The Legend of Korra, kausi 2: Henget (The Legend of Korra - Book Two: Spirits - 2013) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 2: HENGET

THE LEGEND OF KORRA - BOOK TWO: SPIRITS

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Näyttelijät: Janet Varney, David Faustino, P. J. Byrne, J. K. Simmons, Seychelle Gabriel, Mindy Sterling, Kiernan Shipka, Dee Bradley Baker, Lisa Edelstein, John Michael Higgins, Adrian LaTourelle, Aaron Himelstein, Aubrey Plaza, James Remar, Alex McKenna, Richael Riehle, Steven Yeun, April Stewart, Greg Baldwin, Héctor Elizondo ja Jason Isaacs

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Jaksomäärä: 14

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Ilma. Vesi.

Avatar-animaatiosarjan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) tarinaa jatkanut The Legend of Korra nousi pienimuotoiseen suosioon, sekä keräsi kehuja kriitikoilta, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa huhtikuussa 2012, joten jatkoa oli luvassa. Kakkoskaudella animointivastuu jaettiin kahdelle firmalle, ensimmäisen kauden tehneelle Studio Mirille ja Pierrotille, kun Studio Mir ei suostunut ottamaan yksin vastuuta työläästä prosessista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja lopulta The Legend of Korran toisen tuotantokauden, Henkien esitys alkoi syyskuussa 2013. Katsojaluvut laskivat, eikä kausi saanut yhtä kehuvaa vastaanottoa kriitikoilta, mutta sarja pysyi silti tarpeeksi suosittuna. Itse katsoin lapsena paljon alkuperäistä Avataria ja pidin siitä valtavasti. Ilokseni suorastaan rakastin sitä yhä aikuisiällä ja ryhdyin positiivisin mielin katsomaan myös sata vuotta myöhemmin tapahtuvaa The Legend of Korraa. Tämä sarja ei kuitenkaan saanut minua erityisemmin innostumaan ja minulta kestikin muutama kuukausi, ennen kuin palasin sarjan pariin.

On kulunut puoli vuotta siitä, kun Korra ja kumppanit päihittivät Amonin ja tämän Ekvalisti-joukot. Uusia ongelmia syntyy, kun Pohjoinen vesikansa hyökkää Eteläisen vesikansan kimppuun ja kun muinaiset henget heräilevät horroksestaan.

The Legend of Korran tutut hahmot tekevät paluun, lähtien toki sen nimikkohahmosta, Korrasta (äänenä Janet Varney). Ykköskauden aikana Korra tottui Republic Cityn meininkiin, päihitti elementtejä käyttäviä jahtaavien Ekvalistien johtajan Amonin (Steve Blum), sekä on nyt omasta mielestään oppinut viimeisenkin neljästä elementistä, ilman, kokien olevansa oikeasti valmis avatariksi ja suojelemaan maailmaa. Korra pysyy oivana hahmona, vaikkei hänellä ole vieläkään samalla tavalla selvää missiota ja samalla väkevää kasvua, kuten edeltäjällään Aangilla. Korran pitää kuitenkin tällä kaudella päästä paremmin käsiksi henkimaailmaan, mikä vaatii omanlaistaan mielenmaisemaa.

     Korran apuna toimivat veljekset Mako (David Faustino) ja Bolin (P. J. Byrne), joista ensimmäinen työskentelee nyt poliisina ja jälkimmäinen koettaa onneaan näyttelijänä, Asami (Seychelle Gabriel), joka johtaa nyt Future Industriesia, sekä Aangin poika Tenzin (J. K. Simmons), joka yrittää parhaansa mukaan toimia Korran mentorina. Uusina hahmoina mukaan hyppäävät muun muassa Aangin kaksi muuta lasta, tytär Kya (Lisa Edelstein) ja poika Bumi (Richard Riehle), sekä Korran setä Unalaq (Adrien LaTourelle), joka johtaa Pohjoisen vesikansan hyökkäykseen Eteläistä vesikansaa vastaan ja kyseenalaistaa veljentyttärensä lojaaliuden, kun Korra ryhtyy puolustamaan Eteläistä vesikansaa. Mako, Bolin, Asami ja Tenzin pysyvät mainioina hahmoina ja erityisen hupaisaa on Bolinin yritys pärjätä viihdemaailmassa omillaan. Sukulaissuhteensa takia Unalaq on oiva antagonisti tälle kaudelle, vaikka hahmoon ei pureuduta yhtä kiinnostavasti kuten Amoniin ykköskaudella.

Siinä, missä yleisesti konsensus vaikuttaisi olevan, että niin kriitikoiden kuin kansan mielestä The Legend of Korran toinen tuotantokausi on edeltäjäänsä heikompi, omasta mielestäni kakkoskausi oli nimenomaan tasonnosto periaatteessa hyvästä, mutta silti hieman vaisuksi jääneestä ykköskaudesta. Vaikka pidin avauskaudella elementtien käyttäjien ja tavallisten ihmisten välisestä konfliktista, teknologisesti eteenpäin viedystä mutta silti tutuntuntuisesta fantasiamaailmasta, sekä tietystä kypsyydestä, Korran tarina ei imaissut yhtään niin hyvin mukaansa kuin Aangin saaga aiemmin, eikä uudella avatarilla tuntunut olevan samanlaista selvää päämäärää kuin edeltäjällään. Vaikka hieman sama vika vaivaa myös kakkoskautta, koin kauden silti mukaansatempaavammaksi.

Toinen kausi on oikein mainio yhdistelmä ykköskauden poliittisempaa rakentelua ja alkuperäisen Avatarin puhtaampaa fantasiaseikkailua henkimaailmoineen kaikkineen. Sen lisäksi, että kauden varrella kytee konflikti kahden vesikansan välillä, muinaiset henget nousevat esiin pitkästä aikaa, aiheuttaen omanlaistaan kaaosta. Näiden tilanteiden ratkominen vie Korran kiinnostavalle matkalle, jonka ehdottomasti parasta antia on kauden puolenvälin tuplajakso, jossa paljastetaan, kuinka vuosikausia sitten muuasta nuorestamiehestä (Steven Yeun) tuli kaikkien aikojen ensimmäinen avatar. Tämä on kiehtova historiikki tästä maailmasta ja näitä kahta jaksoa katsoessani huomasin useasti toivovani, että tekijät olisivat alun perinkin tehneet sarjan nimenomaan tämän alkuperäisen avatarin tarinasta. Kakkoskausi rakentuu oivallisesti kohti Avatarille tyypillisen mahtipontista finaalia, jättäen minut odottamaan jatkoa huomattavasti positiivisemmin kuin ykköskauden päätyttyä.

Visuaalisesti The Legend of Korra pitää oivallisen tasonsa ja sen lisäksi, että tarinallisesti pidin historian havinoihin sijoittuvista parista jaksosta, ovat ne myös animaatiojäljeltään kauden parasta antia. Oivallisen tunnistettavat ja paikoitellen vekkulin näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja animaattorit pääsevät parhaiten vauhtiin, mitä luovemmin hahmot pääsevät hyödyntämään elementtejään. Taustat ovat myös mainion yksityiskohtaisia ja värien käyttö näyttää hyvältä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Jeremy Zuckermanin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman

The Salt Path - Yhteinen matka (The Salt Path - 2024) - elokuva-arvostelu

THE SALT PATH - YHTEINEN MATKA

THE SALT PATH

Ohjaus: Marianne Elliott

Näyttelijät: Gillian Anderson, Jason Isaacs, James Lance ja Hermione Norris

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

The Salt Path - Yhteinen matka perustuu Raynor Winnin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2018, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin Winnin ja hänen miehesä elämän suuresta takaiskusta. Number 9 Films, BBC Film ja LipSync hankkivat kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyivät työstämään elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa The Salt Path - Yhteinen matka sai jo syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Hiljalleen elokuvaa on esitetty muilla festivaaleilla ja se on saapunut eri maiden teattereihin. Nyt leffa on julkaistu myös Suomessa. Itselleni elokuvan tarina ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin elokuvasta sen päätähtien vuoksi. Kiinnostustani lisäsi kohu Winnin kirjan todenperäisyydestä ja kävinkin uteliaana katsomassa The Salt Path - Yhteisen matkan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun Raynor ja Moth Winn menettävät talonsa ja rahansa, sekä saavat kuulla Mothin olevan vakavasti sairas, he päättävät jättää kaiken ja lähteä pitkälle kävelylle Ison-Britannian rannikkoa pitkin.

Päärooleissa Winnin pariskuntana Raynorina ja Mothina nähdään Salaisista kansioista (The X-Files - 1993-2018) tuttu Gillian Anderson ja Harry Pottereista (2001-2011) tuttu Jason Isaacs. Mothilla on todettu vakava sairaus, kortikobasaalinen degeneraatio, mikä alkaa vaikuttaa ensin hänen liikkumiseensa ja sitten muistiinsa. Jos tämä ei olisi vielä tarpeeksi raskas uutinen pariskunnalle, todellinen isku tulee, kun heidän raha-asiansa sössitään, minkä seurauksena he menettävät talonsa ja lähes koko omaisuutensa. Surkuttelu saa jäädä, kun pariskunta päättää lähteä selvittämään päätään aikamoiselle kävelyreissulle. Anderson ja Isaacs ovat molemmat mainioita rooleissaan, tulkitessaan hyvin hahmojensa vaikeita tuntemuksia elämäntilanteestaan ja matkastaan. Näyttelijöiden väliltä löytyy myös hyvää kemiaa.

The Salt Path - Yhteinen matka saapuu Suomen teattereihin hieman huonoon aikaan, sillä Raynor Winnin kirja joutui viime kesänä tutkinnan kohteeksi ja monia Winnin tosijutuiksi kirjoittamia seikkoja on dokumentoitu sepitteeksi. Nähtävästi todellisuudessa Winnit menettivät kaiken oman anastusyrityksensä myötä ja on myös spekuloitu, että Mothin sairaus olisi tekaistu. Nämä syytökset aiheuttavat toki hallaa leffan katselulle, jos niistä on lukenut etukäteen. Elokuvaa voi tietty katsoa myös puhtaasti fiktiivisenä draamana, mutta harmillisesti se ei toimi kummoisesti sellaisenakaan, hyvistä päänäyttelijöistä huolimatta.

Kyseessä on nimittäin mielestäni valitettavan ja suorastaan turhauttavan kuiva teos, joka jää tunnepuolella hämmentävän etäiseksi. Leffan pitäisi tarjota suuria tunteita, kun tarinassa kuvataan merkittävää taistelua pohjalta takaisin pinnalle ja selviytymistä siitä, kun tuntemaltaan elämältä viedään suunnilleen kaikki. Mutta ei. Liikuttavuus jää tapahtumatta. Tämän lisäksi elokuva on tapahtumiltaan ja kerronnaltaan omituisen tönkkö. Pariskunta tietty kohtaa erilaisia ihmisiä kävelynsä aikana ja nämä kohtaamiset jäävät kaikki puolitiehen. Suuri osa elokuvasta menee näteissä maisemissa istuskeluun spagettia syödessä ja teltan kanssa tappelemiseen. Parin tunnin kesto käy ajoittain aika raskaaksi ja sitten yhtäkkiä The Salt Path - Yhteinen matka loppuu kuin seinään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Marianne Elliott, joka ei harmillisesti juuri vakuuta kameran takana. Elliottin käsissä vaikuttavaksi tarkoitettu selviytymistarina jää oudon latteaksi. Rebecca Lenkiewiczin käsikirjoituksessakaan ei ole juuri kehumista, oli kyse sitten tarinankerronnasta tai Ison-Britannian kodittomuuden ja siihen suhtautumisen käsittelemisestä. Sentään The Salt Path - Yhteinen matka on pätevästi kuvattu. Puvustus on oivaa ja maskeeraajat peittävät päätähtiä likaan ja auringonpolttamiin onnistuneesti leffan edetessä. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Chris Roen nättejä musiikkeja myöten. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Salt Path, Iso-Britannia, 2024, BBC Film, Elliott & Harper, Lipsync Productions, Location Safety, Number 9 Films, Rocket Science, Shadowplay Features

Arvostelu: Elektra (2005)

ELEKTRA

Ohjaus: Rob Bowman

Pääosissa: Jennifer Garner, Kirsten Prout, Goran Višnjić, Terence Stamp, Will Yun Lee, Colin Cunningham, Cary-Hiroyuki Tagawa, Chris Ackerman, Natassia Malthe, Edison T. Ribeiro, Bob Sapp, Laura Ward ja Jason Isaacs

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Elektra perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1981. Hahmo nousi nopeasti suosituksi ja hänestä ryhdyttiinkin tietty tekemään elokuvaa. Hahmon luonut Frank Miller pestattiin kirjoittamaan elokuvan käsikirjoitus, Oliver Stone palkattiin ohjaajaksi ja Gabrielle Reeceä kaavailtiin nimikkorooliin, mutta nämä suunnitelmat kariutuivat 1990-luvulla. Kun Elektra-hahmon sisältänyt Daredevil-elokuva (2003) osoittautui taloudelliseksi hitiksi, Elektran oma leffa palautettiin tuotantoon, mutta uusin tekijöin ja kauhealla kiireellä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Elektra sai maailmanensi-iltansa 8. tammikuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen epäonnistuminen, joka ei saanut tienattua edes budjettiaan takaisin ja jota haukkuivat lopulta niin kriitikot, hahmon fanit kuin myös elokuvan päätähti Jennifer Garner. Itse katsoin Daredevilin lapsena, kun se tuli televisiosta ja pidin siitä tuolloin todella paljon, joten katsoin toki Elektran oman leffan heti, kun sain tietää sellaisen olevan olemassa. En kuitenkaan edes tuolloin pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa kuin ehkä kerran uudestaan. Daredevil-elokuva oli yksi ensimmäisistä leffoista, minkä arvostelin Elokuvan taikaa -sivulla, mutta tuolloin päätin jättää Elektran katsomatta. Nyt kun Elektra täyttää 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Henkiin herätetty Elektra päätyy suojelemaan isää ja tytärtä salamurhaajista koostuvalta Käsi-järjestöltä.

Jennifer Garner palaa rooliinsa Elektra Natchiosiksi, siitäkin huolimatta, että hahmo tapettiin Daredevil-elokuvassa ja ettei Garner olisi halunnut näytellä hahmoa uusiksi. Hän oli kuitenkin mennyt tekemään kahden elokuvan sopimuksen ja niinpä hänen oli pakko jatkaa Elektrana. Eikä hahmon kuolemakaan juuri haittaa, sillä kuten sarjakuvien fanit tietävät, harva Marvel-hahmo pysyy haudassaan. Garnerista voi huomata, ettei häntä juuri kiinnostanut roolissa jatkaminen, vaan hän hoitaa osansa tylsän yksi-ilmeisesti. Elokuva syventyy hieman enemmän Elektran menneisyyteen ja kuinka hän oppi taistelutaitonsa. Nyt nainen toimii salamurhaajana, kun hän saa tehtävän, joka muuttaa kaiken.

     Elokuvassa nähdään myös Colin Cunningham Elektran keikat antavana McGabena, Terence Stamp Elektran kouluttaneena mestari Keppinä, Goran Višnjić ja Kirsten Prout jahdattuina Mark-isänä ja Abby-tyttärenä, sekä Cary-Hiroyuki Tagawa pahan Käsi-järjestön johtajana Roshina ja Will Yun Lee, Chris Ackerman, Natassia Malthe, Bob Sapp ja Edison T. Ribeiro järjestöön kuuluvina Kiriginä, Tattoona, Typhoidina, Stonena ja Kinkouna. Näyttelijöistä parhaiten vakuuttaa Stamp viisaana ja arvokkaana mentorina, mutta muuten sivunäyttelijöiden suorituksen jäävät aika vaisuiksi. Prout ei onnistu tekemään näsäviisaasta Abby-hahmostaan pidettävää, mikä koituukin osittain elokuvan kohtaloksi, sillä nimenomaan Abbyn suojelu on juonen pääpointti.

Elektra ei ollut niin surkea mätäpaise kuin muistin - toisin kuin vuotta aiemmin ilmestynyt naisvetoinen sarjakuvaraina Catwoman (2004) - mutta eipä se erityisen hyväkään ollut. Jo Daredevil-leffa oli heikko, melodramaattinen mutta silti varsin höpsö, mutta siitä sentään löytyi hyvät ja viihdyttävät hetkensä kaiken korniuden alta. Elektra on vain... tylsä. Elokuvalla on kestoa vain muutamaa minuuttia päälle puolitoista tuntia, mutta se tuntuu huomattavasti kestoaan pidemmältä. Laahaava tarina ei missään kohtaa nappaa mukaansa, eikä asiaa tosiaan auta se, kun päänäyttelijää ei näytä kiinnostavan olla kameran edessä, eikä Elektran suojeltava kohde ole järin tykättävä hahmo.

Elokuvasta löytyy pari ihan menevää toimintapätkää, mutta eipä juuri muuta. Toisin kuin hieman kieli poskessa tehty Daredevil, Elektraa on tehty haudanvakavana, tappaen pienimmänkin huvin lopputuloksesta. Elokuva uskoo olevansa jokin tiivistunnelmainen jännäri, mutta se haahuilee niin paljon, että pieninkin jännitteen vire haihtuu vähän väliä. Parit naurut voi päästä ilmoille, mutta lähinnä leffan muutamien tahattoman koomisten tilanteiden takia. Päälle on vielä tietty liimattu pakollinen romanssikuvio, johon ei jakseta panostaa yhtään ja jonka näyttelijöiltä ei löydy tippaakaan kemiaa. Näinä hetkinä toivoisi, että Daredevil tekisi myös paluun. Ben Affleck kyllä kuvasi lyhyen kohtauksen elokuvaa varten, mutta se harmillisesti leikattiin pois.

Elokuvan käsikirjoittivat Zak Penn, Stuart Zicherman ja M. Raven Metzner ja ohjaajaksi valikoitui Rob Bowman, ja tämän nelikon laiskaa räpellystä seuratessa ei voi kuin haaveilla, mitä Frank Miller ja Oliver Stone olisivat voineet saada leffalla aikaiseksi. Bowman tunnettiin tuolloin lähinnä Salaisten kansioiden (The X-Files - 1993-2018) ohjaajana, mutta oli hän myös leffojen puolella tehnyt ihan kivan lohikäärmerainan, Tulen valtakunnan (Reign of Fire - 2002). Elektra jäi miehen viimeiseksi elokuvaksi, mikä ei toisaalta paljoa yllätä. Leffa ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkaus on töksähtelevää ja värimäärittely on ajoittain suorastaan häiritsevää ylivalotuksensa ja liiallisuuksiin menevien kontrastien ja saturaatioiden kera. Lavasteet ja puvut ovat oivat, mutta erikoistehosteet eivät näytä kaksisilta. Äänimaailma toimii ihan hyvin ja Christophe Beckin säveltämät musiikit tunnelmoivat menettelevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elektra, 2005, Twentieth Century Fox, Marvel Enterprises, Regency Enterprises, New Regency Productions, Horseshoe Bay Productions, Epsilon Motion Pictures, Elektra Productions, SAI Productions

Arvostelu: Rouva Harris lähtee Pariisiin (Mrs. Harris Goes to Paris - 2022)

ROUVA HARRIS LÄHTEE PARIISIIN

MRS. HARRIS GOES TO PARIS

Ohjaus: Anthony Fabian

Pääosissa: Lesley Manville, Ellen Thomas, Isabelle Huppert, Lambert Wilson, Alba Baptista, Lucas Bravo, Jason Isaacs, Rose Williams, Anna Chancellor, Freddie Fox ja Philippe Bertin

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: S

Mrs. Harris Goes to Paris, eli suomalaisittain Rouva Harris lähtee Pariisiin perustuu Paul Gallicon samannimiseen kirjaan (Mrs. 'Arris Goes to Paris) vuodelta 1958. Kirjan pohjalta oli aiemmin tehty jo muutama näytelty sovitus, mutta suoraan televisioon; Studio One -ohjelman (1948-1958) jakso Mrs. 'Arris Goes to Paris (1958), länsisaksalainen televisioelokuva Ein Kleid von Dior (1982) ja amerikkalainen televisioleffa Mrs. 'Arris Goes to Paris (1992). Vuonna 2020 ilmoitettiin uuden elokuvasovituksen olevan tekeillä ja sen kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Nyt Rouva Harris lähtee Pariisiin saapuu Suomenkin elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä ihan positiivisin mielin. Näin elokuvan trailerin keväällä ennen Downton Abbey: Uutta aikakautta (Downton Abbey: A New Era - 2022) ja pidin sitä mielenkiintoisena. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään Rouva Harris lähtee Pariisiin jo yli kuukautta ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1957 lontoolaissiivooja, rouva Ada Harris ihastuu asiakkaansa Dior-mekkoon ja haaveilee itsekin pukeutuvansa sellaiseen juhlatilaisuuksissa. Saatuaan käsiinsä mojovan summan rahaa, rouva Harris lähtee Pariisiin, ostamaan itselleen mekon... ja päätyy samalla keskelle Dior-firman sotkuja.

Pääroolissa Ada Harrisina nähdään Lesley Manville, joka on suorastaan ihastuttava roolissaan sanavalmiina rouvana, joka on aina auttamassa muita ahdingossa. Rouva Harrisin mies katosi toisessa maailmansodassa yli kymmenen vuotta sitten, mutta Harris ei ole menettänyt toivoaan, että mies palaisi joskus takaisin. Hahmo työskentelee siivoojana ja kun hän eräänä päivänä näkee asiakkaansa "haute couture" Dior-mekon, hän haluaa samanlaisen itselleen. Niinpä rouva Harris elokuvan nimen mukaisesti lähtee Pariisiin ostoreissulle ja päätyy monenlaiseen kommellukseen. Hahmon matkaan lähtee erittäin mielellään ja katsojanakin on usein äimistynyt näkemästään Pariisissa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. rouva Harrisin paras ystävä Vi (Ellen Thomas), Harrisista kiinnostunut Archie (Jason Isaacs), Harrisin asiakkaat lady Dant (Anna Chancellor) ja näyttelijänalku Pamela (Rose Williams), ranskalainen markiisi de Chassagne (Lambert Wilson), sekä Dior-vaatefirmassa työskentelevät rouva Colbert (Isabelle Huppert), kirjanpitäjä Fauvel (Lucas Bravo), malli Natasha (Alba Baptista), sekä tietty herra Christian Dior itse (Philippe Bertin). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin - etenkin Huppert tiukkana sihteerinä - ja hahmoihin tuodaan leffan aikana vähitellen pientä syvyyttä, eivätkä he jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi.

Päähenkilönsä tavoin itse elokuvakin Rouva Harris lähtee Pariisiin osoittautui varsin ihastuttavaksi ja ilahduttavaksi. Se on hengeltään miellyttävä ja sympaattinen, ja sen unelmia täynnä olevaan maailmaan on helppo uppoutua pariksi tunniksi. Hieman höttöinen meno viehättää varmasti monia, eikä ihme, jos leffasta lumoutuu niin, että suuntaa heti elokuvateatterisalista kirjakauppaan metsästämään Gallicon alkuperäisteosta ja pistää studiolle viestiä, että milloin saadaan filmatisointi jatko-osasta Rouva Harris lähtee New Yorkiin (Mrs. 'Arris Goes to New York - 1960)? Itsekin viihdyin oikein passelisti leffan parissa, vaikka samalla tuumin, että olisin halunnut pitää siitä vielä enemmän. Se on monin paikoin mainio ja itsekin katsoisin täysin sujuvasti jatkoa, mutta välillä Anthony Fabianin, Carroll Cartwrightin, Keith Thompsonin ja Olivia Hetreedin käsikirjoitus häiritsi minua ratkaisuillaan.

Vaikka rouva Harrisin matkalle lähtee todella mielellään, on reissu pullollaan epäuskottavia juttuja, joiden vuoksi leffa muuttuu yhä vain enemmän saduksi, sisältämättä kuitenkaan selviä satumaisia puolia. Tietyt asiat tuntuvat suorastaan putoavan rouva Harrisin käsiin liiankin helposti ja tarinassa vedetään mutkia suoriksi - lähtien siitä, kuinka vauhdilla vuonna 1957 siivooja saa käsiinsä niin paljon mammonaa, että hänellä on varaa ostaa lentolippu ja Diorin useamman satasen maksavan mekon (nykyrahassa kyseessä on päälle kymppitonni). Välillä käy myös koomiseksi, kuinka rouva Harris tuntuu ratkovan ihan jokaisen hahmon ongelmat antamalla näille puolen minuutin tsemppipuhuttelun. Tarinan ennalta-arvattavuus ei itseäni pahemmin häirinnyt. Vikoineen ja kliseineenkin (vain surullisten kohtausten aikana sataa vettä) Rouva Harris lähtee Pariisiin toimi oivallisesti.

Käsikirjoittamisen lisäksi Anthony Fabian toimii myös elokuvan ohjaajana, hoitaen sen tontin vahvemmin. Leffa voittaa puolelleen heti alussa Fabianin rakentaman tunnelman ansiosta, mitä vain tehostavat Rael Jonesin säveltämät ihanat musiikit. Äänimaailma on muutenkin oivallisesti työstetty. Leffa on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Mukana on muutamia todella sulavia ja tyylikkäitä siirtymiä. Lavasteet ja asut ovat totta kai upeat ja vuosi 1957 on herätetty hienosti eloon valkokankaalla.

Yhteenveto: Rouva Harris lähtee Pariisiin on sympaattinen ja ilahduttava elokuva, joka kuitenkin aika ajoin kompastelee käsikirjoittajien tapaan vedellä mutkia liiankin suoriksi. Päähenkilön matkaan lähtee mielellään, joskin ei voi kuin kyseenalaistaa, kuinka helposti rouva Harris muka saa käsiinsä hurjat summat rahaa reissuun ja mekkoon. Reissun aikana taas on huvittavaa, kuinka rouva Harris osaa noin vain ratkoa ties mitkä ihmissuhdedraamat ja firmasotkut pitämällä lyhyet, mutta tiukat puhuttelut. Tekstin vioista viis, ohjaaja Anthony Fabianin rakentama tunnelma on ihastuttavan lumoava ja imaisee katsojaa vahvasti mukaansa. Elokuva on ehtaa hömppää, mitä on mukava katsella. Lesley Manville on pääroolissa mahtava ja sivuosista etenkin Isabelle Huppert ansaitsee erityismaininnan. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on oivallinen ja 1950-luvun Lontoo ja Pariisi loihditaan upeasti takaisin eloon. Suosittelenkin Rouva Harris lähtee Pariisiin -elokuvaa lämpimästi, enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos jatkokirja Rouva Harris lähtee New Yorkiin päätettäisiin myös filmata.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mrs. Harris Goes to Paris, 2022, Entertainment One, Moonriver Content, Superbe Films, Hero Squared, Elysian Films, Hungarian National Film Fund, Umedia

Arvostelu: Operaatio Mincemeat (Operation Mincemeat - 2021)

OPERAATIO MINCEMEAT

OPERATION MINCEMEAT

Ohjaus: John Madden

Pääosissa: Colin Firth, Matthew Macfadyen, Kelly Macdonald, Penelope Wilton, Johnny Flynn, Jason Isaacs, Simon Russell Beale, Paul Ritter, Will Keen, Nicholas Rowe, Alexander Beyer ja Hattie Morahan

Genre: sota, draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Operaatio Mincemeat perustuu Ben Macintyre samannimiseen kirjaan (Operation Mincemeat - 2010), joka pohjautuu tositapahtumiin samannimisestä huijausoperaatiosta toisessa maailmansodassa. Elokuvan teosta ilmoitettiin keväällä 2019 ja sen kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Operaatio Mincemeat sai maailmanensi-iltansa marraskuussa 2021 Australiassa ja nyt se saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itselleni kyseinen operaatio ei ollut entuudestaan tuttu, mutta Colin Firthin mukanaolo oli jo tarpeeksi houkutellakseen minut katsomaan elokuvaa. Kävinkin katsomassa Operaatio Mincemeatin sen lehdistönäytöksessä jo yli kuukausi ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1943 komentajakapteeni Ewen Montagu ja MI5:llä työskentelevä Charles Cholmondeley kehittelevät suunnitelman huiputtaa natseja luulemaan, että liittoutuneiden joukot aikovat hyökätä Kreikkaan Sisilian sijaan. Onnistuessaan tämä operaatio Mincemeat olisi sotahistorian suurin huijaus.

Colin Firth ja Matthew Macfadyen näyttelevät Ewen Montagua ja Charles Cholmondeleytä, jotka ryhtyvät yhteistuumin työstämään suurluokan huijausta, joka voisi kääntää sodan kulun liittoutuneiden eduksi. Apunaan heillä ovat Penelope Wiltonin esittämä Hester Leggett ja Kelly Macdonaldin näyttelemä Jean Leslie. Firth, Macfadyen, Wilton ja Macdonald ovat kaikki erittäin mainioita rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojaan, jotka joutuvat suuren paineen alle operaationsa kanssa. Jos nelikko epäonnistuu, on vaarana, että natsit onnistuvat hoksaamaan muitakin liittoutuneiden huijauksia. Katsojana jännittää yhtä lailla nelikon kanssa, että kuinka hommassa tulee käymään?

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Hattie Morahan Ewenin vaimona Iris Montaguna, Mark Gatiss Ewenin veljenä Ivor Montaguna, Simon Russell Beale pääministeri Winston Churchillinä, Jason Isaacs amiraali John Godfreynä ja Johnny Flynn tämän oikeana kätenä, Ian Fleminginä. Kyllä, juurikin sinä Ian Fleminginä, joka loi agentti James Bondin ja kirjoitti useita 007-kirjoja palveltuaan laivastossa. Operaatio Mincemeat sisältääkin kenties vuoden tähän asti parhaan sivujuonen, kun Fleming alkaa hiljalleen poimimaan ideoita ikonista kirjasarjaansa varten. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin - erityisesti Isaacs, josta löytyy karismaa, arvokkuutta ja vimmaa amiraaliksi, joka on alusta alkaen operaatio Mincemeatia vastaan.

Operaatio Mincemeat osoittautui todella positiiviseksi yllätykseksi. Huijauksen ympärillä pyörivä tarina nappasi minut nopeasti mukaansa ja piti tiukasti otteessaan lähes koko keston. Oikeastaan vain hieman tyhjänpäiväinen romanttinen kolmiodraama heikentää muuten parhaimmillaan hyvinkin tiivistunnelmaista sotadraamaa. Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä, mistä Mincemeat-operaatiossa oli kyse tai kuinka se sujui, joten jännitin yhtä lailla hahmojen kanssa. Operaatio onkin erittäin mielenkiintoinen. Siinä yritetään naamioida valmiiksi kuollut mies brittilaivaston upseeriksi, jolla on kannossaan tekaistuja papereita koskien sotasuunnitelmia ja sitten toivotaan, että ne paperit päätyisivät natsien käsiin, jotka tarttuisivat syöttiin ja vetäisivät puolustuksensa Sisiliasta. Monimutkikas ja pähkähullu idea tuntuu heti tuhoon tuomitulta, mutta myös moraalisesti kyseenalaiselta.

Katsojan tavoin myös hahmotkin joutuvat pääasiassa sormet ristissä toivomaan, että homma onnistuu, sillä ruumishuoneelta löytynyt poloinen lähetetään yksinään Espanjan rannikolla löydettäväksi. Elokuvassa on vahva vakoojahenki yllä, mutta toisin kuin vakoojatarinoissa yleensä, nämä hahmot eivät itse matkusta suorittamaan operaatiota. Tämä vain lisää filmin kiinnostavuutta. Sen lisäksi, että tämä osuus operaatiosta on koukuttavaa seurattavaa, on myös yllättävänkin vangitsevaa, kun ensimmäisellä puoliskolla iso osa filmistä käytetään siihen, kun hahmot keksivät todella yksityiskohtaista taustatarinaa tekaistulle upseerilleen. Jossain kohtaa niin he kuin katsojakin alkavat uskomaan tyypin olleen oikeasti olemassa.

Elokuvan on ohjannut John Madden, joka oli aiemmin tehnyt mm. Oscar-palkitun Rakastuneen Shakespearen (Shakespeare in Love - 1998) ja ilahduttavan The Best Exotic Marigold Hotelin (2011). Maddenin työ tässä on varsin onnistunutta ja tunnetuimmista töistään poiketen hän hoitaa homman vakavammin - joskin leffasta löytyy myös parit oivat vitsit. Maddenin ohjauksessa on myös tiettyä reippautta, eikä elokuva muutu koskaan raskassoutuiseksi. Michelle Ashfordin käsikirjoitus on myös mainio, kuten on elokuvan tekninen toteutus. Operaatio Mincemeat on kuvattu taidokkaasti ja leikattu sujuvasti kasaan. Lavastajat ja puvustajat tekevät loistotyötä ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Thomas Newman tuo tuttuun tapaansa oman vahvan lisäyksensä tunnelmaan säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: Operaatio Mincemeat on mukaansatempaavan jännittävä sotadraama, joka pitää koukussaan, vaikka historiaa tunteva katsoja tietäisikin jo lopputuleman. On erittäin kiinnostavaa seurata tämän operaation etenemistä suunnitteluvaiheesta itse toteutukseen. Operaatio kuulostaa heti täysin pähkähullulta ja onkin jopa käsittämätöntä, että tällaista on ihan oikeasti yritetty. Jännittäviä hetkiä on luvassa useita, tehtävän saadessa jatkuvasti erilaisia takaiskuja. Operaation lisäksi filmi pitää sisällään kiehtovan sivujuonen siitä, kun Ian Fleming ryhtyy suunnittelemaan James Bond -kirjojaan. Näyttelijät suoriutuvat kaikki taidokkaasti rooleistaan. John Maddenin ohjaus on oivallista ja tekniseltä puoleltaankin filmi on mainio. Jos siis Ukrainan kauhistuttavasta tilanteesta huolimatta kaipaat pätevästi toteutettua sotakertomusta elämääsi, suosittelen lämpimästi Operaatio Mincemeatin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Operation Mincemeat, 2021, See-Saw Films, Cohen Media Group, Archery Pictures, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Resident Evil (2002)

RESIDENT EVIL

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Michelle Rodriguez, Eric Mabius, James Purefoy, Martin Crewes, Colin Salmon, Pasquale Aleardi, Liz May Brice, Michaela Dicker ja Jason Isaacs
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

"You're all going to die down here."

Resident Evil perustuu samannimiseen videopelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1996. Jo tammikuussa 1997 Constantin Film hankki pelin elokuvaoikeudet ja palkkasi Alan B. McElroyn kirjoittamaan pelien pohjalta käsikirjoituksen. Yhtiö ei kuitenkaan pitänyt McElroyn käsikirjoituksesta, joten sen sijaan yhtiö kääntyi kauhulegenda George A. Romeron puoleen, joka pisti avustajansa pelaamaan pelin läpi, työestäessään samalla näkemänsä pohjalta uutta käsikirjoitusta. Hänenkin työnsä kuitenkin hylättiin, minkä jälkeen uudeksi tekijäksi valittiin Jamie Blanks, mutta hänenkään ideansa eivät innostaneet Constantin Filmiä. Tässä kohtaa toiseen hittipeliin perustuvan elokuvan, Mortal Kombatin (1995) ohjaaja Paul W. S. Anderson saapui paikalle. Anderson oli innostunut Resident Evil -pelistä ja laatinut sen pohjalta oman zombitarinansa, mikä kulki nimellä "Undead". Vaikka teksti poikkesi vahvasti peleistä, toisin kuin aiemmat käsikirjoitukset, Constantin Film innostui siitä ja pyysi Andersonia muovaamaan sen Resident Evilin elokuvasovitukseksi ja ohjaamaan elokuvan. Anderson suostui ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001. Lopulta Resident Evil sai maailmanensi-iltansa 12. maaliskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai kehnot arviot kriitikoilta, sekä voimakasta palautetta myös pelien faneilta, jotka tylyttivät elokuvantekijöitä siitä, kuinka paljon he poikkesivat itse peleistä. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta tutustuin elokuvasarjaan kymmenisen vuotta sitten, kun olin kaverini luona yötä ja hän näytti minulle neljä ensimmäistä Resident Evil -elokuvaa saman illan aikana. Silloin pidin näkemästäni ja olen katsonut leffat ainakin kerran uudestaan. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -filmatisoinnin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa koko sarjan uudestaan ja arvostella elokuvat juhlavuoden kunniaksi.

Muistinsa menettänyt Alice matkaa pienen kommandojoukon kanssa Umbrella-yhtiön maanalaiseen ja huippusalaiseen Pesä-laboratorioon selvittämään, miksi yhteys laboratorioon on katkennut?

The Fifth Element - puuttuva tekijä -scifielokuvasta (The Fifth Element - 1997) tuttu Milla Jovovich näyttelee Alicea, elokuvaa varten keksittyä hahmoa, joka herää suuresta kartanosta, eikä muista mitään elämästään. Kun kartano paljastuu pelkäksi kulissiksi ja pääsyksi Pesä-laboratorioon, Alicen täytyy lähteä kommandojoukon mukana selvittämään niin laboratorion työntekijöiden kohtaloa kuin omaa merkitystään kaiken keskellä. Vaikka mysteeri on alusta asti kiinnostava, kestää silti aikansa, ennen kuin Alicesta muodostuu hahmona mielenkiintoinen. Iso osa tästä johtuu lähinnä yksi-ilmeisesti näyttelevästä Jovovichista. Vasta loppupäässä Jovovich tuntuu lämpeävän filmille ja lähtee intensiivisemmin tilanteisiin mukaan.

     Laboratorion mysteeriä lähtevät selvittämään myös kommandojoukko, johon kuuluvat mm. johtaja Shade (Colin Salmon), tuima Rain (Michelle Rodriguez) ja tietokone-ekspertti Kaplan (Martin Crewes), sekä kartanosta myös löytyvä Matt (Eric Mabius) ja matkan varrella mukaan päätyvä Spence (James Purefoy), joiden merkitystä myös salaillaan pitkin leffaa. Vaikka suurimmaksi osaksi hahmot eivät olekaan erityisen kiehtovia, ovat he tarpeeksi toimiva joukko, jota jopa kannustaa pääsevän ehjin nahoin pois laboratoriosta, kun kammottavat syyt yhteyksien katkeamiselle selviävät. Näyttelijät suoriutuvat tarpeeksi passelisti rooleistaan ja vaikka Rodriguezia näyttäisi tympivän elokuvassa olo, hän onnistuu silti olemaan päheä osassaan.

Koska en ole ikinä pelannut Resident Evil -pelejä, en lähde vertaamaan tässä arvostelussa videopelejä ja leffaa keskenään. Vaikka olenkin ymmärtänyt, että peleillä ja elokuvalla on oikeastaan yhteistä vain nimi, hahmojen kohtaamat uhkat ja kaupungin nimi Raccoon City ja yhtiö Umbrella Corporation, täytyy silti todeta, että Resident Evil on mielestäni yhä yksi parhaista videopeleihin perustuvista filmatisoinneista. Se ei tosin vaadi vielä paljoa, sillä varmaankin 90 prosenttia videopelileffoista on aikamoista kuraa. Joten jopa keskinkertaisena kauhua yrittävänä, mutta toiminnan puolelle kallistuvana tekeleenä Resident Evil loistaa edukseen roskakasan keskeltä. Tai siis ainakin tämä ensimmäinen elokuva, puhutaan niistä jatko-osista sitten myöhemmin...

Mysteerisellä aloituksellaan ja hengellään elokuva onnistuu tarpeeksi sujuvasti nappaamaan mukaansa, vaikka toisaalta toteutus osittain ontuukin. Jos pelit eivät ole lainkaan tuttuja, eikä tiedä, minkälaiset uhkat Pesässä päähenkilöitä odottavat, on jopa hieman koukuttavaa ja jännittävää seurata hahmojen matkaa maanalaisen laboratorion uumeniin. Ei leffa erityisen pelottava tosin ole, vaikka vielä tämä ensimmäinen leffa pyrkiikin osittain olemaan selkeämpää ja pienimuotoisempaa kauhua. Suurimmaksi osaksi kauhu koostuu naurettavan kehnoista yrityksistä säpsäyttää katsoja, mutta äänimaisemallaan elokuva paljastaa aina, kun on tulossa böö-säikäytys. Toimintapuoli taas on aika yhdentekevää räiskintää, vaikka mukaan mahtuu ihan mainioitakin hetkiä. Lopputaisto on menettänyt vaikutuksensa ajat sitten vanhentuneiden efektiensä myötä, mutta lupaava viimeinen kohtaus nostaa taas tasoa hieman ja saa jopa jollain tavalla odottamaan jatko-osan, Resident Evil: Apocalypsen (2004) näkemistä.

Mortal Kombat -pelileffan ja paikoitellen vähän Resident Eviliä muistuttavan Viimeinen horisontti -elokuvan (Event Horizon - 1997) ohjaaja Paul W. S. Anderson on toisaalta täysin looginen valinta elokuvan ohjaksiin, vaikkei hän kummoinen ohjaaja olekaan. Parhaimmillaan Anderson saa aikaiseksi keskinkertaisuutta ja juuri sitä hän on saavuttanut ensimmäisellä Resident Evilillä. Anderson toimii myös käsikirjoittajana ja vaikka ontuu siinäkin, löytyy häneltä myös pienet onnistumisensa. Teknisesti elokuva on selvästi 2000-luvun alussa, MTV:n musiikkivideokaudella tehty. Kuvaus ja leikkaus yrittää olla mahdollisimman sähäkkää ja näin 20 vuotta myöhemmin voi vain olla onnellinen, että tyyli päättyi muutaman vuoden sinnikkään yrityksen jälkeen. Taisteluiden takana jumputtavat välillä todella kummalliset kappalevalinnat ja oikeastaan vain Marilyn Mansonin työstämä tunnussävelmä toimii. Pesän lavasteet ovat hienot ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erikoistehosteet ovat kuitenkin pahasti aikansa eläneet ja aikoinaan karmiva päävastus aiheuttaa nykyään lähinnä huvittuneisuutta kotisohvalla.

Yhteenveto: Resident Evil on ihan kiva kauhuraina, joka viihdyttää tarpeeksi menevästi läpi kestonsa, mutta jättää pelisarjan fanit luultavasti kylmäksi eroavaisuuksillaan lähdemateriaalista. Alkupäässä rakennettu mysteeri nappaa toimivasti mukaansa ja pitää katsojaa jännityksessä, että mitä laboratoriosta oikein löytyy. Erityisen pelottava elokuva ei kuitenkaan onnistu olemaan. Kauhupuoli luottaa liikaa äkkisäikäytyksiin ja koviin äänitehosteisiin. Leffa myös kääntyy aika ajoin toiminnan puolelle. Näyttelijät eivät ole kovin kaksisia rooleissaan, mutta ajavat asiansa. Saman tekee myös Paul W. S. Anderson ohjaajana ja käsikirjoittajana. Tekniseltä puoleltaan elokuva on pahasti aikansa elänyt, turboleikkauksensa, kökköjen efektiensä ja musiikkivalintojensa puolesta. Resident Evil on varsin keskinkertaista kauhuhömppää, mutta itseäni se on aina onnistunut kummasti viihdyttämään. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa elokuvasarjan muista osista, mutta palataan niihin tarkemmin tulevien viikkojen aikana...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil, 2002, Constantin Film, New Legacy, Davis-Films, Impact Pictures, Filmboard Berlin-Brandenburg, Filmförderungsanstalt, FilmFernsehFonds Bayern, Capcom Company, FilmFour, Hollywood Pictures, Intermedia Films

Arvostelu: Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001)

ISKU MOGADISHUUN

BLACK HAWK DOWN

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Josh Harnett, Eric Bana, Ewan McGregor, Tom Sizemore, William Fichtner, Ewen Bremner, Jason Isaacs, Nikolaj Coster-Waldau, Sam Shepard, Glenn Morshower, Orlando Bloom, Tom Hardy, Charlie Hofheimer, Ioan Gruffudd, Ty Burrell ja Razaaq Adoti
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Hawk Down, eli suomalaisittain Isku Mogadishuun perustuu journalisti Mark Bowdenin kirjaan Black Hawk Down: A Story of Modern War (1999) Mogadishun taistelusta, mikä käytiin 3. ja 4. lokakuuta 1993 Somaliassa. Ohjaaja Simon West innostui Bowdenin kirjasta ja ehdotti tuottaja Jerry Bruckheimerille, että siitä voisi tehdä elokuvan. Bruckheimer hankkikin kirjan elokuvaoikeudet ja filmin teko alkoi. Bowden itse kirjoitti ensimmäisen version käsikirjoituksesta, mutta sitä työsti vielä useampikin henkilö, kunnes lopulta Ken Nolan oli vastuussa lopullisesta versiosta. West päätti kuitenkin tehdä mieluummin hittipeleihin perustuvan Lara Croft: Tomb Raiderin (2001), joten hänet korvattiin Ridley Scottilla. Sotilaiden näyttelijät kävivät viikon mittaisen armeijakoulutuksen, missä heille opetettiin taitoja, joita heidän hahmonsa osaavat. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2001 ja lopulta Isku Mogadishuun sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva onnistui tuottamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta sen ison budjetin vuoksi tuottoja ei voinut pitää kummoisena menestyksenä. Leffa sai paljon kehuja kriitikoilta, minkä lisäksi se oli ehdolla kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras kuvaus, leikkaus ja äänitehosteet) ja neljästä Oscarista (paras ohjaus, kuvaus, leikkaus ja äänitys), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Iskua Mogadishuun, mutta olin tiennyt siitä jo monia vuosia. Tai oikeastaan tiesin, että on olemassa sotaelokuva Isku Mogadishuun ja elokuva Black Hawk Down, mutta noloa kyllä, minulta kesti aika kauan tajuta, että ne olivat sama filmi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1990-luvun alussa Somaliassa riehuu sisällissota. Yhdistyneet kansakunnat yrittää auttaa sodan sivullisia viemällä ruokaa ja juomaa Somaliaan, mutta operaatio menee pieleen, kun sotapäällikkö Mohamed Farrah Aidid aloittaa taistelun YK:n joukkoja vastaan. Kolme sotilasryhmää lähetetäänkin Somalian pääkaupunkiin, Mogadishuun, etsimään ja tappamaan Aidid.

Isku Mogadishuun sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin... nykypäivänä katsottuna. Monet elokuvan näyttelijöistä olivat nimittäin filmin ilmestymisen aikaan lähes tuntemattomia. Esimerkiksi filmeistä Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Mad Max: Fury Road (2015) tuttu Tom Hardy tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Orlando Bloomia ei oltu ihan vielä ehditty näkemään Legolas-haltian roolissa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Jaime Lannisterina tunnettu tanskalainen Nikolaj Coster-Waldau ei ollut tätä ennen näytellyt amerikkalaisessa elokuvassa. Kyseessä on Eric Banan kolmas leffa. Moderni perhe -hittikomediasarjan (Modern Family - 2009-2020) Phil Dunphyä esittävän Ty Burrellin voi bongata muutamassa kohtaa. Ewan McGregor oli sentään ehtinyt näytellä jediritari Obi-Wan Kenobia ensimmäisen kerran Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) ja Josh Hartnett nähtiin aiemmin samana vuonna ilmestyneessä sotaelokuvassa Pearl Harbor (2001). Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jason Isaacs, Tom Sizemore, Ewen Bremner, Sam Shepard, William Fichtner ja Glenn Morshower eri arvoisina amerikkalaissotilaina. Sotilashahmot eivät ole yksilöinä paria poikkeusta lukuun ottamatta erityisen mielenkiintoisia, eikä kenenkään nimeä oikein muista leffan aikana tai sen jälkeen. Sotilaita ei olekaan haluttu esittää niinkään yksittäisinä hahmoina, vaan ryhminä ja parivaljakkoina, jotka tukevat kaikki toisiaan taistelussa. Näyttelijät ovat kaikki erittäin hyviä ja pitkin leffaa on hauska huomata, että: "kas, hänkin on mukana tässä!"

Osa sotaelokuvista keskittyy henkilöihin taistelun keskellä, kun taas toiset keskittyvät enemmän näyttämään taistelua, missä itse sota on hahmo ja sotilaat pelkkiä pelinappuloita. Isku Mogadishuun on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Tietty panostamalla enemmän hahmoihin, leffaan syntyisi voimakkaampi tunneside, jolloin sotilaan kuollessa katsoja voisi todella tuntea sotilaskavereiden surun. Jo tällaisenaan tämä filmi onnistuu kuitenkin olemaan äärimmäisen iskevä ja vangitseva kuvaus brutaalista taistelusta. Kun sotilaat laskeutuvat helikoptereista Mogadishun kaduille, on loppuleffa lähinnä pelkkää tiivistunnelmaista kyytiä, etenkin kun operaatio kokee pahoja takaiskuja heti ensimetreillä. Taistoa kuvataan monesta vinkkelistä, sotilaiden ollessa ripoteltuna ympäri kaupunkia ja etsiessä toisiaan, kuten myös ilmasta helikopterien kautta ja Yhteisoperaatiokeskukselta käsin, mistä sotilaat saavat ohjeistuksensa. Filmi onnistuu välttämään yksitoikkoisuuden lähes parin tunnin tykityksessään juurikin sillä, että tapahtumia esitetään useammista näkökulmista.

Yksi Isku Mogadishuun -elokuvan suurimmista ansioista on se, kuinka karmivan hyvin se imaisee katsojan kotisohvaltaan taistelun keskelle. Sotilaiden tunteet koko hommasta kuvataan taidokkaasti ja ne tuovat pieniä persoonallisuuksia hahmoihin. Aika lailla kaikkia pelottaa. Jotkut piilottavat sen taidokkaammin ja jotkut saavat siitä pelosta voimaa jatkaa eteenpäin. Tämä adrenaliiniryöppy puskee kaikkea liikkeelle. Taistelun kauheuksia ei kaunistella, vaan elokuvassa nähdään monenlaisia raakuuksia. Elokuvaa ei siis ole helppo katsoa, mutta samalla se on myös äärimmäisen koukuttava ja lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi. Oikeissa kohdissa filmi tarjoaa pieniä suvantohetkiä, kunnes taas mennään. Jännitys pidetään kuitenkin koko ajan korkealla, sillä yllätyshyökkäys voi iskeä minä hetkenä hyvänsä.

Ohjaaja Ridley Scottilta todella löytyy silmää ja taitoa hallita suuria taistelukohtauksia monien extrojen ja erikoistehosteiden kera. Mutta toisin kuin vaikkapa Michael Bay, hän osaa myös luoda tunnetta mukaan. Scott tasapainottelee ison hahmogallerian kanssa lahjakkaasti ja rakentaa jännitettä vaikuttavasti. Tekninenkin toteutus on erinomaista läpi elokuvan. Isku Mogadishuun on upeasti kuvattu. Laajat kuvat näyttävät tapahtumien kokoa ja pienemmät kuvat taas keskittyvät hyvin tunnetiloihin sotilaiden kasvoilla ja silmissä. Napakalla leikkauksella useiden sotilaiden juonikuviot niputetaan hyvin pakettiin. Lavastajat ovat tehneet loistotyötä lokaatioiden kanssa, kun puvustajille on langennut hommaksi saada kymmenet näyttelijät sotilasasuihin. Maskeeraajat tekevät taitavaa ja samalla kuvottavaa työtä erilaisten sotavammojen kanssa. Tehosteet ovat näyttävät ja efektitiimi on päässyt leikkimään räjähteiden kanssa. Riehuvalla äänimaailmalla oikein korostetaan mäiskettä ja tykitystä. Säveltäjä Hans Zimmer tuo lisätunnelmaa musiikeillaan ja parissa kohtaa hyödyntää eri osapuolille tyypillisiä melodioita, korostaakseen kumpi on niskan päällä taistossa.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää useita pidennyksiä kohtauksiin. Kyseessä on lähinnä lisättyjä kuvakulmia ja pidempiä otoksia, mutta mukaan mahtuu myös pidempiä keskustelujakin. Kokonaan uusia kohtauksia mukana ei ole.

Yhteenveto: Isku Mogadishuun on hieno ja vangitseva sotateos, joka tuntuu suorastaan imaisevan katsojan keskelle taistelutannerta. Elokuva on lähes alusta loppuun intensiivistä tykitystä, eikä jännite pääse koskaan laskemaan. Ohjaaja Ridley Scott pitää tunnelmaa korkealla, mutta keksii myös tapoja, joilla saa leffan välttämään yksitoikkoisuuden. Eri näkökulmat tilanteeseen ja muutamat lyhyet hengähdystauot ovat onnistuneita lisäyksiä, ja kahden ja puolen tunnin kesto kuluu vauhdilla. Puitteiltaan filmi on huippuluokkaa ja näyttelijäkaarti onnistuu työssään hienosti. Näin 20 vuotta myöhemmin on hauskaa bongailla nykyään tunnettuja staroja tekemässä ensimmäisiä roolitöitään. Kaiken kaikkiaan Isku Mogadishuun on vahva kuvaus hirveästä taistelusta ja yhä yksi parhaista 2000-luvun sotaelokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Black Hawk Down, 2001, Revolution Studios, Jerry Bruckheimer Films, Scott Free Productions

Arvostelu: The Patriot (2000)

THE PATRIOT

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Mel Gibson, Heath Ledger, Joely Richardson, Jason Isaacs, Chris Cooper, Lisa Brenner, Tchéky Karyo, Tom Wilkinson, Donal Logue, Adam Baldwin, Gregory Smith, Trevor Morgan, Bryan Chafin, Mika Boorem, Logan Lerman ja Skye McCole Bartusiak
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Patriot on Roland Emmerichin ohjaama Yhdysvaltain vapaussotaan ja itsenäistymisen aikaan sijoittuva elokuva. Robert Rodat kirjoitti monta eri käsikirjoitusversiota filmistä, kunnes sai studion kiinnostumaan tekemään siitä elokuvan. Ohjaaja Emmerich sen sijaan päätti jo hyvin aikaisessa vaiheessa käsikirjoituksen lukua, että haluaa olla mukana projektissa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta The Patriot sai maailmanensi-iltansa 27. kesäkuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Eniten tylytystä filmi sai historioitsijoilta, joita ärsytti elokuvan historiallisten tapahtumien muokkaus. Lisää negatiivista huomiota elokuva sai, kun kävi ilmi, että yksi ylistävämmistä arvosteluista oli studion laatima, eikä todellisen sanomalehden. Tämä johti lopulta siihen, että studion täytyi maksaa viisi dollaria usealle henkilölle, jotka olivat käyneet katsomassa elokuvan kyseisen "feikki-kriitikon" arvion innostamana. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Patriotia, mutta olin kuullut siitä jo pitkään. Aiemmin keväällä pitämässäni 24 tunnin elokuvamaraton -haasteessa päätin vihdoin katsoin elokuvan ja samalla myös kirjoittaa siitä arvostelun leffan 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

1770-luvulla Amerikassa itsenäistymistä haluavat siirtokuntalaiset ovat ajautuneet vapaussotaan brittiläistä imperiumia vastaan. Benjamin Martin päätyy mukaan taisteluun, kun brittieversti tappaa hänen poikansa.

Pääroolissa Benjamin Martinina nähdään Mel Gibson, joka oli tässä kohtaa jo tottunut esiintymään historiallisesti epätarkoissa elokuvissa, Braveheart - taipumattoman (Braveheart - 1995) ja Pocahontasin (1996) jälkeen. Gibson sopii hienosti perheenisäksi, joka haluaisi vain elää rauhassa, mutta kun tragedia iskee, on hänen pakko taipua ja lähteä sotaan. Hän hoitaa niin lempeän ja rakastavan isähahmon kuin brutaalin sotilaan puolet hahmostaan lujalla taidolla. Katsoja on alusta alkaen Benjaminin puolella. Hänen kautta sotaa käsitellään hieman monipuolisemmin kuin muiden hahmojen näkökulmasta, mikä tekee hänestä heti viisaamman tuntuisen.

Benjaminin lapsia ovat vanhin poika Gabriel (edemennyt Heath Ledger), heti alussa kuoleva Thomas (Gregory Smith), Nathan (Trevor Morgan), Samuel (Bryan Chafin), Margaret (Mika Boorem), William (Logan Lerman esikoisroolissaan) ja Susan (Skye McCole Bartusiak). Benjaminin hahmoa kirjoittaessa Robert Rodat todella halusi Gibsonin tähdittävän leffaa, joten hän kirjoitti hahmolle yhtä monta lasta kuin Gibsonillakin oli. Käsikirjoituksen teon aikana Gibson sai seitsemännen lapsensa ja siksi Rodat myös lisäsi Benjaminillekin yhden lapsen lisää. Suuri osa muksuista jää täysin taka-alalle ja vain muutama nousee esille - lähinnä mahtavan Ledgerin näyttelemä Gabriel, joka haluaa lähteä sotaan isänsä käskyjen vastaisesti. Gibsonin ja Ledgerin välille on onnistuttu rakentamaan toimiva isä-poika-suhde, mikä tuo sydäntä filmiin.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Chris Cooper Benjaminin komentajana, Harry Burwellina, Joely Richardson Benjaminin kuolleen vaimon siskona Charlottena, Tom Wilkinson brittiarmeijaa johtavana kenraali Charles Cornwallina, sekä Jason Isaacs Thomas-pojan tappavana eversti William Tavingtonina, jolle Benjamin tietty hautoo kostoa. Isaacs on uransa aikana useasti osoittanut sopivansa täydellisesti niljakkaiden roistojen rooliin ja tekee saman myös tässä. Hän on erinomainen kaikessa vihattavuudessaan. Myös Wilkinson ja Cooper sopivat rooleihinsa - etenkin oikeanlaista arvokkuutta omaava Wilkinson.

Iso tekijä siihen, pitääkö The Patriotista, on se, välittääkö historiallisista epätarkkuuksista vai ei. Jos haluat nähdä tarkan kuvauksen Yhdysvaltojen vapaussodasta ja neutraalimman näkökulman sodan osapuoliin, on tämä täysin väärä elokuva sinulle. Jos taas pidät historiallisista filmeistä, mutta sinua ei haittaa lainkaan, jos tapahtumia on muuteltu, hahmoja väritelty ja muutenkin asioita muokkailtu suuntaan jos toiseen, The Patriot tarjoaa erittäin toimivan aikamatkan 1770-luvun Amerikkaan. Itselleni kyseinen aika historiasta ei ole tutuimmasta päästä, joten tiettyjen asioiden kuvaaminen väärin ei voinut häiritä katselukokemustani. Lähinnä tapa, jolla elokuva esittää orjuuden (tai pikemminkin sen esittämättä jättäminen ja röyhkeä kaunistelu) on kyseenalainen katsojalle kuin katsojalle. Muuten viihdyin oikein passelisti elokuvan parissa ja se piti hyvin mukanaan lähes kolmen tunnin kestonsa ajan. Paikoitellen elokuva kulkee turhan hitaasti, mutta pääasiassa kesto ei haittaa.

Ohjaaja Roland Emmerich on monille tuttu valtavien katastrofielokuvien, kuten Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996), Godzillan (1998), The Day After Tomorrow'n (2004) ja 2012:n (2009) tekijänä. Vaikkei Emmerich ole ohjaajana lahjakkaimmasta päästä ja hänen filmografiaansa kuuluu useita huteja, hänellä on kyllä aina ollut silmää massiivisille kohtauksille ja vaikuttavalle tuholle. Emmerich pääseekin esittelemään näitä taitojaan The Patriotin sotakohtauksissa, jotka ovat erittäin näyttäviä. Sadoista extroista koostuvat armeijat marssivat räjähdysten keskellä upeissa laajakuvissa. Kaiken vaikuttavuuden keskellä katsojan on vaikea olla pohtimatta, kuinka typerä tuonaikainen taistelutaktiikka olikaan. Armeijat kävelevät toisiaan vastaan isolla aukiolla ja ammuskelevat, kunnes toinen osapuoli luovuttaa tai menettää kaikki sotilaansa. Vähän kuin pelaisi shakkia ja liikuttaisi kaikkia sotilasnappuloita kerralla eteenpäin. Jos jonkin tiedän elokuvassa olevan historiallisesti tarkkaa, niin tämän hölmön taktiikan... mitä on vaikea taktiikaksi kutsua.

Suurten taistojen keskellä elokuvaan saadaan tosiaan sitä sydäntä oivallisella isä-poika-suhteella. Jos Gabrielin hahmo puuttuisi leffasta kokonaan ja Benjamin lähtisi vain kostamaan Thomasin kuolemaa, olisi päähenkilöllä sentään motiivi, mutta ei paljoa muuta. Tarpeeksi lämpimältä ja syvältä tuntuva perhesuhde tuo kuitenkin ripauksen todellista ihmisyyttä, kun kömpelösti kirjoitetut ja esitetyt kohtaukset vapausjaarittelusta eivät siihen pysty. Huumoriakin on hieman saatu mukaan (yhdessä sotakohtauksessa tahatonta komiikkaa pöljällä kuolemalla) ja hieman häiriintynyttä romantiikkaa, mikä ei todellakaan ole elokuvan vahvuus. Isoilla taisteluilla Emmerich yrittää saada katsojan joko unohtamaan tai katsomaan sormien läpi tietyt kehnoudet, mitkä estävät The Patriotia olemasta vieläkin parempi elokuva.

Tekniseltä toteutukseltaan kyseessä on hieno teos. Kuvaus on kaikin puolin tarkasti tehty ja elokuvassa hyödynnetään paljon upeita laajoja kuvia, joko esittelemään maisemia tai korostaakseen armeijoiden kokoa. Leikkauksessa muutamia kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman, mutta suurimmaksi osaksi kohtaukset on pistetty hyvin kasaan ja tarina soljuu eteenpäin kiinnostavasti alusta loppuun. Lavasteet ovat todella hienot läpikotaisin ja asutkin ovat tyylikkäästi toteutetut. Univormuja täytyi valmistaa satoja kappaleita isoja taisteluita varten. Maskeeraustiimi on myös päässyt meikkaamaan ikävän näköisiä taisteluvammoja. Efektit ovat kestäneet hyvin aikaa ja äänitehosteet lisäävät tärkeän iskun taistoihin. John Williamsin säveltämät musiikit sisältävät maestrolle tuttua klassisuutta, herkkyyttä ja seikkailullisuutta, kuten myös eeppisyyttä ja aikaan sopivaa huilusoittoa.

The Patriotista on olemassa noin kymmenen minuuttia teattereissa julkaistua elokuvaa pidempi versio. Mukana on uusia kohtauksia, kuten myös hieman muokattuja ja pidennettyjä hetkiä. Lähinnä nämä ovat lisättyjä keskusteluja ja joitakin lisäraakuuksia. Itse katsoin elokuvasta pidennetyn version.

Yhteenveto: The Patriot on erittäin oivallinen sotadraama, kun pystyy katsomaan historialliset epätarkkuudet sormien läpi. Ohjaaja Roland Emmerich on pätevä tekijä isojen taistelukohtausten ja tuhon kanssa, mutta onneksi saa mukaan myös toimivan isä-poika-suhteen, mikä tuo sydäntä tarinaan. Mel Gibson on erittäin mainio pääroolissa Benjamin Martinina ja Heath Ledger on oiva valinta hänen pojakseen. Kenties parhaan roolityön tekee kuitenkin Jason Isaacs, joka on mahtava inhottavana everstinä. Joissain asioissa filmi onnistuu tekemään vaikutuksen ja siinä on hienoja kohtauksia, mutta toisinaan leffasta myös paistaa tiettyjä heikkouksia. Kömpelyyttä löytyy käsikirjoituksesta ja orjien esittäminen leffassa on vähintäänkin kyseenalainen. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja ajankuva on upeasti luotu. Lähes kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Elokuvassa kuitenkin on helposti korjattavia ongelmia, mitkä estävät kokonaisuutta nousemaan potentiaaliinsa. Suosittelenkin The Patriotia eritoten niille, joita kiehtovat historialliset tapahtumat, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että historiaa on oikeasti tutkinut tosissaan. Silloin leffasta voi bongata vielä enemmän vikoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Patriot, 2000, Columbia Pictures Corporation, Centropolis Entertainment, Mutual Film Company, Global Entertainment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: The Death of Stalin (2017)

THE DEATH OF STALIN

Ohjaus: Armando Iannucci
Pääosissa: Steve Buscemi, Simon Russell Beale, Jeffrey Tambor, Michael Palin, Andrea Riseborough, Rupert Friend, Jason Isaacs, Olga Kurylenko, Paddy Considine, Tom Brooke, Richard Brake ja Adrian McLoughlin
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

The Death of Stalin perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan "La Mort de Staline" vuodelta 2010, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalinin kuolemasta. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle vuonna 2016 Cannesin elokuvajuhlilla ja se kuvattiin samaisena kesänä. Filmi sai ensi-iltansa jo viime vuonna Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se on hiljalleen alkanut saamaan kunnon teatterilevitystä. Nyt The Death of Stalin saapuu myös Suomeen. Itse kuulin leffasta ensimmäisen kerran, kun sitä alettiin kehumaan eri elokuvasivuilla. Kiinnostuin teoksesta sen näyttelijöiden takia, sekä sen takia, että elokuva käsittelee karua maailmaansa komedian kautta. Kun viikot kuluivat, aloin jo epäillä, ettei filmi näkisi päivänvaloa Suomen elokuvateattereissa ja aloinkin tutkimaan, milloin se ilmestyisi vuokralle. Ilahduinkin huomatessani, että The Death of Stalin onkin saamassa teatterilevityksen ja menin positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin kuolee, jolloin ministerikomitea kokoontuu pohtimaan valtion uutta suuntaa.

Elokuvassa seurataan pääasiassa ministerikomitean jäseniä, kun heistä jokainen yrittää nousta vaivihkaa muiden yläpuolelle, mutta silti pitää ryhmän kasassa. Tärkeimmät heistä ovat poliitikko Nikita Hruštšov (Steve Buscemi), venäläisen salaisen poliisin NKVD:n johtaja Lavrenti Berija (Simon Russell Beale), varajohtaja Georgi Malenkov (Jeffrey Tambor) ja Neuvostoliiton entinen pääministeri Vjatšeslav Molotov (Michael Palin), jonka mukaan molotovin cocktail -polttopullo on nimetty. Nelikko on loistokkaasti roolitettu ja jokainen sopii osaansa täydellisesti, mistä olin jopa yllättynyt. En ole koskaan erityisemmin välittänyt Steve Buscemista. Olen nähnyt hänet useissa komediarooleissa, joissa hän on ollut lähinnä ärsyttävä, joten olin todella yllättynyt, kuinka mainion roolityön hän tässä tekee. Kenties Buscemi on vanhoina päivinään oppinut oikeasti näyttelemään. Myös Monty Python -komediaryhmästä tuttu hauskuuttaja Michael Palin sai minut vakuuttuneeksi lahjoistaan, minkä takia ihmettelin usein, miksei häntä muuten nähdä elokuvissa nykyään? Simon Russell Beale taas on erinomainen inhottavana Berijana, jota katsojana alkaa halveksumaan hyvinkin nopeasti. Jeffrey Tambor on nappivalinta epävarmaksi varajohtaja Malenkoviksi, joka hermoilee siitä, että hänen pitäisi pystyä samanlaiseen johtajuuteen kuin Stalinin (Adrian McLoughlin).
     Muita hahmoja filmissä ovat Josif Stalinin lapset Svetlana (Andrea Riseborough) ja Vasili (Rupert Friend), sotamarsalkka Žukov (Jason Isaacs), pianisti Maria (Olga Kurylenko), sekä radiotoimittajat (Paddy Considine ja Tom Brooke), jotka tarjoavat mainiot naurut leffan alussa. Olin hieman pettynyt, kuinka pienessä roolissa Isaacs loppujen lopuksi on, ottaen huomioon, että hän on isoimpana julisteessa. Koska Isaacs saapuu mukaan tarinaan vasta puolessa välissä elokuvaa, ehdin jo ihmetellä, muistinko väärin, että hän edes on mukana? Riseborough ei taas jää erityisemmin mieleen Stalinin tyttärenä, mutta Friend on huvittava juoppona epäonnistujapoikana.

The Death of Stalinin ensimmäinen näytös, eli alun jakso, missä hahmot ja maailma esitellään, on aivan mahtava. Kyseessä on mustalla huumorilla viljelty komedia, joka käsittelee yllättävän hilpeästi yllättävän rankkoja aiheita. En ihmettele yhtään, että elokuva on kielletty Venäjällä, sillä se ei todellakaan esitä venäläisiä hyvässä valossa. Heti leffan alku heittää katsojan mukaan outoon tunnelmaansa, kun ministerit illallistavat Stalinin kanssa ja vitsailevat siitä, kuinka vankileireillä vältettiin tylsyyttä heittämällä kranaatteja vankien keskelle ja katselemalla, kun vangit yrittävät päästä niistä eroon, aivan kuin he leikkisivät kuumaa perunaa. Kohtauksen aikana sotilaille jaetaan tappolistat ja he lähtevät kylmästi teloittamaan listan henkilöitä ympäri Moskovaa. Jossain toisessa leffassa tapahtumat olisivat vain ahdistavia ja kauheita, mutta The Death of Stalin onnistuu tekemään niistä kierolla tavalla todella hupaisia. Elokuva on täynnä nokkelan synkkiä vitsejä ja hauskoja hetkiä, jotka saivat ajan kulumaan todella nopeasti. Kun nykypäivänä kaikesta vain valitetaan ja vitsitkin täytyy miettiä äärimmäisen tarkkaan ennen kuin niitä kertoo, olin äärimmäisen tyytyväinen, että tänäkin päivänä joku uskaltautuu tekemään tällaisen leffan.

En ole mikään historiantuntija, joten en osaa sanoa, kuinka tarkkaan The Death of Stalin seuraa todellisia tapahtumia. Tutkin hieman asiaa ja luin, että filmiä on kritisoitu siitä, kuinka se ottaa selkeitä vapauksia. Omasta mielestäni elokuvan ei tarvitse seurata historiaa tarkkaan, etenkään jos se on komedia. Minulle on siis ihan sama, kuinka paljon tässä on keksitty omia käänteitä. Olisikin ollut hauska, jos leffa olisi entistäkin enemmän kritisoinut Venäjän nykytilannetta ja ministerikomitea päättäisikin muuttaa Neuvostoliiton amerikkalaisemmaksi. Jo tällaisenaan kritiikkiä löytyy kuitenkin tarpeeksi, joten filmi toimii oikein hyvin sellaisena kuin se on - vaikkakin olisin itse tiivistänyt sitä hieman. Kuten komedioille tuppaa käymään, vitsit katoilevat loppupäässä, jolloin alkupuoliskon erinomaisuutta ei enää löydy. Ensimmäiset kolme varttia ovat aivan mahtavat, mutta sen jälkeen taso alkaa hiljalleen pudota. Mihinkään pohjamutiin taso ei onneksi tipahda, vaan kokonaisuudessaan kyseessä on erittäin hyvä ja rankasti hauska elokuva, minkä katsoisin mielellään muutamaan otteeseen uudestaankin.

Leffan ohjaajana toimii Armando Iannucci, joka on tätä ennen ohjannut elokuvien puolella vain Tube Talesin (1999) ja In the Loop - silmukka kiristyy (In the Loop - 2009). Pääasiassa Iannucci tekee hommia television parissa, mikä selittää, miksei filmistä välillä löydy tiettyä elokuvallisuutta, vaan se tuntuu paikoitellen televisiosarjalta. Iannucci on silti osaava tekijä, joka on hienosti yhdistänyt hyvin rankat aiheet onnistuneeseen huumoriin ja luonut yhdistelmästä kantaaottavan elokuvan. The Death of Stalin sai ainakin itseni kiinnostumaan hänen muusta tuotannostaan ja toivonkin, ettei hän pidä tulevaisuudessa kymmenen vuoden taukoja elokuvaohjausten välillä. Hänen, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoitus on hyvin kekseliäs. Nelikko todella taitaa dialogin, mikä onkin hyvä, kun lähes koko elokuva käytetään puhumiseen. He ovat onnistuneet tekemään jopa normaalisti pitkäveteisistä kokouksista kiehtovaa katseltavaa. Myös visuaalisesti The Death of Stalin on onnistunut teos. 1950-luvun ajankuva, eli ankea Neuvostoliitto on toteutettu upeasti aina lavastuksesta puvustukseen. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikkausta rytmittävät hyvin tekstit, jotka kertovat, mitä tapahtuu johtajan menehtyessä. Chris Willisin säveltämät musiikit toimivat oivallisesti leffan aikana ja tuovat oman lisäyksensä venäläiseen tunnelmaan.

Yhteenveto: The Death of Stalin on erittäin mainio ja hauska filmi, mikä aivan varmasti pahoittaa useiden katsojien mielet (mikä on mahtavaa). Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat loistavat ja ne tarjoavat yhä vain hauskempia ja rankempia juttuja. Harmillisesti loppupäässä vitsit vähenevät ja elokuvan erinomainen tunnelma alkaa rakoilla. Onneksi näyttelijät tekevät kuitenkin niin hyvää työtä oivallisen käsikirjoituksen kanssa, että elokuvan katsoo erittäin mielellään loppuun - ja kenties uudestaankin. Olin todella yllättynyt, kuinka hyvän roolisuorituksen Steve Buscemi tarjoaa. Michael Palinkin osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, eikä vain kelpo hauskuuttaja. Harmillisesti Jason Isaacsin osuus jää liian pieneksi, sillä hänessä kyllä riittää karismaa. Ohjaaja Armando Iannucci on onnistunut todella hyvin tasapainottaessaan rankkoja aiheita ja huumoria. Mukana on myös erinomaisesti luotu ajankuva, jolloin historiallisista tapahtumista kiinnostuneiden kannattaa katsoa tämä - vaikkei elokuva täysin kulkisikaan oikeiden tapahtumien mukaisesti. Tänä päivänä, kun ties mistä vitseistä vedetään herne nenään, on roisi The Death of Stalin varjeltava helmi, jonka toivoo menestyvän, jotta samanlaisia teoksia saisi lisää. Rankemman huumorin ystäville tämä sopii varmasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.co.uk
The Death of Stalin, 2017, Quad Productions, Main Journey, Gaumont, France 3 Cinéma, Compagnie Cinématographique, Panache Productions, Canal+, Cine+, France Télévisions, Free Range Films, Title Media