Arvostelu: The VVitch: A New-England Folktale / The Witch (2015)

THE VVITCH: A NEW-ENGLAND FOLKTALE (2015)

THE WITCH

Ohjaus: Robert Eggers
Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Ralph Ineson, Kate Dickie, Harvey Scrimshaw, Ellie Grainger ja Lucas Dawson
Genre: jännitys, draama
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

The VVitch: A New-England Folktale - eli suomalaisittain yksinkertaistettuna pelkkä The Witch - on kohuttu kauhuelokuva, jota useat kriitikot ylistivät. Kehuista huolimatta elokuva ei koskaan päässyt Suomessa teatterilevitykseen. Se näytettiin kyllä pariin otteeseen teattereissa: aluksi Night Visions -festivaaleilla ja kesällä 2016 yhtenä ainoana päivänä muutamassa Finnkinon teatterissa, mutta muuten suomalaiset joutuivat odottamaan myynti- ja vuokrausmahdollisuutta. Olin jo lähes unohtanut koko elokuvan, kunnes näin Facebookissa mainoksen, että The VVitch: A New-England Folktale on saapunut kauppoihin. Mainoksessa luki, että "vuoden pelottavin kauhuelokuva nyt myynnissä" tai jotain vastaavaa ja tietysti tämä lause herätti mielenkiintoni. Kävinkin vuokraamassa elokuvan ja katsoin sen lämmittelynä tulevaa halloweenia varten.

1600-luvulla perheen Samuel-vauva katoaa ja perhe alkaa epäillä, että sieppaaja olisi viereisessä metsässä asuva noita.

Elokuvan päähahmoksi voi parhaiten mieltää Thomasinin, perheen vanhimman tyttären, jota näyttelee Anya Taylor-Joy. Thomasin alkaa olla jo aikuinen, muttei silti tunnu olevan täysin kypsä vanhempiansa mielestä, mikä ärsyttää häntä. Häntä myös ärsyttää perheen nuoremmat lapset ja kuinka nämä tuntuvat syyllistävän Thomasinia useista asioista. Thomasin on aika hiljainen, mutta hahmoa silti ymmärtää ja Taylor-Joy toimii roolissaan.
     Perheen vanhempina, Williamina ja Katherinena nähdään Ralph Ineson ja Kate Dickie. William yrittää olla hyvä isä lapsilleen ja hieno perheen pää, mutta tuntuu silti olevan enemmän hukassa kuin haluaisi. William purkaa piilevää ärsyyntymistään halkojen hakkaamiseen, eikä mikään ihme, jos vaimona on sellainen nalkuttaja kuin Katherine. Katherine tuntuu valittavan ihan joka asiasta, eikä hänellä ole paljoa positiivista sanottavaa. Ymmärtäähän tuon, ettei kovin positiivinen voi olla, jos oma lapsi katoaa, mutta hänen käytöksensä perhettään kohtaan on aivan kauheaa. Molemmat näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin.
     Perheen vanhin poika Caleb (Harvey Scrimshaw) näkee isänsä kunniakkaana miehenä - tai ainakin pyrkii näkemään hänet sellaisena - ja yrittää olla samanlainen. Hän haluaisi selkeästi itsekin olla perheen pää. Calebin murrosikä on alkamassa ja välillä elokuvasta huomaa, että hänen kiinnostuksensa naisia kohtaan alkaa jo heräillä; esimerkiksi eräänä aamuna hän tuntuu hieman sivusilmällä vilkaisevan nukkuvan isosiskonsa paidan vähän paljastavaa kaula-aukkoa. Scrimshaw on aluksi hyvä roolissaan, mutta jossain kohtaa hänen näyttelemisensä lässähtää aika totaalisesti ja se on enemmänkin myötähäpeällistä katsottavaa. Myötähäpeää lisäävät todella hölmösti kirjoitetut repliikit.
     Perheessä on myös kaksi muutakin lasta; Mercy (Ellie Grainger) ja Jonas (Lucas Dawson), joista ensimmäinen on todella rasittava nulikka ja toisen mukanaolon unohtaa jatkuvasti, sillä Jonas ei tee elokuvassa oikeastaan mitään. Onpahan Mercylla sentään joku leikkikaveri - muukin kuin perheen vuohi, Musta Phillip, joka vaikuttaa todella hämärältä elukalta. Oli hienoa kuulla, että hahmot puhuivat "vanhaa englantia" ja useat lauseet olivat hyvin erilailla rakennettuja kuin ne olisivat nykyään.

Elokuvan alussa perhe karkotetaan kylästä, sillä William-isä on neuvoston mielestä tehnyt vääryyksiä, jolloin perhe muuttaa kauas asumaan metsän laitaan. Siellä alkaa tapahtua kummia: sato ei kasva, eläimet käyttäytyvät oudosti ja eräänä päivänä Samuel-vauva katoaa. Siitä hetkestä alkaen perheen yhteishenki alkaa pahasti kärsiä, eivätkä he kykene enää kunnolla elämään saman katon alla. Osa perheestä uskoo asialla olevan metsässä piileskelevä noita, mutta osa taas ei usko sellaisen olemassaoloon.

Luin jo aiemmin, että kyseessä olisi hidastempoinen elokuva, mutta ajattelin, että sillä tarkoitettiin jännityksen ja kauhun hienovaraista rakennusta. Kyllähän siinä rakennetaan jännitystä, mutta sitten alkavatkin jo lopputekstit. Elokuvasta puuttuu selkeästi se "jokin", mikä tekisi siitä kokonaisen teoksen. Ja onhan se pakko myöntää, että paikoitellen kyseessä on liian hidastempoinen pätkä. Yllätyin positiivisesti siitä, että noita näytetään jo alussa, mutta petyin, sillä sen jälkeen hahmo ei oikeastaan edes esiinny elokuvassa. Kun ensimmäistä kertaa mennään synkkään metsään, niin katsojana alkaa jännittämään, sillä ei tiedä, mitä tuleman pitää. Siinä kohtaa, kun tajuaa, ettei mitään ihmeellistä olekaan tulossa, niin jää lähinnä vain odottelemaan elokuvan päättymistä. Alkupuolella useasti kun jotain on vihdoin tapahtumassa, niin kuva muuttuu mustaksi ja kohtaus vaihtuu. Tällaista keinoa käytetään elokuvassa useasti ja sen sijaan, että jännittyneenä miettisi, mitä juuri tapahtui, niin on enemmän vain hämillään ja miettii, miksei mitään taaskaan näytetty?

Uskonto on vahva teema elokuvassa. Perheenjäsenet ovat kaikki kristittyjä ja pyrkivät elämään mahdollisimman hyveellistä elämää, mikä ei tietenkään onnistu - etenkään kun viereisessä metsässä heiluu joku outo nainen ilman vaatteita. Kaikki perheessä alkavat pikkuhiljaa kääntyä toisiaan vastaan, minkä voi tavallaan tulkita kiroukseksi, jonka noita langetti perheen ylle siepatessaan vauvan. Monet asiat jätetään tulkinnan varaan, mutta mitä väliä sillä on, kun ei oikeastaan kiinnosta, mitä siitä piti tulkita. Jokaisella perheessä on enemmän tai vähemmän jotain piiloteltavaa ja asioiden paljastuminen aiheuttaa lisää ongelmia. Sinänsä pidin siitä, että paha voima saa perheen rikkoutumaan, mutta kun elokuvan nimessä lukee "The VVitch", niin voisi se noita siinä oikeasti jotain tehdäkin. Ja siis "vuoden pelottavin kauhuelokuva"? Ei todellakaan. Pelottavaa elokuvaa on aivan turha odottaa, paitsi jos on erittäin herkkä kaikelle vähänkin piinaavalle. Uhkaava tunnelma on paikoitellen läsnä, muttei tarpeeksi oikeasti koskettaakseen katsojaa. The VVitch: A New-England Folktale on puolentoista tunnin kestollaan liian pitkä, muttei silti tarjoa lähes mitään katsojalle. Kun lopputekstit alkoivat, ensimmäinen ajatukseni oli: "Tässäkö tämä nyt sitten oli?"

Elokuva perustuu kansantaruihin ja vanhoihin kirjoihin, joissa kerrotaan tällaisista tapauksista. Niiden pohjalta on väsätty käsikirjoitus, johon on yritetty yhdistellä eri asioita ja tunnuttu unohtavan, että mitä siinä oikeasti haetaan. Tosin, jos tekijät hakivat draamaelokuvaa eivätkä kauhua, niin sitten mainokset olivat vain erittäin harhaanjohtavia. Jos siis oletat näkeväsi kauhuelokuvan, niin luultavasti petyt suuresti kuten minäkin. Sekä käsikirjoituksestä, että ohjauksesta vastaa Robert Eggers, joka voitti palkinnon Sundance Film Festivaleilla ohjaustyöstään tässä. Omasta mielestäni Eggers hoitaa näyttelijäohjauksen mallikkaasti ja hänellä on ollut visio, miltä elokuvan kuuluu näyttää, muttei oikeastaan siitä, miltä sen kuuluisi tuntua. Kuvaus on sentään hoidettu mallikkaasti. Leikkauksessa ärsyttää, että useasti kohtaus loppuu mustaan kuvaan ja seuraava alkaa siitä. Musta kuva saattaa olla ruudulla useammankin sekunnin ajan. Valaistukselle täytyy näyttää peukkua, sillä elokuvassa on tyylikkäästi mietitty, miten valoilla voidaan korostaa asioita. Välillä kuvat ovat erittäin pimeitä, joten suosittelen katsomaan tätä illalla tai yöllä (jos se siis pitää katsoa), paitsi jos taloudesta löytyvät pimennysverhot. Päiväkohtaukset ovat värittömiä ja elokuvassa on ankean harmaa värimaailma kaiken aikaa. Äänitehosteita olisi mielestäni voinut käyttää rohkeammin ja jotkut musiikkiosuudet korvata hiljaisuudella, jolloin vähäinenkin uhkaavuus olisi saanut enemmän voimaa: ovien narinaa, lehtien kahinaa, risujen naksahtelua, oksien katkeilua jne.

Yhteenveto: The VVitch: A New-England Folktale on aika huono yritys olla kauhuelokuva ja aika heikko yritys olla jotain muuta. Näyttelijätyö on sujuvaa, kuten myös kuvaus ja valaisu, mutta siihen se oikeastaan jää. Kauhua elokuvasta pitää etsiä oikein kissojen ja koirien kanssa, mutta silti se on jäänyt jonnekin, kuten myös elokuvan noita, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta joka esiintyy vain noin minuutin ajan, jos sitäkään. Elokuva on erittäin hidastempoinen ja muuttuu tylsemmäksi, kun se kulkee eteenpäin; varsinkin kun alkaa ymmärtää, ettei mitään ihmeellistä olekaan luvassa. Pimeiden kohtausten takia se kannattaa katsoa yöllä, mutta jos väsyttää jo valmiiksi, niin nukahtamisen riski kasvaa elokuvaa katsoessa. Vaikea tätä on oikeastaan lähteä suosittelemaan. Kauhuelokuvaksi sitä on aika vaikea luokitella, mutta jos tietää näkevänsä draamaleffan, niin kai se silloin toimisi paremmin. Itselleni ei oikeastaan toiminut, enkä koe tarvetta nähdä The VVitch: A New-England Folktalea koskaan uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 23.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.horrorpedia.com
The VVitch: A New-England Folktale, 2015, Parts and Labor, RT Features, Rooks Nest Entertainment, Code Red Productions, Scythia Films, Maiden Voyage Pictures, Mott Street Pictures, Pulse Films, Very Special Project

Arvostelu: Florence Foster Jenkins / Florence (2016)

FLORENCE FOSTER JENKINS (2016)

FLORENCE

Ohjaus: Stephen Frears
Pääosissa: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg, Rebecca Ferguson, Nina Arianda, Allan Corduner ja Christian McKay
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: S

"Ihmiset voivat sanoa, etten osaa laulaa, mutta kukaan ei voi väittää, ettenkö olisi laulanut."

Olin kuullut Florence Foster Jenkinsistä jo vuosia sitten, mutten muistanut kyseisen naisen nimeä; muistin vain, että kyseessä on yhdeksi maailman kauheimmaksi laulajaksi valittu henkilö. Florence tietenkin muistui mieleeni, kun kuulin, että hänestä tehtäisiin elokuva. Kiinnostuin elokuvasta lähinnä sen takia, että halusin kuulla hirveäksi haukutun lauluäänen. Meryl Streepin kiinnittäminen pääosaan nosti kiinnostustani, muttei kuitenkaan niin paljoa kuin se, että mukana olisi myös The Big Bang Theory -sarjasta (2007-) Howard Wolowitzia esittävä Simon Helberg. Häntä en ole nähnyt lähes ollenkaan muissa rooleissa, joten minua kiinnosti nähdä, miten hän pärjäisi. En kuitenkaan ollut kovin innostunut elokuvasta, enkä käynyt katsomassa sitä sen lehdistönäytöksessä. Muutaman kerran kävi kuitenkin mielessä käydä vilkaisemassa elokuva, kun se oli jo saanut ensi-iltansa. Lopulta syyslomalla lähdin katsomaan Florence Foster Jenkinsiä (tai kuten se kulkee Suomessa yksinkertaisesti nimellä Florence), odottaen näkeväni ihan viihdyttävän pätkän.

Florence Foster Jenkins innostuu laulamisesta ja hän haluaakin myös laulajatähtöseksi. Harmi vain, ettei Florence osaa laulaa...

Meryl Streep ei vain tunnu tekevän huonoa roolisuoritusta. Hän on nimittäin aivan huikea pääroolissa Florencena! Hän kykenee esittämään koomiset osuudet vakavasti, sekä vakavat osuudet tarpeen vaatiessa koomisesti. Streep on täydellinen valinta Florenceksi, enkä usko, että kovin moni olisi pystynyt parempaan. Uskoisin Streepin jopa laulavan elokuvassa oikeasti ja hänellä on niin paljon tunnetta mukana esiintymisessään, ettei voi muuta kuin ihailla. Streepilla on jo kolme Oscar-pystiä, mutta kyllä hän ansaitsee edes ehdokkuuden tästä elokuvasta. Hänen eleensä ja ilmeensä ovat selkeästi mietittyjä, mutta silti niin luonnollisia. Jo pelkästään hänen suorituksensa vuoksi tämä elokuva kannattaisi käydä katsomassa. Hän ei kuitenkaan ole ainoa erinomainen näyttelijä tässä.
     Romanttisista hömppäleffoista tuttu Hugh Grant on jo vanhentunut mies, joten enää hän ei voi näytellä samaa hurmuriheppua, jona hänet monet tietävät. Tässä hänellä on kyllä hurmurivaihde välillä päällä, mutta hän tekee sen tyylillä ja siinä on jotain eleganttia. Grant nähdään Florencen miehenä, St Clair Bayfieldinä, joka kannustaa täysillä vaimoaan kaikessa, mutta pettää tätä silti nuoremman naikkosen, Kathleenin (Rebecca Ferguson) kanssa. Grant on erittäin hyvä roolissaan. Hän oli kuulemma lopettamassa näyttelemisen, mutta halusi esiintyä Florence Foster Jenkinsissa, sillä hänelle koitui tilaisuus näytellä Meryl Streepin kanssa.
     Kuka olisi uskonut, että hölmöä Howard Wolowitzia lähes kymmenen vuotta esittänyt Simon Helberg osaisi ihan oikeasti näytellä? Olin todella yllättynyt Helbergin suorituksesta. Hetken minulla kesti tottua hänen naamansa näkeminen, kun kyseessä ei ollutkaan The Big Bang Theory, mutta kun totuin, niin minun oli vain pakko ihailla, kuinka hyvä hän oli. Tässä hän näyttelee Florencen pianistia, Cosmé McMoonia. Helbergin täytyy osata soittaa pianoa oikeasti, sillä useissa kuvissa näkyy sekä hänen naamansa, että hänen kätensä koskettimilla. Toivottavasti Helberg nähtäisiin tulevaisuudessakin elokuvissa, sillä mieheltä löytyy kyllä lahjoja muuhunkin kuin vain tiettyyn rooliin yhdessä sarjassa, vaikka hyvä sarja onkin.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. tärkeä henkilö Phineas Stark (Stanley Townsend) ja etenkin hänen uusi naisensa Agnes (Nina Arianda), joka pitää aluksi Florencea vitsinä. Christian McKay esittää lahjomatonta Earl Wilson -journalistia ja John Kavanagh nähdään kuuluisana kapellimestari Arturo Toscaninina.

Elokuva kertoo Florencen viimeisestä vuodesta, jolloin hän päätti nousta takaisin pinnalle laulajana. Konsertin innoittamana hän palkkaa McMoonin pianistikseen, sekä ottaa laulutunteja. Lahjomalla kaikki tietysti ihailevat Florencea, mutta McMoon ei välillä kykene hyväksymään asemaansa kamalan kuuloisen naisen säestäjänä. Välttääkseen kritiikin, Bayfield ja McMoon myyvät lippuja Florencen konserttiin vain valituille ja yrittävät keksiä tekosyitä, mikseivät muut pääsisi katsomaan naisen esiintymistä. Ongelmat alkavat, kun Florence itse päättää julkaista levyn ja pitää konsertin Carnegie Hallissa.

Koska elokuva perustuu tositapahtumiin, niin täytyy siinä tietysti lukea siitä maininta heti alussa. En edes tiedä, mikä minua ärsyttää siinä, että minkä tahansa elokuvan alussa lukee "perustuu tositapahtumiin", mutta se kai vain tuntuu todella käytetyltä jutulta. Tässä se sai minut kohottamaan kulmiani, muttei vienyt makua lainkaan elokuvan alusta, sillä se nappaa mukaansa välittömästi. Aika kulkee todella nopeasti elokuvan parissa ja ennen kuin huomaakaan, se on jo loppunut. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, eikä tylsiä kohtia löydy. Useat kohtaukset ovat pitkiä, mutta niissä on niin paljon toimivaa sisältöä, ettei elokuvan ote irtoa katsojasta.

Tunnelma on todella hienosti saatu toimimaan ja se yhdistelee useita tunteita samaan aikaan. Sen voisi laskea hyvänmielen elokuvaksi, joka menee komedian puolelle, mutta siitä löytyy surullisempikin puoli, jolloin kyseessä on selkeä draama. Florencella on nimittäin syfilis, joten hänen kuntonsa ei ole mitä parhain. Monet kohdat liikuttavat, etenkin kun ne kerrotaan ensimmäistä kertaa, jolloin katsoja tajuaa elokuvan todellisen luonteen. Onneksi elokuvassa on paljon huumoria, mikä keventää surullisuutta ja tuo täydellisen tasapainon tunteiden välille. Joka kerta, kun Florence alkaa laulaa, ei katsojana voi muuta kuin alkaa nauraa. Jossain kohtaa kuitenkin nauru vähenee, kun tajuaa, että nainen kuitenkin laulaa tunteella, vaikka hirveältä kuulostaakin. Loppujen lopuksi se onkin taidetta, mitä Florence tekee. Voisi sanoa, että kauneus on kuulijan korvassa. Ja sitten Florence taas rääkäisee todella epävireisesti, eikä voi muuta kuin purskahtaa nauruun.

Olen erittäin yllättynyt, kuinka voimakkaita tunteita Florence Foster Jenkins aiheutti itsessäni. Menin katsomaan elokuvaa, jonka luulin olevan "ihan hyvä" ja minulle tarjottiinkin todella upea elokuva, joka menee helposti vuoden kymmenen parhaan joukkoon ja on jälleen osoitus, että kaikki elokuvat pitäisi mennä katsomaan. Elokuva sai minut nauramaan, liikuttumaan ja tuntemaan suurta myötätuntoa (sekä myös myötähäpeää) päähenkilöä kohtaan. Kyllähän sitä yleisön mukana nauraa, kun kuulee Meryl Streepin kirkuvan, mutta kun näkee elokuvan hahmojen nauravan Florencelle ja näkee Florencen reaktion, oma nauru lakkaa samantien ja alkaa miettiä, oliko oikein nauraa hänelle? Todella ristiriitaiset tunteet elokuva aiheuttaa koskien Florencen lauluääntä, enkä oikein tiedä vieläkään kuulostaako hän kissalta, jota kidutetaan, vai onko kyseessä sittenkin taidetta?

Elokuvan on ohjannut Stephen Frears ja käsikirjoituksesta vastaa Nicholas Martin. Kaksikko on saanut luotua toimivan kokonaisuuden, jonka he ovat toteuttaneet yhdessä muun taidokkaan työryhmän avulla. Kuvaus on erittäin sujuvaa; kuvat ovat tasaisia ja hienosti aseteltuja. Leikkaus toimii myös hienosti, vaikka aluksi häiritsikin, kun ensimmäisen kerran kuva liukuu pois toisen päältä. Lavastus ja puvustus ovat hienosti toteutettuja, ja mielestäni ajankuva toimii. Musiikin sävellyksestä vastaa Alexandre Desplat ja vaikka taidokas säveltäjä hän onkin, elokuvan oma musiikki ei jää mieleen, sillä päähän jää vain soimaan Mozartin "Queen of the Night".

Yhteenveto: Florence Foster Jenkins on erittäin yllättävä ja oikeasti todella erinomainen elokuva. Meryl Streep on pääroolissa aivan tolkuttoman hyvä. Hugh Grant vetää myös todella hyvän suorituksen. Simon Helbergin kyvyt yllättivät minut täysin. Toivottavasti hänet nähdään jatkossakin elokuvissa, eikä vain The Big Bang Theoryssa. Elokuvan monet tunteet kulkevat täydellisessä tasapainossa keskenään ja se pystyy koskettamaan katsojaa syvästi. Aina, kun Florence alkaa laulaa, saa katsoja nauraa oikein kunnolla. Toivottavasti tämä on ehdolla eri kilpailuissa, sillä kyseessä on yksi vuoden parhaista elokuvista. Se yllätti minut täysin ja suosittelen menemään katsomaan sen, sillä se voi yllättää myös teidät!

Kirjoittanut: Joonatan, 20.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Florence Foster Jenkins, 2016, Qwerty Films, Pathé Pictures International, BBC Films

Arvostelu: Jack Reacher: Never Go Back / Jack Reacher: Paluu päämajaan (2016)

JACK REACHER: NEVER GO BACK (2016)

JACK REACHER: PALUU PÄÄMAJAAN

Ohjaus: Edward Zwick
Pääosissa: Tom Cruise, Cobie Smulders, Danika Yarosh, Patrick Heusinger, Aldis Hodge, Holt McCallany, Madalyn Horcher ja Robert Knepper
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16

Ensimmäisen kerran, kun näin Jack Reacherin (2012), pidin elokuvaa ihan kivana jännäripätkänä, mutta se ei jäänyt erityisemmin muistiin. Tom Cruise on tietenkin (lähes) aina loistava valinta tällaisten elokuvien pääosaan ja katsoinkin elokuvan lähinnä hänen takiaan. Kun kuulin, että Jack Reacherille tulisi jatkoa, en erityisemmin innostunut, mutta halusin silti nähdä senkin. Ennen Jack Reacher: Never Go Backia katsoin ensimmäisen osan uudestaan ja se toimi mielestäni paremmin kuin ensimmäisellä katselukerralla, jolloin mielenkiintoni jatko-osaa kohtaan kasvoi. Kuten edellinen osa, tämäkin Reacher-seikkailu perustuu Lee Childin kirjaan, tällä kertaa "Never Go Back" -nimiseen teokseen vuodelta 2013. Suomessa kirja, kuten myös elokuva kulkevat nimellä "Paluu päämajaan", mikä ei omasta mielestäni ole kovin houkutteleva titteli, mutta onhan se toisaalta parempi kuin "Älä koskaan palaa takaisin".

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Jack Reacher!

Majuri Susan Turner pidätetään yllättäen, jolloin Jack Reacher alkaa tutkia, mistä on kyse. Samalla hänelle paljastuu, että hänellä saattaa olla viisitoistavuotias tytär.

Jack Reacheria esittää jälleen Tom Cruise, joka vetää roolinsa aika samalla lailla kuin ensimmäisessä osassa, mutta näyttää hieman enemmän tunteita muutamissa kohdissa elokuvaa. Vaikka Cruise ei vastaakaan kirjojen kuvausta hahmosta, niin on hän silti tosi kova äijä ihan vain seisoessaan pahisporukan keskellä, puhumattakaan siitä, kun hän mätkii porukan kumoon kuin vastukset olisivat pahvista tehtyjä. Hauskintahan on, että pahikset ovat jälleen sillä lailla kilttejä, että hyökkäävät lähinnä yksi kerrallaan, eivätkä koko jenginä kerralla.
     Häiritsevästi Jennifer Connellya välillä muistuttava Cobie Smulders esittää majuri Turneria, jonka maineen Reacher yrittää puhdistaa elokuvassa. Smulders suoriutuu roolistaan hyvin ja onkin hyvää vaihtelua nähdä, että Reacherin mukana pyörii joku, joka osaa puolustaa itseään, eikä tarvitse Reacheria päästäkseen pois pulasta.
     Siinä roolissa tosin on Danika Yaroshin näyttelemä Samantha, eli viisitoistavuotias tyttö, joka saattaa olla Jack Reacherin tytär. Välillä Samantha on aika ärsyttävä hahmo, muttei onneksi liian, jolloin häntä sietää katsoa ja hahmosta välittää. Yarosh on roolissaan ihan hyvä ja tämä on toinen teatterilevityksessä ollut elokuva, jossa hän esiintyy. Aiemmin Yarosh on näytellyt pääosin televisiosarjoissa.
     Tietysti elokuvassa pitää olla mukana nimetön tappaja, joka on yhtä hyvä kuin pääsankari, jottei kaikki pahikset kaadu kumoon yhtä helposti. Tässä tappajaa näyttelee Patrick Heusinger ja vaikka hahmo onkin aika yksiulotteinen, niin hänessä on vaaran tuntua, joten Heusinger on toimiva roolissaan.
     Leffassa nähdään myös Aldis Hodge kapteeni Espininä, joka jahtaa Reacheria ja Turneria; Holt McCallany eversti Morganina, joka haluaa Reacherin kiinni ja Madalyn Horcher kersantti Leachina, joka auttaa puhelimen välityksellä Reacheria. Robert Knepper näyttelee pahisten takapirua ja kirjailija Lee Childin voi bongata lentokenttäkohtauksesta.

Elokuva alkaa samalla lailla kuin trailerikin; Jack Reacher on piessyt muutaman hepun kahvilan eteen ja poliisit tulevat pidättämään häntä. Tämä onkin vain Reacherin ja majuri Turnerin juoni, jolla saadaan paljastettua ihmisten salakuljetusoperaatio. Reacher tekee puhelimen kautta yhteistyötä Turnerin kanssa, mutta he eivät ole koskaan tavanneet livenä. He päättävät vihdoin tavata toisensa, mutta kun Reacher saapuu tapaamiseen, hän saa kuulla, että Turner on joutunut vankilaan vakoilusta. Reacher ei usko syytöksiä ja alkaakin seurata vihjeitä, joiden avulla hän saisi todistettua Turnerin syyttömyyden. Hänen mukaansa päätyy Samantha, joka saattaa olla hänen tyttärensä ja heitä jahtaa Heusingerin näyttelemä tappaja.

"Never Go Back" -kirja on viimeinen teos yhdestä neliosaisesta Reacher-jatkumosta. Jos oikein käsitin, niin kolmesta edellisestä kirjasta on otettu mukaan vain Reacherin ja Turnerin tutustuminen ja se on tiivistetty elokuvan ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin. Alkupätkän jälkeen elokuvassa ei kovin paljoa tapahdu, vaan siinä rakennetaan rauhallisesti tarinaa. Kun Reacher käy vapauttamassa Turnerin ja takaa-ajo alkaa, elokuva muuttuu kaiken aikaa jännittävämmäksi ja toimintaosuudetkin lisääntyvät. Jack Reacher: Never Go Back pitää tasonsa edellisestä elokuvasta, enkä oikein osaa sanoa, onko tämä parempi vai heikompi kuin ensimmäinen Jack Reacher. Kun menee katsomaan tätä elokuvaa, odottaen näkevänsä viihdyttävän, parituntisen toimintajännärin, niin sen tämä kyllä tarjoaa. Elokuva tarjoaa autotakaa-ajoa, ammuskelua, nyrkkitappeluja ja perinteisempää, juosten käytävää jahtaamista. Tarinakin on ihan toimiva, mutta välillä se tuntuu olevan vain simppeli rakenne, jonka ympärillä voisi tapahtua kaikkea kivaa. Mielestäni kyseessä on kuitenkin hyvä paketti ja aion katsoa elokuvan uudestaan joskus. Toivon, että Reacher-elokuvia tehtäisiin vielä ainakin yksi, jotta olisi Jack Reacher -trilogia. Jack Reacher: Never Go Backin tarina ei ole jatkumoa ensimmäiselle elokuvalle, vaan se on itsenäinen seikkailunsa, jossa vain esiintyy sama hahmo, joten sen voi katsoa näkemättä Jack Reacheria.

Ohjaus on vaihtunut Christopher McQuarrielta Edward Zwickille, joka on aiemmin ohjannut Cruisea elokuvassa The Last Samurai (2003). Samanlaista toimintahömppää kumpikin osaa selkeästi tehdä ja hieman tuntuu, että tuottaja-näyttelijä-tiesmitä-Cruisella on ollut varmaankin yhtä paljon sanottavaa elokuvan tyylistä kuin Zwickillä. Väliäkö sillä, kun kaksikko on kelpo leffapullan leiponut ja tarjonnut sen katsojille juuri sopivan lämpöisenä. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, vaikka välillä kuva hieman heiluukin liikaa. Leikkaus sujuu muuten, mutta muutamissa dialogikohtauksissa leikkaukset hahmosta toiseen tapahtuvat oudohkolla rytmillä. Äänitehosteilla on korostettu hienosti toimintakohtauksia. Musiikista vastaa Henry Jackman, mutta elokuvan musiikit eivät jää jälkikäteen mieleen.

Yhteenveto: Jack Reacher: Never Go Back on oikein mainio toimintajännäri kuten edeltäjänsäkin. Katsoja saa sitä, mitä tilaa, eli jännitystä ja toimintaa parin tunnin ajan - ei mitään ihmeellistä, mutta tarpeeksi toimivaa, jotta katsoja lähtee tyytyväisenä salista pois. Välillä elokuva on ihan kiva, välillä hyvä ja paikoitellen jopa todella hyvä. En osaa oikein päättää, pidänkö ensimmäisestä osasta vai tästä enemmän, sillä kummatkin ovat aika lailla samaa tasoa. Alkupuoli on hieman hidastempoinen, mutta elokuva löytää sujuvan tyylin onneksi tarpeeksi nopeasti ja pitää siitä lähtien otteessaan lähes kaiken aikaa loppuun saakka. Jännitys kasvaa, mitä lähemmäs loppuratkaisua päästään. Tom Cruise toimii erittäin hyvin pääroolissa ja Cobie Smuldersin näyttelemä majuri Turner on toimiva hahmo kulkemaan Reacherin mukana. Samantha on välillä ärsyttävä, mutta Danika Yarosh selviää tarpeeksi hyvin roolistaan - viisitoistavuotiaalta hän ei kyllä tosin näytä. Toimintapätkät ovat tyylikkäitä ja tällä kertaa on jopa oikea pointti, miksi lopuksi otetaan miehestä mittaa, eikä ratkaista tilannetta loppuun aseilla. Jos pidit ensimmäisestä elokuvasta, niin tämä luultavasti toimii myös. Jos kaipaat toimintaleffoja enemmän, niin käy vilkaisemassa Jack Reacher: Never Go Back. Toivottavasti kolmas Reacher-pätkä tulisi muutaman vuoden sisällä, sillä kyllähän näitä kelpaa katsella.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Jack Reacher: Never Go Back, 2016, Paramount Pictures, Skydance Productions, Huahua Film & Media Culture, Shanghai Film Group, TC Productions

Arvostelu: Jack Reacher / Jack Reacher: Tappajan jäljillä (2012)

JACK REACHER (2012)

JACK REACHER: TAPPAJAN JÄLJILLÄ

Ohjaus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Tom Cruise, Rosamund Pike, David Oyelowo, Jai Courtney, Richard Jenkins, Alexia Fast, Robert Duvall, Joseph Sikora ja Werner Herzog
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun kuulin, että Jack Reacherista tehdään elokuva, nimi ei sanonut minulle mitään, ennen kuin sain selville, että kyseessä on Lee Childin kirjojen (1997-) päähenkilö. Itse en ole kirjoja lukenut, mutta tiesin kyseessä olevan jonkinlaisia jännäreitä. Mielenkiintoni heräsi, kun Tom Cruise kiinnitettiin pääosaan ja siinä kohtaa halusin varmasti nähdä elokuvan. Katsoinkin Jack Reacherin ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten. Nyt kun elokuva saa jatko-osan Jack Reacher: Never Go Back (2016), niin täytyi tietysti virkistää muistia ja katsoa valmistautumiseksi ensimmäinen elokuva uudestaan ja arvostella se. Tämä kyseinen elokuva perustuu Childin kirjaan "One Shot" (2005).

Viisi ihmistä ammutaan ja väärää henkilöä syytetään tapoista. Mies nimeltä Jack Reacher saapuu paikalle tutkimaan tapausta.

Tom Cruise on oikein mainio toimintatähti ja omasta mielestäni sopii päärooliin Jack Reacheriksi. Kirjojen fanit taas eivät voi sietää ratkaisua, sillä Cruise on aivan liian lyhyt verrattuna kirjojen kuvaukseen hahmosta. Silti Cruise osaa olla juuri oikeanlainen heppu ja kykenee esittämään olevansa todellakin kova äijä. Muuten hän ei vedä erityisemmin hienoa suoritusta ja onkin aika samanlainen kuin esimerkiksi elokuvassa Knight and Day (2010). Cruise toimii elokuvassa myös tuottajana.
     Reacheria tutkinnassa auttaa Rosamund Piken näyttelemä asianajaja Helen Rodin. Helen yrittää saada todistettua, että tapoista syytetty mies James Barr onkin syytön. Pike on ihan hyvä roolissaan, muttei erityisemmin vakuuta, eikä jää mieleen. Hahmon isänä, piirisyyttäjä Rodinina nähdään Richard Jenkins. Helenin isä yrittää saada Barrin vankilaan.
     David Oyelowo nähdään etsivä Emersonina, joka yrittää myös selvittää tapausta, eikä oikeastaan lämpene ajatukselle, että Reacher "pyörii jaloissa". Hahmo on alkupuolella aika tylsä, mutta onneksi häneen saadaan lisäsisältöä lopussa. Oyelowo sopii osaansa.
     En erityisemmin välitä Jai Courtneysta näyttelijänä. Hän on vain yhdessä elokuvassa - Suicide Squad (2016) - saanut minut vakuutettua, että hän kuuluisi elokuviin, mutta muuten hän on pääasiassa vain heikko tai huono. En edes muistanut, että Courtney esiintyy elokuvassa ja aluksi en oikein pitänyt siitä, mutta loppujen lopuksi hän toimi ihan hyvin roolissaan. Courtney nähdään elokuvan todellisena tappajana.
     Elokuvassa nähdään myös Alexia Fast nuorena naisena Sandyna, joka liikkuu hieman väärissä porukoissa; Robert Duvall Martin Cashina, josta on Reacherille apua; sekä Joseph Sikora syytettynä James Barrina, joka ei kovin paljoa esiinny elokuvassa. Myös pääasiassa ohjaustöitä tehnyt Werner Herzog esiintyy elokuvassa ja kirjailija Lee Child tekee cameon.

Jack Reacherissa on tehty hieman erilainen ratkaisu ja todellinen tappaja paljastetaan heti elokuvan alussa. Tappajan jättämä hylsy yhdistetään James Barriin, joka vangitaan. Kun häntä kuulustellaan, Barr pyytää poliiseja etsimään Reacherin. Kyseinen henkilö saapuukin yllättäen paikalle ja on aivan varma Barrin syyllisyydestä. Kun todisteet alkavatkin vaikuttaa siltä, ettei Barr olekaan oikea tappaja, Reacher alkaa yhdessä Helenin kanssa etsiä tappajaa ja he yrittävät selvittää motiivia tapoille.

Omasta mielestäni on toimiva ratkaisu, että tappaja paljastetaan jo alussa, jolloin haluaa nähdä, miten päähenkilö selvittää tappajan henkilöllisyyden, jonka itse tietää jo. Tavallaan tätä voi verrata "spoileri paradoksiin", jossa tarinan seuraaminen on miellyttävämpää, jos tietää etukäteen ratkaisun. Onneksi elokuvasta löytyy myös jonkinlainen yllätyskäänne, vaikka senkin voi helposti arvata, jos on katsonut tällaisia elokuvia paljon. Elokuvan rakenne toimii mainiosti ja kyseessä on oikein kelpo jännityselokuva. Toimintaa löytyy, lähinnä lähitaisteluita, joissa mätkitään nyrkeillä turpaan. Onhan se hienoa nähdä, kuinka pätkä-Cruise pistää isokokoisia äijiä kumoon muutamalla lyönnillä. Välillä Cruise heittää väliin toimivaa läppää, jotka saavat katsojan vähintään hymähtämään ja välillä jopa naurahtamaan. Tappelukohtaukset ovat kekseliäästi toteutettuja, etenkin kohta, jossa kaksi toheloa hyökkää Reacherin kimppuun ja lähinnä vain telovat toisiaan, samalla kun Reacher seuraa hämmentyneenä vierestä. Elokuvasta löytyy myös ammuskelua ja ihan menevä autotakaa-ajo. Lopussa nähdään aika turha nyrkkimätkintä, kun jostain kumman syystä pitää ottaa miehestä mittaa kunnolla, eikä luoti päähän yksinkertaisesti riitä. Kovin ihmeellinen pätkä ei ole kyseessä, mutta kyllä se jaksaa helposti viihdyttää läpi kestonsa, vaikka joitain hitaampiakin kohtia on mukana.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Christopher McQuarrie, joka on tätä ennen ohjannut vain elokuvan The Way of the Gun (2000). Hänellä on selkeästi enemmän kokemusta kirjoittamisesta, mutta suoriutuu ohjauksestakin mallikkaasti. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Etenkin toimintakohtaukset ovat pääasiassa tyylikkäästi kuvattuja, eikä ärsyttävää, heiluvaa kameratyöskentelyä ole nähtävissä. Visuaalisia tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta äänimaailmalla on tuotu lisää voimaa nyrkkitappeluihin ja räiskintäosioihin. Jack Reacherin musiikista vastaa Joe Kraemer ja vaikka musiikki säestää ihan toimivasti elokuvaa, niin jälkikäteen se ei jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Jack Reacher on kelpo toimintajännäri. Se ei ole ihmeellinen, mutta ihan viihdyttävä silti. Vaikka Tom Cruisen esittämänä Reacher ei olekaan sellainen kuin kirjat antavat ymmärtää, niin hän toimii pääosassa mainiosti. Toimintapätkät ovat hyvin toteutettuja ja kekseliäitä. Lopun lähitappelu on aika tarpeeton, mutta kyllähän se menee muun elokuvan ohessa. Huumoria on mukana juuri sopivasti ja on mielestäni toimiva ratkaisu paljastaa tappaja jo ensiminuuteilla. Jos Lee Childin kirjat uppoavat, niin kannattaa tämä katsoa - kunhan pääsee yli Cruisen koosta. Jännityselokuvien ystäville suosittelen tätä. Jack Reacher oli hieman parempi elokuva kuin muistin ja odotan kyllä näkeväni uuden Jack Reacher: Never Go Backin.

Kirjoittanut: Joonatan, 18.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jack Reacher, 2012, Paramount Pictures, Skydance Pictures, Mutual Film Company, TC Productions

Arvostelu: Doctor Strange (2016)

DOCTOR STRANGE

Ohjaus: Scott Derrickson
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Chiwetel Ejiofor, Tilda Swinton, Benedict Wong, Rachel McAdams ja Mads Mikkelsen
Genre: supersankarielokuva, fantasia, toiminta
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Marvel Cinematic Universe on vuonna 2008 alkanut elokuvasarja, jossa seikkailevat sankarit, kuten Iron Man, Hulk, Captain America, Thor, Ant-Man, Black Panther, Spider-Man ja Star-Lord. Sarjaan ilmestyy joka vuosi uusia elokuvia; yhä vain tiheämpään tahtiin. Jotkut ovat jo täysin kyllästyneitä koko hommaan ja jotkut eivät vain saa tarpeekseen. Onneksi minä kuulun niihin, jotka janoavat lisää. Nyt Marvel Studios tarjoaa meille sarjansa neljännentoista elokuvan, Doctor Strangen, jossa esitellään uusi sankari, joka tulisi luultavasti myöhemmin taistelemaan yhdessä Avengerien kanssa. En erityisemmin odottanut Doctor Strangea - lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin hahmo ei ole minulle kovin tuttu. Tiesin hänet muutamasta sarjakuvasta ja olin tietoinen, että kyseessä on jonkinlaista magiaa käyttävä punaviittainen heppu, mutta hahmon taustasta minulla ei ollut käsitystä. Tavallaan se on ihan hyvä, sillä silloin lähes kaikki tulee uutena, enkä voinut arvata asioita etukäteen, kuten kovimmat fanit. Toinen syy oli aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Captain America: Civil War (2016), jota odotin erittäin paljon, enkä siksi kiinnittänyt kovin paljoa huomiota yksittäisen hahmon seikkailuun, josta en paljoa tiennyt. Odotukseni kyllä nousivat, kun lehdistönäytöksen päivä lähestyi. Marvel Studios taitaa todella rakastaa ja varjella elokuviaan kuin omia lapsiaan, sillä mitä luultavimmin juonipaljastusten välttämiseksi näytökseen täytyi etukäteen ilmoittautua, minkä lisäksi piti omistaa lehdistöpassi, jotta näytökseen ei pääsisi kuka tahansa sisälle. Näytöksessä oli myös pari vartijaa tähyilemässä, ettei yleisössä näy puhelimia esillä. Tavallaanhan sen ymmärtää, mutta tuntuihan se silti hieman liioitellulta. Minä tietty ilmoittauduin asiallisesti ja minulta löytyy lehdistöpassi, joten siellä minä istuin muiden kriitikoiden keskellä, syömässä popcornia ja katsomassa, mitä MCU-sarjalla olisi tällä kertaa tarjottavanaan... Toivoin, että kyseessä olisi samanlainen, iso positiivinen yllätys, kuten Guardians of the Galaxy (2014) tai Ant-Man (2015), joista en kummastakaan tiennyt lähes mitään, kun menin katsomaan ne ensimmäistä kertaa.

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia Iron Man (2008), Thor (2011), Captain America: The First Avenger (2011), Thor: The Dark World (2013), Captain America: The Winter Soldier (2014) ja Guardians of the Galaxy!

Tohtori Stephen Strange menettää käsiensä työkyvykkyyden auto-onnettomuudessa ja kun muualta ei saa tarpeeksi hoitoa, hän lähtee Nepaliin etsimään salaperäistä Kamar-Tajia, josta hän kuulee saavansa parannuksen. Parannuksen lisäksi hänelle opetetaan mystisiä taikavoimia.

Pääosassa Stephen Strangena, eli Doctor Strangena nähdään Benedict Cumberbatch, joka on mitä luultavimmin paras vaihtoehto rooliin. Cumberbatch on erittäin hyvä näyttelijä ja hän myös näyttää samalta kuin hahmo sarjakuvissa. Strange on tosiaan tohtori, eikä se ole vain tyylikäs lisänimi hahmolla. Hän on tarkkaan ottaen neurokirurgi ja huomauttaakin tohtori-nimikkeestään vähän väliä elokuvan aikana. Strange on myös aika ylimielinen tohtori. Hän on loistava työssään ja sen ansiosta hänelle on kerääntynyt useita palkintoja, mutta pissi on päässyt nousemaan hattuun. Strange uskoo olevansa kaikista paras ja hänestä löytyy samanlaista egopullistelua kuin Tony Starkista ensimmäisessä Iron Manissa. Tietysti elokuvan aikana hän muuttuu kunnollisemmaksi ihmiseksi ja ymmärtää, että muut ihmiset voivat olla yhtä hyviä kuin hän. Ja vaikka hän olisikin erittäin taitava tai osaisi hulppeita kykyjä, niin ne eivät vielä tee hänestä hyvää ihmistä. Alussa Strangesta tulee hieman mieleen toinen hahmo, jota Cumberbatch on myös näytellyt; nimittäin Sherlock Holmes sarjasta Sherlock (2010-).
     Rachel McAdams näyttelee Strangen kollegaa, Christine Palmeria, joka vaikuttaa aluksi Strangen tyttöystävähahmolta, mutta onkin vain työkumppani. Hieman vihjaillaan, että Strangella ja Christinella olisi ollut aiemmin jotain juttua, mutta siihen se jääkin. Yllättävää kyllä, alun jälkeen hahmo ei oikeastaan edes esiinny elokuvassa, paitsi jos hän on jollain lailla tarpeellinen muun juonen kannalta.
     Tilda Swinton esittää Muinaista, Kamar-Tajin johtajahahmoa, jolta Strange pyytää parannusta. Muinainen on todella vanha hahmo, kuten nimi antaa olettaakin ja on selkeästi paljon vahvempi hahmo kuin muut ja tietää paljon enemmän. Swinton on oikein mainio näyttelijä ja suoriutuu roolistaan uskottavasti.
     Kamar-Tajissa nähdään myös isohkoissa rooleissa Chiwetel Ejioforin näyttelemä Mordo ja Benedict Wongin esittämä Wong. Mordo tuntuu hieman ontolta hahmolta, mikä on sääli, sillä Ejioforilla on lahjoja, mutta Wong on oikein hauska heppu ja häntä olisi mielellään katsonut enemmänkin.
     Marvel Cinematic Universen ties-kuinka-mones unohdettava pahis on tällä kertaa Mads Mikkelsenin näyttelemä Kaecilius, joka on paha, koska... noh, tarina vaatii kai pahiksen. Kaeciliuksen maailmantuhoamissuunnitelma on aika hölmö, eikä katsojalle kunnolla edes kerrota, miksi hahmo on sellainen kuin on. Mikkelsen on erittäin lahjakas näyttelijä, joten on suuri sääli, että hänen kykynsä ovat hukkaan heitettyjä tässä.

Elokuvan alusta itselleni tulee mieleen Captain America: The First Avengerin alku. Pahikset saapuvat pyhättöön ja vievät jotain varjeltua, tappaen samalla vartijan. Tässä tosin meno jatkuu vielä hetken ja heti alkuun katsojille näytetään, millaista kummallisuutta olisi myöhemmin luvassa. Siitä päästääkin itse kunnon tarinaan ja tohtori Strange esitellään katsojille. Hahmosta ei voi oikeastaan pitää alussa, sillä hän on niin ylimielinen. Ajaessaan eräänä yönä hienolla urheiluautollaan, Strange törmää toiseen autoon ja suistuu jyrkänteeltä alas. Hänet viedään sairaalaan ja vaikka siellä yritetään tehdä kaikki mahdollinen, jotta Strange saataisiin palautettua kuntoon, niin hänen käsiään ei pystytä korjaamaan. Kirurgille kädet ovat ihan hyödylliset, joten Strange alkaa etsiä eri keinoja, joilla hän saisi kätensä toimimaan. Lopulta hän saa kuulla Kamar-Tajista ja matkustaa sinne. Siellä Strangelle aletaan samantien opettamaan magiaa ja hänelle selviää, että Kaecilius aikoo käyttää varastamaansa tietoa ja tuoda esiin pimeyden olennon, Dormammun. Kaecilius täytyy siis tietty pysäyttää, jottei maailma tuhoudu.

Alkupuolella käytetään hyvin aikaa hahmojen esittelyyn, jotta katsoja pääsisi paremmin mukaan juttuun - etenkin jos Doctor Strangen maailma ei ole entuudestaan tuttu. Kun Strangelle aletaan opettaa taikuutta, tarina tuntuu hyppivän hieman oudosti eteenpäin ja yhtäkkiä hahmo osaakin todella paljon. Pahikset ovat sillä lailla kivoja, että odottavat suunnitelmansa kanssa siihen asti, että sankari on saanut tarpeeksi koulutusta, eivätkä toteuttaneet rituaalia heti, kun olivat varastaneet tarvittavan tiedon... Vaikka tarina hyppiikin, niin se tuntuu silti yllättävän hidastempoiselta ja katsojana odottaa, milloin kaikki hauskuus alkaa. Ensimmäinen tunti on hahmon syntyä ja loppuaika käytetään lähinnä taistelemiseen. Valitettavasti ihan loppu tuntuu kiirehtivän aivan liikaa ja lopputaistelun päätös on todella mitäänsanomaton. Toivon, että nyt kun hahmo on saatu esiteltyä, niin jos (ja kun) elokuva saa jatko-osan, niin siinä voidaan hyödyntää koko elokuvan ajan hahmon taitoja. Ihmettelen kyllä, että Captain America: The Winter Soldierissa mainittiin Stephen Strange Hydran potentiaalisena uhkana, mutta tämän elokuvan perusteella hän ei osannut magiaa vielä sen elokuvan tapahtumien aikana. Ajattelin ennen elokuvaa, että tapahtuisikohan tämä ennen The Winter Soldierin tapahtumia, mutta ruudulla näkyy yhdessä kohtaa vilaukselta, että Doctor Strange tapahtuu vuonna 2016.

Thor ja Thor: The Dark World yhdistivät supersankarielokuvat ja fantasian. Niissä alettiin esittelemään kosmisempaa puolta MCU:n maailmasta, jota laajennettiin Guardians of the Galaxyssa. Doctor Strange jatkaa samoilla linjoilla ja siinä puhutaankin maailmoista, joita ei olla aiemmin nähty - ei pelkästään uusista planeetoista, vaan erilaisista ulottuvuuksista ja niiden tuomasta höpöhöpöydestä, jota on tulevaisuudessa mitä luultavimmin tiedossa yhä vain enemmän. Maanläheisyys katoaa todella nopeasti elokuvassa ja magia on vahvasti läsnä kaiken aikaa. Tuntuu siltä, että tekijät rakastavat elokuvaa Inception (2010) ja ovat halunneet viedä maailman pyörittelyt vielä pidemmälle... siis todella paljon pidemmälle. Takaa-ajokohtaus, jossa maailma hahmojen ympärillä pyörii, kääntyilee, vääntyilee ja muuttuu monin eri tavoin, on erittäin huikeasti toteutettu ja siihen on selkeästi panostettu täysillä. Tai ainakin melkein. Samanlaista menoa olisi voitu hyödyntää hieman enemmän ja painovoiman muuttelua olisi voitu viedä aavistuksen verran pidemmälle. En erityisemmin pidä 3D:stä, mutta pakko myöntää, että olisin kaivannut tehostetta kyseiseen kohtaukseen tai alkupuolen 2001: A Space Odysseyta (1968) muistuttavaan osioon, jossa Strange leijuu ensimmäistä kertaa eri ulottuvuuksissa. Jotkut kohdat ovat erittäin hämmentäviä ja outoja, enkä usko, että tämä olisi kovin unelmaelokuva epileptikoille. Itse en voinut muuta kuin vain tuijottaa silmät suurina ja ihastella, millaista silmäkarkkia oli tarjolla. Huumoria on tietysti mukana, kuten muissakin MCU-elokuvissa. Jotkut vitsit naurattavat, kun taas jotkut aiheuttavat myötähäpeää kirjoittajia kohtaan. Alkupuolen huumorijutut ovat selkeästi huonompia kuin elokuvan keskivaiheilla esiintyvät.

Doctor Strangen ohjauksesta vastaa Scott Derrickson, joka on myös toiminut yhtenä käsikirjoittajana. Derrickson on aiemmin ohjannut lähinnä kauhuelokuvia, eikä tunnu välttämättä täysin vielä kuuluvan tällaisiin megapätkiin. Henkilöohjaus häneltä sujuu ja visiota selvästi löytyy, muttei välttämättä tarpeeksi uhmaa yhtiötä kohtaan, minkä seurauksena loppu on varmaan pitänyt rustata kiirehtien valmiiksi, jotta elokuva olisi yleisön nähtävillä Marvel Studiosin kiireellisten suunnitelmien mukaisesti. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, mutta välillä kamera heiluu liikaa, enkä tiedä häiritsikö se enemmän kuvissa, joiden kuuluisi olla paikoillaan, vai toimintakuvissa, jolloin on hieman vaikea saada selvää, mitä tapahtuu. Varmaan jälkimmäinen häiritsee enemmän. Äänitehosteet ovat taidokkaasti toteutettuja. Visuaaliset tehosteet elokuvassa ovat lähes täydelliset. Välillä digitaaliset hahmot taisteluissa näyttävät hieman liian digitaalisilta ja Dormammu näyttää erittäin pöhköltä, mutta muuten elokuva on upean näköinen. Maailman vääntelykääntely on todella vaikuttavaa katsottavaa, enkä malta odottaa, että näen elokuvan Blu-raylta, jotta voin katsoa kyseiset osiot uudestaan. Musiikista vastaa Michael Giacchino, joka on onnistunut luomaan muutamia erottuvia sävellyksiä, mutta muuten musiikki ei valitettavasti jää mieleen.

Elokuva sisältää tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Alkupuolella on näkyvissä Avengers-torni ja kyseiseen ryhmään viitataan myös myöhemminkin. Tulevaa Avengers: Infinity Waria (2018) pohjustetaan jälleen tuomalla yksi tärkeä objekti mukaan ja Stan Lee tekee tietysti cameonsa.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan suunnittelusta ja teosta kertova viisiosainen "Featurettes", lyhyt katsaus MCU:n kolmanteen vaiheeseen, vitsipätkä "Team Thor: Part 2", mokaotoksia, sekä poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia.

Yhteenveto: Doctor Strangea voi kuvailla sanalla "strange". Siinä on outoja asioita, joista voi katsojana mennä erittäin hämilleen. Maailman muokkaaminen tahdon mukaan on visuaalisesti aivan mielettömän upean huikeasti toteutettua, vaikka sitä olisi voitu käyttää vieläkin mielikuvituksellisemmin. Päähenkilö siinä esitellään toimivasti ja hahmon kaari on sujuvasti mietitty. Harmi vain, että muu siinä ympärillä ei yllä samalle tasolle. Kaecilius-pahiksen juoni tuoda muinainen pahuus tuhoamaan kaikki ei oikein vakuuta ja koko juttu tuntuu olevan mukana vain, jotta sankari voisi taistella jotain vastaan, jolloin katsojat olisivat tyytyväisempiä. Onhan se totta, että tällaisiin elokuviin kuuluu pahis ja kunnon loppumättö, mutta tässä elokuvassa kumpikaan ei ole kovin onnistuneesti toteutettu ja lähinnä harmittaa, miten huonosti Mads Mikkelsenia on käytetty. Elokuva hyppii yhdessä kohtaa hieman oudosti, mutta tuntuu silti liian hidastempoiselta. Loppu kiirehtii aivan liikaa ja taistelun huipennus on mitäänsanomaton. Taistelupätkät ovat onneksi muuten oikein viihdyttäviä. Huumori toimii välillä, kun taas välillä ei ollenkaan. Cumberbatch on nappivalinta pääosaan ja toivon, että jatko-osassa hyödynnettäisiin sekä hahmoa, että hänen kykyjään vielä luovemmin. Ei tämä huono elokuva ole, mutta jää kauas MCU:n parhaimmistosta. Jatkoa on aivan varmasti luvassa, kun kyseessä on Marvel. Hieman elokuvassa vihjaillaan, että hahmo nähtäisiin uudestaan aiemmin kuin luullaankaan... Muistakaa jäädä saliin vielä, kun lopputekstit alkavat sillä niiden aikana nähdään kohtaus, joka pohjustaa ensi vuonna ilmestyvää MCU-elokuvaa ja niiden jälkeen kohtaus, joka selvästi pohjustaa Doctor Strangen jatko-osaa. Pakko sanoa, että uusi Marvel Studios -logo on paljon parempi valkokankaalta katsottuna kuin Instagramista nähtynä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2016 - muokattu 22.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Doctor Strange, 2016, Marvel Studios, Walt Disney Studios Motion Pictures

Arvostelu: Ant-Man (2015)

ANT-MAN

Ohjaus: Peyton Reed
Pääosissa: Paul Rudd, Michael Douglas, Evangeline Lilly, Corey Stoll, Michael Peña, Bobby Cannavale, Judy Greer ja Anthony Mackie
Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

"Mitä ideaa on jossain Muurahaismiehessä? Nimenäkin jo kuulostaa tyhmältä."
"Millä lailla Hämähäkkimies kuulostaa nimenä yhtään fiksummalta?"
"..."
Useat kysyivät alkuvuodesta 2015 tuota ensimmäistä kysymystä ja jossain kohtaa aloin vastata toisella kysymyksellä. Nimellisesti hahmojen eroksi tulisi mieleen lähinnä vain, että toisella on kuusi raajaa ja toisella kahdeksan. Silti omastakin mielestäni idea tuntui hieman hassulta, että joku hahmo pystyisi kutistumaan muurahaisen kokoiseksi ja muuttuisi erittäin vahvaksi. En erityisemmin odottanut Ant-Mania, kun sen julkaisu ilmoitettiin - lähinnä sen takia, että samana vuonna ilmestyi myös Avengers: Age of Ultron (2015), jota odotin paljon. Kuitenkin, kun kesäloma alkoi ja viimeisimmät mainokset julkaistiin Ant-Manista, kiinnostukseni kasvoi. Ajattelin, että voisin yllättyä positiivisesti, kuten kävi Guardians of the Galaxyn (2014) kohdalla ja niin siinä tapahtuikin. Nyt kun Marvel Cinematic Universe -sarjan (2008-) - johon monet supersankarielokuvat kuuluvat - uusin tuotos, Doctor Strange (2016), on saamassa ensi-iltansa, täytyi katsoa kaikki sarjan aiemmat osat läpi ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien sarjan aiempia elokuvia Guardians of the Galaxy ja Avengers: Age of Ultron!

Scott Lang -niminen varas päätyy keikalle, jossa hänen täytyy varastaa Yellowjacket-asepuku. Langilla on käytössään tohtori Hank Pymin luoma Ant-Man -asu, jonka avulla hän voi kutistua muurahaisen kokoiseksi.

Pääosassa Scott Langina/Ant-Manina nähdään lähinnä komedioista tuttu Paul Rudd, joka on nappivalinta hahmoksi. Scott yrittää tehdä parannuksen, eikä halua tehdä rikoksia enää, jotta pääsisi vihdoin viettämään aikaa rakkaan tyttärensä kanssa. Hahmon motiivi Yellowjacket-asun varastamiseen on ymmärrettävä. Rudd on oikein mainio roolissa ja toivon, että hahmo tulee esiintymään jatkossakin paljon.
     Tohtori Hank Pyminä nähdään Michael Douglas, joka on myös hyvä roolissaan. Tohtori Pym vaikuttaa paikoitellen aika kyyniseltä tapaukselta, mutta sillekin löytyy järkevä perustelu. Douglas ei ole pitkään aikaan ollut missään hittileffassa, joten oli hienoa päästä näkemään hänet valkokankaalla.
     Evangeline Lilly esittää tohtori Pymin tytärtä Hopea, jolla ei ole kovin lämpimät välit isänsä kanssa. Kuitenkin kun on käytävä pahista vastaan, niin täytyy isän ja tyttären tietenkin sopia välejänsä. Lilly tuli minulle tutuksi Hobitti - Smaugin autioittamasta maasta (The Hobbit: The Desolation of Smaug - 2013) ja hän on mielestäni ihan hyvä näyttelijä. Tässä hänellä on heikot hetkensä, mutta pääasiassa Lilly suoriutuu roolistaan mallikkaasti.
     Elokuvan pahista, Darren Crossia/Yellowjacketia näyttelee Corey Stoll, joka on isoista rooleista elokuvan heikoin lenkki. En tiedä onko vika Stollissa, mutta ainakin hänen hahmonsa on jälleen hyvin perinteinen ja unohdettava Marvel-pahis. Onhan Ant-Manin ja Yellowjacketin välinen taistelu viihdyttävää katsottavaa, mutta hahmo on aika kertakäyttöinen heppu.
     Scottin ex-tyttöystävää, Maggie Langia näyttelee Judy Greer, joka ei paljoa pääse tekemään elokuvassa. Maggien ja Scottin Cassie-tyttärenä nähdään Abby Ryder Fortson, jolle tämä on vasta toinen elokuva, jossa hän näyttelee. Maggien uutta miestä, Paxtonia, esittää Bobby Cannavale. Paxton on poliisi, joten hänellä ja Scottilla eivät ole kovin lämpimät välit.
     Scottin varasporukkaan kuuluu hölösuu Luis, jota näyttelee erittäin hyvä Michael Peña. Luisin selitykset ovat loistavasti keksittyjä ja mahtavasti toteutettuja osuuksia, joita jaksaisi katsoa paljon enemmän. Toivottavasti Luis nähdään jatkossakin. Porukkaan kuuluvat myös Kurt (David Dastmalchian) ja Dave (Tip "T.I." Harris). Lisäksi elokuvassa nähdään muutama tuttu naama aiemmista MCU-elokuvista...

Tohtori Pym on pyrkinyt pitämään ulkomaailmalta salassa Ant-Man -asunsa ja Pym-partikkelinsa, jonka avulla kutistuminen on mahdollista. Kun hän saa selville, että hänen entinen oppipoikansa Darren Cross on kehittänyt oman versionsa partikkelista, hän etsii käsiinsä Scottin ja yrittää saada tämän varastamaan Crossin luoman Yellowjacket-asun, jota tämä aikoo kaupata sotilaille. Scott yrittää parantaa tapojaan, mutta kokee, että tämä ryöstö olisi moraalisesti oikein ja suostuu. Scott saa itselleen alkuperäisen Ant-Man -puvun, sekä avukseen muurahaisarmeijan, joiden avulla hän voisi murtautua Crossin tutkimuslaitokseen ja varastaa Yellowjacket-asun.

Guardians of the Galaxyssa oli jo päähenkilöinä rikollisia, mutta Ant-Manissa juttu on viety vielä pidemmälle. Elokuva tapahtuu maapallolla, joten siinä on myös hieman enemmän realistisuutta kuin Marvel Studiosin avaruusseikkailussa. Ant-Man ei ole kovin massiivinen elokuva, vaan kirjaimellisesti liikkuu muurahaismitoissa, etenkin taisteluiden aikana. Mammuttimaisen Avengers: Age of Ultronin jälkeen olikin erittäin viisas veto tarjota katsojille jotain "pienempää", eikä katsojalle kertaakaan tule ns. överiä kaikesta tehostemätöstä. Rikosteema on erittäin mainiosti yhdistetty supersankarijuttuihin ja elokuvasta on tehty todella toimiva paketti. Elokuvassa tietty viitataan muihin MCU-elokuviin, mutta suurimmaksi osaksi hyvin hienovaraisesti, eikä siinä yritetä tunkea liikaa mukaan, jolloin elokuva kykenee keskittymään täysillä omaan tarinaansa. Pidän todella paljon siitä, ettei kyseessä ole perinteinen supersankariseikkailu.

Huumoria tietysti löytyy kevennykseksi. Yleensäkin Marvel Studiosin elokuvista löytyy huumoria, mutta tämän voi tavallaan laskea jopa komediaksi. Nauraa saa ja paljon. Toimintapätkät ovat erittäin kekseliäitä, etenkin lopputaistelu. Scottin kouluttautumisosio on mielenkiintoinen myös. Makua elokuvasta vie lähinnä heikko pahis, mutta muuten elokuva toimii hienosti. Onhan se pakko myöntää, että kyseessä on aika hölmö elokuva, mutta siinä onkin se juju, miksi elokuva on niin hyvä. Ant-Man on jälleen osoitus siitä, että halutessaan Marvel Studios voisi saada minkä tahansa homman toimimaan. Voisikohan studio vihdoin saada oikeudet Fantastic Fouriin, jotta saisimme nelikosta vihdoin hyvän elokuvan, jonka se ansaitsisi. Nyt kun Marvel Studiosilla on oikeudet esimerkiksi Spider-Maniin, Daredeviliin ja Ghost Rideriin, niin toivon, että 20th Century Fox suostuisi myös myymään Fantastic Fourin.

Ant-Manin on ohjannut Peyton Reed, joka on saanut mallikkaasti tehtyä aika tuntemattomasta hahmosta erinomaisen elokuvan. Alunperin elokuvan ohjauksen piti hoitaa Edgar Wright, mutta hänellä oli liian erilainen näkemys elokuvasta kuin studiolla, jolloin hän päätti kävellä ulos projektista. Elokuva on kuvattu ja leikattu taidokkaasti. Äänimaailma on luotu myös erittäin hienoksi. Musiikin sävellyksestä vastaa Christophe Beck, mutta valitettavasti elokuvan musiikki ei jää jälkikäteen mieleen. Visuaalisesti Ant-Man on tietysti erittäin näyttävä; etenkin kohtauksissa, joissa hahmo on muurahaisen kokoinen. Jopa introssa digitaalisesti nuorennettu Michael Douglas toimii. Puvustuksen osalta on tietty pakko sanoa, että Ant-Manin asu on todella tyylikäs.

Muiden MCU-elokuvien tapaan myös Ant-Man sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Elokuvassa on mm. viittaus Al Migrom -nimiseen sarjakuvakirjoittajaan. The Incredible Hulkissa (2008) esiintynytta juomaa mainostetaan julisteilla. Stan Lee tekee tottakai cameonsa. Yllättäen myös Zoolanderiin (2001) viitataan nopealla repliikillä.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hieno. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, sekä mokailupätkä ja elokuvan tekemisestä kertova "Making of an Ant-Sized Heist", kuten myös pätkä "Let's Go to the Macroverse". Mukana on myös "WHIH NewsFront", jossa on tarinaan liittyviä lyhytjuttuja, jotka ovat ihan viihdyttävä lisäys.

Yhteenveto: Ant-Man on todella hyvä elokuva ja jälleen yksi erittäin positiivinen yllätys Marvel Studiosilta. Tällaisia elokuvia yhtiöltä pitäisi tulla säännöllisin väliajoin ja toivon, että tulevassa Spider-Man: Homecomingissa (2017) olisi samanlaista henkeä. Paul Rudd loistaa pääosassa Ant-Manina ja Michael Douglas on myös oikein mainio. Michael Peña on aivan mahtava roolissaan, mutta Corey Stollin pahis jättää kylmäksi. Evangeline Lilly on myös ihan hyvä. Tehosteet ovat tyylikkäitä ja taistelupätkät kekseliäitä. Tarinaan on saatu hienosti yhdistettyä supersankariteemoja ja rikosjännäriä. Suosittelen tätä kaikille Marvel-faneille, sekä supersankarielokuvien ystäville. Myös toimintakomedioiden fanit voivat helposti nauttia tästä elokuvasta. Ant-Man and the Wasp (2018) on jo ilmoitettu ja toivon, että taso pysyy samana jatko-osassa. Muistakaa, ettei levyä pidä ottaa pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään pohjustusta jatko-osalle ja niiden jälkeen lyhyt pätkä Captain America: Civil Warista (2016). Nyt olen valmis Doctor Strangeen, enkä malta odottaa näkeväni lisäystä Marvel Cinematic Universeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.forbes.com
Ant-Man, 2015, Marvel Studios, Marvel Enterprises

Arvostelu: Inferno (2016)

INFERNO (2016)

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Tom Hanks, Felicity Jones, Omar Sy, Irrfan Khan, Ben Foster, Sidse Babett Knudsen ja Ana Ularu
Genre: jännitys
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Dan Brownin Robert Langdon -kirjoihin perustuvat elokuvat jatkuvat Infernolla. Jostain kumman syystä elokuvantekijät päättivät hypätä sarjan todellisen kolmososan, "The Lost Symbolin" (2009) yli ja siirtyivät suoraan neljänteen, eli "Infernoon" (2013). Toisaalta, kun The Da Vinci Code (2006) ja Angels & Demons (2009) tehtiin väärässä järjestyksessä, niin ehkä The Lost Symbol -elokuva tehdään samalla logiikalla Infernon jälkeen. Vaikka pidän paljon sarjan kahdesta aiemmasta osasta, en kovin paljoa odottanut Infernoa, kun sen julkaisu ilmoitettiin. Vasta, kun katsoin The Da Vinci Coden ja Angels & Demonsin uudestaan, innostuin Infernon näkemisestä paljon, enkä välillä malttanut edes odottaa pääseväni katsomaan sen. Toivoin vain, että taso pysyisi samana, sillä edellisen osan ilmestymisestä oli kuitenkin jo seitsemän vuotta.

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia The Da Vinci Code ja Angels & Demons! Elokuvat ovat kuitenkin itsenäisiä tarinoita, joten lähinnä vain päähenkilö yhdistää elokuvia toisiinsa.

Professori Langdonin täytyy etsiä ja pysäyttää Inferno-niminen virus, ennen kuin se vapautuu ja tappaa suurimman osan ihmiskunnasta.

Tom Hanks vetää jälleen nappisuorituksen professori Robert Langdonina. Vaikka edellisen elokuvan teosta on kulunut jo monta vuotta, niin rooli tulee selkeästi luonnostaan. Alkupuolella hahmo on hieman erilainen, mutta alkaa näyttää tuttuja piirteitä yhä vain enemmän, kun elokuva kulkee eteenpäin. Silti katsoja näkee, että alusta asti kyseessä on tuttu professori. Langdonin hieno Mikki Hiiri -kellokin pääsee hieman esille elokuvassa.
     Felicity Jones on alkanut saada näkyvyyttä viime vuosien aikana. 2015 hän oli Oscar-ehdokkaana elokuvasta The Theory of Everything (2014) ja pian hän tulee esittämään pääosaa uudessa Rogue One: A Star Wars Story -elokuvassa (2016). Tässä hän esittää tohtori Sienna Brooksia, joka auttaa Langdonia etsimään Infernoa. Välillä Jonesin suoritus ei ole täysin parhaasta päästä, mutta toimii muuten ihan hyvin naispääosassa. Jotkut hahmolle kirjoitetut repliikit ovat aika hölmöjä.
     Omar Sy esittää agentti Bouchardia, joka jahtaa Langdonia ja tohtori Brooksia. Sy vakuutti minut Intouchablesissa (2011) ja olikin mukavaa nähdä hänet jälleen valkokankaalla. Pääkaksikkoa jahtaavat myös Sidse Babett Knudsenin näyttelemä tohtori Sinskey, sekä Vayentha-niminen tappaja (Ana Ularu). Irrfan Khan nähdään herra Simsinä, joka on hieman erikoinen heppu ja jolla on oma kiinnostuksensa Infernoa kohtaan. Ben Foster esittää Bertrand Zobristia, henkilöä joka kehitti viruksen. En ole aiemmin oikein perustanut Fosterista, mutta tässä hän on hyvä. Kovin paljoa hän ei kuitenkaan esiinny elokuvassa.

Langdon herää sairaalasta Firenzessä, eikä kykene muistamaan mitään parin viimeisen vuorokauden tapahtumista. Sairaalaan saapuu Vayentha, joka yrittää tappaa professorin ja Langdonin täytyy paeta sairaalasta yhdessä tohtori Brooksin kanssa. Brooksin luona Langdon alkaa muistella, mitä on tapahtunut ja hän alkaa yhdistellä asioita Bertrand Zobristiin ja "Danten helvettiin". Langdon ja Brooks lähtevät vihjeiden perässä etsimään Zobristin luomaa Inferno-virusta, jonka tarkoituksena on tappaa noin puolet maapallon väestöstä. Heidän perässään on agentteja, jotka yrittävät jostain syystä saada Langdonin kiinni. Kaksikon täytyy yrittää piiloutua, mutta samalla heidän on pakko löytää virus, sillä sen leviäminen alkaa todella lyhyen ajan sisällä.

Kerrankin elokuvan "pahikselta" löytyy ihan ymmärrettävä syy tappaa miljardeja ihmisiä. Zobrist on huolissaan maapallon ylikansoittumisesta ja on luonut Inferno-viruksen pelastaakseen ihmiskunnan sukupuutolta. Jos ihmisiä syntyisi samaan tahtiin lisää, ei vuosikymmenen päästä olisi enää mahdollista elää. Syy ei siis ole se, että hahmo haluaa tappaa ihmisiä vain, koska se olisi hänen mielestään kivaa. Hän näkee maailmassa vääryyden ja kokee siihen vain yhden ratkaisun, vaikka se olisikin kuinka julma tahansa. Vaikka miljardien ihmisten tappaminen olisikin hirveä teko, niin Zobristin perusteluiden kautta katsoja kokee välillä ymmärtävänsä, miksi se olisi tarpeellista. Toivottavasti ylikansoittumiseen kuitenkin todellisuudessa löydetään joku parempi ratkaisu kuin tappava virus...

Infernossa on tiettyjä samanlaisuuksia The Da Vinci Coden kanssa, mutta tunnelmaltaan se on lähempänä Angels & Demonsia. Jälleen täytyy siis löytää vihjeiden kautta jokin tuhoava voima ja pysäyttää se, ennen kuin on liian myöhäistä. Aikaa ei tietenkään ole paljoa, joten elokuva muuttuu koko ajan jännittävämmäksi, mitä pidemmälle tarina kulkee. Se ei paljoa jää hidastelemaan, vaan kulkee hyvällä temmolla eteenpäin. Elokuvassa nähdään jokseenkin odottamaton käänne, joka yllätti itseni täysin ja tuntui tavallaan parantavan elokuvaa, vaikka käännekohdassa näytteleminen ei ollut täysin onnistunutta. Loppupuoli on erittäin jännittävä ja kaikin puolin kyseessä on jälleen yksi erinomainen ja todella mainio Langdon-seikkailu. Ei kun vaan lisää tekeille!

Ohjaajana on edelleen pysynyt Ron Howard ja onkin hienoa, että Hanksin ja Howardin yhteistyö on jatkunut läpi sarjan. Kuvaus ei ole täysin onnistunutta. Ymmärrän, että alussa kuvan heilumisella on pyritty korostamaan Langdonin sekavaa olotilaa, mutta myöhemmin se vain häiritsee katsojaa. Muutamat kuvat eivät ole myöskään täysin tarkkoja. Leikkauksia on joissain kohdissa hieman liikaa. Hyppyleikkauksia esiintyy muutamaan otteeseen kuvan sisällä ja välillä kuvanmuutos on niin vähäinen, ettei leikkausta edes tarvita. Äänimaailmalla on tuotu lisäsisältöä, etenkin Langdonin näkyihin. Visuaalisesti elokuva on ihan tyylikkäästi toteutettu, mutta näyt ovat paikoitellen liian digitaalisen näköisiä. Sävellyksestä vastaa jälleen Hans Zimmer, jonka musiikki toimii oivasti taustalla, muttei jää jälkikäteen erityisemmin mieleen.

Yhteenveto: Inferno on todella hyvä elokuva ja erittäin mainio lisäys sarjaan. Tom Hanks on jälleen erinomainen professori Langdonin roolissa. Felicity Jones on pääosin hyvä, mutta häneltä löytyy selkeästi heikompiakin kohtia. Saa nähdä, miten hän pärjää tulevan Star Wars -leffan pääosassa. Vaikka "pahiksen" juoni tappaa miljardeja on kauhea, niin hänellä on ihan oikea syy siihen, eikä vain se perustelu, että hän on hullu ja haluaa tappaa paljon jengiä. Pitkästä aikaa elokuvasta löytyy odottamaton käänne ja vaikka sen aikana näytteleminen ei ole mitä parhainta, niin käänne toimii hienosti. Kuvaus on välillä hieman sekavaa ja leikkauksia on paikoitellen liikaa. On hienoa, että Ron Howard on pysynyt ohjaajana yhä ja toivon, että "The Lost Symbol" tehtäisiin elokuvaksi muutaman vuoden sisällä. Ensi vuonna ilmestyy viides Langdon-kirja nimeltään "Origin" ja toivoisin, että myös siitä tulisi elokuva. Mielestäni Langdon-pätkiä voi, saa ja pitää tulla niin monta kuin vain on mahdollista. Suosittelen tätä Brown-kirjojen faneille, sekä niille, jotka pitivät edellisistä osista. Nämä ovat itsenäisiä teoksia, joten ei ole pakollista nähdä The Da Vinci Codea tai Angels & Demonsia, jotta voi ymmärtää Infernon. Suosittelen käymään vilkaisemassa!

Kirjoittanut: Joonatan, 19.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.croogles.com
Inferno, 2016, Columbia Pictures, Imagine Entertainment, LStar Capital

Arvostelu: Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011)

HARRY POTTER JA KUOLEMAN VARJELUKSET, OSA 2

HARRY POTTER AND THE DEATHLY HALLOWS - PART 2

Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Ralph Fiennes, Alan Rickman, Maggie Smith, Helena Bonham Carter, Matthew Lewis, Tom Felton, Bonnie Wright, Julie Walters, David Thewlis, Ciarán Hinds, Evanna Lynch, James Phelps, Oliver Phelps, Jason Isaacs, Helen McCrory, Warwick Davis, Robbie Coltrane, Jim Broadbent, David Bradley, Emma Thompson, John Hurt ja Michael Gambon
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Harry Potter on ehdottomasti minulle kaikista tärkein tarina. Äitini luki minulle Potter-kirjoja (1997-2007), kun olin ihan pieni ja olin nähnyt Potter-elokuvia (2001-2011) sitä mukaan, kun niitä ilmestyi kauppoihin. Sarjan taikamaailma on ollut minulle tuttu ihan lapsesta lähtien ja Tylypahka on osittain ollut minun "toinen kotini". Sinne oli helppo paeta muuta maailmaa ja oli aina niin hienoa päästä jälleen seikkailemaan Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Ei siis mikään ihme, että sarjalla on niin suuri arvo minulle. Muistan, kun menin katsomaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n, sen ensi-iltapäivänä kesällä 2011 ja minun vatsani oli jännityksestä sekaisin aamusta alkaen siihen asti, että elokuva oli päättynyt. Se oli tietysti minun eniten odottamani elokuva siltä vuodelta. Minua jännitti, miten sarjan lopetus oltiin saatu muutettua elokuvaksi ja olisiko se niin hieno kuin toivoin. Kun elokuva päättyi, minulle oli hyvin vaikeaa sisäistää se fakta, että tämä olisi viimeinen osa. Olen nähnyt elokuvan tietysti jälkikäteen useaan otteeseen, enkä vieläkään pysty katsomaan elokuvaa läpi ilman, että sisälläni on voimakas tunne, joka kertoo siitä, kuinka tärkeä elokuva on kyseessä. Kuitenkaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 ei ollut sarjan viimeinen tuotos ja tarina jatkuikin Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child - 2016) -nimisellä näytelmällä, jonka käsikirjoitus julkaistiin myös kauppoihin. Se jatkaa tarinaa siitä, mihin tämä loppuu. Sen lisäksi tänä vuonna ilmestyy myös elokuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), joka taas kertoo ajasta pitkälti ennen Harry Potterin tapahtumia. Juuri sitä elokuvaa varten täytyi jälleen ottaa vanhat kunnon Potter-elokuvat hyllystä, katsoa ne uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001), Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002), Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004), Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire - 2005), Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007), Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince - 2009) ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010)! Ihan oikeasti, jos et ole nähnyt äsken mainitsemiani elokuvia, niin tee itsellesi palvelus ja katso ne!

Harry, Ron ja Hermione palaavat Tylypahkaan tuhoamaan viimeiset hirnyrkit. Valitettavasti lordi Voldemort on saanut selville heidän suunnitelmansa ja taikakoulu muuttuu sotatantereeksi.

Vaikka Daniel Radcliffe olikin useaan otteeseen humalassa kuvauksissa, hänen suorituksensa Harry Potterina tuntuu olevan vihdoin juurikin oikea. Harry on hyväksynyt paikkansa maailmassa ja hän tietää tasan tarkkaan, mitä hänen täytyy tehdä, voittaakseen Voldemortin. Hän myös tietää, ettei hänen oma tulevaisuutensa välttämättä ole kovin valoisa, mutta onkin valmis menemään niin pitkälle kuin vain voi, jotta hänelle rakkaat henkilöt olisivat turvassa. Harry nähdään tässä erittäin vakavana, eikä hänen kasvoillaan näy hymyä kovinkaan usein. Eipä hänellä oikeastaan ole mitään syytä hymyillä.
     Rupert Grintin näyttelemä Ron Weasley ja Emma Watsonin esittämä Hermione Granger pysyvät tietysti Harryn tukena, vaikka mikä olisi. Hahmot toimivat taistelussa enemmän kahdestaan ja he alkavat vielä enemmän lämmetä toisilleen. Sekä Grint että Watson suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan.
     Matthew Lewisin näyttelemä Neville Longbottom on muuttunut kömpelöstä pojasta sankariksi, joka johtaa muita Tylypahkan oppilaita taistoon. Nevillen hahmokaari on yksi parhaista, sillä muutos on niin selkeä. Harryn tyttöystävä/Ronin sisko Ginny Weasley (Bonnie Wright) ei paljoa tee, mutta näkyy välillä taustalla taistelemassa. Luna Lovekiva (Evanna Lynch) pääsee auttamaan Harrya tehtävässä, muttei erityisemmin osallistu sotaan. Muut tutut oppilaat, kuten Seamus Finnigan (Devon Murray), Dean Thomas (Alfred Enoch), Cho Chang (Katie Leung) ja Lavender Brown (Jessie Cave) nähdään myös elokuvassa. Seamusin pyrotaidoille on vihdoin oikeatakin käyttöä.

Maggie Smithin näyttelemä Professori McGarmiwa nähdään jälleen, kuten muutkin Tylypahkan opettajat. McGarmiwa on synkempi kuin aiemmin, mutta hän tuo myös hieman huumoria mukaan ja välillä hän näyttää äidillistä huolta oppilaitaan, etenkin Harrya kohtaan. Professori Kuhnusarvio (Jim Broadbent) ei paljoa tee, mutta pääsee silti näkymään ruudulla, kuten myös professori Lipetit (Warwick Davis). Emma Thompsonin näyttelemä ennustuksen opettaja professori Punurmio nähdään taas, mutta Robbie Coltranen osuus Hagridina jää hyvin pieneksi. Vahtimestari Voro (David Bradley) käväisee elokuvassa pari kertaa ja on kaikessa yrmyilyssäänkin oikein mainio tapaus.
     Feeniksin killan jäsenet osallistuvat tietysti mukaan taisteluun. Remus Lupin (David Thewlis), Nymfadora Tonks (Natalia Tena) ja Kingsley Kahlesalpa (George Harris) nähdään kaikki lyhyesti. Molly ja Arthur Weasley (Julie Walters ja Mark Williams) ovat saapuneet koululle suojelemaan lapsiaan ja mukana ovat myös Fred ja George Weasley (James ja Oliver Phelps), sekä pari kertaa taustalla vilahtava Percy Weasley (Chris Rankin). Arthur Weasley ei paljoa tee elokuvan aikana, mikä oli hieman sääli. Bill Weasley (Domhnall Gleeson) ja hänen vaimonsa Fleur Delacour (Clémence Poésy) nähdään elokuvan alussa lyhyesti.
     Ralph Fiennesin näyttelemä lordi Voldemort tuntuu samaan aikaan sekä vaarallisemmalta, että myös heikommalta. Fiennes on edelleen täydellinen valinta pimeyden ruhtinaan rooliin, ja hänen eleensä ja ilmeensä toimivat pahiksella uskomattoman hienosti. Voldemort päästelee välillä hieman kummallisia äännähdyksiä, jotka ovat aika koomisia, mutta ne tuovat tavallaan oman lisäyksensä hahmoon. Voldemort myös näyttää ensimmäistä kertaa oikeasti pelkoa, tajutessaan, että Harrylla on todellinen mahdollisuus voittaa hänet.

Muina pahiksina nähdään tietysti Alan Rickmanin näyttelemä Severus Kalkaros, jonka taustoja avataan hieman enemmän. Kalkaros on myös yksi parhaiten kirjoitettuja hahmoja sarjassa, sillä hänestä paljastuu kaiken aikaa jotain uutta, eikä hän oikeasti ole se luihu, ilkeä mies, millaisena hänet esitettiin ensimmäisessä elokuvassa. Alan Rickman on tietysti erinomainen roolissaan. Levätköön hän rauhassa. Helena Bonham Carter sopii täydellisesti hulluksi Bellatrix Lestrangeksi. Hahmo nähdään hieman erilaisena elokuvan alussa, mutta silloin kyseessä ei olekaan oikea Bellatrix. Jason Isaacsin näyttelemä Lucius Malfoy on vielä heikommassa hapessa kuin aiemmin. Narcissa Malfoy (Helen McCrory) ei paljoa tee taistelussa. Luciuksen ja Narcissan poika Draco Malfoy (Tom Felton) on yhä vain vähemmän ja vähemmän paha, eikä enää tiedä, mitä haluaa elämältään. Sarjan alkupäässä ylimielisiltä vaikuttaneet Lucius ja Draco ovat myös muuttuneet hienosti sarjan aikana.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. Harry Potter ja viisasten kivestä tuttu maahinen Lujahaka, jota näyttelee myös Warwick Davis. Samasta elokuvasta tuttu Ollivander (John Hurt) nähdään ihan elokuvan alussa. Uutena hahmona sarjaan esitellään professori Dumbledoren veli, Aberforth Dumbledore, joka on hyvin erilainen hahmo kuin veljensä, vaikka vaikuttaakin myös arvokkaalta. Aberforthina nähdään Ciarán Hinds.

Elokuvan alussa näytetään Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:n loppukohtaus pätkittynä, jossa lordi Voldemort löytää seljasauvan Dumbledoren haudasta. Sen enempää aiempia tapahtumia ei oikeastaan pohjusteta, vaan tarinaa jatketaan sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet aiemmat elokuvat. Harry, Ron, Hermione, Luna, Lujahaka ja Ollivander ovat turvassa Billin ja Fleurin luona Simpukkamökissä, mutta eivät kauaa; pääkolmikon täytyy saada tehtävänsä päätökseen. Lujahakan kautta he saavat selville, että yksi hirnyrkeistä on piilotettu Irveta-pankkiin ja Harrylle selviää myös, että yksi löytyisi Tylypahkasta. Heidän täytyy siis suorittaa mahdottomuus mahdottomuuden perään, eli murtautua pankkiin, mitä kukaan ei ole ennen pystynyt toteuttamaan ja sen jälkeen päästä salaa Tylypahkaan, jota vartioivat Voldemortin kuolonsyöjäjoukot ja ankeuttajat. Todelliset ongelmat alkavat, kun Voldemort saa selville Harryn suunnitelman ja johtaa joukkonsa kohti Tylypahkaa. Kuten jo aiemmin on saattanut arvata, Harry Potterin lopetus on massiivinen, eikä kovin monelle hahmolle käy hyvin.

Siitä hetkestä, kun Warner Brosin logo liukuu pilvien halki, kuva kulkee sen läpi ja näytetään tylyksi muuttunut, ankeuttajien ympäröimä Tylypahka, elokuva on täydellinen. Tai ainakin melkein. Muutama asia on poistettu kirjasta, jotka olisivat mielenkiintoisia sivujuonia, mutta kun muuten kokonaisuus toimii niin mielettömän hienosti, ei katsojana välttämättä edes jää kaipaamaan niitä. Henkilölle, jolle Harry Potter on erittäin tärkeä - jolle tarina on tuttu lapsuudesta lähtien, tämä elokuva pääsee koskettamaan niin voimakkaasti, ettei sitä välillä ole kovin helppoa katsoa. Elokuvasta näkee, että sen tekijät ovat tienneet sen olevan viimeinen osa. Näyttelijöistä näkee, että he tietävät tämän olevan viimeinen. Katsojat tietävät, että tähän Harryn tarina päättyy. Ja sen ei tietenkään halua päättyvän. Kun lopputaistelu lähestyy, niin itsestäni alkaa tuntua jo pahalta, sillä en halua, että tarina olisi jälleen ohi. Joka kerta, kun Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 päättyy, minulle tulee todella tyhjä olo. Kuin ankeuttaja, sarjan päättyminen vie itsestäni onnen tunteen, vaikka tiedänkin, että pystyisin katsomaan elokuvat vaikka heti uudestaan. Tai lukemaan kirjat. Kovin moni elokuva ei pysty koskettamaan minua niin syvästi kuin tämä. Minä en yleensä itke elokuvien aikana, mutta on se pakko tunnustaa, että parina kertana, kun olen tätä katsonut, niin kyynel on valunut poskea pitkin. Siinä on ehkä suurin syy, miksi tämä kuuluu suursuosikkieni joukkoon.

Silti minun on pakko myöntää, että itsenäisenä teoksena tämä ei ole kaikista parhain. Jos ei ole koskaan ennen nähnyt Harry Potter -elokuvia tai lukenut sarjan kirjoja ja katsoo tämän vaikkapa televisiosta, niin eihän tässä ole paljoa järkeä. Se ei selittele erityisemmin mitään, eikä muisteluosioihin pääse kiinni, jos tarina ei ole tuttu. Toisaalta on täysin järjetöntä miettiä tätä itsenäisenä teoksena. Nimensä mukaisesti tämä on "osa 2" ja se kuuluukin katsoa yhdessä ensimmäisen osan kanssa. Ja ne kaksi osaa kuuluu katsoa yhdessä muiden sarjan elokuvien kanssa. Jos siis joku on nyt jostain kumman syystä tehnyt sen virheen, että on aloittanut tästä elokuvasta, niin omapa on mokasi. Katso aiemmat elokuvat läpi ja palaa vasta sitten tähän osaan. Siinä kohtaa elokuvan hienous aukeaa.

Takaisin itse tarinaan: Elokuvan alku on tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin edellisen osan loppu. Sama seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja Irveta-kohtaus on aivan loistava aloitus. Tavallaan elokuva tuntuu enemmän Potterilta kuin edellinen osa, sillä tässä paikat ovat tutumpia, kun taas Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ssä käytiin useissa paikoissa, joita ei oltu aiemmin nähty, esimerkiksi joissain metsissä ympäri Brittejä. Katsoja pääsee heti jännitykseen mukaan, eikä elokuva päästä irti otteestaan - ei edes siinä kohtaa, kun lopputekstit alkavat. Kun päästään Tylypahkaan, niin elokuva muuttuu sotaleffaksi; kivääreiden ja konetuliaseiden sijaan vain käytetään taikasauvoja ja loitsuja. Etenkin kovimmille faneille voi elokuva tuottaa helposti surua, kun näkee tuttujen hahmojen kuolevan ja rakkaan Tylypahkan tuhoutuvan taistelussa. Kun taikakoulua pitää kuin kotinaan, niin ei sellaisen paikan romuttumista ole helppoa katsoa. Eikä ole Harryllekään. Hän joutuu seuraamaan sivusta, kun hänelle rakkaat ihmiset menehtyvät ja hänen silmistään näkyy syyllisyyden tunne, sillä hän kokee olevansa taistelun aiheuttaja. Silti hän tietää, että sille kaikelle on tarkoituksensa. Hänen täytyy vain löytää itsestään voimaa, jotta voi voittaa Voldemortin.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 on erittäin synkkä elokuva. Ei vain teemoiltaan, vaan kuvat ovat oikeasti useasti todella pimeitä. Elokuva tapahtuu suurimmaksi osaksi yhden yön aikana, joten päiväsaikaan sitä voi olla vaikea katsoa, kun valo heijastaa ruudulta. Suosittelenkin siis jopa pimentäviä verhoja tai ihan vain katsomaan elokuvan illalla tai yöllä. Vaikka hahmoja näkee kuolevan ja kamalat tunteet, joita hahmot kokevat, välittyvät hienosti kotikatsomoonkin, niin elokuvaan on silti saatu toimivasti mukaan hieman huumoriakin, etenkin professori McGarmiwan ja vahtimestari Voron, sekä varmaan monelle tulleen yllätyksen, eli lordi Voldemortin kautta. Pidän siitä, että sarjassa on uskallettu ottaa jälleen askel synkempään suuntaan, enkä usko kovinkaan monen odottaneen, että sarja päättyisi iloisissa merkeissä. Jos on herkkä itkemään elokuvien aikana, niin annan neuvoksi kaivaa nenäliinat esiin kyyneleiden pyyhkimistä varten. Varsinkin noin puolessa välissä elokuvaa on pitkä, surullinen osuus, kunnes jälleen taistellaan. Taistelukohtaukset ovat todella hienoja ja etenkin lopputaistelu on aivan huikean upea!

Kuten jo sanoin, elokuvasta näkee, että tekijät ovat tienneet sen olevan sarjan viimeinen. Siitä syystä elokuvaan on lisätty mukaan paljon viittauksia aiempiin elokuviin. Ensinnäkin tarvehuoneessa katsoja pääsee näkemään esimerkiksi Viisasten kivestä tutut shakkinappulat, Salaisuuksien kammiosta tutut riiviöt ja possupatsaan, joka näkyi Valedron muistossa. Myös pimeyden voimilta suojautumisen luokasta tuttu lohikäärmeen luuranko näkyy vilaukselta. Sen lisäksi taistelun aikana yhdessä kohtauksessa Harry, Ron ja Hermione kohtaavat erilaisia, entuudestaan tuttuja vaaroja, jotka ilmestyvät samassa järjestyksessä kuin sarjassa: peikko, jättihämähäkit, ihmissusi ja lauma ankeuttajia. Tällaiset pienet yksityiskohdat tuovat vielä lisää eloa ja tunnetta mukaan elokuvaan ja lisäävät "nautintoa" katsojan - etenkin fanin - kokemukseen. Uusia asioita tai paikkoja ei oikeastaan esiinny elokuvassa, vaan lähes kaikki on jo tuttua. Merkittävimmät uudet jutut ovat Aberforth Dumbledore, Tylypahkan taistelevat patsaat, sekä peikot/jättiläiset, jotka ovat hyvin erilaisia kuin Viisasten kivessä esiintynyt yksilö. Sarjassa päästään myös jälleen näkemään lohikäärme, tällä kertaa vaalean harmaa, sokea "ukrainalainen rautamaha".

Kolmen edellisen osan tapaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n on ohjannut David Yates, joka on tehnyt erittäin hienoa työtä sarjan päätöksen kanssa. Steve Kloves on saanut kirjan siirrettyä upeasti elokuvakäsikirjoitukseksi. Vaikka jotkut asiat puuttuvat, joita kirjassa esiintyy, pysyy kokonaisuus silti täydellisesti kasassa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja kaikkien tyylikkäiden taistelukuvien ohella yhdet lempikuvistani elokuvassa ovat Irvetassa nähtävät, yläkulmasta otetut kuvat Hermionesta ja Ronista, jotka tuovat uhkaavaa tunnelmaa todella hienosti lisää. Leikkaus on sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on tietysti erittäin hieno. Ainoa ongelmani on, että kohta jossa lennetään luudanvarsilla liekkien läpi, näyttää hieman heikosti toteutetulta ja siitä näkee selkeästi, että luudat heiluvat todellisuudessa vihreiden kankaiden edessä. Värikkääksi tätä ei voi oikeastaan kutsua, sillä saturaatiota on vähennetty selvästi, jolloin harmaan eri sävyt tuntuvat luovan elokuvan värimaailman. Musiikista vastaa edellisen elokuvan tavoin Alexandre Desplat ja hän on luonut erittäin kauniin ja täydellisyyttä hipovan soundtrackin sarjan päätöselokuvalle. Vaikka elokuvaa varten sävellettyä musiikkia jaksaisi kuunnella ties kuinka paljon ja se tuo tunnelmaan oman lisäkosketuksensa, niin kohdat joissa musiikkia ei esiinny lainkaan, ovat myös todella vaikuttavia. Välillä pelkkä hiljaisuus on äärimmäisen koskettavaa kuultavaa. Ilman musiikkia myös huikeasti luotu äänimaailma pääsee paremmin esille. Hienoa oli tietysti kuulla tuttu, ensimmäisten elokuvien teemamusiikki parissakin kohtaa, mikä aiheuttaa joka kerta itselleni kylmiä väreitä. Iho menee muutenkin kananlihalle useaan otteeseen elokuvan aikana. Lavastus, puvustus ja maskeeraukset ovat täydellisesti toteutettuja.

Blu-rayn kuvanlaatu on upea; se on terävä ja täysin moitteeton. Lisämateriaalina Blu-raylla on Maximum Movie Mode, jolla elokuvan voi katsoa tietoiskujen kanssa, jolloin leffa kestää hieman kauemmin. Mukana levyllä on myös pätkä Final Farewells from Cast and Crew. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten Pottermoren esittelyvideo, Harry Potterin päättymisestä kertovia pätkiä, leffojen tekosalaisuuksien paljastuksia, paljon elokuvan teosta kertovia pätkiä, Daniel Radcliffen ja J.K. Rowlingin keskustelu sarjasta, sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter kahdeksas, lähes tunnin kestävä osa Growing Up, jossa näyttelijät ja tekijät kertovat, millaista oli kasvaa sarjan kanssa.

Yhteenveto: Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 on täydellinen päätös elokuvasarjalle! Se nappaa katsojan mukaan heti alussa ja pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. Näyttelijät suoriutuvat kaikki todella hyvin rooleistaan ja on hienoa nähdä todella monen palaavan rooleihinsa, vaikka näkyisivätkin vain hetken. Hagrid olisi voinut olla isommassa roolissa. Pääkolmikon kemia toimii täydellisesti. Aberforth Dumbledore on mainio lisäys tarinaan ja avaa Albus Dumbledoren taustoja lisää. Faneille elokuvan katsominen voi olla vaikea paikka, sillä siinä on niin suuri tunnelataus mukana. Itse en vain kykene katsomaan tätä ilman, että se koskettaa minua syvästi. Kun näkee Tylypahkan tuhoutuvan ja tuttujen hahmojen kuolevan, niin eihän sitä vain kykene neutraalisti katsomaan elokuvaa läpi. Yksinäisenä teoksena Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 ei tietenkään ole niin vaikuttava, muttei sitä olekaan tarkoitus katsoa sellaisena. Jos ette ole vielä nähneet Harry Pottereita, niin tehkää itsellenne palvelus ja katsokaa ne! Minulle kyseessä on hienoin ja tärkein tarina, mitä tiedän. Kun katsoin elokuvaa, minulla oli Kuoleman varjelukset -paita päällä ja join kaakaota Potter-mukista. Saa nähdä, tekeekö Ihmeotukset ja niiden olinpaikat oikeutta näin hienolle sarjalle. "Harry Potter ja kirottu lapsi" ei nimittäin tehnyt ollenkaan. En usko, että koskaan tulee olemaan niin hienoa tarinaa kuin Harry Potter, joka vaikuttaisi yhtä monen henkilön elämään samalla tavalla. J. K. Rowling on nero. Ihan oikeasti, katsokaa nämä elokuvat ja lukekaa Harry Potter -kirjat!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.insightfulinnovations.com
Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2, 2011, Warner Bros, Heyday Films, Moving Picture Company