Arvostelu: Blade II (2002)

BLADE II

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Wesley Snipes, Kris Kristofferson, Norman Reedus, Leonor Varela, Ron Perlman, Thomas Kretschmann, Luke Goss, Matt Schulze, Donnie Yen, Marit Velle Kile, Daz Crawford, Tony Curran, Karel Roden ja Santiago Segura

Genre: toiminta, kauhu

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Blade (1998) oli hieman ristiriitaisista arvioistaan huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja Stephen Norrington ei kuitenkaan halunnut tehdä jatko-osaa, joten hänen tilalle palkattiin Guillermo del Toro. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001 ja lopulta Blade II sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, maaliskuussa 2002. Elokuva oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, mutta tämäkin osa sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse näin Blade II:n pian sen jälkeen, kun olin katsonut ykkösosan ja pitänyt siitä paljon. Pidin jatko-osastakin ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo vuosia. Nyt kun Marvel työstää uutta Blade-elokuvaa (2025), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat filmit uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Blade II:n noin kuukausi ensimmäisen elokuvan jälkeen.

Kun uudenlaiset mutanttivampyyrit uhkaavat niin ihmiskunnan kuin vampyyrien tulevaisuutta, Bladen täytyy liittoutua aiempien vihollistensa kanssa pysäyttääkseen tämän uuden vaaran.

Wesley Snipes tekee paluun ihmis-vampyyri-hybridi Bladen rooliin ja jatkaa samalla ihailtavalla vimmalla ja antaumuksella, mitä hän tarjosi ensimmäisessäkin elokuvassa. Snipes hakkaa ja potkii menemään erittäin siististi ja häntä on toistamiseen suuri ilo seurata tänä hahmona. Blade on parhaillaan jatkamassa sotaansa vampyyreitä vastaan, kun hän joutuukin auttamaan vastustajiaan, kun uusi vihollinen saapuu kaupunkiin. Asetelma on mielenkiintoinen ja on hauskaa nähdä Bladen tekevän yhteistyötä vihaamiensa tyyppien kanssa.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekee myös Kris Kristoffersonin esittämä Whistler, siitä huolimatta, että ykkösleffa vihjaili hänen kuolleen. Hänen poissaollessaan Blade on rekrytoinut avukseen nuoren ja koppavan Scudin, jota näyttelee myöhemmin The Walking Dead -zombisarjasta (2010-2022) kuuluisaksi noussut Norman Reedus. Muita uusia tuttavuuksia ovat muinainen vampyyrijohtaja Damaskinos (Thomas Kretshmann), hänen tyttärensä Nyssa (Leonor Valenar) ja Bladen tappamiseksi koulutettu Bloodpack-vampyyritiimi, johon kuuluvat Reinhardt (Ron Perlman), Chupa (Matt Schulze), Asad (Danny John-Jules), Snowman (Donnie Yen), Verlaine (Marit Velle Kile), Lighthammer (Daz Crawford) ja Priest (Tony Curran), jotka joutuvat tekemään yhteistyötä Bladen kanssa päihittääkseen uudenlaisen mutanttivampyyrin, Jared Novakin (Luke Goss), joka tappaa niin ihmisiä kuin vampyyrejä ja muuttaa uhrinsa itsensä kaltaisiksi hirviöiksi. Kristofferson jatkaa hyvää työtään Whistlerinä, jota hyödynnetään tällä kertaa hyvin eri tavalla. Reedus, Valenar, Perlman ja Goss hyppäävät oivallisesti menoon mukaan. Suuri osa Bloodpack-joukon hahmoista jää yksiulotteisiksi pahveiksi ja on sääli, ettei kamppailulajimestari Donnie Yen pääse missään kohtaa ottamaan miehestä mittaa Snipesin kanssa.

Blade II on aika lailla yhtä hyvä elokuva kuin edeltäjänsä, mutta sanoisin, että suosin ensimmäistä Bladea hitusen tämän kakkososan yli. Ensimmäisen filmin tapaan se on erittäin mainio toimintaa ja kauhua yhdistelevä sarjakuva-adaptaatio. Siinä on oivallisen erilainen kertomus ja asetelma, mutta homma toimii silti pätevänä jatkumona ykkösleffan aloittamalle sarjalle. Bladen ja vampyyrien pakotettu liittoutuminen on tosiaan mielenkiintoinen konsepti ja sitä hyödynnetään oivallisesti. Hahmojen viha toisiaan kohtaan tarjoaa kelpo huumoria synkkyyden keskelle, mutta myös toimivaa jännitettä, katsojan ollessa varma, että joukkojen toinen osapuoli päätyy vielä pettämään toisen - aivan kuin hahmoilla ei olisi jo tarpeeksi huolehdittavaa uuden, voimakkaan vihollisen takia.

Jared Novak ja hänen muuttamansa uhrit tarjoavat hyviä mörököllejä nimikkosankarin pään menoksi, sekä tehokkaan tiivistunnelmaisia hetkiä. Blade II on hieman edeltäjäänsä kauhupainotteisempi elokuva (erityisesti eräs viemärikohtaus on onnistuneen jännittävä), mutta samalla se tarjoaa myös enemmän vauhdikasta toimintaa. Ykköselokuvan tavoin jatko-osankin taistelut ovat sähäköitä ja tyylikkäitä, kuten myös varsin verisiäkin. Tätäkään Marvel-leffaa ei ole tehty lapsikatsojille, vaan ilmestymisvuonna 2002 nuorempien sarjisfanien täytyi tyytyä pelkkään Spider-Man - Hämähäkkimieheen (Spider-Man - 2002). Varttuneemmalle Marvel-fanille elokuva tarjoaa paljon herkkua parin tunnin edestä. Aika kuluu tämänkin parissa vauhdilla.

Stephen Norringtonin kieltäydyttyä Blade II:n ohjaamisesta, puikkoihin valittiin Guillermo del Toro, joka on nappivalinta hommaan. Del Toro sopii erinomaisesti vampyyritoiminnan tekijäksi ja esittelee vahvaa visionäärisyyttään fantasiaosastolla, mistä hänet tultaisiin myöhemmin tuntemaan muun muassa Hellboyn (2004) ja Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno - 2006) myötä. David S. Goyer jatkaa mainiota työtään käsikirjoittajana, eikä sorru kierrättämään edellisen osan tarinallisia kuvioita. Leffa on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Valaisua hyödynnetään onnistuneesti ja niin lavasteet, asut kuin maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erikoistehosteet ovat paikoitellen parhaat päivänsä nähneet, joskin efektit ovat parantuneet ykkösleffan digimössöistä. Äänimaailma rymistelee tehokkaasti ja Marco Beltrami tunnelmoi hyvin musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade II, 2002, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Imaginary Forces, Justin Pictures, Linovo Productions GmbH & Co. KG, Milk & Honey Pictures, Pacific Title and Art Studio

Arvostelu: Gran Turismo (2023)

GRAN TURISMO

Ohjaus: Neill Blomkamp

Pääosissa: Archie Madekwe, David Harbour, Orlando Bloom, Djimon Hounsou, Geri Halliwell, Darren Barnet, Maeve Courtier-Lilley, Daniel Puig, Josha Stradowski, Takehiro Hira ja Thomas Kretschmann

Genre: urheilu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

Gran Turismo perustuu tositapahtumiin Jann Mardenboroughista, videopelaajasta, josta tuli kilpa-autokuski, sekä Polyphone Digitalin kehittelemään samannimiseen videopelisarjaan (1997-). Vuonna 2013 Sony-yhtiö ilmoitti tekevänsä elokuvaa videopelien pohjalta. Alun perin Joseph Kosinskin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta kun esituotanto venyi, Kosinski poistui projektista ja hänet korvattiin Neill Blomkampilla. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja nyt Gran Turismo saapuu elokuvateattereihin. Itselleni videopelit olivat tuttuja vain nimeltä ja kiinnostuinkin elokuvasta sen ohjaajan ja näyttelijöiden takia. Traileri ei vakuuttanut minua, mutta kävin silti uteliain mielin katsomassa Gran Turismon sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Jann Mardenborough on lapsesta asti pelannut Gran Turismoa ja haaveillut urasta oikeana kilpakuskina. Tähän syntyy tilaisuus, kun Nissanin markkinoija Danny Moore keksii järjestää kisan, jossa kaikista parhaat Gran Turismo -pelaajat kilpailevat mahdollisuudesta päästä aidoksi Nissanin kuskiksi kisoihin ympäri maailman.

Elokuvan pääroolissa Jann Mardenboroughina nähdään uraansa vasta aloitteleva, muun muassa Midsommar - loputtoman yön (Midsommar - 2019) sivuroolista tuttu Archie Madekwe. Madekwe yllättää ja vakuuttaa onnistuneesti roolissaan nuorena miehenalkuna, joka on vuosia unelmoinut urasta ehtana kilpa-ajajana, pelatessaan tuntitolkulla autokilpailusimulaattori Gran Turismoa. Kun hänelle kehkeytyy tilaisuus toteuttaa haaveensa, hän tarttuu siihen tietty heti. Jann on välittömästi pidettävä tyyppi, jota kannustaa alusta saakka onnistumaan ja todistamaan epäilijänsä vääriksi. Samalla hänen on kuitenkin myönnettävä itselleen, että vaikka hän periaatteessa tuntee autot ja radat kuin omat taskunsa, on täysin erilaista olla parisataa kilometriä tunnissa kulkevan auton kyydissä, kun jokainen virheliike voi johtaa vakavaan onnettomuuteen kuin istua kotona turvallisesti peliohjaimen ja ruudun ääressä, jolloin virheiden jälkeen voi yksinkertaisesti aloittaa uudestaan. Itse todellinen Jann Mardenborough toimii muuten elokuvassa hahmonsa stunt-kuskina.

     Sivurooleissa nähdään myös muun muassa Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Orlando Bloom Nissanin markkinointia hoitavana kilpailuidean isänä Danny Moorena ja Netflixin Stranger Things -hittisarjasta (2016-) tuttu David Harbour pääinsinöörinä ja pelaajien kouluttajana Jack Salterina, sekä Djimon Hounsou ja Geri Halliwell Jannin vanhempina, Maeve Courtier-Lilley Jannin ihastuksenkohteena Audreyna, Takehiro Hira Gran Turismo -pelin luojana Kazunori Yamauchina ja Darren Barnet ja Josha Stradowski Jannin pahimpina kilpailijoina, ylimielisenä Mattynä ja pröystäilevällä kullatulla autolla kaahailevana Capana. Sivunäyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, mutta parhaiten suoriutuvat karismaattinen Harbour vekkulina mentorihahmona, sekä Hounsou pojalleen eri suuntaa toivovana isänä. Sivuhahmot jäävät kuitenkin pääasiassa aika yksiulotteisiksi.

Tämän pettymysten täyttämän elokuvavuoden aikana olen päässyt yllättymään positiivisesti todella harvoin. Enpä olisi uskonut, että yksi näistä yllättäjistä olisi Gran Turismo. Kyseessä on varsin kaavamainen altavastaajatarina, mutta silti hämmentävän toimiva sellainen. Ei elokuva ole yhtä säväyttävä autourheiluteos kuin vaikkapa kymmenen vuoden takainen Rush (2013) tai Christian Balen tähdittämä Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019), mutta kyllä se hakkaa videopeleihin myöskin perustuvan Need for Speed -rainan (2014) kevyesti. Vaikkei tarina tarjoakaan erityisiä yllätyksiä, on se silti erittäin mukaansatempaava ja kahden tunnin ja vartin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla. Ainoastaan loppupään pakollinen draama ennen finaalia tökkii. Sen lisäksi, että osio velloo jopa liikaa melodramaattisuudessa, elokuvantekijät ovat päättäneet hyödyntää osuutta varten tosielämän onnettomuutta, jossa kilpailua seurannut katsoja kuoli. Onnettomuus tapahtui vasta pari vuotta sen jälkeen, mihin elokuvan tapahtumat huipentuvat.

Kilpa-autoelokuva toki kaatuisi jo siihen, jos sen kilpakohtaukset eivät toimisi. Gran Turismo tarjoaa kuitenkin tyylikästä, vauhdikasta ja ajoittain varsin jännittävääkin kaahailua. Stuntit ovat näyttäviä ja rattien takana olevien kuskien ammattitaitoa ei voi olla kehumatta, heidän kun kuitenkin täytyy esittää tarkkaan suunniteltu koreografia arvaamattomana taisteluna pokaalista. Parasta kisakohtauksissa on kuitenkin se, kuinka pelistä tuttuja visuaalisia kikkoja on saatu mukaan. Katsoja viedään jatkuvasti Jannin pään sisälle, kun tämä yrittää rentouttaa itseään kuvittelemalla kilpailutilanteen pelkäksi peliksi. Autojen yläpuolella näkyy digitaalisia numeroita, jotka kertovat, millä sijalla kukin on, minkä lisäksi Jann esimerkiksi näkee tiellä viivoina parhaat mahdolliset reitit ohittaa kilpailijansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Neill Blomkamp, jonka esikoisleffa District 9 (2009) on yksi 2000-luvun parhaista scififilmeistä. Blomkampin seuraavat elokuvat eivät olleet yhtä vakuuttavia ja hänen edellistyönsä, kauhuraina Demonic (2021) jäi mitättömän pienelle huomiolle. Gran Turismon kautta Blomkamp vakuuttaa jälleen, joskin draamapuoli äityy turhankin masentavaksi vellomiseksi. Jason Hallin ja Zach Baylinin laatima käsikirjoitus on heikkouksista huolimatta toimiva ja pidän erityisesti sen teemasta, että usein ylenkatsotuista videopeleistä voi oppia asioita, joita voi hyödyntää oikeassakin elämässä. Gran Turismo on myös hyvin kuvattu, sekä tarpeeksi sujuvasti leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat pääasiassa oivalliset, mutta välillä hieman häiritsee, kuinka hahmoilla näyttäisi olevan käytössään nykyhetken teknologiaa, vaikka elokuva sijoittuu kymmenen vuoden päähän menneisyyteen. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma jylisee mukavasti. Lorne Balfen ja Andrew Kawczynskin sävellykset tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta pääasiassa musiikeista jää päähän Jannin useasti kuuntelema Enyan Orinoco Flow ja Jackin kuuntelema Black Sabbathin Paranoid.

Yhteenveto: Gran Turismo on kaavamainen altavastaajatarina, mutta silti yllättävänkin toimiva ja mukaansatempaava autourheiluelokuva. Elokuvan kiinnostava premissi nappaa heti mukaansa. Jos leffan ei tietäisi perustuvan tositapahtumiin, tarina todelliseksi kilpa-ajajaksi muovautuvasta videopelaajasta voisi tuntua täysin älyttömältä ja mahdottomalta. Elokuva kuitenkin sisältää hyvän teeman siitä, että usein ylenkatsotuista peleistä voi oppia ihan oikean elämän taitoja. Vaikka leffa pohjautuukin enemmän tositarinaan, on siihen onnistuneesti sisällytetty visuaalisia juttuja itse pelistä. Kilpailukohtaukset ovat toinen toistaan vauhdikkaampia, tyylikkäämpiä ja jännittävämpiä. Elokuva viihdyttää pääasiassa mainiosti läpi kahden tunnin ja vartin kestonsa, mutta ennen finaalia nähtävä tosielämän onnettomuuteen liittyvä synkistely muuttuu turhankin melodramaattiseksi. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti, Archie Madekwen viestiessä potentiaalisesti lupaavasta elokuvaurasta. Suuri osa hahmoista jää aika yksiulotteisiksi, mutta sentään päähahmo Jannista on kirjoitettu kiinnostava ja hänen ja David Harbourin esittämän Jackin välille muodostuva yhteys toimii. Gran Turismoa voikin lämpimästi suositella niin videopelin faneille kuin myös autourheilun ystäville ja tositapahtumiin perustuvista elokuvista kiinnostuneille. The Super Mario Bros. Movien (2023) ja The Last of Us -televisiosarjan (2023-) jälkeen Gran Turismo vahvistaa kuluneen vuoden asemaa kaikkien aikojen parhaana vuotena videopeliadaptaatioille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gran Turismo, 2023, Sony Pictures Entertainment, PlayStation Productions, 2.0 Entertainment, Epic Films, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions

Arvostelu: Indiana Jones and the Dial of Destiny (2023)

INDIANA JONES AND THE DIAL OF DESTINY

Ohjaus: James Mangold

Pääosissa: Harrison Ford, Phoebe Waller-Bridge, Mads Mikkelsen, Boyd Holbrook, Ethann Isidore, Antonio Banderas, Toby Jones, Olivier Richters, Shaunette Renée Wilson, Thomas Kretschmann, John Rhys-Davies ja Karen Allen

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Steven Spielbergin ohjaama, George Lucasin ideoima ja Harrison Fordin tähdittämä seikkailuelokuva Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) oli ylistetty suurmenestys, joka oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kakkososa Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, mutta kolmatta elokuvaa, Indiana Jones ja viimeistä ristiretkeä (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) kehuttiin jälleen kovasti. Pitkään näytti siltä, että elokuvasarja jäisi pelkäksi trilogiaksi, kunnes vuonna 2008 ilmestyikin Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull), joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton. George Lucas suunnitteli viidettä elokuvaa parisen vuotta, mutta myytyään Lucasfilm-yrityksensä Indiana Jones -sarjan kera Disneylle vuonna 2012, suunnitelmat muuttuivat. Vuonna 2015 Disney ilmoitti uuden Indiana Jones -elokuvan olevan tekeillä. Spielberg ja edelliselokuvan kirjoittanut David Koepp laativat leffan tarinan ja leffan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2020. Kuitenkin kun Spielbergistä tuli kiireinen Ready Player One -elokuvan (2018) parissa, tuotanto viivästyi. Samalla Jonathan Kasdan pestattiin työstämään käsikirjoitus uudestaan, mutta kun hän poistui projektista, Koepp palasi kirjoittamaan ja tarjosi Lucasfilmille ja Disneylle kahta eri tarinaa, jotka molemmat hylättiin. Helmikuussa 2020 Spielberg ilmoitti, ettei aiokaan ohjata elokuvaa ja hänen tilalle pestattiin Fordin toiveesta James Mangold, joka ryhtyi myös kirjoittamaan leffaa uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja nyt Indiana Jones and the Dial of Destiny on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen lapsesta asti pitänyt Indiana Jones -elokuvista, Kadonneen aarteen metsästäjien ja Viimeisen ristiretken kuuluessa suosikkileffojeni joukkoon. Tuomion temppeliin olen vuosien varrella suhtautunut monin eri tavoin, kun taas paljon parjattu Kristallikallon valtakunta on aina ollut mielestäni ihan katsottava raina. Odotukseni viidettä elokuvaa kohtaan ovat olleet pelonsekaiset, nelososan osoittauduttua pettymykseksi vuosien jälkeen. Trailerit eivät tehneet minuun vaikutusta ja ristiriitainen vastaanotto Cannesin elokuvajuhlilla latisti odotuksiani entisestään. Meninkin skeptisenä, joskin silti uteliaana katsomaan Indiana Jones and the Dial of Destinyn heti sen ensi-iltapäivänä.

Indiana Jones ajautuu uuteen seikkailuun, kun hänen kummityttönsä Helena Shaw pyytää hänen apuaan löytääkseen myyttisen Antikytheran koneen, jolla huhutaan olevan voima muuttaa historian kulkua.

Harrison Ford palaa viidentoista vuoden tauon jälkeen tunnetuimmaksi arkeologiseikkailijaksi, Henry "Indiana" Jonesiksi ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa. Nyt jo 80-vuotias Ford ei onneksi tee iäkkäästä Indystä mitään kärttyisää pappaa, vaan hän palaa rooliinsa innokkaasti. Fordista huokuu aito lapsenmielisyys Indiana Jonesia esittäessään, tämän päätyessä jälleen uuteen seikkailuun historiallisen artefaktin perässä. Indyn silmistä palaa intohimo potentiaalista löytöä kohtaan ja väittäisin, että oli katsojana kuinka skeptinen elokuvasta tahansa, ei tämän elokuvaikonin pyynnöstä lähteä uuteen aarrejahtiin voi kieltäytyä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Toby Jones Indianan entisenä ystävänä Basil Shaw'na ja Phoebe Waller-Bridge tämän lapsena, Indyn kummityttönä Helenana, joka saapuu pyytämään Indianan apua, Ethann Isidore Helenaa auttavana nuorena Teddynä, sekä Antonio Banderas Indyn tuttuna, kapteeni Renaldona. Pahisosastoa edustaa Mads Mikkelsenin näyttelemä entinen natsitutkija Jürgen "Schmidt" Voller ja tämän oikeana kätenä toimiva Klaber (Boyd Holbrook). Vanhoista tutuista Indiana Jones -hahmoista Kadonneen aarteen metsästäjissä ja Viimeisessä ristiretkessä nähty John Rhys-Davies palaa hetkeksi rooliinsa Indyn ystävänä Sallahina. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Parasta antia on vähemmän yllättäen Mikkelsen tämänkertaisena vihollisena. Ennen elokuvan ilmestymistä kohistiin paljon Waller-Bridgen mukanaolosta ja millainen tämän hahmosta olisi tehty, mutta lopputulos ei onneksi ole läheskään niin paha kuin ennakkopöhinä antoi ymmärtää. Helena on ajoittain ärsyttävä, mutta hänen hahmonsa toimii passelisti. Sen sijaan häntä auttava Teddy tuntuu turhalta ja pelkältä laiskalta kopiolta Tuomion temppelissä nähdystä Short Roundista (Ke Huy Quan), hahmon taustatarinaa myöten.

Kuten alussa kerroin, olin etukäteen todella varautunut Indiana Jones and the Dial of Destinyn suhteen. Mikään näkemäni ei vakuuttanut minua ja Cannesista lähtien kantautuneet, leffaa parhaimmillaan keskinkertaiseksi kutsuneet arviot eivät antaneet paljoa toivoa. Kenties juuri niiden alhaisten odotusten takia vastassani olikin positiivinen yllätys. Ei uutuus millään pärjää alkuperäistrilogialle, mutta päihittää se Kristallikallon valtakunnan helposti - vaikka se sortuukin joihinkin samoihin ongelmiin. Aitojen, hurjien stunttien sijaan toimintakohtaukset luottavat liikaa digitehosteisiin ja hieman vaivaannuttavia fanipalveluksia on ripoteltu pitkin leffaa. Odotan kyllä kovasti, kuinka katsojat tulevat reagoimaan elokuvan loppuhuipennukseen. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että jos mielsit Kristallikallon valtakunnan finaalin interdimensionaalien avaruusolentojen ja pyramidin alta nousevan ufon kanssa yliampuvaksi, voi Indiana Jones and the Dial of Destinyn huipennus pahimmillaan jopa pilata koko elokuvan.

Ennen kaikkea elokuvassa pidin siitä, että se on rehti seikkailuelokuva alkuperäistrilogian hengessä. Aidon historiallisen, mutta elokuvassa toki mystiikalla väritellyn esineen jahti nappaa tehokkaasti mukaansa ja tarina pitää kiinnostuksen hyvin yllä, vaikka kahden ja puolen tunnin kesto tuntuukin ajoittain liialliselta. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kun hahmot päätyvät Indy-leffoista tutulla tavalla ansojen, ötököiden ja luurankojen täyttämään luolastoon, sydän hakkaa lujempaa, kun odottaa innolla, mitä hahmot löytävätkään. Toimintakohtaukset eivät ole toivotun verisiä, mutta niistä ei vauhtia ja luovuutta puutu. Oli kyse sitten hevosella ratsastamisesta metrotunnelissa, kolmipyöräisten kötteröiden takaa-ajosta Marokossa tai alun junakohtauksesta, leffassa on panostettu kaikkiin näihin kohtauksiin. Huumoripuolella elokuva kuitenkin ontuu, eikä seasta löydy kuin pari heittoa, jotka tarjosivat lähinnä huvittuneen hymähdyksen. Draamaosasto sen sijaan on ihan onnistunutta. Indyn elämää painavat vaikeat ihmissuhteet, joita avaavat kohtaukset ovat tarpeeksi tunteikkaat.

Kyseessä on tosiaan ensimmäinen Indiana Jones -elokuva, jota Steven Spielberg ei ohjannut. Hänen tilalla ohjaksia pitelee James Mangold, joka on aiemmin tehnyt muun muassa Johnny Cash -elämäkertaleffan Walk the Line (2005), supersankarifilmin Logan (2017) ja autourheiluelokuvan Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019). Vaikka Mangold onkin osoittanut lahjansa useasti, olin silti skeptinen, että kuinka homma hoituisi ilman Spielbergiä? Mangold suoriutuu kuitenkin työstään tyylikkäästi. Hänen, Koeppin ja Butterworthin veljesten kynäilemä käsikirjoitus kaipaisi pientä viilausta, tiivistämistä ja turhien fanikosiskelujen karsimista, mutta muuten teksti pelittää hyvin. Indiana Jones and the Dial of Destiny on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut erinomaiset. Erikoistehosteiden taso kuitenkin heittelee. Suuri osa efekteistä toimii, mutta tietyt Indyn kasvojenmuokkaukset eivät pelitä. Alkupäässä nähdään digitaalisesti nuorennettu Indiana Jones, joka on kuin jostain videopelistä repäisty häiritsevä ilmestys. Lisäksi erityisesti paraatikohtauksessa on ajoittain selvää, että hevosella ratsastavalle stunt-näyttelijälle on jälkikäteen digitaalisesti muovattu Harrison Fordin naamataulu. Äänimaailma sen sijaan on hyvin rakennettu ja John Williams tunnelmoi tietty oivallisesti musiikeillaan. Hän ei saa aikaiseksi mitään muistettavaa uutta sävelmää, mutta onhan se hienoa, että Williams palasi vielä, luultavasti viimeistä kertaa sarjan pariin. Ja eihän siinä voi fanina muuta kuin hymyillä muikeasti, kun fantastinen tunnusmusiikki pärähtää soimaan.

Yhteenveto: Indiana Jones and the Dial of Destiny on heikkouksistaan huolimatta erittäin hyvä seikkailuelokuva, joka peittoaa sarjan neljännen osan, mutta jää auttamattomasti alkuperäisen trilogian jalkoihin. Uusi historiallisen artefaktin jahti nappaa heti mukaansa ja pitää pääasiassa hyvin otteessaan läpi hieman liian pitkän keston. Matka tarjoaa monenlaista vaaraa ja toimintakohtausta, jotka ovat luovia, joskin toisinaan turhan paljon tietokonetehosteisiin luottavia. Huumoripuoli ontuu, mutta draamaosasto on sen sijaan varsin passelia. Jännitettä kasvatellaan ajoittain tehokkaasti ja loppuhuipennus on rohkea niin hyvässä kuin pahassa. Harrison Ford on tietty erinomainen Indiana Jonesina ja Mads Mikkelsen hoitaa pahistontin tyylillä. Phoebe Waller-Bridge toimii yllättävän menevästi mukaan tarttuvana Helenana, mutta tämän apupoika Teddy tuntuu turhalta ja tylsältä Short Round -kopiolta. Tällaisia kömpelöitä fanikosiskeluja on luvassa muitakin. Pääasiassa elokuva näyttää hyvältä kuvausta ja lavasteita myöten, mutta erikoistehosteiden taso ailahtelee näyttävistä efekteistä häiritsevään, videopelihahmoa muistuttavaan diginuorennettuun Indyyn. Ohjaaja James Mangold suoriutuu työstään yllättävänkin hyvin ja John Williams tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan. Williamsin luoma tunnusmelodia on edelleen yksi elokuvahistorian parhaista sävellyksistä. Indiana Jones and the Dial of Destiny jää kauas alkuperäistrilogian maagisuudesta ja loistosta, mutta se on silti yllättävänkin toimiva seikkailuleffa, jota voi hyvillä mielin suositella ikonisen arkeologin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Indiana Jones and the Dial of Destiny, 2023, Walt Disney Pictures, Lucasfilm, Paramount Pictures

Arvostelu: Pianisti (The Pianist - 2002)

PIANISTI

THE PIANIST

Ohjaus: Roman Polanski
Pääosissa: Adrien Brody, Frank Finlay, Maureen Lipman, Ed Stoppard, Julia Rayner, Jessica Kate Meyer, Emilia Fox, Ronan Vibert, Ruth Platt, Andrew Tiernan, Michał Jan Żebrowski, Roy Smiles, Valentine Pelka, Daniel Caltagirone ja Thomas Kretschmann
Genre: draama, sota
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 16

The Pianist, eli suomalaisittain Pianisti perustuu juutalaisen Władysław Szpilmanin elämään Puolassa toisen maailmansodan aikaan. Ohjaaja Roman Polanski oli jo vuosia halunnut tehdä elokuvan juutalaisista toisessa maailmansodassa. Aihe oli erityisen lähellä hänen sydäntään, sillä hän oli itse lapsena päässyt karkuun Krakovan gettoalueelta, jonne natsit olivat kaupungin juutalaiset sulkeneet. Polanski kiinnostui Szpilmanin tarinasta ja ryhtyi kehittelemään elokuvaa sen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2001 ja lopulta Pianisti sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 24. toukokuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi valtavia kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta. Cannesissa elokuva voitti pääpalkinnon Kultaisen palmun, minkä lisäksi filmi sai mm. seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan, käsikirjoituksen ja ohjauksen palkinnot (joskin Polanski ei voinut olla paikalla vastaanottamassa palkintoaan, sillä hänet olisi pidätetty Yhdysvalloissa alaikäisen tytön raiskauksesta syytettynä), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva ja miespääosa), seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot, sekä kymmenen César-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, kuvauksen, lavastuksen, äänen ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pianistia, vaikka se on kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa ja olen omistanut sen Blu-raylla muutaman vuoden. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella Pianistin juhlavuoden kunniaksi.

Syksyllä 1939 Puolan pääkaupungissa Varsovassa asuva juutalaispianisti Władysław Szpilman ja hänen perheensä yrittävät selvitä hengissä, kun natsi-Saksa miehittää maan ja sulkee juutalaiset muurien taakse pienelle gettoalueelle. Szpilmanin perhe yrittää elätellä toivoa, että sota olisi pian päättymässä, mutta he joutuvat huomaamaan, että natsien hirmuteot ovat vasta alkamassa.

Pääroolissa Władysław Szpilmanina tai ihan vain Wladekina nähdään Adrien Brody, joka voitti suorituksellaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon ja teki samalla ennätyksen, voitettuaan miespääosapystin nuorimpana koskaan, vain 29-vuotiaana! Brody eläytyy niin vahvasti roolinsa vietäväksi, ettei voi muuta kuin ihailla. Hän kanavoi upeasti hahmonsa tunteita, Wladekin elämän kääntyessä päälaelleen. Tällainen tarkka eläytyminen onkin tärkeää, kun kyseessä on todellisen henkilön kertomus, joka kävi oikeasti läpi näitä hirvittäviä asioita.

     Wladekin lisäksi Szpilmanin perheeseen kuuluvat myös Samuel-isä (Frank Finlay), Edward-äiti (Maureen Lipman), Wladekin veli Henryk (Ed Stoppard), sekä siskot Regina (Julia Rayner) ja Halina (Jessica Kate Meyer). Muutkin perheenjäsenten näyttelijät hoitavat hommansa kunniakkaasti - erityisesti Stoppard päättäväisen Henryk-veljen osassa. Muissa rooleissa leffassa nähdään myös mm. Emilia Fox Wladekin ihastuksenkohteena Dorotana, Ronan Vibert ja Ruth Platt Boguckin pariskuntana, sekä Thomas Kretschmann natsiupseeri Wilm Hosenfeldinä. On hieman hassua, että elokuvan julisteessa Kretschmannin nimi on samalla tasolla ja yhtä isolla kuin Adrien Brodyn, vaikka Kretschmannilla on ruutuaikaa vain joitain minuutteja leffan loppupäässä.

Vaikka pääasiassa Pianistin vastaanotto on ollut ylistävä, on se saanut myös kritiikkiä sekä paheksuntaa ohjaajansa vuoksi. Vuonna 1977 Roman Polanski pidätettiin syytettynä 13-vuotiaan tytön huumaamisesta ja raiskaamisesta. Kuitenkin ennen kuin hänelle oltiin langettamassa pitkää vankeustuomiota, Polanski pakeni Lontooseen ja on siitä asti oleskellut maissa, joista häntä ei palauteta takaisin Yhdysvaltoihin, missä hänet pidätettäisiin heti. Tästä syystä Polanski ei osallistunut vuoden 2003 Oscar-gaalaan, jossa hän voitti parhaan ohjauksen palkinnon Pianistista. Erityisesti voitto on aiheuttanut paheksuntaa. Vaikka itse olen toki sitä mieltä, että tuollainen kaamea teko vaatisi rangaistusta, mielestäni pitäisi silti osata erottaa taide taiteilijasta. Oli Polanskista mitä mieltä tahansa, on hän ohjaajana lahjakas ja osoittaa lahjansa Pianistissa ällistyttävällä tavalla. Brodyn tavoin myös Polanski oli Oscarinsa ansainnut. Filmi olisi voinut hyvin voittaa myös pääpalkinnon - niin upea Pianisti on!

Kuten alussa kerroin, Polanski on itse yksi niistä juutalaisperheisiin syntyneistä, jotka onnistuivat pakenemaan Puolasta natsien hyökätessä maahan. Sellainen koettelemus jää varmasti kummittelemaan mielessä ja Polanski oli varmasti kokenut vuosia tarvetta kertoa aiheesta elokuvan kautta. Pianisti tuntuukin äärimmäisen henkilökohtaiselta teokselta - elokuvan muodossa olevalta rakkauslapselta, jonka Polanski on työstänyt niin huolellisesti kuin vain pystyy. Tämä henkilökohtaisuus vain lisää filmin vahvaa tunteikkuutta ja on ihme, jos elokuvan aikana ei herkisty useaan otteeseen. Se herkkyys, ahdinko, suru, lohduttomuus, toivottomuus ja painajaismaisuus ympäröivät katsojan niin tiukasti, että minun täytyy tunnustaa, että minun oli pakko pitää hengähdystauko elokuvan puolessa välissä. Tämä ei todellakaan ole kritiikki elokuvaa kohtaan. Tämä on yksinomaan kehu siitä, että filmi sai minut tuntemaan jotain erittäin voimakasta.

Pianisti ei siis todellakaan ole helppoa ja kevyttä katseltavaa. Se on hyvinkin painostava kokemus, joka lyö palan kurkkuun ja jättää sanattomaksi. Leffasta löytyy paljon kuvastoa ja kohtauksia, joita on vaikea katsoa. Ihmisiä tapetaan säälittä iästä riippumatta. Juutalaisgeton kadut ovat vähitellen täynnä nälkiintyneitä ja kuolleita ihmisiä, joiden ohi muut vain kävelevät. Natsit tekevät niin epäinhimillisiä asioita, että tulee ihan paha olo. Silti elokuva ei ole mitään kurjuudella mässäilyä, vaan tuollaista tapahtui oikeasti. Vaikka leffan seuraaminen ei ole helppoa, on se pakko nähdä loppuun. On pakko nähdä, kuinka Szpilmanin perheelle käy. Hirveyksistä huolimatta elokuva vangitsee mukaansa. Kaiken kurjuuden keskellä on jotain kaunistakin. Wladekin soittaessa pianoa, leffa saa herkistymään eri syistä. Ahdistavuudestaan huolimatta se on huikeasti tehty kokemus, joka kuuluu niihin teoksiin, jotka jokaisen pitäisi nähdä kerran elämässään. 

Polanskin voimakkaan ja tunteikkaan ohjauksen lisäksi elokuvanteko Pianistissa on kaikin puolin laadukasta. Ronald Harwoodin käsikirjoitus on hyvin rakennettu ja filmi kulkee sulavasti vuodesta toiseen. Kuvaus on erittäin tyylikästä, mitä vain tukee oiva leikkaus. Leikkauksessa on jotain hienon vanhanaikaista, eritoten mustaan häivyttämisen ja kohtauksesta toiseen siirtymisen kannalta. Lavasteet ovat näyttävät ja Varsovan kaupungin lavasteita on mainiosti romutettu yhä vain enemmän leffan kulkiessa eteenpäin erilaisten pommitusten ja taistelujen myötä. Puvustajat tekevät myös hyvää työtä ja maskeeraajat saavat onnistuneesti näyttelijät näyttämään jatkuvasti kalpeammilta ja laihemmilta. Erikoistehosteita hyödynnetään taidokkaasti ja äänimaailma on kaikin puolin hyvin rakennettu efekteistä Wojciech Kilarin säveltämiin musiikkeihin. Kuvissa, joissa nähdään Wladekista vain kädet soittamassa pianoa, kyseessä on oikeasti Kilar soittamassa, eikä Brody.

Yhteenveto: Pianisti on mestarillinen draamaelokuva, joka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. Se on riipaiseva kuvaus natsi-Saksan teoista ja jännittävä kertomus juutalaismiehen yrityksistä selvitä hengissä hirveyksien keskellä. Adrien Brody on fantastinen pääroolissa Władysław Szpilmanina, tulkiten hahmonsa koettelemuksia vaikuttavasti. Roman Polanskin ohjaus on vangitsevaa ja on selvää, kuinka ohjaajalle henkilökohtaisesta teoksesta onkaan kyse. Elokuva on täynnä useita ahdistavia hetkiä, eikä leffan katsominen ole todellakaan helppoa puuhaa. Silti se on pakko nähdä loppuun asti - vaikka sitten hengähdystaukojen kera. Elokuva herättää katsojassa voimakkaita tunteita ja sitä varten onkin syytä napata nenäliinoja mukaan, kun kyynelhanat vääjäämättä aukeavat. Teknisiltä ansioiltaankin Pianisti on erinomainen. Jos et ole elokuvaa vielä nähnyt, on 20-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin katsoa se. Juhla on myös hyvä syy katsoa Pianisti uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt jo useasti aiemminkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Pianist, 2002, R.P. Productions, Heritage Films, Studio Babelsberg, Runteam Ltd., Canal+, StudioCanal, Bac Films, Canal+ Polska, Telewizja Polska, Agencja Produkcji Filmowej, Filmboard Berlin-Brandenburg, FilmFernsehFonds Bayern, Filmförderungsanstalt, Beverly Detroit, Mainstream S.A., Interscope Communications

Arvostelu: Resident Evil: Apocalypse (2004)

RESIDENT EVIL: APOCALYPSE

Ohjaus: Alexander Witt
Pääosissa: Milla Jovovich, Sienna Guillory, Oded Fehr, Thomas Kretschmann, Mike Epps, Jared Harris, Razaaq Adoti, Sandrine Holt, Sophie Vavasseur, Iain Glen, Zack Ward ja Matthew G. Taylor
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Suosittuihin videopeleihin perustuva kauhutoimintaelokuva Resident Evil (2002) oli kriitikoiden ja fanien lyttäämisestä huolimatta taloudellinen menestys, joten jatko-osaa alettiin heti työstämään. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Paul W. S. Anderson oli jo työstänyt käsikirjoituksen jatko-osalle, mutta koska hän oli ohjaajana kiireinen Alien vs. Predator -leffan (2004) kanssa, hänen tilalle valittiin Alexander Witt. Kuvaukset käynnistyivät ja Resident Evil: Apocalypse sai ensi-iltansa syyskuussa 2004. Elokuva oli vielä edellistä osaa isompi hitti lippuluukuilla, vaikka saikin kriitikoilta ensimmäistä osaa kehnommat arviot. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, vaan tutustuin koko hommaan näiden leffojen kautta, kun kaverini näytti minulle kymmenisen vuotta sitten neljä ensimmäistä Resident Eviliä saman illan aikana. Silloin innostuin filmeistä ja olen katsonut Resident Evil: Apocalypsen varmaankin kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut aikaa. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Katsoinkin Resident Evil: Apocalypsen vain muutamia tunteja ensimmäisen leffan jälkeen.

Pesä-laboratoriosta pakoon päässyt Alice herää Raccoon Cityn sairaalasta vain saadakseen selville, että Pesä on avattu ja T-viruksella tehostetut elävät kuolleet ovat saastuttaneet koko kaupungin. Alicen täytyy keksiä keino selvitä elossa ulos kaupungista, jonka Umbrella-yhtiö aikoo pian tuhota ydinpommilla.

Milla Jovovich palaa Alicen rooliin ja tekee huomattavasti erilaista työtä tässä. Kun Jovovich joutui ensimmäisessä Resident Evilissä tyytymään usein sivustakatsojan rooliin, Alicen yrittäessä muistaa asioita ja taistellessa vain pariin otteeseen, Apocalypsessa Jovovich pääsee alusta asti tositoimiin ja on jopa se hahmo, joka tietää asioista enemmän kuin muut, kohdattuaan zombit jo edellisessä leffassa. Jovovich ei vieläkään vakuuta näyttelijänä, mutta hänellä on kieltämättä oikeaa asennetta toimintasankarin rooliin.

     Tällä kertaa sivuhahmoina toimivat mm. videopelien päähenkilö Jill Valentine (Sienna Guillory), tätä auttavat sotilas Wells (Razaaq Adoti) ja toimittaja Terri Morales (Sandrine Holt), Umbrellan sotilaserikoisyksikkö S.T.A.R.S:in agentit Carlos (Oded Fehr) ja Nikolai (Zack Ward), Umbrellalla korkeassa asemassa työskentelevät majuri Cain (Thomas Kretschmann) ja tohtorit Isaacs (Iain Glen) ja Ashford (Jared Harris), jälkimmäisen tytär Angie (Sophie Vavasseur), sekä komedialliseksi kevennykseksi tarkoitettu, mutta lähinnä ärsyttävän stereotyyppinen L.J. (Mike Epps). Kretschmann ja Glen toimivat kelvollisina ja häijyinä pahiksina, Harrisin ollessa lähinnä huvittavan tyypillinen professorikuvaus. Jovovichin tavoin Guillory omaa tiukkaa asennetta, miksi onkin sääli, että hahmo pilataan pukemalla hänet naurettavan yliseksuaalisesti vähiin vaatteisiin. Loput näyttelijät hoitavat tonttinsa tarpeeksi sujuvasti, muttei kukaan erityisemmin vakuuta.

Resident Evil: Apocalypse lähtee käyntiin Alicen selostamalla kertauksella ensimmäisen elokuvan tapahtumista, mikä herättää helposti tunteen, että tekijätkään eivät luota siihen, että katsoja muistaisi, mitä oli viimeksi nähnyt. Hahmot matkasivat maanalaiseen laboratorioon, mikä paljastui olevan täynnä eläviäkuolleita ja kökösti animoituja digiörkkejä. Hahmot pääsivät pakoon ja luulivat olevansa turvassa, mutta jotta leffasarja jatkuisi, on Umbrella-yhtiön tietty pitänyt avata Pesän panssariovet ja päästää laboratoriossa lymyilleet kauhut valloilleen Raccoon Cityyn. Jos jotain erityisen positiivista Resident Evil: Apocalypsesta täytyy sanoa, niin se ei lähde kopioimaan ensimmäistä elokuvaa, vaan pyrkii tarjoamaan täysin erilaisen kokemuksen, hyödyntäen toki edellisestä osasta tuttua päähahmoa ja hirviöitä. Maanalaisen laboratorion sijaan leikkikenttänä toimii koko yllä oleva kaupunki ja moni poloinen joutuu tietty zombien ateriaksi.

Vaikka leffa onnistuukin jollain ilveellä viihdyttämään, on siitä kadonnut jokin mukaansatempaavuus, joka teki ensimmäisestä Resident Evilistä ihan passelin zombipätkän. Tässä zombimättö on aika yhdentekevää, eikä katsojaa jaksa kiinnostaa kenenkään kohtalo. Kauhuksi leffaa on vaikea kutsua, mutta ei se toisaalta edes pyri olemaan jännittävä, vaan enemmän puhtaampaa toimintaa. Pääasiassa hahmot vain ampuvat eläviäkuolleita Raccoon Cityn kaduilla ja aina välillä kaiken kovaäänisen räiskinnän aikana takaa ilmestyvä zombi pääsee haukkaamaan palan jostakusta epäonnisesta. Perinteinen zombitarina ei kuitenkaan tekijöille riitä, vaan lisäuhkana toimii viime filmin lopussa vihjailtu Nemesis-projekti. Kyseessä on huomattavasti ensimmäisen osan surkuhupaisia mörököllejä uhkaavampi ja vakuuttavampi monsteri, mutta jotenkin täysin irrallinen kaikesta muusta leffassa. Aivan kuin elokuvassa kulkisi kaksi juonikuviota päällekkäin, jotka eivät millään pysty toimimaan käsi kädessä. Niin tekijät kuin katsojatkin saattavat unohtaa zombit, kun järkälemäinen Nemesis tömistelee ruutuun.

Alexander Witt on vuosien varrella toiminut monissa isoissa elokuvissa apulaisohjaajana ja kuvaajana, mutta yhä tällä hetkellä Resident Evil: Apocalypse on ainoa leffa, jonka Witt on ohjannut täysin itse. Witt ei onnistu rakentamaan kaksista tunnelmaa, eikä hän todellakaan osoita pätevyyttään toimintakohtausten aikana. Läpikotaisin taistelut on toteutettu kehnosti. Osaamattomuus paistaa läpi siitä huolimatta, kuinka tekijät yrittävät peitellä sitä kameran heilumisella ja valtavalla määrällä leikkauksia hyvin yksinkertaistenkin lyöntien ja potkujen aikana. Kameratyöskentely ei muutenkaan ole leffassa laadukasta, puhumattakaan tönköstä leikkauksesta. On jopa turhauttavaa, kuinka moni ammuskelukohtaus on lähinnä sitä, että kamera kuvaa vain laukeavaa asetta. Sentään tuhotun kaupungin lavasteet ovat näyttävät ja niin Nemesiksen kuin zombikoirien maskeeraukset vaikuttavat. Puvustajat olisivat kuitenkin voineet miettiä Alicen ja Jillin typeriä asuja uudestaan. Digitaalisesti tehdyt mörököllit ovat yhtä kökköjä kuin viimeksi ja kaiken keskellä ne olisi voinut suosiolla poistaa kokonaan. Äänimaailma on tarpeeksi passeli, Jeff Dannan säveltämistä tyhjänpäiväisistä musiikeista huolimatta. 

Yhteenveto: Resident Evil: Apocalypse on heikko jatko-osa ihan menevälle zombielokuvalle. On hyvä, etteivät tekijät lähde toistamaan ensimmäisen filmin kuvioita ja kokonainen kaupunki avaa erilaisia mahdollisuuksia tapahtumille kuin maanalainen laboratorio. Tietty klaustrofobisuus on poissa, mutta samalla uhkat saattavat vaania nyt ihan missä vain. Nemesis-projekti tarjoaakin passelin uhkan, mutta se tuntuu silti erikoisen irralliselta muusta elokuvasta. Filmi ei harmillisesti kuitenkaan pyri olemaan jännittävä, vaan se keskittyy lähinnä tylsästi toteutettuihin toimintakohtauksiin. Pahviset hahmot ammuskelevat zombeja kaduilla, kameran heiluessa ja leikkaajan ollessa turhan innokas saksien kanssa. Kenenkään kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä elokuva ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Resident Evil: Apocalypsen katsoo ihan sujuvasti, vaikka vain puolentoista tunnin kestossaankin se käy välillä pitkäveteiseksi itseään toistavan rymistelynsä kanssa. Jos piti kovasti ensimmäisestä filmistä, voi jatko-osakin iskeä lujaa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä... no, ei nyt ihan kohtausta, mutta jonkin sortin Umbrella-yhtiön mainos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Apocalypse, 2004, Davis Films / Impact Pictures, Constantin Film Ltd.

Arvostelu: Jungle (2017)

JUNGLE (2017)

Ohjaus: Greg McLean
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Alex Russell, Thomas Kretschmann ja Joel Jackson
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Jungle perustuu Yossi Ghinsbergin kirjaan "Jungle: A Harrowing True Story of Survival" (2005), joka taas perustuu kirjailijan omaan hurjaan kokemukseen. Elokuvan teko lähti liikkeelle vuonna 2014, kun Arclight Films -yhtiö osti oikeudet kirjan elokuvasovitukseen ja alkoi työstämään filmiä. Leffan kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja lopulta Jungle sai ensi-iltansa Melbournen elokuvajuhlilla elokuussa 2017. Sen jälkeen filmi on nähty parissa muussakin leffatapahtumassa ja se on saanut ensi-iltansa muutamassa maassa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä viime vuoden lopussa. Huomioni herätti sen päätähti Daniel Radcliffe, joka on tunnettu Harry Potter -elokuvien (2001-2011) nimikkohahmon näyttelemisestä. Harry Potter on minulle äärimmäisen tärkeä asia ja olenkin sen jälkeen seurannut, miten Radcliffen elokuvaura on muuten lähtenyt liikkeelle. Minua kiinnosti siis suuresti leffa, jossa Radcliffe yrittäisi selvitä hengissä vaarallisesta sademetsästä ja aloin odottamaan elokuvan ilmestymistä Suomen leffateattereihin... mutta sitä ei ole tapahtunut, eikä tule tapahtumaankaan, sillä se on nähtävissä vain internetissä, jossa sen voi joko vuokrata tai ostaa. Tämä harmitti minua suuresti, mutta tulin todella iloiseksi, kun sain mahdollisuuden nähdä sen internetistä (ja siis laillisesti!). Aluksi mietin, etten kirjoittaisi siitä, sillä kovin moni ei sitä luultavasti Suomessa näe, mutta lopulta päätin, että kirjoitan arvostelun juuri siksi, jotta edes joku lähtisi seikkailemaan netin ihmeelliseen maailmaan ja löytäisi paikan, josta Junglen voi laillisesti nähdä. En tosin tiedä kirjoittaisinko tätä, jos elokuva olisi ollut huono...

Yossi, Kevin ja Marcus lähtevät oppaansa Karlin kanssa reissulle Amazonin sademetsään etsimään kultaa ja intiaaniheimoa.

Jungle on minulle tänä vuonna jo toinen elokuva, jossa Daniel Radcliffe osoittaa, että hän todella kykenee esittämään muitakin hahmoja kuin Harry Potteria. Swiss Army Manissa (2016) hän teki aivan loistokkaan roolityön ja vaikkei hän tässä ole yhtä ihmeellinen, näyttää hän silti olevansa varteenotettava näyttelijä. Tässä Radcliffe esittää tietysti itse Yossi Ghinsbergiä, jonka kokemuksiin filmi perustuu. Yossi on israelilainen nuori mies, joka innoissaan haluaa seikkailla ympäri maailman ja käydä paikoissa, joihin monet eivät uskaltaisi mennä. Radcliffe tuo mainiosti innokkuuden esille, minkä lisäksi hän on saanut luotua uskottavan aksentin. Paikoitellen voimakas korostus katoaa, mutta vahvasta yrityksestä on silti pakko nostaa hattua. Radcliffe on muutenkin tehnyt muutosta, sillä kun hänet loppupäässä elokuvaa nähdään ilman paitaa, saa hänen todella laiha vartalonsa katsojan hämmästymään, kuinka pitkälle näyttelijä on valmis viemään itsensä roolin takia. Radcliffe kantaa helposti yksin elokuvaa kohtauksissa, joissa ei muita näyttelijöitä esiinny. Vielä muutama vuosi sitten minua hämmensi todella paljon nähdä Radcliffe muissa rooleissa kuin Potterina, mutta nyt hän on muuttunut niin vakuuttavaksi, ettei tuttua velhopoikaa enää edes tunnista - varsinkaan kun Radcliffe ei ole mikään poika enää, minkä hän osoittaa partansa avulla.
     Muita hahmoja Yossin lisäksi ovat tosiaan Kevin (Alex Russell) ja Marcus (Joel Jackson), sekä kolmikkoa opastava Karl (Thomas Kretschmann). Kevin on todella itsepäinen heppu, joka ei helposti myönnä olevansa väärässä, mistä on tietty harmia, kun nelikon pitäisi pystyä suunnittelemaan selviytymiskeinoja. Karl on myös taipuvainen vahvaan tahtoon, mutta katsojana luottaa enemmän hänen vaistoihinsa sademetsässä. Marcus taas on nelikon heikko lenkki, joka ei selvästi kuulu sellaiseen ympäristöön. Vaikka hahmo välillä valittaakin ärsyttävän paljon huonoista oloista, on hän silti ihan mukava tapaus. Russell, Jackson ja Kretschmann ovat kelpo valintoja rooleihinsa, mutteivät osoita taitojaan yhtä oivallisesti kuin Radcliffe.

Elokuva lähtee kiinnostavasti käyntiin, mutta ensimmäinen tunti kärsii valitettavasti kehnosta rytmityksestä. Hahmojen esittelyt toimivat, mutta siinä vaiheessa, kun itse sademetsään päästään, ei leffa osaa kertoa, mitä heidän päässään todella liikkuu. Hahmot alkavat yhtäkkiä riidellä keskenään ja välillä he ovatkin taas kaveruksia. Joissakin kohtauksissa filmi tuntuu kiirehtivän, kun taas joissakin se jää jumittamaan hieman turhiin asioihin. Pari kohtausta ovat jopa sekavia kömpelön rytminsä takia. Sen lisäksi Yossin, Kevinin ja Marcuksen välille on joko tarkoituksella tai vahingossa luotu kolmiodraamaa, mikä saattaa hämmentää katsojaa. Heti alussa kyllä viitataan Yossin olevan kiinnostunut miehistä, mutta kolmiodraama on niin oudosti tuotu mukaan, eikä sitä käsitellä lähes ollenkaan, jolloin se todella saa katsojan miettimään, oliko juonikuvio tarkoituksellista vai ei?

Onneksi noin puolessa välissä filmiä - toisaalta on suuri harmi, että vasta siinä vaiheessa - tarina nappaa kunnolla mukaansa ja saa katsojan oikeasti kiinnostumaan tapahtumista. Yossin jäädessä sademetsään yksin, tunnelma muuttuu paikoitellen jopa jännittäväksi, kun hahmo yrittää selvitä vaaroista ilman mitään apua. Yossin sekoaminen on mainiosti toteutettu, minkä lisäksi hänen kokemillaan harhoilla katsoja oppii lisää hahmosta. Tunnelmaan on saatu hienoa epätoivoa mukaan, jolloin elokuva pitää erittäin hyvin otteessaan. Paikoitellen elokuva käy jopa todella hyvän tason puolella, mutta kokonaisuus ei vain ole onnistunut ensimmäisen puoliskonsa takia. Jos Daniel Radcliffella ei olisi kykyä kannatella elokuvaa yksinään, ei lopputulos olisi yhtä toimiva, eikä katsojaa välttämättä kiinnostaisi tietää, selviääkö Yossi. Toiseen puoliskoon on panostettu selvästi enemmän, jolloin lopuksi jää vain harmittamaan, ettei alkupää ollut niin hyvä.

Tuntuukin hieman siltä, ettei ohjaaja Greg McLeania täysin kiinnostanut selviytymistarinan pohjustus. Hän olisikin voinut asettaa Yossin heti aluksi sellaiseen tilanteeseen, jossa hän päätyy olemaan yksin ja hänen kokemillaan harhoilla katsojille olisi esitetty, kuinka hän joutui vaaralliseen paikkaan. Elokuva on kuvattu hyvin ja läpi leffan pääsee ihastelemaan tyylikkäitä maisemia. Leikkausta olisi voinut parannella huomattavasti ensimmäisen puoliskon aikana. Maskeeraus on tehty taidokkaasti Radcliffen kohdalla. Äänimaailma on oivallisesti toteutettu ja se pistää katsojan Radcliffen kanssa sademetsän keskelle. Johnny Klimek on myös onnistunut säveltämään hyviä viidakkomusiikkeja, jotka säestävät kohtauksia osuvasti.

Yhteenveto: Jungle on mainio ja hieman jopa jännittävä tositarina. Elokuvan ensimmäinen puolisko ei vielä ole kovin kummoinen, mutta toinen puolisko nappaa mukaansa. Daniel Radcliffe on erittäin hyvä pääroolissa Yossina, vaikka unohtaakin aksenttinsa välillä. Hän kykenee olemaan pitkiä pätkiä yksin ruudulla, ilman että katsoja tylsistyy. Epätoivoinen tunnelma on oivasti luotu ja katsoja kannustaa Yossia selviytymään. Filmin toinen puolisko on niin paljon parempi kuin sen ensimmäinen, että jälkikäteen jää hieman harmittamaan, kuinka kehnosti alku on rytmitetty. Mielestäni olisi parempi, jos Yossi olisi alusta alkaen yksin ja aiemmat tapahtumat selitettäisiin hänen näkemillään harhoilla. Alkupäähän luotu kolmiodraama miesten välille on todella kömpelösti toteutettu, ja se saa kummaksumaan, onko se tarkoituksellista. Jos pidätte Daniel Radcliffesta näyttelijänä, kannattaa Jungle vilkaista, sillä hän pääsee näyttämään siinä taitonsa. Suosittelen filmiä myös selviytymistarinoiden ystäville ja niille, jotka tykkäävät katsella luontodokumentteja televisiosta, sillä metsää siinä kyllä piisaa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Jungle, 2017, Babber Films, Cutting Edge Group, Screen Australia, Screen Queensland

Arvostelu: Cars 2 / Autot 2 (2011)

CARS 2 (2011)

AUTOT 2

Ohjaus: John Lasseter ja Brad Lewis
Pääosissa: Larry the Cable Guy, Owen Wilson, Michael Caine, Emily Mortimer, John Turturro, Eddie Izzard, Thomas Kretschmann, Tony Shalhoub, Guido Quaroni, Bonnie Hunt, Paul Dooley, Lloyd Sherr, Jason Isaacs ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 2006 Cars, eli suomalaisittain Autot oli suuri menestys ja kriitikot pääasiassa pitivät elokuvasta. Leffan oheistuotteina tehdyt autolelut yms. myivät myös erinomaisesti, joten animaation tehneellä Pixar-yhtiöllä ei rahasta ollut pulaa. Jatkoa oli siis tietysti luvassa. Toinen osa ilmoitettiin vuonna 2008 ja sen oli tarkoitus ilmestyä vasta vuonna 2012, mutta julkaisua päätettiin aikaistaa vuodella. Cars 2, eli suomeksi Autot 2 saikin ensi-iltansa kesällä 2011 ja oli myös iso kassamagneetti. Vaikka elokuva tienasi enemmän kuin edeltäjänsä, ei se saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Kriitikot lähinnä haukkuivat leffaa ja se onkin saanut tittelin "huonoin Pixar-elokuva". Itse en ole koskaan ymmärtänyt vihaa, joka kohdistuu Autot-elokuvia kohtaan. Ensimmäinen on mielestäni jopa todella hyvä. Olen kyllä sitä mieltä, että Autot 2 kuuluu Pixarin heikoimpien osien joukkoon, muttei se tee siitä huonoa pätkää. En tosin käynyt katsomassa elokuvaa leffateatterissa, enkä edes muista, missä ja miten näin sen ensimmäisen kerran, mutta olen kuitenkin katsonut sen muutamaan otteeseen ja omistan sen Blu-rayna. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa filmillä Cars 3 (Autot 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa Autot 2 ja arvostella se. Lisämainintana vielä, että haastoin suuren Walt Disney -fanin, eli Rinki tinki tinki -blogin Annan kilpailuun siitä, kumpi ehtii julkaista Autot 2 -arvostelun ensin. Häviäjä joutuisi mainostamaan toisen sivua omalla sivullaan. Hän sai arvionsa ulos jo eilen, mikä tarkoittaa, että minä valitettavasti hävisin. Jos siis Disneyn (tai Pixarin) animaatiot innostavat teitä, niin kannattaa todellakin käydä lukemassa hänen arvostelujaan, sillä niistä huokuu rakkaus kyseisiä filmejä kohtaan! Mukana on myös paljon kirjoituksia Disney-leffojen musiikeista, hahmoista ja tunteista, minkä lisäksi hänellä on toinenkin sivu, Ihmeiden aukio, jonne hän kirjoittaa mm. Disneyn näytellyistä elokuvista ja oheistuotteista, joten sivut sisältävät paljon tutkittavaa moneksi päiväksi. Nyt takaisin Autot 2:n pariin; tämä arvostelu on omistettu sinulle Rinki tinki tinkin Anna!

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Autot!

Matkatessaan Salama McQueenin kanssa uudessa World Grand Prix -kilpailussa, hinausauto Martti päätyy mukaan agenttitehtävään, kun kaksi brittivakoojaa luulevat hänenkin olevan agentti.

Salama McQueen (Owen Wilson) on löytänyt täydellisen tasapainon rauhallisen elämänsä ja kuuluisuutensa välille. Kun hän on käynyt voittamassa pari kilpailua, hän palaa aina Syylari Cityyn viettämään aikaa ja arvostamaan hiljaisuutta. Salama onkin kulkenut kehityskaarensa läpi, eikä hänelle tapahdu oikeastaan mitään uutta. Mukaan on kuitenkin lisätty ylimielinen formula-auto Francesco Bernoulli (John Turturro), joka käy jatkuvasti itsekkyytensä takia Salaman hermoille, jolloin hänen on pakko pystyä voittaa Francesco. Muuten hän jää selkeämmin sivurooliin.
     Elokuvan pääosassa nähdäänkin nimittäin hinausauto Martti (Larry the Cable Guy), mikä on mitä luultavimmin suurin syy siihen, miksei leffasta pidetä. Lapsille Martti on tietysti hassu toilailija, mutta aikuiskatsojat pitävät häntä aika varmasti vain rasittavana. Martti oli mielestäni toimiva hölmöilijäsivuhahmo edellisessä osassa ja sellaiseksi hänen olisi pitänyt jäädä, sillä onhan se pakko myöntää, että hän on aika ärsyttävä. Martti ei kuitenkaan pilaa teosta, mutta vie siitä silti hieman makua, ollessaan jatkuvasti täysi tollo.
     Brittiläiset vakoojat ovat James Bondia paljon muistuttava Finn McMissile (Michael Caine) ja kokelas Holli Shiftwell (Emily Mortimer). Molemmat omaavat erilaisia taitoja; toinen on fiksumpi tietokonehommissa ja toinen on parempi taistelemisessa. Kummatkin on varusteltu erilaisilla agenttilaitteilla, jotka myös tuovat mieleen 007:n. Finn on herrasmies, joka on hoitanut alansa hommia jo vuosia, kun taas Holli ei ole aiemmin erityisemmin ollut mukana kenttätyössä. Molemmille on onneksi saatu luotua tähtihetkiä, jolloin he pääsevät loistamaan myös yksinään. Agenttihommissa nähdään mukana nopeasti myös vakoojalentokone Siddeley (Jason Isaacs) ja amerikkalaisagentti Leland Turbo (myös Isaacs).
     Elokuvassa nähdään tuttuja hahmoja edellisestä osasta. Syylari Cityn tutut Salaman tyttöystävä Salli-neiti (Bonnie Hunt), ferrari-intoilija Luigi (Tony Shalhoub) ja tämän ystävä Guido (Guido Quaroni), hippi Klainari (Lloyd Sherr), sota-auto Kessu (Paul Dooley), kahvilaa pitävä Floora (Jenifer Lewis), elvistelevä Ramone (Cheech Marin) ja ikivanha Lizzie (Katherine Helmond) tekevät paluun, mutta he eivät ole kovin isoissa rooleissa. Doc Hudsonia ja paloauto Punaa ei nähdä lainkaan, sillä heidän ääninäyttelijänsä menehtyivät ennen elokuvan tekoa. Myös Salaman kuljetusrekka Make (kaikissa Pixar-elokuvissa ääninäyttelevä John Ratzenberger) esiintyy lyhyesti.
     Finnin ja Hollin lisäksi uusia hahmoja ovat World Grand Prixin perustanut sir Miles Axlerod (Eddie Izzard) ja paha professori Zündapp (Thomas Kretschmann). Ilkikurinen professori lisää James Bond -henkeä.

007-viittaukset ovatkin niitä, joiden takia vanhempikin voi katsoa tämän lastensa kanssa, sillä pääasiassa tämä on lähinnä perheen pienille suunnattu. Vitsit ovat suurimmaksi osaksi lapsellisia, vaikka muutamia kohtia on mukana aikuisempaankin makuun. Esimerkiksi lentokenttäkohtauksessa yksi pahisautoista putoaa jäteauton säiliöön, joka voi olla lapsista koomisen näköistä, mutta aikuiset voivat löytää siitä enemmän riemua, tajutessaan, mitä säiliö on todellisuudessa täynnä. Suurimmaksi osaksi Autot 2:n hauskuus syntyy Martista ja jos häntä pitää sietämättömänä, niin leffan katsominen voi tuottaa suuria vaikeuksia. Leffassa luotetaan siihen, että katsojaa naurattaa Martin hölmöilyjen lisäksi hänen hassu puhetapansa ja tyhmyytensä. Ja noh, kyllähän se on ihan huvittavaa, kunhan se ei mene liiallisuuksiin asti... mihin se pariin otteeseen valitettavasti menee. Onneksi itse kuitenkin pidän useita typeryyksiä ihan koomisina, jolloin elokuva tarjoaa muutamat naurut. Jotkut vitsit taas aiheuttavat lähinnä myötähäpeän tunnetta, eivätkä valitettavasti hyvällä tavalla.

Agenttiteos kun on kyseessä, Autot 2 sisältää paljon toimintaa. Tarkoitan siis erittäin paljon toimintaa, mikä on yllättävää, etenkin kun muu kokonaisuudesta on niin lapsiystävällistä meininkiä. Nopeatempoisessa aloituskohtauksessa nähdään jopa suuren luokan räjähdys, jossa aivan varmasti tuhoutuu useita autoja! Elokuvan ikäraja oli itse asiassa aiemmin S, eli sallittu, mutta usean vanhemman valittaessa toiminnasta, sitä piti nostaa korkeammaksi. Räjähdysten lisäksi mukana on muutamia kohtauksia, jotka sisältävät paljon ammuskelua. Ei kuitenkaan hätää, kenellekään ei näytä käyvän mitään pahaa ja kohdat on yritetty saada hauskoiksi, joten lapsille tämä ei mitä luultavimmin aiheuta painajaisia. Toimintakohdissa ei ole kuitenkaan mitään erityistä, vaan ne ovat vain lähinnä jokseenkin viihdyttäviä, kuten on myös koko agenttisekoilu, kun Finn ja Holli eivät vain tunnu tajuavan, että Martti todella on pelkkä hinausauto. Pariin otteeseen vakoojahommat käyvät kuitenkin tylsiksi, kun lastenleffa ei kykene löytämään lajityypille tyypillisiä potentiaaleja, kun sitä rajoittaa lapsiystävällisyys. Parhaita hetkiä leffassa ovatkin World Grand Prix -kisat, joihin on saatu mukaan oivallista jännitettä ja jotka on upeasti saatu muistuttamaan todellisia autokilpailuita. Etenkin Japanin kisan aikana nähtävät kuvat autoista kaahailemassa ovat suurimmaksi osaksi oikeista ajoista kopioitua, jolloin niissä on todellinen henki mukana. Heti Salaman ja muiden ampaistessa vauhtiin lähtöruudulta, teos kiskaisee napakasti mukaansa. Valitettavasti jokaisen kisan aikana tapahtuu agenttihommia, jolloin ne tunkevat kilpailujen päälle kaiken aikaa.

Hienointa koko filmissä on kuitenkin nähdä lisää autojen maailmaa, sillä kisojen nimen mukaisesti elokuvassa vieraillaan muissakin maissa kuin Yhdysvalloissa, jonne edellinen osa sijoittui. Japanin lisäksi leffassa käydään Ranskassa, Italiassa ja Isossa-Britanniassa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla, miten ihmisten kulttuuria on muutettu autokulttuuriin. Varsinkin Japanin pääkaupunki Tokiota esitellään paljon ja mukaan on otettu tuttuja juttuja, kuten räikeät mainostaulut kaduilla, sumopainijat ja kummalliset huipputeknologiset vessat. Italian kisoja taas on katsomassa paaviauto ja Lontoossa järjestettävän kisan yleisössä on mukana tietty kuningatar. Olisi erittäin kiehtovaa tietää, millaista olisi tämän automaailman viidakoissa tai kehitysmaissa, joissa on karut oltavat. Millainen olisi Suomen automaailma? Tällaiset asiat rikastuttavat elokuvaa todella paljon, mutteivät valitettavasti nosta tasoa korkeammaksi, sillä mukana ei ole samanlaisia oivallisia teemoja ja pohdintoja elämän tärkeistä asioista, joita ensimmäisessä osassa oli. Martti ei hahmona tunnu kehittyvän lähes ollenkaan elokuvan aikana, vaikka pientä syvällisyyttä onkin mukaan yritetty tunkea.

Mitään pahaa ei voi kuitenkaan sanoa elokuvan animoinnista, joka on erinomaisen upean näköistä! Jos useista laajoista kaupunkikuvista otettaisiin autot pois, voisi kuvitella katsovansa oikeaa videokuvaa! Eri kaupungit on saatu siirrettyä mielettömän hienosti animaatioksi ja mukana on erittäin paljon pieniä yksityiskohtia. Ei voi muuta kuin ihailla uskomatonta työtä, jonka animaattorit ovat tehneet Pixarilla. Autot 2 on monessa kohtaa visuaalisesti kaunis elokuva. Ohjauksesta vastaa tässäkin John Lasseter, jota on ollut auttamassa Brad Lewis. Harmillisesti Lasseter ei ole tällä kertaa ihan onnistunut kokonaisuuden kanssa, vaikka mukana onkin monia yksittäisiä hyviä juttuja. Lasseter myös ääninäyttelee todella lyhyesti esiintyvää hahmoa John Lassetire. Hän ja Lewis ovat olleet luomassa elokuvan tarinaa, mutta käsikirjoituksen on työstänyt Ben Queen. Hänkään ei ole onnistunut erityisen hyvin. Todella toimiva idea leffan pohjalla kuitenkin on. Musiikit on tällä kertaa säveltänyt Michael Giacchino, joka on tehnyt useassa kohtaa mainiota työtä, mutta leffan läpi kulkeva agenttiteema ei ole kovin ihmeellinen.

Tämäkin Pixar-elokuva sisältää "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 nähdään jälleen Martin rekisterinumerona, mutta myös vakoojalentokone Siddeleyn sivuperäsimessä. Toy Storysta (1995) tuttu Pizza Planet -auto nähdään myös kaksi kertaa, ensin alun televisio-ohjelmassa ja toisen kerran lopun kisassa. The Incrediblesiin (Ihmeperhe - 2004) viitataan leffanäytöskyltillä, jossa mainostetaan elokuvaa "The Incredimobiles". Ratatouilleen (Rottatouille - 2007) viitataan Gusteau's -ravintolalla, jonka nimi on muutettu Gastow'siksi. Bravesta (Urhea - 2012) tuttu perhepotrettikangas vilahtaa erään pubin seinällä. Lopputeksteissä on kuva "Luxo Jr." -lyhärin nimikkolampusta.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Valitettavasti lisämateriaalina Blu-raylla on vain Toy Story -lyhytelokuva "Hawaiian Vacation" ja "Martin Tarinatalli" -jakso "Air Mater", joka mainostaa sarjan lisäosaa Planes (Lentsikat - 2013). Jostain syystä Blu-rayn tekstitykset ovat isot ja keltaiset, mikä aluksi hieman häiritsee katselukokemusta.

Yhteenveto: Autot 2 on ihan kiva agenttihölmöily, mutta siitä puuttuu tietty henki, joka teki ensimmäisestä osasta niin hyvän. Elokuva on selvästi lapsiystävällisempi, minkä huomaa toilailuhuumorista, Martin tehdessä typeryyksiä läpi elokuvan. Kuitenkin leffassa on paljon enemmän toimintaa, räjähdyksiä ja ampumista kuin animaatioissa yleensä, mikä rikkoo lastenelokuvatunnelmaa ja tarjoaa vanhemmillekin jotain. Vakoojaseikkailut ovat ihan viihdyttäviä, mutta parasta on kuitenkin katsoa Salama McQueenin kisoja, sekä miten eri maiden kulttuurit on muutettu automaailmaan sopiviksi. Elokuvan aikana ei valitettavasti tapahdu erityistä kehittymistä päähahmoille, vaan sekä Salama että päähenkilönä toimiva Martti ovat aika lailla samanlaiset lopussa kuin alussakin. Visuaalisesti teos on kuitenkin huikean hieno. Animointi on upeaa ja mukana on useita kohtia, joissa ei voisi olla varma, onko kyseessä animaatio vai valokuva, jos autot poistettaisiin kuvista. Jos pidit edellisestä osasta, niin vilkaise myös Autot 2. Se ei ole yhtä hyvä, mutta ihan kiva kuitenkin. Lapsille tämä toimii varmasti parhaiten ja leffan jälkeen vanhemmat pääsevät jälleen ostamaan uusia autoleluja jälkikasvuilleen. Syvällisiä Pixar-elokuvia fanittavat luultavasti pettyvät tähän. Vaikka kyseessä on ehkä jopa yhtiön heikoin teos, ei se kuitenkaan huono ole ja mielenkiinnolla jään odottamaan Autot 3:a...

Kirjoittanut: Joonatan, 15.7.2017 - Muokattu 22.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Cars 2, 2011, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Arvostelu: King Kong (2005)

KING KONG (2005)

Ohjaus: Peter Jackson
Pääosissa: Naomi Watts, Adrien Brody, Jack Black, Andy Serkis, Thomas Kretschmann, Colin Hanks, Jamie Bell, Evan Parke ja Kyle Chandler
Genre: seikkailu
Kesto: 3 tuntia 7 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1933 ilmestyi hirviöelokuva nimeltään King Kong. Elokuva sai pääasiassa hyvän vastaanoton ja on vuosien varrella muodostunut klassikoksi. King Kong sai samana vuonna jatko-osan Son of Kong, mutta se sai lähinnä vain huonoja arvioita. Vuonna 1976 ilmestyi uusi versio, joka oli myös nimeltään King Kong, minkä lisäksi vuonna 2005 sai ensi-iltansa Peter Jacksonin ohjaama, vieläkin saman nimen alla kulkeva elokuva. Nyt kun hirviögorillasta on taas ilmestymässä uusi leffa, Kong: Skull Island (2017), halusin palata aiempaan filmatisointiin ja katsoa vuoden 2005 King Kongin uudestaan. Näin elokuvan ensimmäisen kerran joko vuonna 2006 tai 2007. Olin erittäin vaikuttunut näkemästäni ja sainkin elokuvan omakseni. Olen katsonut sen lähes joka vuosi ainakin kerran ja olen myös nähnyt alkuperäisen, vuoden 1933 King Kongin. Tämä Peter Jacksonin versio elokuvasta sai ilmestyessään kehuja, etenkin tehosteistaan, joista se voitti mm. Oscar-palkinnon. On kuitenkin erikoista, että vuosien varrella on alkanut tuntua, että ihmiset eivät enää erityisemmin pitäisi tästä elokuvasta. Itselläni se kuuluu suosikkielokuvieni joukkoon ja olen aina täynnä intoa katsoessani sitä. Katsoin elokuvan puoli kuukautta ennen uutta Kong: Skull Islandia ja olen sataprosenttisen varma, ettei tuo uusi pätkä voi mitenkään olla tämän King Kongin tasoinen teos.

Kuvausryhmä lähtee tekemään elokuvaa mystiselle Pääkallosaarelle. Siellä he törmäävät alkuasukasheimoon, joka sieppaa toisen päätähden, Ann Darrow'n ja uhraa hänet jättimäiselle gorillalle nimeltä Kong. Ryhmä ottaa tehtäväkseen pelastaa Annin, kun taas Ann ja Kong muodostavat erikoisen ystävyyden.

Pääosassa Ann Darrow'na nähdään Naomi Watts, joka suoriutuu roolistaan erinomaisesti. Watts tuo hahmoon oikeanlaista herkkyyttä ja hentoutta, eikä mikään ihme, että Kong kokee tarvetta suojella häntä kaikelta. Ann on pienissä teatteriesityksissä esiintyvä näyttelijä, joka haaveilee jostain isommasta. Elokuvaan pääseminen kuulostaa unelmalta, joka käy toteen - jos unelma siis sisältää villejä alkuasukkaita ja hirviömäisen apinan. Alkupuolella hahmo on täynnä elämää, kun taas saarella hän joutuu kaiken aikaa vaaratilanteisiin, jolloin pelko nousee. Hahmo muuttuu hienosti leffan aikana ja hänen kehittymistään on mielenkiintoista seurata.
     Yleensä komediarooleista tuttu Jack Black näyttelee elokuvan ohjaajaa, Carl Denhamia. Välillä Black ei tunnu täysin istuvan vakavasti otettavan hahmon rooliin, mutta vetää yleisesti ottaen osansa mainiosti. Carl on suuruudenhullu, joka kuvittelee olevansa paljon enemmän kuin oikeasti onkaan, eikä hän osaa arvostaa muuta kuin elokuvabisnestä. Carlilla tuntuu olevan taito pilata kaikki, mihin hän ryhtyy ja vähitellen hän alkaa itsekin huomata asian laidan. Saarella hahmo alkaa muuttua psykoottisemmaksi, jolloin Blackin tyhjä tuijotus pääsee parhaiten oikeuksiinsa.
     Adrien Brody esittää elokuvan käsikirjoittaja Jack Driscollia, jonka kanssa Annilla tulee jonkinlaista juttua. Brodysta löytyy tietynlaista "rähjäisyyttä" mitä Jackistakin, jolloin hän on sopiva rooliin. Hahmo vaikuttaa aluksi tavalliselta lukutoukalta, mutta kun Ann siepataan, Jackista alkaa kehkeytyä sankari.
     Kuvausryhmä kulkee Pääkallosaarelle tietty laivalla ja paatin miehistöön kuuluu erinomaisen laaja hahmogalleria. Thomas Kretschmann on Venture-laivan kapteeni Englehorn, joka ei erityisemmin pidä Carl Denhamista. Evan Parke on laivan perämies Hayes, joka johtaa pelastusretkeä ja jolta tuntuukin löytyvän oikeaa johtajahenkeä. Jamie Bell on Jimmy, joka löydettiin laivalta joskus salamatkustajana, mutta pääsi jäämään töihin miehistöön. Jimmy on hieman rauhaton tapaus, mutta hänestä löytyy myös kunnon nuori mies, joka haluaa todistaa etenkin Hayesille olevansa enemmän kuin pelkkä pahainen varas. Andy Serkis on laivan kokki Lumpy, joka tuntuu kaiken aikaa todella tylyltä tapaukselta. Lobo Chan on Choy, joka toimii laivalla talonmiehenä. Kuvausryhmään kuuluvat Carlin ja Jackin lisäksi myös Carlin avustaja Preston (Colin Hanks), joka yrittää hienovaraisesti takoa järkeä Carlin päähän, kuvaaja Herb (John Sumner), jonka rooli ei ole kovin iso ja äänimies Mike (Craig Hall), jota Ann erehtyy luulemaan Jackiksi. Ja mitä olisikaan elokuva ilman sen päätähteä? Kyle Chandler esittää toimintastara Bruce Baxteria, jota ihmiset ihannoivat, mutta joka on tositilanteessa täysi pelkuri. Chandler on loistava valinta ärsyttäväksi näyttelijäksi, jolla on noussut pissa päähän ja joka kuvittelee olevansa erityisenkin hyvännäköinen.
     Lumpy-kokin lisäksi Andy Serkis esittää myös nimikkohahmo Kongia, joka on lähes kymmenmetrinen gorilla. Serkis esitti Peter Jacksonin ohjaamassa The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003) Klonkkua, joka toteutettiin motion capture -tekniikalla. Siinä näyttelijä esittää kaikki liikkeet ja puhuu repliikit, joiden perusteella animaattorit luovat tietokoneella digiversion hahmosta. Kong on tehty samalla tyylillä. Jos tämän tietää, niin on vain pakko hämmästellä, kuinka täydellisesti Serkis vetää gorillan roolia. Kong on Pääkallosaaren alkuasukkaille kuin jumala ja onkin paikan kuningas. Vaikka Kong onkin mahtipontinen, vahva ja voittamaton, häntä käy välillä sääliksi, sillä leffan aikana tajuaa, että ilman Annia Kong olisi aivan yksin.

Elokuva tapahtuu 1930-luvulla, kunnianosoituksena alkuperäiselle King Kongille. Alkuosuus esittelee hahmojen lisäksi hienosti aikakauden meininkiä ja New Yorkia. New Yorkissa esitellään tärkeimmät hahmot ja laivamatkalla esitellään hienovaraisesti myös miehistö. Esittelyt tehdään niinkin mainiosti, että ennen kuin huomaakaan, niin osaa helposti erottaa hahmot toisistaan. New Yorkista löytyy kaksi puolta: Annin köyhä maailma, jossa täytyy tehdä mitä tahansa, jotta saa syömistä ja Carlin ylellinen elokuvabisnesmaailma, jossa täytyy tehdä mitä tahansa, jotta saa työnsä esille. Kun päästään laivalle, kummankin maailmat katoavat ja ollaan täysin merenkäynnin armoilla. Laivaosiosta löytyy riemua ja tanssahtelua, mutta myös pahaenteisyyttä, kun aletaan lähestyä Pääkallosaarta. Alkuasukaskohtaukset ovat karmivasti toteutettuja ja jotkut alkuasukkaista ovat oikeasti maskeerattu pelottavan näköisiksi. Riemu on kaukana viimeistään siinä vaiheessa, kun Kong vie Annin syvälle metsään ja pelastusryhmä lähtee aseet kannossa perään. Samalla kun ryhmä yrittää selviytyä erilaisista vaaroista, Annin ja Kongin välit muuttuvat lämpimiksi. Ann tajuaa, ettei Kong olekaan hirviö, vaan väärinymmärretty olento ja Kong ymmärtää, että maailmassa on muutakin kuin väkivaltaa. Kong saattaa olla maailmansa herra, mutta häneltäkin pettävät jalat alta, kun Ann saapuu kuvioihin mukaan

Monet kritisoivat sitä, että elokuva olisi liian pitkä. Kyllähän se kestää yli kolme tuntia ja onhan se sinänsä pitkä verrattuna alkuperäiseen alle kaksituntiseen King Kongiin. Se ei kuitenkaan tunnu erityisen pitkältä, eikä se missään nimessä ole puuduttava tai pitkäveteinen. Alun esittelyt menevät nopeasti ja ennen kuin huomaakaan, on kulunut jo puoli tuntia. Laivamatka kestää toiset puoli tuntia, jotka menevät myös nopeasti. Saariosuus sisältää paljon seikkailua ja toimintaa, jolloin aika kiitää eteenpäin. Tarina on rytmitetty kolmeen osaan, jotka ovat selkeästi erilaisia ja suunnilleen yhtä pitkiä, jolloin elokuva tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta. Rytmitys toimii hienosti. On hauskaa, että jotkut yli kolmetuntiset leffat voivat tuntua niin lyhyiltä, kun taas jotkut puolitoistatuntiset pätkät eivät tunnu koskaan päättyvän. King Kong onkin niin hienosti rakennettu, että sen jaksaa katsoa useasti uudelleenkin.

Tunnelma on vaikuttavasti luotu. Elokuvan aikana saa hymyillä, nauraa, kauhistua, jännittää ja ehkä jopa itkeä. King Kong on yllättävänkin kaunis teos, mikä on poikkeavaa hirviögenrelle. Eikä Kong edes ole mikään pahis tai hirviö, vaikka lähes kaikki ihmiset hänet sellaisena näkevätkin. Kong on liikuttava tapaus ja elokuva onnistuu useasti koskettamaan katsojaa. Huumoria löytyy tietenkin, vaikka erityisesti ei vitsejä olekaan mukana. Kauhuelementtejä tuovat alkuasukkaat, sekä piinaavan karmiva kohtaus täynnä jättihyönteisiä. Etenkin kohtauksessa esiintyvät suuret mato-otukset ovat kuvottavia. Upea jännite kulkee läpi koko elokuvan, eikä se päästä otteestaan koskaan. Toimintaa on tietenkin mukana ja yksi parhaista kohtauksista on, kun Kong suojelee Annia kolmelta T-Rexia muistuttavalta dinosaurukselta. Siinä kohtauksessa näytetään täydellisesti, kuinka huikea ja kova hahmo Kong onkaan, eikä voi muuta kuin ihailla kohtauksen tyylikkyyttä. Koskaan ei selitetä, miksi Pääkallosaari on täynnä eläviä dinoja tai miksi sitä hallitsee ylisuuri apina, mutta niin nyt vain on. Lyhyesti viitataan siihen, että Kongin kaltaisia gorilloita on ollut useampiakin, mutta jostain syystä hän on jäänyt yksikseen. Nokkelia viittauksia tehdään myös alkuperäiseen King Kongiin. Kokonaisuus on aivan huikea ja kun lopputekstit alkavat, voi katsojana jäädä helposti sanattomaksi, kun on niin vaikuttunut näkemästään.

Ohjaaja Peter Jackson on tehnyt aivan huikeaa työtä luodessaan uutta versiota hirviöklassikosta. Jacksonilta löytyy todella vahva visio ja hän on tuonut sen näyttävästi mukaan leffaan. Muistan lukeneeni, että Jacksonilla oli kaksi juttua, mitkä hän halusi tehdä elokuvina: "King Kong" ja "The Lord of the Rings". Molemmat hän teki ja erittäin taidokkaasti. Hän aloitti suunnittelun jo 1990-luvulla, mutta megalomaanisen The Lord of the Ringsin takia King Kongin teko viivästyi. Odotus palkittiin mahtavalla teoksella. Jackson toimi myös käsikirjoittajana yhdessä Fran Walshin ja Philippa Boyensin kanssa, sekä tuottajana. Hänet voi myös nähdä lentokoneen ampujana, mutta hänet on erittäin vaikea tunnistaa ilman tuttua partaa. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa tyylikkään näköinen. Itse Kong on tehty huikeasti, kuten myös dinosaurukset. Valitettavasti välillä huomaa, milloin näyttelijät esiintyvät vihreän tai sinisen kankaan edessä, jolloin tausta on lisätty mukaan jälkikäteen. Elokuva on kuvattu muuten todella hyvin, mutta hidastukset näyttävät oudon suttuisilta. Leikkaus on erittäin sujuvaa. Lavasteet ovat huikeita, kuten myös pienoismallit - sekä Pääkallosaarella että 1930-luvun New Yorkissa. Puvustuksella on tuotu hienosti ajankuvaa mukaan. Äänitehosteet ovat huikeita, etenkin Kongin karjahdukset. Musiikin säveltänyt James Newton Howard on tehnyt loistavaa työtä ja hänen musiikkinsa säestää tarinaa upeasti. Mukana on hempeää musisointia, eeppistä pauhua ja piinaavaa tunnelmointia. Siinä missä Kongin ja dinosaurusten välisessä taistossa soi kunnon toimintamusiikki, on hienoa, että kontrastina jättitorakkakohtauksessa on käytetty minimalistisesti musiikkia, jolloin karmivat äänitehosteet muokkaavat tunnelman pelottavaksi.

Elokuvasta on olemassa Extended Edition, joka on kolmetoista minuuttia pidempi kuin alkuperäinen teatteriversio. Extended Edition sisältää pidennettyjä ja uusia kohtauksia, joissa on mukana uusia hirviöitä. Näissä kohtauksissa tehosteet eivät ole ihan yhtä hienoja ja ensimmäinen uusi kohtaus, jossa ryhmä törmää Triceratops-dinosaurukseen, tuntuu turhalta ja sen takia ei ole enää yhtä suuri ihmetys myöhemmin, että saarella on eläviä dinosauruksia.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on "U-Control" -toiminto, jonka avulla elokuvan voi katsoa samalla, kun lisämateriaalit pyörivät aina välillä kuvan nurkassa. Tällä tavalla olisi kai tarkoitus nähdä kätevästi, kuinka tietyt kohtaukset on tehty, samalla kun kohtaukset pyörivät ruudulla, mutten usko, että kovin moni jaksaisi tai yrittäisi keskittyä samaan aikaan sekä leffaan että extroihin. Mitään kunnon "making of" -pätkää ei ole mukana.

Yhteenveto: King Kong on todella hieno uudelleenfilmatisointi klassisesta seikkailuelokuvasta. Ohjaaja Peter Jackson on tehnyt upeaa työtä elokuvan parissa. Vaikka välillä tehosteista näkee heikompia osuuksia, on elokuva silti vaikuttava ja näyttävä. Itse Kong on erittäin hienosti tehty. Näyttelijäkaarti on mainio, kuten myös laaja hahmogalleria. King Kong on yllättävän kaunis elokuva ja se sisältää jännitystä, romantiikkaa, kauhua, toimintaa, huumoria, riemua ja koskettavuutta. Myös ällöttäviä kohtia on mukana, joten herkimmille varoitus. Kuvaus toimii muuten upeasti, mutta hidastukset ovat kummallisen suttuisia. James Newton Howardin säveltämä musiikki säestää elokuvaa täydellisesti. Suosittelen katsomaan elokuvan, jos pidätte seikkailuelokuvista tai hirviöistä. Joku King Kong -filmatisointi kannattaa katsoa ennen uutta Kong: Skull Islandia, jotta on edes hieman perillä tarinan alkuperistä. En usko, että tuleva leffa voisi olla kovin kummoinen, mutta toivon, että se olisi viihdyttävä. Jossain kohtaa pitää katsoa alkuperäinen King Kong uudestaan ja nähdä vihdoin vuoden 1976 versio.

Kirjoittanut: Joonatan, 12.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
King Kong, 2005, Universal Pictures, WingNut Films, Big Primate Pictures, MFPV Film