Näyttelijät: Domhnall Gleeson, Sabrina Impacciatore, Chelsea Frei, Melvin Gregg, Gbemisola Ikumelo, Alex Edelman, Ramona Young, Tim Key, Oscar Nuñez, Duane Shepard Sr., Allan Havey, Tracy Letts ja Josh Holloway
Genre: komedia
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 26 minuuttia - 32 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 48 minuuttia
Ikäraja: S
Brittiläiseen komediasarjaan perustuva yhdysvaltalainen Konttori(The Office - 2005-2013) nautti suurta suosiota, joten sarjan maailmaa päätettiin tietty laajentaa lisäosasarjalla. Yksi suunnitelluista ideoista muovautui lopulta kokonaan omaksi jutukseen, Puisto-osastoksi (Parks and Recreation - 2009-2015), kun taas toinen idea "The Farm" jäi toteutumatta. Tammikuussa 2024 Konttorin luoja Greg Daniels paljasti kehitelleensä uuden sarjan, jossa sama kuvausryhmä seuraisi eri toimiston arkea. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2025 ja lopulta The Paper julkaistiin ensin Yhdysvalloissa syyskuussa ja täällä Suomessa sen esitys alkoi pari kuukautta myöhemmin. Itse katsoin Konttorin vasta viime vuonna läpi sarjan 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Pidin näkemästäni, vaikka koinkin sarjan venyneen liian pitkäksi. Minulla ei ollut juuri mitään odotuksia uutta sarjaa kohtaan, mutta katsoin The Paperin jaksot niiden ilmestymisviikoilla.
Dokumenttiryhmän selvittäessä, mitä tapahtui paperifirma Dunder Mifflinille, he päätyvät kuvaamaan uutislehti Truth Tellerin toimiston menoa.
The Paper kertoo ohiolaisen uutislehti Truth Tellerin toimiston arjesta. Hahmoja ovat juuri työnsä aloittanut päätoimittaja Ned Sampson (Domhnall Gleeson), vastaava päätoimittaja Esmeralda Grand (Sabrina Impacciatore), journalisti Mare Pritti (Chelsea Frei), mainosmyynnistä vastaava Detrick Moore (Melvin Gregg), toimittaja Adelola Olofin (Gbemisola Ikumelo), toimittaja Adam Cooper (Alex Edelman), levikistä vastaava Nicole Lee (Ramona Young), liiketoimintasuunnittelija Ken Davies (Tim Key), sekä vanha tuttu Oscar Martinez (Oscar Nuñez), joka työskentelee pääkirjanpitäjänä nyt Truth Tellerissä. Valitettavasti tämä poppoo ei ainakaan vielä tällä avauskaudella onnistu juuri vakuuttamaan. Gleeson on oivallinen hieman kömpelönä Nedinä, kun taas Impacciatore aiheuttaa lähinnä ärsyyntymistä kivuliaan epähauskan Esmeralda-hahmonsa kanssa. Loput hahmoista ovat lähinnä aika tylsiä, eikä seasta löydy samalla lailla vekkuleita persoonia kuten Konttorissa. Oscarin mukanaolo tuntuu lähinnä väkinäiseltä tavalta linkittää The Paper Konttoriin.
The Paperin avauskausi on ihan kelpo hömppää, mutta eipä tässä Konttorin korkeuksiin päästä missään vaiheessa. Toisaalta myös Konttori takelteli avauskaudellaan ja pääsi käyntiin vasta myöhemmin, joten kenties The Paperille käy sama ja jo työn alla oleva kakkoskausi tarjoaisi parempaa menoa. Ei uusi sarja siis huono ole, mutta ykköskausi jää lopulta aika yhdentekeväksi ja aina jaksojen ilmestymisen välissä ehdin jo melkein unohtaa koko The Paperin olemassaolon.
Avauskausi pitää sisällään kymmenen noin puolen tunnin mittaista jaksoa, joiden taso ailahtelee ihan kivasta varsin hupaisaan. Huumorin puolesta sarja on harmillisen maltillinen ja vaikka sekaan mahtuu pari rouheampaa läppää, Konttorin hävyttömämmät jutut loistavat poissaolollaan. Kunnon naurujen sijaan sarja saikin minusta irti lähinnä positiivisia hymähdyksiä silloin tällöin. Kauden hauskimmaksi anniksi koin kuudennen jakson, jossa Truth Tellerin väki saa arvioitavakseen erilaisia tuotteita, jotka aiheuttavat erilaista päänvaivaa toimistolla ihottumista ruokamyrkytyksiin. Kauden kiinnostavinta antia taas oli mielestäni romanttinen jännite Nedin ja Maren välillä, missä lopputulosta ei kuitenkaan ole kovin vaikea arvata. Kaiken kaikkiaan The Paper osoittautui kertakäyttöiseksi rahastukseksi, joka olisi kenties voinut hyötyä siitä, että Puisto-osaston tapaan siitä olisi tehty kokonaan oma juttunsa, ilman Konttori-kytköksiä. Mutta kuten jo totesin, myös Konttori pääsi vauhtiin vasta kakkoskaudellaan, joten nähtäväksi jää, toistaako The Paper tätä kaavaa...
Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa Konttorissa Tobya näytellyt Paul Lieberstein) pitävät kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, mutta käsikirjoittajien (muun muassa Lieberstein ja sarjan luojat Daniels ja Michael Koman) työ jää hieman vaisuksi. Teknisesti The Paper on pätevää suorittamista ja tämäkin sarja hyödyntää pseudodokumenttityyliä. Avauskausi on hyvin kuvattu ja tylsän väritön ulkoasu istuu täydellisesti arkiseen toimistotyöhön. Lavasteet ovat oivalliset, äänityöskentely on osaavaa ja pidin paljon sarjan alkutekstipätkästä, jossa näytetään klippejä ihmisistä, jotka hauskan kekseliäästi käyttävät sanomalehtiä kaikkeen muuhun paitsi niiden lukemiseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
The Paper, Yhdysvallat, 2025-, 3 Arts Entertainment, Banijay Americas, Deedle-Dee Productions, Electus, Reveille Productions, Universal Television, WDM
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hardy, Domhnall Gleeson, Will Poulter, Forrest Goodluck, Paul Anderson, Kristoffer Joner, Duane Howard, Melaw Nakehk'o, Arthur Redcloud, Lukas Haas, Brendan Fletcher ja Grace Dove
Genre: seikkailu, draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia minuuttia
Ikäraja: 16
The Revenant perustuu Michael Punken samannimiseen kirjaan vuodelta 2002, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin Hugh Glassin kohtaamisesta harmaakarhun kanssa vuonna 1823. Elokuvan teko käynnistyi jo vuonna 2001, kun tuottaja Akiva Goldsman sai Punken kirjan käsiinsä ennen sen julkaisua ja innostui tarinasta niin paljon, että hankki heti sen filmatisointioikeudet. David Rabe ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, Park Chan-wook pestattiin ohjaajaksi ja Samuel L. Jacksonin oli tarkoitus tähdittää elokuvaa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan. Vuonna 2010 Mark L. Smith kirjoitti uuden käsikirjoituksen, John Hillcoat valittiin ohjaajaksi ja Christian Balea kaavailtiin päärooliin. Vuotta myöhemmin Alejandro G. Iñárritu korvasi Hillcoatin ohjaajana ja tämä valitsi Leonardo DiCaprion päätähdeksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2014 ja niiden aikana koettiin useita takaiskuja, kun monet työryhmän jäsenet lähtivät kävelemään vaativien työolosuhteiden takia, minkä takia budjetti paisui lopulta yli kaksinkertaiseksi. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta The Revenant sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan ohjauksen, miespääosan ja kuvauksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja miespääosan palkinnot. Itse kävin katsomassa The Revenantin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016. Pidin elokuvasta paljon ja olen katsonut sen kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.
Jouduttuaan harmaakarhun hyökkäyksen kohteeksi ja todistettuaan poikansa murhan, kuolemaan jätetty Hugh Glass taistelee tiensä erämaan halki, vannoen kostoa.
Monien vuosien hartaan odotuksen jälkeen Leonardo DiCaprio voitti vihdoin ja viimein parhaan miespääosan Oscar-palkinnon The Revenantista - ja täysin ansaitusti. DiCaprio näyttelee Hugh Glassia, tosielämän turkisansastajaa, joka joutui erään työkeikan aikana harmaakarhun hyökkäyksen kohteeksi ja päätti kostaa niille, jotka jättivät hänet kuolemaan. Elokuvassa tähän on vielä lisätty se, että Hugh'n poika, puoliksi pawnee-intiaani Hawk (Forrest Goodluck) tapettiin, koska tämä aikoi kertoa tapahtuneesta viranomaisille, mikä toki vain lisää Hugh'n vimmaa entisestään. DiCaprio tulkitsee hahmonsa selviytymistaistelua erinomaisesti ja ihailtavalla antaumuksella. Hänen valmistautumisensa rooliin ei ollut suinkaan helppo prosessi. DiCaprion täytyi opetella arikaran kieltä ja totutella uimaan hyytävässä vedessä, minkä lisäksi hän kokeili itse selviytymistä erämaassa syömällä vain raakaa biisonia ja nukkumalla eläimen ruhon sisällä. Katsoja voi tuntea Hugh'n tuskan ja vannoutuneisuuden, ja katsojana on täysillä mukana, kun mies aloittaa selviytymistaistelunsa ja kostoretkensä.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Domhnall Gleeson joukkoa johtaneena kapteeni Andrew Henrynä, Tom Hardy Hugh'ta inhoavana John Fitzgeraldina, sekä Will Poulter nuorena Jim Bridgerinä, joka joutuu ikävässä tilanteessa välikäteen. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, etenkin Hardy, joka sai parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden, ansaitusti. Hardy on mahtavan kiero roolissaan, toimien täydellisenä vastakappaleena rehdille, mutta petettynä julmaksi äityvälle Hugh'lle.
The Revenant oli yhä kolmannellakin katselukerrallaan, kymmenisen vuotta myöhemmin todella vangitseva kostotarina, jonka säväyttävyyteen vaikuttaa toki paljon se, kun tietää, että monilta osin elokuva perustuu tositarinaan. Elokuva on täynnä kohtauksia, jotka meinaavat loksauttaa katsojan suun auki, sillä niin upeita ne ovat - lähtien harmaakarhun hyökkäyksestä, joka pistää tämän piinaavan selviytymiskamppailun aluilleen. Muistan selvästi, kuinka pirun jännittävä kohtaus oli ensi kertaa katseltuna ja vielä nytkin tekee pahaa seurata sivusta, kun suuri karhuemo käsittelee Hugh'ta kuin ylienerginen lapsi räsynukkea. Kohtaus on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka ikävän rujoja hetkiä mahtuu tämän vaikean taipaleen varrelle.
Vaikka elokuva kulkee eteenpäin hitaammanpuoleisesti ja kestoa on hieman yli kaksi ja puoli tuntia, ei The Revenantin parissa juuri missään kohtaa ehdi tylsistyä. Puolenvälin paikkeille Hugh'n matka alkaa hieman tuntua venytetyltä, mutta toisaalta tosielämässä mies raahasi itseään läpi erämaan jopa kuusi viikkoa. Loppua kohti leffa saa kuitenkin taas uutta puhtia ja onkin todella mielenkiintoista nähdä, miten tämä intensiivinen kertomus saa loppunsa. Sen lisäksi, että elokuva on varsinainen jännitysnäytelmä, on siitä myös muuhunkin. Selviytymistaistelunsa lisäksi Hugh käy myös mielensä sisäistä kamppailua ja leffan unenomaiset kohtaukset tuovat tiettyä mystiikkaa mukaan. Seassa on myös joitain todella kauniita hetkiä ja näkyjä, kaiken karuuden keskellä.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro G. Iñárritu teki aikamoisen tempun 2010-luvun puolessavälissä. Ensin hän nappasi parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-pystit Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorancella)(2014) ja sitten heti vuotta myöhemmin hän voitti uudelleen parhaan ohjauksen palkinnon The Revenantilla. Hienoa myös on, että Birdman ja The Revenant ovat kuin yö ja päivä, täysin erilaiset teokset toisistaan. Niitä kuitenkin yhdistää Iñárritun väkevä näyttelijäohjaus, taiturimainen tunnelmanluonti ja tarkka silmä tyylikkäälle tekniselle toteutuksella. Siis pyhä jysäys, The Revenant on visuaalisesti järisyttävän hieno. Se on henkeäsalpaavan komeasti kuvattu. Kamera liikkuu pitkät ajat täysin sulavasti näyttelijöiden ympärillä, todella heittäen katsojan näiden tapahtumien keskelle. Leffa on myös fantastisesti valaistu, etenkin kun ottaa huomioon, ettei siinä käytetty lainkaan studiolamppuja, vaan pelkästään luonnonvaloa ja tulta. Lavastus on oivaa, puvustus mainiota ja maskeeraajat ovat tehneet todella rujoa työtä karhun aiheuttamien vammojen kanssa. Itse karhu on yllättävänkin vakuuttava digiluomus, näyttävämpi ilmestys kuin monissa nykypäivän Hollywood-efektispektaakkeleissa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Ryuichi Sakamoton ja Alva Noton säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Revenant, 2015, New Regency Productions, RatPac Entertainment, Anonymous Content, M Productions, Appian Way, Alpha Pictures, CatchPlay, Taiwanese Revenant
Pääosissa: Domhnall Gleeson, Oscar Isaac, Alicia Vikander, Sonoya Mizuno ja Corey Johnson
Genre: scifi, trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12
Ex Machina on aiemmin käsikirjoittajan työtä tehneen Alex Garlandin esikoisohjauselokuva. Garland sai idean elokuvaan jo lapsena, koodailtuaan vanhempiensa tietokoneella ja ajatellessaan, että tietokoneella olisi oma mielensä. Aikuisena hän luki tekoälyistä ja keskusteli sellaisen potentiaalista eri tutkijoiden kanssa, samalla kun hän ryhtyi kirjoittamaan elokuvan käsikirjoitusta. Garland sai kerättyä elokuvalle rahoituksen, näyttelijät ja työryhmän, ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2013. Lopulta Ex Machina sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se keräsi valtavasti kehuja kriitikoilta. Leffa voitti parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkinnon ja se sai myös muun muassa parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, parhaan naissivuosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan brittielokuvan, ohjausdebyytin, naissivuosan, käsikirjoituksen ja erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Ex Machinan vasta, kun se ilmestyi vuokralle joskus vuoden 2015 lopulla ja pidin siitä kovasti. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa Ex Machinan jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Hakukonesivusto Blue Bookilla työskentelevä Caleb Smith voittaa viikon loman yrityksen johtajan, Nathan Batemanin luksuskodissa. Siellä hän saa kuitenkin selville, että lomailun sijaan hänen hommansa on testata Nathanin luomaa tekoälyrobotti Avaa.
Domhnall Gleeson näyttelee Caleb Smithiä, Googlen kaltaisella Blue Book -hakukonesivustolla työskentelevää miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hän voittaa loman yrityksen perustajan ja pomon luksuskodissa. Gleeson tulkitsee oivallisesti hahmonsa muovautuvia tuntemuksia, kun lomaviikon todellinen luonne käy ilmi ja homma aukeaa siitä vielä lisää. Hänen hahmonsa Caleb on hyvin kirjoitettu ja on kiinnostavaa seurata, millaisia ratkaisuja hän tekee leffan edetessä. Vaikka sekä Gleeson että Caleb toimivat, jää niin näyttelijä kuin hahmokin elokuvan päätrion tylsimmäksi tyypiksi.
Blue Book -sivuston perustajana ja johtajana, Nathan Batemanina taas nähdään Oscar Isaac, joka luo välittömästi todella erikoisen presenssin hahmolleen. Toisaalta Nathan on yllättävänkin perusheppu, joka tuhahtelee jännittyneelle Calebille ja pyytää tätä avaamaan kaljan ja rupattelemaan hänen kanssaan. Samalla mies on välittömästi epäilyttävä ja jopa epämiellyttävä, eikä hän pääse nauttimaan katsojan luottamuksesta missään kohtaa. Isaac on loistava roolissaan, tulkiten hyvin monisävyistä hahmoaan tämän tietotekniikkataituruudesta alkoholismin kanssa painiskeluun.
Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin Nathanin luoma tekoälyrobotti Ava, jota näyttelee ruotsalainen Alicia Vikander. Vikander teki leffalla läpimurtoroolinsa maailmalla, eikä ihme, sillä niin vakuuttavasti hän rooliinsa eläytyy. Kaikki Vikanderin eleistä ilmeisiin ja ääneen ovat tarkoin harkittuja ja hieman mekaanisia, jonka ansiosta katsojalle muodostuu nopeasti tunne siitä kuin katsoisi aitoa tekoälyrobottia. Avaa syvennetään myös onnistuneesti elokuvan edetessä ja robottiin tykästyy nopeasti.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland on muutamaan otteeseen todennut Ex Machinan sijoittuvan ajassa kymmenen minuuttia tulevaisuuteen. Nyt kymmenen vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen sanoisin kuitenkin, että kyse on ehkä enää korkeintaan parista minuutista, sillä niin kiehtovan ja samalla myös pelottavan ajankohtaiseksi leffa on muuttunut viimeisen vuosikymmenen varrella. Kenties juuri sen takia pidin Ex Machinasta nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen ensinäkemästä pitänyt elokuvaa todella hyvänä, mutta nyt näin sen liki täydellisenä scifiteoksena. Elokuva on erinomainen sekoitus pohdiskelevampaa tieteiskertomusta, filosofista mietintää ihmisyydestä, tiivistunnelmaista trilleriä ja erikoista rakkaustarinaa.
Jos elokuvalta odottaa jotain Terminatorien (1984-2019) kaltaista toimintarymistelyä, jossa tekoälyrobotit hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun, Ex Machina ei välttämättä tule iskemään. Se on hiljalleen, omalla painollaan etenevä scifileffa, joka avautuu vähitellen. Calebin tehtävänä ei ole testata Avaa vaikkapa tämän fyysisessä ylivertaisuudessa ja liikkuvuudessa, vaan kyseessä on Turingin testi, jossa Caleb ja Ava istahtavat juttelemaan. Jos Avan vastaukset onnistuvat huiputtamaan Calebia unohtamaan, että kyseessä on kone eikä ihminen, on robotti läpäissyt kokeen. Paperilla tämä voisi kuulostaa tylsältä konseptilta, mutta nämä keskustelut ovat toinen toistaan kiehtovampia ja vangitsevampia. Avan mekaanista mielenmaisemaa on todella kiinnostavaa tutkia. Mitä pidemmälle keskustelut etenevät, sitä enemmän Ava alkaa pohtia ja kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa.
Yhtä lailla kiinnostavia ovat myös Calebin ja Nathanin väliset keskustelut, jotka menevät ajoittain hyvinkin filosofisiksi pohdinnoiksi ihmisyydestä ja sen monista puolista, kuten tunteista, seksuaalisuudesta, evoluutiosta ja ties mistä. Nathanin paikkaa tässä kaikessa mietiskellään hyvin. Onko hän jumala luotuaan Avan, vai menikö hän rakentamaan evoluution seuraavan vaiheen, joka tulisi vääjäämättä korvaamaan ihmiset? Tekoäly on ollut yhä vain enemmän ja isommin esillä viime vuosina, eivätkä kysymykset enää koske sellaisen mahdollisuutta, vaan sellaisen moraalista eettisyyttä. Kun Caleb kysyy Nathanilta, miksi tämä loi Avan, Nathan vain tokaisee, että koska hän pystyi siihen. Herääkin ajatus siitä, että kun teknologiaa kehitetään lähes kilpaa kaiken aikaa yhä vain hurjempiin suuntiin, tuleeko pian se hetki, kun tutkijoiden olisi parempi ymmärtää olla etenemättä pidemmälle?
Pohdiskelevasta luonteestaan huolimatta Ex Machina ei ole sinänsä mitenkään vaikea elokuva. Vaikka sen mietinnät eivät täyttäisikään katsojan päätä ajatuksilla, se toimii silti pätevästi. Garland hoitaa tonttinsa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana vakuuttavasti, eikä elokuvasta huomaa, että kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Garland rakentaa tunnelmaa hienosti, tehden filmistä samanaikaisesti painostavan ja jopa ahdistavan, mutta samalla hypnotisoivan ja houkuttelevan. Jännite kasvaa väkevästi kohtaus kohtaukselta, kunnes kaikki kulminoituu hyvin finaalissa. Tarinakin rakentuu upeasti, kuten myös hahmojen välit keskenään. Kuka lopulta hyötyikään ja kenestä?
Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu. Kameraliikkeitä ja kuvasommitteluja tukevat mainio valaisu ja värimaailma. Lavasteetkin näyttävät hyviltä. Ava on näyttävästi toteutettu asua ja digitehosteita hyödyntäen. Vikander näytteli elokuvan harmaassa kokovartalopuvussa ja osat hänen vartalostaan muutettiin jälkikäteen läpinäkyviksi, jotta Avan virtapiirit ja muut näkyisivät robotti-ihon alta. Toteutus vakuuttaa edelleen. Leikkauksessa elokuvalle on luotu tehokas rytmi ja vaikka filmi eteneekin verkkaisesti, ei siihen mahdu tylsiä hetkiä. Äänimaailma on taidokkaasti työstetty ja Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät klassisia melodioita ja elektronisia instrumentteja yhdistelevät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ex Machina, 2014, Universal Pictures, A24, Film4, DNA Films, IAC Films
Ohjaus: Pete Travis Pääosissa: Karl Urban, Olivia Thirlby, Lena Headey, Wood Harris, Domhnall Gleeson, Warrick Grier, DeObia Oparei, Rakie Ayola, Francis Chouler, Daniel Hadebe, Langley Kirkwood, Edwin Perry, Karl Thaning ja Michele Levin Genre: toiminta, scifi Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 18
Dredd perustuu John Wagnerin ja Carlos Ezquerran Judge Dredd -sarjakuvaan, joka ilmestyi ensi kertaa vuonna 1977 osana 2000 AD -lehteä. Sarjakuvan pohjalta oli jo vuonna 1995 tehty Sylvester Stallonen tähdittämä elokuva Judge Dredd - tuomari (Judge Dredd), joka sai negatiivisen vastaanoton sarjakuvan faneilta. Vuonna 2006 Alex Garland ryhtyi työstämään käsikirjoitusta kokonaan uudelle elokuvalle sarjakuvan pohjalta. Hän sai DNA Filmsin, IM Globalin ja Reliance Big Picturesin tekemään yhteistyötä saadakseen filmin tehtyä. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2010 ja lopulta Dredd sai maailmanensi-iltansa San Diegon Comic-Conissa 11. heinäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuvaa kehuivat niin fanit kuin kriitikot, mutta se oli taloudellinen pettymys. Itse näin Dreddin vasta vuonna 2013 vuokralta ja pidin elokuvasta todella paljon. Olen nähnyt elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan ja kun huomasin Dreddin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Tulevaisuudessa Yhdysvallat ovat lähes kokonaan aavikoitunutta jätemaata ja koko maan asukkaat ovat ahtautuneet yhteen valtavaan kaupunkiin, Mega City Oneen, missä rikos kukoistaa ja lakia valvovat vain tuomarit. Tuomari Dredd ja hänen kokelaansa Anderson saavat tehtäväksi pysäyttää suurta tornitaloa hallitsevan huumeparonitar Ma-Man.
Pääroolissa tuomari Dreddinä nähdään Karl Urban, joka oli jo nähty esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja Star Trekissä (2009), mutta joka nousi vihdoin tässä leffassa kunnolla toimintasankariksi... ja vietti koko elokuvan lähes koko naaman peittävä kypärä päässään. Urbanin täytyy tehdä lähes kaikki työ äänellään, suullaan ja päänsä kääntelyillä, sillä Dreddin silmät ovat piilossa koko elokuvan ajan. Ratkaisu on toimiva ja Urban saa yllättävänkin paljon aikaan hyvin vähällä. Hän huokuu karismaa ja äijäilee täydellisesti läpi filmin. Hahmona tuomari Dredd on mitä tylyin lainvalvoja, joka on ottanut elämäntehtäväkseen puhdistaa Mega City Onen saastaa niin paljon kuin ehtii. Hän seuraa lakia kuin se määrittäisi pyhästi kaiken hänen elämässään, eikä anna armoa niille, jotka poikkeavat laista. Avukseen tehtävälleen Dredd saa kokelastuomari Andersonin, jota esittää Olivia Thirlby. Anderson tuo huomattavasti enemmän tunteita esille kuin Dredd ja Thirlby suoriutuu mainiosti osastaan. Hahmosta löytyvät omat kiinnostavat puolensa, joiden vuoksi en ihmettele, vaikka osa katsojasta innostuu enemmän Andersonista kuin Dreddistä.
Elokuvan pahiksena toimii Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Cersei Lannisterina parhaiten tunnetun Lena Headeyn näyttelemä huumeparonitar Ma-Ma. Headey osoittaa tässäkin olevansa mitä parhain valinta häikäilemättömän vihollisen osaan ja oikein kunnolla eläytyy inhan hahmonsa vietäväksi. Lisäksi leffassa nähdään mm. Wood Harris, Domhnall Gleeson ja Warrick Grier Ma-Man kätyreinä, jotka avustavat huumeparonitarta joko vapaasta tahdostaan tai pakotettuina.
Jos Dreddin tarina lainvalvojista, jotka jäävät jumiin tornitaloon, rikollispomon joukkojen jahdatessa heitä, kuulostaa tutulta, olet mitä luultavimmin nähnyt indonesialaisen toimintaelokuvan The Raid: Redemption(2011). Elokuvien väliltä löytyy paljon samankaltaisuuksia, mutta ottaen huomioon, että Dreddiä lähdettiin kuvaamaan jo lähes vuosi ennen The Raid: Redemptionin ilmestymistä, yhteydet ovat luultavasti puhdasta sattumaa. Vaikka The Raid: Redemption onkin filminä hieman parempi ja sen toimintakohtaukset tyylikkäämpiä, olen silti aina intoillut Dreddistä enemmän. Suurimmat syyt tähän ovat Dredd itse, sekä elokuvan synkkä kuva tulevaisuudesta. Yhdysvaltojen muuttuminen pääasiassa kuolleeksi ja myrkylliseksi autiomaaksi ja koko kansan ahtautuessa samaan rikollisuuden valtaamaan kaupunkiin, jota puolustaa vain tuomariryhmä, on kiehtova ajatus. Elokuva esittelee heti alussa tämän dystopian napakasti, eikä aikaakaan, kun Dredd ja Anderson ovat jumissa Ma-Man hallitsemassa tornitalossa ja toiminta voi alkaa.
Ja kun puhun toiminnasta, niin tarkoitan ääriväkivaltaista ja brutaalia taistelua, jonka vuoksi leffan korkea K18-ikäraja on täysin perusteltu. Toimintaa ei ole siistitty yhtään nuoremmille katsojille sopivaksi, vaan veri roiskuu ja elokuvassa keksitään yhä vain luovempia ja kauheampia tapoja pistää ihmisiä hengiltä. Dredd ei todellakaan sovellu herkemmille katsojille, mutta itse olen aina pitänyt filmin toimintapuolesta. Toiminnan kuuluukin olla onnistunutta, sillä elokuvan tarina on todella ohut, eikä päähahmolle ole vaivauduttu kirjoittamaan kehityskaarta. Kun tykitys alkaa, on meno niin päheää, etteivät tällaiset puutteet paljoa vaivaa. Vasta muutaman uudelleenkatselun myötä tiettyihin vikoihin alkaa kiinnittää huomiota, mutta silti Dredd on tarpeeksi rautainen teos, että se pitää tiukasti mukanaan. Osa leffan viehätystä on sen tietynlainen yksinkertaisuus. Turhat on karsittu pois ja kesto on ymmärretty pitää vain puolessatoista tunnissa, jolloin aika ei käy pitkäksi.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Pete Travis, joka rakentaa mukaan erittäin ytimekkään tunnelman ja täyttää elokuvan mitä mainioimmalla toimintarytinällä. Travisilla on myös silmää tyylikkäille visuaalisuuksille. Dredd on vaikuttavasti kuvattu, erityisesti silloin, kun hahmot käyttävät SloMo-huumetta, joka saa ajan hidastumaan käyttäjänsä vinkkelistä. Hidastuksena kuvattuja hetkiä vahvistaa aistikkaaksi muuttuva räikeä värimaailma. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat taidokkaasti tehdyt ja alle 50 miljoonan dollarin budjetin filmiksi erikoistehosteet ovat yllättävänkin hyvin kestäneet aikaa. Äänimaailma on myös onnistunut, niin tykittävien tehosteiden kuin Paul Leonard-Morganien musiikkien puolesta.
Yhteenveto:Dredd on tehokas toimintarymistely, joka tykittelee tyylikkäästi menemään. Vain puolentoista tunnin kestossaan homma on napakka, eikä turhalle jää aikaa. Elokuva vie hyvin mukanaan, esitellessään alussa nopeasti dystooppinen tulevaisuudenkuvansa ja heittäen sankarit sitten selviytymistaistelun keskelle. Toiminta on brutaalia ja häijyä, ja leffa on ehdottomasti K18-ikärajansa ansainnut. Rankat tappotavat tekevät leffasta vaikeaa katseltavaa osalle katsojista, kun taas toiset tulevat tykkäämään häpeilemättömästä meiningistä. Tarina on todella yksinkertainen, mutta silti tehokas. Karl Urban on erinomainen valinta tylyn tuomari Dreddin rooliin ja muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan - etenkin Olivia Thirlby alokastuomari Andersonina ja Lena Headey huumeparonitar Ma-Mana. Aika pienen budjetin leffaksi Dredd näyttää yhä oikein hyvältä. Jos kaipaat tylyä toimintateosta iltaasi ja/tai olit pettynyt Stallonen tähdittämään tulkintaan sarjakuvien pohjalta, suosittelen erittäin lämpimästi Dreddiä, etenkin nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi. Elokuva on yksi viime vuosikymmenen parhaista toimintarainoista ja on huutava vääryys, ettei sille ole vieläkään saatu jatkoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dredd, 2012, DNA Films, Peach Trees, Rena Films, IM Global, Reliance Big Pictures, Reliance Big Entertainment
Ohjaus: Will Gluck Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Rose Byrne, Margot Robbie, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Aimee Horne, Lennie James, David Oyelowo, Sam Neill, Sia, Damon Herriman, Hayley Atwell, Rupert Degas ja Ewen Leslie Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia Ikäraja: 7
Beatrix Potterin lastenkirjoihin perustuva elokuva Petteri Kaniini(Peter Rabbit - 2018) oli iso hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on siirrelty moneen otteeseen. Ensi-ilta on siirtynyt alkuvuodesta kesään, sitten jouluun, sitten alkuvuoteen 2021, sitten takaisin jouluun 2020 ja sitten taas keväälle 2021 ja nyt vihdoin ja viimein Petteri Kaniini: Kani karkuteillä saa ensi-iltansa Suomessakin. Itse pidin ensimmäistä Petteri Kaniinia oikein viihdyttävänä koko perheen hömppänä ja ajattelin mielelläni katsovani jatkoa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä paria päivää ennen ensi-iltaa.
Bea ja Tuomas ovat menneet naimisiin ja Bea on kirjoittanut kirjan Petteri Kaniinin seikkailuista. Kun Petterille selviää, että hänet kuvataan kirjassa ilkikurisena ja pahantahtoisena, hän päättää lähteä omille teilleen. Lontoossa hän kohtaa Barnabas-kanin, joka oli Petterin edesmenneen isän hyvä ystävä.
Talkshow-juontaja James Corden palaa Petteri Kaniinin ääneksi ja hän taisi saada edellisen filmin roolityöstään kritiikkiä, sillä nyt Petteri kyselee vähän väliä leffan aikana muilta, kokevatko he hänen äänensä ärsyttäväksi. Juuri niinä hetkinä täytyy myöntää, että kyllä, kyllä koin. Muuten Corden jatkaa vekkulimaista työtään ja jänöjussin uusia seikkailuja ryhtyy katsomaan ihan mielellään. Petteriä tietty seuraavat uskollisesti kanit Penna (Colin Moody), Nykerö (Margot Robbie), Kuhnastelija (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (ääninäyttelijä vaihtunut Daisy Ridleystä Aimee Horneen). Sivuhahmoillekin - tai siis sivupupuille - keksitään tekemistä ja heidän väliltä löytyy ihan hauskoja juttuja.
Tutut ihmishahmotkin edellisestä osasta tekevät paluun. Rose Byrnen näyttelemä Bea ja Domhnall Gleesonin esittämä Tuomas ovat nyt naimisissa ja Beasta on tullut kotikaupunkinsa julkimo kaniensa ja niistä kertovan kirjansa kanssa. David Oyelowo taas tuodaan uutena mukaan esittämään kustantaja Nigel Basil-Jonesia, joka kiinnostuu Bean työstä ja tarjoaa tälle sopimusta laajentaa Petteri Kaniini -kirjat isommaksi franchiseksi. Oyelowo sopii osaansa oivallisesti, kuten myös Gleeson ja Byrne, joskin jälkimmäisen osuus jää hieman vaisuksi, vaikka tarinan kannalta Bea on merkittävä henkilö. Lähinnä Bea joutuu vain olemaan jälleen riitelevien Petterin ja Tuomaksen erottajana.
Uusina hahmoina Nigelin lisäksi elokuvassa nähdään myös Petterin isän vanha ystävä Barnabas-jänis (Lennie James), sekä tämän kaverit, rotta Samuli Viiksinen (Rupert Degas) ja kissat Tomi (Damon Herriman) ja Myssykkä (Hayley Atwell). Hahmot toimivat ja tarjoavat hilpeän lisänsä, joskin aikuiskatsoja voi helposti arvata, mitä heidän kohdalla tehdään leffassa.
Valitettavasti Petteri Kaniini: Kani karkuteillä ei saavuta ensimmäisen elokuvan mainiota tasoa, vaan se jää hyvin keskinkertaiseksi ja lähinnä kerran mulkaistavaksi perherainaksi. Siitä löytyy hyvät puolensa, mutta myös selkeät kehnoutensa, minkä vuoksi jouduin pidemmän aikaa pohtimaan, pidinkö näkemästäni vai en? Lopulta tulin siihen tulokseen, että sentään viihdyin hetkittäin tarpeeksi passelisti. Elokuvassa on muutamia hauskoja vitsejä, sekä parissa kohtaa ihan hilpeää fyysistä komediaa. Aika ajoin leffa äityy turhauttavaksi kohellukseksi ja mekastukseksi, mutta uskoisin, että kohdeyleisö, eli lapset tulevat viihtymään elokuvan parissa oikein iloisina. Itse jäin kaipaamaan kaiken sen hölmöilyn keskeltä sitä tiettyä Beatrix Potterin alkuperäistöiden sydäntä, lämpöä ja hurmaavuutta, jota löytyi edes hetkellisesti ensimmäisestä elokuvasta. Jatko-osa on lähinnä puolentoista tunnin ajan vauhdikasta menoa ja meininkiä, joka saa silloin tällöin hymähtämään, mutta hieman useammin lähinnä kiusalliseksi huonoista heitoista.
Minua ei vielä yksinään häiritse se, että näistä elokuvista löytyy paljon enemmän vauhtia ja kommellusta kuin alkuperäisistä saduista. Onhan se ymmärrettävää, että nykylapsille halutaan tehdä erilaista sisältöä kuin Potter kirjoitti noin vuosisata sitten. Lähinnä minua häiritsee se, kuinka leffa tuntuu jopa nauravan sille, kuinka isosti se eroaa Potterin töistä. Minä suorastaan rakastan itseironista huumoria ja meta-tason vitsejä silloin, kun ne ovat onnistuneesti tehtyjä. Tässä pilkka osuu kuitenkin täysin elokuvan omaan nilkkaan. Leffassa Bea (eli siis kirjailija Beatrix Potter) sanoo usein, ettei halua, että hänen kirjoistaan tehtäisiin mitään kapitalistisia kohelluksia, jotta niillä voitaisiin miellyttää isompaa yleisöä. Hän jopa sanoo, että kääntyisi haudassaan, jos hänen kirjoista tehtäisiin aivottomia Hollywood-elokuvia, minkä perään yksi kaneista kääntyy kohti kameraa ja iskee silmää. Tuntuu kuin leffantekijät näyttäisivät keskisormea Potterin töiden faneille, jotka olivat pettyneitä jo ensimmäiseen elokuvaan. Tällaisia vitsejä on enemmänkin leffassa ja läpikotaisin koin ne todella mauttomiksi ja epäkunnioittaviksi.
Ensimmäisen osan tavoin elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka luottaa liikaa koheltamiseen, menettäen jotain tärkeää viime kerrasta. Gluckin ja Patrick Burleighin käsikirjoitus sisältää aidosti ihan menevän tarinan, mutta kaksikon työstämä komedia ampuu itseään usein jalkaan tai kompastelee hauskuuden puutteeseen. Teknisiltä ansioiltaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on menevä teos. Se on kelvollisesti kuvattu, joskin liiankin lähelle kameraa tunkevat eläinhahmot ovat välillä häiritsevä kikka - erityisesti, kun filmiä ei ole tarkoitettu 3D:ksi. Edellisen leffan tavoin puput ovat upeat tietokoneluomukset ja muutkin eläimet toimivat sujuvasti. Kahdessa kohtaa nähdään kuitenkin niin selvä tietokoneella tehty ihminen, että nämä kohdat olivat hulvattomia lähinnä kökköjen efektiensä takia. Lavasteista parhaiten toimivat tietty idylliset maalaismaisemat. Äänimaailma on hyvin hektinen, kuten leffa muutenkin ja Dominic Lewisin menevät musiikit hukkuvat usein leffassa käytettyjen hittikappaleiden alle.
Yhteenveto:Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on harmillisen keskinkertainen jatko-osa ja muutenkin vaisu perhe-elokuva. Ensimmäisen elokuvan tietty sydän, lämpö ja sielu ovat kadoksissa ja leffa on lähinnä tyhjänpäiväistä mekastusta ja kohellusta. Paikoitellen filmi onnistuu herättämään naurut aikuiskatsojassakin muutaman hyvän vitsin ja parin surkuhupaisan huonon tietokonetehosteen ansiosta. Lapset luultavasti kokevat elokuvasta suurta riemua. Vaikka kirjoittajat ovat keksineet ihan kelpo tarinan uudeksi seikkailuksi, he epäonnistuvat täysin yrityksissään työstää mukaan itseironista huumoria. Lähinnä elokuva tuntuu vain pilkkaavan Beatrix Potteria ja nauravan sen kustannuksella, että Potterin kirjoista tehtiin juuri sellaisia leffoja, joita Potter olisi luultavasti inhonnut. Jos jo ensimmäinen leffa silitti Potterin faneja vastakarvaan, voin vain kuvitella, kuinka suuttuneita he ovat tämän jälkeen. Itse koin nämä vitsit epäkunnioittaviksi ja mauttomiksi. Tiettyjen aidosti hauskojen juttujen, tarpeeksi mielenkiintoisen juonen ja varmaan ennen kaikkea visuaalisesti suloisten pupuhahmojen vuoksi Petteri Kaniini: Kani karkuteillä tuijottaa aikuisena kerran läpi, mutta tuskin sitä enää jaksaa katsoa toistamiseen. Lapsille kyseessä on varmasti hyvin erilainen kokemus ja jos he pitävät leffasta, niin heille on luvassa ilouutisia, sillä Will Gluck on käyttänyt korona-ajan kolmannen Petteri Kaniini -elokuvan kirjoittamiseen!
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Peter Rabbit 2: The Runaway, 2020, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic, Animal Logic Entertainment, Olive Bridge Entertainment
Ohjaus: Ethan Coen ja Joel Coen Pääosissa: Hailee Steinfeld, Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin, Barry Pepper, Dakin Matthews ja Domhnall Gleeson Genre: western Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 16
True Grit, eli suomalaisittain Kova kuin kivi perustuu Charles Portisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1968. Portisin kirjasta oli jo vuonna 1969 tehty John Waynen tähdittämä elokuva Kova kuin kivi (True Grit). Coenin veljekset olivat kiinnostuneet Portisin kirjasta ja pitivät kovasti Waynen leffasta. He alkoivatkin suunnittelemaan uutta elokuvaa kirjan pohjalta, haluten tehdä kirjalle uskollisemman filmatisoinnin kuin Wayne. Päähenkilöksi leffaan tarvittiin hyvinkin nuori tyttö, jonka pitäisi olla kova ja päättäväinen. Coenin veljekset pelkäsivät, ettei rooliin löytyisi sopivaa ehdokasta, kunnes 15 tuhannen hakijan joukosta he bongasivat 13-vuotiaan Hailee Steinfeldin, joka teki heihin suuren vaikutuksen. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta Kova kuin kivi sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri hitti lippuluukuilla, minkä lisäksi kriitikot ylistivät sitä. Se sai jopa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus ja Hailee Steinfeldkin onnistui saamaan ehdokkuuden naissivuosasta, yhtenä nuorimpana ehdokkaana ikinä), muttei valitettavasti voittanut niistä ainuttakaan. Filmi onnistui kuitenkin nappaamaan mm. parhaan kuvauksen BAFTA-pystin kahdeksasta ehdokkuudestaan. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kovaa kuin kiveä, enkä edes Waynen aiempaa filmatisointia. Kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin vihdoin, että minun olisi aika katsoa ja arvostella se juhlan kunniaksi.
Villissä lännessä nuori ja päättäväinen Mattie-tyttö palkkaa sheriffi Rooster Cogburnin etsimään Mattien isän murhaajan, Tom Chaneyn.
Ei ole mikään ihme, että Hailee Steinfeld onnistui saamaan Oscar-ehdokkuuden roolisuorituksestaan. Elokuvaa tehdessään vasta 14-vuotias Steinfeld näyttää roolissaan niin hurjan määrän sisua, päämääräisyyttä, uhmakkuutta, vahvuutta ja energiaa - puhumattakaan siitä, kuinka hienosti hän omii länkkärimongerruksen puheessaan - että hänen vierellään karskit äijätkin näyttävät heiveröisiltä. Steinfeld näyttelee päähenkilö Mattieta, joka on joutunut todistamaan isänsä kuoleman ja jahtaakin nyt murhaajaa suurella vimmalla. Katsoja ihailee hahmoa alusta alkaen ja on heti valmis lähtemään kostoretkelle mukaan. Mattie on moniulotteinen tapaus ja ehdottomasti yksi parhaista naishahmoista, jonka olen yleensä miesvoittoisessa western-genressä nähnyt.
Mattien palkkaamana sheriffi Cogburnina taas nähdään Jeff Bridges, joka on myös erinomainen roolissaan. Bridgeskin sai Oscar-ehdokkuuden näyttelijätyöstään ja hänkin täysin ymmärrettävästi. Cogburn on veikeä juopottelija, joka kulkee omia polkujaan ja hämmästelee, kun alaikäinen tyttö saapuu palkkaamaan hänet ja käskyttämään häntä. Bridges hoitaa homman hienosti ja hahmon yliampuvillakin hetkillä hänellä on täysi hallinta työstään. Mattie ja Cogburn ovat erinomainen kaksikko ja on mukava nähdä, kuinka matkan varrella he alkavat oppia toisiltaan asioita. Elokuvassa nähdään myös mm. Josh Brolin murhaaja Tom Chaneyna, Matt Damon tätä jahtaavana texas ranger LaBoeufina, sekä Barry Pepper lainsuojaton Ned Pepperinä. Damon on hupaisa normistaan poikkeavassa roolissa, mutta jää kuitenkin Steinfeldin ja Bridgesin jalkoihin. Brolin sopii todella hyvin pääpahikseksi, vaikka Pepper onkin lopulta häntä häijympi roiston roolissa.
Steinfeldin lahjakkuuden ja hänen hahmonsa mielenkiintoisen päämäärän ansiosta Kova kuin kivi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa. Coenin ohjaajaveljekset rakentavat tunnelmaa taidokkaasti, tuoden mukaan tiettyä lumoavuutta, mikä taas tekee elokuvasta erikoisen kauniin paikoitellen. Tähän myös vaikuttaa vahvasti Roger Deakinsin mestarillinen kuvaus, millä hän esittelee upeita villin lännen maisemia. Kyseessä on niitä elokuvia, jotka todella imaisevat katsojan mukaansa ruudun läpi seikkailemaan maailmassaan. Kostoretken aikana Mattie ja Cogburn kohtaavat tietty erilaisia mielenkiintoisia henkilöitä ja hetkiä, puhumattakaan vaaratilanteesta. Leffasta löytyy oivallisen jännittäviä kohtauksia, joissa tunnelma tiivistyy hitaasti ja ovelasti. Kun revolverit vedetään esille ja tulitaistelu alkaa, on se nopeaa ja sähäkkää. Elokuva rakentuu niitä kohti hitaasti ja tietää, missä kohdissa revitellä. Pääasiassa Kova kuin kivi on kuitenkin aika maltillinen Coenin veljesten elokuvaksi.
Coenien tyyliin sopivaa huumoria on kyllä mukana ja nauruja revitään esimerkiksi synkän hilpeästä hirttokohtauksesta. Hahmojen välinen dialogi on mahtavasti kirjoitettua ja se on osasyy siihen, miksi filmiin uppoutuu niin vahvasti. Sillä tuodaan esille paljon puhujista, vaikka he eivät kertoisikaan itsestään mitään. Mattien väitellessä raha-asioista käy selväksi, kuinka tarkka ja sanavalmis hän onkaan. On myös hupaisaa seurata, kun Cogburn ja LaBoeuf kisailevat tarkkuudestaan ampumisessa. Coenit onnistuvat tekemään pienistä asioista hyvinkin tehokkaita. He myös tekevät elokuvasta tavallista länkkäriä koskettavamman. Matkan päässä katsoja hoksaa, kuinka paljon onkaan alkanut välittämään Mattiesta ja Cogburnista, sekä heidän välilleen hitaasti muodostuvasta ystävyydestä.
Tekniseltä toteutukseltaan Kova kuin kivi on todella vaikuttava teos. Kun kuvaajana toimii Deakins, alan todellinen mestari, ei voi muuta odottaakaan kuin huikean näyttävää visuaalista ilmettä. Mukana on laajoja kuvia karuista maisemista, joista Deakins onnistuu kuitenkin maalailemaan kauniita. Kuvasommittelu ja kuvien valaisu on esimerkillistä ja kaikkea tätä tukee väkevä leikkaus. Vain yhdessä, puuhun kiipeämiseen liittyvässä kohtauksessa nähdään kumma hyppy editoinnissa. Lavasteet ovat erittäin tyylikkäästi toteutetut, etenkin elokuvan alkupään kaupungissa. Asutkin ovat onnistuneet kaikin puolin. Äänimaailma on iskevä luonnon äänien, aseiden laukausten ja hevosten askellusten kautta. Säveltäjä Carter Burwell lisää elokuvan kauneutta ja lumoavuutta herkillä musiikeillaan.
Yhteenveto:Kova kuin kivi on hieno western-elokuva. Coenin ohjaajaveljekset tekevät tavallista rauhallisempaa työtä, mutta sisällyttävät tietyt Coen-jutut silti mukana. Dialogi on erinomaista ja nokkelaa, mukana on synkkää ja absurdia huumoria, sekä teknistä vaikuttavuutta. Roger Deakinsin kuvaus on upeaa vaikuttavista laajoista maisemakuvista tiukkoihin lähikuviin hahmoista. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän matkaansa uppoutuu täysillä, etenkin kun heidän näyttelijänsä ovat näin mahtavia. Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin ja Barry Pepper ovat kaikki todella hyviä, mutta loppujen lopuksi nuori Hailee Steinfeld jättää heidät kaikki varjoonsa häikäisevän vakuuttavalla roolisuorituksellaan. Steinfeld oli kyllä täydellinen löytö rooliin. Oli kyse sitten keskusteluista, maisemien katselusta tai sähäköistä revolveritaisteluista, kaikki elokuvassa pitää tiukasti mukanaan. Lännenelokuvat on genre, mikä on tehnyt jo pitkään kuolemaa Hollywoodissa. Onneksi on Coenin veljesten kaltaisia lahjakkuuksia, jotka yhä arvostavat westernien hienoutta ja yrittävät pitää lajityyppiä elossa vaikka väkisin. Täytyypä jossain kohtaa katsoa myös John Waynen alkuperäinen Kova kuin kivi -filmatisointi!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
True Grit, 2010, Paramount Pictures, Skydance Media, Scott Rudin Productions, Mike Zoss Productions
Ohjaus: J. J. Abrams Pääosissa: Daisy Ridley, Adam Driver, John Boyega, Oscar Isaac, Carrie Fisher, Anthony Daniels, Joonas Suotamo, Naomie Ackie, Domhnall Gleeson, Richard E. Grant, Lupita Nyong'o, Keri Russell, Kelly Marie Tran, Billy Dee Williams, Dominic Monaghan ja Ian McDiarmid Genre: seikkailu, scifi, toiminta Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
George Lucasin avaruusseikkailu Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo(Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli jättimenestys, jolloin Lucas pääsi jatkamaan kauan suunnittelemaansa sarjaa. Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku(Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) järisytti maailmaa suurella paljastuksellaan, kun taas Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu(Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) vei trilogian eeppiseen päätökseensä. Elokuvien menestyksen myötä sarjaa jatkettiin kirjojen, pelien, sarjakuvien ja ties minkä voimalla. Lucas itse päätti palata sarjassa ajassa taaksepäin ja teki esiosatrilogian. Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka(Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) oli ilmestymisvuotensa odotetuin elokuva, mutta se sai todella tylyn vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys(Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ei pärjännyt sen paremmin, mutta Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005) otettiin jo huomattavasti paremmin vastaan. Sen myötä Lucas ilmoitti, että saaga oli siinä, kunnes Disney-yhtiö osti sarjan häneltä vuonna 2012 ja alkoi suunnittelemaan uusia leffoja. Vuonna 2015 ilmestynytStar Wars: The Force Awakens aloitti uuden trilogian ja se oli suurenmoinen hitti, tienaten yli 2 miljardia dollaria. Sen jatko-osa Star Wars: The Last Jedi (2017) oli myös valtava menestys, mutta se jakoi fanikunnan rajusti kahtia. Jotkut rakastavat sitä, jotkut taas vihaavat. Lisäksi tässä välissä on ilmestynyt myös kaksi lisäosaleffaa, Rogue One: A Star Wars Story (2016) ja ikävästi kesken jäänyt Solo: A Star Wars Story (2018). Nyt uusi trilogia viedään päätökseen Star Wars -saagan yhdeksännen episodin, The Rise of Skywalkerin voimin ja pakko myöntää, että olin peloissani elokuvan näkemisestä. Itse pidin erittäin paljon sekä The Force Awakensista että The Last Jedistä ja näiden parin vuoden aikana äänekäs faniviha on latistanut intoani saagaa kohtaan huomattavasti. Jotkut toksiset fanit saivat suuni loksahtamaan usein auki, mm. kiusatessaan näyttelijöitä ulos sosiaalisesta mediasta, leikatessaan leffoista versioita ilman naisia ja vähemmistöjen edustajia, sekä lähettäessään tappouhkauksia niille, jotka pitävät uusista Star Wars -elokuvista. Intoni alkoi kuitenkin kasvamaan leffan ilmestymisen lähestyessä ja sydämeni hakkasikin innon ja jännityksen sekaisesta tunteesta, kun kävin katsomassa Star Wars: The Rise of Skywalkerin sen lehdistönäytöksessä Finnkino Itiksen upeassa IMAX-salissa.
Rey jatkaa jeditaitojen opettelua, kun muu vastarinta kerää joukkojaan viimeiseen taisteluun Ensimmäistä ritarikuntaa vastaan.
Uuden trilogian tutut hahmot tekevät paluun vielä kolmatta kertaa. Daisy Ridley osoittaa jälleen lahjansa Reynä, jedinä, joka joidenkin mielestä osaa liian paljon liian nopeasti. John Boyegan näyttelemä Finn ei enää pakene sotaa, vaan lähtee taistoon urhoollisesti. Oscar Isaacin esittämä Poe Dameron on oppinut kuuntelemaan ohjeita, eikä painele menemään yhtä impulsiivisesti kuin ennen. Vaikka kolmikko ei ole läheskään yhtä legendaarinen kuin alkuperäisen trilogian Luke Skywalker (Mark Hamill), Leia Organa (Carrie Fisher) ja Han Solo (Harrison Ford), on trion seikkailuja ollut mukavaa seurata, etenkin nyt kun kolmikko on kunnolla vihdoin kasassa - Poe ja Reyhän tapasivat vasta The Last Jedin lopussa. Ridley, Boyega ja Isaac ovat kaikki oivallisia osissaan.
Myös vanhemmat tutut, kuten droidit C-3PO (Anthony Daniels), R2-D2 - unohtamattakaan aivan mahtavaa BB-8:a - karvaturri Chewbacca (suomalainen Joonas Suotamo, jonka haastattelun voit lukea tästä), sekä kenraali Leia (edesmennyt Carrie Fisher, osittain arkistomateriaalista kaiveltuna ja osittain digitaalisesti tehtynä) palaavat. C-3PO saa eniten hauskoja repliikkejä ja on myös hienoa nähdä, kuinka paljon Suotamo pääsee esille Chewiena. Monet fanit luultavasti huojentuvat siitä, ettei Kelly Marie Tranin näyttelemä Rose ole läheskään yhtä paljon esillä kuin The Last Jedissä. Lisäksi fanit innostuvat siitä, että Billy Dee Williams palaa vihdoin ja viimein Lando Calrissianiksi ja hänessä on edelleen sitä tiettyä tyylikkyyttä tallella. Uusiakin tuttavuuksia tehdään, kuten avaruushevosella ratsastava Jannah (Noamie Ackie) ja taisteleva Zorri (Keri Russell), mutta he ovat aika tylsiä ja nopeasti unohdettavia. Adam Driverin näyttelemä pahis Kylo Ren sanoi The Force Awakensissa vievänsä loppuun sen, minkä Darth Vader aloitti. The Last Jedissä hän kukisti johtajansa Snoken ja on nyt noussut Ensimmäisen ritarikunnan uudeksi yksinvaltiaaksi, tehden siis sen, mitä Darth Vader aina uhkasi, eli syrjäytti pomonsa. Ristiriitaisten tunteiden myllerryksen piinaama Kylo Ren saattaa jopa olla suosikkihahmoni tästä trilogiasta ja on jälleen kiehtovaa seurata, mitä hahmo seuraavaksi päättää tehdä. Driver on yhä intensiivinen osassaan. Paluun tekee myös eräs hahmo, joka on paljastettu jo mainoksissa ja trailereissa, mutta jos olet kovasti vältellyt niitä, en paljasta kenestä on kyse. Hän on kuitenkin niin isossa roolissa tässä elokuvassa, että haluan puhua hänestä hieman. Lähinnä siitä, että etukäteen en oikein tiennyt, mitä olisin mieltä hahmon paluusta ja nyt nähtyäni leffan täytyy todeta, etten vieläkään oikein tiedä. Tavallaan hän ajoi asiansa, mutta samalla pidin hahmoa aika tylsänä lisäyksenä.
Hahmon käytön lisäksi en oikein tiedä, mitä mieltä olen itse elokuvasta. Lopputekstien alkaessa olin erittäin hämmentynyt, sillä tunteeni olivat niin ristiriitaiset. Joissakin kohdissa pidin Star Wars: The Rise of Skywalkerista todella paljon, kun taas joissakin kohdissa täytyy myöntää, etten erityisemmin pitänyt leffasta. Nykyään näiden isojen franchise-elokuvien kohdalla mielipiteiden tuntuu aina olevan pakko edustaa jompaakumpaa ääripäätä: joko rakastat tai vihaat. Siksi onkin outoa, jos itse putoaakin siihen väliin, eikä kallistu kumpaankaan suuntaan. Minulla on ongelmani The Force Awakensin ja The Last Jedin kanssa, mutta pääasiassa pidän molemmista. The Rise of Skywalkerin kohdalla minulla taitaa olla positiivisia ja negatiivisia mietteitä yhtä paljon.
Isoin ongelmani elokuvan kanssa on sen rytmitys. Elokuvalla on nimittäin aivan kauhea kiire. Se painelee menemään liiankin kovaa vauhtia, eikä se osaa rauhoittua ja keskittyä johonkin tärkeään juttuun kunnolla. Leffa loikkii planeetasta toiseen, kohtauksesta seuraavaan ja isoja tapahtumia vyörytetään katsojan päälle sellaiseen tahtiin, että massiivisen avaruustaistelun alkaessa voi olla jo pieni ähky. Kiirehdinnän vuoksi koin vaikeuksia saada kunnon otetta tarinasta ja myös tunnepuoli jätti minut etäiseksi. Vitseille kyllä naurahtelee (joita ei muuten ole läheskään yhtä paljon kuin The Last Jedissä), mutta koskettaviksi tarkoitetut hetket eivät onnistu iskemään, kun leffa lähtee jo seuraavaan suuntaan. Kiirehdintä tarinassa vaikuttaa myös siihen, että monia reittejä oikaistaan ja hahmot tekevät välillä asioita ihan vain siksi, että heillä on tunne, että niin pitää tehdä. The Force Awakens on mielestäni näistä uusista parhaiten rytmitetty, kun taas The Last Jedi ei tarvinnut kahden ja puolen tunnin kestoa, ja Rogue One lähinnä laahasi ensimmäiset puolitoista tuntia. The Rise of Skywalker kaipaisi ainakin puoli tuntia lisää, jotta se voisi kulkea maltillisemmin.
Yksittäisenä avaruusseikkailuna kyseessä on kelpo teos, mutta oman trilogiansa, sekä yhdeksän elokuvan mittaisen Skywalker-saagan päätöksenä The Rise of Skywalker tuntuu harmillisen antiklimaattiselta. Sen loppuhuipennus aiheutti itselleni pettymyksen, sillä suuren pohjustuksen jälkeen valtavia avaruusalusten armadoja ei edes käytetä mihinkään. Tiettyjen hahmojen kuviot viedään hyvin päätökseensä, mutta yleisesti elokuvalla on suuria vaikeuksia tarjota niin eeppistä ja mahtipontista lopetusta kuin millaisena se selkeästi kuvittelee itseään. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Avengers: Endgamen (2019) eeppisyys oli niin omaa luokkaansa ja sen mahti on vielä niin suuri, että Star Wars: The Rise of Skywalker tyytyy kiltisti jäämään sen varjoon. Välillä leffa onnistuu nostamaan ihon kananlihalle, mutta se tapahtuu lähinnä säveltäjä John Williamsin upeiden musiikkien ansiosta. Williams on tällä kertaa päässyt aika helpolla, sillä lähinnä hän kierrättää sävelmiä aiemmista episodeista.
The Force Awakensissa minua ei erityisemmin haitannut, kuinka vahvasti sen tarina oli otettu alkuperäisestä Tähtien sodasta. Ohjaaja J. J. Abrams osasi mielestäni tyylikkäästi yhdistää nostalgiaa ja jotain uutta pakettiinsa. Mutta vaikka pidin The Force Awakensista, tiedostan kyllä, että Abrams pelasi hyvin turvallisesti. Rian Johnson taas koetteli rajojaan The Last Jedillä, mikä tosiaan jakoi mielipiteitä. Abramsia on tainnut pelottaa kokevansa fanien vihan ja onkin yrittänyt tehdä leffan, mikä miellyttäisi niitä, jotka pitivät The Last Jedistä sekä niitä jotka eivät. Lopputulos voi olla sellainen, mikä ei miellytä oikein ketään. Mielenkiinnolla odotankin, kuinka leffaan reagoidaan tulevien viikkojen aikana. Abramsin ja Chris Terrion työstämä käsikirjoitus on turvallisen lisäksi kömpelö. Voi olla, että käsikirjoitus on ollut maltillisempi ja vasta leikkauksessa rytmitys on muuttunut näin pikaiseksi. Käsikirjoituksessa ongelmani onkin lähinnä dialogi. Star Warsissa on alusta asti ollut kökköä dialogia, mutta The Rise of Skywalkerissa replikointi on välillä hämmentävän töksähtelevää. Itseäni häiritsi etenkin, kuinka hahmojen on koko ajan pakko kertoa, miltä heistä tuntuu. Abrams ääninäyttelee uutta droidia, D-O:ta, joka kirjaimellisesti sanoo lähinnä tunnetiloja. Abramsilla on myös ongelmana, ettei hän osaa viedä asioita loppuun. Yksi hahmoista sanoo yhdessä kohtaa, että hänellä on tärkeää asiaa jollekulle ja vaikka tähän tavallaan palataan läpi leffan, jää asia lopulta kertomatta.
Visuaalisesti The Rise of Skywalker näyttää tietty aivan mielettömän hyvältä. Elokuva on kuvattu upeasti ja siinä käytetään värejä ja valoja vaikuttavasti hyödyksi. Suomenkin teattereihin on asetettu varoituskylttejä, että filmi voi aiheuttaa valoherkille epilepsiakohtauksen, eikä varoitus ole turha, vaan joissakin kohtauksissa välkkyy kyllä aikamoisesti. Lavasteet ovat näyttävät ja asut sekä maskeeraukset taidokkaasti luotuja. On äärimmäisen hienoa nähdä vanhanaikaisin keinoin toteutettuja avaruuden olentoja. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja on mahtavaa päästä jälleen kuulemaan valomiekkojen, laserammusten, TIE-hävittäjien sun muiden Star Wars -juttujen ikonisia ääniefektejä.
Yhteenveto: Star Wars: The Rise of Skywalker on harmillisen vaisu päätösosa sekä omalle trilogialleen että yhdeksän episodin pituiselle saagalle. Elokuvalla tuntuu olevan aivan järjetön kiire, jolloin siihen voi olla hyvin vaikea hypätä mukaan. Tunnepuoli voi tämän vuoksi jättää kylmäksi. Suurta loppuhuipennusta pohjustetaan leffan alusta asti, mutta se vasta tuottaakin pettymyksen, kun suuria armeijoita ei hyödynnetäkään. Elokuva tuntui itsestäni antiklimaattiselta. Reyn ja Kylo Renin tarinoita on kiehtovaa seurata, mutta muut hahmot eivät tee erityistä vaikutusta, vaikka näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Erään hahmon paluu aiheuttaa itsessäni edelleen ristiriitaisia tunteita ja niin tekee leffa muutenkin. Rytmityksen lisäksi myös dialogi on usein kömpelöä. Visuaalisesti filmi on tietty todella upea ja näyttävä, minkä lisäksi John Williamsin musiikit toimivat aina. Mammuttimaisen saagan päättäminen on kuitenkin ollut J. J. Abramsille liian iso pala purtavaksi. Hän hoitaa homman mahdollisimman turvallisin keinoin, yrittäen miellyttää sekä niitä jotka pitivät The Last Jedistä että niitä jotka eivät. Minua kiinnostaakin, millaisia reaktioita Star Wars: The Rise of Skywalker tulee aiheuttamaan. Kun kyseessä on iso franchise-teos, mielipiteet vaihtelevat varmasti ääripäästä toiseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Star Wars: The Rise of Skywalker, 2019, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Bad Robot
Ohjaus: Will Gluck Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Margot Robbie, Daisy Ridley, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Rose Byrne, Ewen Leslie, Sia, Will Reichelt, Marianne Jean-Baptiste, David Wenham ja Sam Neill Genre: seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 7
Petteri Kaniini perustuu englantilaisen Beatrix Potterin lastenkirjoihin (1902-1973) maaseudun eläimistä. Kirjojen pohjalta tehtiin useita oheistuotteita, kuten animaatiosarjat Petteri Kaniini ja hänen ystävänsä (The World of Peter Rabbit and Friends - 1992-1995) ja Peter Rabbit (2012-2016), mutta tätä ennen Petteristä ja hänen kavereistaan ei ole vielä tehty elokuvaa. Sony-yhtiö ilmoitti leffasta joulukuussa 2016 ja kuvaukset lähtivät käyntiin tammikuussa 2017. Vaikka leffa tapahtuu Iso-Britanniassa, se kuvattiin Australiassa. Lopulta Petteri Kaniini sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2018. Itse en mennyt katsomaan leffaa, kun se saapui teattereihin Suomessa, sillä siitä oli saatavilla vain suomeksi dubattu versio, joita en voi sietää. Päätinkin odottaa elokuvan kanssa sitä mahdollisuutta, että vuokrausversiosta löytyisi alkuperäinen englanninkielinen versio. Ja niin onneksi myös kävi. Katsoin Petteri Kaniinin Viaplaysta helmikuun alussa ja yllätyin positiivisesti näkemästäni, sillä odotukseni olivat aika alhaiset.
Huoleton, kujeileva ja siniseen takkiin pukeutuva kaniini Petteri elää unelmaansa maaseudulla, leikkien ystäviensä kanssa ja kähveltäen ruokaa puutarhasta. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun maaseudulle muuttaa herra Vänskä, joka ei voi sietää eläimiä. Näin alkaa taistelu puutarhan herruudesta.
Omaa televisio-ohjelmaansa juontava James Corden kuullaan itse Petteri Kaniinin äänenä. Cordenin roolittamista paheksuttiin alusta alkaen, mutta omasta mielestäni hänen veikeä äänensä sopii tälle Petteri-versiolle erittäin hyvin. Petteri on villi tapaus, joka ei kuuntele järjen ääntä, vaan painelee vain täysillä menemään, pohtimatta sen kummemmin seurauksia. Hän haluaa olla vapaa ja tehdä mitä lystää, missä lystää. Tämä piirre tekee hänestä usein hilpeän, mutta välillä myös rasittavan, kun hän miettii pelkästään itseään. Petterin eläinystäviä ovat mm. hänen kolmossiskonsa Kuhnastelija (Margot Robbie), Nykerönenä (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (Daisy Ridley), heidän serkkunsa Penna (Colin Moody), syöpöttelevä possu (Ewen Leslie), pöhkö mäyrä (Sam Neill), ajovaloista turhankin kiinnostunut peura (Christian Gazal), kalastava sammakko (Domhnall Gleeson), aamuja kummasteleva kukko (Will Reichelt) ja hömelö siili (laulaja Sia). Jokaiselle eläinhahmoista on luotu omanlaisensa persoona ja jokainen saa oman hetkensä loistaa. Kolmossiskojen kinastelu on kenties tylsintä huumoripuolella, eikä Pennakaan erityisemmin naurata, mutta etenkin kukon ihmettely siitä, kuinka aurinko nousee joka aamu, vaikka hän oli täysin varma, että auringonlasku merkitsi maailmanloppua, on saatu yllättävänkin hupaisaksi. Leffassa on mukana ihmishahmojakin, joista tärkeimmät ovat Domhnall Gleesonin esittämä herra Vänskä, tarkka ja tärkeilevä nuorimies, joka haluaa avata oman lelukauppaketjunsa, ja Rose Byrnen näyttelemä Bea, erikoisia kuvia maalaava ja eläimiä rakastava taiteilija. Bean nimi on selvä viittaus Petteri Kaniinin luojaan, Beatrix Potteriin, minkä lisäksi leffassa nähdään muitakin viittauksia kirjailijaan. Harmillisesti Bea jää aika yksiulotteiseksi hahmoksi ja hän on lähinnä poikien kinastelun kohde. Herra Vänskä ihastuu Beaan heti ensisilmäyksellä ja Petteri pitää Beaa kuin äitinään ja uskoo Vänskän varastavan hänet Petteriltä. Herra Vänskä on yllättävänkin toimivasti kirjoitettu hahmo, sillä vaikka hän onkin tarinan "pahis", yrittäessään jahdata puutarhaansa päätyviä eläimiä, ovat hänen toimensa jollain tavalla jopa ymmärrettäviä. Petteri esitetään usein kiusantekijänä, jolloin ei ole mikään ihme, että Vänskä haluaa päästä eroon hänestä. Elokuva saakin katsojan välillä hämilleen, kun kyseessä ei ole päivänselvä hyvän ja pahan kohtaaminen kuten yleensä, vaan molemmissa hahmossa on sekä hyvät että huonot puolensa. Gleeson on oiva valinta osaansa ja Byrne tekee parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle antaa. Elokuvassa nähdään myös Marianne Jean-Baptiste herra Vänskän pomona ja Sam Neill Vänskän isosetänä.
Petteri Kaniini on todella modernisoitu versio Beatrix Potterin klassikkosaduista. Siinä, missä sadut olivat lyhyitä ja opetuspainotteisia, eikä niissä seikkailtu hurjaa vauhtia, elokuva päivittää ne nykypäivän lapsikatsojille, jotka vaikuttavat tarvitsevan yhä villimpää menoa ja meininkiä. Ymmärrän siis oikein hyvin, että Potterin kirjoja rakastaville leffa on pyhäinhäväistys, mutta samalla myös ymmärrän studiota, että he eivät voi vuonna 2018 tehdä lapsille elokuvaa, joka olisi täysi kopio Potterin satavuotiaista kirjoista. Vauhtia siis riittää, mutta onneksi leffaan on myös saatu mukaan sydäntä ja tiettyjä opetuksia, mitkä tuovat elokuvaan omaa syvyyttään. Kyseessä ei ole mikään erityisen ihmeellinen teos, eikä Petteri Kaniini millään nouse esimerkiksi lähivuosina ilmestyneiden Paddington-filmien (2014/2017) tasolle, mitkä onnistuivat modernisoimaan klassiset lähtökohtansa, säilyttäen silti lähdemateriaalinsa sydämen. Silti minun täytyy todeta, että minulla oli oikein lystiä viettäessäni tämän puolitoista tuntia Petterin ja kumppaneiden kanssa.
Odotin elokuvan olevan todella keskinkertainen lastenkohellus, mutta yllätyin, kuinka nokkelia juttuja leffaan onkaan istutettu. Huumoria riittää hyvin kaikenikäisille ja mukana on niin koheltamista lapsille kuin hieman aikuismaisempaa vitsailua vanhemmille. Kulmani kohosivat muutamaankin otteeseen hämmästyksestä, millaisia vitsejä elokuvaan on kirjoitettu - enkä tarkoita tätä pahalla. Tasaisin väliajoin tulevat vitsit pitävät aikuiskatsojankin viihdytettynä ja pari kohtaa saattavat tuottaa vanhemmille vaikeuksia olla hykertelemättä, jotta heidän ei tarvitse vielä selittää lapsilleen, mikä jossain lauseessa oli niin hauskaa. Mukana on myös yksi aivan hulvaton sähköön liittyvä pätkä, minkä aikana nauroin niin kovaa, että meinasin tipahtaa sohvalta! Jotkut vitsit eivät osu maaliinsa, mutta elokuva onnistuu tarjoamaan tarpeeksi hupia, jotta se viihdyttää koko kestonsa läpi.
Petteri Kaniinia on kritisoitu vahvasti siitä, kuinka se muka ihannoi väkivaltaisuutta ja ajaa lapset pahoille teille. Onhan elokuvassa useita hetkiä, jolloin itsekin kummastelin, että yrittävätkö nämä puput ja herra Vänskä ihan oikeasti tappaa toisensa, mutta väkivalta on niin yliampuvaa ja sarjakuvamaista, että kritiikki tuntuu enemmän joidenkin katsojien pakottavalta tarpeelta pahoittaa mielensä. Mielestäni on muutenkin hassua, kuinka ne, jotka kasvoivat väkivaltaisten piirrettyjen, kuten Looney Tunesin (1930-) parissa, pelkäävät nykyään lastensa aivojen pilaantuvan ties mistä vähänkin "vaarallisesta". Kritiikkiä on eritoten saanut kohtaus, jossa puput heittelevät karhunvatukoita Vänskää päin, joka on allerginen niille. Jotkut sanovat elokuvan kannustavan kiusaamiseen ja minä veikkaan, että he ovat varmaan lähteneet teatterista heti kohtauksen jälkeen, eivätkä nähneet loppua, missä tietysti tulee kaikki lapsille tärkeät opetukset käyttäytymisestä sun muusta. On vaikea kuvitella, että kovinkaan moni lapsi lähtisi yrittämään tämän elokuvan asioita, sillä kyllä lapsikin tunnistaa, mikä on vain elokuvahuumoria ja miten pitää käyttäytyä oikeassa elämässä. Ainakin pitäisi tunnistaa. Jos ei, niin sitten kannattaa vain jättää tällaiset filmit näyttämättä. Tai sitten kyse on siitä, ettei aikuinen erota näitä asioita toisistaan... Petteri Kaniinista kyllä löytyy ongelmansa, mutta itselleni ne eivät johtuneet sen "hurjasta väkivaltaisuudesta".
Elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka on tehnyt kelpo työtä leffan tunnelman kanssa, vaikka hän olisikin voinut luottaa vähemmän koheltamiseen ja eläinten bailaamiseen. Hänen ja Rob Lieberin työstämä käsikirjoitus sisältää useita kliseitä, mutta ne on korvattu aidosti hauskoilla jutuilla. Teknisesti Petteri Kaniini on taidokkaasti tehty. Filmi on mainiosti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi maalaismaiseman lavasteet ovat kauniit. Häikäisevintä teknisessä puolessa ovat digitehosteet, mitkä näyttävät erinomaisilta. Puhuvat digieläimet koituisivat helposti leffan kohtaloksi, mutta niihin on onneksi panostettu ja eläimet näyttävät tarpeeksi aidoilta - jopa puhuessaan. Ja voi että leffan puput ovatkaan suloisia! Äänimaailma on oivallisesti rakennettu, mutta säveltäjä Dominic Lewisin työ ei pääse millään lailla esiin, sillä filmin musiikit luottavat ihan liikaa jo olemassa oleviin lauluihin.
Yhteenveto:Petteri Kaniini on kelpo eläinseikkailu koko perheelle. Se nappaa mukaansa heti alussa ja pitää otteessaan veikeän tunnelmansa ja mainioiden päähahmojensa kanssa. Petteri ja herra Vänskä ovat erinomaiset vastukset toisillensa ja heidän taistoistaan kiinnostavinta tekee se, että katsojana voi ymmärtää molempien näkökulmat, eikä leffa selkeästi painota, että herra Vänskä olisi paha, vaan molempien persoonista löytyy hyviä ja huonoja puolia. Paikoitellen nämä taistot tuntuvat muuttuvan jopa tapon yritykseksi, mutta elokuva onnistuu pitämään väkivallan yliampuvan sarjakuvamaisena ja tarjoamaan kunnon röhönaurut muutamaankin otteeseen. Itse tarina on hyvin kliseinen, mutta todella hauskat jutut pitävät filmin jokseenkin raikkaana kokemuksena. Visuaalisesti leffa on myös erittäin hieno kauniiden maalaismaisemiensa ja upeasti toteutettujen digieläintensä kanssa. Ei Petteri Kaniini mikään ihmeellinen elokuva ole, mutta se onnistuu viihdyttämään hyvin läpi kestonsa. Tietyt modernisoinnit ovat elokuvan isoin miinus ja paikoitellen meno muuttuu jopa turhankin villiksi, eikä leffa varmasti sovi alkuperäisten Beatrix Potterin satujen faneille. Muuten leffa sopii kuitenkin oivallisesti koko perheen yhteiseen leffahetkeen... jos siis vanhemmat enää edes uskaltavat näyttää lapsilleen mitään näin "hurjaa". Elokuvalle on lupailtu jatkoa vuonna 2020 ja itse palaan mielelläni Petterin ja kavereiden kommelluksiin. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä kannattaa jäädä katsomaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Peter Rabbit, 2018, Columbia Pictures Corporation, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic Entertainment, Animal Logic, Olive Bridge Entertainment, Screen Australia, Screen NSW
