Arvostelu: Paddington seikkailee (Paddington in Peru - 2024)

PADDINGTON SEIKKAILEE

PADDINGTON IN PERU

Ohjaus: Dougal Wilson

Pääosissa: Ben Whishaw, Hugh Bonneville, Emily Mortimer, Madeleine Harris, Samuel Joslin, Julie Walters, Olivia Colman, Antonio Banderas, Carla Tous, Jim Broadbent, Hayley Atwell, Imelda Staunton ja Hugh Grant

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Michael Bondin lastenkirjoihin perustuva elokuva Paddington (2014) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Paddington 2 (2017) oli vielä kehutumpi menestys, joten kolmannen leffan suunnittelu lähti heti liikkeelle. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Paul King ei kuitenkaan halunnut jatkaa sarjan ohjaksissa ja hänet korvattiinkin Dougal Wilsonilla. Tämä ja koronaviruspandemia sotkivat aikatauluja ja kuvaukset käynnistyivät vasta heinäkuussa 2023. Nyt Paddington in Peru, eli suomalaisittain Paddington seikkailee on saapunut elokuvateattereihin ja itse olin todella innoissani. Pidän aivan valtavasti kahdesta ensimmäisestä elokuvasta (ensimmäisen ollessa itselleni henkilökohtaisesta merkittävä leffa jo siksi, että kyseessä oli ensimmäinen elokuva, jonka arvostelin Elokuvan taikaa -sivulla) ja olen Paddington 2:n ilmestymisestä lähtien odottanut kolmososaa. Kävinkin katsomassa Paddington seikkailee -leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Karhuherra Paddington matkustaa Brownin perheen kanssa Peruun, etsiäkseen kadonneen Lucy-tätinsä.

Useamman vuoden tauon jälkeen karhuherra Paddington (äänenä Ben Whishaw) palaa vihdoin valkokankaille ja on yhtä sympaattinen ja hupsu, sekä aina niin hyväsydäminen ja läheisistään välittävä nalle kuin ennenkin. Paddingtonin suureksi säikähdykseksi hänestä pentuna huolehtinut Lucy-tätinsä (Imelda Staunton) on kadonnut ja niinpä hän suuntaakin etsintäretkelle Perun perukoille yhdessä Brownin perheen, eli Henry-isän (Hugh Bonneville) ja Mary-äidin (Sally Hawkins ei valitettavasti halunnut enää jatkaa sarjan parissa, joten hänet on korvattu Emily Mortimerilla), heidän lastensa Judyn (Madeleine Harris) ja Jonathanin (Samuel Joslin), sekä tomeran rouva Birdin (Julie Walters) kanssa. Myös Brownin perhe on tuttu hupaisa itsensä. Bonneville ja Walters ovat edelleen lystikkäässä vedossa ja on aivan mahtavaa, että nykyään jo parikymppiset Harris ja Joslin eivät ole kokeneet olevansa liian vanhoja rooleihinsa Brownin lapsina, vaan palaavat selvällä innolla takaisin seikkailemaan Paddingtonin kanssa. Onkin valtava sääli, ettei ihana ja lämpöä huokunut Hawkins palannut Mary-äidin rooliin, mutta Mortimer ajaa passelisti asiansa.

     Elokuvassa nähdään myös Olivia Colman iäkkäiden karhujen hoitokotia Perussa johtavana abbedissana, sekä Antonio Banderas jokilaivan kapteenina Hunter Cabotina ja Carla Tous tämän Gina-tyttärenä. Colman ja Banderas hyppäävät hyvällä energialla ja antaumuksella menoon mukaan, Tousin toimiessa ihan menevästi eksentrisen Hunterin hieman tylsähkönä tyttärenä.

Paddington seikkailee ei ihan ole kahden ensimmäisen, aivan mahtavan Paddington-elokuvan veroinen filmi, mutta se on silti erittäin mainiota koko perheen viihdettä, jonka luulisi toimivan niin lapsille kuin vanhemmillekin karhuherran faneille. Maisemanvaihdos takaisin Paddingtonin synnyinseudulle Perun perukoille pitää leffasarjan raikkaana ja tämänkertainen matka on ottanut selvät vaikutteensa esimerkiksi Indiana Jonesien kaltaisista seikkailuelokuvista. Leffassa on jopa kohtaus, jossa Paddington juoksee vierivää kivenmurikkaa pakoon, pitäen tiukasti rakkaasta hatustaan kiinni. Seikkailu nappaa heti mukaansa ja pitää pääasiassa mainiosti otteessaan läpi kestonsa.

Perun reissun varrelle mahtuu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä, ja leffa tarjoaa niin runsaasti hauskoja tilanteita ja keskusteluja kuin myös hitusen jännittävääkin menoa. Erityisesti perheen pienimpien katsojien kohdalla parit vaaratilanteet voivat olla tiivistunnelmaista seurattavaa. Vaikka vauhtia riittää, ei leffa koskaan muutu miksikään aivottomaksi kohellukseksi ja se, mikä edelleen erottaa Paddington-elokuvat monista muista nykypäivän lastenrainoista on, että elokuvissa sykkii suuri sydän, eikä kolmososa todellakaan ole poikkeus. Perheen merkitys on jälleen vahvana teemana ja vaikka voisi paperilla kuvitella, että tämä puoli on jo nähty, niin vain loppupäässä Brownin perheen - Paddington mukaan lukien - yhteiset kohtaukset meinaavat avata kyynelhanat. Suloinen ja hurmaava Paddington seikkailee on ilahduttava lisäys tämän hetken kenties parhaimpaan koko perheelle suunnattuun elokuvasarjaan. Neljäs leffa on jo suunnitteluvaiheessa ja itse jäin odottamaan Paddingtonin seuraavaa seikkailua erittäin innokkaasti.

Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Paul King ei tosiaan enää halunnut jatkaa hommassa, vaan hän on ollut vain kynäilemässä tarinaa ja pyörimässä taustalla tuottajana, ja hänen sijaan ohjausvastuussa on ollut ensikertalainen Dougal Wilson. Wilsonin työ ei ole samanlainen riemuvoitto kuin Kingin aikaansaannos karhuherran parissa, mutta hän jatkaa silti kiitettävästi Kingin viitoittamalla tiellä, pitäen ilahduttavan tunnelman yllä kaiken aikaa. Teknisiltä puoliltaankin Paddington seikkailee on oivallinen. Leffa on hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja puvustus mainiota. Itse Paddington-karhu on jälleen vaikuttava tietokoneluomus ja leffan efektipuoli on muutenkin pääasiassa onnistunut, joskin muutamissa kohdissa taustakankaan käyttö on selvää. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Dario Marianellin musiikit säestävät seikkailua oikein menevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Paddington in Peru, 2024, Studio Canal, Columbia Pictures, Stage 6 Films, Canal+, Kinoshita Group, Marmalade Films Ltd.

Arvostelu: Babygirl (2024)

BABYGIRL

Ohjaus: Halina Reijn

Pääosissa: Nicole Kidman, Harris Dickinson, Antonio Banderas, Sophie Wilde, Esther McGregor, Vaughan Reilly, Gaite Jansen, Izabel Mar, Victor Slezak ja Anoop Desai

Genre: draama, erotiikka

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Babygirl on Nicole Kidmanin tähdittämä eroottinen draamaelokuva. Halina Reijn kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai 2AM-yhtiön johtajan ja tuottajan David Hinosojan kiinnostumaan projektista. Alun perin elokuvan oli tarkoitus olla kesäleffa, mutta kun vuoden 2023 Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko viivästytti kuvausten alkamisen joulukuuhun, elokuva muovattiin sijoittumaan joulunaikaan. Babygirl sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse en erityisemmin kiinnostunut elokuvasta, kun kuulin siitä, mutta päätin silti käydä katsomassa Babygirlin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Varastorobotiikkaan keskittyneen yhtiön toimitusjohtaja Romy Mathis aloittaa salaisen seksisuhteen uuden harjoittelijansa, Samuelin kanssa.

Elokuvan päärooleissa nähdään näyttelijäkonkari Nicole Kidman ja kovaa nousua Hollywoodissa tekevä Harris Dickinson. Kidman näyttelee Romy Mathisia, varastojen automatisointiin ja robotiikkaan keskittyneen yhtiön toimitusjohtajaa, Dickinsonin esittäessä Samuelia, joulun alla firmaan saapunutta harjoittelijaa. Jo ensikohtaamisella Romyn ja Samuelin välillä syttyy kipinä ja vaikka Romy kuinka yrittää peitellä tunteitaan, tämä kipinä leimahtaa roihuun. Kyse ei kuitenkaan ole mistään romanssista, vaan dominointiin perustuvasta seksisuhteesta, jossa Romy saa kiksejä siitä, kun hän joutuu (tai pääsee) alistumaan nuoren miehen tahtoon. Kuten voikin jo varmaan päätellä, kyseessä on yksi Kidmanin uran rohkeimmista rooleista. Kyseessä on myös yksi hänen parhaista roolitöistään vuosiin. Kun Kidman on jo vuosia joutunut tyytymään aika tylsän yksitoikkoisiin rooleihin, hän näyttää selvästi ottavan kaiken irti huomattavasti revittelevämmästä hahmostaan. Dickinson ei yllä Kidmanin tasolle, eikä hän lopulta oikein edes vakuuttanut minua olevansa oikea mies hommaan. Hän ei ole erityisemmin mikään hurmuri, muttei myöskään kunnon paha poika. Dickinson on lähinnä jähmeä ja kiusallinen puupökkelö, jonka on vaikea kuvitella saavan juuri kenenkään naisen pikkupöksyt pyörimään jaloissa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Antonio Banderas Romyn aviomiehenä, teatteriohjaaja Jacobina, sekä Esther McGregor ja Vaughan Reilly pariskunnan lapsina Isabelina ja Norana. Banderas on mainio osassaan hieman vässykkänä miehenä, joka ei ole koskaan onnistunut tyydyttämään fantasioitaan salailevaa Romyä sängyssä ja jota käy kieltämättä sääliksi. Myös nuoret McGregor ja Reilly hoitavat tonttinsa passelisti.

Vaikkei minua Babygirl pahemmin kiinnostanut aiheensa puolesta, minua kiinnosti nähdä, kuinka Kidman pärjää tällaisessa roolissa, minkä lisäksi kiinnostustani herätti hieman se, että elokuva on jopa kerännyt kehuja, toisin kuin vaikkapa kaameat Fifty Shades -rainat (2015-2018). Ja juu, Kidman on tosiaan hyvässä vireessä ja onhan Babygirl valtavan paljon parempi kuin Fifty Shades, mutta silti leffa jäi mielestäni varsin keskinkertaiseksi tapaukseksi. Positiivisena juttuna on pakko sanoa, että elokuva käsittelee hyvin naisten seksuaalisuutta, jota yleensä hyssytellään. Romykin on tottunut koko elämänsä olemaan hiljaa todellisista haluistaan, kunnes Samuel avaa hänelle ovet toteuttaa pitkäaikaisia haaveitaan.

Vaikka elokuva onkin tällä saralla rohkea, mielsin sen silti kokonaisuutena turhan pliisuksi. Kuuman sijaan seksikohtaukset olivat lähinnä vaivaannuttavaa ja paikoin jopa epämukavaa seurattavaa. Leffa menee myös usein suorastaan komedian puolelle, enkä edes tiedä, oliko kyse tahallisuudesta vai tahattomuudesta. Draama erityisesti jäi todella tyngäksi, vaikka ainekset ovat selvästi esillä. Jännitettä ei juuri pääse rakentumaan ja leffa käy ajoittain jopa pitkäveteiseksi. Kertomus vieläpä etenee hieman köykäisesti, eikä tapahtumaketjun eskaloituminenkaan johda juuri mihinkään herkulliseen. 

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Halina Reijn, jonka edellisestä leffasta, kauhukomediasta Bodies Bodies Bodies (2022) pidin paljon. Babygirlin kanssa Reijn onnistuu osittain, käsitellessään leffan teemaa sujuvasti, mutta jättäen monen muun puolen hieman kädenlämpöiseksi. Teknisiltäkin ansioiltaan elokuva jättää toivomisen varaa. Kameratyöskentely on hapuilevaa ja näyttelijät jäävät vähän väliä sumeiksi. Leikkaus on kohtausten välillä paikoin todella töksähtelevää. Lavasteet ja puvustus ovat kuitenkin oivat ja äänimaailma hyvin rakennettu, joskin yleensä mainio säveltäjä Cristobal Tapia de Veer ei tällä kertaa saa aikaiseksi juuri mitään kiinnostavaa tai mieleenpainuvaa musiikkien saralla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babygirl, 2024, A24, 2AM, Man Up Film

Arvostelu: Philadelphia (1993)

PHILADELPHIA

Ohjaus: Jonathan Demme

Pääosissa: Tom Hanks, Denzel Washington, Jason Robards, Mary Steenburgen, Antonio Banderas, Joanne Woodward, Robert W. Castle, Ann Dowd, Adam LeFevre, John Bedford Lloyd, Charles Napier, Roger Corman, Ron Vawter ja Bradley Whitford

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Philadelphia on Tom Hanksin ja Denzel Washingtonin tähdittämä draamaelokuva. Elokuva sai inspiraationsa tosielämän oikeudenkäynneistä, joissa AIDS-tartuntojensa takia potkut saaneet asianajajat Geoffrey Bowers ja Clarence Cain haastoivat firmansa oikeuteen. Elokuvatuottaja Scott Rudin haastatteli Bowersin perhettä tämän menehtymisen jälkeen ja alkoi suunnitella leffaa keskustelujen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Philadelphia sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan miespääosan ja laulun palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan miespääosan ja laulun palkinnot. Laulupalkinnot menivät Bruce Springsteenin kappaleelle Streets of Philadelphia, joka voitti jopa neljä Grammy-palkintoa (vuoden kappale, paras miessolistin esitys, paras rock-kappale ja paras elokuvaa tai televisiota varten tehty kappale). Elokuva joutui kuitenkin ongelmiin, kun Bowersin perheenjäsenet haastoivat studion oikeuteen, sillä toisin kuin oli sovittu, he eivät koskaan saaneet Bowersin tarinan käytöstä luvattuja rahoja. Oikeustapaus käsiteltiin, mutta tarkempia tietoja sovittelusta ei paljastettu julkisuuteen. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä Hollywoodin merkkiteoksista, jossa ensimmäisten joukossa nostettiin homoseksuaali hahmo pääosaan ja jossa saatiin muovattua ihmisten ajatusmaailmaa AIDS-sairaudesta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Philadelphiaa, vaikka Filmikela-arvostelusivua kirjoittava ystäväni onkin kehunut sitä minulle useasti ja hankkikin jopa leffan minulle joululahjaksi muutama vuosi sitten. Kun huomasin Philadelphian täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.

Asianajaja Andrew Beckett työskentelee arvostetulle philadelphialaiselle lakifirmalle, mutta hän saa potkut, kun hänen homoseksuaalisuutensa ja AIDS-sairautensa paljastuvat yhtiön johtajille. Andy päättää haastaa firman oikeuteen ja saa lopulta asianajajakseen homofoobikko Joe Millerin.

Roolistaan parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Tom Hanks näyttelee Andrew Beckettiä, asianajajaa, joka on vuosia salannut homouttaan ja sen jälkeen AIDSiksi äitynyttä HIV-tartuntaansa. Kun Andyn pomot Wyant-Wheeler -lakifirmassa saavat tietää asiasta, he yrittävät tekaista erään Andyn hoitaman lakitapauksen epäonnistumiseksi ja sen nojalla antavat Andylle potkut. Lakikirjansa tunteva Andy ei päätöstä purematta niele ja haastaakin firman oikeuteen. Sen tehdäkseen hän tarvitsee ulkopuolisen asianajajan apua ja lopulta usean torjunnan jälkeen Denzel Washingtonin näyttelemä Joe Miller päättää hypätä Andyn apuun - siitäkin huolimatta, että Joe on homofoobikko, joka kokee homoseksuaalisuuden vastenmieliseksi ja luonnottomaksi. Katsoja on tietty alusta alkaen Andyn puolella, toivoen tämän saavan oikeutta. Hanks on vastikään todennut haastattelussa, että nykypäivänä ei olisi enää hyväksyttävää, että hetero näyttelisi homoa ja että hän ei ottaisi roolia vastaan. Ja vaikka onkin totta, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvat näyttelijät tarvitsevat enemmän näkyvyyttä, mielestäni näyttelijöiden työ nimenomaan on esittää jotakuta muuta kuin itseään. Hanks on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti traagista miestä, mennen jopa niin pitkälle, että hän laihdutti monia kiloja rooliaan varten. Washington on täydellinen vastapari ja pääseekin usein varastamaan valokeilan oikeussalikohtauksissa. Oli katsojana Joen ajatusmaailman puolella tai sitä vastaan, on kiinnostavaa seurata, kuinka tapauksen edetessä hänen mielenmaisemansa ja maailmankuvansa alkaa muovautua.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jason Robards lakifirman pomona Charles Wheelerinä, Mary Steenburgen lakifirman asianajajana Coninena, Antonio Banderas Andyn poikaystävänä Miguelina, Charles Napier tuomarina, sekä Joanne Woodward ja Robert W. Castle Andyn vanhempina ja Ann Dowd ja John Bedford Lloyd Andyn sisaruksina, jotka kaikki suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan. Yhtenä tapauksen todistajista toimivaa miestä esittää Ron Wavter, jolla oli todettu HIV-tartunta. Ohjaaja Jonathan Demmen täytyi taistella tuotantoyhtiö TriStaria vastaan, jotta sai Wavterin mukaan elokuvaan, vedoten lopulta ironiaan, jos tällaista elokuvaa tekevä studio ei suostuisi palkkaamaan HIV-tartunnan saanutta, korkeiden vakuutusmaksujen vuoksi.

Filmikela-sivua kirjoittavani ystäväni ei turhaan kehunut elokuvaa minulle (hänen arvostelunsa on luettavissa tästä klikkaamalla). Philadelphia on erinomainen lakidraama, joka onnistui liikuttamaan minua oikein tosissaan. On traagista seurata elokuvan alussa esitellyn hymyilevän, reippaan ja päättäväisen miehen matkaa sairauden tietä. Elokuvan loppupäässä laihtunut ja värit kasvoiltaan menettänyt Andy enää kähisee ja pelkkä nouseminen todistajan aitioon vie miehen voimat ja saa huimaamaan. Tuohon aikaan AIDS-hoidot olivat vielä lapsen kengissä ja niinpä katsojalle on alusta alkaen selvää, kuinka Andylle tulee käymään. Huoli onkin enemmän siinä, ehtiikö mies saada oikeutta ennen vääjäämätöntä tai tapahtuuko oikeutta lainkaan. Tuohon aikaan homoseksuaaleja ja AIDS-sairaita kohdistuvaa syrjintää esiintyi ihan oikeussalissa asti. Andyn ja Joen ei siis täydy vakuuttaa tuomaria ja valamiehiä vain Wyant-Wheelerin tekemistä laittomuuksista, vaan myös saada heidät katsomaan omien ennakkoluulojensa ja asenteidensa ohi. Peiliin katsomisen paikka on myös Joella ja niin outoa kuin se onkin nyt sanoa, mielestäni oli hyvä ratkaisu kirjoittaa hahmosta lähtökohtaisesti homofoobikko. Joen omaan matkaan kuuluu henkistä kasvua ja saman toivoo tapahtuvan myös katsomon puolella.

Elokuvan tarina on rakennettu iskevästi ja varsin mukaansatempaavasti, vaikka paikoitellen, etenkin leffan alkupäässä kerronta on aika hyppivää. Vähän väliä ruutuun ilmestyy teksti "kaksi viikkoa myöhemmin", "kolme kuukautta myöhemmin" ja niin edelleen. Tästä huolimatta käsikirjoitus tuntuu eheältä ja tarinaan jää koukkuun. Etenkin pitkät oikeussalikohtaukset ovat vangitsevaa seurattavaa ja läpi elokuvan on kirjoitettu mukaan vuoropuheluja ja monologeja, joita katsoja kuuntelee hiirenhiljaa. Tunnelma on myös fantastisesti rakennettu ja kuten saattaakin odottaa, oikeusdraamasta muodostuva jännite ja ajoittainen huumorikin saavat lopulta väistyä herkkyyden tieltä. Nessut kannattaa varata mukaan, sillä Philadelphian katselu kuivin silmin taitaa olla mahdoton tehtävä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jonathan Demme, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt palkintoja kahmineen hittitrillerin Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991). Demme osoittaa, ettei kyseinen mestariteos ollut pelkkä yksittäinen onnistuminen ja rakentaakin Philadelphiasta erittäin koskettavan ja väkevän draaman. Demmellä on myös silmää hyvälle visuaaliselle ilmeelle. Elokuva on taidokkaasti kuvattu ja pääasiassa väkevästi leikattu. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja Hanksin maskeeraukset palkintoehdokkuutensa ansainneet. Äänimaailmakin on hyvin työstetty ja Howard Shoren säveltämät musiikit vain korostavat surumielistä ilmapiiriä. Alussa kuultava ja palkintoja voittanut Bruce Springsteenin kappale Streets of Philadelphia on kieltämättä mainio, erityisesti sanoitustensa puolesta.

Yhteenveto: Philadelphia on erinomainen ja todella liikuttava draamaelokuva. Sen tarinaan uppoutuu täysillä ja Andyn haluaa nähdä saavan oikeutta väärinkohtelunsa takia. Tom Hanks tarjoaa yhden uransa parhaista roolitöistä AIDSia sairastavana Andyna ja huikeaa työtä tekee myös Denzel Washington, jonka asianajajahahmo Joen kehityskaari on todella vahvasti kirjoitettu. Homoihin ja HIV-sairauteen kohdistuvat vihat, pelot ja muut negatiiviset tunteet pistävät vihaksi kotisohvalla, oli kyse sitten tartunnan saaneiden surkeasta hoitamisesta tai oikeusjärjestelmänkin ennakkoluuloista. Elokuvasta löytyy useita vangitsevia tilanteita ja keskusteluja, ja etenkin oikeussalikohtauksia seuraa hiirenhiljaa. Jonathan Demmen ohjaus on väkevää, Ron Nyswanerin käsikirjoitus on hieno ja elokuva on teknisiltäkin ansioiltaan vakuuttava. Philadelphia on upea filmi, jota suosittelen todella paljon kaikille katsottavaksi edes kerran elämän aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Philadelphia, 1993, TriStar Pictures, Clinica Estetico

Arvostelu: Indiana Jones and the Dial of Destiny (2023)

INDIANA JONES AND THE DIAL OF DESTINY

Ohjaus: James Mangold

Pääosissa: Harrison Ford, Phoebe Waller-Bridge, Mads Mikkelsen, Boyd Holbrook, Ethann Isidore, Antonio Banderas, Toby Jones, Olivier Richters, Shaunette Renée Wilson, Thomas Kretschmann, John Rhys-Davies ja Karen Allen

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Steven Spielbergin ohjaama, George Lucasin ideoima ja Harrison Fordin tähdittämä seikkailuelokuva Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) oli ylistetty suurmenestys, joka oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kakkososa Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, mutta kolmatta elokuvaa, Indiana Jones ja viimeistä ristiretkeä (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) kehuttiin jälleen kovasti. Pitkään näytti siltä, että elokuvasarja jäisi pelkäksi trilogiaksi, kunnes vuonna 2008 ilmestyikin Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull), joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton. George Lucas suunnitteli viidettä elokuvaa parisen vuotta, mutta myytyään Lucasfilm-yrityksensä Indiana Jones -sarjan kera Disneylle vuonna 2012, suunnitelmat muuttuivat. Vuonna 2015 Disney ilmoitti uuden Indiana Jones -elokuvan olevan tekeillä. Spielberg ja edelliselokuvan kirjoittanut David Koepp laativat leffan tarinan ja leffan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2020. Kuitenkin kun Spielbergistä tuli kiireinen Ready Player One -elokuvan (2018) parissa, tuotanto viivästyi. Samalla Jonathan Kasdan pestattiin työstämään käsikirjoitus uudestaan, mutta kun hän poistui projektista, Koepp palasi kirjoittamaan ja tarjosi Lucasfilmille ja Disneylle kahta eri tarinaa, jotka molemmat hylättiin. Helmikuussa 2020 Spielberg ilmoitti, ettei aiokaan ohjata elokuvaa ja hänen tilalle pestattiin Fordin toiveesta James Mangold, joka ryhtyi myös kirjoittamaan leffaa uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja nyt Indiana Jones and the Dial of Destiny on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen lapsesta asti pitänyt Indiana Jones -elokuvista, Kadonneen aarteen metsästäjien ja Viimeisen ristiretken kuuluessa suosikkileffojeni joukkoon. Tuomion temppeliin olen vuosien varrella suhtautunut monin eri tavoin, kun taas paljon parjattu Kristallikallon valtakunta on aina ollut mielestäni ihan katsottava raina. Odotukseni viidettä elokuvaa kohtaan ovat olleet pelonsekaiset, nelososan osoittauduttua pettymykseksi vuosien jälkeen. Trailerit eivät tehneet minuun vaikutusta ja ristiriitainen vastaanotto Cannesin elokuvajuhlilla latisti odotuksiani entisestään. Meninkin skeptisenä, joskin silti uteliaana katsomaan Indiana Jones and the Dial of Destinyn heti sen ensi-iltapäivänä.

Indiana Jones ajautuu uuteen seikkailuun, kun hänen kummityttönsä Helena Shaw pyytää hänen apuaan löytääkseen myyttisen Antikytheran koneen, jolla huhutaan olevan voima muuttaa historian kulkua.

Harrison Ford palaa viidentoista vuoden tauon jälkeen tunnetuimmaksi arkeologiseikkailijaksi, Henry "Indiana" Jonesiksi ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa. Nyt jo 80-vuotias Ford ei onneksi tee iäkkäästä Indystä mitään kärttyisää pappaa, vaan hän palaa rooliinsa innokkaasti. Fordista huokuu aito lapsenmielisyys Indiana Jonesia esittäessään, tämän päätyessä jälleen uuteen seikkailuun historiallisen artefaktin perässä. Indyn silmistä palaa intohimo potentiaalista löytöä kohtaan ja väittäisin, että oli katsojana kuinka skeptinen elokuvasta tahansa, ei tämän elokuvaikonin pyynnöstä lähteä uuteen aarrejahtiin voi kieltäytyä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Toby Jones Indianan entisenä ystävänä Basil Shaw'na ja Phoebe Waller-Bridge tämän lapsena, Indyn kummityttönä Helenana, joka saapuu pyytämään Indianan apua, Ethann Isidore Helenaa auttavana nuorena Teddynä, sekä Antonio Banderas Indyn tuttuna, kapteeni Renaldona. Pahisosastoa edustaa Mads Mikkelsenin näyttelemä entinen natsitutkija Jürgen "Schmidt" Voller ja tämän oikeana kätenä toimiva Klaber (Boyd Holbrook). Vanhoista tutuista Indiana Jones -hahmoista Kadonneen aarteen metsästäjissä ja Viimeisessä ristiretkessä nähty John Rhys-Davies palaa hetkeksi rooliinsa Indyn ystävänä Sallahina. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Parasta antia on vähemmän yllättäen Mikkelsen tämänkertaisena vihollisena. Ennen elokuvan ilmestymistä kohistiin paljon Waller-Bridgen mukanaolosta ja millainen tämän hahmosta olisi tehty, mutta lopputulos ei onneksi ole läheskään niin paha kuin ennakkopöhinä antoi ymmärtää. Helena on ajoittain ärsyttävä, mutta hänen hahmonsa toimii passelisti. Sen sijaan häntä auttava Teddy tuntuu turhalta ja pelkältä laiskalta kopiolta Tuomion temppelissä nähdystä Short Roundista (Ke Huy Quan), hahmon taustatarinaa myöten.

Kuten alussa kerroin, olin etukäteen todella varautunut Indiana Jones and the Dial of Destinyn suhteen. Mikään näkemäni ei vakuuttanut minua ja Cannesista lähtien kantautuneet, leffaa parhaimmillaan keskinkertaiseksi kutsuneet arviot eivät antaneet paljoa toivoa. Kenties juuri niiden alhaisten odotusten takia vastassani olikin positiivinen yllätys. Ei uutuus millään pärjää alkuperäistrilogialle, mutta päihittää se Kristallikallon valtakunnan helposti - vaikka se sortuukin joihinkin samoihin ongelmiin. Aitojen, hurjien stunttien sijaan toimintakohtaukset luottavat liikaa digitehosteisiin ja hieman vaivaannuttavia fanipalveluksia on ripoteltu pitkin leffaa. Odotan kyllä kovasti, kuinka katsojat tulevat reagoimaan elokuvan loppuhuipennukseen. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että jos mielsit Kristallikallon valtakunnan finaalin interdimensionaalien avaruusolentojen ja pyramidin alta nousevan ufon kanssa yliampuvaksi, voi Indiana Jones and the Dial of Destinyn huipennus pahimmillaan jopa pilata koko elokuvan.

Ennen kaikkea elokuvassa pidin siitä, että se on rehti seikkailuelokuva alkuperäistrilogian hengessä. Aidon historiallisen, mutta elokuvassa toki mystiikalla väritellyn esineen jahti nappaa tehokkaasti mukaansa ja tarina pitää kiinnostuksen hyvin yllä, vaikka kahden ja puolen tunnin kesto tuntuukin ajoittain liialliselta. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kun hahmot päätyvät Indy-leffoista tutulla tavalla ansojen, ötököiden ja luurankojen täyttämään luolastoon, sydän hakkaa lujempaa, kun odottaa innolla, mitä hahmot löytävätkään. Toimintakohtaukset eivät ole toivotun verisiä, mutta niistä ei vauhtia ja luovuutta puutu. Oli kyse sitten hevosella ratsastamisesta metrotunnelissa, kolmipyöräisten kötteröiden takaa-ajosta Marokossa tai alun junakohtauksesta, leffassa on panostettu kaikkiin näihin kohtauksiin. Huumoripuolella elokuva kuitenkin ontuu, eikä seasta löydy kuin pari heittoa, jotka tarjosivat lähinnä huvittuneen hymähdyksen. Draamaosasto sen sijaan on ihan onnistunutta. Indyn elämää painavat vaikeat ihmissuhteet, joita avaavat kohtaukset ovat tarpeeksi tunteikkaat.

Kyseessä on tosiaan ensimmäinen Indiana Jones -elokuva, jota Steven Spielberg ei ohjannut. Hänen tilalla ohjaksia pitelee James Mangold, joka on aiemmin tehnyt muun muassa Johnny Cash -elämäkertaleffan Walk the Line (2005), supersankarifilmin Logan (2017) ja autourheiluelokuvan Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019). Vaikka Mangold onkin osoittanut lahjansa useasti, olin silti skeptinen, että kuinka homma hoituisi ilman Spielbergiä? Mangold suoriutuu kuitenkin työstään tyylikkäästi. Hänen, Koeppin ja Butterworthin veljesten kynäilemä käsikirjoitus kaipaisi pientä viilausta, tiivistämistä ja turhien fanikosiskelujen karsimista, mutta muuten teksti pelittää hyvin. Indiana Jones and the Dial of Destiny on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut erinomaiset. Erikoistehosteiden taso kuitenkin heittelee. Suuri osa efekteistä toimii, mutta tietyt Indyn kasvojenmuokkaukset eivät pelitä. Alkupäässä nähdään digitaalisesti nuorennettu Indiana Jones, joka on kuin jostain videopelistä repäisty häiritsevä ilmestys. Lisäksi erityisesti paraatikohtauksessa on ajoittain selvää, että hevosella ratsastavalle stunt-näyttelijälle on jälkikäteen digitaalisesti muovattu Harrison Fordin naamataulu. Äänimaailma sen sijaan on hyvin rakennettu ja John Williams tunnelmoi tietty oivallisesti musiikeillaan. Hän ei saa aikaiseksi mitään muistettavaa uutta sävelmää, mutta onhan se hienoa, että Williams palasi vielä, luultavasti viimeistä kertaa sarjan pariin. Ja eihän siinä voi fanina muuta kuin hymyillä muikeasti, kun fantastinen tunnusmusiikki pärähtää soimaan.

Yhteenveto: Indiana Jones and the Dial of Destiny on heikkouksistaan huolimatta erittäin hyvä seikkailuelokuva, joka peittoaa sarjan neljännen osan, mutta jää auttamattomasti alkuperäisen trilogian jalkoihin. Uusi historiallisen artefaktin jahti nappaa heti mukaansa ja pitää pääasiassa hyvin otteessaan läpi hieman liian pitkän keston. Matka tarjoaa monenlaista vaaraa ja toimintakohtausta, jotka ovat luovia, joskin toisinaan turhan paljon tietokonetehosteisiin luottavia. Huumoripuoli ontuu, mutta draamaosasto on sen sijaan varsin passelia. Jännitettä kasvatellaan ajoittain tehokkaasti ja loppuhuipennus on rohkea niin hyvässä kuin pahassa. Harrison Ford on tietty erinomainen Indiana Jonesina ja Mads Mikkelsen hoitaa pahistontin tyylillä. Phoebe Waller-Bridge toimii yllättävän menevästi mukaan tarttuvana Helenana, mutta tämän apupoika Teddy tuntuu turhalta ja tylsältä Short Round -kopiolta. Tällaisia kömpelöitä fanikosiskeluja on luvassa muitakin. Pääasiassa elokuva näyttää hyvältä kuvausta ja lavasteita myöten, mutta erikoistehosteiden taso ailahtelee näyttävistä efekteistä häiritsevään, videopelihahmoa muistuttavaan diginuorennettuun Indyyn. Ohjaaja James Mangold suoriutuu työstään yllättävänkin hyvin ja John Williams tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan. Williamsin luoma tunnusmelodia on edelleen yksi elokuvahistorian parhaista sävellyksistä. Indiana Jones and the Dial of Destiny jää kauas alkuperäistrilogian maagisuudesta ja loistosta, mutta se on silti yllättävänkin toimiva seikkailuleffa, jota voi hyvillä mielin suositella ikonisen arkeologin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Indiana Jones and the Dial of Destiny, 2023, Walt Disney Pictures, Lucasfilm, Paramount Pictures

Arvostelu: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (Puss in Boots: The Last Wish - 2022)

SAAPASJALKAKISSA: VIIMEINEN TOIVOMUS

PUSS IN BOOTS: THE LAST WISH

Ohjaus: Joel Crawford

Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Harvey Guillén, Florence Pugh, Olivia Colman, Ray Winstone, Samson Kayo, John Mulaney, Wagner Moura, Da'Vine Joy Randolph, Anthony Mendez, Kevin McCann, Conrad Vernon ja Cody Cameron

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin Shrek-animaatioelokuville (2001-2010) lisäosana toiminut leffa Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011) oli kehuttu menestys, joka kilpaili parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Alun perin "Puss in Boots 2: Nine Lives & 40 Thieves" -nimellä kulkeneen jatko-osan teko lähtikin heti liikkeelle. Projekti joutui kuitenkin jatkuviin ongelmiin, kun ohjaaja vaihtui pariin otteeseen ja käsikirjoitusta kirjoitettiin uudestaan kerta toisensa perään. Paul Fisher ja Tommy Swerdlow saivat kuitenkin lopulta kasaan kaikkia tyydyttäneen tekstin ja Joel Crawfordin ohjauksessa ääninäyttelijöiden esiintymisen nauhoitus ja elokuvan animointi käynnistyivät keväällä 2021. Nyt Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen lapsesta asti pitänyt Shrek-leffoista ja selvästi enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostuin tietty Saapasjalkakissasta hahmona. Pidin paljon hahmon omasta elokuvasta ja olen siitä asti odottanut jatko-osaa. Juuri kun ehdin jo menettää toivoni, jatko-osa varmistui. Vaikka olinkin skeptinen uudenlaisen animaatiotyylin takia, menin silti erittäin positiivisin mielin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta heti ensi-iltapäivänä.

Saapasjalkakissa on seikkailujen varrella menettänyt lähes kaikki yhdeksän elämäänsä ja nyt hänellä on enää yksi elämä jäljellä. Katti lähtee etsimään legendaarista toivomustähteä, saadakseen elämänsä takaisin. Avukseen hän tarvitsee vanhaa liittolaistaan Kitty Pehmotassua ja uutta tuttavuuttaan Perrito-koiraa.

Saapasjalkakissa tekee vihdoin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen paluun valkokankaille ja hahmon äänenä kuullaan tietty edelleen karismaattinen Antonio Banderas. Legendaarinen lainsuojaton ja seikkailusankari on vuosia nauranut päin kuoleman kasvoja, mutta kun Saapasjalkakissa saa tietää, että hänellä on vihoviimeinen elämä tassuissaan, muuttuu ääni kellossa. Myyttien toivomustähti pitää löytää mahdollisimman äkkiä ja uuden seikkailun varrella hahmo päätyy kokemaan varsinaisen henkisen kasvutarinan. Saapasjalkakissan matkaan tarttuvat ensimmäisestä elokuvasta tuttu viekas rosvo Kitty Pehmotassu (Salma Hayek), sekä uusi tuttavuus, innokas terapiakoira Perrito (Harvey Guillén), joka on aidosti sympaattinen ja hauska, vaikka hahmon kohdalla on iso riski, että hauva muuttuisi ärsyttäväksi.

      Oranssi kolli ei kuitenkaan ole ainoa toivomustähden perässä oleva, vaan Saapasjalkakissa, Kitty ja Perrito joutuvat matkansa varrella kohtaamaan taikaesineitä havittelevan Iso-Jaakko Person (John Mulaney), Kultakutrin (Florence Pugh) ja kolme karhua (Olivia Colman, Ray Winstone ja Samson Kayo), sekä palkkionmetsästäjäsuden (Wagner Moura), joka on ajoittain niin hurja ilmestys, ettei ihme, jos perheen pienimmät näkevät punasilmäisestä ja hyytävästi viheltelevästä sudesta painajaisia, sillä myös itse jännitin hahmon ollessa läsnä. Iso-Jaakko Perso taas on vekkulimpi pahis, joka on kylmäsydämisesti valmis pistämään alaisiaan lihoiksi saadakseen haluamansa. Kultakutria ja kolmea karhuakin hyödynnetään hyvin ja tämä erikoinen perhedynamiikka tuo lopulta yllättävää herkkyyttäkin mukaan.

Heti nähtyäni ensimmäisen Saapasjalkakissa-elokuvan ensimmäistä kertaa, olen toivonut sen saavan jatkoa. Jatko-osasta puhuttiin kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana niin vaihtelevaan sävyyn, että jossain kohtaa aloin jo menettää toivoani siitä, että se olisi koskaan tulossa. Olinkin jopa epäuskoinen ensi-iltapäivänä, astellessani elokuvasaliin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta. Samalla olin myös hieman pelokas, sillä vain viikkoa aiemmin ilmestynyt Avatar: The Way of Water (2022) oli osoittautunut valtavaksi pettymykseksi samanlaisen yli kymmenen vuoden odotuksen ja viivästymisten jälkeen. Ilokseni ja suureksi huojennuksekseni voin sanoa, että yhdentoista vuoden odotus todella palkitaan. Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus ei ole vain pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, vaan se myös päihittää ensimmäisen elokuvan! Kyseessä on myös viime aikoina aika yhdentekeviä tusinaleffoja ulos suoltaneen DreamWorks-animaatioyhtiön paras elokuva vuosiin.

Taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin viihdyttävä elokuva nappaa tiukasti mukaansa heti riemukkailla ensiminuuteillaan ja pitää otteessaan läpi vähän päälle puolitoistatuntisen keston. Vauhdikas seikkailu tarjoaa jatkuvasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, joissa on mietitty kaikenikäisiä. Osa huumorista naurattaa varmasti paremmin lapsikatsojia, kun taas jotkut komedialliset tilanteet kutkuttavat enemmän aikuisten nauruhermoja, varsinkin elämiensä menetyksestä masentuvan Saapasjalkakissan ylidramaattinen elämäkriisi. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja paikoitellen aidosti jännittäviä, erityisesti kun aiemmin mainitsemani susi astelee esiin varjoista. Menon ja meiningin keskellä elokuva osaa kuitenkin rauhoittua tarpeen vaatiessa ja syventyä hahmoihinsa ja etenkin heidän motiiveihinsa löytää toivomustähti ensimmäisenä. Elokuva hivuttautuu salakavalasti katsojan ihon alle ja muuttuukin ajoittain aidosti liikuttavaksi. Mukana on myös hyviä opetuksia siitä, että itse kunkin pitäisi välillä pysähtyä pohtimaan asioita, joita jo löytyy itseltä, sen sijaan että on jatkuvasti vain haalimassa ja haluamassa lisää.

Ennen elokuvaa olin varsin skeptinen sen visuaalisesta toteutuksesta. Tekijät ovat nimittäin hylänneet ensimmäisen Saapasjalkakissa-leffan, sekä samalla Shrek-elokuvien animaatiotyylin ja ovat halunneet tehdä Viimeisestä toivomuksesta enemmän Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffaa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) muistuttavan. Vaikka välillä elokuvaa katsoessani tuumin, että olisi ollut kiva, jos animaattorit olisivat pitäytyneet vanhassa tyylissä, lämpenin nopeasti uudelle ulkonäölle. Elokuva onkin lopulta visuaalisesti todella komeaa katseltavaa ja monet kuvat näyttävät suorastaan maalauksellisilta. Kaikki kuvasommittelusta värien ja valojen ja varjojen käyttöön on erittäin tyylikästä. Toimintakohtauksissa on välillä häiritsevää, kun kuvataajuutta vaihdellaan, jolloin välillä kuva liikkuu sulavasti, toisinaan hieman töksähtelevästi. Äänimaailma on myös mainio, vaikka Heitor Pereiran musiikit eivät olekaan yhtä riemastuttavaa rallatusta kuin Henry Jackmanin ykkösosassa. Joel Crawfordin ohjaus on sähäkkää ja Paul Fisherin ja Tommy Swerdlow'n käsikirjoitus on erittäin mainio tarinankerrontaa, replikointia ja hahmokäsittelyä myöten.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on riemastuttava ja suorastaan mahtava koko perheen seikkailu, joka päihittää edellisosan ja on DreamWorksin paras animaatioleffa vuosiin. Elokuva nappaa tiukasti mukaansa vauhdikkaan ja veikeän tarinansa kanssa, tarjoten paljon hupia kaikenikäisille. Aikuiskatsojat voivat huvittua Saapasjalkakissan elämäkriisistä, kun taas lapset voivat kikattaa hassujen hahmojen toilailuille. Huumorin vastapainona on yllättävänkin synkkiä juttuja ja sankaria jahtaava susi voi vihellyksineen ilmestyä vanhempienkin painajaisiin. Toimintaa ei puutu ja toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja sähäköitä, mutta onneksi leffa malttaa tasaisin väliajoin myös pysähtyä tutkimaan näitä hahmoja ja heidän motiivejaan toivomustähden kanssa. Elokuva onnistuu iskemään tunteisiin yllättävänkin lujaa. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia, vaikka toisinaan vaihteleva kuvataajuus voi häiritä tökkivyydellään. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus osoittautui yli vuosikymmenen odotuksen arvoiseksi leffaksi. Toivottavasti tämän myötä saamme myös vihdoin viidennen Shrek-elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Puss in Boots: The Last Wish, 2022, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Veren vangit (Interview with the Vampire - 1994)

VEREN VANGIT

INTERVIEW WITH THE VAMPIRE

Ohjaus: Neil Jordan

Pääosissa: Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst, Christian Slater, Antonio Banderas, Stephen Rea, Domiziana Giordano ja Thandiwe Newton

Genre: fantasia, kauhu

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Interview with the Vampire, eli suomalaisittain Veren vangit perustuu Anne Ricen samannimiseen kirjaan vuodelta 1976. Jo ennen kirjan julkaisua Paramount Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet, mutta projekti ei edennyt vuosiin, joten lopulta oikeudet päätyivät Warner Bros. Picturesin käsiin. Ricen itsensä kirjoittaman käsikirjoituksen pohjalta kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja Veren vangit sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta. Elokuva sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras lavastus ja musiikki) ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (naissivuosa ja musiikki), ja se voitti kaksi BAFTA-palkintoa (paras kuvaus ja lavastus), sekä yhden Razzie-palkinnon (huonoin parivaljakko). Itse en ollut aiemmin nähnyt Veren vankeja, vaikka se on kiinnostanut minua jo monia vuosia ja olen omistanut siitä Blu-ray -julkaisun. Nyt kun Ricen kirjan pohjalta on tekeillä televisiosarja Interview with the Vampire (2022-), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa elokuvan. 

Reportteri Daniel Molloy kohtaa vampyyrin nimeltä Louis de Pointe du Lac, joka kertoo reportterille elämäntarinansa siitä lähtien, kun hänestä tuli vampyyri 200 vuotta sitten.

Jälkikäteen elokuvaa kohtaan pettymystään osoittanut Brad Pitt näyttelee Louis de Pointe du Lacia, entistä plantaasiomistajaa, joka muutettiin vuonna 1791 vampyyriksi ja joka nykypäivänä kertoo reportteri Daniel Molloylle (Christian Slater) tarinaa elämästään kuolemansa jälkeen. Siitä huolimatta, että Pitt on kertonut kokeneensa leffan kuvaukset kurjaksi ajaksi ja että hän yritti keplotella itsensä ulos filmistä, tätä ei näy hänen roolityöstään. Tuohon aikaan vielä aika tuntemattoman Pittin uralle tuskin olisi edes tehnyt hyvää lähteä kävelemään tämän kokoisesta tuotannosta. Pitt tulkitsee hyvin traagista vampyyrihahmoaan, joka yrittää kovasti pysytellä erossa himostaan ihmisverta kohtaan. Hahmon moraalipohdintaa tutkitaankin leffan aikana mielenkiintoisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Tom Cruise Louisin vampyyriksi muuttavana Lestat de Lioncourtina, jolle ei tuota mitään ongelmia nauttia ihmisverta, Thandiwe Newton Louisin ja Lestatin palvelijana Yvettenä, Antonio Banderas ja Stephen Rea teatterivampyyreina Armandina ja Santiagona, sekä Kirsten Dunst yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan Claudia-tyttönä, joka myös muutetaan vampyyriksi. Cruise tekee todella erilaisen roolin eksentrisenä vampyyrina, joka ei malta odottaa, milloin pääsee seuraavan uhrinsa kimppuun ja paheksuukin Louisia tämän yrityksistä vastustaa kiusaustaan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti Dunst, joka nuoresta iästään hyppää taidokkaasti vaativan osansa vietäväksi.

Veren vangit osoittautui erittäin kiehtovaksi, joskin paikoitellen hieman liian hidastempoiseksi vampyyritarinaksi. Osalle katsojista voi tulla pettymyksenä, ettei kyseessä ole tavanomainen kauhuelokuva, jossa vampyyri esitettäisiin monsterina, joka yritetään tappaa, vaan filmi näyttää menoa vampyyrin näkökulmasta, esittäen tämän verenhimon ja kuolemattomuuden pikemmin traagisena kirouksena. Elokuva onkin usein varsin surumielinen. Veren vangit on osuva nimi elokuvalle, kuten on toki myös alkuperäinen Interview with the Vampire, tarinan kulkiessa Louisin kertojaäänen avulla eteenpäin, vampyyrin selostaessa elämäänsä haastattelunomaisesti.

Sen lisäksi, että elokuva on haikea, on siinä myös paljon eroottisia vivahteita. Erityisesti ilmestyessään vuonna 1994 Louisin ja Lestatin, kahden miehen väliltä löytyvä seksuaalinen elekieli oli varmasti todella rohkea ja erilainen ratkaisu vampyyrifilmissä. Elokuvasta löytyy samanlaista teatraalisuutta ja goottiromantiikkaa, joka oli tuotu takaisin vampyyrigenreen pari vuotta aiemmin Bram Stokerin Dracula -filmissä (Bram Stoker's Dracula - 1992). Toteutustapa lumosi minut usein ja näiden vampyyreiden kronikan vietäväksi uppoutuu helposti.

Elokuva ei pahemmin kiirehdi rytmityksensä kanssa, vaan se kulkee hiljaa omalla painollaan eteenpäin. Pääasiassa ratkaisu on hyvä, mutta välillä leffa kaipaisi pientä potkua etenemiseensä. Pari kertaa elokuva päättää kuitenkin ravistella katsojaa oikein kunnolla. Ensimmäinen puolisko menee nopeasti, Lestatin opettaessa Louisille vampyyrielämää ja Louisin yrittäessä torjua kasvavaa himoaan. On myös mielenkiintoista, kun Claudia-tyttö tuodaan mukaan kuvioihin ja mitä moraalikysymyksiä se herättää. Toinen puolisko elokuvasta ei ole yhtä vahva, mutta se vie kertomuksen silti mainiosti päätökseensä. 

Elokuvan on ohjannut Neil Jordan, joka rakentaa mystistä ilmapiiriä taidokkaasti. Vaikkei kyseessä ole selvä kauhuteos, hän tuo kauhuelementtejä mukaan silloin tällöin ja tekee muutamista kohtauksista oivan jännittäviä. Anne Ricen käsikirjoitus on mainio ja on hienoa, että ennakkopeloistaan huolimatta hän uskalsi pitää mukana pääkaksikon homoseksuaalisen vivahteen, vaikka aluksi kirjoittikin Louisin naiseksi käsikirjoitukseen, uskoessaan, ettei Hollywood suostuisi muuhun kuin heteroerotiikkaan. Veren vangit on myös hyvin kuvattu. Valaisua hyödynnetään tyylikkäästi ja lavasteet ja asut ovat suorastaan upeat. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja erikoistehosteetkin ovat oivalliset. Äänimaailma on taitavasti rakennettu, joskin Elliot Goldenthalin säveltämät musiikit eivät erotu pahemmin tai jää mieleen.

Yhteenveto: Veren vangit on erittäin mainio ja oivallisen erilainen vampyyritarina. Tavanomaisen kauhukertomuksen sijaan elokuva on aika haikea ja surumielinen, esittäessään vampyyriutta enemmänkin tragedian keinoin. Leffasta löytyy myös vahvaa eroottista vivahdetta ja etenkin Louisin ja Lestatin väliset seksuaaliset eleet, ilmeet ja sanat luovat jännitettä, jollaista vampyyrielokuvissa ei olla oikeastaan nähty - etenkään vuonna 1994. Tarina kulkee rauhassa omalla painollaan eteenpäin ja vaikka filmi onkin koukuttava ja kiehtova, välillä se kaipaisi pientä lisäpotkua. Ensimmäinen puolisko onkin vahvempi kuin toinen. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaikuttavasti ja varsinkin Tom Cruise yllättää eksentrisenä vampyyrinä. Cruisea tuskin enää nähtäisiin vastaavassa roolissa. Teknisiltä puoliltaan elokuva toimii oivallisesti tyylikästä kuvausta ja upeita lavasteita ja asuja myöten. Jos et ole nähnyt Veren vankeja ja haluat kokea erilaisen vampyyrielokuvan, joka ei nojaudu niinkään kauhuun, vaan enemmän kuolemattomien verenimijöiden kirouksen traagisuuteen, suosittelen filmiä lämpimästi. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, millainen teos tulevasta televisiosarjasovituksesta kuoriutuu...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Interview with the Vampire, 1994, Geffen Pictures

Arvostelu: The Expendables 3 (2014)

THE EXPENDABLES 3

Ohjaus: Patrick Hughes

Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Mel Gibson, Dolph Lundgren, Wesley Snipes, Antonio Banderas, Randy Couture, Harrison Ford, Arnold Schwarzenegger, Jet Li, Terry Crews, Kellan Lutz, Ronda Rousey, Glen Powell, Victor Ortiz ja Kelsey Grammer

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Toimintastarojen tähdittämä The Expendables (2010) oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. The Expendables 2 (2012) menestyi vielä edeltäjäänsä paremmin, joten kolmososan teko lähti heti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta The Expendables 3 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva ei saanut kummoista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut edeltäjiensä veroinen taloudellinen hitti - osittain sen takia, että jo pari viikkoa ennen ilmestymistä koko elokuva vuoti nettiin hyvällä kuvanlaadulla, missä sen arveltiin saaneen jopa lähes 200 000 katselua ensimmäisenä päivänä. Itse katsoin elokuvan vasta vuokralta ja pidin sitä aika keskinkertaisena toimintaleffana. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa neljännen filmin voimin, päätin katsoa The Expendablesit läpi ja arvostella ne. Noin puolitoista kuukautta kakkosleffan jälkeen katsoin The Expendables 3:n.

Vapautettuaan yhden Expendables-tiimin jäsenistä vuosien vankeudesta, ryhmä lähetetään kohtaamaan tähän asti pahimman vastustajansa, yhden ryhmän perustajista, Conrad Stonebanksin.

Sylvester Stallone, Jason Statham, Dolph Lundgren, Randy Couture ja Terry Crews palaavat rooleihinsa Expendables-tiimin jäseninä Barney Rossina, Lee Christmasina, Gunner Jenseninä, Toll Roadina ja Hale Caesarina, minkä lisäksi aiemmista filmeistä tutut Jet Li ja Arnold Schwarzenegger käyvät pistäytymässä Yin Yangina ja Trench Mauserina. Bruce Willisin esittämä Church ainoastaan mainitaan, Willisin pyytäessä esiintymisestään liian kovaa liksaa, jolloin hahmo kirjoitettiin ulos elokuvasta ja korvattiin Harrison "Indiana Jones" Fordin esittämällä CIA:n operaatiojohtaja Drummerilla. Vanhat tutut hoitavat hommansa yhä ihan menevästi, joskin samaa intoa ei tunnu enää löytyvän leffasarjaa kohtaan kuin aiemmin.

     Karismaattisen Fordin lisäksi tulokkaina leffasarjaan saapuvat myös Wesley Snipes pitkään vankeudessa lusineena Doctor Deathina, Antonio Banderas hölösuisena Galgona, huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon voittanut Kelsey Grammer Barneyn tuttuna Bonapartena, sekä Mel Gibson tämänkertaisena vihollisena, yhtenä Expendables-joukon alkuperäisenä jäsenenä, Conrad Stonebanksina. Snipes on elokuvan parasta antia, hypäten tyylillä huipputappajan osaansa. Banderas tuo mukaan kelpo huumoria, Gibsonin toimien oivana roistona. Grammerin Razzie-voitto tuntuu pahasti liioitellulta, etenkin kun hänen ruutuaikansa on todella vähäinen. Elokuvassa oli alun perin tarkoitus esiintyä myös Jackie Chan, Nicolas Cage ja Milla Jovovich, mutta harmillisesti nämä suunnitelmat eivät toteutuneet.

The Expendables 3 lähtee mainiosti liikkeelle vauhdikkaalla toimintakohtauksella, jossa Barney ja kumppanit vapauttavat Doc Deathin junavankilastaan. Kohtaus nappaa hyvin mukaansa ja lupailee viihdyttävää leffaa, jossa vanhat äijät heittävät huonoa läppää samalla, kun ampuvat roistoja kumoon - jopa silloin, kun pahispuolen aseeton edustaja yksinkertaisesti vain poistuu vessasta yhä housut kintuissa. Elokuva kuitenkin menettää vetoaan, mitä pidemmälle se etenee. Jossain kohtaa Barney päättää hajottaa Expendables-ryhmän, pelätessään, että tämä homma voisi koitua hänen kamujensa kuolemaksi, joten sen sijaan hän pestaa nuoria ja kokemattomampia tyyppejä (Kellan Lutz, Ronda Rousey, Glen Powell ja Victor Ortiz) auttamaan häntä. Heidän elämänsä eivät kaiketi merkitse Barneylle mitään.

Jo leffasarjan toisessa osassa hyödynnettiin tylsästi nuorta sotilashahmoa (Liam Hemsworth), jonka ainoa funktio oli lopulta vain toimia motivaattorina vanhoille äijille ja samaa kikkaa kokeillaan myös tässä. Katsojaa ei kuitenkaan saada kiinnostumaan tästä uudesta nelikosta yhtään, joten menossa ei tunnu olevan painoarvoa. Kun nelikko tuodaan mukaan, leffan taso laskee huomattavasti. Viihdearvo hiipuu ja elokuva muuttuu jopa raskassoutuiseksi. Lopputaistelu onnistuu sentään hieman koukuttamaan uudestaan, mutta silloinkin tykitys ja tulitus muuttuu nopeasti tylsän itseään toistavaksi ja jännityksettömäksi mekastukseksi. Monelle toimintafanille voi myös tulla pettymyksenä, kuinka verettömiä taistelut ovat.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Patrick Hughes, joka on The Expendables 3:n jälkeen tehnyt ihan veikeän The Hitman's Bodyguardin (2017) ja sen kehnohkon jatko-osan Hitman's Wife's Bodyguardin (2021). Harmillisesti Hughesin työ ei ole kummoista tässä. Hän ohjaa toimintakohtauksia ihan sujuvasti, muttei saa niihin tunnetta, vaan homma jää vain totaalisen pintapuoliseksi rymistelyksi. Tähän vaikuttaa toki Stallonen, Creighton Rothenbergerin ja Katrin Benediktin heikko käsikirjoitus. On toki väärin olettaa, että tällaisen filmin teksti olisi tätä laadukkaampi, mutta silti toivoisin, että kolmikon rustaama juoni olisi edes hieman kiinnostavampi. Sentään he ovat kirjoittaneet ihan hauskoja kettuiluja hahmojen välille. Elokuva on ihan toimivasti kuvattu, siinä on kelpo lavasteita, asuja ja maskeerauksia ja äänimaailma rymistelee mukavasti. Erikoistehosteet ovat pääasiassa sujuvat, mutta paikoitellen räjähdyksistä paistaa läpi digitaalisuus.

Elokuvasta on olemassa muutamaa minuuttia pidempi Extended Cut, joka sisältää lähinnä kuvia pahiksista, joihin luodit osuvat, siistitymmän teatteriversion leikatessa tällaisista otoksista pois. Kokonaan uusia kohtauksia versiosta ei löydy, jos ei lasketa Expendables-tiimin tappamaa vessassa-kävijä-parkaa.

Yhteenveto: The Expendables 3 on kelvollisesta alusta ja lopustaan huolimatta aika heikko toimintarymistely, jossa leffasarjan vetovoima alkaa tosissaan hiipua. Stallonesta ja kumppaneista ei löydy samaa intoa elokuvaa kohtaan kuin parissa aiemmassa osassa. Näyttelijäkaartin pelastavina tekijöinä toimivatkin tulokkaat Wesley Snipes, Mel Gibson, Harrison Ford ja Antonio Banderas, joista erityisesti Snipes ja Banderas heittäytyvät hyvin rooliensa vietäväksi. Tämänkertainen tarina on aika yhdentekevä ja muuttuu jopa hieman pitkäveteiseksi, kun nuoret sotilaat tuodaan mukaan. Katsojana ei pahemmin jaksa välittää tapahtumista. Toimintakohtaukset ovat ajoittain ihan viihdyttäviä, mutta turhan verettömiä ja siistittyjä, sekä vähän liian yksitoikkoisia tykityksessään. Tekninen osasto toimii passelisti, joskin erikoistehosteista näkyy digitaalisuus. Jos aiemmat The Expendables -rainat iskivät lujaa, kolmososa tuskin on poikkeus. Nyt jään ihan mielenkiinnolla odottamaan tulevaa neljättä elokuvaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Expendables 3, 2014, Lionsgate, Millennium Films, Nu Image Entertainment GmbH, Davis-Films, Ex3 Productions, Fipex Holding, Nu Boyana Film Studios

Arvostelu: Uncharted (2022)

UNCHARTED

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Tom Holland, Mark Wahlberg, Antonio Banderas, Tati Gabrielle, Sophia Ali, Manuel de Blas, Steven Waddington, Rudy Pankow ja Pilou Asbæk

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Uncharted perustuu Naughty Dogin samannimiseen pelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2007 pelillä Uncharted: Drake's Fortune. Jo vuotta myöhemmin Sonyn tuottaja Avi Arad ryhtyi työstämään elokuvasovitusta pelien pohjalta. Thomas Dean Donnelly ja Joshua Oppenheimer alkoivat kirjoittamaan elokuvaa, mutta heidät korvattiin pari vuotta myöhemmin David O. Russellilla, jonka oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Russell päätti kuitenkin tehdä Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012), joten hänen tilalle pestattiin Neil Burger, joka taas jätti projektin tehdäkseen Divergent - Outolinnun (Divergent - 2014). Seth Gordon valittiin uudeksi ohjaajaksi, mutta hän päätyikin tekemään Baywatchin (2017). Gordonia seurasi Shawn Levy, joka halusikin ohjata Free Guyn (2021), sekä Dan Trachtenberg ja Travis Knight, jotka molemmat lähtivät projektista. Käsikirjoitusta olivat työstämässä mm. Marianne ja Cormac Wibberley, David Guggenheim, Mark Boal ja Joe Carnahan, kunnes Rafe Judkins, Art Marcum ja Matt Holloway saivat tehtyä tekstin, joka miellytti studiota. Ruben Fleischer palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua maaliskuussa 2020... mutta ne jouduttiin keskeyttämään välittömästi alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat heinäkuussa ja nyt monen vuoden viivästymisen jälkeen Uncharted on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Olen itse pariin otteeseen pelannut jotain Uncharted-peliä, mutten ole sen enempää perehtynyt aiheeseen. Kiinnostuin silti filmistä, kun kuulin sellaisen olevan tulossa, mutta elokuvan kokema tuotantohelvetti sai minut laskemaan odotuksiani huomattavasti. Menin katsomaan Unchartedin lopulta IMAXiin muutamaa päivää ensi-illan jälkeen.

Baarimikkona työskentelevä Nathan Drake lyöttäytyy yhteen Victor "Sully" Sullivanin kanssa löytääkseen kadoksissa olevan isoveljensä Samin, sekä löytöretkeilijä Magalhãesin mittavan kulta-aarteen.

Siitä huolimatta, että pelisarjan innokas fani Nathan Fillion yritti vuosia päästä tähdittämään Uncharted-elokuvaa ja teki jopa yllättävänkin mainion fanifilmin, saaden pelien fanit puolelleen, studio päätti palkata Nathan Draken rooliin Spider-Man -tähti Tom Hollandin. Vaikka aluksi minua harmitti Fillionin puolesta, ettei hän saanut roolia ja koin Hollandin liian nuoreksi elokuvaan, Holland onnistui nopeasti voittamaan minut puolelleen. Hän on jo osoittanut pätevyytensä filmitähteydessä supersankarina ja tekee nyt saman seikkailijana. Vetreä Holland pistää tutulla tavalla itsensä täysillä likoon ja on kiva nähdä päätähden oikeasti tekevän stunttejaan.

     Kun elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan yli kymmenen vuotta sitten, Mark Wahlberg oli pitkään ehdolla pääosaan Nathaniksi. Elokuvan teossa kesti kuitenkin niin kauan, että Wahlberg todettiin liian vanhaksi rooliin ja niinpä hän joutuu tyytymään Nathanin pestaavan Victor Sullivanin, eli kavereille ihan vain Sullyn osaan. Wahlbergin valinta pistää fanit varmasti nostelemaan kulmakarvojaan, mutta itse totuin häneenkin hyvin nopeasti. Hollandin ja Wahlbergin kettuilukemia toimii heti hilpeästi, minkä ansiosta kaksikkoa seuraa mielellään.

Elokuvassa nähdään myös Antonio Banderas Magalhãesin aarteen perässä olevana Santiago Moncadana, Tati Gabrielle tätä seuraavana Jo Braddockina, sekä Sophia Ali Nathanin ja Sullyn matkaan tarttuvana Chloe Frazerina. Gabrielle ja Ali toimivat oivallisesti rooleissaan, mutta Banderas jättää kylmäksi pahisosastolla. Banderas on kyllä lahjakas näyttelijä, mutta jopa hänelle tuottaa vaikeuksia saada mitään irti tylsästä hahmostaan.

Unchartedin pitkä tuotantohelvetti ohjaajanvaihdosten ja useiden käsikirjoitusten kera sai minut epäilemään vahvasti elokuvan onnistumisen puolesta, mutta yllättäen kyseessä onkin ihan kelvollinen aarrejahti, joka viihdyttää tarpeeksi toimivasti läpi kahden tunnin kestonsa. Seassa on kaikkea, mitä kunnon Indiana Jones -jäljitelmältä sietääkin odottaa. On vanhojen karttojen tutkimista, ikivanhoja esineitä jotka toimivat avaimina, ansojen täyttämiä salakäytäviä, eksoottisia lokaatioita ja toki omaa etuaan ajavia takinkääntäjiä. Tarina kulkee todella tuttuja latuja ja ainoat juonenkäänteet syntyvät muka-yllättävistä petturuuksista. Tosin eipä niitä voi käänteiksi kutsua, sillä heti alussa Sully varoittaa Nathania, että tällä alalla keneenkään ei voi luottaa.

Ongelmineenkin Uncharted tarjoaa mukavaa eskapismia, joka saa parin tunnin ajaksi unohtamaan arjen huolet ja uppoutumaan seikkailun vietäväksi. Tällaisia "vanhanaikaisia" aarteenmetsästysrainoja ei oikein tehdä enää ja kenties siksi genren kaikki kliseet listalta rastiva Uncharted tuntui niin piristävältä. Tunnelma on oivallisesti rakennettu. Seikkailun kepeä henki on vahvasti läsnä ja välillä seassa on ihan jännittäviäkin vähältä piti -tilanteita. Kaikki johtaa kohti täysin älyvapaata loppuhuipennusta, joka piti tarkoituksellisella hölmöydellään hymyn visusti huulillani.

Monen mutkan kautta ohjaajan hommiin päätyi lopulta Zombielandin (2009) ja Venomin (2018) tehnyt Ruben Fleischer, joka hoitaa tonttinsa ihan kelvollisesti. Käsikirjoittajatrio Judkins-Marcum-Hollowayn teksti ei huimaa päätä ja jotkut repliikit kuulostavat siltä kuin kirjoittajat pitäisivät katsojaa tyhminä, mutta sentään he pitävät filmiä tarpeeksi monipuolisena tapahtumien ja paikkojen puolesta. Lisäksi kolmikko on keksinyt useamman jutun, jotka toistuvat oivallisesti pitkin elokuvaa, kuten Nathanin sytkäri, joka ei meinaa millään toimia, kun sitä tarvitsisi. Uncharted on toimivasti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustajat onnistuvat vähitellen muovaamaan Nathanin näyttämään peliesikuvaltaan. Erikoistehosteiden taso vaihtelee pitkin elokuvaa, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit lisäävät seikkailun tuntua.

Yhteenveto: Uncharted on vikoineenkin kelpo seikkailuelokuva, joka viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Indiana Jonesin jalanjäljissä kulkeva filmi käy läpi aarteenmetsästysleffojen kliseelistan kohta kohdalta, mutta eipä se kauheasti haittaa, sillä tällaisia leffoja näkee nykyään niin harvakseltaan. Salaisissa, ansojen täyttämissä tunneleissa hiippailu soihtu kädessä ja erilaisten vuosisatoja vanhojen pulmien ratkominen pitivät minut sujuvasti mukanaan ja elokuvan loppuhuipennus on niin hilpeän pöljä, etten voinut olla nauttimatta siitä. Tom Holland ja Mark Wahlberg toimivat lopulta yllättävänkin menevästi pääkaksikkona, mutta Antonio Banderas tuottaa harmillisen pettymyksen roiston roolissa. Käsikirjoituksesta löytyvät päivänselvät ongelmansa ja efektiensä puolesta leffa näyttää aika ajoin viimeistelemättömältä, mutta lopputulos ajaa asiansa tarpeeksi hyvin. Massayleisölle ja monille pelien faneille Uncharted-elokuva tuntuu uppoavan erittäin hyvin ja elokuva nousi heti vuoden tähän asti menestyneimmäksi Hollywood-tuotokseksi. Jatkoa on jo luvattu ja katson sellaisen kyllä ihan sujuvasti.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Uncharted, 2022, Columbia Pictures, Atlas Entertainment, Arad Productions, PlayStation Productions, Ayuntamiento de Madrid, Naughty Dog, Sony Computer Entertainment America