black: International ovat molemmat viihdyttäviä popcorn-pläjäyksiä, mutta keskinkertaisia elokuva. Itse en valitettavasti ole vielä nähnyt Grayn ohjaamaa, kovasti kehuttua Straight Outta Comptonia (2015), mutta ihmettelen silti, kuinka hän on siirtynyt siitä tällaisiin teoksiin. Gray kopioi aiemmat Men in Blackit ohjannutta Barry Sonnenfeldia, eikä tuo mukaan oikein mitään omaa. Art Marcumin ja Matt Hollowayn käsikirjoitus yrittää kovasti huijata katsojaa, mutta itselleni se ei toiminut ja jotkut kikat olivat liiankin käytettyjä. Kuvaukseltaan elokuva on tyylikäs, vaikka toimintakohtauksissa kamera välillä heiluukin liikaa. Leikkauksessa filmiä voisi tiivistää pienesti ottamalla kehnoimpia vitsejä pois. Lavasteet ovat tässäkin leffassa hienot, mutta valitettavasti mukana ei ole samalla lailla maskeerauksin ja asuin toteutettuja olentoja kuten sarjan edellisissä osissa, vaan tässä joudutaan tyytymään digiefekteihin, mitkä eivät ole edes laadukkaimmasta päästä. Muuten visuaalisuudessa on kuitenkin hyvin pyritty säilyttämään aiempien elokuvien visio, kuten on myös äänimaailmassa. Danny Elfmanin tutut sävellykset ovat tietty mukana ja toinen musiikintekijä Chris Bacon yrittää tuoda niihin mukaan jotain uutta.
Yhteenveto: Men in Black: International on menevää popcorn-viihdettä, minkä parissa viettää mukavan parituntisen viileässä leffateatterissa, jos haluaa pakoon hellettä, mutta elokuvana se on harmillisen keskinkertainen. Tarina on ihan kiinnostava, mutta sen käänteet ovat ennalta-arvattavia. Maailmaa laajennetaan, mutta mitään mullistavaa uutta ei tuoda mukaan, eikä leffa saavuta potentiaaliaan. Toimintakohtaukset eivät säväytä ja suuri osa huumorista ei naurata. Digiefektienkin laatu vaihtelee leffan aikana, eivätkä pahikset ole kummoisia. Tessa Thompsonin ja Chris Hemsworthin kemiat pelaavat kuitenkin niin hyvin yhteen, että kaksikon seikkailua katsoo mielellään ja jos löytyisi parempi tekijätiimi, katsoisin sujuvasti jatkoa heidän hahmoilleen. Leffan näkemisen kuitenkin unohtaa nopeasti ja täytyy sanoa, ettei minua harmittaisi, vaikka elokuva olisi jäänyt kokonaan tekemättä ja sarja olisi päättynyt kolmanteen osaan. Men in Black: International aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita ja loppujen lopuksi olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että olisin mieluummin halunnut nähdä Men in Blackin ja 21 Jump Streetin risteytyksen, mitä tähdittäisivät Channing Tatum ja Jonah Hill. Mutta kuten jo sanoin, Hemsworthin ja Thompsoninkin seikkailut kelpaavat. Tällä hetkellä teattereissa pyörii useita isoja Hollywood-filmejä ja on vaikea kuvitella, että Men in Black: International pärjäisi muita teoksia vastaan lippuluukuilla. Jos pidit sarjan aiemmista osista, niin voihan tämän käydä kurkkaamassa, mutta muuten voi odottaa, että elokuva saapuu vaikkapa Netflixiin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black: International, 2019, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Amblin Entertainment, Original Film, Parkes+MacDonald Image Nation, Tencent Pictures, The Hideaway Entertainment
