Arvostelu: Halloween H20 (Halloween H20: 20 Years Later - 1998)

HALLOWEEN H20

HALLOWEEN H20: 20 YEARS LATER

Ohjaus: Steve Miner

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Josh Hartnett, Adam Arkin, Michelle Williams, LL Cool J, Adam Hann-Byrd, Jodi Lyn O'Keefe, Janet Leigh, Nancy Stephens, Joseph Gordon-Levitt, Branden Williams ja Chris Durand

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava menestys, jota pidetään nykyään yhtenä lajityyppinsä suurklassikoista, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Halloween II - tappajan paluussa (Halloween II - 1981) tekijät päättivät viedä murhaaja Michael Myersin tarinan päätökseen ja aloittaa kolmososassa Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) puhtaalta pöydältä täysin uuden idean kanssa. Elokuvan saaman murskapalautteen jälkeen studio päätti herättää Michael Myersin takaisin henkiin Halloween 4:ssä (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988). Sitä seuranneet Halloween 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myers (1995) saivat murskapalautetta, eivätkä menestyneet toivotusti. Seitsemännen osan teko lähti silti pian liikkeelle Daniel Farrandsin kirjoittamana ja työnimellä "Michael Myers: Lord of the Dead". Hän kuitenkin jätti ideansa kesken ja hänen sijaan Robert Zappia ryhtyi työstämään tekstiä nimeltä "Halloween 7: Two Faces of Evil", mutta sekään projekti ei edennyt. Screamin (1996) kirjoittanut Kevin Williamson työsti uudenlaisen idean, joka toimisi jatko-osana kahdelle ensimmäiselle leffalle, unohtaen muut jatko-osat kokonaan. Hänen "Halloween: The Revenge of Laurie Strode" -ideaansa tartuttiin ja leffaan kosiskeltiin aluksi itse Carpenteria, mutta tämän vaatiman korkean palkkion vuoksi studio palkkasikin Steve Minerin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1998 ja Halloween H20 -nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa jo saman vuoden heinäkuussa. Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli siihen asti parhaiten menestynyt osa leffasarjasta. Itse tutustuin elokuvasarjaan kymmenisen vuotta sitten, kun katsoin Rob Zombien ohjaaman Halloween-uudelleenfilmatisoinnin vuodelta 2007. Alkuperäisleffan katsoin vasta vuonna 2017, jolloin myös arvostelin sen halloweenin kunniaksi. Päätin samalla ottaa perinteeksi katsoa ja arvostella joka halloweeniksi yhden osan elokuvasarjasta. Nyt on päästy sarjan seitsemänteen elokuvaan, Halloween H20:een.

On kulunut 20 vuotta siitä, kun Laurie Strode kohtasi veljensä Michael Myersin kauhistuttavana halloweenyönä. Oman kuoleman lavastamisesta ja nimensä vaihtamisesta huolimatta Laurie joutuu jälleen taistelemaan hengestään, kun Michael löytää hänet jälleen halloweenina.

Halloween H20 on tosiaan jatkoa vain kahdelle ensimmäiselle Halloween-elokuvalle, unohtaen niin sanotun Thorn-trilogian, eli neljännen, viidennen ja kuudennen leffan kokonaan. Eli toisin kuin Halloween 4:ssä esiteltiin, Laurie Strode ei ole kuollut, eikä hänellä ole tytärtä. Halloween H20:ssä Jamie Lee Curtis tekee lähes kahden vuosikymmenen jälkeen paluun tunnetuimpaan rooliinsa Lauriena, joka on vain lavastanut oman kuolemansa ja vaihtanut sitten nimensä. Nyt hän työskentelee Hillcrest-akatemian rehtorina, valenimellä Keri Tate ja hänellä on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika John (Josh Hartnett debyyttiroolissaan). Curtis palaa rooliinsa innokkaasti ja karismaattisemmin kuin ennen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka hirvittävän yön jälkeen Laurie on kovasti yrittänyt elää vapaasti, eikä antaudu pelolle, vaikka näkeekin jatkuvasti painajaisia tapahtuneesta. Hartnett on oiva valinta Laurien pojaksi, vaikka hahmona uhmakas John onkin hieman rasittava.

     Elokuvassa nähdään myös Michelle Williams Johnin tyttöystävänä Mollynä, Adam Hann-Byrd Johnin kaverina Charliena ja Jodi Lyn O'Keefe tämän tyttöystävänä Sarahina, Adam Arkin akatemian opettajana ja Laurien salarakkaana Willinä, LL Cool J koulun portinvartijana Ronnynä, sekä Chris Durand Laurien veljenä, murhaaja Michael Myersinä. Curtisin äiti Janet Leigh tekee nopean roolin opettajana ja elokuvassa kuullaankin ovelana silmäniskuna lyhyt pätkä Leighin tähdittämän Psyko-kauhuklassikon (Psycho - 1960) tunnusmusiikista. Nuoret näyttelijät eivät ole erityisen vakuuttavia rooleissaan, mutta Arkin ja etenkin huumoria mukaan tuova LL Cool J toimivat osissaan. Durandin toiminta Michael Myersinä on onnistuneen tarkkaa ja hillittyä, mutta rooliin kaipaisi jotakuta hieman isokokoisempaa ja uhkaavampaa järkälettä. Silti hahmo toimii, vaikka valoisemmissa otoksissa Michaelin maski ei oikein vakuuta. Näkyvät silmät vähentävät uhkaavuutta ja kaikista pahinta on yhdessä kuvassa nähtävä selvä diginaamio. Miksi ihmeessä tekijät eivät käyttäneet siinä oikeaa maskia?

Halloween-elokuvien tason laskettua keskinkertaiseen heti alkuperäisen klassikon jälkeen ja kuudennen leffan, Halloween: The Curse of Michael Myersin räpiköidessä jo ihan pohjamudissa, Halloween H20 on piristävän onnistunut jatko-osa - sanoisinpa jopa, että paras Halloween-elokuva sitten alkuperäisen! Ihan menevästi käynnistynyt, mutta surkeaksi valahtanut Thorn-trilogia saa kyytiä ja tekijät ovat päättäneet jatkaa tarinaa 20 vuotta siitä, mihin Halloween II - tappajan paluussa jäätiin. Ratkaisu on oivallinen ja filmi tuntuu luontevammalta jatkumolta. Vaikkei elokuva millään ylläkään alkuperäisen elokuvan hienouteen, Steve Miner on sujuvasti ottanut siitä paljon mallia tätä filmiä tehdessään. Aiempien jatko-osien raakuuksilla mässäily on vaihdettu takaisin tiiviin tunnelman rakentamiseen ja sen sijaan, että katsoja vain haluaisi nähdä Michaelin tappavan kaikki, jotka vastaan kävelevät, voi jopa huomata jännittävänsä hahmojen selviytymisen puolesta.

Michael Myersin paluuta rakennetaan oivallisesti ja katsojaa pidetään onnistuneesti varpaillaan. Uhka tuntuu vaanivan kaiken aikaa ja katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan. Silloin tällöin katsoja on varma, että nyt lähtee henki, kun joku hahmoista päätyy yksin vaeltelemaan jonnekin pimeään, mutta mitään ei välttämättä tapahdukaan. Alkupuoliskon jännityksen nostatusta kuitenkin rikkovat todella typerät äkkisäikyttelyt, jotka koostuvat kaikki siitä, kun joku hahmoista törmää vahingossa toiseen kovan pamauksen saattelemana. Kun Michael pääsee vihdoin valloilleen Hillcrestissä, muuttuu meno entistä jännittävämmäksi. Vanhemman ja kokeneemman Laurien yhteenotto veljensä kanssa huipennuksessa on mainio, huipentaen filmin varsin yllättävällä ja tehokkaalla tavalla.

Vaikka ohjaaja Steve Miner syyllistyykin aika ajoin laiskoihin äkkisäikäyttelyihin, hän ei muuten kulje aidan matalimmista kohdista. Hänen rakentama tunnelmansa on oivallinen ja hän pitää katsojasta hyvin kiinni läpi vajaan puolentoista tunnin keston. Kevin Williamsonin ideoiden pohjalta Robert Zappia ja Matt Greenberg ovat laatineet käsikirjoituksen, joka on tehokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kulttikuviot on onneksi heitetty roskakoriin ja Michael palautettu juurilleen. Halloween H20 on teknisiltä ansioiltaan ihan sujuvasti tehty. Kuvaus toimii kelvollisesti ja valaisua hyödynnetään mainiosti. Lavasteet ja maskeeraukset ovat pätevät, mutta Michaelin maskia tekijät olisivat voineet pohtia uudelleen. Tukkansa puolesta naamari näyttää siltä kuin murhaaja olisi juuri herännyt ja silmänrei'istä näkyvät silmät ovat joissakin kuvissa lähinnä koomiset. Mikä siinä onkin, että alkuperäisleffan jälkeen tekijät ovat elokuvasta toiseen kokeneet suuria vaikeuksia saada aikaiseksi onnistunutta Michael Myers -naamaria? Turhanpäiväisiä böö-säikäytysääniä lukuun ottamatta äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Carpenterin säveltämää ikonista tunnusmelodiaa hyödynnetään ihan passelisti läpi leffan.

Yhteenveto: Halloween H20 on usean kehnonpuoleisen jatko-osan jälkeen yllättävänkin toimiva elokuva, nousten omissa kirjoissani Halloween-sarjan toiseksi parhaaksi osaksi. Alkuperäisestä klassikosta jäädään pahasti jälkeen, mutta Halloween H20 on silti oikein kelpo kauhuleffa. Jamie Lee Curtis palaa pätevästi Laurien rooliin, näyttäen hyvin, miten traumaattinen yö on vaikuttanut hahmoon viimeisten 20 vuoden aikana. Muu hahmokattaus ei ole järin erityinen, mutta hahmojen puolesta silti jopa jännittää hieman, eikä katsoja vain toivo heidän joutuvan Michaelin uhreiksi. Itse Michael Myers aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, etenkin kökön naamarinsa puolesta. Ohjaaja Steve Miner luottaa ajoittain turhan paljon kovaäänisiin hyppysäikyttelyihin, mutta muuten rakentaa karmivaa ilmapiiriä toimivasti. Elokuva kasvattelee hyvin menoaan, johtaen kohti tehokasta loppuhuipennusta. Ei Halloween H20 mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta se voittaa kevyesti suuren osan elokuvasarjan muista osista ja suosittelenkin sitä lämpimästi Michael Myersin faneille. Aikajanasotkun takia leffaa ennen tarvitsee nähdä vain kaksi ensimmäistä osaa sarjasta. Halloween-sarja sisältää useita erilaisia aikajatkumoita, oli kyse sitten Thorn-kulttihommista, Rob Zombien uudelleenfilmatisoinneista tai vastikään huipentuneesta uudesta trilogiasta. Omasta mielestäni parhaan kokemuksen saa, kun katsoo alkuperäisen Halloween - naamioiden yön, Halloween II - tappajan paluun ja Halloween H20:n trilogiana, unohtaen muut osat tyystin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween H20: 20 Years Later, 1998, Dimension Films, Nightfall Productions, Trancas International Films

Arvostelu: Hellraiser (1987)

HELLRAISER

Ohjaus: Clive Barker

Pääosissa: Claire Higgins, Ashley Laurence, Andrew Robinson, Sean Chapman, Robert Hines, Doug Bradley, Nicholas Vince, Simon Bamford, Grace Kirby ja Oliver Smith

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 18

"We'll tear your soul apart!"

Hellraiser perustuu Clive Barker novelliin Helvetilliset (The Hellbound Heart) vuodelta 1986. Barker oli ollut tyytymätön kirjojensa aiempiin elokuvasovituksiin, etenkin Underworldiin (1985), joten hän päätti itse ohjata elokuvan Helvetillisten pohjalta. Hän sai tuottaja Christopher Figgin ja New World Pictures -yhtiön mukaan projektiin ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1986 työnimellä "Sadomasochists from Beyond the Grave". Barker joutui leikkaamaan elokuvaa pariinkin otteeseen uudestaan, sillä Yhdysvalloissa ikärajoja valvova Motion Picture Association of America oli antamassa filmille korkeinta X-leimaa. Lopulta Hellraiser sai ensi-iltansa syyskuussa 1987. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, osan kutsuessa sitä hienoksi ja toisten taas surkeaksi. Vuosien varrella elokuva on noussut kulttistatukseen ja kauhugenren klassikoksi, joka on kerännyt vannoutuneen fanikuntansa, sekä saanut useita jatko-osia - viimeisimpänä elokuvasarjan samannimisen uudelleenkäynnistyksen vuonna 2022. Itse katsoin Hellraiserin ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten ja pidin näkemästäni paljon. Olen katsonut elokuvan jo pari kertaa uudestaan ja nyt kun viimevuotinen Hellraiser-leffa on vihdoin saapunut Suomeen vuokralle, päätin odotellessa katsoa alkuperäisfilmin uudestaan ja arvostella sen.

Frank Cotton ostaa itselleen mystisen palapelikuution ja avaa sen kauhut, kenobiitit, jotka silpovat ja vangitsevat Frankin. Muuttaessaan Frankin taloon, hänen veljensä Larry vapauttaa vahingossa Frankin helvetillisestä vankilastaan. Epämuodostunut Frank tarvitsee kuitenkin entiseltä salarakkaaltaan, veljensä vaimolta Julialta apua, saadakseen kehonsa takaisin.

Clare Higgins ja Andrew Robinson näyttelevät avioparia, Julia ja Larry Cottonia, joiden parisuhteesta uupuu rakkaus ja intohimo. Julia onkin kiinnostuneempi Larryn kadonneesta veljestä, Frankista (Sean Chapman ja Oliver Smith), jonka kanssa Julialla oli aiemmin salasuhde. Vanha rakkaus roihahtaa uuteen, kieroon liekkiin, kun Larryn veripisarat synnyttävät Frankin takaisin henkiin. Frank on kuitenkin epämuodostunut lihakasa, joka tarvitsee salaheilansa Julian apua saadakseen vanhan kehonsa takaisin: Julian täytyy vietellä miehiä kotiinsa ja syöttää nämä Frankille. Mitäpä sitä ei tekisi tosirakkauden eteen? Higginsin ja Chapmanin väliltä löytyy vahvaa kemiaa, mutta heidän hahmonsa ovat varsin iljettävät. Robinson taas toimii oivallisesti asioista tietämättömän Larryn roolissa.

     Elokuvassa nähdään myös Ashley Laurence Larryn tyttärenä Kirstynä, Robert Hines tämän poikaystävänä Stevenä, sekä Doug Bradley, Nicholas Vince, Simon Bramford ja Grace Kirby kenobiitteinä, helvetillisinä olentoina, jotka vapautuvat mystisestä palapelikuutiosta ja sieppaavat uhrinsa kivullisen nautintonsa vankilaan. Laurence on hyvä valinta tyttäreksi, joka alkaa epäillä uuden äitipuolensa kummallista käyttäytymistä muuton jälkeen. Bradleyn esittämä kenobiittijohtaja - joka on fanien toimesta nimetty Pinheadiksi - on onnistuneen hyytävä ilmestys ikonisen naulanaamansa kanssa.

Hellraiser on ilmestymisestään asti shokeerannut katsojiaan, eikä mikään ihme. Kyseessä on aidosti karmiva kauhuelokuva, täynnä iljettävää kuvastoa, joka saa monet kauhun suurkuluttajatkin katsomaan toisaalle. Mukana on useita groteskeja hetkiä, joissa ihmiskeholla leikitään varsin oksettavin tavoin. Tämän saatanallisen Rubikin kuution avaajilta hyytyy hymy nopeasti, kun pelottavat kenobiitit saapuvat hakemaan kutsujaansa hupeihinsa. Näihin hupeihin kuuluu kivun ja nautinnon yhdistelmä, kenobiitit kun tuhoavat uhrejaan ällöttävän seksuaalisen vivahteen kera. Iso osa elokuvan karmivuudesta syntyykin sen eroottisuudesta kuvottavuuksien keskellä. Filmi ei säästele katsojaansa, mutta samalla se välttää tyylikkäästi aivottomaksi gorepornoksi muuttumisen.

Sen lisäksi, että ajoittain jopa tehokkaan vastenmielinen elokuva työntyy katsojan ihon alle (ei tosin niin kirjaimellisesti kuin kenobiitit koukkuineen hahmojen ihojen alle), pitää Hellraiser sisällään myös vahvan tarinan. Pohjimmiltaan kyseessähän on todella vinksahtanut rakkauskertomus. Julia on valmis menemään ties kuinka pitkälle saadakseen Frankinsa takaisin. Salarakkaiden puuhat muuttuvat kaiken aikaa kierommiksi. Tarina kerrotaan mielenkiintoisesti, elokuvan seuratessa aluksi rakastavaisia, kunnes se siirtyy puolen välin paikkeilla Kirstyyn, joka yrittää selvittää, mistä kaikessa on kyse? Leffa saa näin tehokkaasti manipuloitua katsojaa. Aluksi saattaa jopa huomata olevansa Julian ja Frankin puolella, toivoen, että he eivät jäisi kiinni. Loppupäässä taas pelkää Kirstyn puolesta. Katsoja on koukussa näkemäänsä ja jännitettä rakennetaan läpi elokuvan onnistuneesti kohti huipennusta. Vain pari viimeistä minuuttia jättävät toivomisen varaan, lopputekstejä edeltävän hetken ampuessa hieman yli.

1980-luvulla Clive Barker nousi kauhukirjallisuuden huippunimiin ja Hellraiserin myötä hän siirtyi onnistuneesti myös elokuvapuolelle. Barkerin rakentama tunnelma on erinomainen ja hän osaa tarjota erittäin epämiellyttäviäkin juttuja tyylikkäästi. Barkerin työstämä käsikirjoitus on tehokkaan napakka, eikä leffa kestä kuin muutaman minuutin yli puolitoista tuntia. Filmi on myös hyvin kuvattu ja siinä hyödynnetään taitavasti valaisua. Lavasteet ovat oivalliset ja kenobiittien toteutus on upeaa niin asujen kuin maskeerauksien puolesta. Käytännön tehosteet ovat pääasiassa erinomaiset kaikessa visvaisuudessaan, varsinkin Frankin syntyessä hiljalleen takaisin henkiin, mutta loppupäässä nähtävät sähköefektit pistävät silmään. Budjettisyistä Barker työsti nämä tehosteet itse kaverinsa kanssa yhden viikonlopun aikana. Äänimaailma on toimiva ja Christopher Youngin säveltämät mainiot musiikit lisäävät paljon karmivaan tunnelmaan.

Yhteenveto: Hellraiser on mahtava kauhuelokuva, joka onnistuu oikeasti työntymään katsojan ihon alle kaikessa ahdistavuudessaan ja vastenmielisessä kuvastossaan. Elokuvalla on vahva tarina ja siihen jää täysin koukkuun. On kiinnostavaa, kuinka katsojaa manipuloidaan vaihtelemaan mielipiteitään hahmoista ja välillä sitä jääkin pohtimaan, että ketä tässä nyt oikein haluaakaan kannustaa? Clive Barkerin käsikirjoitus on onnistunut ja ohjaus sitäkin väkevämpää. Barkeria ei pelota aiheuttaa katsojalleen todella epämukavaa tunnetta. Kaikista kuvottavuuksistaan huolimatta katse palaa väkisilläkin takaisin tapahtumiin ja vaikka toisaalta ymmärrän, miksi moni ei suostu katsomaan Hellraiseria enää toistamiseen, itse palaan jollain kierolla innostuksella sen pariin yhä uudestaan. Elokuva on teknisiltä ansioiltaan oivallinen upeita käytännön tehosteita myöten ja näyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan. Alkuperäinen Hellraiser on pakkokatseltavaa kaikille kauhufaneille, mutta herkemmille sitä on vaikea suositella sen inhottavien puolien takia. Vuosien varrella elokuvalle on tehty jopa yhdeksän, todella ailahtelevasti vastaanotettua jatko-osaa, joiden pariin palataan joskus toiste. Tämän halloweenin aikana käsittelyyn pääsee kuitenkin vielä viimevuotinen Hellraiser-elokuva, jonka näkemistä odotan ristiriitaisin tuntein...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hellraiser, 1987, New World Pictures, Film Futures, Rivdel Films

Arvostelu: Insidious: The Red Door (2023)

INSIDIOUS: THE RED DOOR

Ohjaus: Patrick Wilson

Pääosissa: Ty Simpkins, Patrick Wilson, Sinclair Daniel, Rose Byrne, Andrew Astor, Hiam Abbass, Leigh Whannell, Angus Sampson ja Lin Shaye

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin ohjaama kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli taloudellinen hitti, joka sai myös positiivista palautetta kriitikoilta. Jatko-osa Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja esiosat Insidious: Chapter 3 (2015) ja Insidious: The Last Key (2018) olivat kassamagneetteja, mutta saivat toinen toistaan kehnompia arvosanoja. Pian neljännen elokuvan ilmestyttyä alkoi viidennen osan suunnittelu ja hetken oli jopa idea tehdä leffa, jossa Insidious-sarja olisi yhdistynyt Sinister-kauhuelokuviin (2012-2015). Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja viidennelle osalle kynäiltiin tarina, joka jatkaisi kahden ensimmäisen elokuvan kertomusta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Insidious: The Red Door saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän ensimmäistä Riivattua kelpo kauhuleffana, mutta muut Insidious-rainat ovat olleet keskinkertaisia tai suorastaan huonoja. Odotukseni eivät olleet korkeat viidettä osaa kohtaan, mutta kävin silti kiinnostuneena katsomassa sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa - lähinnä halutessani nähdä, kuinka näyttelijä Patrick Wilson suoriutuu esikoisohjauksestaan.

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun Lambertin perhettä piinasivat painajaismaiset demoniolennot. Josh-isä ja Dalton-poika ovat hypnotisoitu unohtamaan astraaliprojektiokykynsä, mutta kun Tuleva-maailman pahat henget palaavat vainoamaan heitä, täytyy heidän saada vanhat lahjansa takaisin, päihittääkseen riivaajansa lopullisesti.

Insidious: Chapter 3:n ja Insidious: The Last Keyn keskityttyä muihin hahmoihin, Insidious: The Red Door palauttaa fokuksen takaisin Lambertin perheeseen, joka joutui alun perin pahojen henkiolentojen piinaamaksi Riivatussa. Elokuva sijoittuu aikaan yhdeksän vuotta Riivattu 2:n jälkeen ja paljon on ehtinyt tapahtua. Lapset Dalton (Ty Simpkins), Foster (Andrew Astor) ja Kali (Juliana Davies) ovat kasvaneet hurjasti, Daltonin aloittaessa collegen. Vanhemmat Josh (Patrick Wilson) ja Renai (Rose Byrne) taas ovat ajautuneet avioeroon, koettelemustensa jättämien traumojen takia - mitkä ovat vieläpä pyyhitty pois Joshin mielestä. On mukava nähdä vanhat tutut hahmot taas kehissä, parin väliosan kertoessa lähinnä yhdentekevistä tyypeistä. Näyttelemisen pariin palannut Simpkins toimii yhä hyvin Daltonina, joka on nyt aikuisuuden kynnyksellä. Wilson tekee tarpeeksi kelvollista työtä kameran edessä, mutta on selvää, että hän ei ole täysin luontevasti pystynyt toimimaan sekä näyttelijänä että ohjaajana, vieläpä kun kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Byrne jää harmillisesti täysin taka-alalle, eikä hahmolla hädin tuskin edes ole kohtauksia leffassa. On myös sääli, ettei Daltonin sisaruksista Fosterista ja Kalista saada oikein mitään irti. Aiemmissa elokuvissa Kali oli pelkkä vauva, joten olisi ollut kiva nähdä, että hänkin pääsisi kunnolla kauhutunnelmiin sekaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sinclair Daniel Daltonin college-kämppiksenä Chrisinä, josta katsoja joko pitää tai sitten ei. Chrisin kautta leffaan yritetään tuoda rentoutta ja huumoria, mikä voi herkästi silittää osaa katsojista vastakarvaan. Omasta mielestäni hahmo ja samalla häntä esittävä Daniel olivat tietystä irrallisuudestaan huolimatta leffan valopilkkuja.

Toivoin, että palauttamalla keskittymisen takaisin Lambertin perheeseen, olisimme voineet saada pitkästä aikaa hyvän Insidious-elokuvan, mutta valitettavasti uutukainen The Red Door on turhauttavan kehno jatkoraina, joka ei oikein osaa perustella olemassaoloaan. Mikä pahinta, kyseessä on todella tylsä elokuva, joka ei edes pelota. Ja voiko kauhuleffalle olla pahempaa tuomiota? Elokuva keskittyy todella paljon Joshin ja Daltonin isä-poika-draamaan, sillä kauhukoettelemusten unohtaminen johti siihen, että kummastakin on tuntunut siltä, että jotain puuttuu, mikä on vaikeuttanut perheenjäsenten suhdetta toisiinsa. Asiaa ei myöskään auta Daltonin alitajunnassa jyskyttävä epäilys isäänsä kohtaan, kummuten Joshin riivauksesta kakkososassa. Ei siinä vielä muuten mitään, mutta tämä perhedraama on aika latteaa saippuaoopperaa, jota on pitkästyttävää katsella, kauhukohtauksia odotellessa.

Kun vihdoin päästään siihen kauhuosastoon, lähemmäs tunnilta tuntuvan odottelun jälkeen, Wilson osoittaa ensikertalaisuutensa ohjauksen saralla. Hän rakentaa juuri niiden kaikista halvimpien kauhukliseiden varaan ja pitkä pätkä leffasta on peräkkäisiä kohtauksia, joissa hahmot ovat yksin jossain, valot sammuvat, äänet katoavat ja hetken päästä jostain hyppää ruudulle jotain kovaäänisen pamauksen saattelemana. Tai sitten äkillisesti käsi tarraa hahmosta. Ja heti sen perään valot taas syttyvät ja joku muu yleensä saapuu tilaan kysymään, onko kaikki kunnossa. Elokuva onnistuu säpsäyttämään, muttei sen enempää. Todellinen jännite jää uupumaan ja finaalin matka henkimaailmaan, Tulevaan on edellisleffojen tapaan kompastuskivi. Kun tapahtumaympäristö muistuttaa teatterilavaa, omissa silmissäni kauhu vain katoaa ja meno muuttuu lähinnä fantasiaseikkailuksi mörököllien kera. Lopetus yrittää nostatella tunnelmaa eeppisestä viimeisestä kohtaamisesta, mutta lopputekstien alkaessa rullaamaan täysin yhdentekevän ja unohdettavan böö-pelottelun jälkeen, päällimmäinen ajatukseni oli, että tämän olisi voinut jättää tekemättä.

Insidious: The Red Doorin suurin ongelma on sen käsikirjoitus. Idean isän, Leigh Whannellin laatiman tarinan pohjalta Scott Teemsin työstämä käsikirjoitus käyttää lähes koko aikansa siihen, kun aiemmat tapahtumat unohtaneet Josh ja Dalton ihmettelevät demoneita ja pohtivat, mistä on kyse. Elokuva siis rakentaa mysteeriä asioiden ympärille, jotka edellisleffat nähneellä katsojalla on täysin tiedossa. Sentään teknisiltä ansioiltaan elokuva on ihan menevä. Se on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat pääasiassa oivat ja suuri osa demonimaskeerauksista toimii. Äänimaailma luottaa aivan liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, eikä säveltäjä Joseph Bishara saa aikaiseksi mitään mielenkiintoista musiikeillaan.

Yhteenveto: Insidious: The Red Door on aika kehno kauhuraina, jossa Patrick Wilson osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä kameran edessä. Iso osa kestosta käytetään kömpelösti ohjattuun isä-poika-draamaan, josta olisi voinut saada jotain kiinnostavaa irti, mutta joka jää turhauttavan latteaksi. Kauhupuolta joutuu odottamaan yllättävänkin kauan ja valitettavasti se tuottaa ison pettymyksen. Todellisen jännitteen ja pelkotunteiden sijaan elokuva luottaa pelkkiin kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Kauhukohtaukset ovat mielikuvituksettomia ja jopa aika tylsiä. Erityisen tylsä on elokuvan käsikirjoitus. Jostain kumman syystä tarina on rakennettu mysteerin ympärille, jonka paljastukset katsoja tietää, jos edelliset leffat on nähty. On pitkäveteistä seurata yli tunnin ajan, kun Dalton ja Josh pohtivat, mitä kummia he ovat alkaneet näkemään ja muistelevat, mitä oikein tapahtui yhdeksän vuotta sitten? Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan ja tuotannolliset puolet eivät paljoa säväytä pöljien ääniefektien ja teatterimaisten lavasteiden kanssa. Siitä huolimatta, että Insidious: The Red Door palaa takaisin elokuvasarjan juurille, ei se ole paljoa parempi kuin edellisosa, kökkö The Last Key. Elokuvaa mainostetaan huipennusosana, mutta jos se menestyy, tuskinpa Insidious-saaga päättyy tähän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Insidious: The Red Door, 2023, Sony Pictures Entertainment, Screen Gems, Stage 6 Films, Blumhouse Productions, Alliance

Arvostelu: The Boogeyman (2023)

THE BOOGEYMAN

Ohjaus: Rob Savage

Pääosissa: Sophie Thatcher, Vivien Lyra Blair, Chris Messina, Madison Hu, LisaGay Hamilton, Maddie Nichols, Marin Ireland ja David Dastmalchian

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

The Boogeyman perustuu Stephen Kingin kauhunovelliin Mörkö (The Boogeyman), joka julkaistiin Cavalier-lehdessä vuonna 1973. Vuonna 2018 20th Century Fox ilmoitti työstävänsä elokuvaa kirjan pohjalta, Scott Beckin ja Bryan Woodsin käsikirjoittamana. Kuitenkin kun Disney hankki Foxin vuotta myöhemmin, elokuva pistettiin jäihin. Vuonna 2021 studio päätti sittenkin tehdä elokuvan ja Mark Heyman pestattiin kirjoittamaan leffa uusiksi. Rob Savage valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä suoratoistossa, mutta kun tekijät näyttivät elokuvan Stephen Kingille, tämä piti siitä niin paljon, että studio tuli toisiin ajatuksiin ja päätti siirtää leffan teatterilevitykseen. Nyt The Boogeyman saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin sitä positiivisin mielin. Kingin alkuperäinen tarina ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta elokuvan traileri näytti onnistuneen karmivalta. Kävin katsomassa The Boogeymanin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa. Lisäksi pääsin osallistumaan elokuvan näyttelijöiden ja tekijöiden virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, josta voitte lukea lisää tästä.

Terapeutti Will Harper lapsineen suree vaimonsa menehtymistä, kun hän saa eräänä päivänä vastaanotolleen syvästi traumatisoituneen miehen, jonka mukana Harperin perheeseen tarttuu paha olento, joka havittelee Willin lapsia.

Chris Messina näyttelee Will Harperia, terapeuttia, jonka vaimo on vastikään kuollut. Siitä huolimatta, että Will ammatikseen kuuntelee potilaidensa huolia ja auttaa heitä, hän ei itse ole valmis keskustelemaan omista murheistaan, eikä kykene olemaan lastensa tukena, jotka surevat kuollutta äitiään. Yellowjackets-sarjasta (2021-) tuttu Sophie Thatcher näyttelee teini-ikäistä Sadieta, Obi-Wan Kenobi -sarjan (2022) nuorena Leiana tutun Vivien Lyra Blair esittäessä pientä Sawyer-tyttöä. Thatcher ja etenkin Blair varastavat show'n leffassa. Kummatkin tulkitsevat hyvin hahmojensa surua ja sitten taas kauhua, kun tytöt hoksaavat, että jokin ihmisten pahalla ololla ja surulla itseään ruokkiva olento on alkanut vainoamaan heitä. Messina jää hieman taka-alalle isäroolissa, mutta tuo parissa kohtaa hyvin esille hahmonsa kiinnostavan konfliktin surunkäsittelyynsä ja ammattiinsa liittyen.

     Elokuvassa nähdään myös David Dastmalchian Willin vastaanotolle yllättäen tupsahtavana Lesterinä, joka kertoo menehtyneiden lastensa pelänneen komerossa ja sängyn alla lymyilevää mörköä, LisaGay Hamilton Sadien ja Sawyerin terapeuttina, tohtori Wellerinä, sekä Madison Hu ja Maddie Nicholas Sadien luokkatovereina Bethanynä ja Nataliena. Sivunäyttelijät ovat lähinnä kelvollisia rooleissaan, eikä yksikään vakuuta samalla lailla kuin pääosien esittäjät. Natalie jää aika tylsäksi ja turhauttavaksi kiusaajahahmoksi.

The Boogeyman ei ole mikään maata järisyttävä tapaus, vaan elokuva pelaa aika pitkälti kauhukliseiden varassa. Siitä löytyy paljon moneen otteeseen käytettyjä kikkoja ja vähän väliä genren fani voi todeta, että "tämä on lainattu tästä ja tuo on otettu siitä". Silti kyseessä on tavallista parempi kauhuraina ja onnistuneempi King-adaptaatio kuin jotkut viime vuosien räpellyksistä, kuten aivan kamala Firestarter (2022). Elokuva tarjoaa vähän päälle puolentoista tunnin ajan menevää monsterikauhua. Itse Boogeymania, eli suomalaisittain hieman huvittavalta kuulostavaa "mörköä" pidetään tehokkaasti piilossa suuren osan ajasta ja pääasiassa katsojalle näytetään pelkkiä sekunnin mittaisia välähdyksiä perhettä piinaavasta oliosta. Ohjaaja Rob Savage on ymmärtänyt, että "vähemmän on enemmän" ja pelottavinta onkin pälyillä laajojen otosten taustoja ja miettiä, että näkyykö tuolla taustalla nyt kiilusilmät vaanimassa uhriaan? Elokuva hyvin ruokkii varmasti jokaisella meistä lapsena esiintynyttä pelkoa siitä, että mitä jos sängyn alla tai vaatekaapissa lymyileekin jotain karmivaa?

On myös hienoa, kuinka toisinaan tämä "mörkö" on enemmänkin allegoria Harperin perheenjäsenten surulle ja tuskalle, ja siitä eteenpäin pääsemiselle. Tämä tuo oivaa syvyyttä muuten hyvin tavanomaiseen kauhutarinaan. Käsikirjoittajatrio Scott Beck, Bryan Woods ja Mark Heyman onnistuvat näissä joissain aspekteissa hyvin, mutta joissain toisissa jutuissa he kompastelevat. Leffassa on omat kauneusvirheensä, jotka nostelevat ajoittain päätään häiritsevästi. Mörön kohtaaminen johtaa usein kiljumiseen, mutta tämä ei melkeinpä kertaakaan herätä muiden kotona lojuvien hahmojen mielenkiintoa mennä katsomaan, mikä on hätänä? The Boogeyman olisi kaivannut hieman viilausta ja vähän potkua, mutta jo tällaisenaan elokuva on oikein kelvollinen.

Ohjaaja Rob Savage tuli tunnetuksi pari vuotta sitten korona-aikana tehdystä, Unfriended-elokuvaa (2014) muistuttavasta Host-kauhuleffasta (2020). The Boogeymanissa hän tekee ensimmäisen ison studioleffansa ja hyppääkin hommaan menevästi. Hienointa on, ettei Savage puske elokuvaa täyteen äkkisäikäytyksiä ja vaikka böö-pelotteluja onkin muutama, ohjaaja panostaa pääasiassa epämiellyttävän ilmapiirin rakentamiseen. Teknisiltä ansioiltaankin The Boogeyman on mainio. Se on taidokkaasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet näyttävät hyviltä, samoin maskeeraukset. Efektitiimi on tehnyt vakuuttavaa työtä monsterinsa kanssa. Mörköä näytetään suuren osan ajasta säästeliäästi, mutta sen teho ei onneksi katoa, kun digihirviö esitetään loppuhuipennuksessa kunnolla. Ainoa sääli on, että viekkaalta vaikuttava olio muuttuu finaalissa lähinnä ärjyen kameraa kohti hyppiväksi tylsimykseksi. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu Patrick Jonssonin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Boogeyman on kelpo kauhuelokuva, jonka karmivuus rakentuu onneksi pääasiassa epämiellyttävään ilmapiiriin, eikä kovaäänisiin halpissäikäytyksiin. Ohjaaja Rob Savage tarjoaa parit onnistuneet pelottelut, mutta panostaa enemmän tunnelmaan ja hyödyntää itse mörköä säästeliäästi. Katsojalle herää väkisinkin tunne, että taustalla lymyilee jatkuvasti jokin paha olento. Pääasiassa elokuva kuitenkin keskittyy hahmojensa suruun ja mörkö on toisinaan enemmän vertauskuva henkiselle tuskalle. Tekijät lainailevat paljon muualta, mutta saavat tutuista aineksista leivottua varsin toimivan monsterirainan, vaikka elokuvasta löytyy myös vikansa. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, Sophie Thatcherin ja etenkin Vivien Lyra Blairin vakuuttaessa parhaiten mörön piinaamina siskoksina. The Boogeyman on passelia kauhuviihdettä ja yksi viime vuosien paremmista Stephen King -adaptaatioista. Voi olla, että tämän jälkeen saattaa aikuinenkin tarkistaa seuraavana iltana sängynalusen ja pistää kodin kaikki ovet, etenkin komeron visusti kiinni ennen nukkumaanmenoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Boogeyman, 2023, 20th Century Studios, Twentieth Century Fox, 21 Laps Entertainment, NeoReel

Arvostelu: 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007)

28 VIIKKOA MYÖHEMMIN

28 WEEKS LATER

Ohjaus: Juan Carlos Fresnadillo
Pääosissa: Robert Carlyle, Rose Byrne, Jeremy Renner, Imogen Poots, Mackintosh Muggleton, Harold Perrineau, Catherine McCormack ja Idris Elba
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 18

Danny Boylen kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli kriitikoiden ja genrefanien kehuma menestys, joten Boyle alkoi pian suunnittelemaan sille jatkoa. Vuonna 2005 Boyle päätti kuitenkin luopua ohjaajan hommasta, tehdäkseen scifielokuvan Sunshine (2007) ja hänet korvattiin Juan Carlos Fresnadillolla. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2006 ja 28 viikkoa myöhemmin sai ensi-iltansa toukokuussa 2007. Elokuva menestyi hyvin ja kriitikot pitivät siitä, vaikkei se saanut yhtä lämmintä vastaanottoa kuin edeltäjänsä. Itse en ollut aiemmin nähnyt 28 viikkoa myöhemmin, ainoastaan ensimmäisen elokuvan joitain vuosia sitten. Kun 28 päivää myöhemmin täytti viime syksynä 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle ja nyt kun on kulunut 28 viikkoa ensimmäisen osan arvostelusta, on aika ottaa käsittelyyn 28 viikkoa myöhemmin.

On kulunut 28 viikkoa siitä, kun kaamea virus muutti suuren osan Ison-Britannian asukkaista verenhimoisiksi raivohulluiksi. Ensimmäiset ihmiset muuttavat takaisin Lontooseen, kun armeija on saanut tapettua kaikki viruksen kantajat... tai niin he luulevat ja pian on taas helvetti irti.

28 viikkoa myöhemmin ei kerro enää ensimmäisen elokuvan selviytyjähahmoista, Jimistä (Cillian Murphy), Selenasta (Naomie Harris) ja Hannahista (Megan Burns), vaan leffassa pistetään uusi joukko ihmisiä kohtaamaan nämä zombimaiset ihmishirviöt. Robert Carlyle näyttelee Donia, joka on onnistunut pysymään piilossa ja elossa viruksen levitessä, ja joka pääsee vihdoin lastensa Tammyn (Imogen Poots) ja Andyn (Mackintosh Muggleton) luokse, kun nämä saapuvat ensimmäisten joukossa Lontooseen. Jeremy Renner taas esittää tarkka-ampuja Doylea, joka yhdessä helikopterilentäjä Flynnin (Harold Perrineau) kanssa yrittää valvoa, että Lontoo pysyy turvassa. Rose Byrne nähdään sairaanhoitaja Scarletina, Idris Elban näytellessä armeijan kenraali Stonea. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä rooleissaan, joskin karismaattinen Elba valuu täysin hukkaan muutaman minuutin ruutuajallaan. Carlyle on pätevä perheenisänä ja Poots ja Muggleton sopivat sisaruksiksi, joiden haluaa nähdä selviävän, kun virus lähtee leviämään uudestaan. Renner, Perrineau ja Byrne ovat myös mainiot osissaan. Etenkin Renner istuu erinomaisesti soturiksi, jolla on erittäin hyvä sihti - onhan hän parhaiten tunnettu Marvelin elokuvauniversumin Hawkeye-jousiampujasankarina.

Pelkäsin etukäteen, että todella mainion 28 päivää myöhemmin -elokuvan jälkeen 28 viikkoa myöhemmin vajoaisi perinteiseen kauhujatko-osien tapaan huomattavasti heikompaan päätyyn, mutta elokuva osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Ei leffa tavoita ensimmäisen elokuvan vaikuttavuuksia, mutta se toimii silti varsin pätevänä jatkokertomuksena. Näin korona-ajan jälkeen elokuvan alkupäässä häiritsee lähinnä, kuinka kaikki ovat jo parinkymmenen viikon jälkeen varmoja, että virus on saatu täysin kuriin - etenkin kun kyse on vielä tällaisista ihmislihaa janoavista monstereista. Siitä huolimatta jatko-osa nappaa oivallisesti mukaansa.

Alkupää elokuvasta kulutetaan lähinnä sen odotteluun, milloin virus lähtee taas tosissaan liikkeelle, mutta kun se vihdoin tapahtuu, on loppuleffa onnistuneen jännittävää kyytiä. Tunnelma tiivistyy kaiken aikaa ja pimeässä metrotunnelissa tapahtuvasta loppuhuipennuksesta on saatu aikaiseksi hyvinkin intensiivinen. Pitkin elokuvaa jännitettä rakennetaan eri keinoin ja alkuperäisestä filmistä tuttu pakokauhun ja kaoottisuuden tunne on saatu luotua uudestaan ja nostettua monta astetta korkeammaksi. Budjettia on selvästi ollut enemmän, mikä johtaa paikoin näyttävämpiin lopputuloksiin, mutta samalla ensimmäisen leffan pienimuotoisuutta ja todellista rosoisuutta jää kaipaamaan. Jos jotain elokuva onnistuu kuitenkin tarjoamaan, niin yhden siisteimmistä zombitapoista, jonka olen koskaan nähnyt!

Danny Boyle päätti tosiaan siirtyä muihin ohjausprojekteihin, joten hänen sijaan 28 viikkoa myöhemmin ohjauksesta vastaa espanjalainen Juan Carlos Fresnadillo. Fresnadillo kopioi paljon Boylen tyyliä edellisestä leffasta, saadakseen jatko-osan tuntumaan selkeästi yhtenäiseltä jatkumolta. Vaikka kopiointi onkin taidokasta ja Fresnadillo hyödyntää oivallisesti samanlaisia kikkailuja muun muassa suttuisten hidastusten kautta, on se silti lopulta liiankin selvää kopioimista ja jäin kaipaamaan todellisen Boylen kädenjälkeä. Siitä huolimatta Fresnadillo suoriutuu hommastaan sujuvasti. Tyylittelevän kuvauksen lisäksi leffa on myös pätevästi leikattu. Mukana on niin hyvää valaisua kuin lavasteita, asuja ja rajuja maskeerauksia. Äänimaailma vain lisää karmivuutta, oli kyse sitten hiljaisista tai kovista äänitehosteista tai John Murphyn tunnelmoivista musiikeista.

Yhteenveto: 28 viikkoa myöhemmin on oivallinen jatko-osa erittäin mainiolle kauhuelokuvalle. Se käynnistelee menoaan hiljalleen, mutta kun se pääsee vauhtiin, on loppuleffa tehokkaan jännittävä ja parhaimmillaan jopa hyvinkin intensiivinen. Mukana on useita karmivia kohtaamisia tartunnan saaneiden kanssa ja zombifaneille elokuva tarjoaakin pätevää viihdettä. Elokuvaa on selvästi tehty isommalla rahalla ja vaikka meno onkin toisaalta komeampaa kuin viimeksi, ykkösleffan tiettyä pienimuotoisuutta jää kaipaamaan. Ohjaaja Juan Carlos Fresnadillo kopioi parhaansa mukaan edeltäjäänsä Danny Boylea, mutta lopputulos tuntuu ajoittain liikaakin kopioimiselta, eikä Fresnadillo oikein löydä omaa tyyliään. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin. Jos pidit 28 päivää myöhemmin -elokuvasta, kannattaa 28 viikkoa myöhemminkin katsoa. Danny Boyle ja Cillian Murphy ovat viime aikoina vihjailleet jälleen, että vuosien ajan huhuttu kolmas osa voisi vihdoin ja viimein olla tulossa ja itse ainakin ottaisin sen ilomielin vastaan - joskin tässä kohtaa "28 kuukautta myöhemmin" sijaan kolmatta elokuvaa voisi melkeinpä jo kutsua nimellä "28 vuotta myöhemmin".

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
28 Weeks Later, 2007, Fox Atomic, DNA Films, UK Film Council, Figment Films, Sogecine, Koan Films

Arvostelu: Linnut (The Birds - 1963)

LINNUT

THE BIRDS

Ohjaus: Alfred Hitchcock

Pääosissa: Tippi Hedren, Rod Taylor, Jessica Tandy, Veronica Cartwright, Suzanne Pleshette, Ethel Griffies, Charles McGraw, Lonny Chapman, Karl Swenson, Malcolm Atterbury ja Ruth McDevitt 

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

The Birds, eli suomalaisittain Linnut on Alfred Hitchcockin ohjaama kauhuelokuva, joka perustuu löyhästi Daphne du Maurierin samannimiseen tarinaan vuodelta 1952, sekä tositapahtumiin lintujen hyökkäämisestä ihmisten kimppuun Capitolan kaupungissa Kaliforniassa elokuussa 1961. Kuukautta myöhemmin Alfred Hitchcock ja käsikirjoittaja Evan Hunter ryhtyivät suunnittelemaan filmiä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Linnut sai maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys ja se sai Oscar-ehdokkuuden parhaista erikoistehosteista ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta uudesta naisnäyttelijästä, mutta kriitikot suhtautuivat filmiin ristiriitaisesti. Jotkut kehuivat elokuvaa jännittäväksi taidonnäytteeksi, toiset taas kokivat Hitchcockin menettäneen otteensa. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja se on vaikuttanut syvästi kauhugenreen. Nykyään Lintuja pidetään klassikkoelokuvana. Itse näin Linnut muutama vuosi sitten, kun innostuin Hitchcockin töistä ja katsoin herran tunnetuimpia töitä, kuten Takaikkunan (Rear Window - 1954), Vaarallisen romanssin (North by Northwest - 1959) ja Psykon (Psycho - 1960). Pidin filmistä, mutta muiden rinnalla se ei vakuuttanut yhtä vahvasti. Kun huomasin Lintujen täyttävän nyt 60 vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Melanie Daniels matkustaa pieneen Bodega Bayn rannikkokaupunkiin, yllättääkseen vastikään tapaamansa lakimiehen Mitch Brennerin kaijasilla. Reissu muuttuu pian painajaiseksi, kun linnut alkavat hyökkäillä kaupunkilaisten kimppuun.

Tippi Hedren näyttelee Melanie Danielsia, keppostelevaa seurapiirineitoa, joka tapaa lintukaupassa lakimies Mitch Brennerin (Rod Taylor). Melanien ja Mitchin välillä on niinkin vahvaa säpinää, että Melanie päättää ostaa Mitchin etsimät kaijaset ja yllättää Mitchin viemällä ne tälle tämän kotiseudulle Bodega Bayhyn. Hedrenin ja Taylorin väliltä löytyy onnistuneesti kemiaa ja tätä hassusti alkanutta romanssia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Homma muuttuu vielä kiinnostavammaksi, kun Bodega Bayn reissu muuttuu selviytymistaisteluksi lintujen hyökätessä. Silloin etenkin Hedren vakuuttaa pelokkailla ilmeillään. Hedrenin myöhempien kertomien mukaan Lintujen kuvaukset eivät harmillisesti kuitenkaan olleet hänelle mieluisaa puuhaa, sillä hänen mukaansa ohjaaja Hitchcock ahdisteli häntä toistuvasti.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Tandy Mitchin äitinä Lydiana ja Veronica Cartwright Mitchin pikkusiskona Cathyna, Suzanne Pleshette opettaja Annie Hayworthina, sekä Ruth McDevitt lintukaupan omistajana, rouva MacGruderina. Tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Alfred Hitchcockin poistumassa koirien kanssa kaupasta heti elokuvan alussa. Tandy, Pleshette ja nuori Cartwright suoriutuvat myös mallikkaasti rooleistaan.

En toisaalta ihmettele, että ilmestyessään Linnut sai aika ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Siihen aikaan hyökkäävistä eläimistä kertovat kauhuelokuvat olivat enemmän jotain b-luokan osastoa, jota ei oltu tarkoitus ottaa tosissaan. Niissä eläimet olivat myös erilaisista syistä yleensä valtavan kokoisia monstereita, mutta Hitchcock oli päättänyt ottaa täysin toisenlaisen lähestymistavan filmiinsä. Linnuissa hyökkäävät eläimet ovat tuiki tavallisia lintuja, eikä elokuvaa ole tehty mitenkään kieli poskessa. Aivan varmasti elokuva aiheutti hämmennystä monissa, että "eihän tätä näin pitäisi tehdä". Mutta niin vain Hitchcock teki niin kuin vain Hitchcock siihen aikaan osasi tehdä ja loi jotain lajityypille täysin mullistavaa, enkä todellakaan ihmettele, että elokuvaa on vuosien varrella alettu arvostamaan huomattavasti enemmän.

Pidin Linnuista ensimmäisellä katselulla, mutta se ei säväyttänyt minua samalla lailla kuin vaikkapa Hitchcockin tunnetuin kauhuteos Psyko. Nyt kun katsoin Linnut uudestaan, se teki minuun suuren vaikutuksen. Jo elokuvahistoriaa tutkien filmin saavutukset on helppo huomata. Elokuva uudisti kauhugenreä ja erityisesti monsterielokuvia ottamalla jotain täysin arkista ja jokapäiväistä kuten taivaalla lentelevät linnut ja tarjoamalla ne katsojille kauhistuttavassa valossa. Eikä Hitchcockin tarvinnut muokata linnuista mitään jättiläishirviöitä tehdäkseen niistä pelottavia. Hän hyödynsi lintujen tavanomaisuutta ja aivan varmasti moni linnuista vähät välittävä ihminen poistui teatterista tähyillen taivasta huomattavasti jännittyneemmin kuin koskaan ennen.

Hienoa on myös, ettei Hitchcock lähtenyt tekemään elokuvaa huumorimielessä, vaan hän halusi pitää imagonsa trillereiden mestarina ja tarjota katsojalle jälleen yhden järisyttävän jännitysnäytelmän. Luultavasti kaikki muut ohjaajat olisivat tehneet elokuvasta b-luokan pelleilyn ja vaadittiinkin Hitchcockin kaltainen visionääri näyttämään uutta suuntaa. Tämän suunnan vaikutukset olivat näkyvissä monissa myöhemmin ilmestyneissä kauhuelokuvissa - eritoten Steven Spielbergin Tappajahaissa (Jaws - 1975), joka on ottanut paljon vaikutteita Linnuista. Ja miksipä ei olisi ottanut? Hitchcockin työ on esimerkillisen vangitsevaa ja hiottua. Hänen rakentama tunnelmansa on erinomainen, varsinkin kohtauksessa, jossa Melanie odottelee koulun pihalla, eikä edes huomaa, kuinka hänen takana oleva kiipeilyteline alkaa täyttyä variksista. Kohtaus on yhä 60 vuotta myöhemminkin piinaava.

Yksi elokuvan monista neronleimauksista on, että jos ei tiedä, mitä on alkamassa katsomaan, Lintujen kauhupuoli voi tulla täytenä yllätyksenä. Pitkään leffa vaikuttaa nimittäin puhtaalta rakkaustarinalta, jossa toisilleen naljailevat nainen ja mies kohtaavat ja heidän välille syttyy saman tien jotain. Elokuvan nimen voi pitkään tulkita merkitsevän kaijasia, jotka Melanie hankkii Mitchille. Kaijanen kun on vieläpä englanniksi "lovebird". Vasta noin puolessa välissä filmiä Linnut paljastaa todellisen luonteensa. Koulun pihalla tapahtuvan kohtauksen lisäksi elokuvasta löytyy monia muita tiivistunnelmaisia kauhun hetkiä, joissa katsoja tuijottaa hievahtamatta tapahtumia. Ensimmäisellä katselulla minua häiritsi lähes totaalinen musiikin puute, mutta tällä kertaa pidin pitkää hiljaisuutta ja sitä seuraavaa lintujen meteliä ja ihmisten kiljumista vaikuttavana tehokeinona.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan oman aikansa taidonnäyte. Sen lisäksi, että Linnut on hyvin kuvattu, valaistu, leikattu, lavastettu, puvustettu ja äänitetty elokuva, lintuhyökkäysten toteutukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja karmivampia. Toki nykypäivänä katsottuna muutamissa kuvissa on selvää, että näyttelijät tappelevat sulkapeitteisen nuken kanssa, mutta pääasiassa oikeita lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkeja hyödyntävät kohtaukset ovat vakuuttavia. 1960-luvun teknologialla vauhdikkaasti liitelevien lintujen irrottaminen kuvasta ja liittäminen toiseen kuvaan on ollut kova pala purtavaksi, mutta efektitiimi on hoitanut hommansa tyylikkäästi.

Yhteenveto: Linnut on mahtava kauhuelokuva, jolla Alfred Hitchcock tuttuun tapaansa mullisti kauhu- ja jännitysgenreä pysyvästi. Leffa alkaa vekkulimaisena romanttisena komediana ja paljastaa todelliset siipensä vasta vähitellen. Jännitystä kasvatellaan tehokkaasti, kunnes lintujen aiheuttama kauhu päästetään tosissaan valloilleen. Musiikittomuus voi häiritä, mutta samalla se toimii myös erinomaisena tehokeinona. Juurikin pitkät hiljaisuudet ennen äänekkäitä hyökkäyksiä ovat niitä elokuvan piinaavimpia hetkiä. Itse hyökkäyksetkin ovat toinen toistaan jännittävämpiä. Aitoja lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkelintuja sekoitetaan sulavasti ja leffan efektit näyttävät pääasiassa yhä hyviltä. Vaikka elokuva kulkeekin rauhassa eteenpäin, Linnut pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja Hitchcock osoittaa jälleen, miksi häntä kutsutaan jännityksen mestariksi. Linnut mullisti kauhugenreä ja sen jäljet ovat näkyvissä yhä tänäkin päivänä. Jos siis olet kauhufani, etkä jostain syystä ole vielä katsonut tätä klassikkoa, katso se ensitilassa - etenkin näin 60-vuotisjuhlan kunniaksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Birds, 1963, Alfred J. Hitchcock Productions

Arvostelu: Videodrome - tuhon ase (Videodrome - 1983)

VIDEODROME - TUHON ASE

VIDEODROME

Ohjaus: David Cronenberg

Pääosissa: James Woods, Debbie Harry, Sonja Smits, Peter Dvorsky, Leslie Carlson, Jack Creley, Lynne Gorman, Julie Kahner ja Lally Cadeau

Genre: scifi, kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Videodrome - tuhon ase on David Cronenbergin ohjaama tieteiskauhuelokuva. Cronenberg kehitteli elokuvan idean lapsuutensa muistoista, kun hän asui Kanadassa ja hänen televisionsa sieppasi keskellä yötä yhdysvaltalaisia signaaleja ja lapsena Cronenberg pelkäsi päätyvänsä katsomaan kiellettyä sisältöä. Cronenberg ryhtyi kirjoittamaan 1970-luvulla käsikirjoitusta, joka kulki työnimellä "Network of Blood". Hän ajatteli, että hänen ideansa oli liian outo ja hurja, jolloin mikään studio ei ottaisi projektia työn alle, mutta lopulta hän sai tuottaja Pierre Davidin kiinnostumaan elokuvasta ja rahoituksen filmilleen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1981 ja lopulta Videodrome - tuhon ase sai maailmanensi-iltansa 4. helmikuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai kehuja kriitikoilta ja katsojilta, mutta se oli iso taloudellinen pettymys. Vuosien varrella filmin arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään kulttiklassikkona. Itse en ollut aiemmin nähnyt Videodrome - tuhon asetta, mutta olin tiennyt elokuvasta jo pitkään - en tosin yhtään mitään sen tarinasta. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.

Max Renn johtaa kiisteltyä televisiokanavaa, jonka sisältö painottuu väkivaltaiseen pornografiaan. Kun Maxille esitellään uusi ohjelmakonsepti Videodrome, hän lumoutuu täysin tästä kierosta ideasta.

James Woods näyttelee Max Renniä, joka johtaa kanadalaista televisiokanavaa, CIVIC-TV:tä, joka esittää pääasiassa väkivaltaan ja pornoon painottuvia ohjelmia - pääasiassa niitä yhdistellen. Eräänä päivänä Maxille esitellään uudenlainen ohjelma, joka kulkee nimellä Videodrome ja Maxin elämä muuttuu totaalisesti. Yhtäkkiä hän on täysin pakkomielteinen Videodromesta ja sen saloista. Woods tulkitsee oivallisesti hahmoaan, joka alkaa kokemaan yhä vain kummallisempia juttuja leffan edetessä. Max jää hahmona hieman tylsäksi, mutta hänen kohtaamansa koettelemukset pitävät hyvin mielenkiintoa yllä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Peter Dvorsky Maxin työkaverina Harlanina, Debbie Harry radiojuontaja Nickinä, Leslie Carlson Videodromen tuottajana Convexina, sekä Jack Creley tohtori O'Blivionina ja Sonja Smits tämän tyttärenä Biancana. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan passelisti osistaan, joskin yksikään ei pahemmin hetkauta roolityöllään. Parhaiten roolistaan Woodsin ohella suoriutuu Harry, vaikkakin myös hän saa lopulta harmillisen vähän ruutuaikaa.

Joskus tulee vastaan sellaisia elokuvia, joita katsoessa ei osaa sanoa, että oliko leffaa mukavampaa alkaa katsomaan, tietämättä siitä mitään ennakkoon, vai että olisiko jostain pitänyt etukäteen selvittää, mihin on oikein ryhtymässä? Videodrome - tuhon ase on juurikin tällainen. Toisaalta pidin kovasti siitä, etten tiennyt elokuvan sisällöstä yhtään mitään ennakkoon, mutta samalla pohdin muutamassa kohtaa, että olisikohan leffasta pitänyt selvittää asioita ennen elokuvan aloittamista. Kyseessä on todella häiriintynyt scifiä ja body horroria yhdistelevä filmi, joka on ansaitusti ottanut paikkansa kulttiklassikkojen joukosta. Välillä katsoja ei voi muuta kuin tuijottaa silmät suurina ruutua ja ihmetellä, että mitä hemmettiä? Ei ole myöskään ihme, jos muutamaan otteeseen katsojan tekee mieli sulkea silmänsä tai katsoa poispäin.

Elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää ällöttävällä kuvastolla mässäilyä, vaan kaikesta löytyy joku pointtikin. Leffa on vahva satiiri ihmisten ja television suhteesta. Siinä näytetään kärjistäen sitä, kuinka ajan myötä ihmiset tottuvat ja turtuvat näkemiinsä asioihin ja siksi tarjonnan pitää olla kaiken aikaa hurjempaa. Toiminnan pitää olla väkivaltaisempaa, komedian pitää olla hävyttömämpää, kauhun pitää olla raaempaa ja pornon pitää olla rankempaa. Ja kun puhun kärjistämisestä, niin todella tarkoitan kärjistämistä. Videodrome - tuhon aseen maailmassa on liki normaalia, että televisioissa pyöritetään ohjelmia, joissa ihmiset saavat seksuaalista nautintoa kidutuksestaan. Televisiosta puhutaan kuin uudesta sairaudesta tai evoluution muodosta, joka tulee ahmimaan ihmiskunnan kokonaan. Elokuvan viestit eivät ole neljässäkymmenessä vuodessa vanhentuneet oikeastaan päivääkään ja osittain teemat tuntuvat vielä ajankohtaisemmilta 2020-luvulla.

Vaikka elokuvasta löytyy erinomaiset piirteensä ja sen tarina on onnistuneen kiinnostava ja ajatuksia herättelevä, tarinan kerronta on paikoitellen hieman takeltelevaa. Koinkin usein pitäväni Videodrome - tuhon aseesta hieman vähemmän kuin olisin toivonut ja halunnut. Alle puolentoista tunnin kestoon mahtuu välillä oikopolkuja ja muita käsikirjoituksellisia tönkköyksiä, jotka kaipasivat mielestäni lisäviilausta. Jo tällaisenaan kyseessä on erittäin hyvä filmi. Cronenbergin työ varsinkin ohjaajana on taidokasta, eikä hän pelkää esittää yleisölle todella häiriintynyttä kuvamateriaalia - löytyyhän tämä ideologia jo leffan tarinastakin.

Teknisiltä ansioiltaankin filmi on pätevä. Se on taidokkaasti kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut ja valaisu. Erikoistehosteet tarjoavat ihastelemisen aihetta kaikessa kuvottavuudessaankin. Efekteistä vastaa Ihmissusi Lontoossa -kauhuleffaankin (An American Werewolf in London - 1981) tehosteet tehnyt Rick Baker, jolta kyllä löytyy taitoa vaikka muille jakaa. Bakerin kyky luoda erittäin vakuuttavia ja outoja tehosteita kameran edessä on häikäisevä ja tästä pitäisi ottaa mallia nykypäivänä. Elokuva tarjosi useita hetkiä, jolloin aika paljon leffanteosta tietävä henkilökin pohtii "kuinka ihmeessä tuo juttu toteutettiin?" Äänimaailma on oivallisesti rakennettu tehosteita ja Howard Shoren säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Videodrome - tuhon ase on erittäin mainio scifielokuva, joka tarjoaa niin terävää pohdiskeltavaa kuin kuvottavaa kuvastoa. Leffa ottaa iskevästi kantaa televisioon ja siihen liittyvään katselukulttuuriin, joka koukuttaa katsojaansa ja saa vaatimaan yhä vain lisää ja voimakkaampaa materiaalia. Elokuva osoittaa kärjistetysti, kuinka ihminen turtuu hiljalleen näkemäänsä ja haluaa kaikesta pitämästään yhä vain rajumpaa ja roisimpaa. Teema on edelleen ajankohtainen, kenties jopa ajankohtaisempi kuin elokuvan ilmestymisen aikaan 40 vuotta sitten. Body horrorin mestari David Cronenberg ei pelkää shokeerata katsojaansa ja yhdessä Rick Bakerin luomien efektien kanssa hän tarjoaa erittäin häiriintynyttä kuvamateriaalia. Cronenbergin ohjaus on tehokasta, mutta hänen käsikirjoituksensa kompuroi hieman kerronnassa ja rytmityksessä. Tiettyine kauneusvirheineenkin Videodrome - tuhon ase on vaikuttava filmi, joka täysin ymmärrettävästi nauttii nykyään kulttiklassikon statuksesta. Se ei todellakaan sovellu kaikille, mutta jos ajatuksia herättävät tieteistarinat kiehtovat, eikä oksettava kuvasto haittaa, suosittelen erittäin lämpimästi elokuvan katselua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Videodrome, 1983, Filmplan International, Guardian Trust Company, Canadian Film Development Corporation, Famous Players Limited

Arvostelu: Terrifier 2 (2022)

TERRIFIER 2

Ohjaus: Damien Leone

Pääosissa: Lauren LaVera, Elliott Fullam, Sarah Voigt, David Howard Thornton, Kailey Hyman, Casey Hartnett, Charlie McElveen, Amelie McLain, Chris Jericho ja Samantha Scaffidi

Genre: kauhu, komedia, fantasia

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 18

Damien Leonen pikkurahalla tehty kauhuelokuva Terrifier (2016) oli genrefanien kehuma hitti, joten Leone päätti tehdä elokuvalle jatkoa. Hän oli saanut jo ennen Terrifierin tekoa idean enkelisoturiksi pukeutuneesta naisesta ja päätti hyödyntää sitä jatko-osassa. Ykkösleffan menestyksen myötä Leone lähti suunnittelemaan jatko-osasta isompaa, etenkin kun hän käynnisti uuden joukkorahoituskampanjan, jonka kautta hän keräsi lähes kymmenkertaisen määrän rahaa edellisosaan verrattuna - jopa 250 tuhatta dollaria. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019, mutta juuri ennen kuin ne päästiin viemään päätökseensä, koronaviruspandemian takia tuotanto jouduttiin keskeyttämään. Kuvaukset jatkuivat vasta heinäkuussa 2021. Elokuva saatiin valmiiksi ja Terrifier 2 sai maailmanensi-iltansa Fantastic Festillä Yhdysvalloissa elokuussa 2022. Leffa menestyi vähitellen yhä vain paremmin, kun sana alkoi kiertää sen hurjasta verisyydestä. Uutiset oksentelevista ja pyörtyilevistä katsojista saivat useammat ihmiset kiinnostumaan elokuvasta ja kokeilemaan itse, onko se muka niin paha kuin väitetään. Itse en ollut kuullutkaan koko Terrifieristä ennen näitä uutisia. Kiinnostuin leffasta itsekin ja katsoin ensimmäisen osan Amazon Prime Videosta. Pidin siitä ja ilahduin, kun huomasin, että Night Visions -festivaalin lisäksi Terrifier 2:sta järjestettiin yhden illan erikoisesitys elokuvateattereissa, missä kävin katsomassa sen yhdessä klovnikammoisen tyttöystäväni kanssa. Suositun näytöksen myötä elokuva saapuu nyt myös laajempaan teatterilevitykseen Suomessa.

Henkiin herännyt Art-klovni aloittaa uuden murhavyyhdin ja ainoat, jotka voivat pysäyttää hänet, ovat isänsä menettäneet sisarukset, joilla on psyykkinen yhteys tappajapelleen.

David Howard Thornton palaa rooliinsa murhanhimoisena Art-klovnina, viimeistään tässä kohtaa sementoiden hahmon aseman kauhuikonien joukossa. Jo ensimmäinen Terrifier näytti, millainen sairas paskiainen Art osaa olla ja meno sen kuin pahenee jatko-osassa. Kauhufanit innostuivat hahmosta suuresti, minkä Damien Leone selvästi huomasi ja onkin kehitellyt yhä vain kierompia juttuja klovnille. Thornton eläytyy toistamiseen fantastisella tavalla Artiksi. Pelle ei vieläkään puhu mitään, mutta Thorntonin tarkoin pohdittu elekieli ja ilmeily on niin tehokasta, ettei sanoja tarvita.

     Tällä kertaa Artin jahtaamiksi päätyvät mm. isänsä menettänyt teinityttö Sienna (Lauren LaVera) ja hänen pikkuveljensä Jonathan (Elliott Fullam), joilla on outo psyykkinen yhteys Artiin, heidän äitinsä (Sarah Voigt), Siennan kaverit Allie (Casey Hartnett) ja Brooke (Kailey Hyman), sekä tämän poikaystävä Jeff (Charlie McElveen). Ensimmäinen Terrifier sai kritiikkiä kehnoista ja pahvisista uhrihahmoistaan ja niinpä Leone on halunnut panostaa jatko-osassa sisaruksiin. Sienna ja Jonathan toimivatkin oivallisesti, joskin Fullam ei ole kaksinen roolissaan. Voigt jää myös aika kehnoksi äitinä. Hartnettin, Hymanin ja McElveenin esittämät tyypit ovat todella tavanomaisia slasher-elokuvien teinihahmoja. Yksi on ujompi tapaus, toinen villi ja vapaa ja kolmas on pilviveikko vailla huolen häivää. LaVera on oiva valinta Siennaksi, joka alkaa kerätä rohkeuttaan, kun hänen perheensä ja ystävänsä joutuvat vakavaan hengenvaaraan, Artin lähtiessä heidän peräänsä.

Eipä ole ihme, että Terrifier 2 on saanut ihmisiä poistumaan näytöksistä, pyörtyilemään ja jopa oksentamaan. Ensimmäisessä elokuvassa nähtiin jo aikamoista verimättöä, kun Art pisti ihmisiä pois päiviltä yhä luovemmin ja sairaammin keinoin ja jatko-osassa väännetäänkin aika ajoin nupit kaakkoon. Erityisesti eräs makuuhuonekohtaus sai minut melkein toteamaan ääneen "hyi vittu". Leone ei ole halunnut päästää katsojaansa helpolla ja niinpä hän mässäilee menemään yhä vain mielikuvituksellisemmin ja vinksahtaneemmin. Terrifier 2 astuu jo alkumetreillä hyvän maun rajan yli, mutta se löytääkin sitten täysin uusia rajoja, jotka tekevät lopputuloksesta yllättävän nautinnollisen katseluelämyksen.

En ihmettele, jos monen katsojan mielestä kyseessä on karmeaa ja kuvottavaa paskaa. Kyllä sitä itsekin tuli pohdittua, että miksi näin groteskin kuvaston katselu on näin viihdyttävää puuhaa. Virnuileva Leone kutitteleekin katsojan mielen synkimpiä kolkkia varsin tehokkaasti. Ällöttävyydestään huolimatta Terrifier onnistuu toistamiseen välttämään aivottomaksi sekoiluksi muuttumisen. Ykkösosan tapaan myös kakkonen on ihastuttava rakkauskirje slasher-elokuvien kulta-aikaan kasarille, kun toinen toistaan hullummat tekijät kokeilivat rajojaan elokuvilla, kuten Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) ja Hellraiser (1988). Terrifier 2 onnistuu kopioimaan kasarikauhun meininkiä hyvin mahtavan tappajahahmonsa, karmivan ilmapiirinsä ja upeiden käytännön tehosteidensa kanssa. Pikimusta huumori tuo jatko-osaankin paljon. Haudanvakavana leffa ei viehättäisi samalla lailla.

Terrifier 2:sta löytyy kuitenkin ongelmansakin, lähtien sen kestosta. Ensimmäinen Terrifier oli tehokkaan napakka kauhuraina noin tunnin ja kahdenkymmenen minuutin kestossaan. Jostain syystä Leone on tehnyt jatko-osasta liki tunnin pidemmän. Kyllä, ymmärsit oikein. Terrifier 2:lla on kestoa lähes kaksi tuntia ja kaksikymmentä minuuttia. Siinä on ainakin se kaksikymmentä minuuttia, ellei jopa puoli tuntia liikaa. Toki pidempi kesto mahdollistaa sen, että jatko-osassa on enemmän tarinaa ja hahmokehitystä kuin edeltäjässä, mutta toisaalta juuri se yksinkertaisuus teki ykkösleffasta niin tehokkaan. Elokuvassa on selkeitä hetkiä, joista voisi leikata pois lyhyitä pätkiä, minkä lisäksi loppuhuipennus kaipaisi roimaa tiivistämistä. Finaali käynnistyy oivallisen jännittävänä, mutta väsähtää edetessään ja jossain kohtaa katsoja ryhtyy vilkuilemaan kelloa, että milloin leffa päättyy.

Damien Leone on varsinainen auteur filminsä kanssa. Hän toimii niin ohjaajana, käsikirjoittajana, tuottajana ja leikkaajana, minkä lisäksi hän on ollut mukana tekemässä niin erikoistehosteita kuin äänimaailmaa. Vaikka onkin hienoa, että herra on päässyt toteuttamaan itseään juuri niin kuin parhaaksi näkee, toivon, että kolmososaa tehdessä mukana olisi joku ulkopuolinen huomauttamassa, mitä leffasta voisi karsia, jotta lopputulos olisi tehokkaampi paketti. Leonella on selvästi roimasti ideoita ja hän olisi voinut säästää niistä muutamia sarjan seuraavaan osaan. Lisäksi vaikka pidän siitä, että Artin taustat ja motiivit pidetään mysteereinä, elokuvan muut pimentoon jäävät aspektit häiritsevät, enkä täysin lämmennyt elokuvan yliluonnollisille elementeille. Kritiikistäni huolimatta ihailen kyllä Leonen työtä. Vaikkei hän saa jatko-osasta yhtä tiivistunnelmaista, hän pitää kieron karmivaa tunnelmaa hyvin yllä, eikä häpeile sen kanssa, minkälaista veritörkyä hän uskaltaa pistää ruudulle.

Tehoste- ja maskeeraustiimit ansaitsevat kyllä aikamoisen hatunnoston ja toivon, että tekijät saavat puskettua elokuvan ainakin maskeeraustensa kautta Oscar-ehdokkaaksi. Vaikka budjettia onkin nostettu liki kymmenkertaiseksi edellisosaan verrattuna, on 250 tonnia varsin pieni summa Hollywoodissa. Ihailtavinta on, että tekijät saavat parempaa jälkeä aikaiseksi kuin monissa miljooniakin maksavissa filmeissä. Jo ykkösleffassa nähtiin upean inhottavia ruumisnukkeja, mutta jatko-osassa mennään vielä pidemmälle. Aidonnäköiset irtopäät ja -raajat, animatroniikalla toteutetut tuhotut ruumiit ja litroittain tekoverellä läträily on ymmärrettävästi johtanut siihen, että Terrifier 2:sta on muodostunut yksi vuoden kohutuimmista leffoista. Elokuva on muiltakin teknisiltä ansioiltaan toimiva. Se on hyvin kuvattu, lavastettu, valaistu ja äänitetty. Rostislav Vaynshtokin ja Paul Wileyn säveltämät musiikit tehostavat hyvin kasarihenkeä.

Yhteenveto: Terrifier 2 on ylipitkästä kestostaan huolimatta kieron nautinnollinen kauhukokemus kaikessa ällöttävässä verisyydessään. Viimeistään tämän elokuvan myötä Art-klovni ansaitsee paikkansa kovimpien kauhuikonien vierellä. David Howard Thornton herkuttelee vinksahtaneen ja kaameista asioista nauttivan pellen roolissa ja Artin murharetkiä haluaa nähdä lisää. Muiden näyttelijöiden työ on ailahtelevaa ja monet sivuhahmoista jäävät aikamoisiksi pahveiksi. Lauren LaVeran näyttelemä päähenkilö Sienna kuitenkin toimii niin näyttelijäsuorituksen kuin hahmon puolesta ja nuoren naisen koettelemuksia ryhtyy seuraamaan mielellään. Filmi yhdistelee tehokkaasti kauhua ja komediaa, saaden katsojan vuorotellen jännittämään ja sitten naureskelemaan. Verisistä tehosteista ja maskeerauksista vastanneita ei voi kuin ihailla, sillä niin kuvottavan komeaa jälkeä he ovat saaneet aikaan ja vieläpä aika pikkurahalla. Elokuvan kompastuskiveksi kuitenkin muodostuu sen liiallinen kesto. Tiiviimpänä kyseessä olisi tehokkaampi tapaus ja nyt kelloa voi huomata vilkuilevansa viimeistään liian pitkään jatkuvassa loppuhuipennuksessa. Lisäksi elokuvan yliluonnolliset puolet ja jotkut mysteerit tuntuvat kömpelöiltä vedoilta. Minun on aika vaikea päättää, kumpi on mielestäni parempi elokuva; Terrifier ykkönen vai kakkonen. Kummassakin on selvät vahvuutensa ja heikkoutensa. Terrifier 2 on ansaitusti yksi vuoden kohutuimmista elokuvista ja onneksi kaiken verimässäilyn keskellä on myös varsin kelvollinen kauhuleffa, jonka katsoo mielellään uudelleen ja jolle jää kaipaamaan jatkoa... joskin hieman hillitymmän keston kanssa. Art on hilpeän häijy veijari, mutta ei häntä kolmea tuntia putkeen jaksaisi katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Terrifier 2, 2022, Dark Age Cinema, Fuzz on the Lens Productions