Arvostelu: Ex Machina (2014)

EX MACHINA

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Domhnall Gleeson, Oscar Isaac, Alicia Vikander, Sonoya Mizuno ja Corey Johnson

Genre: scifi, trilleri, draama

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Ex Machina on aiemmin käsikirjoittajan työtä tehneen Alex Garlandin esikoisohjauselokuva. Garland sai idean elokuvaan jo lapsena, koodailtuaan vanhempiensa tietokoneella ja ajatellessaan, että tietokoneella olisi oma mielensä. Aikuisena hän luki tekoälyistä ja keskusteli sellaisen potentiaalista eri tutkijoiden kanssa, samalla kun hän ryhtyi kirjoittamaan elokuvan käsikirjoitusta. Garland sai kerättyä elokuvalle rahoituksen, näyttelijät ja työryhmän, ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2013. Lopulta Ex Machina sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se keräsi valtavasti kehuja kriitikoilta. Leffa voitti parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkinnon ja se sai myös muun muassa parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, parhaan naissivuosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan brittielokuvan, ohjausdebyytin, naissivuosan, käsikirjoituksen ja erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Ex Machinan vasta, kun se ilmestyi vuokralle joskus vuoden 2015 lopulla ja pidin siitä kovasti. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa Ex Machinan jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Hakukonesivusto Blue Bookilla työskentelevä Caleb Smith voittaa viikon loman yrityksen johtajan, Nathan Batemanin luksuskodissa. Siellä hän saa kuitenkin selville, että lomailun sijaan hänen hommansa on testata Nathanin luomaa tekoälyrobotti Avaa.

Domhnall Gleeson näyttelee Caleb Smithiä, Googlen kaltaisella Blue Book -hakukonesivustolla työskentelevää miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hän voittaa loman yrityksen perustajan ja pomon luksuskodissa. Gleeson tulkitsee oivallisesti hahmonsa muovautuvia tuntemuksia, kun lomaviikon todellinen luonne käy ilmi ja homma aukeaa siitä vielä lisää. Hänen hahmonsa Caleb on hyvin kirjoitettu ja on kiinnostavaa seurata, millaisia ratkaisuja hän tekee leffan edetessä. Vaikka sekä Gleeson että Caleb toimivat, jää niin näyttelijä kuin hahmokin elokuvan päätrion tylsimmäksi tyypiksi.

     Blue Book -sivuston perustajana ja johtajana, Nathan Batemanina taas nähdään Oscar Isaac, joka luo välittömästi todella erikoisen presenssin hahmolleen. Toisaalta Nathan on yllättävänkin perusheppu, joka tuhahtelee jännittyneelle Calebille ja pyytää tätä avaamaan kaljan ja rupattelemaan hänen kanssaan. Samalla mies on välittömästi epäilyttävä ja jopa epämiellyttävä, eikä hän pääse nauttimaan katsojan luottamuksesta missään kohtaa. Isaac on loistava roolissaan, tulkiten hyvin monisävyistä hahmoaan tämän tietotekniikkataituruudesta alkoholismin kanssa painiskeluun.

     Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin Nathanin luoma tekoälyrobotti Ava, jota näyttelee ruotsalainen Alicia Vikander. Vikander teki leffalla läpimurtoroolinsa maailmalla, eikä ihme, sillä niin vakuuttavasti hän rooliinsa eläytyy. Kaikki Vikanderin eleistä ilmeisiin ja ääneen ovat tarkoin harkittuja ja hieman mekaanisia, jonka ansiosta katsojalle muodostuu nopeasti tunne siitä kuin katsoisi aitoa tekoälyrobottia. Avaa syvennetään myös onnistuneesti elokuvan edetessä ja robottiin tykästyy nopeasti.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland on muutamaan otteeseen todennut Ex Machinan sijoittuvan ajassa kymmenen minuuttia tulevaisuuteen. Nyt kymmenen vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen sanoisin kuitenkin, että kyse on ehkä enää korkeintaan parista minuutista, sillä niin kiehtovan ja samalla myös pelottavan ajankohtaiseksi leffa on muuttunut viimeisen vuosikymmenen varrella. Kenties juuri sen takia pidin Ex Machinasta nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen ensinäkemästä pitänyt elokuvaa todella hyvänä, mutta nyt näin sen liki täydellisenä scifiteoksena. Elokuva on erinomainen sekoitus pohdiskelevampaa tieteiskertomusta, filosofista mietintää ihmisyydestä, tiivistunnelmaista trilleriä ja erikoista rakkaustarinaa.

Jos elokuvalta odottaa jotain Terminatorien (1984-2019) kaltaista toimintarymistelyä, jossa tekoälyrobotit hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun, Ex Machina ei välttämättä tule iskemään. Se on hiljalleen, omalla painollaan etenevä scifileffa, joka avautuu vähitellen. Calebin tehtävänä ei ole testata Avaa vaikkapa tämän fyysisessä ylivertaisuudessa ja liikkuvuudessa, vaan kyseessä on Turingin testi, jossa Caleb ja Ava istahtavat juttelemaan. Jos Avan vastaukset onnistuvat huiputtamaan Calebia unohtamaan, että kyseessä on kone eikä ihminen, on robotti läpäissyt kokeen. Paperilla tämä voisi kuulostaa tylsältä konseptilta, mutta nämä keskustelut ovat toinen toistaan kiehtovampia ja vangitsevampia. Avan mekaanista mielenmaisemaa on todella kiinnostavaa tutkia. Mitä pidemmälle keskustelut etenevät, sitä enemmän Ava alkaa pohtia ja kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa.

Yhtä lailla kiinnostavia ovat myös Calebin ja Nathanin väliset keskustelut, jotka menevät ajoittain hyvinkin filosofisiksi pohdinnoiksi ihmisyydestä ja sen monista puolista, kuten tunteista, seksuaalisuudesta, evoluutiosta ja ties mistä. Nathanin paikkaa tässä kaikessa mietiskellään hyvin. Onko hän jumala luotuaan Avan, vai menikö hän rakentamaan evoluution seuraavan vaiheen, joka tulisi vääjäämättä korvaamaan ihmiset? Tekoäly on ollut yhä vain enemmän ja isommin esillä viime vuosina, eivätkä kysymykset enää koske sellaisen mahdollisuutta, vaan sellaisen moraalista eettisyyttä. Kun Caleb kysyy Nathanilta, miksi tämä loi Avan, Nathan vain tokaisee, että koska hän pystyi siihen. Herääkin ajatus siitä, että kun teknologiaa kehitetään lähes kilpaa kaiken aikaa yhä vain hurjempiin suuntiin, tuleeko pian se hetki, kun tutkijoiden olisi parempi ymmärtää olla etenemättä pidemmälle?

Pohdiskelevasta luonteestaan huolimatta Ex Machina ei ole sinänsä mitenkään vaikea elokuva. Vaikka sen mietinnät eivät täyttäisikään katsojan päätä ajatuksilla, se toimii silti pätevästi. Garland hoitaa tonttinsa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana vakuuttavasti, eikä elokuvasta huomaa, että kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Garland rakentaa tunnelmaa hienosti, tehden filmistä samanaikaisesti painostavan ja jopa ahdistavan, mutta samalla hypnotisoivan ja houkuttelevan. Jännite kasvaa väkevästi kohtaus kohtaukselta, kunnes kaikki kulminoituu hyvin finaalissa. Tarinakin rakentuu upeasti, kuten myös hahmojen välit keskenään. Kuka lopulta hyötyikään ja kenestä?

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu. Kameraliikkeitä ja kuvasommitteluja tukevat mainio valaisu ja värimaailma. Lavasteetkin näyttävät hyviltä. Ava on näyttävästi toteutettu asua ja digitehosteita hyödyntäen. Vikander näytteli elokuvan harmaassa kokovartalopuvussa ja osat hänen vartalostaan muutettiin jälkikäteen läpinäkyviksi, jotta Avan virtapiirit ja muut näkyisivät robotti-ihon alta. Toteutus vakuuttaa edelleen. Leikkauksessa elokuvalle on luotu tehokas rytmi ja vaikka filmi eteneekin verkkaisesti, ei siihen mahdu tylsiä hetkiä. Äänimaailma on taidokkaasti työstetty ja Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät klassisia melodioita ja elektronisia instrumentteja yhdistelevät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ex Machina, 2014, Universal Pictures, A24, Film4, DNA Films, IAC Films

Arvostelu: Civil War (2024)

CIVIL WAR

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Kirsten Dunst, Cailee Spaeny, Wagner Moura, Stephen McKinley Henderson, Nick Offerman, Sonoya Mizuno, Jefferson White, Nelson Lee ja Jesse Plemons

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Civil War on Alex Garlandin ohjaama ja käsikirjoittama uutuuselokuva. Garland kirjoitti elokuvaa koronaeristyksessä ja ilmoitti siitä alkuvuodesta 2022. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin pari kuukautta myöhemmin. Civil War sai maailmanensi-iltansa maaliskuussa South by Southwest -festivaaleilla ja nyt elokuva saapuu Suomen teattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Olen pitänyt Garlandin aiemmista töistä paljon ja uuden elokuvan premissi kuulosti kiehtovalta. Ilahduinkin, kun pääsin näkemään Civil Warin jopa kuukautta ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Lähitulevaisuudessa Yhdysvalloissa riehuu uusi sisällissota presidentin johtaman hallinnon ja liittoutuneiden läntisten joukkojen välillä. Joukko toimittajia matkaa halki Yhdysvaltojen kohti Washingtonia, saadakseen uriensa isoimman jutun haastattelemassa sotajalalla olevaa presidenttiä.

Civil War seuraa journalistien ryhmää, jotka kulkevat läpi sotatantereeksi muuttuneiden Yhdysvaltojen mojovan jutun perässä. On Kirsten Dunstin näyttelemä Lee, jota pidetään valokuvaajien keskuudessa elävänä legendana hänen rohkeutensa ja vaativissa tilanteissa napsittujen kuvien takia. On Wagner Mouran esittämä Joel, joka haaveilee pääsevänsä haastattelemaan presidenttiä (Nick Offerman), jota ei olla nähty median edessä kuukausiin. On Stephen McKinley Hendersonin esittämä Sammy, iäkkäämpi toimittaja, joka on huomattavasti kyynisempi operaation onnistumisen suhteen. Ja viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä on vastikään Priscilla-elokuvan (2023) pääroolissa häikäisseen Cailee Spaenyn näyttelemä nuori Jessie, joka pitää Leetä esikuvanaan ja haluaisi jonain päivänä olla yhtä hyvä kuvaaja. Nelikko on erittäin mainio, niin yksilöinä kuin ryhmänä ja toimittajien matkalle hyppää mukaan erittäin kiinnostuneena. Dunst tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista Leenä, joka on nähnyt jo aika lailla kaiken, eikä enää vähästä hätkähdä, kun taas Spaeny vahvistaa asemansa tämän hetken kiinnostavimpien uusien näyttelijöiden joukossa. Spaenyn Jessie-hahmolle onkin myös kirjoitettu elokuvan paras kehityskaari. Narcos-sarjan (2015-2017) Pablo Escobarina parhaiten tunnettu Moura ja Garlandin Devs-televisiosarjassakin (2020) esiintynyt Henderson istuvat erinomaisesti rooleihinsa. Offerman on mainio diktaattorimaiseksi muuttuneen presidentin osassa ja maininnan arvoinen on myös Dunstin tosielämän miehen Jesse Plemonsin hyytävä roolityö nimettömäksi jäävänä sotilaana.

Siitä lähtien, kun tieto Civil Warin premissistä kävi selväksi, on se muuttunut yhä vain kontroversiaalimmaksi elokuvaksi ja leffan varsinaisen näkemisen lisäksi olen ollut aika lailla yhtä kiinnostunut näkemään, millaisen vastaanoton se tulee saamaan. Yhdysvaltojen poliittinen jakautuma on voimistunut viime vuosien aikana huomattavasti ja kuilu demokraattien ja republikaanien välillä suurenee kaiken aikaa. Asiaa ei yhtään auta jatkuvasti vastakkain olevat presidenttiehdokkaat Joe Biden ja Donald Trump, joista jälkimmäinen on erityisen provosoiva sanoistaan, mikä on vain lietsonut tätä tiettyä kahtia jakautuneisuutta. Tammikuussa 2021 tapahtunut Yhdysvaltain kongressitalon valtaus oli järisyttävä tapahtuma ja herätti jännitettä siitä, voisiko kahden voimakkaasti poliittisesti latautuneen ihmisryhmän välille muodostua niin suuri konflikti, että se sytyttäisi uuden sisällissodan.

Civil War ei suoraan lähde liikkeelle tästä skenaariosta, eikä se lähde nimeämään Nick Offermanin näyttelemää presidenttiä. Elokuva pikemminkin antaa katsojan luoda omat mielikuvansa. Lopputuloksena on aivan mahtava ja todella tiivistunnelmainen kuvaus, mihin tämä jakautuma voisi pahimmillaan johtaa. Yhdysvallat ovat uuden sisällissodan riepoteltavina ja katsoja heitetään säälittä keskelle tätä konfliktia. Elokuva tarjoaa välillä aika rajujakin näkyjä, eikä se juuri ryhdy kaunistelemaan, mitä meno voisi pahimmillaan olla. Osa katsojista takuulla tulkitsee elokuvan lähinnä provosointina, enkä ihmettele, jos moni pistää leffan boikottiin, pitäessään sitä liian ajankohtaisena ja pelottavana. Itse näen sen erinomaisena herättelysoittona, että "hei haloo, ettekö te tajua, että jos jatkatte samaan malliin, tämä voi ihan oikeasti olla tulevaisuutenne!"

Vaikka elokuvan mainokset ovatkin painottuneet lähinnä sotilaisiin, kuten yllä oleva voimakas juliste Vapaudenpatsaan soihdussa lymyilevistä tarkka-ampujista, pidän valtavasti siitä, että varsinainen leffa kertoo tilannetta seuraavista journalisteista ja että elokuva on tarinaltaan road trip -tyylinen ajelu läpi Yhdysvaltojen. Vajaan parin tunnin aikana hahmot päätyvät monenlaisiin eri tilanteisiin, joissa sodan vaikutuksia esitellään monipuolisesti. Joissakin paikoissa esitetään, ettei mitään poikkeavaa ole meneillään ja jotkut kohdatut ihmiset taas tuntuvat koko elämänsä odottaneen tällaista tilaisuutta. Leffa on täynnä purevaa satiiria Yhdysvaltojen menosta, mutta ei suinkaan hauskaa sellaista. Jopa Suomessa katseltuna Civil War on tehokkaan ahdistava kokemus. Taistelukohtauksia ei ole tehty viihteellisiksi, vaan ne ovat epämiellyttävää seurattavaa. Ei elokuva kuitenkaan pelkkää räiskintää ole, vaan sen keskiössä ovat aina nämä neljä ihmistä vaarallisella matkallaan. Henkilödraama on väkevää läpi elokuvan. Kaikki tämä huipentuu aivan fantastiseen finaaliin Washingtonissa, joka ei todellakaan jätä kylmäksi.

Alex Garland ei sitten millään suostu tuottamaan pettymystä. Käsikirjoitushommien jälkeen hänen debyyttiohjauksensa Ex Machina (2014) oli terävä tekoälykuvaus, Hävitys (Annihilation - 2018) oli niin karmiva kuin älykäs tieteiskauhu, Devs-sarja oli onnistuneen koukuttava ja Men (2022) oli häiriintyneisyydessään tehokkaan ravisteleva kokemus. Civil Warissa Garland vakuuttaa jälleen monellakin saraa ja niin hänen käsikirjoituksensa kuin ohjauksensa ovat vahvaa suorittamista. Civil War on myös taitavasti kuvattu ja napakasti leikattu. Vaikka kestoa on alle kaksi tuntia, mikä nykypäivänä tuntuu hämmentävän lyhyeltä, ei leffa kiirehdi lainkaan. Sekaan leikatut valokuvat ovat upea tehokeino. Lavastajat tekevät hienoa työtä läpi elokuvan ja maskeeraajat ovat työstäneet joitain ikävän näköisiä vammoja. Erikoistehosteista näkyy pienehkö budjetti, mutta ne ajavat asiansa. Maisemakuvien taustoille lisätyt tulipalot muistuttavat kaiken aikaa elokuvan maailmantilanteesta. Äänimaisema on todella hienosti rakennettu, mutta Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen. Taisteluja tosin tavallaan jopa tehostaa musiikittomuus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Civil War, 2024, A24, DNA Films, IPR.VC

Arvostelu: Crazy Rich Asians (2018)

CRAZY RICH ASIANS

Ohjaus: Jon M. Chu
Pääosissa: Constance Wu, Henry Golding, Michelle Yeoh, Gemma Chan, Awkwafina, Lisa Lu, Pierre Png, Chris Pang, Sonoya Mizuno, Jing Lusi, Tan Kheng Hua ja Ken Jeong
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 7

Crazy Rich Asians perustuu Kevin Kwanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2013. Heti kirjan ilmestyttyä useat elokuvastudiot kiinnostuivat sen kääntämisestä filmiksi ja alkoivat kysellä elokuvaoikeuksien perään. Lopulta Kwan myi oikeudet Color Forcen tuottajalle Nina Jacobsonille, joka alkoi työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja elokuussa 2018 Crazy Rich Asians sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa. Filmistä tuli kriitikoiden kehuma yllätysmenestys, mikä nousi hetkessä yhdeksi vuoden puhutuimmaksi elokuvaksi. Kun leffa ilmestyi Yhdysvalloissa, sosiaalinen media oli yhtäkkiä täynnä juttuja Crazy Rich Asiansista, mikä yllätti itseni täysin, sillä en ollut kuullutkaan koko elokuvasta aiemmin. Valtava kehuminen herätti tietty mielenkiintoni ja aloin toivomaan, että leffa saapuisi myös Suomeen... ja nyt vihdoin niin on tapahtumassa! Iloitsin kuullessani, että Crazy Rich Asians ilmestyisi teatterilevitykseen jo syyskuussa, eikä ilmoituksesta kestänyt kauaa, kun lehdistönäytös jo järjestettiin ja pääsin katsomaan leffan.

Rachel Chu matkustaa uuden poikaystävänsä Nick Youngin kanssa Singaporeen tapaamaan Nickin perhettä. Rachel ei kuitenkaan tiedä, että Nick tulee yhdestä Aasian rikkaimmista suvuista.

Pääroolissa Rachel Chuna nähdään Constance Wu, joka suoriutuu osastaan erinomaisesti. Köyhemmästä perheestä tuleva Rachel ei näytä vakuuttavalta ökyrikkaan Youngin perheen silmissä, minkä takia hänen täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja todistaa itsensä muille. Wu tuo Rachelin henkisen muutoksen upeasti esille ja hän saa katsojan välittämään hahmostaan alusta alkaen. Rachel on samaistuttava hahmo, jolloin hänen kanssaan on helppo astua rikkaiden maailmaan.
     Rachelin poikaystävä Nick Youngia taas näyttelee Henry Golding, joka esiintyy miespääroolissa toisessakin tänä viikonloppuna ilmestyvässä elokuvassa, Missä on Emily? -trillerissä (A Simple Favor - 2018). Siinä Golding on käsittämättömän puinen ja tönkkö, minkä takia pelkäsin etukäteen Crazy Rich Asiansin kaatuvan hänen osaamattomuuteensa. Onneksi hän pääsi kuitenkin yllättämään minut ja näyttää osaavansa näytellä, kun niin vain haluaa. Golding sopii erittäin hyvin rikkaan nuoren miehen rooliin, joka ei kuitenkaan täysin innostu maineestaan. Mutta mikä tärkeintä, Goldingin ja Wun kemia toimii mahtavasti, jolloin he voittavat katsojat puolelleen heti alussa.
     Nickin äiti (Michelle Yeoh) ei kuitenkaan saa katsojan sympatioita. Äitihahmo on kylmä ja tyly, eikä halua kotiinsa ketään Rachelin kaltaista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että katsojana vihaisi hahmoa ja leffa hienosti näyttääkin, miksi Nickin äiti on sellainen kuin on. Hahmoa haluaisi nähdä enemmänkin, sillä Yeoh on huikea osassaan. Yeoh huokuu arvokkuutta ja välittömästi, kun hän astuu sisälle huoneeseen, voi aistia muiden kunnioituksen häntä kohtaan.
     Rachelin ja Nickin lisäksi leffa kertoo myös kahdesta muustakin pariskunnasta: Nickin serkusta Astridista (Gemma Chan) ja tämän aviomiehestä Michaelista (Pierre Png), sekä naimisiin menevistä Colinista (Chris Pang) ja Aramintasta (Sonoya Mizuno), joiden häät ovat toinen syy Singapore-reissulle. Colin ja Araminta eivät kuitenkaan nouse yhtä hyvin esille kuin Astrid ja Michael, joiden parisuhde nousee yllättävänkin isoksi sivujuoneksi ja valitettavasti rikkoo tarinankerronnan sulavuutta muutamassa kohtaa. Se kuitenkin näyttää hyvin, millaiseksi Rachelin ja Nickin parisuhde voisi muuttua heidän taustojensa vuoksi.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat mm. Rachelin innokas ystävä Peik Lin (rap-artisti Awkwafina), tämän ihan yhtä innokas isä (Ken Jeong), Nickin isoäiti eli Youngin suvun matriarkka (Lisa Lu), Nickin muotitietoinen serkku Oliver (Nico Santos) ja Rachelin rakastava äiti (Tan Kheng Hua). Michelle Yeohin tavoin myös Lisa Lusta löytyy oikeaa arvokkuutta rooliinsa. Hänestä tämä ilmenee kuitenkin täysin eri tavalla, sillä Nickin isoäiti on lämmin ja herkkä. Awkwafinan astuessa mukaan tarinaan pelkäsin, että hän menisi suuressa innostuksessaan jopa raivostuttavuuden puolelle, mutta hän onnistuukin hillitsemään itseään tarpeeksi, jotta hän saa tehtyä hahmostaan pidettävän.

Ennen Crazy Rich Asiansin näkemistä aloin jännittämään, että mitä jos elokuvaa onkin ylistetty ihan vain poliittisista syistä - tässä tapauksessa siksi, että sen lähes koko näyttelijäkaarti koostuu aasialaisista näyttelijöistä. Olinkin äärimmäisen huojentunut ja ilahtunut, että tästä ei todellakaan ole kyse. Näyttelijäkaarti on suurimmaksi osaksi aivan huikea, minkä lisäksi itse elokuva on aidosti loistava. Crazy Rich Asians on hurmaavan ihana, koskettava, hyväntuulinen ja pitkäkestoisen hymyn katsojan huulille levittävä teos, mikä nousee ehdottomasti romanttisten komedioiden kärkisijoille. Kyseessä ei ole puhdasta viihdettä, vaan mukana on aitoja tunteita, huolellista työtä ja suurta kiehtovuutta, mikä nostaa leffan perinteisten Hollywood-hömppien yläpuolelle. Pääparin romanssi tuntuu todelliselta, mikä saa katsojan heti alussa mukaansa ja pitää kiinnostuneena loppuun asti.

Aasialainen kulttuuri on toki iso syy sille, miksi filmi erottuu edukseen näin hyvin. Singaporen näyttävät maisemat häikäisevät katsojan ja ruokakulttuuria tekisi heti mieli mennä testaamaan. Valitettavasti yhtä vilkkaalle ruokakadulle sijoittuvaa kohtausta lukuunottamatta leffa ei syvenny köyhempien oloihin, vaan keskittyy nimen mukaisesti niihin ökyrikkaisiin; mitä rahalla voi ostaa, sekä hyvänä opetuksena myös, että mitä sillä ei vain voi saada. Ihailijoita ja omaa osuuttaan janoavia kyllä riittää, ja filmi näyttääkin, kuinka pinnallista rikkaiden maailma voi olla. Elokuvassa syvennytäänkin taitavasti rikkauden varjopuoliin ja osoitetaan, ettei se ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Hauskinta leffassa on kuitenkin nähdä, mitä kaikkea rahalla voi saada. Yksi huvittavimmista yksityiskohdista on lapset ajamassa kilpaa pienikokoisilla urheiluautoilla ympäri hienoa kartanoa. Tämän lisäksi Colinin ja Aramintan häät ovat suoraan sanottuna uskomattoman kauniit. En ole ikinä nähnyt missään leffassa (saatika sitten tosielämässä) yhtä upeita häitä! Olin niinkin vaikuttunut, että meinasin alkaa itkemään, sillä kyseessä oli aivan satumainen tilaisuus.

Täydellisistä häistä huolimatta täydellisestä filmistä ei ole kyse. Crazy Rich Asians kompastelee paikoitellen romanttisten komedioiden isoimpiin kliseisiin. Tietenkin leffan lopussa täytyy olla haikea kohtaus lentokentällä! Hahmot ovat myös hyvin stereotyyppisiä romanttisten komedioiden henkilöitä aina epäilevästä poikaystävän äidistä yli-innokkaaseen kaveriin ja homoon vaatesuunnittelijaan. Aasialainen kulttuuri saa kuitenkin antamaan näitä asioita anteeksi, sillä filmin maailma tuntuu niin raikkaalta. Tämän lisäksi tekijöiden rakkaus elokuvaa kohtaan on massiivinen ja leffaa on selvästi työstetty rauhassa ja huolella. Tavallista ammattitaitoisempi käsittely ansaitsee arvostusta ja kiitosta. Crazy Rich Asians on ehdottomasti yksi ilahduttavimmista elokuvakokemuksista tältä vuodelta ja se on jo mahtava saavutus!

Elokuvan on ohjannut Jon M. Chu, joka on tätä ennen tehnyt lähinnä Step Up -elokuvia, mutta myös pari isompaa Hollywood-filmiä; G.I. Joe: Koston (G.I. Joe: Retaliation - 2013) ja Suuri puhallus 2:n (Now You See Me 2 - 2016). Chu on panostanut huomattavasti enemmän Crazy Rich Asiansiin ja tämä vaikuttaisi olevan hänelle paljon tärkeämpi projekti kuin aiemmat. Chu tekee erinomaista työtä tunnelman kanssa ja saa näyttelijöistä kaiken irti. Käsikirjoituksesta vastaavat Peter Chiarelli ja Adele Lim ovat muuten onnistuneet erittäin hyvin, mutta Astridin sivujuonta olisi voinut viilata hieman, sillä se venyttää leffaa turhan pitkäksi. Kuvaukseltaan elokuva on todella tyylikkäästi toteutettu ja suurimmaksi osaksi leikkaus toimii. Lavastajat ja puvustajat ovat päässeet vauhtiin luodessaan rikkaiden maailmaa. Äänimaailma on oivallinen ja vaikkeivät Brian Tylerin sävellykset jää mieleen, sopivat musiikit täydellisesti taustalle.

Yhteenveto: Crazy Rich Asians on vuoden ilahduttavin ja hurmaavin elokuva! Huolellisella ja rakastavalla työllä filmistä on saatu aikaiseksi romanttisten komedioiden merkkiteos, eikä ole mikään ihme, että leffaa on kehuttu paljon. Elokuva toki kompastelee genrensä kliseisiin, mutta osaa myös paikoitellen vältellä niitä. Tietyt kliseet voi katsoa sormien läpi mielettömän kiehtovasti esitetyn aasialaisen kulttuurin ja erinomaisesti luodun romanssin ansiosta. Constance Wu ja Henry Golding ovat loistavat valinnat pääpariksi. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä - etenkin Michelle Yeoh. Yllättäen myös Awkwafina toimii ja hauskuuttaa. Filmi imaisee täysillä mukaansa ja levittää hymyn huulille vähän väliä. Koskettaviakin hetkiä on luvassa ja herkimpien katsojien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan taianomaista hääkohtausta varten. Suosittelen kaikkia romantiikannälkäisiä katsomaan Crazy Rich Asiansin heti, kun on mahdollista. Treffileffaksi tämä sopii täydellisesti, joten viekää mielitiettynne elokuviin viikonloppuna. Valtavan menestyksen takia leffalle työstetään jo jatkoa. Kevin Kwanin kirjalla on kaksi jatko-osaa, "China Rich Girlfriend" (2015) ja "Rich People Problems" (2017), enkä malta odottaa näkeväni niitä elokuvamuodossa - kunhan taso vain pysyy tällaisena! Lopputekstien aikana nähdään muuten vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Crazy Rich Asians, 2018, Warner Bros. Pictures, SK Global, Color Force