Arvostelu: The Lone Ranger (2013)

THE LONE RANGER

Ohjaus: Gore Verbinski

Pääosissa: Armie Hammer, Johnny Depp, William Fichtner, Tom Wilkinson, Ruth Wilson, Helena Bonham Carter, James Badge Dale, Barry Pepper, Bryant Prince, Mason Cook, Harry Treadaway, Leon Rippy, Joaquín Cosio ja Stephen Root

Genre: western, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lone Ranger perustuu Yksinäiseen ratsastajaan, vuonna 1933 radiokuunnelmiin luotuun sankariin, joka esiintyi myös suositussa televisiosarjassa The Lone Ranger vuodesta 1949 vuoteen 1957. Hahmosta oli vuosien varrella tehty jo muutama muu elokuvasovitus, kuten sarjaelokuva The Lone Ranger (1938), The Lone Ranger and the Lost City of Gold (1958) ja The Legend of the Lone Ranger (1981). 2000-luvun alussa Columbia Pictures ryhtyi suunnittelemaan uutta filmatisointia hahmosta. Elokuva kuitenkin jäi suunnitteluvaiheeseen ja vuonna 2007 hahmon elokuvaoikeudet päätyivät Entertainment Rightsille, jotka veivät filmi-idean tuottaja Jerry Bruckheimerille ja Walt Disney Picturesille. Ted Elliott ja Terry Rossio työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja Gore Verbinski pestattiin ohjaajaksi. Budjettiongelmien takia Disney kuitenkin viivästytti tuotantoa ja kuvaukset käynnistyivät vasta maaliskuussa 2012, kun Verbinski, Bruckheimer ja päänäyttelijät Armie Hammer ja Johnny Depp suostuivat pienentämään palkkiotaan. Lopulta The Lone Ranger sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, jolle kriitikot eivät lämmenneet. Itse katsoin elokuvan vasta myöhemmin, kun se saapui vuokralle ja pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan kertaalleen uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Nyt kun The Lone Ranger täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudelleen ja arvostella sen.

Vuonna 1869 Colbyssä, Texasissa lainsuojaton Butch Cavendish jättää asianajaja John Reidin aavikolle kuolemaan. Komanssi-intiaani Tonto löytää Johnin ja koulii tästä naamioituneen sankarin, Yksinäisen ratsastajan, joka lähtee Butchin perään.

Harvemmin näkee suurelokuvan päätähtinä näyttelijäkaksikkoa, jota studio ei varmasti palkkaisi rooleihin enää, jos elokuva olisi tehty kymmenen vuotta myöhemmin. Oudon kannibaalikohun keskelle ajautunut Armie Hammer nähdään nimikkoroolissa Yksinäisenä ratsastajana, eli asianajaja John Reidinä, kun taas suhdeväkivaltaselkkaukseen päätynyt Johnny Depp esittää komanssi-intiaani Tontoa. Vaikka Depp osoittikin oikeudessa häneen kohdistuneet syytökset palturiksi, häntä tuskin silti nähtäisiin enää tänä päivänä Amerikan alkuperäiskansalaisena - vaikka Depp onkin sanonut, että hänen suvustaan löytyy ehtaa intiaaniverta isoisoäidin puolelta. Mutta kohuista viis, kuinka Hammer ja Depp suoriutuvat rooleistaan? Hammer istuu ihan passelisti vässykän asianajajan osaan, josta alkaa vähitellen kehkeytyä legendaarinen naamiosankari. Häneltä ei kuitenkaan löydy todellista karismaa kannatella filmiä ja hän jääkin jatkuvasti Deppin varjoon. Deppille taas jäi merirosvokapteeni Jack Sparrow -vaihde päälle Pirates of the Caribbean -elokuvista (2003-2017), hänen näytellessä Tontoa liki identtisellä tavalla eleitä ja ilmeitä myöten. Hammerin tulkintaan taas on otettu vivahteita Will Turner -hahmosta samaisesta merirosvosarjasta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat lainsuojaton Butch Cavendish (William Fichtner), Johnin veli, Texas Ranger Dan Reid (James Badge Dale) ja hänen vaimonsa Rebecca (Ruth Wilson) ja lapsensa Danny (Bryant Prince), rautatiepohatta Latham Cole (Tom Wilkinson), bordellia pyörittävä Red (Helena Bonham Carter), sekä ratsuväkikapteeni Jay Fuller (Barry Pepper). Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti - paikoitellen jopa paremmin kuin päätähdet. Fichtner on oivallisen häijy roistoksi ja Wilkinsonista löytyy arvokkuutta bisnesmieheksi. Carter jää harmillisesti sivuun ja Wilsonin hommaksi jää lähinnä toimia avuttomana neitona hädässä.

Johnny Deppin roolisuoritus ei ole ainoa asia, mistä The Lone Rangeria katsoessa tulee herkästi mieleen Pirates of the Caribbeanit. Mukana on hyvin samantyylisiä ja -henkisiä hetkiä ja toimintakohtauksia, jotka paisuvat usein absurdeihin mittoihin siinä, kuinka paljon päähahmoja riepotellaan ja kuinka vähin naarmuin he selviytyvät. Yhtäläisyyksien syytä ei tarvitsee kauaa etsiä, sillä The Lone Rangerin puikoissa pyörii aika lailla sama porukka kuin ensimmäisissä Pirates of the Caribbean -elokuvissa. Kummatkin ohjasi Gore Verbinski, tuotti Jerry Bruckheimer, käsikirjoitti Ted Elliott ja Terry Rossio ja kummankin musiikeista vastasi Hans Zimmer. Tiimi ei onnistu toistamaan merirosvoseikkailujen viehätystä villissä lännessä, eikä leffa ole niin hupaisa kuin voisi toivoa, mutta ovat he silti kyhänneet kasaan varsin viihdyttävän western-seikkailun.

Elokuva lähtee käyntiin vauhdikkaalla junakohtauksella, joka jo osoittaa, millaista jopa hullunkurista menoa on luvassa. Vaikka elokuva pakottaa katsojan unohtamaan fysiikan lait, ei käy kieltäminen, etteikö Verbinski osaisi tehdä mukaansatempaavia ja näyttäviä toimintakohtauksia. Jokainen näistä kohtauksista on viimeisen päälle suunniteltu ja toteutettu. Verbinski jonglööraa tyylikkäästi useiden palikoiden kanssa, jotka vaikuttavat kekseliäästi toisiinsa ja luovat veikeää dominopalikkaefektiä, mikä johtaa yhä vain päättömämpiin tilanteisiin. The Lone Rangerin vauhdikasta menoa tuijottaessa onkin hyvä ahtaa popcornia napaan ja hörähdellä mahdottomille jutuille, sekä ihastella Verbinskin luovuutta (vaikka Verbinski tiedostaen lainaa paljon merirosvofilmeistään). Mahdottomuudetkin voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kun miettii, että tapahtumien sepustajana toimii Tonto, joka ei höpsähtäneisyydessään ole mitä luotettavin tarinankertoja.

Tarinallisesti The Lone Ranger on kuitenkin hieman kömpelö paketti. Ted Elliott ja Terry Rossio ovat yhdessä Justin Haythen kanssa rakentaneet muuten suoraviivaisen länkkäriviihteen uumeniin turhankin monimutkikkaan tarinan. On komanssien reviirikiistaa, muiden lavastamista hirmutekoihin, rautatiekomplikaatioita ja sitten valtava hopeasuoni, mihin itse kukin haluaa päästä käsiksi. Loppupäässä nämä kaikki kuviot nivoutuvat kivasti yhteen, mutta silti tuntuu siltä, että elokuvassa on liikaa meneillään. Romanttinen puolikin on ahdettu mukaan ja se jos mikä onkin vaivaannuttava. Leffaa olisi voinut myös tiivistää, sillä kahden ja puolen tunnin kestossa The Lone Ranger tuntuu tarpeettoman massiiviselta ja pieni ähky ehtii iskeä finaalin aikana. Siinä, missä erityisesti ensimmäinen Pirates of the Caribbean -elokuva Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) on erinomaisesti rakennettu ja rytmitetty seikkailufilmi, joka tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, The Lone Rangerin aikana katsoja ehtii muutamaankin otteeseen vilkaista, kauanko leffaa on vielä jäljellä. Yhdessä kohtaa voi herkästi luulla päässeensä jo lopputaisteluun asti, mutta kääk! Elokuva kestääkin vielä kolme varttia!

Teknisiltä ansioiltaan kyseessä on vahva paketti, vaikka leikkauksessa leffaa olisikin voinut tiivistää vähintään vartilla. Komeita maisemaotoksia tuijottaa ihaillen ja filmi on muutenkin tyylikkäästi kuvattu. Valaisua hyödynnetään oivallisesti ja lavasteet ovat upeat. Asut ja maskeeraukset ovat hienosti työstetyt. Parit digiräjähdykset ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta muuten tehosteet ovat edelleen näyttävät. Äänitehosteet rymistelevät mainiosti ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat tietysti oivalliset. Zimmer hyödyntää toki mahtavaa Gioachino Rossinin sävellystä, William Tell Overturea, joka toimi alkuperäisessä The Lone Rangerissa tunnusmusiikkina. Klassinen rallatus jääkin soimaan päähän vielä pitkäksi aikaa leffan päätyttyä.

Yhteenveto: The Lone Ranger on aivan liian pitkä, mutta silti plussan puolelle jäävä ja ihan viihdyttävä länkkäriseikkailu. Tarina on hieman kömpelösti pistetty kasaan ja ahdettu täyteen liikaa materiaalia, jolla suoraviivaisesta western-kostokertomuksesta pyöritellään aikamoinen soppa. Meno on kuitenkin tarpeeksi mukaansatempaavaa, jotta elokuva jaksaa viihdyttää pitkin kestonsa - joskin loppupäässä ähky alkaa iskeä, kun leffa on jo pistänyt kaikkensa peliin ennen massiivista finaalia. Toimintakohtaukset ovat todella vekkulisti rakennettuja, täynnä absurdeja ja mahdottomia hetkiä, joiden mielikuvituksellisuus ja luovuus ovat lystikästä seurattavaa. Samanaikaiset tapahtumat vaikuttavat toisiinsa ja meininki kasvaa yhä vain hullunkurisemmaksi, mutta silti tyylikkään hallituksi. Armie Hammer on ihan toimiva pääroolissa, vaikka häneltä uupuukin kunnon karismaa. Johnny Depp kopioi liikaa roolisuorituksestaan Pirates of the Caribbeaneissa Tontona. Muut näyttelijät suoriutuvat osistaan passelisti. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja sen puitteet ovat näyttävät. Hans Zimmerin musiikit säestävät menoa toimivasti ja Gioachino Rossinin säveltämä William Tell Overture jämähtää rallattamaan päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lone Ranger, 2013, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Blind Wink Productions, Infinitum Nihil, Classic Media, Silver Bullet Productions

Arvostelu: Django Unchained (2012)

DJANGO UNCHAINED

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L. Jackson, Don Johnson, Dennis Christopher, Walton Goggins, James Remar, David Steen, Dana Gourrier, Nichole Galicia, Laura Cayouette, Ato Essandoh, Bruce Dern, Jonah Hill ja Quentin Tarantino
Genre: western
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia
Ikäraja: 16

Django Unchained on Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva - tai seitsemäs, jos Kill Bill: Volume 1:n (2003) ja Kill Bill: Volume 2:n (2004) haluaa laskea yhdeksi elokuvaksi. Tarantino alkoi 2000-luvun alussa pohdiskelemaan lännenelokuvan tekoa ja vuonna 2011 hän esittelikin käsikirjoituksensa The Weinstein Companylle. Hetken aikaa suunnitelmana oli linkittää leffa RZA:n ohjaamaan The Man with the Iron Fists -elokuvaan (2012), mutta se idea kaatui. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2011 ja lopulta Django Unchained sai maailmanensi-iltansa 11. joulukuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus ja äänitys), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti myös parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Itse sain Django Unchainedin nimipäivälahjaksi tädiltäni, joka oli alun perin esitellyt minulle Tarantinon elokuvat Kunniattomien paskiaisten (Inglourious Basterds - 2009) ja aiemmin tänä vuonna 30-vuotisjuhlaansa viettäneen Reservoir Dogsin (1992) kautta. Pidin filmistä ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt jo ainakin viisi vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Django Unchainedin pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.

Vuonna 1858 saksalainen palkkionmetsästäjä King Schultz vapauttaa orjan nimeltä Django ja kouluttaa tästä apulaisen hommiinsa. Samaan aikaan Django haluaa löytää orjana myydyn vaimonsa Broomhildan ja kostaa kaikille, jotka ovat tehneet heille pahaa.

Jamie Foxx näyttelee Djangoa (the "D" is silent), orjaa, jonka hammaslääkäriksi tekeytyvä palkkionmetsästäjä King Schultz (toistamiseen Tarantinon leffasta parhaan miessivuosan Oscarin, Golden Globen ja BAFTA:n voittanut Christoph Waltz) vapauttaa ja koulii Djangosta apurin itselleen. Foxx on nappivalinta päärooliin ja hän tekee todella paljon jo pelkillä ilmeillä ja eleillä, muiden ollessa pääasiassa äänessä. Djangon hahmokaarta läpi elokuvan on mielenkiintoista seurata ja Foxx vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi kulkee ja mitä itsevarmemmaksi Django muuttuu. Vaikka Foxx onkin todella mainio osassaan, jää hän silti Waltzin varjoon. Waltz huokuu vahvaa karismaa ja hänen roolihahmonsa on todella kiehtova. Pääasiassa Schultz on lempeästi puhuva ja äärimmäisen kohtelias herrasmies, mutta hän voi halutessaan äityä kovinkin hurjaksi. Djangon tavoin katsojakin pohtii pitkään leffan aikana, onko arvaamaton ja hieman mysteerinen Schultz luottamisen arvoinen?

     Foxxin ja Waltzin lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Kerry Washington Djangon vaimona Broomhildana, jonka hän haluaa vapauttaa, Leonardo DiCaprio orjaplantaasiomistaja monsieur Calvin J. Candiena, Samuel L. Jackson tämän palvelijana Stepheninä, Dennis Christopher Candien asianajajana Moguyna, Laura Cayouette Candien siskona Lara Leenä ja Don Johnson orjaomistaja Big Daddy Bennettinä, minkä lisäksi Jonah Hill, Walton Goggins, ohjaaja Quentin Tarantino ja vanhan Django-elokuvan (1966) tähti Franco Nero tekevät pienet roolit leffassa. Waltzin tavoin myös DiCaprio ja Jackson jättävät päätähti Foxxin usein varjoonsa. Yleensä hyviksiä esittävä DiCaprio suorastaan herkuttelee häijyllä roolillaan, tehden yhden parhaista roolitöistään vuosiin. DiCaprio eläytyi niinkin vahvasti, että hajotettuaan vahingossa lasin ja samalla haavoitettuaan kättään sirpaleisiin oikeasti, hän vain jatkoi näyttelemistä. Candien kädessä näkyvä veri on siis DiCaprion omaa verta. Jackson on myös aivan fantastinen ja jopa kierolla tavalla hauska Candien iäkkäänä palvelijana. Myös Washington tekee hyvää työtä ja hänestä löytyy oikeaa herkkyyttä ja hentoutta rooliinsa.

Muutaman vuoden tauko taisi tehdä hyvää, sillä taisin pitää Django Unchainedista enemmän kuin koskaan ennen - ja jo aiemmin pidin sitä loistoleffana. Kyseessä on jälleen yksi erinomainen teos Quentin Tarantinolta, joka hyödyntää taas kerran kaikkia tuttuja keinojaan ja maneereitaan tarjotakseen huippuluokan viihdettä. Tarantinon inspiraationlähteet ovat täysin selvät ja vaikutteita mm. Sergio Leonen spagettiwesterneistä voi huomata pitkin leffaa. Aiheeltaan elokuva ottaa kuitenkin paljon esikuviaan voimakkaammin kantaa orjuuteen ja rasismiin, eikä yhtään kaunistele sen hirveyksiä. Joidenkin kohtauksien aikana voi jopa tehdä pahaa katsoa ruudulla tapahtuvaa. Samalla teos on kuitenkin jopa inspiroiva ja voimakas kostotarina. Djangon todella haluaa onnistuvan tavoitteissaan ja hahmon puolesta jännittää yhä vain isommin, mitä pidemmälle tarina kulkee.

Elokuvan noin puolen välin paikkeilla se jännite nostetaan huippuunsa äärimmäisen intensiivisen ruokailukohtauksen aikana. Siinä kaikki ohjauksesta näyttelemiseen, käsikirjoittamiseen ja tekniseen toteuttamiseen ovat huippuunsa hiottuja ja katsoja seuraa hievahtamatta ja sydän pamppaillen, missä kohtaa homma räjähtää käsiin. Periaatteessa kohtaus on pelkkää dialogia, mutta juuri sen Tarantino osaa parhaiten. Ei ole ihme, että Tarantino nappasi parhaan käsikirjoituksen Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot Django Unchainedilla. Siitä huolimatta, että kahden tunnin ja 45 minuutin kestossa leffaa olisi voinut jo kirjoitusvaiheessa tiivistää ihan pienesti, teksti on fantastista. Hahmot ovat mahtavasti kirjoitettuja, samoin käydyt keskustelut heidän välillään. Ilmestyessään filmi sai hieman kritiikkiä siitä, kuinka paljon siinä käytetään rasistisia ilmaisuja, mutta olen samaa mieltä Tarantinon puolustuksen kanssa, että 1800-luvulla erityisesti Yhdysvaltojen eteläosissa tiettyä n-sanaa käytettiin kaiken aikaa, joten miksi leffan pitäisi esittää tapahtumia toisin. Ja kun kyseessä on Tarantinon leffa, on toki selvää, että hän vie kaiken äärimmilleen ja tekee rasistihahmoistaan oikein paisuteltuja sikoja, joita katsoja vihaa tosissaan.

Äärimmilleen viemisestä puheenollen... nasevan dialogin lisäksi Tarantinon tavaramerkkeihin kuuluva yliampuva väkivallan kuvaus tekee myös paluun Django Unchainedissa. Ohjaajan tyypilliseen tapaan väkivallan purskahdukset ovat äkillisiä ja äärimmäisen verisiä. Tekoverta ei todellakaan säästellä ja ihmisistä roiskuu sellaiset määrät hurmetta, että yhdessä kohtauksessa talon seinät ovat nopeasti punaiset. Toimintakohtauksia on ripoteltu hyvissä määrin ja ne iskevät joka kerta täysin uutta asennetta peliin. Vaikka leffasta löytyykin pari kohtaa, jotka kaipaisivat pientä lyhennystä, pääasiassa elokuva on vakuuttavasti rytmitetty. Liki kolmen tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä kuin se on, kun westerntyylinen seikkailu, raju väkivalta, kiinnostavat keskustelut, jännite, hahmokehitys, romantiikka, vakavien aiheiden draama ja kierosti lystikäs huumori kulkevat näin hyvin käsi kädessä.

Teknisiltäkin ansioiltaan Django Unchained on todella laadukkaasti tehty elokuva. 1800-luvun puoliväli herätetään vakuuttavasti henkiin upein lavastein ja asuin. Maskeeraajat tekevät aika inhottavaakin jälkeä ruoskaniskujen kanssa. Tehostetiimi pääsee toden teolla läträilemään tekoverellä, minkä lisäksi mukaan mahtuu muutama muu hieno efekti. Kuvaus on erittäin tyylikästä laajoista maisemakuvista tiukempiin lähikuviin. Tarantino hyödyntää pitkin elokuvaa todella äkillisiä zoomeja, joissa kuva kiitää vauhdilla laajasta kuvasta lähiotokseen. Zoomausta vielä tuetaan veikeällä äänitehosteella. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu villille lännelle perinteisistä efekteistä aina monipuoliseen musiikkitarjontaan. Tunnuskappale Django jää herkästi soimaan päässä.

Yhteenveto: Django Unchained on erinomainen länkkäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa. Quentin Tarantino hyödyntää kaikkia kikkojaan tehokkaasti pitkin elokuvaa ja elokuva pitääkin sisällään toinen toistaan väkevämpiä kohtauksia, joissa dialogit ovat loppuun asti hiottuja ja näyttelijät täydessä iskussa. Jamie Foxx on erittäin hyvä nimikkoroolissa Djangona, jonka kostotarinaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Foxx jää kuitenkin hieman sivutähtien Christoph Waltzin, Leonardo DiCaprion ja Samuel L. Jacksonin varjoon, jotka hoitavat hommansa ihailtavalla vimmalla. Erityisesti DiCaprio pitää lystiä niljakkaan hahmonsa kanssa. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti, etenkin puolen välin paikkeilla nähtävässä tiivistunnelmaisessa ruokailukohtauksessa. Tarantinon tuttuun tapaan elokuvan väkivalta on yliampuvaa ja tekoverellä mässäilevää, mutta silti tyylikästä. Tarina pitää hyvin otteessaan mahtavaan finaaliin asti. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi tekee vaikutuksen upeaa kuvausta ja näyttäviä puitteitaan myöten. Django Unchained on jälleen fantastinen elokuva ja lähes täysosuma Tarantinolta, jota voi suositella erittäin lämpimästi niin ohjaajan kuin western-genren faneille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Django Unchained, 2012, Columbia Pictures, The Weinstein Company

Arvostelu: Armoton (Unforgiven - 1992)

ARMOTON

UNFORGIVEN

Ohjaus: Clint Eastwood

Pääosissa: Clint Eastwood, Gene Hackman, Morgan Freeman, Jaimz Woolvett, Saul Rubinek, Frances Fisher, Anna Thomson, Richard Harris, Anthony James, David Mucci, Rob Campbell, Tara Dawn Frederick, Beverley Elliott ja Liisa Repo-Martell

Genre: western, draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

Unforgiven, eli suomalaisittain Armoton on Clint Eastwoodin ohjaama, tuottama ja tähdittämä lännenelokuva. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuonna 1976 nimillä "The Cut-Whore Killings" ja "The William Munny Killings" David Webb Peoplesin toimesta. Sergio Leonen lännenelokuvista maailmankuuluksi nousseelle Clint Eastwoodille esiteltiin teksti jo 1980-luvun alussa, mutta silloin hänellä oli muita projekteja, jotka kiinnostivat häntä enemmän. 1980-luvun lopulla Eastwood kuitenkin päätti vihdoin tarttua käsikirjoitukseen ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1991. Lopulta Armoton sai maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, mikä sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miessivuosan ja leikkauksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen ja miessivuosan palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja ääni), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Armotonta, vaikka westernejä fanittava isäni on sitä minulle kehunut jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Kun vuonna 1880 Greelyn krouvissa kaksi miestä silpovat prostituoidun kasvot ja kehon, entinen lainsuojaton Will Munny palkataan etsimään ja tappamaan nämä rikolliset.

Armottomassa Clint Eastwood teki näillä näkymin viimeisen lännenelokuvaroolinsa Will Munnyna, entisenä lainsuojattomana, joka oli vuosia aiemmin tehnyt hirmutekoja, ryöstellyt ja murhannut kylmäverisesti jopa naisia ja lapsia, mutta nyt vanhoina päivinään katuu tekojaan syvästi. Kun silpojat pääsevät oikeudessa pälkähästä, rahan kaipuussa oleva Will kokee, että kostamalla miehille hän voisi hyvittää edes hieman tekojaan. Eastwood istuu tietty täydellisesti elokuvan päärooliin. Kun puhutaan lännenelokuvista, stetson-hatun alta tuimasti tuijottava Eastwood nousee varmasti heti monilla mieleen. Hänen työnsä Sergio Leonen Dollari-trilogiassa (1964-1966) on jo vuosia sitten noussut legendaariseen asemaan. Armottomassa Eastwood pääseekin tekemään jonkinlaisen joutsenlaulunsa uralleen länkkäreiden parissa. Hänen hahmonsa heijastaa hienosti aiempia töitä, rakentaen kuitenkin täysin uudenlaisen, erittäin kiinnostavan henkilön, jonka tarinaa seuraa mielellään. Kun Eastwood on aiemmin esittänyt lännenhahmoja, jotka säälittä ampuvat muita, Will on hyvin poikkeava tapaus, sillä hän haluaisi pysyä mahdollisimman kaukana revolverista.

     Avukseen jahtiin Will saa vanhan rikoskumppaninsa Ned Loganin, jota näyttelee Morgan Freeman, sekä nuoren ja ylimielisen Schofield Kidin, jona nähdään Jaimz Woolvett. Hahmokaksikko toimii erittäin hyvänä lisänä Willin rinnalle, toisen ollessa iäkäs ja kokenut näissä hommissa ja toisen ylvästellessä teoillaan, joiden aitoutta niin hahmot kuin katsojakin kyseenalaistaa välittömästi. Freeman on tietty aina mahtava, mutta myös Woolvett pärjää mainiosti omassa osassaan.

Silti elokuvan todellinen tähti taitaa olla niin Oscar-, BAFTA- kuin myös Golden Globe -palkinnot roolityöllään voittanut Gene Hackman. Hackman näyttelee Big Whiskey -kaupungin sheriffi Little Billiä, joka saa roistot hiljaiseksi ihan vain astumalla huoneeseen, mutta jolla ei ole täysin rehdit keinot saada asioita hoidettua. Little Bill onkin siis täydellinen kolikon kääntöpuoli Willille. Toinen on tekojaan sovitteleva ex-roisto ja toinen taas likaisesti hommat hoitava lainvalvoja. Hackman on erinomainen osassaan, huokuen voimakasta karismaa ja intensiivisyyttä joka kohtauksessaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Richard Harris kuuluisana ampujana Englannin Bobina, joka saapuu Big Whiskeyyn kirjailija W. W. Beauchampin (Saul Rubinek) kanssa tekemään elämäkertateosta Bobista, Anthony James Greelyn krouvin omistajana Skinnynä, Frances Fisher, Anna Thomson, Tara Dawn Frederick, Beverley Elliott ja äitinsä puolelta suomalaista sukua oleva Liisa Repo-Martell krouvin huorina, sekä David Mucci ja Rob Campbell Willin, Nedin ja Kidin jahtaamana silpojakaksikko Quick Mikena ja Daveyna. Tämä kaksikko ei ole erityisen kiinnostava hahmomielessä, mutta sen sijaan muut hahmot, kuten Englannin Bob, Beauchamp ja prostituoidut ovat kiinnostavia.

Armoton osoittautui kaikkien kehujen arvoiseksi teokseksi, joka nousi kertaheitolla westernsuosikkieni kärkikolmoseen Hyvien, pahojen ja rumien (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) ja Huuliharppukostajan (C'era una volta il West - 1968) kaveriksi! Elokuva pitää sisällään hyvin perinteisiä lännenleffojen juttuja, mutta samalla se myös pyörittelee niistä jotain erilaista ja kiehtovaa. Kuten jo sanoin, päähenkilö on ex-roisto, joka katuu tekojaan ja antagonistina toimii kyseenalaisesti työskentelevä sheriffi, mikä tuntuu jo itsessään erilaiselta genrelle, jossa (ainakin niissä mitä olen katsonut) sheriffit ovat yleensä selkeitä hyviksiä ja roistot selkeitä pahiksia. Tämän lisäksi on myös toimivaa, kuinka ampumataidoillaan ja uhrilistoillaan kehuvat tuppaavatkin olemaan jotain ihan muuta ja erityisen hyvä ratkaisu on, että juurikin silvotun huoran kollegat asettavat palkkion Quick Miken ja Daveyn listimisestä.

Sen lisäksi, että elokuva pitää sisällään mielenkiintoisia hahmoja, jotka tuntuvat poikkeuksellisilta westerngenressä ja heidän näyttelijänsä ovat vielä läpikotaisin kovassa vireessä, on Armoton muutenkin vaikuttava teos. Vaikka se toisaalta kulkee rauhassa eteenpäin, ei aika käy koskaan pitkäksi, koska tarina on niin oivallinen. Vaihtelua kuvioihin saadaan hyvin vaihtelemalla Willin matkasta Nedin ja Kidin kanssa Big Whiskeyn kaupungin tapahtumiin. Niin tarinaa kuin tunnelmaa rakennetaan vahvasti leffan edetessä. Erityisen hienoa on, kuinka jotkut leffassa aiemmin käsitellyt ja pohjustetut asiat nousevat mahtavassa loppuhuipennuksessa todella esille. Kohtaus, jossa sheriffi Little Bill kertoo Beauchampille, millainen mies voittaa ampumisessa, on jo itsessään tiivistunnelmainen, mutta se, miten lopussa hyödynnetään tämän kertomuksen oppeja, tekee hommasta entistäkin huikeampaa. Seasta löytyy paljon muitakin hienoja kohtauksia. On huumoria hahmojen heittämien repliikkien kautta, hyvää pohdiskelua hahmojen teoista, sekä onnistuneesti tehtyä draamaa, mikä tekee leffasta jopa hieman liikuttavan.

Sen lisäksi, että Clint Eastwood on fantastinen pääroolissa, hän myös vakuuttaa kameran takana ohjaajana, eikä ihme, että hän voitti työstään parhaan ohjauksen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Eastwood hoitaa hommansa rautaisella otteella, vaikka samalla näyttääkin tiettyä pinnan alta kaivettua ja herkkää ihmisyyttä. Eastwood omisti Armottoman pari vuotta aiemmin menehtyneille ohjaajilleen Sergio Leonelle ja Don Siegelille, jotka olisivat varmasti olleet ylpeitä Eastwoodin aikaansaannoksesta. David Webb Peoplesin käsikirjoitus on taidokkaasti rustattu, eikä hän ole halunnut tehdä vain helppoa viihdettä, missä räiskitään jatkuvasti revolvereilla toisia hevosten selästä. Elokuva on myös todella näyttävästi kuvattu. Kamera oikein ihastelee hienoja maisemia. Otokset on oivallisesti leikattu yhteen. Lavasteet ja asut ovat laadukkaat ja äänimaailma on hyvin rakennettu tehosteista Lennie Niehausin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Armoton on erinomainen lännenelokuva, joka hyödyntää tuttuja westernjuttuja uudenlaisin keinoin. Perinteinen hyvät sheriffit ja pahat rosvot -kuvio saa totaalisesti kyytiä ja hahmot ovatkin kiehtovia tietyssä käänteisyydessään. Hyvin kirjoitettuja hahmoja vain tehostavat loistokkaat näyttelijäsuoritukset. Kameran takanakin vakuuttava Clint Eastwood on tietty fantastinen pääosassa ja Morgan Freeman karismaattinen Willin toverina. Huipputyötä tekee Gene Hackman kyseenalaisesti toimivana lainvalvojana. Elokuva pitää tiiviisti mukanaan rauhallisen kerronnankin kanssa, tarjoten oivallisin väliajoin taistelua, huumoria ja jopa herkkää draamaa. Eri osapuolia seurataan onnistuneen tasaisesti ja kaikki pääsevät oikeuksiinsa filmin aikana. Kaikki johtaa upeaan loppuhuipennukseen, jossa leffassa aiemmin vihjailtuja asioita hyödynnetään esimerkillisesti. Elokuva on vieläpä tekninen taidonnäyte näyttävän kuvauksen kera. Kaiken kaikkiaan Armoton on todella hieno länkkäri, joka kuuluu ehdottomasti lajityyppinsä parhaimmistoon. 30-vuotisjuhla on täydellinen syy katsoa se joko vihdoin ensimmäistä kertaa tai katsoa se uudelleen ties kuinka monennen kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Unforgiven, 1992, Warner Bros., Malpaso Productions

Arvostelu: The Power of the Dog (2021)

THE POWER OF THE DOG

Ohjaus: Jane Campion

Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Kirsten Dunst, Jesse Plemons, Kodi Smit-McPhee, Thomasin McKenzie, Genevieve Lemon, Frances Conroy, Peter Carroll, Keith Carradine ja Alison Bruce

Genre: western, draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

The Power of the Dog perustuu Thomas Savagen samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Jane Campion oli juuri saanut valmiiksi toisen tuotantokauden Top of the Lake -televisiosarjasta (2013-2017), kun hän sai Savagen kirjan käsiinsä ja innostui siitä. Hän hankki kirjan elokuvaoikeudet ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia, mutta kesällä leffa saatiin kuvattua loppuun. The Power of the Dog sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2021 Venetsian elokuvajuhlilla, missä se voitti Hopealeijonan palkinnon. Elokuvaa on esitetty muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin joulukuussa Netflixiin. Itseltäni meni The Power of the Dog täysin ohi, kun se ilmestyi suoratoistopalveluun ja kiinnostukseni heräsi vasta, kun filmi voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen ja miessivuosan Golden Globe -palkinnot ja sai parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen, äänen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet. Katsoinkin The Power of the Dogin ystävänpäivänä Netflixistä.

1925 Montanassa karjatilan omistavat veljekset Phil ja George Burbank yöpyvät leskeksi jääneen Rose Gordonin majatalossa. Phil kohtelee heti Rosea ja tämän Peter-poikaa huonosti, kun taas George rakastuu Roseen.

Benedict Cumberbatch ja Jesse Plemons näyttelevät Burbankin veljeksiä, Philiä ja Georgea. Veljiä ei todellakaan ole veistetty samasta puusta, vaan he ovat kuin yö ja päivä. Phil on töykeä, epämiellyttävä ja röyhkeä mies, jolla ei tunnu koskaan olevan mitään hyvää sanottavaa kenellekään - eli hän on suoraan sanottuna aikamoinen mulkku. George sen sijaan on hyväsydäminen hissukka, joka ei pahemmin uskalla sanoa veljelleen vastaan, mutta menee kuitenkin lohduttamaan niitä, joille Phil on ollut ilkeä. Cumberbatch ja Plemons ovat nappivalinnat rooleihinsa. Cumberbatch tekee hahmostaan aidosti inhottavan, joskin Philistä löytyy leffan edetessä puolia, jotka saavat ymmärtämään hänen käytöstään paremmin. Plemons sopii lempeäksi veljeksi, joka taas tuntuu jäävän jatkuvasti vähemmälle huomiolle.

     Kirsten Dunst näyttelee majataloa pyörittävää ja leskeksi jäänyttä Rose Gordonia, jota Phil kohtelee rumasti ja johon George rakastuu. Parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon saanut Kodi Smit-McPhee esittää Rosen poikaa, Peteriä, joka erilaisuutensa vuoksi joutuu saman tien Philin silmätikuksi. Smit-McPhee tulkitsee mainiosti hahmoaan, joka nousee paremmin esille vasta myöhemmässä vaiheessa elokuvaa. Dunstkin on hyvä, mutta hänen hommakseen jää lähinnä näyttää koko ajan siltä kuin hän saisi paniikkikohtauksen.

The Power of the Dog tuotti itselleni hieman ristiriitaisia tunteita, vaikka katselukokemus kallistuikin selvästi positiivisen puolelle. Vaikken ollut kuullutkaan leffasta, kun se ilmestyi Netflixiin, sen saama suosio eri gaaloissa ehti nostattaa odotuksiani turhankin korkealle. Kyseessä on varsin mainio ja pätevästi tehty länkkäridraama, joka ei kuitenkaan ihan saavuta niitä korkeuksia, joihin sillä olisi potentiaalia. Elokuvan ensimmäinen puolikas menee jopa turhauttavasti lähinnä siihen, että Cumberbatchin hahmo on töykeä ja Plemonsin pitää esittää lohduttavansa tosielämänkin vaimoaan Dunstia, joka näyttää koko ajan purskahtavan itkuun minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäinen puolikas keskittyy enemmän tähän tuoreeseen aviopariin ja toisella puolikkaalla he jäävät sivumpaan, jolloin tuntuu, ettei heistä saada toivotulla tavalla kaikkea irti.

Toinen puolikas petraa ensimmäisestä ja tarina alkaa saamaan moniulotteisempia sävyjä, kun Smit-McPheen Peter-poika nostetaan paremmin esille ja Philin käyttäytymiselle löydetään syitä. Silti Philiä kohtaan on vaikea kokea sympatiaa, vaikka filmi kovasti yrittääkin saavuttaa sen. Elokuvassa tutkiskellaan toimivasti psykologisen draaman kautta eri ihmisten toimintatapoja ja mikä ympäristössä ja aikakaudessa vaikuttaa heidän käytökseensä. Mukana on joitain todella vangitsevia kohtauksia, joita jämähtää tuijottamaan hievahtamatta. Rakennus kohti loppuratkaisua on onnistunut, joskin tarkkaavainen katsoja voi hyvissä ajoin päätellä, kuinka tarina tulee päättymään.

Uusiseelantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Jane Campion oli pitänyt jopa kaksitoista vuotta taukoa elokuvien teosta edellisen filminsä Yön kirkkaan tähden (Bright Star - 2009) ja uuden The Power of the Dogin välillä. Tauko ei ole ruostuttanut ohjaajan taitoja, vaan hän saa rakennettua hieman kuivistakin palasista mainion filmin ja pistää näyttelijät antamaan kaikkensa. Teknisiltä ansioiltaan The Power of the Dog on vaikuttavimmillaan. Elokuva näyttää todella hienolta ja karun kauniita maisemia esitellään upealla kuvauksella läpi leffan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehty ja valaisua hyödynnetään oivallisesti. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Jonny Greenwood tunnelmoi toimivasti musiikillaan.

Yhteenveto: The Power of the Dog on oikein mainio ja visuaalisesti tyylikäs länkkäridraama, jolta itse jäin kuitenkin odottamaan hieman enemmän. Benedict Cumberbatch on erinomainen paskiaisroolissaan ja Jesse Plemons suoriutuu erittäin hyvin hänen kiltin veljen osasta. Kodi Smit-McPhee ja Kirsten Dunst ovat myös oivallisia, joskin jälkimmäinen joutuu lähinnä pidättelemään yksitoikkoisen surullista tunnetilaa läpi leffan. Elokuva on hieman hassusti rakennettu, jolloin ensimmäinen puolikas käsittelee enemmän yhtä ihmissuhdetta ja toinen puolikas toista. Ensimmäisen puolikkaan suhde jääkin lopulta hieman keskeneräisen ja unohdetun oloiseksi. Vaikka elokuvasta löytyy vikansa, on se parhaimmillaan vangitseva Jane Campionin ohjauksen, lahjakkaiden näyttelijöiden ja hienon ulkoasunsa ansiosta. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta silti jäin kaipaamaan hieman enemmän. En pistä pahakseni, jos The Power of the Dog nappaa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, kuten monet epäilevät, mutta ei leffa omissa kirjoissani pääse lähellekään viime vuoden kärkikastia filmikahinoissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Power of the Dog, 2021, See-Saw Films, Brightstar, Max Films International, BBC Films, Cross City Films, New Zealand Film Commission

Arvostelu: Cowboys & Aliens (2011)

COWBOYS & ALIENS

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Daniel Craig, Harrison Ford, Olivia Wilde, Sam Rockwell, Clancy Brown, Keith Carradine, Adam Beach, Paul Dano, Noah Ringer, Walton Goggins, Julio Cedillo ja Abigail Spencer
Genre: toiminta, western, scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Extended Director's Cut: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

Cowboys & Aliens perustuu Scott Mitchell Rosenbergin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 2006. Elokuvan työstäminen lähti kuitenkin käyntiin jo kauan ennen kuin sarjakuva edes julkaistiin. Vuonna 1997 Rosenberg kertoi Universal Picturesille ja DreamWorksille ideastaan ja studiot ostivat yhteistuumin tulevan sarjakuvan elokuvaoikeudet ennakkoon. Alun perin ohjaajaksi valittiin Steve Oedekerk, mutta hän päättikin tehdä uusintaversion vuoden 1964 elokuvasta The Incredible Mr. Limpet (mitä ei kuitenkaan koskaan tehty valmiiksi). Vuonna 2004 Cowboys & Aliensin oikeudet siirtyivät Universalilta ja DreamWorksilta Columbia Picturesille, mutta studiota ei lopulta kiinnostanutkaan viedä projektia eteenpäin, joten vuonna 2007 oikeudet palasivat takaisin aiemmille omistajille. Robert Downey Jr. oli tekijöiden toive päärooliin, noustuaan takaisin tähdeksi Iron Manin (2008) kautta. Kuvatessaan Iron Man 2:a (2010), Downey Jr. kertoi Cowboys & Aliensista ohjaaja Jon Favreaulle, joka kiinnostui ja päätti tehdä sen seuraavaksi. Downey Jr. päätti kuitenkin tehdä Sherlock Holmes: A Game of Shadowsin (2011) ja hänet korvattiin Daniel Craigilla. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Cowboys & Aliens sai maailmanensi-iltansa 29. heinäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se oli yksi vuoden pahimmista flopeista taloudellisesti. Kriitikotkaan eivät erityisemmin lämmenneet leffalle. Itse kävin katsomassa Cowboys & Aliensin isäni kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin ja pidin sitä ihan kelvollisena. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Kun huomasin Cowboys & Aliensin täyttävän nyt 10 vuotta, päätin sen kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen.

1800-luvun lopulla villissä lännessä muistinsa menettänyt mies herää keskeltä erämaata, kummallinen mekaaninen laite kiinni ranteessaan. Yrittäessään löytää vastauksia kysymyksiinsä, mies huomaa joutuneensa keskelle alkavaa sotaa lännen asukkien ja avaruudesta tulleiden muukalaisten välillä.

Muistinsa menettäneenä miehenä nähdään uusia James Bond -elokuvia (1962-) tähdittänyt Daniel Craig, joka on nappivalinta kylmäksi kivikasvoksi. Läpi leffan hahmosta selviää uusia puolia ja paikoitellen hänen taustansa onnistuvat olemaan kiinnostavammat kuin mitä elokuvassa muuten tapahtuu. Kyseessä ei ole mikään puhdas sankaritapaus ja se selvästi viehättää Craigia, joka ratsastaa karismaattisesti ja taistelee uskottavasti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. karjatilan rikas omistaja, eversti Dolarhyde (Harrison Ford), tämän hulttiopoika Percy (Paul Dano), matkusteleva Ella (Olivia Wilde), baarimikko Doc (Sam Rockwell), pappi Meacham (Clancy Brown), seriffi Taggart (Keith Carradine), hänen lapsenlapsensa Emmet (Noah Ringer), sekä Dolarhydea auttava alkuperäiskansalainen Nat (Adam Beach). Poikaansa häpeävää Dolarhydea lukuunottamatta sivuhahmot eivät ole kovinkaan kiinnostavia tapauksia, mutta heidän näyttelijänsä hoitavat hommansa sujuvasti. Indiana Jonesin ja Han Solon rooleista tuttu Ford on tietysti mahtava arvokkaana everstinä ja Dano revittelee tämän ylimielisenä poikana. Wilde vakuuttaa enemmän, mitä pidemmälle elokuva etenee, kun taas Rockwell on erikoisen pienimuotoisessa roolissa.

Kun elokuvalla on sellainen nimi kuin Cowboys & Aliens, lehmipojat ja avaruusolennot, sen katselemisen aloittaessa odottaa innokkaasti huikeaa lajityyppien yhteentörmäystä, kun avaruuden muukalaiset hyökkäävätkin villiin länteen. Kun ihmisiltä riisutaan nykypäivän aseet ja tieto, miten ihmeessä hevosilla ratsastavat, puutaloissa asuvat ja revolvereilla ammuskelevat heput voisivat voittaa laseraseilla ja lentävillä aluksilla varustetut oliot? Elokuvan premissi on erinomainen, minkä takia onkin niin harmillista, ettei toteutus millään yllä idean potentiaaliin. Kuinka näin herkullisesta aiheesta saakaan aikaiseksi näin innoton ja vaisu teos? Kun mukana on vieläpä niin James Bond kuin Indiana Jones, miten ihmeessä elokuva on näin keskinkertainen?

Elokuva lähtee kyllä erittäin lupaavasti liikkeelle ja vaikka katsoja nimen perusteella tietääkin, mistä on kyse, niin kummallisten asioiden alkaessa tapahtumaan villissä lännessä, mysteeriä ja jännitystä rakennetaan toimivasti. Kuitenkin avaruusolentojen ensimmäisen kunnon hyökkäyksen jälkeen leffa lähtee ratsastamaan kohti alamäkeä. Filmi onnistuu olemaan yllättävänkin pitkäveteinen, kun tarina käynnistyy kunnolla. Ihmisdraaman tunkeminen joka koloon voisi toimia, jos katsojana välittäisi muista hahmoista kuin Craigin ja Fordin esittämistä. Draamailut tekevät leffasta raskassoutuisen, kun se toimisi paremmin täysin puhtaana ja itsetietoisena hömppänä. Elokuva ottaa itsensä turhankin vakavasti, eikä osaa nauttia mahtavasta ideastaan. Viihdyttäviä hetkiä löytyy välillä, mutta liian harvoin. Kun leffa kadottaa katsojansa puolivälin paikkeilla, ei edes ihan viihdyttävä loppurähinä pelasta pakettia.

Jon Favreau on hyvin epätasainen ohjaajana. Hän on tehnyt urallaan erittäin mainioita filmejä, kuten ensimmäisen Iron Manin, ruokaleffa Chefin (2014) ja Viidakkokirja-uusintaversion (The Jungle Book - 2016), mutta hänen filmografiaansa mahtuu myös heikompia teoksia, kuten Iron Man 2, Leijonakuningas-uusintaversio (The Lion King - 2019), sekä tämä Cowboys & Aliens. Favreau on lähtenyt innoissaan projektiin, muttei lopulta tunnu tietävän, mitä tehdä idean kanssa. Niinpä lopputulos onkin valitettavan epätasainen. Tähän on luultavasti vaikuttanut myös se, että leffalla on viisi käsikirjoittajaa, jotka eivät myöskään hoksaa, kuinka paljon parempaan elokuvaan heillä on ainekset. Teknisesti kyseessä on kuitenkin onnistunut teos. Kuvaus on oivallista ja villin lännen maisemia esitellään upeilla laajoilla otoksilla. Avaruusolentojen ulkoasu on tyylikäs ja efektit näyttävät edelleen hyviltä. Kaupungin ja olentojen alusten lavasteet ovat hienot ja puvustustiimi on tehnyt hyvää työtä asujen kanssa. Äänimaailmakin on iskevä, yhdistellen länkkäriä ja scifiä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät kelpo musiikitkin sisältävät vaikutteita molemmista genreistä.

Cowboys & Aliensista on olemassa noin vartin pidempi ohjaajan versio, missä on useita pidennettyjä, sekä muutamia kokonaan uusia kohtauksia, joita teatteriversiossa ei nähty. Päähenkilön tutustuminen pappi Meachamiin kestää kauemmin, kuten kestää myös kaupunkilaisten lähtö avaruusoliojahtiin. Jokilaivalla ja alkuperäiskansan kanssa vietetään enemmän aikaa. Loppukohtausta on pidennetty, näyttämään jälkimaininkia. Toimintakohtaukset ovat verisempiä ja ohjaaja Jon Favreaun voi bongata todella nopeasti etsintäkuulutus-julisteesta.

Yhteenveto: Cowboys & Aliens on veikeästä nimestään ja ideastaan huolimatta harmillisen vaisu ja hidastempoinen elokuva. Vielä alkupäässä rakennetaan hyvin jännitettä ja mysteeriä, mutta pian avaruusolentojen ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen filmin taso alkaa laskea. Tylsästi toteutettua ihmisdraamaa on liikaa ja näin pöljän idean kanssa elokuvan pitäisi osata ottaa paljon rennommin. Enemmän kieli poskessa tehtynä viihteenä elokuva toimisi huomattavasti paremmin. Silti sekaan mahtuu omat hyvät hetkensä ja loppuhuipennus on viihdyttävää seurattavaa. Daniel Craig istuu täydellisesti päärooliin ja Harrison Ford on loistava tympeänä everstinä. Visuaalisesti elokuva on kestänyt yllättävänkin hyvin aikaa. Ongelmat muodostuvat lähinnä liian monen käsikirjoittajan tekstistä ja Jon Favreaun hieman innottomasta ja suuntaansa hakevasta ohjauksesta. Vioistaan huolimatta Cowboys & Aliensin katsoo sujuvasti kerran, jos länkkärit ja scifi ovat lähellä sydäntä. Silti on varmaa, että näin hullunkurisen konseptin ympärille olisi saanut rakennettua iskevämmän elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cowboys & Aliens, 2011, Universal Pictures, DreamWorks, Reliance Entertainment, Relativity Media, Imagine Entertainment, K/O Paper Productions, Fairview Entertainment, Platinum Studios, K/O Camera Toys

Arvostelu: Rango (2011)

RANGO

Ohjaus: Gore Verbinski

Pääosissa: Johnny Depp, Isla Fisher, Ned Beatty, Abigail Breslin, Harry Dean Stanton, Alfred Molina, Bill Nighy, Ray Winstone, Stephen Root, Gil Birmingham, George DelHoyo, Ian Abercrombie ja Timothy Olyphant

Genre: animaatio, western, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Rango on Gore Verbinskin ohjaama ja Johnny Deppin tähdittämä animaatioelokuva. Verbinski ja Depp halusivat kolmen jättimäisen Pirates of the Caribbean -seikkailuleffan (2003-) jälkeen tehdä jotain pienimuotoisempaa ja Verbinski halusi vihdoin kokeilla animaation tekoa. Toisin kuin yleensä animaatioita tehdessä, Rangon ääninäyttelijät eivät saapuneet yksitellen koppeihinsa puhumaan repliikkejään, vaan heidät puettiin villin lännen vaatteisiin ja he näyttelivät kohtauksiaan studiossa, samaan aikaan kun heidän puheensa äänitettiin. Leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Rango sai maailmanensi-iltansa ystävänpäivänä, 14. helmikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut suurmenestys, mutta sen nähneet pitivät siitä kovasti ja leffa voittikin parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon. Itse näin Rangon vasta noin vuotta myöhemmin ja innostuin sen poikkeavuudesta muihin animaatioihin verrattuna. Olen katsonut leffan kuitenkin vain kerran uudestaan. Nyt kun Rango täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla sen uudestaan ja arvostelemalla sen myös.

Erämaassa elämälleen tarkoitusta etsivä kameleontti nimeltä Rango päätyy pieneen Mullan kaupunkiin, missä elintärkeä vesi on vähissä ja jonka asukkaat pelkäävät taivaalla vaanivaa haukkaa ja lainsuojatonta Kalkkaro-Jackia. Rango uskoo tässä olevan hänen kutsumuksensa ja ottaa sheriffin pestin, päättäen auttaa kaupunkilaisia selviämään ongelmistaan.

Rangon äänenä kuullaan tosiaan Johnny Depp, jota harvemmin kuullaan äänirooleissa animaatioissa. Depp voisi tehdä tätä hommaa useamminkin, sillä hän käyttää ääntään erinomaisin keinoin, todella antaen kaikkensa joka repliikillä ja luoden Rangolle kunnon persoonallisuuden. Rango on mitä mainioin veijari, jonka itsensä etsiskelyn retkelle katsoja hyppää mieluusti mukaan. Hän ei aina toimi rehellisesti, eikä välttämättä ole fiksuimmasta päästä, mutta Rangolle onkin luotu kehityskaari, mikä tekee hänestä kaiken aikaa kiinnostavamman henkilön.

Mullan kaupungissa Rango tapaa mm. omaa tilaansa hoitavan neiti Papuitan (Isla Fisher), pormestari Johnin (Ned Beatty), nuoren Priscilla-tytön (Abigail Breslin), Doc-pupun (Stephen Root), intiaanihenkisen Haavoittuneen Linnun (Gil Birmingham), ryöstelevän Balthazarin (Harry Dean Stanton), sekä kaupunkilaisten suurimman pelon, jättikäärmeen nimeltä Kalkkaro-Jack (Bill Nighy). Hahmojoukko on oivallinen, vaikka heistä jääkin mieleen lopulta ainoastaan Rango ja Kalkkaro-Jack (josta Nighy tekee aidosti häijyn ja pelottavan hahmon äänellään). Ääninäyttelijät tekevät muutenkin oivallista työtä vekkulimaisissa rooleissaan.

Rango on todella poikkeuksellinen animaatioelokuva, kun sitä vertaa markkinat vallaneiden yhtiöiden, kuten Disneyn, Pixarin ja DreamWorksin töihin. Kyseessä ei ole mikään lastenleffa, vaikka elokuva onkin täynnä puhuvia eläimiä, vaan Rango on enemmän varttuneempaan makuun tehty villin lännen seikkailu. Elokuvan maailma on ankea ja karu, eikä mitään esitetä perinteiseen koko perheen elokuvan tapaan. Huumori on enemmän aikuiseen makuun tehtyä, esimerkiksi viittauksilla ryöväriperheen sisäsiittoisuudesta. Etenkin ensimmäinen puolikas on usein suorastaan hulvaton. Nimikkohahmon toilailulle voi kyllä nauraa minkä ikäinen tahansa, mutta hymy hyytyy itse kullakin, kun filmi näyttää todelliset karvansa ja synkistyy oikein kunnolla. Kun toimintakohtaukset alkavat, ei tapahtumia kuvata erityisen lapsiystävällisesti. Ei leffassa sentään veri roisku (vaikkakin leffaa katsoessa ei yllättyisi, vaikka tekijät olisivat menneet niin pitkälle), mutta toiminta on asteen verran väkivaltaisempaa kuin animaatioissa yleensä. 

Kiehtovan villin lännen asetelmansa ja rohkean synkistelynsä lisäksi elokuva vetää kovasti puoleensa Rangon henkisen matkan ansiosta. Paikoitellen filmi uskaltaa rauhoittua pidemmäksikin aikaa, jotta Rango ehtii pohtia paikkaansa maailmassa. Elokuvalla ei muutenkaan ole erityinen kiire minnekään, vaan se kulkee usein hiljalleen omalla painollaan eteenpäin, aivan kuin se seuraisi tarkkaan, kuinka katsoja suhtautuu siihen. Leffa on monin tavoin oivaltava teos ja se käy syvälliselläkin puolella, mitä pidemmälle se etenee. Lisähienouden filmiin tuo se, etteivät tekijät ole kohdelleet tätä kuin tavallista animaatiota, vaan kaikki on tyylitelty kuin se olisi kuvattu oikeiden näyttelijöiden kanssa aidoissa lokaatioissa. Joka katselukerralla hoksaan jossain kohtaa unohtaneeni, että ylipäätään katson animaatiota. Vaikka hahmot ovat puhuvia eläimiä, elokuvassa on jotain hämmentävän realistista. Elokuvan erilaisuus kiehtoi minua suuresti kymmenisen vuotta sitten ja tekee samaa edelleen. Värikkäiden koko perheen animaatioiden keskellä Rangon kypsempi asenne harmaassa erämaassa erottuu edukseen. 

Visuaalisesti Rango on uskomattoman upea yhä tänäkin päivänä. Animointi on äärimmäisen tarkkaa ja kaikki kuvat ovat täynnä ällistyttävän pieniä yksityiskohtia. Jo pelkkä yksityiskohtien määrä hahmoissa on hämmästyttävää ja siihen kun lisää vielä päälle taustat, kuten Mullan kaupungin, mikä näyttää lavasteelta, ei voi muuta kuin tuijottaa kaikkea suu auki ihmetellen. Vähäiset ihmishahmot ovat hämmentävän todellisen näköisiä. Näiden yksityiskohtien lisäksi kuvakulmilla ja kuvasommittelulla, sekä huolellisesti suunnitellulla valaisulla elokuva on saatu näyttämään siltä kuin se olisi oikeasti kuvattu, eikä animoitu. Ohjaaja Gore Verbinski onnistuu todella tuomaan oman tyylinsä animaatioon, eikä pelkää tehdä jotain massasta poikkeavaa. Verbinski rakentaa tunnelmaa rohkeasti ja suurella taidolla. Tunnelmaan erinomaisen lisäyksensä tuo mestarisäveltäjä Hans Zimmerin upeat musiikit, jotka sisältävät vaikutteita monista westerneistä, klassisista sävelmistä kuin hieman modernimmastakin tyylistä, luoden jälleen yhden onnistuneen kokonaisuuden ansioluetteloonsa. Äänimaailma on muutenkin iskevästi luotu.

Yhteenveto: Rango on loistava ja hyvin erilainen animaatioelokuva, joka erottuu synkistelynsä ja enemmän aikuisille sopivan huumorinsa kanssa edukseen massan keskeltä. Elokuvan maailma on karu ja harmaa, eikä tekijöitä pelota tehdä menosta hieman tavanomaista hurjempaa. Siitä huolimatta leffa on myös todella hauska - alkupäässä jopa hulvaton. Johnny Depp on äärimmäisen lystikäs nimikkohahmo Rangona, jonka matkaa seuraa erittäin mielellään. Mukaan mahtuu reipasta seikkailuhenkeä, vauhdikasta toimintaa, sekä oikeaa western-henkeä. Elokuva osaa kuitenkin myös rauhoittua, eikä sillä ole mikään erityinen kiire kertoa tarinaansa. Kypsempää toteutusta vain vahvistaa animaatiotyyli, jossa on panostettu siihen, että mahdollisimman paljon asioista näyttäisi todelliselta. Katsoja saattaakin huomata unohtaneensa, että katsoo animaatiota, sillä usein etenkin taustat näyttävät aidoilta lavasteilta. Rango ei täysin sovi koko perheen yhteiseen leffailtaan, sillä sen materiaali on vielä hieman liian rankkaa perheen pienimmille. Ala-asteen loppupäätä suorittaville ja siitä vanhemmille leffaa voi suositella lämpimästi, tykkäsi sitten hieman synkemmistä animaatioseikkailuista, länkkäreistä tai hyvistä komedioista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Rango, 2011, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, GK Films, Industrial Light & Magic, Blind Wink Productions

Arvostelu: News of the World (2020)

NEWS OF THE WORLD

Ohjaus: Paul Greengrass

Pääosissa: Tom Hanks, Helena Zengel, Michael Covino, Thomas Francis Murphy, Fred Hechinger, Neil Sandilands, Mare Winningham, Elizabeth Marvel ja Bill Camp

Genre: western, draama

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 13

News of the World perustuu Paulette Jilesin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2017 Fox 2000 Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi suunnittelemaan sen pohjalta filmatisointia. Kuitenkin kun Fox siirtyi Disneylle, projekti siirrettiin Universal Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja News of the Worldin oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2020, mutta koronapandemian takia sen ensi-iltaa on siirretty. Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin jo viime jouluna, mutta muualla maailmalla se saapuu vasta nyt Netflixin suoratoistopalvelun levittämänä. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä, mutten oikeastaan niistä ilmiselvimmistä syistä, eli että Tom Hanks näyttelee pääosaa ja Paul Greengrass toimii ohjaajana. Kiinnostuin nimittäin siitä, että saksalaisessa System Crasher -elokuvassa (Systemsprenger - 2019) ällistyttävän hurjan roolityön tehnyt Helena Zengel pääsisi näyttelemään Hollywood-tuotannossa. Katsoinkin News of the Worldin heti, kun se julkaistiin Netflixissä.

Vuonna 1870 Texasissa sisällissodan veteraani ja kaupungista toiseen kiertävä uutistenlukija Jefferson Kyle Kidd löytää nuoren tytön erämaasta ja päättää viedä hänet tytön perheen luokse.

Pääroolissa uutisia lukutaidottomille lukevana ja ympäri etelävaltioita kiertävänä kapteeni Jefferson Kyle Kiddinä nähdään Tom Hanks, joka on roolissaan erittäin hyvä, kuten häneltä voikin odottaa. Hanks on lähes roolissa kuin roolissa pidettävä ja sympaattinen, ja niin hän on myös tässä. Katsojana lähtee mielellään mukaan hänen matkalleen halki preerian lukemaan uutisia ja etsimään yksinäisen tytön kotia. Tyttönä taas nähdään tosiaan Helena Zengel, joka teki suuren vaikutuksen rajulla roolityöllään System Crasherissa. Hän on selvästi saanut roolin kyseisen elokuvan ansiosta, sillä myös tässä roolissa Zengel pääsee hurjistelemaan, eikä ole mikään kiltti ja tottelevainen lapsi. Hanksin ja Zengelin välille muodostuu nopeasti vahva yhteys, vaikka heidän hahmonsa eivät ymmärrä toistensa puheista sanaakaan, Kiddin puhuessa englantia ja tytön kiowaa. Hiljalleen muovautuva, melkein kuin isä-tytär-suhde luo elokuvaan sykkivän sydämen.

Rehellisesti sanoen lännenelokuvat on ollut genre, johon olen alkanut päästä mukaan vasta muutaman viime vuoden aikana, vierastettuani lajityyppiä pitkään. On jopa hieman harmi innostua länkkäreistä tässä kohtaa, kun niitä ei lähestulkoon tehdä enää lainkaan. Yllätyinkin jopa, kuinka innoissani olin nyt hyppäämässä villin lännen seikkailuihin mukaan, varsinkin kun seikkailua tähdittävät Hanks ja Zengel. Sääli vain, että elokuva piti katsoa kotisohvalta, eikä sitä päässyt kokemaan valkokankaalta, missä hienosti kuvatut maisemat olisivat päässeet oikeuksiinsa. Siitä huolimatta elokuva onnistui imaisemaan minut mukaansa aikamatkalle menneisyyteen ja seuraamaan etelävaltioiden menoa sisällissodan jälkeen. Tämä onkin yksi kiinnostavimmista puolista, pääkaksikon matkatessa kaupungista toiseen ja jokaisessa paikassa sodan jälkeen muuttuvaan maailmaan suhtaudutaan eri tavoin. Esimerkiksi yhdessä paikassa kannatetaan orjuuden loppumista ja toisaalla yhä kehutaan intiaanitappojen määrästä.

Näistä matkan välietapeista löytyy myös ongelmia, jotka vaikeuttavat Kiddin ja tytön matkaa. Niistä saadaan aikaiseksi oivaa jännitettä ja esimerkiksi noin puolessa välissä elokuvaa nähdäänkin tiivistunnelmainen piirityskohtaus, jossa Kiddin ja tytön täytyy tosissaan tehdä yhteistyötä selvitäkseen. Jotkut ovat liiankin kiinnostuneita ärhäkkäästä lapsesta ja miettivät, mitä hänellä voisi tienata, kun taas toiset pahastuvat Kiddin lukemista uutisista. Itse en ole koskaan pitänyt uutisten katselusta, mutta Kiddillä on niin karismaattinen ja kiehtova tapa tarinoida maailman tapahtumista, että jos hän toimisi vaikkapa Seitsemän uutisten ankkurina, saattaisin jopa päivittäin vaihtaa kanavaa MTV3:lle tuohon aikaan. 

Ohjaajan puikoissa toimii Bourne-leffoista parhaiten tunnettu Paul Greengrass, joka tekee tässä onneksi rauhallisempaa työtä. Greengrassiin yleensä yhdistetään heiluva käsivarakuva ja vauhdikas leikkaus, mutta sellainen ei sovi villin lännen maisemiin ja Greengrass onneksi tietää sen. Hänen ohjauksensa on hillitympää ja pidän siitä, kuinka hän kuljettaa tarinaa eteenpäin. Greengrass toimii myös toisena käsikirjoittajana Luke Daviesin kanssa. Kaksikko onnistuu tekstissään, vaikka kertomuksen finaalin voikin arvata helposti etukäteen jo alkupäässä. Tekniseltä puoleltaan News of the World on hieno kuvauksesta lavasteisiin ja asuihin, joilla 1800-luvun loppu herätetään vaikuttavasti henkiin. Äänitehosteet ovat myös mainiot ja James Newton Howardin säveltämät musiikit säestävät oivallisesti kaksikon matkaa.

Yhteenveto: News of the World on erittäin mainio westerndraama, mikä hyötyy paljon Tom Hanksin ja Helena Zengelin lähes isä-tytärmäisestä kemiasta. Tarina pitää hyvin mukanaan, vaikka lopputuloksen arvaisikin jo hyvissä ajoin. Kaksikon matkaa seuraa mielellään ja se tarjoaa mielenkiintoisia tapahtumia, kun he pysähtyvät eri paikoissa ja tapaavat erilaisia ihmisiä. Etelävaltioiden muovautuminen sisällissodan jäljiltä on kelvollisesti kuvattu. Mukaan mahtuu hieman jännitystäkin ja pientä toimintaa. Ajankuva on vaikuttavasti rakennettu lavastein ja asuin, ja Paul Greengrassin ohjaus on taidokasta. Hanks on tuttuun tapaansa todella hyvä pääroolissa ja Zengel jatkaa vaikuttavaa työtään vaikeiden nuorten rooleissa. News of the Worldia voikin suositella lämpimästi lännentarinoiden ystäville - tosin sillä varoituksella, ettei siinä kauheasti ammuskella, vaan homma keskittyy enemmän draaman puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

News of the World, 2020, Universal Pictures, Perfect World Pictures, Pretty Pictures, Playtone

Arvostelu: Kova kuin kivi (True Grit - 2010)

KOVA KUIN KIVI

TRUE GRIT

Ohjaus: Ethan Coen ja Joel Coen
Pääosissa: Hailee Steinfeld, Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin, Barry Pepper, Dakin Matthews ja Domhnall Gleeson
Genre: western
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

True Grit, eli suomalaisittain Kova kuin kivi perustuu Charles Portisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1968. Portisin kirjasta oli jo vuonna 1969 tehty John Waynen tähdittämä elokuva Kova kuin kivi (True Grit). Coenin veljekset olivat kiinnostuneet Portisin kirjasta ja pitivät kovasti Waynen leffasta. He alkoivatkin suunnittelemaan uutta elokuvaa kirjan pohjalta, haluten tehdä kirjalle uskollisemman filmatisoinnin kuin Wayne. Päähenkilöksi leffaan tarvittiin hyvinkin nuori tyttö, jonka pitäisi olla kova ja päättäväinen. Coenin veljekset pelkäsivät, ettei rooliin löytyisi sopivaa ehdokasta, kunnes 15 tuhannen hakijan joukosta he bongasivat 13-vuotiaan Hailee Steinfeldin, joka teki heihin suuren vaikutuksen. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta Kova kuin kivi sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri hitti lippuluukuilla, minkä lisäksi kriitikot ylistivät sitä. Se sai jopa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus ja Hailee Steinfeldkin onnistui saamaan ehdokkuuden naissivuosasta, yhtenä nuorimpana ehdokkaana ikinä), muttei valitettavasti voittanut niistä ainuttakaan. Filmi onnistui kuitenkin nappaamaan mm. parhaan kuvauksen BAFTA-pystin kahdeksasta ehdokkuudestaan. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kovaa kuin kiveä, enkä edes Waynen aiempaa filmatisointia. Kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin vihdoin, että minun olisi aika katsoa ja arvostella se juhlan kunniaksi.

Villissä lännessä nuori ja päättäväinen Mattie-tyttö palkkaa sheriffi Rooster Cogburnin etsimään Mattien isän murhaajan, Tom Chaneyn.

Ei ole mikään ihme, että Hailee Steinfeld onnistui saamaan Oscar-ehdokkuuden roolisuorituksestaan. Elokuvaa tehdessään vasta 14-vuotias Steinfeld näyttää roolissaan niin hurjan määrän sisua, päämääräisyyttä, uhmakkuutta, vahvuutta ja energiaa - puhumattakaan siitä, kuinka hienosti hän omii länkkärimongerruksen puheessaan - että hänen vierellään karskit äijätkin näyttävät heiveröisiltä. Steinfeld näyttelee päähenkilö Mattieta, joka on joutunut todistamaan isänsä kuoleman ja jahtaakin nyt murhaajaa suurella vimmalla. Katsoja ihailee hahmoa alusta alkaen ja on heti valmis lähtemään kostoretkelle mukaan. Mattie on moniulotteinen tapaus ja ehdottomasti yksi parhaista naishahmoista, jonka olen yleensä miesvoittoisessa western-genressä nähnyt.

Mattien palkkaamana sheriffi Cogburnina taas nähdään Jeff Bridges, joka on myös erinomainen roolissaan. Bridgeskin sai Oscar-ehdokkuuden näyttelijätyöstään ja hänkin täysin ymmärrettävästi. Cogburn on veikeä juopottelija, joka kulkee omia polkujaan ja hämmästelee, kun alaikäinen tyttö saapuu palkkaamaan hänet ja käskyttämään häntä. Bridges hoitaa homman hienosti ja hahmon yliampuvillakin hetkillä hänellä on täysi hallinta työstään. Mattie ja Cogburn ovat erinomainen kaksikko ja on mukava nähdä, kuinka matkan varrella he alkavat oppia toisiltaan asioita.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Josh Brolin murhaaja Tom Chaneyna, Matt Damon tätä jahtaavana texas ranger LaBoeufina, sekä Barry Pepper lainsuojaton Ned Pepperinä. Damon on hupaisa normistaan poikkeavassa roolissa, mutta jää kuitenkin Steinfeldin ja Bridgesin jalkoihin. Brolin sopii todella hyvin pääpahikseksi, vaikka Pepper onkin lopulta häntä häijympi roiston roolissa.

Steinfeldin lahjakkuuden ja hänen hahmonsa mielenkiintoisen päämäärän ansiosta Kova kuin kivi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa. Coenin ohjaajaveljekset rakentavat tunnelmaa taidokkaasti, tuoden mukaan tiettyä lumoavuutta, mikä taas tekee elokuvasta erikoisen kauniin paikoitellen. Tähän myös vaikuttaa vahvasti Roger Deakinsin mestarillinen kuvaus, millä hän esittelee upeita villin lännen maisemia. Kyseessä on niitä elokuvia, jotka todella imaisevat katsojan mukaansa ruudun läpi seikkailemaan maailmassaan. Kostoretken aikana Mattie ja Cogburn kohtaavat tietty erilaisia mielenkiintoisia henkilöitä ja hetkiä, puhumattakaan vaaratilanteesta. Leffasta löytyy oivallisen jännittäviä kohtauksia, joissa tunnelma tiivistyy hitaasti ja ovelasti. Kun revolverit vedetään esille ja tulitaistelu alkaa, on se nopeaa ja sähäkkää. Elokuva rakentuu niitä kohti hitaasti ja tietää, missä kohdissa revitellä. Pääasiassa Kova kuin kivi on kuitenkin aika maltillinen Coenin veljesten elokuvaksi.

Coenien tyyliin sopivaa huumoria on kyllä mukana ja nauruja revitään esimerkiksi synkän hilpeästä hirttokohtauksesta. Hahmojen välinen dialogi on mahtavasti kirjoitettua ja se on osasyy siihen, miksi filmiin uppoutuu niin vahvasti. Sillä tuodaan esille paljon puhujista, vaikka he eivät kertoisikaan itsestään mitään. Mattien väitellessä raha-asioista käy selväksi, kuinka tarkka ja sanavalmis hän onkaan. On myös hupaisaa seurata, kun Cogburn ja LaBoeuf kisailevat tarkkuudestaan ampumisessa. Coenit onnistuvat tekemään pienistä asioista hyvinkin tehokkaita. He myös tekevät elokuvasta tavallista länkkäriä koskettavamman. Matkan päässä katsoja hoksaa, kuinka paljon onkaan alkanut välittämään Mattiesta ja Cogburnista, sekä heidän välilleen hitaasti muodostuvasta ystävyydestä.

Tekniseltä toteutukseltaan Kova kuin kivi on todella vaikuttava teos. Kun kuvaajana toimii Deakins, alan todellinen mestari, ei voi muuta odottaakaan kuin huikean näyttävää visuaalista ilmettä. Mukana on laajoja kuvia karuista maisemista, joista Deakins onnistuu kuitenkin maalailemaan kauniita. Kuvasommittelu ja kuvien valaisu on esimerkillistä ja kaikkea tätä tukee väkevä leikkaus. Vain yhdessä, puuhun kiipeämiseen liittyvässä kohtauksessa nähdään kumma hyppy editoinnissa. Lavasteet ovat erittäin tyylikkäästi toteutetut, etenkin elokuvan alkupään kaupungissa. Asutkin ovat onnistuneet kaikin puolin. Äänimaailma on iskevä luonnon äänien, aseiden laukausten ja hevosten askellusten kautta. Säveltäjä Carter Burwell lisää elokuvan kauneutta ja lumoavuutta herkillä musiikeillaan.

Yhteenveto: Kova kuin kivi on hieno western-elokuva. Coenin ohjaajaveljekset tekevät tavallista rauhallisempaa työtä, mutta sisällyttävät tietyt Coen-jutut silti mukana. Dialogi on erinomaista ja nokkelaa, mukana on synkkää ja absurdia huumoria, sekä teknistä vaikuttavuutta. Roger Deakinsin kuvaus on upeaa vaikuttavista laajoista maisemakuvista tiukkoihin lähikuviin hahmoista. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän matkaansa uppoutuu täysillä, etenkin kun heidän näyttelijänsä ovat näin mahtavia. Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin ja Barry Pepper ovat kaikki todella hyviä, mutta loppujen lopuksi nuori Hailee Steinfeld jättää heidät kaikki varjoonsa häikäisevän vakuuttavalla roolisuorituksellaan. Steinfeld oli kyllä täydellinen löytö rooliin. Oli kyse sitten keskusteluista, maisemien katselusta tai sähäköistä revolveritaisteluista, kaikki elokuvassa pitää tiukasti mukanaan. Lännenelokuvat on genre, mikä on tehnyt jo pitkään kuolemaa Hollywoodissa. Onneksi on Coenin veljesten kaltaisia lahjakkuuksia, jotka yhä arvostavat westernien hienoutta ja yrittävät pitää lajityyppiä elossa vaikka väkisin. Täytyypä jossain kohtaa katsoa myös John Waynen alkuperäinen Kova kuin kivi -filmatisointi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
True Grit, 2010, Paramount Pictures, Skydance Media, Scott Rudin Productions, Mike Zoss Productions