Avatar Aang: The Last Airbender (2026) - elokuva-arvostelu

AVATAR AANG: THE LAST AIRBENDER

Ohjaus: Lauren Montgomery

Näyttelijät: Eric Nam, Jessica Matten, Román Zaragoza, Dionne Quan, Steven Yeun, Dave Bautista, Geraldine Viswanathan, Ronny Chieng, Ken Jeong, Peta Sergeant, Dee Bradley Baker, Freida Pinto, Ke Huy Quan ja Taika Waititi

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 6

Vesi. Maa. Tuli. Ilma.

Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon luoma animaatiosarja Avatar (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) nousi suureen suosioon ja sen maailmaa on laajennettu niin jatkosarjalla The Legend of Korra (2012-2014), näytellyllä elokuvalla The Last Airbender (2010), näytellyllä Netflix-sarjalla Avatar: The Last Airbender (2024-), sekä kirjoilla, sarjakuvilla ja peleillä. Kun alkuperäissarja julkaistiin Netflixissä, sen suosio ampaisi uusiin korkeuksiin ja Nickelodeon ottikin yhteyttä DiMartinoon ja Konietzkoon, toiveenaan, että he voisivat kertoa uuden tarinan tutuista hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja alun perin työnimellä "The Legend of Aang: The Last Airbender" kulkeneen animaatioelokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa lokakuussa 2025, mutta sitten julkaisusuunnitelmat muuttuivat. Leffa päätettiin siirtää suoratoistoon ja sen ilmoitettiin ilmestyvän lokakuussa 2026. Huhtikuussa 2026 koko elokuva kuitenkin vuoti internetiin ja paniikkiratkaisuna Nickelodeon päätti aikaistaa virallista julkaisua. Yhdysvalloissa Avatar Aang: The Last Airbender julkaistiin Paramount+ -palvelussa heinäkuussa ja nyt leffa on saapunut Suomeen SkyShowtimen kautta. Alkuperäinen Avatar on yksi suosikkisarjoistani edelleen, mutten ole nähnyt juuri tarvetta sen erilaisille lisäosille ja adaptaatioille. The Legend of Korra -sarja oli kelvollista jatkoa, joka kuitenkin kalpeni alkuperäisen rinnalla. The Last Airbender -elokuva oli täysi pohjanoteeraus ja vaikka Netflixin näytelty sarja ajoi asiansa, ei sekään tavoittanut ripaustakaan alkuperäisestä magiasta. Odotukseni uutta elokuvaa kohtaan olivat matalat, koska se tuntui lähinnä Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää tunnetulla brändillään. Katsoin silti Avatar Aang: The Last Airbenderin heti, kun se saapui viimein Suomeen.

Kolmetoista vuotta sodan loppumisen jälkeen avatar Aang on ystäviensä kanssa perustanut Tasavalta Cityn, kaupungin, jossa kaikkien elementtien taitajat voivat asua harmoniassa. Mutta kun uudet uhkat vaarantavat heidän rakentamansa tulevaisuuden, on Aangin ja kumppaneiden tehtävä jälleen yhteistyötä maailman pelastamiseksi.

Suuri osa Avatar-animaatiosarjan tutuista hahmoista tekevät paluun, lähtien tietysti itse nimikkohahmo avatar Aangista (äänenä Eric Nam), joka onnistui kolmetoista vuotta aiemmin pysäyttämään julman Tulen valtias Ozain ja lopettamaan satavuotisen sodan. Nyt Aang ja hänen rakas vedentaitajansa Katara (Jessica Matten) ovat perustaneet uuden kaupungin eri elementtien taitajille, Tasavalta Cityn - joka on tuttu paikka The Legend of Korran nähneille. Zuko (Steven Yeun) on ottanut paikan uutena Tulen valtiaana, aikomuksenaan hallita täysin eri tavalla kuin katala isänsä. Kataran vitsiniekkaveli Sokka (Román Zaragoza) keksii erilaisia härveleitä, kun taas Toph (Dionne Quan) opettaa muita maantaitajia käyttämään metallia. Hahmot ovat mainioita ja on kiinnostavaa nähdä, mitä heille kuuluu nyt aikuisiällä. On myös hienoa nähdä tuttu tiimi pitkästä aikaa tekemässä tiimityötä. Eikä toki missään nimessä saa unohtaa uskollisia eläintovereita, ratsuna toimivaa lentobiisoni Appaa ja lentolemuri Momoa.

     Uusina hahmoina elokuva esittelee Estetyt, joukon tavallisia ihmisiä, jotka ovat suuttuneet elementtien taitajille ja joihin kuuluvat muun muassa johtaja Jie (Peta Sergeant) ja uskollisuuttaan pohtiva Kallik (Geraldine Viswanathan), sekä tuulentaitaja Tagahin (Dave Bautista), jonka Aang ja kumppanit löytävät samanlaisesta jääpallosta, mistä Katara ja Sokka löysivät aikoinaan Aangin alkuperäissarjan avausjaksossa. Tagah on kiinnostava hahmo, mutta Estetyt muistuttavat turhan paljon The Legend of Korra -sarjan Ekvalisteja, olematta kuitenkaan yhtä mielenkiintoisia vihollisia.

Avatar Aang: The Last Airbender osoittautui aika lailla juuri sellaiseksi elokuvaksi kuin mitä siltä etukäteen odotin. Kyseessä on kelvollinen paluu tähän fantasiamaailmaan ja sen tuttujen hahmojen pariin, mutta leffa tuntuu kuitenkin enemmän Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää ikoniseksi muodostuneella brändillä kuin aidosta halusta ja palosta kertoa uusi tarina näistä tyypeistä. Alkuperäissarjan luojat DiMartino ja Konietzko ovat kyllä kynäilleet kertomuksen rakenteen, mutta jättäneet toteutusvastuun sitten käsikirjoittajakaksikko Tim Hedrickille ja Christopher Yostille, sekä ohjaaja Lauren Montgomerylle, joka työskenteli Avatarissa aikoinaan kuvakäsikirjoittajana.

Lopputuloksena on asiansa ajava fantasiaseikkailu, joka tarjoaa viihdyttäviä osioita, hauskoja hetkiä, sekä perheen pienemmille katsojille myös hyvää jännitettä, mutta jonka veikkaisin unohtuvan nopeasti mielestä. Tähän vaikuttavat niin aiemmista sarjoista kierrätetyt ideat, turhankin ennalta-arvattavat käänteet joiden vain odottaa paljastuvan myös hahmoille, sekä hieman pintapuoleiseksi jäävä tematiikka. Ei toki voi olettaa, että puolitoistatuntinen elokuva voi tarjota yhtä syvää ja rikasta menoa kuin kuudestakymmenestä jaksosta koostuva alkuperäissarja, mutta jotain huomattavasti enemmän leffa jäi mielestäni kaipaamaan. Ei elokuva missään nimessä huono ole, mutta se jäi lähinnä kelvolliseksi rahastukseksi kuin uudeksi huimaksi kertomukseksi. Avatarin uusi suosio ei tosiaan ole jäänyt Nickelodeonilta huomaamatta ja tämä leffa oli vasta alkusoittoa studion suunnitelmille brändin suhteen. Seuraavaksi on luvassa uusi animaatiosarja Avatar: Seven Havens (2026-), joka kertoo Korran seuraajasta ja joka ainakin Yhdysvalloissa alkaa myöhemmin syksyllä.

Jos jostain minulla ei kuitenkaan ole moitittavaa, niin elokuvan upeasta animaatiojäljestä. Kuluneet vuodet, kertynyt kokemus, pidempi tuotantoprosessi ja eri tavalla hyödynnettävä budjetti varmistavat sen, että Avatar Aang: The Last Airbender on visuaalisesti erittäin komea. Hahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti etenkin taisteluiden aikana ja taustat ovat täynnä yksityiskohtia, oli kyse sitten Tasavalta Cityn kaupunkimiljööstä tai erilaisista luontomaisemista, jotka vaihtelevat vehreistä metsistä lumisiin vuoriin. Värien, varjojen ja valojen käyttö on myös tyylikästä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja alkuperäissarjankin musiikeista vastannut Jeremy Zuckerman tunnelmoi oivallisesti sävellyksillään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Avatar Aang: The Last Airbender, Yhdysvallat, 2026, Paramount+, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, Avatar Studios, Ginormous Madman, Nickelodeon Animation Studios

The Legend of Korra, kausi 2: Henget (The Legend of Korra - Book Two: Spirits - 2013) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 2: HENGET

THE LEGEND OF KORRA - BOOK TWO: SPIRITS

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Näyttelijät: Janet Varney, David Faustino, P. J. Byrne, J. K. Simmons, Seychelle Gabriel, Mindy Sterling, Kiernan Shipka, Dee Bradley Baker, Lisa Edelstein, John Michael Higgins, Adrian LaTourelle, Aaron Himelstein, Aubrey Plaza, James Remar, Alex McKenna, Richael Riehle, Steven Yeun, April Stewart, Greg Baldwin, Héctor Elizondo ja Jason Isaacs

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Jaksomäärä: 14

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Ilma. Vesi.

Avatar-animaatiosarjan (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) tarinaa jatkanut The Legend of Korra nousi pienimuotoiseen suosioon, sekä keräsi kehuja kriitikoilta, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa huhtikuussa 2012, joten jatkoa oli luvassa. Kakkoskaudella animointivastuu jaettiin kahdelle firmalle, ensimmäisen kauden tehneelle Studio Mirille ja Pierrotille, kun Studio Mir ei suostunut ottamaan yksin vastuuta työläästä prosessista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja lopulta The Legend of Korran toisen tuotantokauden, Henkien esitys alkoi syyskuussa 2013. Katsojaluvut laskivat, eikä kausi saanut yhtä kehuvaa vastaanottoa kriitikoilta, mutta sarja pysyi silti tarpeeksi suosittuna. Itse katsoin lapsena paljon alkuperäistä Avataria ja pidin siitä valtavasti. Ilokseni suorastaan rakastin sitä yhä aikuisiällä ja ryhdyin positiivisin mielin katsomaan myös sata vuotta myöhemmin tapahtuvaa The Legend of Korraa. Tämä sarja ei kuitenkaan saanut minua erityisemmin innostumaan ja minulta kestikin muutama kuukausi, ennen kuin palasin sarjan pariin.

On kulunut puoli vuotta siitä, kun Korra ja kumppanit päihittivät Amonin ja tämän Ekvalisti-joukot. Uusia ongelmia syntyy, kun Pohjoinen vesikansa hyökkää Eteläisen vesikansan kimppuun ja kun muinaiset henget heräilevät horroksestaan.

The Legend of Korran tutut hahmot tekevät paluun, lähtien toki sen nimikkohahmosta, Korrasta (äänenä Janet Varney). Ykköskauden aikana Korra tottui Republic Cityn meininkiin, päihitti elementtejä käyttäviä jahtaavien Ekvalistien johtajan Amonin (Steve Blum), sekä on nyt omasta mielestään oppinut viimeisenkin neljästä elementistä, ilman, kokien olevansa oikeasti valmis avatariksi ja suojelemaan maailmaa. Korra pysyy oivana hahmona, vaikkei hänellä ole vieläkään samalla tavalla selvää missiota ja samalla väkevää kasvua, kuten edeltäjällään Aangilla. Korran pitää kuitenkin tällä kaudella päästä paremmin käsiksi henkimaailmaan, mikä vaatii omanlaistaan mielenmaisemaa.

     Korran apuna toimivat veljekset Mako (David Faustino) ja Bolin (P. J. Byrne), joista ensimmäinen työskentelee nyt poliisina ja jälkimmäinen koettaa onneaan näyttelijänä, Asami (Seychelle Gabriel), joka johtaa nyt Future Industriesia, sekä Aangin poika Tenzin (J. K. Simmons), joka yrittää parhaansa mukaan toimia Korran mentorina. Uusina hahmoina mukaan hyppäävät muun muassa Aangin kaksi muuta lasta, tytär Kya (Lisa Edelstein) ja poika Bumi (Richard Riehle), sekä Korran setä Unalaq (Adrien LaTourelle), joka johtaa Pohjoisen vesikansan hyökkäykseen Eteläistä vesikansaa vastaan ja kyseenalaistaa veljentyttärensä lojaaliuden, kun Korra ryhtyy puolustamaan Eteläistä vesikansaa. Mako, Bolin, Asami ja Tenzin pysyvät mainioina hahmoina ja erityisen hupaisaa on Bolinin yritys pärjätä viihdemaailmassa omillaan. Sukulaissuhteensa takia Unalaq on oiva antagonisti tälle kaudelle, vaikka hahmoon ei pureuduta yhtä kiinnostavasti kuten Amoniin ykköskaudella.

Siinä, missä yleisesti konsensus vaikuttaisi olevan, että niin kriitikoiden kuin kansan mielestä The Legend of Korran toinen tuotantokausi on edeltäjäänsä heikompi, omasta mielestäni kakkoskausi oli nimenomaan tasonnosto periaatteessa hyvästä, mutta silti hieman vaisuksi jääneestä ykköskaudesta. Vaikka pidin avauskaudella elementtien käyttäjien ja tavallisten ihmisten välisestä konfliktista, teknologisesti eteenpäin viedystä mutta silti tutuntuntuisesta fantasiamaailmasta, sekä tietystä kypsyydestä, Korran tarina ei imaissut yhtään niin hyvin mukaansa kuin Aangin saaga aiemmin, eikä uudella avatarilla tuntunut olevan samanlaista selvää päämäärää kuin edeltäjällään. Vaikka hieman sama vika vaivaa myös kakkoskautta, koin kauden silti mukaansatempaavammaksi.

Toinen kausi on oikein mainio yhdistelmä ykköskauden poliittisempaa rakentelua ja alkuperäisen Avatarin puhtaampaa fantasiaseikkailua henkimaailmoineen kaikkineen. Sen lisäksi, että kauden varrella kytee konflikti kahden vesikansan välillä, muinaiset henget nousevat esiin pitkästä aikaa, aiheuttaen omanlaistaan kaaosta. Näiden tilanteiden ratkominen vie Korran kiinnostavalle matkalle, jonka ehdottomasti parasta antia on kauden puolenvälin tuplajakso, jossa paljastetaan, kuinka vuosikausia sitten muuasta nuorestamiehestä (Steven Yeun) tuli kaikkien aikojen ensimmäinen avatar. Tämä on kiehtova historiikki tästä maailmasta ja näitä kahta jaksoa katsoessani huomasin useasti toivovani, että tekijät olisivat alun perinkin tehneet sarjan nimenomaan tämän alkuperäisen avatarin tarinasta. Kakkoskausi rakentuu oivallisesti kohti Avatarille tyypillisen mahtipontista finaalia, jättäen minut odottamaan jatkoa huomattavasti positiivisemmin kuin ykköskauden päätyttyä.

Visuaalisesti The Legend of Korra pitää oivallisen tasonsa ja sen lisäksi, että tarinallisesti pidin historian havinoihin sijoittuvista parista jaksosta, ovat ne myös animaatiojäljeltään kauden parasta antia. Oivallisen tunnistettavat ja paikoitellen vekkulin näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja animaattorit pääsevät parhaiten vauhtiin, mitä luovemmin hahmot pääsevät hyödyntämään elementtejään. Taustat ovat myös mainion yksityiskohtaisia ja värien käyttö näyttää hyvältä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Jeremy Zuckermanin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman

Avatar: The Last Airbender, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

AVATAR: THE LAST AIRBENDER - KAUSI 2

Luoja: Albert Kim

Näyttelijät: Gordon Cormier, Kiawentiio, Ian Ousley, Dallas Liu, Paul Sun-Hyung Lee, Miyako, Elizabeth Yu, Daniel Dae Kim, Momona Tamada, Maria Zhang, Thalia Tran, Amanda Zhou, Chin Han, Utkarsh Ambudkar, Sebastian Amoruso, Rekha Sharma, Jeremiah Oh, Crystal Yu, Justin Chien, Kelsey Lopes, Lily Gao, Shintaro Kanaoya, Randall Duk Kim, Matthew Yang King ja Dee Bradley Baker

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 56 minuuttia - 1 tunti 9 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 13

Vesi. Maa. Tuli. Ilma.

Nickelodeonin animaatiosarja Avatariin (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) perustuva näytelty sarja Avatar: The Last Airbender nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä helmikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Avatar: The Last Airbenderin toinen tuotantokausi on julkaistu Netflixissä. Itse pidin sarjan avauskautta pääasiassa toimivana adaptaationa - huomattavasti parempana kuin vuoden 2010 kamala elokuva The Last Airbender. En siitä huolimatta juuri odottanut sarjan jatkumista, mutta katsoin silti koko toisen tuotantokauden heti sen julkaisupäivänä.

Avatar Aang matkaa ystäviensä Kataran ja Sokkan kanssa kohti Ba Sing Se'tä, varoittaakseen kaupunkia tulikansan lähestyvästä hyökkäyksestä ja etsiäkseen jonkun, joka opettaisi Aangille maa-elementin taitamisen.

Gordon Cormier palaa rooliinsa avatar Aangiksi ja... jösses että poika on kasvanut kausien välissä! Avatar: The Last Airbender on malliesimerkki siitä, miten käy kun tekee televisiosarjaa, jonka pääroolissa nähdään lapsinäyttelijä ja odotetaan liian kauan jatkokauden tekemisessä. Cormier oli 11-vuotias, kun ensimmäisen kauden kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021 ja nyt hän on täyttämässä jo 17 vuotta. Ykköskaudelta tuttu innokas pikkupoika on siis yhtäkkiä vaihtunut täysi-ikäisyyttä lähestyvään nuorukaiseen, jonka esiin puskevan partasängen meinaa jo erottaa lähikuvista. Kun tästä alkushokista toipuu, joutuu valitettavasti toteamaan, ettei Cormier ole juuri kehittynyt näyttelijänä kuluneina vuosina. Hän esitti hyvin sinisilmäistä ja innokasta Aangia, mutta nyt maailmanpelastustehtävänsä tärkeyden ymmärtänyt Aang ei sujukaan yhtä luontevasti.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Kiawentiio ja Ian Ousley Aangia uskollisesti seuraavina sisaruksina Katarana ja Sokkana, Daniel Dae Kim julmana tulen valtias Ozaina, Dallas Liu hänen karkotettuna poikanaan Zukona, Paul Sun-Hyung Lee Zukoa mentoroivana Iroh-setänä, sekä kakkoskaudella isompaan rooliin nouseva Zukon häijy sisko Azula, jota näyttelee Elizabeth Yu. Merkittävänä uutena hahmona mukaan hyppää sokea maantaitaja Toph (Miyako), joka ryhtyy opettamaan Aangille seuraavaa elementtiä. Sivunäyttelijöiden työ on hieman ailahtelevaa. Sarjan paras näyttelijä on Irohia täydellisesti tulkitseva Lee, kun taas Yu ei valitettavasti vakuuttanut minua Azulana. Miyako on kuitenkin nappivalinta Tophiksi.

Avatar: The Last Airbenderin toinen tuotantokausi oli mielestäni kelvollista jatkumoa yllättävän toimivalle näytellylle adaptaatiolle yhden kaikkien aikojen parhaan animaation pohjalta. Cormierin äkillinen kasvupyrähdys aiheuttaa parin ensimmäisen jakson ajan hämmennystä, minkä lisäksi nuorukaisen toivomisen varaa jättävät näyttelijäkyvyt tekevät Aangin ja kumppaneiden kohtauksista ajoittain vaivaannuttavaa seurattavaa. Kun mukaan saadaan Toph, nämäkin kohtaukset saavat onneksi tuulta siipiensä alle. Heidän tavanomaista sankaritarinaansa enemmän kiinnostuin seuraamaan Zukoa ja Irohia, Zukon pohtiessa arvomaailmaansa uudelleen; haluaako hän pysyä lojaalina häikäilemättömälle isälleen?

Kakkoskauden seitsemän jaksoa pitävät ihan hyvin mukanaan. Ne avaavat tätä fantasiamaailmaa onnistuneesti enemmän, tuomalla mukaan maantaitajien pääkaupunki Ba Sing Se'n, jonka johtajat pyrkivät olemaan mahdollisimman irrallaan sodasta, jopa valehdellen kansalleen muurin ulkopuolisista tapahtumista. Hassua tosin kyllä, alkuperäinen piirrossarja meni huomattavasti syvemmälle näihin poliittisiin koukeroihin kuin tämä näytelty versio. Sekaan on ripoteltu ihan meneviä toimintakohtauksia, joissa hahmot hyödyntävät kekseliäästi eri kykyjään. Finaalijaksoon on saatu sopivasti jopa jännitettä... toki lähinnä niille katsojille, jotka eivät ole alkuperäissarjaa nähneet. Päätösjakso myös lupailee sarjan kolmannen ja samalla viimeisen tuotantokauden olevan jo tekeillä. Toivon mukaan se nähdään mahdollisimman pian, eikä vasta siinä kohtaa, kun päätähti on jo aikuinen mies omien lastensa kera.

Teknisesti Avatar: The Last Airbender on hämmentävän epätasainen, ottaen huomioon, että Netflix on taatusti pistänyt paljon rahaa peliin. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet ovat parhaimmillaan näyttävät. Puvustus toisaalta mukailee animaatiosarjaa hyvin, mutta samalla asut näyttävät liian puhtoisilta, kuin kaupasta juuri ostetuilta. Tietokonetehosteet ovat paikoitellen jopa pöyristyttävän huonot. Taustakankaan käyttö on usein kiusallisen selvää ja digitaalisesti luodut olennot, kuten lentobiisoni Appa näyttävät joiltain PlayStation 3 -pelin monstereilta. Taustalta voi myös pahimmillaan bongailla digi-ihmisiä, joille ei ole jaksettu animoida kasvoja. Äänimaailma on sentään vahvasti rakennettu ja Takeshi Furukawa tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan, animaatiosarjaa sujuvasti mukaillen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Avatar: The Last Airbender, Yhdysvallat, 2024-, Netflix, Avatar Studios, Nickelodeon Productions, Rideback

The Legend of Korra, kausi 1: Ilma (The Legend of Korra - Book One: Air - 2012) - sarja-arvostelu

THE LEGEND OF KORRA - KAUSI 1: ILMA

THE LEGEND OF KORRA - BOOK ONE: AIR

Luojat: Michael Dante DiMartino ja Bryan Konietzko

Näyttelijät: Janet Varney, David Faustino, P. J. Byrne, J. K. Simmons, Seychelle Gabriel, Mindy Sterling, Kiernan Shipka, Steve Blum, Dee Bradley Baker, Logan Wells, Darcy Rose Byrnes, Lance Henriksen, Daniel Dae Kim ja Clancy Brown

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta, komedia

Jaksomäärä: 12

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 6

Maa. Tuli. Ilma. Vesi.

Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon luoma animoitu fantasiasarja Avatar (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) oli ylistetty menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Alun perin työnimellä "Avatar: Legend of Korra" käynnistyneen projektin oli tarkoitus olla pelkkä yhden kauden mittainen minisarja. Ideat kuitenkin paisuivat tekijäkaksikon mielessä ja lopulta he saivat Nickelodeon-kanavan suostumaan isompaan sarjaan, vaikka aluksi kanava oli huolissaan, että naispäähenkilöllä sarja ei saisi korkeita katsojalukuja. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin, kun sarja kulki vielä nimellä "The Last Airbender: Legend of Korra" ja lopulta ytimekkäämmin ihan vain The Legend of Korra alkoi pyöriä televisioissa huhtikuussa 2012. Itse katsoin lapsena alkuperäistä Avataria ja pidin siitä valtavan paljon. Ennen Netflixin näyteltyä versiota katsoin sarjan vihdoin alusta loppuun ja se nousi edelleen suosikkisarjojeni joukkoon. Kun pääsin kuulemaan sarjan musiikkeja livekonsertissa Helsingin Jäähallissa ja nyt kun sekä uusi animaatioelokuva Avatar Aang: The Last Airbender (2026), kuten myös uusi animaatiosarja Avatar: Seven Haves ovat tulossa, päätin vihdoin katsoa myös The Legend of Korran.

On kulunut 70 vuotta siitä, kun avatar Aang päihitti Tulen valtiaan Ozain ja palautti rauhan maailmaan. Aangin kuoltua on syntynyt uusi avatar, vedentaitaja nimeltä Korra. Teini-ikäisenä Korra matkustaa Republic Cityyn, oppimaan ilmantaitoa Aangin pojalta, kun hän kohtaa Ekvalistit ja heitä johtavan Amonin, joka osaa poistaa ihmisiltä kyvyn hallita elementtejä.

The Legend of Korra ei tosiaan jatka avatar Aangin ja tämän kavereiden seikkailuja, vaikka hahmot esiintyvätkin avauskaudella muutamassa takaumassa. Kuten jo alkuperäissarja Avatarissa kävi selväksi, uusi avatar syntyy, kun edellinen on kuollut. Aang on siis valitettavasti jo menehtynyt tämän sarjan alussa ja uusi avatar on syntynyt vesiheimoon. Tämä Korra-tyttö (äänenä Janet Varney) on seikkailunhaluinen nuorukainen, joka on teini-ikään mennessä onnistunut jo oppimaan tulen ja maan veden lisäksi, mutta rauhallisuutta vaativa ilma tuottaa hänelle yhä suuria vaikeuksia. Korra on tykättävä uusi avatar, jonka seikkailuun lähtee ihan mielellään, vaikkei hänelle olekaan asetettu samanlaista selvää missiota, kuten edeltäjälleen, jonka vastuulla oli koko maailman pelastaminen.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Aangin poika Tenzin (J. K. Simmons), hänen vaimonsa Pema (Maria Elizabeth Sheldon Bamford), heidän lapsensa Meelo (Logan Wells), Jinora (Kiernan Shipka) ja Ikki (Darcy Rose Byrnes), tulentaitajaveljekset Mako (David Faustino) ja Bolin (P. J. Byrne), Makon tyttöystävä Asami (Seychelle Gabriel), Tophin tytär, päällikkö Beifong (Mindy Sterling), poliitikko Tarrlok (Dee Bradley Baker), sekä Amon (Steve Blum), joka pitää elementtien hallitsijoita ja erityisesti avataria tavan kansan sortajina ja johtaakin Ekvalisteiksi kutsuttua ryhmää, joka aikoo poistaa kaikilta kyvyn hallita elementtejä. Amon on mielenkiintoinen pahis, sillä tämän pointtia voi jopa ymmärtää, eikä hän vaikuta vain haluavan hallita maailmaa. Muuten sivuhahmot ovat aika unohdettavia tyyppejä, eivätkä vaikkapa tulentaitajaveljekset Mako ja Bolin tarjoa samanlaista lisäystä päätrioon avatarin rinnalle kuin alkuperäissarjan sisarukset Katara ja Sokka.

Valitettavasti The Legend of Korra ei ainakaan ensimmäisellä tuotantokaudellaan onnistunut tekemään erityisempää vaikutusta ja se jäi kauas alkuperäisen Avatarin mestarillisuudesta. Ja ei, kyse ei ole siitä, että näin miehenä en haluaisi katsoa naispuolisen sankarin seikkailuja, kuten Nickelodeonilla pelättiin. Korra on oiva päähenkilö ja mukavan erilainen kuin Aang, joka pakoili aluksi suurta vastuutaan, mutta otti itseään niskasta kiinni opetellakseen loput elementit ja pelastaakseen maailman diktaattorimaiselta Ozailta. Ongelma on lähinnä siinä, että The Legend of Korran tarina ei yksinkertaisesti ole läheskään niin mukaansatempaava ja koukuttava kuin Avatarin. Tähän vaikuttaa erityisesti se, että siinä missä Avatarissa katsoja oli heti perillä siitä, mikä oli vaakalaudalla ja mikä Aangin kohtalo on, nyt rauhan aikana Korralle ei saada uutena avatarina laadittua selvää tehtävää ja tarkoitusta. Toki hiljalleen esiin nousee Amon ja hänen joukkonsa, jotka luovat kiinnostavan moraalisen pohdinnan elementtien taitajien ja tavallisen kansan vastakkainasettelusta, mutta eipä tässäkään mennä sellaisiin syvyyksiin kuin Avatar meni kypsien teemojensa parissa. Vielä kun suuri osa kaudesta käytetään kisoihin eri elementintaitajien kesken, sekä romanttiseen neliödraamaan Korran, Bolinin, Makon ja Asamin välillä, kausi lipsuu vähän väliä tylsemmille laduille, kadottaen jännitteen. 

Jos jotain pidin erityisen mielenkiintoisena The Legend of Korrassa, niin sitä miten sarja käsittelee tuttua maailmaansa. Yleensä fantasiatarinoissa nämä maailmat eivät kehity ja vaikkapa J. R. R. Tolkienin kertomuksissa Keski-Maa pysyy samanlaisena vuosituhannesta toiseen. The Legend of Korrassa on kuitenkin päätetty lähestyä kulunutta aikaa realistisemmasta vinkkelistä. Kuten tosielämässä maailma on muuttunut villisti 70 vuodessa, myös tässä tämä satumaailma on kokenut reippaita muutoksia. Maailma on yhä tunnistettavissa, mutta esimerkiksi teknologian kanssa on tehty reippaita hyppyjä eteenpäin. Jos itse tarinaan olisi panostettu samalla lailla kuin tämän maailman kehittämiseen, voisi The Legend of Korra päästä lähelle Avatarin loistoa, mutta tällaisenaan se jää harmillisen keskiverroksi jatkotarinaksi, joka ei edes juuri innosta katsomaan lisää.

Visuaalisesti The Legend of Korra toimii kuitenkin oivallisesti. Piirrosjälki näyttää hyvältä ja hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin toimintakohtausten aikana. Taustat ovat usein pullollaan yksityiskohtia, oli kyse sitten näteistä luontomaisemista tai edellisen sarjan lokaatioita modernimmasta Republic Citystä. Myös värien ja varjojen käyttö on pätevää. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Benjamin Wynnin säveltämät musiikit säestävät seikkailua menevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

The Legend of Korra, Yhdysvallat, 2012-2014, Nickelodeon Animation Studios, Ginormous Madman

Arvostelu: Frankenweenie (2012)

FRANKENWEENIE

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Charlie Tahan, Catherine O'Hara, Martin Short, Martin Landau, Atticus Shaffer, Winona Ryder, Robert Capron, James Hiroyuki Liao, Dee Bradley Baker, Tom Kenny ja Frank Welker
Genre: animaatio, jännitys, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 7

Frankenweenie on Tim Burtonin ohjaama animaatioelokuva, joka on uudelleenfilmatisointi Burtonin samannimisestä lyhytelokuvasta vuodelta 1984, joka taas perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Jo 2000-luvun alussa Burton alkoi suunnitella kokopitkää filmiä lyhytelokuvansa pohjalta, mutta vasta muutamien vuosien ideoinnin jälkeen sen työstäminen lähti tosissaan liikkeelle heinäkuussa 2010. Lopulta Frankenweenie sai maailmanensi-iltansa Fantastic Festillä 20. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, jota kriitikot kehuivat. Se sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutta hävisi joka gaalassa Pixarin Urhealle (Brave - 2012). Itse näin Frankenweenien vasta vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan ja kun huomasin filmin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen.

Nuoren Victor Frankensteinin koira Sparky kuolee auto-onnettomuudessa. Uuden tiedeopettajansa innostamana Victor yrittää herättää Sparkyn takaisin henkiin. Kokeilu onnistuu ja Sparky herää eloon, mutta pian Victor joutuu ymmärtämään, ettei elämän ja kuoleman kanssa pidä leikkiä...

Frankenweenien keskiössä ovat koululaispoika Victor Frankenstein (äänenä Charlie Tahan) ja hänen rakas koiransa Sparky, joka valitettavasti menehtyy jäätyään auton alle, mutta jonka Victor päättää herättää takaisin henkiin. Siitä huolimatta, että Victor on kiinnostunut erikoisemmista tieteistä, ei hänessä ole samaa hullun tiedemiehen henkeä kuin esikuvassaan alkuperäistarinasta. Victor on pidettävä ja sympaattinen, kuten on myös hänen suloinen Sparkynsa. Pojan ja hauvan välinen suhde on elokuvan suuri sydän ja sielu, joka lämmittää katsojaa loppuun asti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Victorin vanhemmat Susan ja Edward Frankenstein (Catherine O'Hara ja Martin Short), kaupungin pormestari Burgermeister (myös Short), Victorin koulukaverit Elsa (Winona Ryder), Edgar (Atticus Shaffer), Nassor (Short), Toshiaki (James Hiroyuki Liao) ja Bob (Robert Capron), sekä koulun uusi tieteiden opettaja Rzykruski (Martin Landau), jonka ulkonäköön on selvästi otettu vaikutteita legendaarisesta näyttelijä Vincent Pricesta. Elokuvan hahmokattaus on Burtonin elokuville tyypillisesti täynnä toinen toistaan erikoisempia tyyppejä. Ainoastaan Victorin vanhemmat ovat tuiki tavallisia ja arkisia, Edwardin käydessä toimistotöissä ja Susanin pysytellessä kotiäitinä.

Heti alussa Walt Disneyn ikonisen linnan ja logon muuttuessa salaman myötä mustavalkoiseksi, sateiseksi ja synkän pahaenteiseksi, käy hyvin selväksi, että nyt ei muuten ole kyseessä Disney-animaatio perinteisimmästä päästä. Burton on päässyt toteuttamaan itseään täysillä ja hyödyntääkin tuttuja keinojaan ja vahvuuksiaan läpi Frankenweenien ja se riippuukin sitten katsojasta, iskeekö Burtonin voimakas tyylittely vai ei. Itse olen lapsesta asti ollut kiehtoutunut Burtonin visioista, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana olen myös harmitellut, etteivät Burtonin uudet elokuvat ole olleet kaksisia. Frankenweenie on kuitenkin vahva poikkeus ja omasta mielestäni yksi Burtonin parhaista filmeistä ainakin pariinkymmeneen vuoteen. 

Burtonin ohjaus on todella vahvaa läpi elokuvan ja hän onnistuu luomaan aidosti sydämellisen, suloisen ja herkän perhe-elokuvan, mutta silti ammentaa siihen valtavan paljon Universalin vanhoista kauhuklassikoista, kuten tietysti Frankensteinista (1931). Kyseessä on todella rohkea elokuva ja olen iloinen, että Burton sai ideansa läpi Disneyllä. Olisi ymmärrettävää, jos studio olisi kieltäytynyt filmin rahoittamisesta, sillä mustavalkoisen, stop-motion -animaatiotekniikkaa hyödyntävän ja oikeasti aika jännittävän leffan markkinointi lapsiperheille ei ole homma helpoimmasta päästä. Lapsesta asti olen pitänyt perhe-elokuvista, jotka uskaltavat olla synkempiä ja hitusen karmivia. Paikoitellen koen Suomessa annetun K7-ikärajan aika alhaiseksi, sillä niin jännittäväksi filmi paikoitellen muuttuu. Burtonin ideoiman Painajainen ennen joulua -elokuvan (The Nightmare Before Christmas - 1993) ja ohjaaman Corpse Briden (2005) kanssa Frankenweenie jatkaa tätä ihailemaani linjaa ja hoitaa hommansa suorastaan ihastuttavasti.

Elokuvan tarina kulkee toki samanlaisia latuja kuin Mary Shelleyn Frankenstein-kertomus, mutta Burton tuo tuttuun klassikkoon paljon omanlaisia veikeitä käänteitään. Tarinaa kuljetetaan koukuttavasti kohti huipentumaansa ja alle puolentoista tunnin kesto on hujauksessa ohi. Siinä vajaassa puolitoistatuntisessakin Frankenweenie ehtii tarjoamaan aikamoisen tunneskaalan. Elokuva ei ole pelkkää surua suloisen koiran kuolemasta ja kauhistelua, kun kokeilulla alkaa olla hirvittäviä seurauksia, vaan elokuva tarjoaa myös monet naurut. Tiettyjä kauhukliseitä hyödynnetään hilpein tavoin. Sen jälkeen, kun näin Frankenweenien ensimmäistä kertaa vuonna 2013, olen tutustunut kauhugenreen huomattavasti laajemmin, mikä on vain saanut minut ihailemaan ja arvostamaan tätä elokuvaa entisestään. Sen lisäksi, että kyynel voi herkästi vierähtää poskelle, kun Victor suree menehtynyttä hauvaansa, myös onnenkyyneleitä voi esiintyä kotisohvalla.

Shelleyn klassikkotarinalla leikittelyn ja Burtonin loistokkaan ohjauksen lisäksi myös elokuvan nukkeanimaatio tarjoaa paljon ihailtavaa ja kehuttavaa. Tunnelmansa ohella leffa on visuaalisestikin ehtaa Burtonia, täynnä hilpeän karmivan näköisiä ihmisiä suurine päineen ja silmineen, sekä laihoine käsineen ja jalkoineen. Hahmojen liikehdintä (niin ihmisten kuin myös eläinten) on huolellisesti ja osaavasti tehty, ja kaikki näyttää sulavalta. Filmiä varten rakennetut pienoismallilavasteet ovat kaikki näyttäviä ja yksityiskohtaisia. Naapurusto, jossa elokuva tapahtuu, on myös erittäin burtonmainen lokaatio. Tästä filmistä uupuu ainoastaan pastelliväreillä leikittely, mutta on hienoa, että Burton päätti tehdä elokuvan mustavalkoisena. Siten se huokuu vielä enemmän kunnianosoitusta Universalin monsteriklassikkoja kohtaan. Oman vahvan lisänsä kaikkeen tuo tietty Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikki. Elfman kierrättää tiettyjä melodioita aiemmista töistään, mutta saa silti rakennettua musiikit, jotka heijastavat elokuvan monipuolisuutta sydämellisyydestä kauhuiluun.

Yhteenveto: Frankenweenie on ihastuttava ja sydämellinen animaatioelokuva kauhuvaikutteineenkin. Victorin ja hänen Sparky-koiransa suhde on ihana ja suloinen, joten katsoja kannustaa Victoria, kun tämä päättää herättää hauvansa takaisin eloon - vaikka kokeilulla onkin karmivat seurauksensa. Elokuva tarjoaa suuren tunneskaalan ja sitä katsoessa pääsee niin herkistymään ja jännittämään kuin myös nauramaan useaan otteeseen. Puolentoista tunnin kesto on napakka ja filmi on vauhdilla ohi. Loppuhuipennus paisuu hieman liian isoihin mittoihin, mutta toimii silti mainiosti. Animaatiojälki on erinomaista, eikä katsojana voi muuta kuin ihastella animaattoreiden huolellista kädenjälkeä nukkejen ja pienoismallien kanssa. Tim Burtonin ohjaus on erinomaista ja hän onnistuu tehokkaasti yhdistelemään vanhanaikaista kauhua kauniiseen tarinaan. Suosittelenkin Frankenweenieta erittäin lämpimästi koko perheen yhteiseen elokuvailtaan, erityisesti näin synkentyvien syysiltojen aikana. Ihan perheen pienimmille filmi voi olla liiankin jännittävä, mutta samasta syystä aikuinenkin kauhufani voi kokea suurta riemua elokuvasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Frankenweenie, 2012, Walt Disney Pictures, Tim Burton Productions

Arvostelu: Space Jam (1996)

SPACE JAM

Ohjaus: Joe Pytka

Pääosissa: Michael Jordan, Billy West, Wayne Knight, Dee Bradley Baker, Bob Bergen, Theresa Randle, Bill Murray, Bill Farmer, Danny DeVito, Maurice LaMarche, June Foray, Kath Soucie, Jocelyn Blue, Charity James, June Melby, Catherine Reitman, Colleen Wainwright, Dorian Harewood, Joey Camen, T. K. Carter, Darnell Suttles, Steve Kehela, Eric Gordon, Charles Barkley, Shawn Bradley, Patrick Ewing, Larry Johnson ja Muggsy Bogues

Genre: komedia, urheilu, animaatio

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Space Jam on koripallotähti Michael Jordanin ja piirroshahmo Väiski Vemmelsäären tähdittämä koripallokomedia. Elokuva lähti liikkeelle Niken mainoskampanjoista "Hare Jordanista" ja "Aerospace Jordanista" vuosilta 1992 ja 1993, joissa Jordan ja Vemmelsääri esiintyivät yhdessä. Mainokset olivat niinkin suosittuja, että Warner Bros. päätti luoda niiden pohjalta kokonaisen elokuvan. Ohjaajaksi pestattiin mainokset tehnyt Joe Pytka ja kuvaukset alkoivat. Kyseessä oli yksi ensimmäisistä leffoista, jotka kuvattiin virtuaalistudiossa, 360-asteisen vihreän kuvausseinän ja liikkeentunnistimien kera. Tekoprosessinsa aikana elokuva rikkoi ennätyksen siitä, kuinka monta digitaalista erikoistehostekuvaa siinä esiintyi. Space Jam ilmestyi marraskuussa 1996 ja se oli valtava hitti, minkä pohjalta tehtiin tietty valtava määrä kaikenlaisia oheistuotteita peliasusteista sarjakuviin ja videopeleihin. Kriitikot eivät kuitenkaan elokuvalle lämmenneet. Itse olen muistaakseni nähnyt Space Jamin lapsena, mutta se ei todellakaan kuulunut suosikkieni joukkoon, eikä minulla ole siihen mitään nostalgista sidettä. Varmaan noin viitisen vuotta takaperin katsoin leffan uudestaan Netflixistä, mutten pitänyt siitä ja ajattelin sen jäävän viimeiseksi katselukerraksi. Kuitenkin nyt, kun elokuva on saamassa jatko-osan Space Jam: A New Legacy (2021), päätin antaa ensimmäiselle filmille uuden mahdollisuuden.

Avaruushuvipuisto Möllimöykkylän johtaja lähettää käskyläisensä Maahan, sieppaamaan Väiski Vemmelsäären ja muut piirroshahmot huvipuiston uusiksi vetonauloiksi. Väiski ja kumppanit eivät kuitenkaan noin vain suostu ja ehdottavat, että he voisivat päättää kohtalostaan koripallopelin äärellä. Voittaakseen piirroshahmot tarvitsevat kuitenkin koripallolegenda Michael Jordanin apua.

Entinen koripallomestari Michael Jordan nähdään leffassa omana itsenään. Elokuva sijoittuu siihen aikaan, kun Jordan päätti jättää koripallon taakseen ja kokeilla onneaan pesäpallon parissa... ja tämän leffan myötä myös näyttelijänä. No, sanotaan vaikka näin, että Jordan ajaa asiansa elokuvassa. Mutta ei hän missään nimessä vakuuta näyttelijänä. Hän on puinen ja pökkelömäinen, eikä asiaa auta, että suurimmaksi osaksi ajasta hänen vastanäyttelijänsä ovat pelkkiä piirroshahmoja, jotka hänen täytyi kuvitella ympärilleen kuvauksissa.

     Koska en todellakaan ole mikään koripallofani, ei Jordanin mukanaolo tarjoa minulle minkäänlaista innostuksen tunnetta. Sen sijaan Looney Tunes -hahmot ovat kyllä erittäin tuttuja lapsuudesta ja onkin hilpeää nähdä heidän sekoilujaan. Muutaman ikonisimman hahmon alkuperäinen ääninäyttelijä Mel Blanc oli kuitenkin menehtynyt muutamaa vuotta ennen elokuvan tekoa, joten hänet on korvattu parillakin eri näyttelijällä. Billy West toimii kelvollisesti hänen korvaajanaan Väiski Vemmelsäärenä, veikeänä jänöjussina, joka tykkää iskeä silmää katsojalle. Dee Bradley Baker taas kuullaan mm. Repe Sorsana ja Tasmanian tuholaisena. Myös mm. Putte Possu (Bob Bergen), Marvin Marsilainen (Bergen), Sylvesteri-kissa (Bill Farmer), Tipi-lintu (Bergen), Viiksi-Vallu (Farmer), Elmeri-metsästäjä (West) ja haisunäätä Pepé le Pew (Maurice LaMarche) käyvät vähintään kääntymässä ja tarjoavat muutamat mukavat naurut niin lapsille kuin aikuisille Looney Tunes -faneille. Uutena hahmona filmi tarjoaa Lola Pupun (Kath Soucie), jota monet aikoinaan lapsena elokuvan nähneet miettivät aikuisiällä oudolla lämmöllä.

Elokuvassa nähdään myös Wayne Knight Jordanin assistenttina Podolakina, Theresa Randle Jordanin vaimona, sekä komedianäyttelijä Bill Murray ja koripalloilijat Charles Barkley, Shawn Bradley, Patrick Ewing, Larry Johnson ja Muggsy Bogues omana itsenään. Pahisosastoa taas edustavat Danny DeViton ääninäyttelemä huvipuisto Möllimöykkylän johtaja Swackhammer, sekä tämän kätyrit Pound (Jocelyn Blue ja Darnell Suttles), Blanko (Charity James ja Steve Kehela), Bang (June Melby ja Joey Camen), Bupkus (Catherine Reitman ja Dorian Harewood) ja Nawt (Colleen Wainwright ja T. K. Carter). Knight on yllättävänkin hauska assistenttina, joka yrittää epätoivoisesti tehdä kaikkensa pitääkseen työnsä. Murraykin tarjoaa parit naurut, mutta jää jotenkin tylsäksi kaiken keskellä. DeVito ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa tylsänä ja liian vähän ruutuaikaa saavana Swackhammerina.

Kuten jo alussa totesin, minulla ei ole nostalgista sidettä Space Jamiin, eikä se ollut millään lailla merkittävä teos itselleni lapsena. Muutama vuosi sitten katsottuna en edes pitänyt filmistä. En siis kovinkaan innokkaasti aloittanut leffan katselua nyt. Kenties juuri siksi Space Jam toimikin jopa yllättävän mukavasti. Eihän tämä nyt todellakaan kovin hyvä leffa ole, mutta aivot narikkaan -viihteenä se on oikein passeli pätkä. On selvää, että elokuva tehtiin pelkkänä mainoskikkana (mukana on välillä jopa aivan hävytöntä mainostusta), mutta kenties juuri se selkeys viehättää. Ainakaan leffa ei lähde valehtelemaan ja esittämään jotain muuta, vaan se on täysin avoimesti ja rehellisesti hölmö mainos elokuvan vaatteissa. 

Elokuvan juoni on todella hölmö, absurdi ja älyvapaa, sopien aika lailla täydellisesti Looney Tunes -hahmoille. Harmi, että Michael Jordanin uramasennus on siinä samassa laimentamassa pakettia. Toisaalta oikeiden näyttelijöiden ja hassujen piirroshahmojen yhdistely toimii, toisaalta ei. Paikoitellen elokuva on hauska, paikoitellen se ärsyttää ylivilkkaalla ja nopeatempoisella menollaan. Jotkut vitseistä eivät luultavasti menisi enää läpi koko perheen leffassa tänä vuonna, minkä vuoksi myhäilinkin tyytyväisenä niiden aikana. Kun lapset kikattavat hahmojen pöhköilylle, aikuiset voivat löytää riemua varttuneempaan makuun tarkoitetuista vihjailuista. Outoa kyllä, kenties eniten nauroin, kun Swackhammerin kätyrit ovat varastaneet NBA-pelaajien koripallokyvyt ja pelaajat yrittävät löytää sille syytä erilaisissa tutkimuksissa ja sitten etsivät elämälleen uutta suuntaa psykologin luona. Sitten taas on hetkiä, joiden aikana lähinnä painaa päänsä kämmeneen myötähäpeän kourissa. Kriitikoiden ristiriitaisen vastaanoton ymmärtää, sillä itsekin olin jatkuvasti venymässä kahteen suuntaan, että pidänkö elokuvasta vai en. 

Leffan ohjauksesta vastaa tosiaan alkuperäiset Nike-Jordan-Väiski-mainokset tehnyt Joe Pytka, joka ei vakuuta elokuvantekijänä. Eipä tällaisen leffan teko tosin paljoa vaadi ja Pytka saa edes jotenkin pidettyä hömelön viihdyttävän hengen yllä. On hämmentävää, että elokuvalla on jopa neljä käsikirjoittajaa, ottaen huomioon, kuinka tyhjänpäiväinen tarina siinä on ja kuinka monet vitseistä eivät osu maaliinsa. Teknisesti Space Jam on osittain nähnyt parhaat päivänsä. Piirroshahmojen kulkeminen oikeiden näyttelijöiden vierellä vielä toimii, mutta jotkut tietokonetehosteet ovat joutuneet ajan julmien hampaiden nakertamiksi. Rumat digitaalisesti luodut taustat ovat kuin suoraan ensimmäisen PlayStationin grafiikoista, mutta pahinta ovat parit hetket, joissa oikeita näyttelijöitä yritetään väkisin venyttää digitaalisesti eri suuntiin. Äänimaailma on täynnä hupaisia piirrosäänitehosteita, sekä ysärin hittikipaleita. Alkutekstien mukaan musiikeista vastaisi James Newton Howard, mutta eipä elokuvasta koskaan erotu siihen varta vasten sävelletyt melodiat.

Yhteenveto: Space Jam on ihan hassu koripallokomedia, joka yhdistää tarpeeksi sujuvasti oikeita näyttelijöitä ja ikonisia animoituja hahmoja. Michael Jordan on aika puinen roolissaan, mutta tavallaan silti sopii osaansa. Tutut Looney Tunes -hahmot tarjoavat iloa ja riemua, ja jokainen Väiski Vemmelsäärestä haisunäätä Pepé le Pew'hun asti saa oman tähtihetkensä. Parhaat naurut tarjoaa kuitenkin Wayne Knight Michael säälittävänä assistenttina. Komedian taso vaihtelee roimasti läpi leffan. Osa vitseistä saa nauramaan, toiset taas tuskailemaan myötähäpeässä. Välillä elokuvan ylivilkas meno viihdyttää, toisinaan se ärsyttää. Vähän kuten elokuva tekee parissa kohtaa hahmoilleen, se venyttää myös katsojaansa moneen suuntaan. Loppupeleissä ei oikein edes tiedä, pitikö näkemästään vai ei. Se on kuitenkin selvää, että elokuva on pelkkä häpeilemätön mainoksen jatke. Jo se voi määrittää pitkälti sitä, pitääkö Space Jamista. Vaikka pidinkin leffasta nyt enemmän kuin viimeksi, en silti innostunut siitä tarpeeksi, että alkaisin erityisemmin odottamaan tulevaa jatko-osaa. Toisaalta Väiskiä ja kumppania ei ole hetkeen nähnyt oikein missään, joten heidän vuoksi pitäähän Space Jam: A New Legacy katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Space Jam, 1996, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Feature Animation, Warner Bros. Family Entertainment, Northern Lights Entertainment, Courtside Seats Productions

Arvostelu: Star Wars: The Clone Wars (2008)

STAR WARS: THE CLONE WARS (2008)

Ohjaus: Dave Filoni
Pääosissa: Matt Lanter, James Arnold Taylor, Ashley Eckstein, Christopher Lee, Nika Futterman, Dee Bradley Baker, Tom Kane, Samuel L. Jackson, Catherine Taber, Anthony Daniels, Ian Abercrombie ja Corey Burton
Genre: scifi, animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Star Wars -saaga (1977-) on yksi maailman suurimmista, tunnetuimmista ja menestyneimmistä elokuvasarjoista. Elokuvien lisäksi maailmaa on laajennettu kirjoilla, leluilla, lounaslaatikoilla, vaatteilla, lakanaseteillä, sarjakuvilla, peleillä, sekä televisiosarjoilla jne. Yksi sarjoista on tietokoneanimoitu Star Wars: The Clone Wars (2008-2014), josta olen itse katsonut kaksi ensimmäistä tuotantokautta kokonaan. Aiheesta oli jo tehty sarja aiemmin, joka kulki samalla nimellä vuosina 2003-2005, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, sen tapahtumilla ei ole vaikutusta uudemman sarjan asioihin. Esittelynä sarjaa varten tehtiin animaatioelokuva, joka myös kulki nimellä Star Wars: The Clone Wars ja joka sai ensi-iltansa elokuussa 2008. En mennyt katsomaan elokuvaa, kun se ilmestyi, vaan näin sen vasta seuraavana vuonna ystäväni luona. Olen katsonut elokuvan useasti sen jälkeen. Nyt kun Star Wars -maailma on saamassa laajennusta elokuvalla Rogue One: A Star Wars Story (2016), halusin valmistautua katsomalla tämän lisäosaelokuvan uudestaan ja arvostella sen.

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999), Star Wars: Episode II - Attack of the Clones (2002) ja Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith (2005)!

Anakin Skywalker ja hänen uusi padawaninsa Ahsoka Tano lähetetään pelastamaan Jabba the Huttin poika pahojen separatistien kynsistä.

Anakin Skywalkerin äänenä kuullaan Matt Lanter. Tämän elokuvan Anakin ei ole ihan yhtä synkkä tapaus kuin muissa elokuvissa, vaikka muutamassa kohtaa käykin selväksi, että jokin painaa Anakinia. Hahmo on sotilasjohtaja, josta löytyy enemmän viisautta, mutta josta löytyy silti samanlainen rämäpää kuin elokuvissa nähty Anakin. Lanterin ääni sopii hahmolle hyvin.
     Anakinin mestarin, Obi-Wan Kenobin äänenä kuullaan James Arnold Taylor, joka on hämmästyttävän taidokkaasti saanut itsensä kuulostamaan Ewan McGregorilta, joka näytteli Obi-Wania Episodeissa I, II ja III. Välillä voisi jopa luulla, että äänenä oikeasti kuullaan McGregor. Obi-Wan on vielä selkeämpi johtohahmo kuin Anakin ja Galaktisen Tasavallan joukot seuraavatkin häntä kunnioittaen. Hahmo käyttää enemmän järkeilyä kuin valomiekkaa ja uskoo enemmän sanojen voimaan kuin väkivaltaan.
     Elokuvassa esitellään uutena sankarina Ashley Ecksteinin ääninäyttelemä Ahsoka Tano, josta tulee Anakinin jedioppilas, eli padawan. Hahmolla on auktoriteettiongelma, eikä hän selkeästi pidä muiden ohjeiden kuuntelemisesta, mikä aiheuttaa Ahsokalle usein ongelmia. Hahmo on toimiva lisäys sarjaan ja mielestäni on hienoa, että saagaan on tuotu mukaan jedinaissankari, jolla on iso rooli. Ahsokalla on outo tapa pidellä valomiekkaansa.
     Elokuvan pääpahiksena nähdään kreivi Dooku, jonka äänenä kuullaan Christopher Lee, joka esitti hahmoa näytellyissäkin elokuvissa. Kreivi Dooku ei paljoa tee, vaan toimii lähinnä takapiruna ja laittaa muut hoitamaan pahuuksia. Leffassa esitellään kreivi Dookun salamurhaaja Asajj Ventress, jota ääninäyttelee Nika Futterman. Siinä missä Ahsoka tuo saagaan onnistuneen naissankarin, Asajj tuo saagaan toimivan naispahiksen. Asajjilla on kaksipäinen valomiekka, jonka saa katkaistua kahdeksi erilliseksi miekaksi, mikä tekee hänestä erittäin vaarallisen vastuksen.
     Koska kyseessä on The Clone Wars, niin elokuvassa nähdään tietysti paljon klooneja. Ja koska kloonit ovat identtisiä, niin kaikkien äänenä kuullaan Dee Bradley Baker. Kahtena tärkeimpänä kloonina nähdään kapteeni Rex, joka on yksi lempihahmoistani sarjassa ja komentaja Cody, joka esiintyy myös Episode III - Revenge of the Sithissa. Kloonit ovat olleet mielestäni aina mielenkiintoisia hahmoja, kuten myös todella "siistejä", joten kyllähän heitä kelpaa katsoa taistelemassa. Minusta on hienoa, että kloonien lisäksi myös pahisdroideille on annettu enemmän persoonallisuutta ja ne ovat jopa hieman hauskojakin.
     Elokuvassa nähdään myös jedimestarit Yoda, jonka äänenä kuullaan Tom Kane, joka kuullaan myös kertojana ja amiraali Yularenina, ja Mace Windu, jonka äänenä kuullaan Episodeissa I, II ja III hahmoa näytellyt Samuel L. Jackson. Myös Anakinin vaimo Padmé Amidala (Catherine Taber) esiintyy elokuvassa lyhyesti, kuten myös tuttu kultainen droidi C-3PO (Anthony Daniels) - sekä tietysti R2-D2 - ja todella typerältä näyttävä kansleri Palpatine (Ian Abercrombie). Jabba the Huttin sukulaisena, drag queenia muistuttavana Zirona kuullaan Corey Burton.

Elokuva sijoittuu kloonisotiin, eli se tapahtuu Episodien II - Attack of the Clones ja III - Revenge of the Sith välissä. Kloonisodissa hyvät jedit ja Tasavallan klooniarmeijat taistelevat pahoja separatisteja ja heidän droidejaan vastaan. Star Wars: The Clone Wars on tehty sillä olettamuksella, että katsojat ovat nähneet jo saagan muut elokuvat, jolloin mitään ei tarvitse selittää tässä. Fanit tietysti ymmärtävät kaiken, mutta jos maailma ei ole millään lailla tuttu, niin ei tästä paljoa irtoa. Elokuva on selkeästi pääasiassa suunnattu ala-asteikäisille lapsille, joten vaikka siinä onkin sotateema läpi elokuvan, niin sodasta on tehty "lapsiystävällistä" ja tietynlaista tunnelmaa ei olla otettu mukaan. Tämän takia useimmat aikuiskatsojista eivät mitä luultavimmin tule tästä innostumaan.

Star Wars: The Clone Wars on pääasiassa sitä, että hyvät ja pahat taistelevat. Siinä ei oikeastaan ole muuta, eikä siinä ehdikään olla muuta lyhyen kestonsa takia. Vihreän limanuljaskan, Jabba the Huttin poika siepataan, jolloin Anakin, Obi-Wan ja Ahsoka alkavat tutkia, mistä on kyse. Anakin ja Ahsoka lähtevät kapteeni Rexin johtaman kloonijoukon kanssa Tethille, jonne sieppaajat on jäljitetty, kun Obi-Wan lähtee selvittämään muualta, ketkä ovat oikeasti sieppauksen takana. Näin selitettynä elokuva kuulostaa mielenkiintoiselta ja sitä se onkin, mutta siinä on silti iso ongelma. Star Wars: The Clone Wars tehtiin introksi itse sarjalle ja siltä se myös tuntuu. Siinä on vahva "tällainen tehtiin, mitä piditte?" -tunnelma läpi koko elokuvan. Se ei tunnu oikeasti kokoillanelokuvalta, vaan lähinnä pitkältä jaksolta itse sarjasta. Vaikka toimintakohtauksia onkin hieno seurata, niin ei niitä koko elokuvaa jaksa nähdä ja katsojana toivoisi muutakin mukaan. Loppupuolella nähdään hieman irralliselta tuntuva juoniosuus, joka tuntuu olevan mukana vain pidentääkseen elokuvaa. Elokuvasta vie hieman makua se, kun tietää, ettei oikeastaan kenellekään voi tapahtua mitään, sillä hahmot tulevat esiintymään sarjassa tai elokuvasaagassa myöhemminkin. Tämän takia taistelukohtauksissa ei koskaan tunnu siltä, että hahmot olisivat vaarassa.

Onneksi elokuvasta kuitenkin löytyy hyviä asioita, joten ei se huono ole - ihan kivaksi se silti kuitenkin jää. Star Wars -henki on saatu toimivasti mukaan ja sitä on hieman muokattu, jolloin se ei ole täysin Episodeista varastettu. Alussa lukee tietysti teksti "Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...", jonka jälkeen elokuvan keltainen logo liitää avaruuden halki, hieman erilaisen tunnusmusiikin säestämänä. Muutoksena on, että tuttujen, rullaavien alkuselitysten tilalla kertojaääni selittää lyhyesti, mistä tarina lähtee liikkeelle, samalla kun tapahtumia näytetään ruudulla. Tutut äänitehosteet, kuten laseraseiden ampumiset ja valomiekkojen heiluttelut saavat jo yksinään katsojan tietämään, että kyseessä on Star Wars. Mukaan hölmöt siirtymäleikkaukset, joissa uusi kuva liukuu vanhan päälle, sekä visuaalisuudet, niin Star Wars: The Clone Wars sopii sujuvasti mukaan sarjaan. Musiikki on hieman erilaista kuin itse saagassa kuultu, eikä säveltäjänä toimi John Williams, vaan Kevin Kiner. Kiner on luonut jotain uutta ja toimivaa, jossa kuitenkin kuuluu tuttuja osioita.

Star Wars: The Clone Wars on tosiaan animaatio ja pakko sanoa, ettei animointi ole kovin laadukasta. Taistelukohtaukset ovat kyllä tyylikkään näköisiä; sekä maalla että avaruudessa, vaikka räjähdykset näyttävätkin usein hieman päälleliimatuilta. Yksityiskohtia ei erityisemmin ole nähtävissä. Vaikka pidänkin suurimmaksi osaksi siitä, miltä hahmot näyttävät animoituina, niin hahmojen liikkumiset eivät näytä kovin luonnollisilta. Etenkin suiden liikkeet ovat häiritsevän huonosti tehtyjä. Jostain kumman syystä animointi paranee loppua kohti, mutta alkupuolta on välillä aika vaikea katsoa. Luulisi, että niin isolla yhtiöllä kuin Lucasfilm olisi ollut paremmin rahaa ja tekijöitä, jotta elokuva näyttäisi oikeasti hienolta. Ohjauksesta vastaa Dave Filoni, jolle tämä on ensimmäinen elokuvaohjaus. Animaatioiden ohjaaminen ei kuitenkaan ole Filonille uutta, sillä hän ohjasi muutamia jaksoja Avatar: The Last Airbender -sarjasta (2005-2008).

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on lähinnä pätkiä itse televisiosarjan teosta pitkähkön "Behind the Storyn" ja lyhyiden "Webisodien" muodoissa. Mukana on myös trailereita, poistettuja kohtauksia, sekä muistipeli.

Yhteenveto: Star Wars: The Clone Wars on ihan kiva seikkailupätkä Tähtien sota -universumissa, mutta tuntuu liikaa televisiosarjan pidennetyltä jaksolta. Jos tarina kulkisi useamman jakson läpi itse sarjassa, juttu toimisi paremmin. Saagan henki on toimivasti mukana ja sitä on hienosti saatu hieman muunnettua. On todella hienoa, että muutamat alkuperäisnäyttelijät on saatu mukaan elokuvaan ja on pakko antaa lisäpisteet James Arnold Taylorille, joka on saanut äänensä kuulostamaan erittäin paljon Ewan McGregorilta. Ahsoka Tano ja Asajj Ventress ovat hyvät lisäykset sarjaan. Pidän siitä, että droideille on annettu hieman persoonallisuutta. Animointi ei ole kovin laadukasta, mutta onneksi taisteluosuudet ovat ihan tyylikkään näköisiä. Hahmojen animointi on paikoitellen järkyttävän näköistä. Kuitenkin Star Wars: The Clone Wars jaksaa viihdyttää ja etenkin ala-asteikäisille Star Wars -faneille tämä kannattaa näyttää. Muutkin fanit luultavasti katsovat tämän ja juurikin heille suosittelen tätä.

Kirjoittanut: Joonatan, 27.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.wikia.com
Star Wars: The Clone Wars, 2008, Lucasfilm Animation, Lucasfilm