Arvostelu: Hurja jengi 2 (The Bad Guys 2 - 2025)

HURJA JENGI 2

THE BAD GUYS 2

Ohjaus: Pierre Perifel

Pääosissa: Sam Rockwell, Craig Robinson, Marc Maron, Awkwafina, Anthony Ramos, Zazie Beetz, Danielle Brooks, Natasha Lyonne, Maria Bakalova, Alex Borstein, Richard Ayoade, Lilly Singh ja Omid Djalili

Genre: animaatio, rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Aaron Blabeyn lastenkirjoihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Hurja jengi (The Bad Guys - 2022) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty tulossa. Ääninäyttelijät nauhoittivat uudet repliikit ja animaattorit kävivät töihin, samalla kuin toinen tiimi työsti Netflixiin jouluteemaisen lyhytelokuvan Hurja jengi: Hurjaa joulua! (The Bad Guys: A Very Bad Holiday - 2023) ja halloweenteemaisen lyhytelokuvan Hurja jengi: Kummituskeikka (The Bad Guys: Haunted Heist - 2024). Nyt Hurja jengi 2 on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin sen näkemistä ihan positiivisin mielin. Pidin niin ensimmäisestä elokuvasta kuin myös Netflix-lyhäreistä ja kävinkin katsomassa Hurja jengi 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.

Lain kaidalle tielle siirtynyt Hurja jengi yrittää aloittaa uuden, rehellisen elämän, mutta heidän rikollinen taustansa palaa kummittelemaan, kun joku lavastaa heidät ryöstövyyhdistä.

Hurjan jengin tuttu rosvoviisikko herra Susi (äänenä Sam Rockwell), herra Hai (Craig Robinson), herra Käärme (Marc Maron), herra Piraija (Anthony Ramos) ja neiti Tarantella (Awkwafina) tekevät paluun, joskin he eivät ole enää rosvoja. Ykkösleffan päätteeksi hahmot päättivät nimittäin jättää rikollisen elämän taakseen ja aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Tämä koituu kuitenkin odotettua haastavammaksi, kun esimerkiksi mikään paikka ei suostu palkkaamaan heitä töihin, heidän ryöstettyä kyseisen paikan joskus aiemmin. Hahmot ovat pääasiassa tutut mainiot itsensä, uudesta suunnastaan huolimatta. Susi yrittää pitää pakkaa kasassa, Tarantella hoitaa tekniset hommat edelleen, samalla kun Hai ja Piraija tarjoavat hyvää komediaa sekaan. Vain herra Käärme on muuttunut kummalliseksi, aloitettuaan ties mitä uusia harrastuksia, joita entinen herra Käärme olisi inhonnut.

     Myös Suden ihastuksenkohde Diana (Zazie Beetz) on jättänyt murtovarkaudet taakseen ja hän on onnistunut nousemaan kuvernööriksi. Poliisipäällikkö Luggins (Alex Bornstein) taas on saanut ylennyksen poliisikomentajaksi. Mutta eipä leffassa juuri tarinaa olisi, jos kaikki olisivat hyviksiä ja niinpä sekaan heitetään uusi konnakolmikko, johon kuuluvat lumileopardi Kitty Kat (Danielle Brooks), korppi Kuolo (Natasha Lyonne) ja villisika Saparo (Maria Bakalova), jotka lavastavat Suden, Hain, Käärmeen, Piraijan ja Tarantellan uuden rikosaallon aiheuttajiksi. Diana ja Luggins pysyvät oivallisina hahmoina ja uusina tuttavuuksina esiteltävä trio toimii myös mainiosti.

Hurja jengi 2 on jälleen osoitus siitä, että tässä on DreamWorksin se tämänhetkinen franchise, johon yhtiön kannattaa panostaa tosissaan ja unohtaa vaikkapa kehnot Trolls-rainat (2016-2023), Kung Fu Panda -sarjan (2008-) uudelleenlämmittelyn, sekä erityisesti Näin koulutat lohikäärmeesi -leffojen (How to Train Your Dragon - 2010-2019) tekemisen näyteltyinä versioina. Mielestäni Hurja jengi 2 on vielä edeltäjäänsä lystikkäämpi koko perheen elokuva, joka onnistuu tarjoamaan runsaasti vauhdikasta menoa ja meininkiä, ilman että homma muuttuu missään kohtaa aivottomaksi koheltamiseksi ja melskaamiseksi, mitä vastikään ilmestynyt ärsyttävä Smurffit-elokuva (Smurfs - 2025) edusti. Vitsejä tarjotaan kaikenikäisille, oli kyse sitten visuaalisista hauskuutteluista tai hilpeistä repliikeistä. Tai yllättävänkin huvittavasta pieruepisodista. Itse elokuvaihmisenä hykertelin kuitenkin eniten sitä, että hahmojen jahtaama "MacGuffin" oli kirjaimellisesti nimetty macguffiniitiksi. 

On kiinnostavaa seurata, kuinka Susi, Hai, Käärme, Piraija ja Tarantella yrittävät päästä tavalliseen työelämään ja kuinka maailma ei ole valmis antamaan viisikolle anteeksi näiden aiempia tekoja. Kun heidät lavastetaan rikoksista, leffa lähtee vielä paremmin käyntiin, tarjoten monenmoista tapahtumaketjua, joista pari (alun takaa-ajo Kairossa ja myöhemmin karkumatka naurettavan yliampuvaksi äityvältä väkijoukolta) ovat todella mukaansatempaavaa seurattavaa. Loppuhuipennus paisuu todella lennokkaaksi ja sitä seuratessa kannattaa olla miettimättä, minkä villien asioiden toteutuminen olisi todellisuudessa täyttä mahdottomuutta. Loppupää vielä vihjailee kolmosleffasta, joka on jo työn alla ja minä sanon vain, että "antakaa palaa". Käyn mielelläni katsomassa Hurja jengi 3:n, kun sellainen saapuu teattereihin.

Visuaalisesti Hurja jengi 2 tarjoaa aikamoista silmäkarkkia, vaikka nykypäivälle ominainen "papu-suu" -tyyli vaivaa osaa ihmishahmoista. Eläinhahmot näyttävät kuitenkin hyviltä ja liikkuvat sulavasti. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja tosissaan animaattorit pääsevät valloilleen suurten toimintakohtausten aikana. Ykkösosan tapaan leffa myös yhdistelee hieman kaksi- ja kolmiulotteisuutta, mikä luo elokuvasarjalle kivan ulkoasun. Värien, valojen ja varjojen käyttö on myös tyylikästä. Lisäksi äänityöskentely on oivaa ja Daniel Pembertonin musiikit säestävät menoa toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bad Guys 2, 2025, DreamWorks Animation, Scholastic Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Kung Fu Panda 4 (2024)

KUNG FU PANDA 4

Ohjaus: Mike Mitchell

Pääosissa: Jack Black, Awkwafina, Viola Davis, Dustin Hoffman, James Hong, Bryan Cranston, Ke Huy Quan, Ian McShane, Lori Tan Chinn, Ronny Chieng ja Harry Shum Jr.

Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Kung Fu Panda (2008) oli taloudellinen jättimenestys, jota niin kriitikot kuin katsojat kehuivat, joten jatkoa oli luvassa. Kung Fu Panda 2 (2011) ja Kung Fu Panda 3 (2016) pitivät suosiota yllä ja DreamWorks alkoi vihjailla jatkavansa sarjaa vieläkin pidemmälle. Vuonna 2022 yhtiö ilmoittikin neljännen osan olevan tekeillä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi käynnistyi ja nyt Kung Fu Panda 4 saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Kung Fu Panda on yksi DreamWorksin parhaista animaatioista, mutta pidän myös sen jatko-osista. Odotin siis nelososan näkemistä positiivisin mielin ja olin ilahtunut, kun pääsin näkemään Kung Fu Panda 4:n viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Po-panda kohtaa uuden vaarallisen vastuksen, muodonmuuttaja Kameleontin, samalla kun hän etsii itselleen seuraajaa uudeksi Lohikäärmesoturiksi.

Riemastuttava Jack Black kuullaan jälleen itse kungfu-pandana, eli Po'na, suurena Lohikäärmesoturina, joka joutuu vaativimman tehtävänsä eteen - Po'n täytyy siirtyä seuraavalle tasolle entisen mestari Oogwayn tilalle Rauhan laakson henkisenä johtajana ja löytää itselleen seuraaja, josta tulee uusi Lohikäärmesoturi. Tästähän ei panda ole lainkaan ilahtunut ja hän onkin paljon mieluummin suuntaamassa seuraavaan seikkailuun, kun uusi vaara uhkaa maailmaa. Po on vanha tuttu ruokaa rakastava, hieman kömpelö hupsu, josta on mahdotonta olla pitämättä. Jälleen kerran pandan täytyy löytää itsestään todellinen sankari, sekä kypsentyä hieman.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös mestari Shifu (Dustin Hoffman), Po'n hanhi-isä Ping (James Hong) ja biologinen pandaisä Li Shan (Bryan Cranston). Hurja viisikko on omalla tavallaan mukana, mutta esimerkiksi Tiikerittären ääninäyttelijä Angelina Jolien palkkio olisi ollut liian mittava, joten heille ei ole annettu puherooleja. Uusina hahmoina elokuva esittelee varastelevan Zhen-aroketun (Awkwafina), Katajala-kaupungin alamaailmaa johtavan malaijanmuurahaiskäpy Hanin (Ke Huy Quan), sekä häijyn Kameleontin (Viola Davis), joka pystyy muuttumaan keneksi tahansa ja jolla on omat katalat suunnitelmansa, mitkä Po'n pitäisi estää. Shifun rooliksi jää lähinnä pudistella päätään Po'lle jälleen kerran, kun taas pandan isät päätyvät omaan seikkailuunsa. Zhen on oiva lisäys, mutta Kameleontti jää hieman alikehitetyksi pahikseksi. Davisin ääni istuu pahikselle täydellisesti ja hahmon muuntautumiskyky on kekseliäs, joskin sitä olisi voitu hyödyntää vielä ovelammin. Kameleontti jää kuitenkin motiiveiltaan varsin tylsän geneeriseksi vihulaiseksi ja hahmoon olisi voitu keksiä huomattavasti kiinnostavampaa syvyyttä kuin se, että hän periaatteessa haluaa vain olla maailman mahtavin pahis.

Kung Fu Panda 4 on oikein toimiva lisäys elokuvasarjaan. Se ei yllä alkuperäisleffan mahtavuuteen, eikä tavoita kakkosleffankaan korkeuksia, vaan se on aika samaa tasoa varsin passelin kolmososan kanssa. Elokuva tarjoaa tuttuja Kung Fu Panda -juttuja, lähtien Po'n toistuvasta kehityskaaresta vauhdikkaaseen toimintaan, hauskaan huumoriin ja suuruudenhulluun pahikseen, joka koettelee pandan taitoja ja uskoa itseensä. Kaava toimii edelleen pääasiassa hyvin ja Po'n uudelle seikkailulle hyppää mielellään mukaan. Syvyyttä tuodaan hieman sillä, että Po'n pitäisi löytää uusi, henkisempi taso kungfusta ja jättää rakastamansa Lohikäärmesoturipestinsä seuraavalle sankarille, minkä lisäksi adoptioisä Pingin ja biologisen isä Li Shanin yhteinen seikkailu on raikasta poikkeavuutta yleensä perinteisistä ydinperheistä kertoviin amerikkalaisiin perheleffoihin.

Puolitoistatuntinen elokuva pitää pääasiassa sujuvasti otteessaan. Lapsikatsojille leffa uppoaa taatusti hyvin ja aikuiset viihtyvät mukavasti siinä sivussa, vaikka ajoittain tarinan täysi ennalta-arvattavuus voikin aavistuksen tylsistyttää. Seikkailusta ei tietenkään vauhtia ja vaaratilanteita puutu, ja yksi elokuvan huippuhetkistä on lystikäs tappelu pupujen pyörittämässä tavernassa, joka on rakennettu vaaralliselle jyrkänteelle. Komediaa on runsaasti, niin hupaisaa sanailua kuin pöhköä fyysistä kohellusta ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan useaan otteeseen. Loppupeleissä Kung Fu Panda 4 tarjoaa juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Se ei ole mikään erityisen ihmeellinen elokuva, mutta on se sentään parannus DreamWorksin viimeisimpien munausten, kuten Ruby - Teini-ikäisen merihirviön (Ruby Gillman, Teenage Kraken - 2023), Trolls: Bändi koossa (Trolls Band Together - 2023) ja vielä Suomen julkaisua vailla olevan, totaalisesti lytätyn Megamind vs. The Doom Syndicaten (2024) jälkeen.

Visuaalisesti kyseessä on tietty hienonnäköinen teos. Animaatiojälki on erinomaista, ihanan värikästä ja tarkan yksityiskohtaista. Hahmot liikkuvat sulavasti ja toimintakohtauksissa animaattorit pistävät parastaan, etenkin läpi Katajalan kaupungin kiitävässä takaa-ajokohtauksessa, jota säestää aivan mahtava instrumentaalitulkinta Ozzy Osbournen Crazy Train -kappaleesta. Hans Zimmerin ja Steve Mazzaron säveltämät musiikit ovat mainiot, mutta kenties koko leffan parasta antia on Jack Blackin Tenacious D -yhtyeen esittämä versio Britney Spearsin ...Baby One More Time -laulusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kung Fu Panda 4, 2024, DreamWorks, DreamWorks Animation, Universal Pictures

Arvostelu: Muuttomatka (Migration - 2023)

MUUTTOMATKA

MIGRATION

Ohjaus: Benjamin Renner ja Guylo Homsy

Pääosissa: Kumail Nanjiani, Elizabeth Banks, Caspar Jennings, Tresi Gazal, Danny DeVito, Awkwafina, Keegan-Michael Key, Carol Kane, David Mitchell ja Isabela Merced

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Migration, eli suomalaisittain Muuttomatka on Illumination-yhtiön uusi animaatioelokuva. Ohjaaja Benjamin Renner ja käsikirjoittaja Mike White kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat Illuminationin kiinnostumaan siitä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Muuttomatka sai ensi-iltansa juuri ennen joulua. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Illuminationin työstävän uutta, alkuperäisideaan perustuvaa animaatioelokuvaa. Trailerit näyttivät veikeiltä ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Muuttomatkan heti sen ensi-iltapäivänä.

Sorsaperhe päätyy elämänsä seikkailuun, kun ylisuojeleva isä Mack suostuu viimeinkin lähtemään muuttomatkalle.

Muuttomatka keskittyy sorsaperheeseen, joka on ylisuojelevan Mack-isän (äänenä Kumail Nanjiani) vuoksi pysytellyt turvassa samalla lammella keskellä kaunista metsää. Kuitenkin kun lammella pistäytyy joukko muuttolintuja, Pam-äiti (Elizabeth Banks), sekä lapset Dax (Caspar Jennings) ja Gwen (Tresi Gazal) saavat ylipuhuttua Mackin, että hekin kokeilisivat ensimmäistä kertaa samaa. Homma ei kuitenkaan mene kuin Strömsössä ja sorsat päätyvätkin aikamoiselle seikkailulle muun muassa New Yorkiin. Hahmot ovat hyvin tyypillinen animaatioleffan perhe ylisuojelevaa, mutta elokuvan aikana rohkeuttaan keräävää isää myöten. Kliseetä on vain vahvistamassa mukaan matkalle päätyvä hölmö setä Dan (Danny DeVito). Tutuntuntuisuudestaankin huolimatta hahmot toimivat ja ovat tykättäviä, jolloin sorsien muuttomatkalle lähtee mielellään mukaan.

     Reissunsa aikana sorsat kohtaavat monenlaisia tyyppejä, kuten hurjat haikarat Erinin (Carol Kane) ja Harryn, pulujengiä johtavan Taukin (Awkwafina), vangitun papukaija Delroyn (Keegan-Michael Key), jooga-ankka Googoon (David Mitchell) ja häijyn kokin, joka haluaa tietty tehdä sorsapaistia. Sivuhahmot ovat vekkuleita ja tarjoavat monenlaisia kommelluksia sorsaperheen matkan varrelle.

Muuttomatka osoittautui odotetun mukavaksi koko perheen animaatioseikkailuksi. Se ei tarjoa mitään erityisen uutta tai mullistavaa, vaan se on perusvarmaa viihdettä, joka jättää hyvän mielen kaikenikäisille katsojille. Sorsien seikkailu nappaa toimivasti mukaansa ja se tarjoaa sopivan erilaista menoa ja meininkiä, eikä ala toistamaan itseään, vaikka sama häikäilemätön kokki ilmestyykin useampaan otteeseen aiheuttamaan ongelmia. Puolitoista tuntia on oikein passeli mitta leffalle, eikä aika käy pitkäksi sen aikana. Illuminationin tuttuun tyyliin leffasta ei energiaa puutu, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa.

Elokuvasta löytyy ilahduttavaa seikkailun henkeä, sekä tietty kosolti huumoria. Leffan aikana pääseekin naureskelemaan, vähintään hymähtelemään positiiviseen sävyyn useampaan otteeseen. Hymy leviää jatkuvasti huulille. Vastapainona on yllättävänkin toimivaa jännitystä. Kokkihahmo voi olla hurja tapaus perheen pienimmille, mutta kohtaaminen haikaroiden kanssa on onnistuneen jännittävä myös aikuiskatsojille. Seasta löytyy oivia teemoja muun muassa oman mukavuusalueen ulkopuolelle lähtemisestä, uusien asioiden kokeilusta, sekä lastenleffalle perinteikkäästi perheen merkityksestä.

Visuaalisesti Muuttomatka on tietty varsinaista silmäkarkkia. Se on todella upeasti animoitu, ihanan värikäs ja tarkan yksityiskohtainen. Kun sorsat lähtevät lentoon esittelyjen jälkeen, on maisemaotoksista tehty niin näyttäviä, että katsoja voi kyllä tuntea pitkään pelkällä yhdellä lammella asustaneiden sorsien ihmetyksen. Sorsat ja muut eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, mutta kokin visuaalinen ilme oli mielestäni töksähtävä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Powellin musiikit säestävät seikkailua mainiosti.

Ennen Muuttomatkaa elokuvateattereissa esitetään hilpeä lyhytelokuva Kuutamolla (Mooned), joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Itse ilkimys -elokuva (Despicable Me - 2010) päättyi ja selventää, mitä pahalle Vektorille kävi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Migration, 2023, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Pieni merenneito (The Little Mermaid - 2023)

PIENI MERENNEITO

THE LITTLE MERMAID

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: Halle Bailey, Jonah Hauer-King, Daveed Diggs, Awkwafina, Jacob Tremblay, Javier Bardem, Melissa McCarthy, Noma Dumezweni, Ark Malik ja Jessica Alexander

Genre: seikkailu, romantiikka, musikaali

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

The Little Mermaid, eli suomalaisittain Pieni merenneito on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioklassikosta Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), joka puolestaan perustuu Hans Christian Andersenin samannimiseen satuun (Den lille havfrue) vuodelta 1837. 2010-luvulla Disney-yhtiö ryhtyi työstämään näyteltyjä versioita useista animaatioelokuvistaan ja vuonna 2016 studio ilmoitti tekevänsä näytellyn Pienen merenneidon. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä keväällä 2020, mutta alkaneen koronaviruspandemian takia kuvauksia jouduttiin viivästyttämään. Kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2021 ja nyt uusi Pieni merenneito on saanut ensi-iltansa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta en ole pahemmin piitannut Disneyn näytellyistä uudelleenfilmatisoinneista, enkä siis innostunut, kun kuulin uuden Pieni merenneito -elokuvan olevan tulossa. Elokuvan trailerit ja uutiset leffan monista muutoksista eivät voittaneet minua puolelleen ja kävinkin katsomassa uuden Pienen merenneidon skeptisin ennakko-odotuksin sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Ihmisten maailmasta intoileva merenneito Ariel haaveilee olevansa ihminen, erityisesti pelastettuaan ihmisprinssi Erikin eräänä yönä myrskyn kourista. Arielin katala täti, noita Ursula päättää hyödyntää naiivia merenneitoa kaapatakseen vallan Arielin isältä, merten kuningas Tritonilta.

Pääroolissa pienenä merenneitona, eli Arielina nähdään Halle Bailey, jonka roolitus on herättänyt paljon mielipiteitä puolesta ja vastaan siitä lähtien, kun hänen valinnastaan ilmoitettiin muutama vuosi sitten. Sosiaalisen median kommenttikenttien keskustelut tummaihoisen näyttelijän roolittamisesta valkoisena tutun hahmon osaan ovat äityneet usein varsin ilkeämielisiksi. Myönnän olleeni skeptinen etukäteen, mutta päätin kuitenkin antaa itselleni tuntemattomalle Baileylle mahdollisuuden. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy todeta, että Bailey on yllättävänkin hyvä valinta rooliin ja hänellä voi olla edessään lupaava ura Hollywoodissa. Bailey tulkitsee mainiosti Arielin sinisilmäisyyttä ja hänen katseestaan paistaa hahmolle ominainen haaveilu ja kaipaus. Ennen kaikkea Bailey omaa voimakkaan lauluäänen, enkä ihmettele, jos katsojan iho nousee kananlihalle, kun hän pääsee vauhtiin Part of Your World -kappaleen loppupäässä. Hahmona Arielia on hieman muutettu modernimpaan suuntaan. Tässä elokuvassa hänen motiivinaan ei niinkään toimi joku mies, vaan hänen haaveidensa toteuttaminen ja itsensä löytäminen. Arielissa minua jäi lähinnä harmittamaan hahmolle ominaisten punaisten hiusten uupuminen lähes kokonaan.

     Lukuun ottamatta kokki Louisia, tutut hahmot Disneyn Pieni merenneito -animaatiosta ovat mukana myös näytellyssä sovituksessa. Javier Bardem nähdään Arielin tiukkana isänä, eli merten kuninkaana Tritonina, kun taas pahaa, vallanahnetta Ursula-noitaa (josta on tässä leffassa tehty Tritonin sisko, eli Arielin täti) esittää Melissa McCarthy. Ihmisprinssi Erikiä näyttelee aika pienelle huomiolle jäänyt Jonah Hauer-King, kun taas Jacob Tremblay, Daveed Diggs ja Awkwafina kuullaan Arielin eläinkavereina, Pärsky-kalana, Sebastian-rapuna ja Loiske-lokkina (alkuperäiselokuvassa Joonas-lokki). Uutena hahmona taas esitellään prinssi Erikin äitipuoli, kuningatar Selina (Noma Dumezweni). Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan ailahtelevasti. Hieman hukassa oleva Bardem jää alikäytetyksi, eikä Hauer-King oikein vakuuta, mutta McCarthy taas yllättää positiivisesti katalana noita-akkana. Pärsky jää harmillisen vähälle huomiolle, enkä piitannut hahmon uudesta, haaleasta värityksestä. Sebastian on leffan hauskinta antia, kun taas kovaääninen Awkwafina tekee Loiskeesta hieman ärsyttävän.

Uusi Pieni merenneito on varsin ailahteleva paketti, mutta silti täytyy todeta, että olin positiivisesti yllättynyt, odotettuani elokuvan suunnilleen möyrivän pohjamudissa. Elokuvasta löytyy omat onnistumisensa, mutta myös selvät heikkoutensa, jotka estävät sitä nousemasta potentiaaliinsa. Leffa lähtee hieman takkuillen käyntiin, mutta alkaa hiljalleen voittamaan katsojaa puolelleen. Toisinaan elokuva viihdyttää mukavasti, välillä se taas saa katselemaan kelloa. Rytmitys on hieman ontuva ja jostain kumman syystä kahteen tuntiin ja varttiin venytetty leffa (kestoa on siis lähes tunti enemmän kuin alkuperäisessä animaatiossa) kaipaisi tiivistämistä. Jotkut turhat lisäykset olisi voitu heittää menemään, kun taas jotkut animaatiosta tutut jutut kiidetään nopeasti pois alta ja ne kaipaisivat enemmän aikaa. Ihmismaailman tutkitaan pidemmän kaavan kautta, mutta sitten taas lopputaistelu Ursulaa vastaan hoidetaan kaiken jälkeen oudon vauhdikkaasti.

Suuri osa Disneyn animaatioklassikoiden uudelleenfilmatisoinneista ovat tuntuneet sieluttomilta ja turhauttavilta rahastuksilta, jotka on tehty hutiloiden, nostalgiannälkäisten fanien lompakonsisältöjä himoiten. Pienestä merenneidosta löytyy onneksi sydäntä ja sielua, ja on selvää, että siihen on panostettu astetta enemmän. Osa kohtauksista tuntuu siltä, että ne ovat mukana vain, koska ne ovat vanhassa leffassa, mutta päällisin puolin leffaa on selvästi ollut tekemässä tyyppejä, jotka eivät ole mukana vain rahan takia. Yllätyksekseni tekijät ovat päättäneet tehdä elokuvasta jopa aika synkän, eikä se sovi perheen pienimmille Disney-faneille. Pienelle merenneidolle on Suomessa pistetty K12-ikäraja ja paikoin ihan syystä, sillä esimerkiksi alkupään kohtaaminen hain kanssa voi olla jännittävä aikuiskatsojallekin. Filmi on myös paikoin visuaalisesti pimeä ja etenkin Tritonin valtakunnasta on tehty kummallisen ankea ja kolkko paikka, animaatiosta tutun loisteliaan palatsin sijaan. Synkkyyden vastapainona toimii toki aimo annos komediaa, niin hassua sanailua kuin fyysistä kohellusta, sekä tietty romantiikkaa.

Animaatioklassikon tapaan myös uusi Pieni merenneito on musikaali. Arielin siskojen laulama Daughters of Triton ja kokki Louisin Les Poissons on poistettu tästä versiosta, mutta muut tutut kappaleet ovat mukana. Useaan otteeseen kuultavassa Part of Your Worldissa Bailey tosiaan esittelee äänilahjojaan ja Ursulan Poor Unfortunate Souls -biisissä McCarthykin näyttää osaavansa laulaa. Yhä vain isommaksi ja värikkäämmäksi paisuva Under the Sea on elokuvan huippuhetki ja pienesti muovattu Kiss the Girl esitetään ihan söpösti. Mukana on myös uusia lauluja, jotka eivät kuitenkaan oikein vakuuta. Prinssi Erikin laulama Wild Uncharted Waters on aika unohdettava ja ihmismaailmaan päästessä kuultava For the First Time tuntuu tarpeettomalta. Elokuvan pohjanoteeraus on kuitenkin Loiske-lokin räppäämä Scuttlebutt, josta oikein huokuu, että uusista biiseistä vastaa alkuperäisleffan biisintekijä Alan Menkenin sijaan Disneyn uusi vakiomusisoija Lin-Manuel Miranda.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, jolle musikaalit ja merenneidot eivät ole mikään uusi juttu, olihan hän tehnyt aiemmin parhaan elokuvan Oscar-voittajan Chicago (2002), sekä Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä -seikkailun (Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides - 2011). Tässä Marshallin työ on epätasaista. Joissain jutuissa hän onnistuu ja toisissa taas kompastelee. David Mageen laatima käsikirjoitus on turhan pitkäksi venähtänyt ja kaipaisi tiivistämistä. Teemat luonnonsuojelusta jäävät hieman löyhiksi, minkä lisäksi tärkeänä juonikuviona toimiva Arielin äänenmenetys on hieman kömpelösti rustattu mukaan. Leffa on kuvattu hyvin ja ihmismaailman lavasteet ovat hienot. Asut jättävät kuitenkin välillä hieman toivomisen varaa ja erikoistehosteiden taso heittelee läpi leffan. Välillä merenalainen maailma näyttää hyvältä, toisinaan taas on liian selvää, että näyttelijät ovat huojuneet studiotiloissa taustakankaan edessä, eikä leffa millään onnistu huijaamaan, että he olisivat veden alla. Efektitiimin olisi varmaan kannattanut pyytää neuvoa merenalaisilla tehosteillaan ällistyttäneen Avatar: The Way of Waterin (2022) tekijöiltä. Äänimaailma on passelisti rakennettu ja Alan Menkenin tutut sävelmät ihastuttavat edelleen.

Yhteenveto: Vuoden 2023 Pieni merenneito on epätasainen uudelleenfilmatisointi animaatioklassikosta, josta jää sentään vähän parempi maku suuhun kuin Disneyn useammasta aiemmasta vastaavasta, esimerkiksi täysin ymmärrettävästi suoraan striimipalveluun dumpatuista Pinocchiosta (2022) ja Peter Pan ja Leenasta (Peter Pan & Wendy - 2023). Halle Bailey yllättää positiivisesti Arielina, omaten hahmolle sopivan haaveilevan katseen, naiiviuden ja vaikuttavan lauluäänen. Melissa McCarthy yllättää myös pahana Ursulana, mutta omaksi suosikikseni nousi hauska Sebastian-rapu. Muut näyttelijät eivät kuitenkaan pahemmin vakuuta ja Awkwafina on lähinnä ärsyttävä Loiske-lokkina. Elokuva viihdyttää ajoittain passelisti ja toisinaan se taas laahaa paikoillaan. Kahden tunnin ja vartin kestoon venytetty leffa on aivan liian pitkä. Elokuva on myös oudossa epätasapainossa värikkyytensä ja lapsellisuutensa, sekä synkkyytensä kanssa. Tutut laulut esitetään oivallisesti ja varsinkin Under the Sea riemastuttaa. Sen sijaan uudet biisit tuntuvat tarpeettomilta ja elokuvan huonointa antia on Loiskeen Scuttlebutt-räppi. Visuaalisen ilmeenkin taso vaihtelee läpi leffan. Välillä elokuva näyttää hienolta, toisinaan taas viimeistelemättömältä ja halvalta. Jos olet todella kovasti odottanut uutta Pientä merenneitoa, käy ihmeessä katsomassa se teatterissa. Muuten suosittelen säästämään lippurahanne johonkin muuhun ja odottamaan, että leffa saapuu Disney+ -palveluun. Itselleni uusi Pieni merenneito oli ihan kiva kertakäyttöleffa, jonka pariin tuskin enää palaan. Näitä vastaavia rahastuksia on tulossa vieläkin lisää. Seuraavana on luvassa uudelleenfilmatisointi Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja tekovaiheessa ovat muun muassa myös näytellyt versiot Aristokateista (The Aristocats - 1970), Lilosta ja Stitchistä (Lilo & Stitch - 2002) ja kaikkein turhimpana Vaianasta (Moana - 2016). On yhtiöltä onneksi jotain uuttakin tulossa, nimittäin loppuvuodesta ilmestyvä animaatioelokuva Toive (Wish - 2023), jota odotan paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Little Mermaid, 2023, Walt Disney Pictures, Marc Platt Productions, Lucamar Productions

Arvostelu: Renfield (2023)

RENFIELD

Ohjaus: Chris McKay

Pääosissa: Nicholas Hoult, Awkwafina, Nicolas Cage, Ben Schwartz, Shohreh Aghdashloo, Adrian Martinez, Brandon Scott Jones ja James Moses Black

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Renfield pohjautuu Bram Stokerin klassikkokirjaan Dracula (1897). 2010-luvun alussa Universal Pictures ryhtyi työstämään elokuvauniversumia ikonisten monstereiden, kuten kreivi Draculan ja Frankensteinin hirviön pohjalta, mutta molemmat universumin käynnistysyritykset, Dracula Untold (2014) ja The Mummy (2017) saivat nuivan vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta. Studiolla ryhdyttiinkin pohtimaan suunnitelmia uudelleen. Robert Kirkman kynäili tarinan Draculan palvelijasta Renfieldistä ja sai Universalin innostumaan. Alun perin ohjaajaksi palkattiin Dexter Fletcher, mutta muiden kiireiden takia hän joutui jättämään projektin ja tilalle valittiin Chris McKay. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Renfield saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin, että olisi tulossa elokuva, jossa Nicolas Cage näyttelisi kreivi Draculaa. Elokuvan traileri vaikutti lupaavalta ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Renfieldin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vampyyrikreivi Draculan palvelijan, Renfieldin tehtävänä on tuoda uhreja pimeyden herralleen. Vuosikymmeniä hommaa hoitanut Renfield alkaa kuitenkin uhmata Draculaa, kun hän löytää toksisissa ihmissuhteissa kamppailevien tukiryhmän ja tapaa New Orleansin korruptiota vastustavan poliisin.

Nicholas Hoult näyttelee eläviin kuolleisiin liittyvää hahmoa, jolla on R-kirjaimella alkava nimi. Hahmo on vuosia tottunut elämään tietyllä tavalla, johon liittyy viattomien ihmisten joutuminen ruokalistalle. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hahmo tapaa toiminnallisen naisen, joka näyttää, että R voisikin muuttaa tapansa ja vastustaa pahoja voimia. Samalla hahmo alkaa löytämään kadottamaansa ihmisyyttä. Jos tämä kuulostaa tutulta, olet luultavasti nähnyt Houltin tähdittämän romanttisen zombikomedian Warm Bodies (2013). Tällä kertaa Hoult ei tosin esitä zombia, vaan Renfieldiä, vampyyreistä mahtavimman kirottua palvelijaa, jonka tehtävänä on suojella ja ruokkia mestariaan. Hoult on mainio osassaan, esittäen hyvin hahmonsa monimutkikkaat tuntemuksensa pomoaan ja tehtäväänsä kohtaan. Elokuvan vetonaula on kuitenkin totta kai Nicolas Cage itse vampyyrikreivi Draculan roolissa. Cage hoitaa hommansa juuri niin kuin Cagen voi kuvitella esittävän Draculaa. Hän on riemastuttavan teatraalinen, eläytyen täysillä yhden elokuva- ja kirjallisuushistorian ikonisimman pahishahmon osaan. Kyseessä on muuten Cagen ja Houltin toinen yhteistyöelokuva, kaksikon näyteltyä isää ja poikaa elokuvassa Säämies (The Weather Man - 2005).

     Elokuvassa nähdään myös Awkwafina poliisi Rebecca Quincynä, Adrian Martinez tämän työparina Marcosina, James Moses Black heidän päällikkönään Browningina, Brandon Scott Jones myrkyllisissä ihmissuhteissa olevien tukiryhmän vetäjänä Markina, Shohreh Aghdashloo rikollisjengin johtajana Ellana ja Ben Schwartz tämän huligaanipoikana Teddynä. Awkwafina toimii mainiosti roolissaan ja Aghdashloo istuu rikollispomoksi, joskin hänen hahmonsa jää hieman yksiulotteisen tylsäksi. Schwartz taas on hieman rasittava ja yliampuva ylimielisen Teddyn osassa.

Nicolas Cage on tosiaan aivan mahtavassa vedossa kreivi Draculana ja Nicholas Hoult istuu hyvin rooliinsa vampyyrin palvelijaksi, joka yrittää päästä eroon narsistisesta pomostaan. Lähtökohdiltaan tästä konseptista voisi saada aikaan loistoleffan, mutta harmillisesti Renfield osoittautui itselleni pieneksi pettymykseksi. Se on tällaisenaankin kelpo elokuva, jossa on muutamia huippuhetkiä, mutta joka jätti silti minulle vahvan tunteen, että tästä olisi voinut tehdä paljon paremmankin. En piitannut lähes ollenkaan elokuvaan pusketusta rikollisjengikuviosta, vaan se tuntui jotenkin todella kummalliselta ja väkinäiseltä kaiken keskellä.

Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia ja vaikka se onkin oikein passeli pituus tällaiselle kauhukomedialle, niin iso osa leffan kestosta käytetään juuri tähän tylsempään rikollisjengikuvioon, että se syö useita potentiaalisesti todella mehukkaita kohtauksia Renfieldin ja Draculan välillä. Elokuva onkin selvästi parhaimmillaan, kun Nicolas ja Nicholas ovat kohtauksessa ihan vain kahdestaan. Hahmojen välinen outo dynamiikka nostaa hymyn väkisinkin katsojan huulille. On myös huvittavaa seurata, kun Renfield yrittää tukiryhmässä selittää ongelmaansa, ilman että paljastaa, mitä hänen pomonsa todellisuudessa tekee. Renfield ja Quincy ovat myös kiinnostava kaksikko ja sen sijaan, että katsoja seuraa heidän yrityksiään kaataa jotain rikollisorganisaatiota, olisi paljon kiinnostavampaa katsoa ihan vain sitä, kun he yrittävät keksiä keinon saada Draculan hengiltä. Jo tällaisenaan Renfield on mainion vekkuli leffa, joka tarjoaa hupaisia hetkiä, sekä hassun piirrosmaisiksi muuttuvia toimintajaksoja, joissa ihmisiä revitään riekaleiksi ja naurettavan keskeneräistä digiverta roiskitaan litrakaupalla.

Mutkien kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi Chris McKay, joka oli aiemmin tehnyt aivan mahtavan animaation Lego Batman Elokuva (The Lego Batman Movie - 2017) ja hieman keskinkertaiseksi jääneen scifitoimintarainan Taistelu huomisesta (The Tomorrow War - 2021). Renfieldissä McKay näyttää jälleen osaavansa, mutta hänen ongelmakseen koituu Ryan Ridleyn epätasainen käsikirjoitus. Elokuva on taitavasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja Draculan maskeeraukset ovat etenkin elokuvan alkupäässä erinomaiset. Leffan erikoistehosteista kuitenkin korostuu pieni budjetti. Visuaalisesti parasta on elokuvan nopea kertaus Renfieldin ja Draculan ensikohtaamisesta, jossa on upeasti onnistuttu toistamaan Bela Lugosin kauhuklassikko Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula - 1931) ilmettä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu Marco Beltramin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Renfield on kelpo kauhukomedia, jossa olisi kuitenkin ainekset paljon parempaankin leffaan. Ideana elokuva kreivi Draculan palvelijasta, joka haluaa eroon pomostaan, on vekkuli, mutta jostain syystä tekijät keskittyvät mieluummin tylsempään juonikuvioon New Orleansin korruptiosta ja sen vastustamisesta. Parhaimmillaan elokuva on Renfieldin ja Draculan kahdenkeskeisissä kohtauksissa, minkä lisäksi toimintakohtaukset ovat hilpeitä yliampuvuudessaan ja naurettavan kököissä veritehosteissaan. Nicholas Hoult on mainio nimikkoroolissa Renfieldinä ja Awkwafinakin toimii passelisti poliisin osassa. Nicolas Cage on tietty huippuvedossa itse vampyyrikreivi Draculana, herkutellen kunnolla roolissaan. Paremman käsikirjoituksen kanssa tästä olisi voinut saada aikaan suorastaan mahtavan elokuvan, mutta jo tällaisenaan Renfield on viihdyttävä ja kelvollinen hömppä. Jos haluat nähdä Cagen Draculana, katso ihmeessä tämä leffa, vaikka Cagen ympärille jääkin kaipaamaan parempaa kokonaisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Renfield, 2023, Universal Pictures, Skybound Entertainment

Arvostelu: Hurja jengi (The Bad Guys - 2022)

HURJA JENGI

THE BAD GUYS

Ohjaus: Pierre Perifel

Pääosissa: Sam Rockwell, Marc Maron, Craig Robinson, Awkwafina, Anthony Ramos, Richard Ayoade, Zazie Beetz, Alex Borstein ja Lilly Singh

Genre: animaatio, komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

The Bad Guys, eli suomalaisittain Hurja jengi perustuu Aaron Blabeyn samannimiseen kirjasarjaan (2015-). Pian ensimmäisten kirjojen ilmestyttyä useampi studio alkoi kilpailla kirjojen elokuvaoikeuksien saamisesta ja lopulta DreamWorks nappasi ne itselleen. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Hurja jengi on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Blabeyn kirjat eivät ole tuttuja, mutta odotin silti elokuvaa positiivisin mielin - tosin lähinnä siksi, että halusin pitkästä aikaa katsoa DreamWorksilta leffan, joka ei ollut jatkoa jollekin studion aiemmalle teokselle, kuten studion neljä viimeisintä elokuvaa, Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020), Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021) ja The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business - 2021) ovat olleet. Kävinkin katsomassa Hurjan jengin heti ensi-iltapäivän ensimmäisessä näytöksessä yhdessä Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kanssa.

Hurjaksi jengiksi kutsuttu rosvoviisikko on vastuussa kaupungin suurimmista ryöstöistä ja huijauksista. Kun professori Marmeladi on saamassa arvostetun Kultaisen delfiinin hyväntekijäpalkinnon, Hurja jengi päättää varastaa pystin isoimpana keikkanaan ikinä.

Rikollisia puuhia tekevään Hurjaan jengiin kuuluvat mestaritaskuvaras herra Susi (äänenä Sam Rockwell), paikkoihin helposti luikerteleva herra Käärme (Marc Maron), naamioituja herra Hai (Craig Robinson), tekniikkavelho neiti Tarantella (Awkwafina) ja äkkipikainen herra Piraija (Anthony Ramos). Hahmot ovat veikeät rosvot, jotka toimivat hyvin niin yksilöinä kuin tiiminä. Persoonat ovat onnistuneen erilaiset ja siten hahmot tukevat toisiaan ja heidän keskusteluistaan on saatu hilpeitä. Viisikon kemiat osuvat yhteen ja Hurjan jengin katalia tekoja ryhtyy seuraamaan mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat kettukuvernööri Diane (Zazie Beetz), hyvää tekevä marsuprofessori Marmeladi (Richard Ayoade), sekä poliisipäällikkö Luggins (Alex Borstein) ja uutisreportteri Tiffany (Lilly Singh), joista kaksi jälkimmäistä ovat ihmisiä, eivätkä puhuvia eläimiä. Onkin hieman hassua, että vain Hurjan jengin rosvoviisikko, kuvernööri ja professori ovat eläimiä, mutta kaikki muut leffan hahmot ovat ihmisiä. On mukana eräs kissa, mutta se vaikuttaisi olevan ihan tavallinen maukuja. Ihmisten kieltä puhuvia ja ihmisten vaatteisiin pukeutuvia eläimiä ei kummastella lainkaan leffassa. Noh, ihmisiä taikka eläimiä, myös sivuhahmotkin toimivat oivallisesti. Hurjaa jengiä vuosi jahdannut poliisipäällikkö on varsinkin lystikäs tapaus.

Neljän peräkkäisen jatko-osan jälkeen DreamWorks on tosiaan vihdoin palannut uusien projektien pariin - tosin ei hätää ykkösosien kammoksujat, Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (Puss in Boots: The Last Wish - 2022) on tulossa loppuvuodesta! Hurja jengi on oikein mainio lisäys studion filmografiaan ja yksi studion parhaista teoksista viimeisen kymmenen vuoden aikana. Elokuva nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa aikuiskatsojiakin kosiskelevalla, hieman Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta -filmin (Pulp Fiction - 1994) alkua muistuttavalla kohtauksella ja viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Tarina tarjoaa toimivia käänteitä, joista kaikenikäiset voivat nauttia - joskin elokuvan ison twistin moni aikuiskatsoja arvaa varmaan jo leffan alkupäässä.

Hurja jengi tarjoaa tietty kosolti hauskoja hetkiä ja vitsejä. Naamioitumisen mestari herra Hai oli itselleni kenties koko joukon koomisin tapaus, mutta itse kukin rosvoviisikosta pääsee jossain kohtaa nauttimaan parrasvaloista huumorin saralla. Vauhtia ja vaaratilanteitakaan ei puutu ja perheen pienimmille katsojille erityisesti loppuhuipennus voi olla varsin jännittävää seurattavaa. Ryöstökohtaukset taas pitävät sopivan tiukasti ihan jokaisesta kiinni, saaden jännittämään, onnistuvatko rosvot operaatiossaan. Ja vaikka päähenkilöt ovatkin roistoja, vanhempien ei tarvitse huolestua, sillä elokuvassa kyllä tulee useamminkin selväksi, ettei rikollisuus kannata.

Elokuva on visuaalisesti todella tyylikkään näköinen. Se on tietokoneanimoitu, mutta kolmiulotteista animaatiota on tehostettu yksityiskohdilla, jotka näyttävät päälle käsin piirretyiltä, mikä luo leffalle veikeän ilmeen. Hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Elokuva on miellyttävän värikäs ja siinä hyödynnetään valaisua ja varjoja onnistuneesti. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu Daniel Pembertonin musiikkeja myöten, joskin lopulta jäi ihmetyttämään, että englanninkielisestä nimestä huolimatta Billie Eilishin bad guy -kappaletta ei ole hoksattu käyttämään leffassa. Ensikertalaisohjaaja Pierre Perifelin työ on energistä ja Etan Cohenin työstämä käsikirjoitus on oivallinen, joskin ei niin oivaltava kuin Cohen taitaa luulla.

Yhteenveto: Hurja jengi on mainio animaatiokomedia, jonka parissa kaikenikäiset voivat viihtyä. Ryöstötarina nappaa heti alussa hyvin mukaansa ja hauskuuttaa loppuun asti. Rosvot, herrat Susi, Käärme, Hai ja Piraija, sekä neiti Tarantella muodostavat veikeän viisikon, jonka puolesta jännittää, onnistuvatko he tavoitteissaan. Leffan opetuksena kuitenkin toki on, ettei rikos kannata. Tarina toimii varsin passelisti ja voi yllättää perheen pienemmät katsojat, mutta aikuiset luultavasti hoksaavat käänteet hyvissä ajoin etukäteen. Huumoria on vähän jokaiseen makuun ja elokuvan aikana saa naureskella useaan otteeseen. Itselleni pientä lisähupia tuotti pahasti araknofobisen ystäväni kiemurtelu penkissään lähes aina, kun neiti Tarantella oli ruudulla. Visuaalisesti filmi on tyylikäs, yhdistellessään hieman käsin piirrettyä jälkeä kolmiulotteiseen tietokoneanimaatioon. Jos haluat nähdä koko perheelle sopivan animaatioleffan ja olet toivonut viimeiset pari vuotta DreamWorksilta jotain uutta jatko-osien sijaan, Hurja jengi on tehty sinulle. Vaikka juuri kritisoinkin studion jatko-osien tulvaa, täytyy myöntää, ettei minua haittaisi, jos Hurja jengi saisi joku päivä jatkoa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bad Guys, 2022, DreamWorks Animation, Universal Pictures

Arvostelu: Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings (2021)

SHANG-CHI AND THE LEGEND OF THE TEN RINGS

Ohjaus: Destin Daniel Cretton

Pääosissa: Simu Liu, Awkwafina, Meng'er Zhang, Tony Leung, Florian Munteanu, Fala Chen, Michelle Yeoh, Benedict Wong, Ronny Chieng ja Ben Kingsley

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on Marvelin elokuvauniversumin 25. elokuva ja se perustuu vuonna 1973 luotuun Marvelin sarjakuvahahmoon. Sarjakuvien pohjalta suunniteltiin jo 1980-luvulla elokuvasovitusta, johon kaavailtiin tähdeksi Brandon Leetä, mutta nämä ideat eivät toteutuneet. Vuonna 2003 DreamWorks Pictures työsti hahmosta leffaa, joka kulki nimellä "The Hands of Shang-Chi". Ohjaajaksi ehdittiin valita Stephen Norrington ja käsikirjoittajaksi Bruce C. McKenna, mutta projekti kaatui ja hahmon oikeudet siirtyivät Marvel Studiosin omistukseen. 2010-luvun alussa Marvelilla alettiin pohtia elokuvaa hahmosta ja vuonna 2018 sen tuotanto käynnistyi kunnolla. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2020, mutta jo seuraavassa kuussa ne täytyi keskeyttää alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas elokuussa, mutta tämä johti elokuvan julkaisun lykkääntymiseen jopa pariinkin otteeseen. Nyt Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on kuitenkin vihdoin saatu valmiiksi ja elokuva saapuu viimein elokuvateattereihin. Itselleni Shang-Chi ei ollut ollenkaan tuttu hahmo entuudestaan, joten en alkanut erityisemmin odottaa filmin näkemistä, kun siitä ilmoitettiin. Elokuvan trailerit eivät myöskään tehneet kummoista vaikutusta, joten tämän vuoden Marvel-leffojen ja -sarjojen joukossa elokuva ei kuulunut eniten odottamieni joukkoon. Ensi-illan lähestyessä aloin kuitenkin kiinnostua leffasta enemmän, lähinnä sen takia, että kyseessä on kaksi ja puoli vuotta sitten ilmestyneen Captain Marvelin (2019) jälkeen ensimmäinen Marvel-tuotanto, joka kertoisi uudesta sankarista, eikä elokuvauniversumissa jo useasti esiintyneistä hahmoista, kuten elokuvat Avengers: Endgame (2019), Spider-Man: Far From Home (2019) ja Black Widow (2021), sekä televisiosarjat WandaVision (2021), The Falcon and the Winter Soldier (2021) ja Loki (2021-). Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Shang-Chi joutuu kohtaamaan pakenemansa menneisyyden, kun hänen julman isänsä johtama Ten Rings -organisaatio lähtee jahtaamaan häntä.

Itselleni entuudestaan tuntematon näyttelijä Simu Liu nähdään uransa tähän asti isoimmassa roolissa Shang-Chinä, menneisyytensä haamuja pakenevana nuorena miehenä. Liu onnistuu vaikuttavasti hyppäämään Marvelin uuden sukupolven supersankarin saappaisiin ja tekee Shang-Chistä nopeasti hahmon, jonka uusia seikkailuja odottaa innolla näkevänsä. Liu on erittäin pidettävä roolissaan, tasapainotellen hyvin Marvel-sankarin vaatiman vakavuuden ja huumorin välillä. Erityisen vaikuttavaa aiemmin stunt-hommia tehneessä Liussa on, että hän todella pistää itseään likoon toimintakohtausten aikana. Hahmona Shang-Chi on kiinnostava, erityisesti kun hänen taustojaan ryhdytään vähitellen selvittämään elokuvan edetessä.

     Vastaansa Shang-Chi saa oman isänsä, aiemminkin Marvelin elokuvissa nähtyä Ten Rings -organisaatiota johtavan Wenwun, eli Mandariinin, jota näyttelee hongkongilainen toimintastara Tony Leung. Karismaattinen Leung on nappivalinta pahisrooliin ja parasta on, että Wenwusta on onnistuttu kirjoittamaan hyvä hahmo, jonka motiiveja pystyy jopa ymmärtämään. Lisäksi Wenwun hallussa olevia kymmentä rengasta hyödynnetään todella iskevin tavoin taisteluissa.

Elokuvassa nähdään myös mm. Awkwafina Shang-Chin kaverina Katyna, Meng'er Zhang Shang-Chin siskona Xialingina, Fala Chen Shang-Chin äitinä, sekä Michelle Yeoh tämän siskona. Kaikin puolin näyttelijät ovat hyvin valittuja. Yeohista löytyy oikeaa arvokkuutta osaansa, kun taas Chenissä on äidillistä pehmeyttä. Zhang säväyttää toimintakohtauksissa ja Awkwafina toimii yllättävänkin hyvänä komediallisena kaverihahmona.

Luultavasti juuri siksi, ettei minulla ollut erityisempiä odotuksia elokuvaa kohtaan, Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings pääsi yllättämään minut oikein toden teolla. Sen lisäksi, että elokuva onnistuu esittelemään uuden mainion sankarin, se myös tarjoaa täysin uudenlaisen maailman Marvelin alati laajenevassa elokuvauniversumissa. Filmi ammentaa paljon itämaisesta kulttuurista ja legendoista, kuljettaen katsojan täysin uudenlaiselle superseikkailulle. Tuttuun Marvelin tyyliin leffasta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu. Toimintaa on runsaasti ja on kyllä pakko kehua, että elokuva tarjoaa joitain Marvelin tyylikkäimmistä tappeluista ikinä. Turpaanvedot ovat todella komeaa katseltavaa ja suuni loksahti kerran jos toisenkin auki, kun seurasin, miten näyttelijät liikkuvat upeiden koreografioiden saattelemina ja kuinka stunt-työtä oikein ihastellaan pitkillä laajakuvilla. Kamppailulajeja hyödyntävät taistelut ovat äärimmäisen mukaansatempaavia ja jännittäviä. Korkean paikan kammoisille yksi pilvenpiirtäjän rakennustelineillä tapahtuva tappelu voi olla suorastaan piinaava.

Elokuvan tarjoama tarina pitää myös hyvin mukanaan, sillä Shang-Chin perheen sisäiset vaikeudet ovat onnistuneesti rakennettuja. Kun sankarin ja hänen pahisisänsä välille saadaan muodostettua kunnollinen konflikti, ovat välienselvittelyt entistä mielenkiintoisempaa ja jännittävämpää puuhaa. Draama on yllättävänkin toimivaa ja paikoitellen aika herkkääkin. Marvelin perinteitä kunnioittaen mukana on toki huumoria sopivassa määrin keventämässä tilanteita. Elokuvan aikana saa muutamaan otteeseen nauraa ihan ääneen. Eräs bussitaistelu on tyylikkyyden ja jännittävyyden lisäksi myös varsin hilpeä.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings ei kuitenkaan ole ongelmaton teos. Vaikka perhedraama onkin hyvin rakennettu, siihen jämähdetään junnaamaan liiankin pitkäksi aikaa filmin toisella puoliskolla. Elokuvan ensimmäinen puolikas on vauhdikas ja riemastuttava, mutta toisella puolikkaalla leffa lipsuu ja menettää otettaan hieman. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu toisen puoliskon jatkuva tarve selittää katsojalle uusia asioita hahmojen menneisyydestä. Kun elokuva pistää pyörimään jo kolmannen pitkän takauman peräkkäin, katsoja alkaa pohtimaan, että milloinkohan juoni lähtee taas kulkemaan eteenpäin? Lisäksi elokuvan loppuhuipennus oli itselleni pienoinen pettymys leffassa aiemmin nähtyjen, päheiden käsirysyjen jälkeen. Efektirymistelyn keskeltä löytyy omat huippuhetkensä, mutta filmin pienimuotoisemmat tappelut tekivät itseeni paljon isomman vaikutuksen.

Elokuvan on ohjannut Destin Daniel Cretton, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. parin vuoden takainen koskettava lakidraama Just Mercy (2019). Crettonin työ pienimuotoisempien draamojen parissa auttaa häntä työstämään taistelujen keskelle sydämellisen, henkilövetoisen kertomuksen. Hänen, Dave Callahamin ja Andrew Lanhamin työstämä käsikirjoitus tarvitsisi toisen puoliskon aikana hiomista ja tiivistämistä, mutta jo tällaisena homma toimii oikein hyvin. Shang-Chi and the Legend of the Rings on tyylikkäästi kuvattu ja on hienoa, ettei toimintakohtauksia ole silputtu leikkauksessa, vaan stuntit päästään näkemään koko komeudessaan. Lavasteita, valaisua, asuja ja maskeerauksia myöten puitteet ovat kunnossa, mutta erikoistehosteet näyttävät välillä viimeistelemättömiltä. Mukana on monia vakuuttavia efektejä, mutta osaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että Marvelin pitäisi vuonna 2021 pystytä tarjoamaan parempaa. Äänimaailma sen sijaan on voimakas ja Joel P. Westin säveltämät musiikit erittäin hyvät. Westin työstä löytyy itämaisten seesteisten melodioiden vaikutteita, kuten myös modernimpaa, sähäkkää tykitystä toimintakohtausten aikana.

Yhteenveto: Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on erittäin hyvä lisäys Marvelin kaiken aikaa kasvavaan elokuvauniversumiin, tarjoten uuden mahtavan sankarihahmon, jonka matkaa seurata. Simu Liu on nappivalinta päärooliin Shang-Chiksi ja innolla odotan, mitä ovia lupaavalle näyttelijälle elokuvan myötä aukeaa. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin Tony Leungista Awkwafinaan. Shang-Chin perheen sisäinen konflikti on yllättävänkin onnistuneesti rakennettu, mikä saa katsojan välittämään enemmän kaikesta ruudulla tapahtuvasta. Toimintakohtaukset ovat lopun liian isoksi äityvää efektimekastusta lukuun ottamatta hienoja. Leffan tappelut eivät ole vain Marvel-elokuvien parhaimmistoa, vaan myös muiden viime vuosien Hollywood-teosten. Huumoria on tietty ripoteltu passelisti sekaan. Elokuvan ongelmaksi koituu kuitenkin tarinan jämähtäminen paikoilleen toisen tunnin aikana. Pitkät selittelyt ja takaumat kaipaisivat tiivistämistä. Vaikka muuten elokuva on teknisesti taidokkaasti rakennettu, tietokonetehosteet eivät ole vakuuttavimmasta päästä. Heikkouksistaan huolimatta Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on yllättävänkin oivallinen supersankariseikkailu, jonka haluaa nähdä uudestaankin ja jolle katsoisi erittäin mielellään jatkoa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings, 2021, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Fox Studios Australia, 5150 Action

Arvostelu: Raya ja viimeinen lohikäärme (Raya and the Last Dragon - 2021)

RAYA JA VIIMEINEN LOHIKÄÄRME

RAYA AND THE LAST DRAGON

Ohjaus: Don Hall ja Carlos López Estrada

Pääosissa: Kelly Marie Tran, Awkwafina, Gemma Chan, Daniel Dae Kim, Sandra Oh, Benedict Wong, Izaac Wang, Thalia Tran, Ross Butler, Sung Kang ja Alan Tudyk

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 7

Raya and the Last Dragon, eli suomalaisittain Raya ja viimeinen lohikäärme on Disneyn uusi animaatioelokuva. Sen teko lähti liikkeelle nimellä "Dragon Empire" ja sen ohjaajina oli alunperin tarkoitus toimia Paul Briggs ja Dean Wellins, ja käsikirjoittajana Kiel Murray, mutta tuotannon aikana projekti muuttui huomattavasti. Nimi vaihdettiin, uusiksi ohjaajiksi valittiin Don Hall ja Carlos López Estrada ja käsikirjoittajiksi Adele Lim ja Qui Nguyen. Alunperin Raya ja viimeisen lohikäärmeen oli tarkoitus saada ensi-iltansa marraskuussa 2020, mutta koronaepidemian vuoksi sen tuotanto venyi ja sen julkaisua piti siirtää. Nyt elokuva on vihdoin saapumassa teattereihin, jotka ovat auki, sekä Disney+ -suoratoistopalveluun (aluksi lisämaksulla ja kesäkuusta lähtien elokuva kuuluu valikoimaan kaikille). Itse aloin innolla odottamaan elokuvaa, kun näin sen ensimmäisen, tyylikkyyttä ja mystisyyttä uhkuvan julisteen. Erityisesti odotin leffaa, sillä kyseessä oli Disneyn ensimmäinen oma uusi animaatiotarina sitten vuoden 2016 Vaianan (Moana), jonka jälkeen studio on julkaissut vain jatko-osia aiemmille filmeilleen. Olinkin erittäin innoissani, kun huomasin, että elokuva olisi vihdoin ja viimein tulossa nyt maaliskuussa ja etenkin siitä, että pääsisin jopa näkemään sen leffateatterissa. Viimeiseen asti pelkäsin, että jatkuvasti kiristyvät tilaisuusrajoitukset johtaisivat näytöksen perumiseen ja minulla oli yhä hieman epäuskoinen olo, kun istuin alas elokuvasalissa, valot sammuivat ja Raya ja viimeinen lohikäärme alkoi.

Satumaa Kumandran kansan riitaannuttua viiteen, toisilleen vihamieliseen maahan ja ihmisiä kiveksi muuttavien druuni-hirviöiden riehuessa ympäri maata, nuoren Rayan täytyy lähteä etsimään viimeistä lohikäärmettä, Sisua, siinä toivossa, että tämä voisi yhdistää rikkinäisen kansan ja päihittää druunit.

Uusista Tähtien sota -elokuvista (Star Wars - 1977-) tuttu Kelly Marie Tran ääninäyttelee elokuvan nimikkohahmo Rayaa, nuorta naista, joka ottaa tehtäväkseen pelastaa maailman pahoilta druuneilta. Sitä varten hänen täytyy löytää viimeinen lohikäärme Sisu (äänenä veikeä Awkwafina), joka on ollut kadoksissa viimeiset 500 vuotta, sekä yhdistää hajonnut Kumandran kansa. Raya on erinomainen uusi sankarihahmo Disneyn animaatioelokuvien maailmaan ja hänen seikkailuunsa hyppää heti suurella mielenkiinnolla mukaan. Hahmosta on onnistuttu tekemään oivallisen moniulotteinen henkilönä, kuten myös todella sähäkkä taistelijana. Mulanin tavoin Raya ei ole mikään perinteinen Disney-prinsessa, joka odottaa unelmiensa prinssin pelastavan päivän, vaan lähtee itse tekemään urotekoja. Mukanaan Rayalla on aivan fantastinen eläinkaveri, turkiskuoriainen Tuk Tuk (Alan Tudyk), joka on mitä suloisin ja hassuin tapaus.

     Seikkailunsa varrella Raya kohtaa monia erilaisia hahmoja, kuten Hammas-maan prinsessa Namaarin (Gemma Chan) ja tämän äidin, päällikkö Viranan (Sandra Oh), kokkailevan Boun-pojan (Izaac Wang), Ranka-maan suurikokoisen päällikkö Tongin (Benedict Wong), sekä kummallisen vauvan (Thalia Tran) ja tämän apinamaiset ongikaverit. Lisäksi Daniel Dae Kim kuullaan Rayan isänä, Sydän-maan päällikkö Benjana. Hahmogalleria on läpikotaisin mainio ja etenkin outo vauvahahmo tarjoaa hauskoja hetkiä. 

Raya ja viimeisellä lohikäärmeellä kestää jonkin aikaa lähteä kunnolla liikkeelle. Sen alku käytetään oivallisesti (joskin hieman liian pitkästi) esittelemään tätä kuvitteellista Kumandraa, joka on jakautunut viiteen maahan (Sydän, Hammas, Ranka, Kynsi ja Häntä), jotka ovat vuosikaudet olleet riidoissa mystisen lohikäärmekiven herruudesta. Kun tämä alustus on saatu pois alta ja itse seikkailu alkaa, on luvassa Disneyn paras oma animaatioleffa sitten vuoden 2016 upean Zootropolis - eläinten kaupungin (Zootopia). Raya ja viimeinen lohikäärme on todella mukaansatempaava, vangitseva ja vauhdikas fantasiaseikkailu, josta koko perhe voi nauttia täysillä. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja katsoja haluaa kiehtoutuneena nähdä lisää uusia paikkoja Kumandrasta, Rayan matkan edetessä.

Mukana on tietty paljon huumoria ja nauraa saa ihan ääneenkin. Aluksi minulla kesti hieman totutella tiettyihin moderneihin juttuihin vitseissä, sillä ne eivät täysin tuntuneet istuvan fantasia-asetelmaan, mutta pian ne menivät muun ohessa. Elokuva uskaltaa synkentyäkin ja druuni-olennoista on saatu aikaiseksi mainio uhka, joka tarjoaa jännitettä erityisesti lapsikatsojille hurjan luonteensa ja painostavan ulkonäkönsä vuoksi. Toimintakohtaukset ovat yllättävänkin päheitä animaatioleffaksi. Kaikki napakoista miekkataisteluista vauhdikkaisiin takaa-ajoihin ovat erinomaisesti toteutettuja. Tämän lisäksi on myös kiinnostavaa, kuinka elokuva tuo tähän fantasiamaailmaan vaikutteita itämaisista kulttuureista. Erityisesti innostuin siitä, että lohikäärmeet ovat ulkonäöltään sellaisia siivettömiä, pitkulaisia, nelijalkaisia ja taikavoimaisia, millaisina ne monissa Aasian maissa esitetään, eivätkä tyypillisiä tulta syökseviä lentäjiä, joina lohikäärmeet pääasiassa länsimaissa tunnetaan.

Suuren osan ajasta pidin Raya ja viimeistä lohikäärmettä erittäin hyvänä, vaikkakin tarinaltaan aika ennalta-arvattavana elokuvana, mutta vasta kun se alkoi loppupäässä kunnolla vahvistamaan teemojaan, se nousi täysin uudelle tasolle ja sai minut arvostamaan filmiä enemmän. Elokuva käsittelee hienosti ihmisten itsekkyyttä ja kuinka ihmisten tapa taistella toisiaan vastaan tekee heistä sokeita todellisille vaaroille. Yhteistyön ja luottamuksen merkitystä painotetaan selviytymisen voimana. Opetukset ovat tärkeitä niin lapsille kuin aikuisille, joista monet tuppaavat unohtamaan tällaiset jutut. Loppupää elokuvasta myös osoitti, kuinka vahvasti olinkaan kiintynyt näihin hahmoihin, heidän seikkailuunsa ja tämän fantasiamaan kohtaloon, että huomasin finaalissa herkistyväni niin, että meinasi tulla tippa linssiin. Tämä yhdistettynä merkittävään sanomaan, olin lopulta vaikuttunut siitä, mitä elokuvantekijät olivat saaneet aikaan.

Ohjaajakaksikko Don Hall ja Carlos López Estrada tekevät loistotyötä tunnelman kanssa ja pitäessään pakettia kasassa, sekoitellessaan mukaan lapsiystävällistä huumoria ja seikkailua, sekä hieman synkempääkin materiaalia. Käsikirjoittajaduo Qui Nguyen ja Adele Lim taas ovat kynäilleet vahvan tekstin, joka saattaa kulkea juonellisesti tuttuja latuja, mutta tekee sen voimakkain hahmoin. Vaikka mukana onkin yliluonnollinen paha voima, Nguyen ja Lim ovat keskittyneet siihen, että eri ihmisklaanien välinen konflikti on vakuuttava ja uskottava. Siinä on jotain todella vahvaa, että animaatioelokuvassa hahmot taistelevat erilaisten, mutta katsojan vinkkelistä molemmin puolin ymmärrettävien ajatusmaailmojen takia. Pidin myös erittäin paljon siitä, että mukaan ei ole tungettu mitään pakollista rakkauskuviota, vaan ajan hermoilla Rayasta on tehty itsenäinen ja vahva nainen, joka ei miestä kaipaa. Ja kun kyseessä on Disneyn animaatio, niin totta kai Raya ja viimeinen lohikäärme näyttää mielettömän upealta! Taustat ovat täynnä ällistyttäviä yksityiskohtia ja jotkut luontomaisemat näyttävät lähes todellisilta. Valojen ja värien käyttö vain lisää näyttävyyttä. Erinomaista visuaalista ilmettä tukee iskevä äänimaailma, sekä James Newton Howardin säveltämät mahtavat musiikit, jotka vahvistavat viihdyttävän seikkailun tuntua.

Ennen varsinaista elokuvaa teattereissa esitetään lyhytanimaatio Yhdessä (Us Again), joka on todella hurmaava pienteos, jossa iäkäs pariskunta löytää sateen kautta nuoruuden energiaa ja molempien tanssijalka alkaa vipattaa pitkin suurkaupungin katuja. Myös tässä lyhytelokuvassa animaatiojälki on täydellistä. Huikeaa on, että lyhytleffa ehtii vain muutaman minuutin kestossaan ja ilman dialogia kertomaan vahvan tarinan, joka voi liikuttaa yhtä paljon kuin lyhärin jälkeen nähtävä elokuva. Yhdessä-lyhytelokuva saapuu Disney+ -palveluun perjantaina 5. maaliskuuta.

Yhteenveto: Raya ja viimeinen lohikäärme on hieman takkuilevasta alustaan ja paikoitellen ennalta-arvattavasta tarinastaan huolimatta mahtava animaatioseikkailu, joka vain paranee loppua kohti. Seikkailun käynnistyessä leffa nappaa tosissaan mukaansa ja viihdyttää läpi kestonsa. Mukaan mahtuu hauskaa huumoria, jännittäviä vaaratilanteita sekä vauhdikkaita toimintakohtauksia. Onneksi sekaan ei ole väkisin tungettu turhaa romanssia. Loppua kohti filmi alkaa tosissaan syventymään teemoihinsa, mikä vain nostaa elokuvan tasoa entisestään. Teemat esitetään yllättävänkin voimakkaasti, ja kun sen yhdistää siihen, kuinka paljon hahmoista alkaa välittämään, loppuhuipennuksessa voi jopa huomata herkistyvänsä kyyneliin. Raya on loistokas päähenkilö, jonka seikkailuun palaa mielellään uudestaankin. Animaatiojälki on Disneylle tuttuun tapaan aivan fantastisen upeaa. Lopputuloksena on Disneyn paras oma elokuva viiteen vuoteen ja todella toivon, että studio jatkaa samalla linjalla ja tarjoaa tämän tasoisia uusia kertomuksia lisää tulevaisuudessa. Disney on viime vuodet ollut niin keskittynyt vanhojen elokuviensa sieluttomiin uusintafilmatisointeihin ja jatko-osiin, että Raya ja viimeinen lohikäärme on varsinainen piristysruiske. Seuraavaksi tiedossa olisi loppuvuodesta ilmestyvä Encanto (2021), jota odotan nyt erittäin positiivisin mielin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Raya and the Last Dragon, 2021, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios