Arvostelu: Karvinen 2 (Garfield: A Tail of Two Kitties - 2006)

KARVINEN 2

GARFIELD: A TAIL OF TWO KITTIES

Ohjaus: Tim Hill

Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Billy Connolly, Tim Curry, Bob Hoskins, Ian Abercrombie, Lucy Davis, Roger Rees, Jane Carr, Oliver Muirhead, Rhys Ifans, Vinnie Jones, Joe Pasquale, Greg Ellis ja Richard E. Grant

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Davisin sarjakuviin perustuva elokuva Karvinen (Garfield: The Movie - 2004) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen menestys, jolle ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005 ja lopulta Garfield: A Tail of Two Kitties, eli suomalaisittain Karvinen 2 sai ensi-iltansa kesäkuussa 2006. Tämäkin elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja aikuiskatsojilta, minkä lisäksi leffa sai huonoimman jatko-osan ja huonoimman perhe-elokuvan Razzie-ehdokkuudet. Itse kävin katsomassa Karvinen 2:n äitini kanssa elokuvateatterissa, kun se julkaistiin. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun on tulossa uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024), päätin odotellessa katsoa nämä kaksi aiempaa leffaa uudestaan ja samalla arvostella ne.

Karvinen joutuu kansainväliseen selkkaukseen, kun Englannin matkalla hänet sekoitetaan rikkaan lady Carlylen hemmoteltuun kissaan, Prinssiin, joka näyttää täysin Karviselta.

Siitä huolimatta, että Bill Murray täysin julkisesti haukkui ensimmäisen Karvinen-elokuvan lyttyyn, hän päätti silti palata ikonisen oranssin kissan rooliin jatko-osassa. Murrayn ääni istuu edelleen täydellisesti sarkastiselle katille, joskin välillä hänen puheestaan voi kuulla, ettei mies ollut yhtä täysillä menossa mukana kuin edellisellä kerralla. Karvinen on periaatteessa vanha tuttu, aina nälkäinen ja laiskotteleva kissa... tai niin hän väittää, sillä vähän väliä Karvinen nähdään hyvin epäkarvismaisissa puuhissa tanssimassa ja juoksentelemassa.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät myös Karvisen omistaja Esko (Breckin Meyer), tämän tyttöystävä Lissu (Jennifer Love Hewitt), sekä tietty koira Osku, jolle Karvinen on alkanut lämmetä ykkösosan jälkeen. Tuttu kolmikko jää varsin tylsäksi, vaikka Eskolle onkin kirjoitettu sivujuoni, jossa hän yrittää kosia Lissua, mutta jatkuvasti yritys tyssähtää johonkin. Meyer ja Hewitt suoriutuvat tälläkin kertaa kelvollisesti osistaan.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään rikkaan lady Carlylen kissa Prinssi XII (äänenä Tim Curry), joka muistuttaa ulkoisesti hämmästyttävän paljon Karvista, Prinssin uskollinen neuvonantajabulldoggi Winston (Bob Hoskins), Carlylen linnan hovimestari Smithee (Ian Abercrombie), sekä lady Carlylen vallanahne sukulaispoika Dargis (Billy Connolly), joka yrittää saada Carlylen linnan itselleen, kun iäkäs lady menehtyy ja jättää omaisuutensa perinnöksi rakkaalle kissalleen. Uudet hahmot toimivat passelisti. Prinssistä löytyy hieman samoja piirteitä kuin Karvisesta, mutta tämä on huomattavasti hienostuneempi kisu. Lordi Dargis sopii passelisti tämänkertaiseksi pahikseksi.

Ei ensimmäinen Karvinen-elokuva kummoinen ollut, mutta ei se mielestäni ollut myöskään niin huono kuin monet antavat ymmärtää. Karvinen 2 on sen sijaan todella laimea koko perheen raina, jota edes useammat päällekkäiset nostalgialasitkaan eivät onnistu nostamaan plussan puolelle. Ei tämäkään leffa surkea ole, lähinnä vain heikko ja laiska. Perheen pienimpiä elokuvan luulisi viihdyttävän, mutta itse huomasin jopa tylsistyväni sen parissa - ja kestoahan leffalla on vain tunti ja vartti.

Elokuvan tarinasta löytyy ainekset oivaan seikkailuun. Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika -klassikkokirjan (The Prince and the Pauper - 1881) juonta lainaava kertomus Karvisesta, joka vaihtaa paikkaa aateliskissan kanssa ja joutuu keskelle vallankaappausjuonittelua, on paperilla toimiva, mutta lopputulos ontuu. Ensimmäisestä Karvinen-leffasta paluun tekevän käsikirjoitusduo Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n teksti jää monin puolin latteaksi. Tämänkertainen ohjaaja Tim Hill ei saa paljoa aikaiseksi tekstin pohjalta, vaan hänen työnsä on aika ponnetonta. Ruudulla tapahtuu jatkuvasti jotain, mutta sekoilusta ja hölmöilystä puuttuu täysin aito into ja riemu. Lapset pääsevät nauramaan, mutta aikuisille leffa ei tarjoa juuri yhtään mitään. Välillä lähinnä vain hävettää ja sitten taas kummastuttaa, että miten näin lyhyt elokuva voikin tuntua näin pitkältä?

Tekniseltä puoleltaan tämäkin Karvinen-leffa ajaa asiansa. Se on ihan hyvin kuvattu, Carlylen linnan lavasteet näyttävät hienoilta ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimi hoitavat tonttinsa passelisti. Itse Karvinen näyttää tälläkin kertaa mielestäni tarpeeksi hyvältä. Kissan digitaalisuuden huomaa, mutta toisaalta tällainen sarjakuvamaisempi tietokonekatti on lopulta parempi kuin jos Karvinen olisi toteutettu muiden eläinten tapaan aitona kissana, jonka suuta liikutettaisiin erikoistehosteilla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämät musiikit ovat omiaan lisäämään leffan tylsän tekopirteää ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Garfield: A Tail of Two Kitties, 2006, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Dune Entertainment, Major Studio Partners, Ingenious Film Partners

Arvostelu: Pimeyden armeija (Army of Darkness - 1992)

PIMEYDEN ARMEIJA

ARMY OF DARKNESS

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Bruce Campbell, Embeth Davidtz, Marcus Gilbert, Ian Abercrombie ja Richard Grove
Genre: kauhu, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Sam Raimin ohjaama ja Bruce Campbellin tähdittämä kauhuelokuva Evil Dead - kauhun riivaamat (The Evil Dead - 1981) nousi vuosien saatossa menestykseksi, mitä niin kauhufanit kuin kriitikot ovat rakastaneet. Pitkän prosessin jälkeen kaksikko sai tehtyä jatko-osan, Evil Dead II:n (1987), josta on edeltäjänsä tavoin muodostunut kauhun kulttiklassikko. Elokuva oli myös tarpeeksi menestynyt, jotta tuottaja Dino De Laurentiis oli valmis rahoittamaan kolmannen osan. Raimi työsti käsikirjoitusta pitkään ja päätyi jopa tekemään välissä synkän supersankarifilmi Darkmanin (1990). "Medieval Dead" -nimellä kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 1991 ja lopulta Pimeyden armeijaksi nimetty kolmas osa sai ensi-iltansa lokakuussa 1992. Elokuva tienasi tuplasti edelliseen osaan verrattuna ja se sai positiivisia arvioita kriitikoilta. Vuosien varrella myös tästä leffasta on muodostunut kulttiklassikko. Minä itse asiassa näin koko elokuvasarjasta ensimmäisenä juurikin Pimeyden armeijan joitain vuosia sitten. Katsoin leffan Netflixistä, tietämättä lainkaan, että kyseessä oli Evil Dead -sarjan kolmososa. Silloin en erityisemmin pitänyt elokuvasta, mutta kun olen myöhemmin katsonut kaksi ensimmäistä Evil Deadia, olen alkanut ymmärtämään tämänkin päälle. Kun päätin katsoa ja arvostella alkuperäisen Evil Dead - kauhun riivaamat sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin samalla myös katsoa uudestaan Evil Dead II:n ja Pimeyden armeijan.

Imeydyttyään aikaportaalin läpi keskiajalle, Ash yrittää vimmaisesti keksiä pääsyä takaisin omaan aikaansa. Tarvittavaa loitsua varten hänen täytyy löytää Kuolleiden kirja, Necronomicon ja mikä tärkeintä, muistaa loitsu oikein, ettei hän vahingossa herätä pimeyden armeijaa.

Bruce Campbell nähdään kolmatta kertaa Ash Williamsin roolissa, jolla on ollut täysin sekopäinen viikonloppu. Ensin hän joutui painajaismaisten olentojen riivaamaksi mökillä ja menetti tyttöystävänsä (sekä myös kaverinsa ensimmäisen leffan mukaan), ja nyt hänet on viskattu keskiajalle, uusien vaikeuksien eteen. Ash vain haluaa kotiinsa ja hän on lopen kyllästynyt kaikenlaisiin demoniolentoihin. Niinpä Ash suurimmaksi osaksi puhuu töykeästi ja sarkastisesti muille, eikä anna kenenkään hyppiä hänen silmille. Campbell on jälleen loistavassa vedossa roolissa ja pääsee (tai joutuu) taas kerran tekemään ties mitä hullunkurista, sillä eivätpä Kuolleiden kirjan pirulaiset jätä häntä rauhaan 1300-luvullakaan.
     Elokuvassa nähdään myös Marcus Gilbert kuningas Arthurina, Richard Grove herttua Henry Punaisena, Ian Abercrombie viisaana tietäjänä, sekä Embeth Davidtz Sheilana, jolla on todella ristiriitaisia tunteita Ashia kohtaan. Sivunäyttelijät eivät tässäkään sarjan osassa vakuuta erityisemmin. He tekevät hommansa sujuvasti taustalla, antaen Campbellin loistaa parrasvaloissa.

Jälleen kerran Evil Dead -sarjassa tekijät haluavat jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi, mutta eivät halua käyttää edellisen osan lopun materiaalia uudestaan. Niinpä Pimeyden armeija tarjoaa uuden version siitä, kun Ash putoaa aikaportaalin läpi keskiajalle. Siinä, missä Evil Dead II:n lopussa Ash tappaa lentävän olennon ja häntä ylistetään sankarina, tämän elokuvan alussa Ash vain vangitaan suoraan ja viedään orjaksi kuningas Arthurin linnaan. Jatkuvuusongelmat katsoo kuitenkin helposti sormien läpi ja vaikka Ashin uusi tupsahtaminen 1300-luvulle on aiemmin nähtyä tylsempi, leffa nappaa nopeasti mukaansa ja viihdyttää jälleen mainiosti läpi vajaan puolentoista tunnin kestonsa. Meno on tuttuun tapaan aivan päätöntä, eikä mielikuvituksellisuudella ole vieläkään rajoja - tämän mahdollistaa myös huomattavasti edellisiä osia isompi budjetti.

Siirto keskiajalle tarkoittaa tietenkin sitä, että kahdelle edelliselle elokuvalle tuttu mökkiympäristö on poissa. Pimeyden armeija onkin hyvin erilainen leffa kuin edeltäjänsä ja se panostaa enemmän fantasiaan kuin puhtaaseen kauhuun. Toki kauhuelementtejä on mukana ja itse pimeyden armeija on erittäin karmiva ilmestys (tiettyine huvittavuuksineenkin). Tietty visvainen kuvottavuus ja yliampuva raakuuksilla mässäily on poissa, mutta silti tämä onnistuu tuntumaan täysin loogiselta jatkumolta Evil Deadeille. Ei se yhtä hyvä elokuva ole, mutta se on oikein mainio joka tapauksessa. Kiero huumori on tallella, eikä aika käy pitkäksi leffaa katsoessa. Varsinkin kohtaus, missä Ashin sisältä syntyy hänen paha kaksoisolentonsa, Bad-Ash, on riemastuttavaa sekoilua vanhaan tyyliin. Loppuhuipennus paisuu jopa yllättävänkin suuriin mittoihin, aikamoiseksi sotatantereeksi. Valitettavasti itse lopetus jättää kuitenkin toivomisen varaa... jos siis katsoo studion määräämän teatteriversion lopun. Alun perin lopetuksen oli tarkoitus olla jotain ihan muuta, mutta valitettavasti Raimi ei saanut tahtoaan läpi. Tämä vaihtoehtoinen loppu on huomattavasti parempi ja avaa mahdollisuuden kiehtovalle tarinalle Evil Dead 4:ssä... mitä emme tosin välttämättä koskaan näe.

Vielä isomman budjetinkin kanssa Sam Raimi on päättänyt tehdä, mitä huvittaa (jos lopetusta ei lasketa mukaan) ja pitää jälleen runsaasti hauskaa filmin parissa. Tunnelma on oivallisesti rakennettu ja kevyempi meno ei vieläkään tarkoita, etteikö myös oikeaa jännitettä löytyisi. Kuvaus on tyylikästä ja edellisestä osista tuttuja nopeatempoisia kamera-ajoja kohti saalista nähdään yhä. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja pimeyden armeija on upeasti luotu nukkejen ja stop motion -animaation kautta. Armeijan johtajan maskeeraukset ovat todella hienot, vaikkakin myös aidosti ällöttävät. Jotkut efektit ovat parhaat päivänsä nähneet, mutta pääasiassa elokuvan visuaalisuudet vaikuttavat edelleen. Äänimaailmasta löytyvät omat kömpelöt hetkensä, mutta Joseph LoDucan fantasiaseikkailua, kauhutunnelmia ja slapstick-komediaa yhdistelevät musiikit paikkaavat joidenkin ääniefektien aukkoja.

Yhteenveto: Pimeyden armeija on varsin mainiota jatkumoa Evil Dead -elokuville, vaikka onkin lähes totaalisen erilainen elokuva kuin edeltäjänsä. Mökkimaisema ja demoneiden riivaamat kaverit saavat kyytiä keskiaikaisten linnojen ja luuranko-armeijoiden ottaessa niiden paikan. Uusi tapahtumapaikka ja -aika ovat saaneet Sam Raimin luovuuden kukkimaan täysin uusin tavoin ja edellisistä osista tuttu sekopäinen mielikuvituksellisuus pysyy yllä. Hullunkurisuutta löytyy vähän väliä ja leffa onkin tehty visusti kieli poskessa. Jännittävyyttäkin on ilmassa, etenkin pimeyden armeijan johtajan astellessa kuvaan. Bruce Campbell on aina yhtä riemastuttava Ashin roolissa, vaikka hahmo onkin jo täysin kyllästynyt kokemuksiinsa. Elokuvan tekninen toteutus on niin tyylikäs kuin hilpeä. On sääli, että Raimi pakotettiin muuttamaan leffan lopetus, sillä alkuperäinen finaali olisi jättänyt auki mahdollisuuden todella kiehtovaan neljänteen elokuvaan. Noh, jatkoahan homma lopulta sai useassakin muodossa... Ensi vuonna käsittelyyn pääsevät nimittäin uudelleenfilmatisointi Evil Dead (2013), televisiosarja Ash vs Evil Dead (2015-2018) ja tuleva HBO Max -elokuva Evil Dead Rise (2022)!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Army of Darkness, 1992, Universal Pictures, Renaissance Pictures, Dino De Laurentiis Company

Arvostelu: Rango (2011)

RANGO

Ohjaus: Gore Verbinski

Pääosissa: Johnny Depp, Isla Fisher, Ned Beatty, Abigail Breslin, Harry Dean Stanton, Alfred Molina, Bill Nighy, Ray Winstone, Stephen Root, Gil Birmingham, George DelHoyo, Ian Abercrombie ja Timothy Olyphant

Genre: animaatio, western, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Rango on Gore Verbinskin ohjaama ja Johnny Deppin tähdittämä animaatioelokuva. Verbinski ja Depp halusivat kolmen jättimäisen Pirates of the Caribbean -seikkailuleffan (2003-) jälkeen tehdä jotain pienimuotoisempaa ja Verbinski halusi vihdoin kokeilla animaation tekoa. Toisin kuin yleensä animaatioita tehdessä, Rangon ääninäyttelijät eivät saapuneet yksitellen koppeihinsa puhumaan repliikkejään, vaan heidät puettiin villin lännen vaatteisiin ja he näyttelivät kohtauksiaan studiossa, samaan aikaan kun heidän puheensa äänitettiin. Leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Rango sai maailmanensi-iltansa ystävänpäivänä, 14. helmikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut suurmenestys, mutta sen nähneet pitivät siitä kovasti ja leffa voittikin parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon. Itse näin Rangon vasta noin vuotta myöhemmin ja innostuin sen poikkeavuudesta muihin animaatioihin verrattuna. Olen katsonut leffan kuitenkin vain kerran uudestaan. Nyt kun Rango täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla sen uudestaan ja arvostelemalla sen myös.

Erämaassa elämälleen tarkoitusta etsivä kameleontti nimeltä Rango päätyy pieneen Mullan kaupunkiin, missä elintärkeä vesi on vähissä ja jonka asukkaat pelkäävät taivaalla vaanivaa haukkaa ja lainsuojatonta Kalkkaro-Jackia. Rango uskoo tässä olevan hänen kutsumuksensa ja ottaa sheriffin pestin, päättäen auttaa kaupunkilaisia selviämään ongelmistaan.

Rangon äänenä kuullaan tosiaan Johnny Depp, jota harvemmin kuullaan äänirooleissa animaatioissa. Depp voisi tehdä tätä hommaa useamminkin, sillä hän käyttää ääntään erinomaisin keinoin, todella antaen kaikkensa joka repliikillä ja luoden Rangolle kunnon persoonallisuuden. Rango on mitä mainioin veijari, jonka itsensä etsiskelyn retkelle katsoja hyppää mieluusti mukaan. Hän ei aina toimi rehellisesti, eikä välttämättä ole fiksuimmasta päästä, mutta Rangolle onkin luotu kehityskaari, mikä tekee hänestä kaiken aikaa kiinnostavamman henkilön.

Mullan kaupungissa Rango tapaa mm. omaa tilaansa hoitavan neiti Papuitan (Isla Fisher), pormestari Johnin (Ned Beatty), nuoren Priscilla-tytön (Abigail Breslin), Doc-pupun (Stephen Root), intiaanihenkisen Haavoittuneen Linnun (Gil Birmingham), ryöstelevän Balthazarin (Harry Dean Stanton), sekä kaupunkilaisten suurimman pelon, jättikäärmeen nimeltä Kalkkaro-Jack (Bill Nighy). Hahmojoukko on oivallinen, vaikka heistä jääkin mieleen lopulta ainoastaan Rango ja Kalkkaro-Jack (josta Nighy tekee aidosti häijyn ja pelottavan hahmon äänellään). Ääninäyttelijät tekevät muutenkin oivallista työtä vekkulimaisissa rooleissaan.

Rango on todella poikkeuksellinen animaatioelokuva, kun sitä vertaa markkinat vallaneiden yhtiöiden, kuten Disneyn, Pixarin ja DreamWorksin töihin. Kyseessä ei ole mikään lastenleffa, vaikka elokuva onkin täynnä puhuvia eläimiä, vaan Rango on enemmän varttuneempaan makuun tehty villin lännen seikkailu. Elokuvan maailma on ankea ja karu, eikä mitään esitetä perinteiseen koko perheen elokuvan tapaan. Huumori on enemmän aikuiseen makuun tehtyä, esimerkiksi viittauksilla ryöväriperheen sisäsiittoisuudesta. Etenkin ensimmäinen puolikas on usein suorastaan hulvaton. Nimikkohahmon toilailulle voi kyllä nauraa minkä ikäinen tahansa, mutta hymy hyytyy itse kullakin, kun filmi näyttää todelliset karvansa ja synkistyy oikein kunnolla. Kun toimintakohtaukset alkavat, ei tapahtumia kuvata erityisen lapsiystävällisesti. Ei leffassa sentään veri roisku (vaikkakin leffaa katsoessa ei yllättyisi, vaikka tekijät olisivat menneet niin pitkälle), mutta toiminta on asteen verran väkivaltaisempaa kuin animaatioissa yleensä. 

Kiehtovan villin lännen asetelmansa ja rohkean synkistelynsä lisäksi elokuva vetää kovasti puoleensa Rangon henkisen matkan ansiosta. Paikoitellen filmi uskaltaa rauhoittua pidemmäksikin aikaa, jotta Rango ehtii pohtia paikkaansa maailmassa. Elokuvalla ei muutenkaan ole erityinen kiire minnekään, vaan se kulkee usein hiljalleen omalla painollaan eteenpäin, aivan kuin se seuraisi tarkkaan, kuinka katsoja suhtautuu siihen. Leffa on monin tavoin oivaltava teos ja se käy syvälliselläkin puolella, mitä pidemmälle se etenee. Lisähienouden filmiin tuo se, etteivät tekijät ole kohdelleet tätä kuin tavallista animaatiota, vaan kaikki on tyylitelty kuin se olisi kuvattu oikeiden näyttelijöiden kanssa aidoissa lokaatioissa. Joka katselukerralla hoksaan jossain kohtaa unohtaneeni, että ylipäätään katson animaatiota. Vaikka hahmot ovat puhuvia eläimiä, elokuvassa on jotain hämmentävän realistista. Elokuvan erilaisuus kiehtoi minua suuresti kymmenisen vuotta sitten ja tekee samaa edelleen. Värikkäiden koko perheen animaatioiden keskellä Rangon kypsempi asenne harmaassa erämaassa erottuu edukseen. 

Visuaalisesti Rango on uskomattoman upea yhä tänäkin päivänä. Animointi on äärimmäisen tarkkaa ja kaikki kuvat ovat täynnä ällistyttävän pieniä yksityiskohtia. Jo pelkkä yksityiskohtien määrä hahmoissa on hämmästyttävää ja siihen kun lisää vielä päälle taustat, kuten Mullan kaupungin, mikä näyttää lavasteelta, ei voi muuta kuin tuijottaa kaikkea suu auki ihmetellen. Vähäiset ihmishahmot ovat hämmentävän todellisen näköisiä. Näiden yksityiskohtien lisäksi kuvakulmilla ja kuvasommittelulla, sekä huolellisesti suunnitellulla valaisulla elokuva on saatu näyttämään siltä kuin se olisi oikeasti kuvattu, eikä animoitu. Ohjaaja Gore Verbinski onnistuu todella tuomaan oman tyylinsä animaatioon, eikä pelkää tehdä jotain massasta poikkeavaa. Verbinski rakentaa tunnelmaa rohkeasti ja suurella taidolla. Tunnelmaan erinomaisen lisäyksensä tuo mestarisäveltäjä Hans Zimmerin upeat musiikit, jotka sisältävät vaikutteita monista westerneistä, klassisista sävelmistä kuin hieman modernimmastakin tyylistä, luoden jälleen yhden onnistuneen kokonaisuuden ansioluetteloonsa. Äänimaailma on muutenkin iskevästi luotu.

Yhteenveto: Rango on loistava ja hyvin erilainen animaatioelokuva, joka erottuu synkistelynsä ja enemmän aikuisille sopivan huumorinsa kanssa edukseen massan keskeltä. Elokuvan maailma on karu ja harmaa, eikä tekijöitä pelota tehdä menosta hieman tavanomaista hurjempaa. Siitä huolimatta leffa on myös todella hauska - alkupäässä jopa hulvaton. Johnny Depp on äärimmäisen lystikäs nimikkohahmo Rangona, jonka matkaa seuraa erittäin mielellään. Mukaan mahtuu reipasta seikkailuhenkeä, vauhdikasta toimintaa, sekä oikeaa western-henkeä. Elokuva osaa kuitenkin myös rauhoittua, eikä sillä ole mikään erityinen kiire kertoa tarinaansa. Kypsempää toteutusta vain vahvistaa animaatiotyyli, jossa on panostettu siihen, että mahdollisimman paljon asioista näyttäisi todelliselta. Katsoja saattaakin huomata unohtaneensa, että katsoo animaatiota, sillä usein etenkin taustat näyttävät aidoilta lavasteilta. Rango ei täysin sovi koko perheen yhteiseen leffailtaan, sillä sen materiaali on vielä hieman liian rankkaa perheen pienimmille. Ala-asteen loppupäätä suorittaville ja siitä vanhemmille leffaa voi suositella lämpimästi, tykkäsi sitten hieman synkemmistä animaatioseikkailuista, länkkäreistä tai hyvistä komedioista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Rango, 2011, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, GK Films, Industrial Light & Magic, Blind Wink Productions

Arvostelu: Star Wars: The Clone Wars (2008)

STAR WARS: THE CLONE WARS (2008)

Ohjaus: Dave Filoni
Pääosissa: Matt Lanter, James Arnold Taylor, Ashley Eckstein, Christopher Lee, Nika Futterman, Dee Bradley Baker, Tom Kane, Samuel L. Jackson, Catherine Taber, Anthony Daniels, Ian Abercrombie ja Corey Burton
Genre: scifi, animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Star Wars -saaga (1977-) on yksi maailman suurimmista, tunnetuimmista ja menestyneimmistä elokuvasarjoista. Elokuvien lisäksi maailmaa on laajennettu kirjoilla, leluilla, lounaslaatikoilla, vaatteilla, lakanaseteillä, sarjakuvilla, peleillä, sekä televisiosarjoilla jne. Yksi sarjoista on tietokoneanimoitu Star Wars: The Clone Wars (2008-2014), josta olen itse katsonut kaksi ensimmäistä tuotantokautta kokonaan. Aiheesta oli jo tehty sarja aiemmin, joka kulki samalla nimellä vuosina 2003-2005, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, sen tapahtumilla ei ole vaikutusta uudemman sarjan asioihin. Esittelynä sarjaa varten tehtiin animaatioelokuva, joka myös kulki nimellä Star Wars: The Clone Wars ja joka sai ensi-iltansa elokuussa 2008. En mennyt katsomaan elokuvaa, kun se ilmestyi, vaan näin sen vasta seuraavana vuonna ystäväni luona. Olen katsonut elokuvan useasti sen jälkeen. Nyt kun Star Wars -maailma on saamassa laajennusta elokuvalla Rogue One: A Star Wars Story (2016), halusin valmistautua katsomalla tämän lisäosaelokuvan uudestaan ja arvostella sen.

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999), Star Wars: Episode II - Attack of the Clones (2002) ja Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith (2005)!

Anakin Skywalker ja hänen uusi padawaninsa Ahsoka Tano lähetetään pelastamaan Jabba the Huttin poika pahojen separatistien kynsistä.

Anakin Skywalkerin äänenä kuullaan Matt Lanter. Tämän elokuvan Anakin ei ole ihan yhtä synkkä tapaus kuin muissa elokuvissa, vaikka muutamassa kohtaa käykin selväksi, että jokin painaa Anakinia. Hahmo on sotilasjohtaja, josta löytyy enemmän viisautta, mutta josta löytyy silti samanlainen rämäpää kuin elokuvissa nähty Anakin. Lanterin ääni sopii hahmolle hyvin.
     Anakinin mestarin, Obi-Wan Kenobin äänenä kuullaan James Arnold Taylor, joka on hämmästyttävän taidokkaasti saanut itsensä kuulostamaan Ewan McGregorilta, joka näytteli Obi-Wania Episodeissa I, II ja III. Välillä voisi jopa luulla, että äänenä oikeasti kuullaan McGregor. Obi-Wan on vielä selkeämpi johtohahmo kuin Anakin ja Galaktisen Tasavallan joukot seuraavatkin häntä kunnioittaen. Hahmo käyttää enemmän järkeilyä kuin valomiekkaa ja uskoo enemmän sanojen voimaan kuin väkivaltaan.
     Elokuvassa esitellään uutena sankarina Ashley Ecksteinin ääninäyttelemä Ahsoka Tano, josta tulee Anakinin jedioppilas, eli padawan. Hahmolla on auktoriteettiongelma, eikä hän selkeästi pidä muiden ohjeiden kuuntelemisesta, mikä aiheuttaa Ahsokalle usein ongelmia. Hahmo on toimiva lisäys sarjaan ja mielestäni on hienoa, että saagaan on tuotu mukaan jedinaissankari, jolla on iso rooli. Ahsokalla on outo tapa pidellä valomiekkaansa.
     Elokuvan pääpahiksena nähdään kreivi Dooku, jonka äänenä kuullaan Christopher Lee, joka esitti hahmoa näytellyissäkin elokuvissa. Kreivi Dooku ei paljoa tee, vaan toimii lähinnä takapiruna ja laittaa muut hoitamaan pahuuksia. Leffassa esitellään kreivi Dookun salamurhaaja Asajj Ventress, jota ääninäyttelee Nika Futterman. Siinä missä Ahsoka tuo saagaan onnistuneen naissankarin, Asajj tuo saagaan toimivan naispahiksen. Asajjilla on kaksipäinen valomiekka, jonka saa katkaistua kahdeksi erilliseksi miekaksi, mikä tekee hänestä erittäin vaarallisen vastuksen.
     Koska kyseessä on The Clone Wars, niin elokuvassa nähdään tietysti paljon klooneja. Ja koska kloonit ovat identtisiä, niin kaikkien äänenä kuullaan Dee Bradley Baker. Kahtena tärkeimpänä kloonina nähdään kapteeni Rex, joka on yksi lempihahmoistani sarjassa ja komentaja Cody, joka esiintyy myös Episode III - Revenge of the Sithissa. Kloonit ovat olleet mielestäni aina mielenkiintoisia hahmoja, kuten myös todella "siistejä", joten kyllähän heitä kelpaa katsoa taistelemassa. Minusta on hienoa, että kloonien lisäksi myös pahisdroideille on annettu enemmän persoonallisuutta ja ne ovat jopa hieman hauskojakin.
     Elokuvassa nähdään myös jedimestarit Yoda, jonka äänenä kuullaan Tom Kane, joka kuullaan myös kertojana ja amiraali Yularenina, ja Mace Windu, jonka äänenä kuullaan Episodeissa I, II ja III hahmoa näytellyt Samuel L. Jackson. Myös Anakinin vaimo Padmé Amidala (Catherine Taber) esiintyy elokuvassa lyhyesti, kuten myös tuttu kultainen droidi C-3PO (Anthony Daniels) - sekä tietysti R2-D2 - ja todella typerältä näyttävä kansleri Palpatine (Ian Abercrombie). Jabba the Huttin sukulaisena, drag queenia muistuttavana Zirona kuullaan Corey Burton.

Elokuva sijoittuu kloonisotiin, eli se tapahtuu Episodien II - Attack of the Clones ja III - Revenge of the Sith välissä. Kloonisodissa hyvät jedit ja Tasavallan klooniarmeijat taistelevat pahoja separatisteja ja heidän droidejaan vastaan. Star Wars: The Clone Wars on tehty sillä olettamuksella, että katsojat ovat nähneet jo saagan muut elokuvat, jolloin mitään ei tarvitse selittää tässä. Fanit tietysti ymmärtävät kaiken, mutta jos maailma ei ole millään lailla tuttu, niin ei tästä paljoa irtoa. Elokuva on selkeästi pääasiassa suunnattu ala-asteikäisille lapsille, joten vaikka siinä onkin sotateema läpi elokuvan, niin sodasta on tehty "lapsiystävällistä" ja tietynlaista tunnelmaa ei olla otettu mukaan. Tämän takia useimmat aikuiskatsojista eivät mitä luultavimmin tule tästä innostumaan.

Star Wars: The Clone Wars on pääasiassa sitä, että hyvät ja pahat taistelevat. Siinä ei oikeastaan ole muuta, eikä siinä ehdikään olla muuta lyhyen kestonsa takia. Vihreän limanuljaskan, Jabba the Huttin poika siepataan, jolloin Anakin, Obi-Wan ja Ahsoka alkavat tutkia, mistä on kyse. Anakin ja Ahsoka lähtevät kapteeni Rexin johtaman kloonijoukon kanssa Tethille, jonne sieppaajat on jäljitetty, kun Obi-Wan lähtee selvittämään muualta, ketkä ovat oikeasti sieppauksen takana. Näin selitettynä elokuva kuulostaa mielenkiintoiselta ja sitä se onkin, mutta siinä on silti iso ongelma. Star Wars: The Clone Wars tehtiin introksi itse sarjalle ja siltä se myös tuntuu. Siinä on vahva "tällainen tehtiin, mitä piditte?" -tunnelma läpi koko elokuvan. Se ei tunnu oikeasti kokoillanelokuvalta, vaan lähinnä pitkältä jaksolta itse sarjasta. Vaikka toimintakohtauksia onkin hieno seurata, niin ei niitä koko elokuvaa jaksa nähdä ja katsojana toivoisi muutakin mukaan. Loppupuolella nähdään hieman irralliselta tuntuva juoniosuus, joka tuntuu olevan mukana vain pidentääkseen elokuvaa. Elokuvasta vie hieman makua se, kun tietää, ettei oikeastaan kenellekään voi tapahtua mitään, sillä hahmot tulevat esiintymään sarjassa tai elokuvasaagassa myöhemminkin. Tämän takia taistelukohtauksissa ei koskaan tunnu siltä, että hahmot olisivat vaarassa.

Onneksi elokuvasta kuitenkin löytyy hyviä asioita, joten ei se huono ole - ihan kivaksi se silti kuitenkin jää. Star Wars -henki on saatu toimivasti mukaan ja sitä on hieman muokattu, jolloin se ei ole täysin Episodeista varastettu. Alussa lukee tietysti teksti "Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...", jonka jälkeen elokuvan keltainen logo liitää avaruuden halki, hieman erilaisen tunnusmusiikin säestämänä. Muutoksena on, että tuttujen, rullaavien alkuselitysten tilalla kertojaääni selittää lyhyesti, mistä tarina lähtee liikkeelle, samalla kun tapahtumia näytetään ruudulla. Tutut äänitehosteet, kuten laseraseiden ampumiset ja valomiekkojen heiluttelut saavat jo yksinään katsojan tietämään, että kyseessä on Star Wars. Mukaan hölmöt siirtymäleikkaukset, joissa uusi kuva liukuu vanhan päälle, sekä visuaalisuudet, niin Star Wars: The Clone Wars sopii sujuvasti mukaan sarjaan. Musiikki on hieman erilaista kuin itse saagassa kuultu, eikä säveltäjänä toimi John Williams, vaan Kevin Kiner. Kiner on luonut jotain uutta ja toimivaa, jossa kuitenkin kuuluu tuttuja osioita.

Star Wars: The Clone Wars on tosiaan animaatio ja pakko sanoa, ettei animointi ole kovin laadukasta. Taistelukohtaukset ovat kyllä tyylikkään näköisiä; sekä maalla että avaruudessa, vaikka räjähdykset näyttävätkin usein hieman päälleliimatuilta. Yksityiskohtia ei erityisemmin ole nähtävissä. Vaikka pidänkin suurimmaksi osaksi siitä, miltä hahmot näyttävät animoituina, niin hahmojen liikkumiset eivät näytä kovin luonnollisilta. Etenkin suiden liikkeet ovat häiritsevän huonosti tehtyjä. Jostain kumman syystä animointi paranee loppua kohti, mutta alkupuolta on välillä aika vaikea katsoa. Luulisi, että niin isolla yhtiöllä kuin Lucasfilm olisi ollut paremmin rahaa ja tekijöitä, jotta elokuva näyttäisi oikeasti hienolta. Ohjauksesta vastaa Dave Filoni, jolle tämä on ensimmäinen elokuvaohjaus. Animaatioiden ohjaaminen ei kuitenkaan ole Filonille uutta, sillä hän ohjasi muutamia jaksoja Avatar: The Last Airbender -sarjasta (2005-2008).

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on lähinnä pätkiä itse televisiosarjan teosta pitkähkön "Behind the Storyn" ja lyhyiden "Webisodien" muodoissa. Mukana on myös trailereita, poistettuja kohtauksia, sekä muistipeli.

Yhteenveto: Star Wars: The Clone Wars on ihan kiva seikkailupätkä Tähtien sota -universumissa, mutta tuntuu liikaa televisiosarjan pidennetyltä jaksolta. Jos tarina kulkisi useamman jakson läpi itse sarjassa, juttu toimisi paremmin. Saagan henki on toimivasti mukana ja sitä on hienosti saatu hieman muunnettua. On todella hienoa, että muutamat alkuperäisnäyttelijät on saatu mukaan elokuvaan ja on pakko antaa lisäpisteet James Arnold Taylorille, joka on saanut äänensä kuulostamaan erittäin paljon Ewan McGregorilta. Ahsoka Tano ja Asajj Ventress ovat hyvät lisäykset sarjaan. Pidän siitä, että droideille on annettu hieman persoonallisuutta. Animointi ei ole kovin laadukasta, mutta onneksi taisteluosuudet ovat ihan tyylikkään näköisiä. Hahmojen animointi on paikoitellen järkyttävän näköistä. Kuitenkin Star Wars: The Clone Wars jaksaa viihdyttää ja etenkin ala-asteikäisille Star Wars -faneille tämä kannattaa näyttää. Muutkin fanit luultavasti katsovat tämän ja juurikin heille suosittelen tätä.

Kirjoittanut: Joonatan, 27.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.wikia.com
Star Wars: The Clone Wars, 2008, Lucasfilm Animation, Lucasfilm