Arvostelu: 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007)

28 VIIKKOA MYÖHEMMIN

28 WEEKS LATER

Ohjaus: Juan Carlos Fresnadillo
Pääosissa: Robert Carlyle, Rose Byrne, Jeremy Renner, Imogen Poots, Mackintosh Muggleton, Harold Perrineau, Catherine McCormack ja Idris Elba
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 18

Danny Boylen kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli kriitikoiden ja genrefanien kehuma menestys, joten Boyle alkoi pian suunnittelemaan sille jatkoa. Vuonna 2005 Boyle päätti kuitenkin luopua ohjaajan hommasta, tehdäkseen scifielokuvan Sunshine (2007) ja hänet korvattiin Juan Carlos Fresnadillolla. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2006 ja 28 viikkoa myöhemmin sai ensi-iltansa toukokuussa 2007. Elokuva menestyi hyvin ja kriitikot pitivät siitä, vaikkei se saanut yhtä lämmintä vastaanottoa kuin edeltäjänsä. Itse en ollut aiemmin nähnyt 28 viikkoa myöhemmin, ainoastaan ensimmäisen elokuvan joitain vuosia sitten. Kun 28 päivää myöhemmin täytti viime syksynä 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle ja nyt kun on kulunut 28 viikkoa ensimmäisen osan arvostelusta, on aika ottaa käsittelyyn 28 viikkoa myöhemmin.

On kulunut 28 viikkoa siitä, kun kaamea virus muutti suuren osan Ison-Britannian asukkaista verenhimoisiksi raivohulluiksi. Ensimmäiset ihmiset muuttavat takaisin Lontooseen, kun armeija on saanut tapettua kaikki viruksen kantajat... tai niin he luulevat ja pian on taas helvetti irti.

28 viikkoa myöhemmin ei kerro enää ensimmäisen elokuvan selviytyjähahmoista, Jimistä (Cillian Murphy), Selenasta (Naomie Harris) ja Hannahista (Megan Burns), vaan leffassa pistetään uusi joukko ihmisiä kohtaamaan nämä zombimaiset ihmishirviöt. Robert Carlyle näyttelee Donia, joka on onnistunut pysymään piilossa ja elossa viruksen levitessä, ja joka pääsee vihdoin lastensa Tammyn (Imogen Poots) ja Andyn (Mackintosh Muggleton) luokse, kun nämä saapuvat ensimmäisten joukossa Lontooseen. Jeremy Renner taas esittää tarkka-ampuja Doylea, joka yhdessä helikopterilentäjä Flynnin (Harold Perrineau) kanssa yrittää valvoa, että Lontoo pysyy turvassa. Rose Byrne nähdään sairaanhoitaja Scarletina, Idris Elban näytellessä armeijan kenraali Stonea. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä rooleissaan, joskin karismaattinen Elba valuu täysin hukkaan muutaman minuutin ruutuajallaan. Carlyle on pätevä perheenisänä ja Poots ja Muggleton sopivat sisaruksiksi, joiden haluaa nähdä selviävän, kun virus lähtee leviämään uudestaan. Renner, Perrineau ja Byrne ovat myös mainiot osissaan. Etenkin Renner istuu erinomaisesti soturiksi, jolla on erittäin hyvä sihti - onhan hän parhaiten tunnettu Marvelin elokuvauniversumin Hawkeye-jousiampujasankarina.

Pelkäsin etukäteen, että todella mainion 28 päivää myöhemmin -elokuvan jälkeen 28 viikkoa myöhemmin vajoaisi perinteiseen kauhujatko-osien tapaan huomattavasti heikompaan päätyyn, mutta elokuva osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Ei leffa tavoita ensimmäisen elokuvan vaikuttavuuksia, mutta se toimii silti varsin pätevänä jatkokertomuksena. Näin korona-ajan jälkeen elokuvan alkupäässä häiritsee lähinnä, kuinka kaikki ovat jo parinkymmenen viikon jälkeen varmoja, että virus on saatu täysin kuriin - etenkin kun kyse on vielä tällaisista ihmislihaa janoavista monstereista. Siitä huolimatta jatko-osa nappaa oivallisesti mukaansa.

Alkupää elokuvasta kulutetaan lähinnä sen odotteluun, milloin virus lähtee taas tosissaan liikkeelle, mutta kun se vihdoin tapahtuu, on loppuleffa onnistuneen jännittävää kyytiä. Tunnelma tiivistyy kaiken aikaa ja pimeässä metrotunnelissa tapahtuvasta loppuhuipennuksesta on saatu aikaiseksi hyvinkin intensiivinen. Pitkin elokuvaa jännitettä rakennetaan eri keinoin ja alkuperäisestä filmistä tuttu pakokauhun ja kaoottisuuden tunne on saatu luotua uudestaan ja nostettua monta astetta korkeammaksi. Budjettia on selvästi ollut enemmän, mikä johtaa paikoin näyttävämpiin lopputuloksiin, mutta samalla ensimmäisen leffan pienimuotoisuutta ja todellista rosoisuutta jää kaipaamaan. Jos jotain elokuva onnistuu kuitenkin tarjoamaan, niin yhden siisteimmistä zombitapoista, jonka olen koskaan nähnyt!

Danny Boyle päätti tosiaan siirtyä muihin ohjausprojekteihin, joten hänen sijaan 28 viikkoa myöhemmin ohjauksesta vastaa espanjalainen Juan Carlos Fresnadillo. Fresnadillo kopioi paljon Boylen tyyliä edellisestä leffasta, saadakseen jatko-osan tuntumaan selkeästi yhtenäiseltä jatkumolta. Vaikka kopiointi onkin taidokasta ja Fresnadillo hyödyntää oivallisesti samanlaisia kikkailuja muun muassa suttuisten hidastusten kautta, on se silti lopulta liiankin selvää kopioimista ja jäin kaipaamaan todellisen Boylen kädenjälkeä. Siitä huolimatta Fresnadillo suoriutuu hommastaan sujuvasti. Tyylittelevän kuvauksen lisäksi leffa on myös pätevästi leikattu. Mukana on niin hyvää valaisua kuin lavasteita, asuja ja rajuja maskeerauksia. Äänimaailma vain lisää karmivuutta, oli kyse sitten hiljaisista tai kovista äänitehosteista tai John Murphyn tunnelmoivista musiikeista.

Yhteenveto: 28 viikkoa myöhemmin on oivallinen jatko-osa erittäin mainiolle kauhuelokuvalle. Se käynnistelee menoaan hiljalleen, mutta kun se pääsee vauhtiin, on loppuleffa tehokkaan jännittävä ja parhaimmillaan jopa hyvinkin intensiivinen. Mukana on useita karmivia kohtaamisia tartunnan saaneiden kanssa ja zombifaneille elokuva tarjoaakin pätevää viihdettä. Elokuvaa on selvästi tehty isommalla rahalla ja vaikka meno onkin toisaalta komeampaa kuin viimeksi, ykkösleffan tiettyä pienimuotoisuutta jää kaipaamaan. Ohjaaja Juan Carlos Fresnadillo kopioi parhaansa mukaan edeltäjäänsä Danny Boylea, mutta lopputulos tuntuu ajoittain liikaakin kopioimiselta, eikä Fresnadillo oikein löydä omaa tyyliään. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin. Jos pidit 28 päivää myöhemmin -elokuvasta, kannattaa 28 viikkoa myöhemminkin katsoa. Danny Boyle ja Cillian Murphy ovat viime aikoina vihjailleet jälleen, että vuosien ajan huhuttu kolmas osa voisi vihdoin ja viimein olla tulossa ja itse ainakin ottaisin sen ilomielin vastaan - joskin tässä kohtaa "28 kuukautta myöhemmin" sijaan kolmatta elokuvaa voisi melkeinpä jo kutsua nimellä "28 vuotta myöhemmin".

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
28 Weeks Later, 2007, Fox Atomic, DNA Films, UK Film Council, Figment Films, Sogecine, Koan Films

Arvostelu: Isä (The Father - 2020)

ISÄ

THE FATHER

Ohjaus: Florian Zeller

Pääosissa: Anthony Hopkins, Olivia Colman, Rufus Sewell, Imogen Poots, Olivia Williams, Mark Gatiss ja Ayesha Dharker

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

The Father, eli suomalaisittain Isä on Anthony Hopkinsin tähdittämä draamaelokuva, joka perustuu ranskalaisen Florian Zellerin näytelmään La Père vuodelta 2014. Zeller oli kiinnostunut näytelmän kääntämisestä elokuvan muotoon ja hänelle koitui tilaisuus siihen, kun Isossa-Britanniassa kiinnostuttiin näytelmästä. Christopher Hampton auttoi Zelleriä kääntämään näytelmän käsikirjoituksen englanniksi ja elokuvamuotoon. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja lopulta Isä sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2020. Elokuvaa on hiljalleen esitetty festivaaleilla ja tänä vuonna se on saanut kunnon teatterikierroksensa maailmalla ja nyt Isä saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna, kun kriitikko Chris Stuckmann ylisti sitä videollaan vuoden suosikkielokuvistaan. Kiinnostustani vain lisäksi, kun elokuva alkoi kahmia palkintoja ja ehdokkuuksia. Isä sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naissivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja yllätykseksi myös parhaan miespääosan palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, brittielokuva, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Isää sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa.

Vanha ja muistisairas Anthony torjuu toistuvasti epätoivoiseksi käyvän tyttärensä avunannot, samalla kun hän alkaa vähitellen kyseenalaistamaan omaa mieltään ja todellisuutta.

Parhaan miespääosan Oscar-palkinnon päätyminen Anthony Hopkinsin käsiin tuli monille, jopa Oscar-gaalan järjestäjille yllätyksenä, lähes kaikkien odottaessa edesmenneen Chadwick Bosemanin saavan pystin roolityöstään Ma Rainey's Black Bottomissa (2020). Jopa itse ihmettelin voittoa, uskottuani sen olevan varmaa, että palkinto annetaan postuumista Bosemanille. Kuitenkin nyt, kun olen nähnyt Hopkinsin roolisuorituksen Isässä muistisairaana Anthonyna, en ihmettele yhtään, että hän vei voiton. Vaikka Hannibal Lecterin rooli tulee aina olemaan Hopkinsin legendaarisin, tämä roolityö nousee ehdottomasti hänen parhaimpiin. Hopkins on ilmiömäisen huikea herkässä osassaan. Hän antautuu täysillä roolinsa vietäväksi, pistäen katsojan ihailemaan hänen vimmaansa ja eläytymiskykyään läpi elokuvan. Hahmona Anthony on erittäin mielenkiintoinen ja on myös kiinnostavaa, kuinka hahmo alkaa muuttua elokuvan tapahtumien aikana, muistisairauden pahetessa entisestään. Kun todellisuudentaju alkaa täysin murentua, suru Hopkinsin silmillä näyttää sydäntäsärkevän aidolta.

     Netflixin The Crown -sarjasta (2016-) parhaiten tuttu Olivia Colman näyttelee Anthonyn tytärtä, Annea, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa isäänsä. Avun jatkuvasti torjuva isä alkaa kuitenkin tosissaan stressata Annea ja Colman viestii täysin autenttista murhetta ja jopa epätoivoa roolityössään. Colman jää Hopkinsin varjoon, mutta tekee silti erinomaisen roolisuorituksen - eipä häneltäkään muuta voi odottaa tässä kohtaa.

Hyvin pian Isää katsoessa on selvää, että elokuvaa perustuu näytelmään. Sen lisäksi, että lähes koko elokuva tapahtuu Anthonyn asunnossa (mikä on lavastajalle unelma näytelmässä), kohtaukset myös alkavat, kulkevat ja päättyvät kuin näytelmissä. Hahmot saapuvat kohtauksiin ja poistuvat kohtauksista kuin näytelmässä, pääasiassa selvästi saapumalla toisesta huoneesta tai poistumalla toiseen huoneeseen. Itselläni on teatteritaustaa ja pystyin elokuvaa katsoessani näkemään mielessäni, kuinka teatteriesityksessä näyttelijät tulevat verhoista näyttämölle ja osuutensa päätyttyä poistuvat takaisin kulisseihin. Tämä teatterimaisuus viehätti jo itseäni suuresti, mutta sen lisäksi elokuva on niin vaikuttava kaikilla muillakin osa-alueille, että minun teki mieli antaa aplodit sen päätyttyä - aivan kuin Hopkins ja Colman olisivat oikeasti olleet paikalla kumartamassa esityksen lopuksi.

Sen lisäksi, että Florian Zellerin näytelmäkäsikirjoitus on siirtynyt todella napakasti teatterilavalta elokuvan muotoon, se on muutenkin erittäin voimakas teksti. Dialogi on läpikotaisin erinomaista ja kiehtovat keskustelut vain auttavat näitä upeita näyttelijöitä loistamaan. Parasta käsikirjoituksessa kuitenkin on, kuinka se vie katsojan täydellisesti Anthonyn mielen sisälle. Tavat, joilla Isä pistää katsojan kokemaan päähenkilönsä muistisairautta, on suorastaan ällistyttävää. Hahmojen näyttelijät saattavat vaihtua kesken leffan, havainnollistaakseen, kuinka Anthony alkaa kokea vaikeuksia tunnistaa edes läheisimpiään. Hahmoja ilmestyy täysin yllättäen Anthonyn asuntoon ja pian katsoja jo kyseenalaistaa, mikä elokuvassa on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn päässä? Samoja keskusteluja käydään uudestaan ja uudestaan, mutta toisinaan taas joku hahmoista kertoo jotain elämästään täysin eri lailla kuin ennen. Ketkä hahmoista ovat todellisia? Kohtaukset on rakennettu kummallisesti niin, ettei niin Anthony kuin katsojakaan tiedä, eletäänkö yhä samaa päivää, vai onko jo seuraava aamu vai jo seuraava kuukausi... vai sittenkin edellispäivä? Yksi keskustelu on kirjoitettu niin upeasti, että se alkaa ja päättyy saumattomasti täysin samoihin repliikkeihin.

Filmistä ei uskoisi, että kyseessä on Florian Zellerin esikoiselokuva; se on niin suurella ammattitaidolla tehty. Zellerin teatteritausta onkin antanut hänelle vahvan alustan, minkä kautta hän voi ammentaa elävien kuvien maailmaan. Zellerin luoma tunnelma on todella voimakas, tiivistyen katsojan ympärille. Samanaikaisesti elokuvassa on jotain kaunista, vaikka se onkin ahdistava ja surullinen. Niinkin surullinen, että parissa kohtaa meinasi kyynel vierähtää poskelle. Isä on myös taidokkaasti kuvattu ja sen upea leikkaus vain vahvistaa katsojan tuntemusta kuin olisi Anthonyn mielen sisällä. Lavastusta hyödynnetään myös hienosti ja vähitellen katsoja saattaa huomata, että huonekalut Anthonyn asunnossa vaihtavat joko paikkaa tai ne muuttuvat kokonaan. Puvustajat ovat myös hoitaneet hommansa oivallisesti, kuten myös äänimaiseman työstäjät. Klassisia musiikkeja hyödynnetään aina silloin tällöin hyvänä tehokeinona.

Yhteenveto: Isä on erinomainen elokuva, jossa Anthony Hopkins tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista. Hopkins on ilmiömäisen loistokas muistisairaan Anthonyn osassa ja niin hänen työnsä kuin Florian Zellerin vahva käsikirjoitus kuljettavat katsojan täydellisesti hahmon mielen sisälle. Elokuva tulkitsee vakuuttavasti muistisairautta ja katsojanakin kyseenalaistaa nopeasti, mikä tapahtumista edes on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn pään sisällä. Mitä pidemmälle sairaus etenee, sitä sydäntäsärkevämmäksi elokuva käy ja kyynelhanojen aukeaminen muuttuu yhä vain todennäköisemmäksi. Kaikessa surullisuudessaan ja ahdistavuudessaan elokuva osaa kuitenkin olla todella kaunis. Se on monin tavoin äimistyttävästi tehty ja sen näytelmällisyys vain lisää elokuvan lumoa. Suosittelen Isää erittäin lämpimästi kaikille, etenkin jos tuntee jonkun muistisairauden kanssa kamppailevan. Elokuva voi auttaa ymmärtämään, mitä tämän tuttusi mielessä tapahtuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Father, 2020, Trademark Films, Cine@, AG Studios NYC, Embankment Films, F Comme Film, Film4, Viewfinder

Arvostelu: Black Christmas (2019)

BLACK CHRISTMAS

Ohjaus: Sophia Takal
Pääosissa: Imogen Poots, Aleyse Shannon, Lily Donoghue, Brittany O'Grady, Caleb Eberhardt, Cary Elwes, Madeleine Adams, Ryan McIntyre ja Lucy Currey
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Christmas on toinen uudelleenfilmatisointi vuoden 1974 kauhuklassikosta Musta joulu (Black Christmas). Elokuvan teosta ilmoitettiin kesäkuussa 2019 ja sen kuvaukset alkoivat vielä samassa kuussa. Leffa tehtiin todella kovalla vauhdilla ja se saikin maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, joulukuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä myös Suomeen viime jouluna, mutta sen saaman murskapalautteen vuoksi leffa päätettiin julkaista vasta keväällä suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse en ole nähnyt alkuperäistä Mustaa joulua, mutta kiinnostuin Black Christmasista, kun näin mainoksen siitä viime syksynä. Vuokrasinkin elokuvan eräänä iltana matalin odotuksin, elokuvan saamien haukkujen vuoksi. Ei kestänyt kauaa, kun jo hoksasin, miksi filmi on niin inhottu...

Hawthorne Collegessa naisopiskelijat alkavat saamaan ahdistavia viestejä ja pian heitä alkaa löytymään yksitellen kuolleena. Mu Kappa Epsilon sisarkunnan joululoma muuttuukin taisteluksi elämästä ja kuolemasta.

Mu Kappa Epsilonin sisarkuntaan kuuluvat mm. Riley (Imogen Poots), Kris (Aleyse Shannon), Marty (Lily Donoghue), Jesse (Brittany O'Grady) ja Helena (Madeleine Ritterhouse), jotka ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia tyyppejä. Krisillä tosin on paljon sanottavanaan, mikä jakaa katsojat todella vahvasti kahtia. Läpi leffan hän käyttää aikansa valkoisten heteromiesten haukkumiseen ja on jopa aloittanut vetoomuksen yhden opettajan (Cary Elwes) erottamiseksi, sillä tämän tuntien opetussuunnitelmaan kuuluu pääasiassa valkoisten heteromiesten klassikkokirjojen lukeminen ja niistä keskustelu... siis sen sijaan, että hän vaikkapa aloittaisi vetoomuksen, että opetussuunnitelmaa muuttaisi ja siihen lisäisi laajemmin kirjoja. Hahmoista ehdottomasti kiinnostavin on Riley, jota vaivaa seksuaalisen ahdistelun aiheuttamat traumat. Onkin vain harmi, että nämä traumat on kirjoitettu mukaan aika kömpelösti. Rileytä esittävä Poots tekee kuitenkin parhaansa sillä, mitä hänelle on annettu ja hyppää hahmonsa vietäväksi intensiivisesti. Muut näyttelijät eivät onnistu vakuuttamaan, eikä heidän hahmoihin ole panostettu lainkaan. Teinikauhuleffoissa hahmot eivät yleensäkään ole päätähuimaavia, mutta tämä filmi ehdottomasti tarvitsisi vahvasti kirjoitetut naishenkilöt, joita katsojana kannustaisi murhaajia vastaan.

Black Christmas on todella ongelmainen elokuva, mikä epäonnistuu täysin molemmissa asioissa, mitä se yrittää olla: kauhuleffa ja voimakas feministinen kannanotto. Käsitellään ensin sen pinnallisempi puoli, eli kauhu, ennen kuin hypitään heikoilla jäillä ja vajotaan syviin vesiin elokuvan ristiriitaisten teemojen käsittelyssä. Kauhuleffana tämä on säälittävä räpellys, mikä ei pelota lainkaan. Jos olette lukeneet arvostelujani muista kauhuelokuvista, tiedätte, että suorastaan vihaan typeriä äkkisäikäytysleffoja, joiden kauhu perustuu vain kovan äänen aiheuttamaan säpsäytykseen. Hahmo hiipii yksin pimeässä, musiikki hiljenee ja BÖÖ! Se on halvin kikka, mitä kauhussa voi käyttää ja Black Christmas ei sisällä mitään muuta. Suomessa elokuva on saanut aika korkean K16-ikärajan, mutta tämä voisi olla K12, sillä leffa on tehty täysin esiteiniyleisölle. Tapot ovat verettömiä, mikä on todella kummallinen päätös, kun ottaa huomioon, että elokuva on uudelleenfilmatisointi kauhuklassikosta, mikä oli aloittamassa slasher-genreä. En ole nähnyt alkuperäistä teosta, enkä vuoden 2006 Black Christmasia, mutta olen ymmärtänyt niiden olevan todella raakoja, joten on varmaa, että niiden fanit tulevat pettymään tämän teoksen todella kesyyn muka-kauhuiluun.

Elokuvan toinen ongelma on sen teemat. Mitä se yrittää sanoa, mitä se ei onnistu sanomaan ja mitä se sanoo tajuamattaan. Kyseessä on todella äärifeministinen elokuva, oikeastaan jopa "feminatsi"-elokuva, mikä keskittyy aivan liikaa miesten lyttäämiseen kuin vahvoihin naishahmoihin ja naisten aseman nostamiseen. Elokuva on niin syvästi valkoisia heteromiehiä vastaan, että katsoja tietää heti ensiminuuteilla kuka tai ketkä ovat murhaajia. Leffa käyttää aikansa yleistämiseen, stereotypioihin ja Krisin kohdalla vihapuheeseen, jolloin katsomisesta tulee jopa ärsyttävää. Elokuva yrittää nostaa esille tärkeitä ja vakavia aiheita mm. joissain collegeissa esiintyvästä raiskauskulttuurista, mutta se tekee tämän niin kehnosti ja ajattelematta, että se turhauttaa. Tähän myös vaikuttaa filmin todella epätasainen tunnelma, josta ei tiedä, onko tämä tehty vakavasti ottaen, vai satiiriksi. Kaikenlaisten kauhukliseiden viljely saa elokuvan tuntumaan paikoitellen parodialta. Lopulta koko kauhupuoli tuntuu vain naamiolta elokuvan agendalle, mistä se ei ole itsekään varma. Tahattomalta koomisuudelta ei voi välttyä. Elokuva on täynnä kyseenalaisia ratkaisuja, niin tekijöiltä kuin hahmoiltakin. Tapa, millä Black Christmas päättyy, on hämmentävä. Kun elokuva yrittää sanoa, että teoilla on seurauksensa, ei se hoksaa päähenkilöiden tekemiä moraalisesti arveluttavia ratkaisuja, joiden seuraukset olisivat kenties koko leffan kiinnostavinta antia.

Leffan ohjauksesta vastaa Sophia Takal, joka on niin keskittynyt omasta mielestään vahvaan sanomaan, että hän sokaistuu täysin elokuvan valtaville, jopa erittäin noloille ongelmille. Takalia ei tunnu lainkaan kiinnostavan leffan kauhupuoli ja menee siinä täysin siitä, mistä aita on matalin. On myös jopa käsittämätöntä, kuinka hän ja April Wolfe ovat käsikirjoituksessaan unohtaneet kirjoittaa kiinnostavia naishahmoja. Kun teette isosti feministisen elokuvan, niin kirjoittakaa sitten moniulotteisemmat naishahmot! Rileyta ja miesvihaaja-Krisiä lukuunottamatta elokuvan naiset on vain tarkoitettu tapettavaksi mahdollisimman verettömästi. Kaksikon käsikirjoitus tympäisee viimeistään siinä kohtaa, kun hahmot selittävät toisilleen kaiken, mitä elokuvassa on tapahtunut. Eli siis kaiken, minkä katsojat ovat juuri katsoneet ja minkä nämä hahmot ovat yhdessä kokeneet.

Tekniseltä puolelta voi huomata elokuvan kiirehdityn tuotannon. Kuvauksessa luotetaan käsivarakuvaan ja monet otokset näyttävät siltä, että niitä ei ole suunniteltu etukäteen. Näyttelijäsuorituksia seuratessa tuntuu myös siltä, että monet otokset on kuvattu vain kerran ja siirrytty heti seuraavaan, antamatta näyttelijöille mahdollisuutta parantaa uudella otoksella. Nämä kuvat on sitten leikattu kasaan kiireellä ja tönkösti. Sentään lavasteet ja asut ovat tyylikkäät. Valoilla kikkaillaan parissa kohtaa veikeästi. Maskeeraustiimikin pääsee toimintaan, vaikkei saakaan leikkiä tekoverellä. Äänimaailma vain kierrättää samaa kovaa säikäytysääntä, eivätkä Will ja Brooke Blairin säveltämät musiikit tee vaikutusta.

Yhteenveto: Black Christmas on kiusallisen surkea agenda-elokuva, mikä on naamioitu kauhuklassikon uudelleenfilmatisoinniksi. Kauhupuoli on niin laiskaa ja kliseistä äkkisäikyttelyä, että se on selvästi pelkkä kulissi elokuvan voimakkaalle miesvastaisuudelle. Elokuvassa on jopa hahmo, jonka ainoa puuha on valkoisten heteromiesten jatkuva lyttääminen. Ei olekaan siis vaikea arvata, mitä sukupuolta leffan murhaajat ovat. Kaikkein noloiten elokuva kompastuu agendassaan siihen, että leffan naishahmot ovat lähes täysin yksiulotteisia ja tylsiä. Kenenkään puolesta ei jännitä, eikä kenenkään tylsän veretön kuolema liikuta suuntaan tai toiseen. Tunnelma on äärimmäisen epätasainen ja filmistä on vaikea sanoa, kuinka vakavin mielin sitä on tehty. Jos se yrittää olla satiiri, on siinä yksi epäonnistuminen lisää. Kauhuleffojen surkeita uudelleenfilmatisointeja on vuosien varrella nähty monia, mutta Black Christmas edustaa ehdottomasti sitä kaikkein kehnointa päätyä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Black Christmas, 2019, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Divide/Conquer