Arvostelu: Isä (The Father - 2020)

ISÄ

THE FATHER

Ohjaus: Florian Zeller

Pääosissa: Anthony Hopkins, Olivia Colman, Rufus Sewell, Imogen Poots, Olivia Williams, Mark Gatiss ja Ayesha Dharker

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

The Father, eli suomalaisittain Isä on Anthony Hopkinsin tähdittämä draamaelokuva, joka perustuu ranskalaisen Florian Zellerin näytelmään La Père vuodelta 2014. Zeller oli kiinnostunut näytelmän kääntämisestä elokuvan muotoon ja hänelle koitui tilaisuus siihen, kun Isossa-Britanniassa kiinnostuttiin näytelmästä. Christopher Hampton auttoi Zelleriä kääntämään näytelmän käsikirjoituksen englanniksi ja elokuvamuotoon. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja lopulta Isä sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2020. Elokuvaa on hiljalleen esitetty festivaaleilla ja tänä vuonna se on saanut kunnon teatterikierroksensa maailmalla ja nyt Isä saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna, kun kriitikko Chris Stuckmann ylisti sitä videollaan vuoden suosikkielokuvistaan. Kiinnostustani vain lisäksi, kun elokuva alkoi kahmia palkintoja ja ehdokkuuksia. Isä sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naissivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja yllätykseksi myös parhaan miespääosan palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, brittielokuva, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Isää sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa.

Vanha ja muistisairas Anthony torjuu toistuvasti epätoivoiseksi käyvän tyttärensä avunannot, samalla kun hän alkaa vähitellen kyseenalaistamaan omaa mieltään ja todellisuutta.

Parhaan miespääosan Oscar-palkinnon päätyminen Anthony Hopkinsin käsiin tuli monille, jopa Oscar-gaalan järjestäjille yllätyksenä, lähes kaikkien odottaessa edesmenneen Chadwick Bosemanin saavan pystin roolityöstään Ma Rainey's Black Bottomissa (2020). Jopa itse ihmettelin voittoa, uskottuani sen olevan varmaa, että palkinto annetaan postuumista Bosemanille. Kuitenkin nyt, kun olen nähnyt Hopkinsin roolisuorituksen Isässä muistisairaana Anthonyna, en ihmettele yhtään, että hän vei voiton. Vaikka Hannibal Lecterin rooli tulee aina olemaan Hopkinsin legendaarisin, tämä roolityö nousee ehdottomasti hänen parhaimpiin. Hopkins on ilmiömäisen huikea herkässä osassaan. Hän antautuu täysillä roolinsa vietäväksi, pistäen katsojan ihailemaan hänen vimmaansa ja eläytymiskykyään läpi elokuvan. Hahmona Anthony on erittäin mielenkiintoinen ja on myös kiinnostavaa, kuinka hahmo alkaa muuttua elokuvan tapahtumien aikana, muistisairauden pahetessa entisestään. Kun todellisuudentaju alkaa täysin murentua, suru Hopkinsin silmillä näyttää sydäntäsärkevän aidolta.

     Netflixin The Crown -sarjasta (2016-) parhaiten tuttu Olivia Colman näyttelee Anthonyn tytärtä, Annea, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa isäänsä. Avun jatkuvasti torjuva isä alkaa kuitenkin tosissaan stressata Annea ja Colman viestii täysin autenttista murhetta ja jopa epätoivoa roolityössään. Colman jää Hopkinsin varjoon, mutta tekee silti erinomaisen roolisuorituksen - eipä häneltäkään muuta voi odottaa tässä kohtaa.

Hyvin pian Isää katsoessa on selvää, että elokuvaa perustuu näytelmään. Sen lisäksi, että lähes koko elokuva tapahtuu Anthonyn asunnossa (mikä on lavastajalle unelma näytelmässä), kohtaukset myös alkavat, kulkevat ja päättyvät kuin näytelmissä. Hahmot saapuvat kohtauksiin ja poistuvat kohtauksista kuin näytelmässä, pääasiassa selvästi saapumalla toisesta huoneesta tai poistumalla toiseen huoneeseen. Itselläni on teatteritaustaa ja pystyin elokuvaa katsoessani näkemään mielessäni, kuinka teatteriesityksessä näyttelijät tulevat verhoista näyttämölle ja osuutensa päätyttyä poistuvat takaisin kulisseihin. Tämä teatterimaisuus viehätti jo itseäni suuresti, mutta sen lisäksi elokuva on niin vaikuttava kaikilla muillakin osa-alueille, että minun teki mieli antaa aplodit sen päätyttyä - aivan kuin Hopkins ja Colman olisivat oikeasti olleet paikalla kumartamassa esityksen lopuksi.

Sen lisäksi, että Florian Zellerin näytelmäkäsikirjoitus on siirtynyt todella napakasti teatterilavalta elokuvan muotoon, se on muutenkin erittäin voimakas teksti. Dialogi on läpikotaisin erinomaista ja kiehtovat keskustelut vain auttavat näitä upeita näyttelijöitä loistamaan. Parasta käsikirjoituksessa kuitenkin on, kuinka se vie katsojan täydellisesti Anthonyn mielen sisälle. Tavat, joilla Isä pistää katsojan kokemaan päähenkilönsä muistisairautta, on suorastaan ällistyttävää. Hahmojen näyttelijät saattavat vaihtua kesken leffan, havainnollistaakseen, kuinka Anthony alkaa kokea vaikeuksia tunnistaa edes läheisimpiään. Hahmoja ilmestyy täysin yllättäen Anthonyn asuntoon ja pian katsoja jo kyseenalaistaa, mikä elokuvassa on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn päässä? Samoja keskusteluja käydään uudestaan ja uudestaan, mutta toisinaan taas joku hahmoista kertoo jotain elämästään täysin eri lailla kuin ennen. Ketkä hahmoista ovat todellisia? Kohtaukset on rakennettu kummallisesti niin, ettei niin Anthony kuin katsojakaan tiedä, eletäänkö yhä samaa päivää, vai onko jo seuraava aamu vai jo seuraava kuukausi... vai sittenkin edellispäivä? Yksi keskustelu on kirjoitettu niin upeasti, että se alkaa ja päättyy saumattomasti täysin samoihin repliikkeihin.

Filmistä ei uskoisi, että kyseessä on Florian Zellerin esikoiselokuva; se on niin suurella ammattitaidolla tehty. Zellerin teatteritausta onkin antanut hänelle vahvan alustan, minkä kautta hän voi ammentaa elävien kuvien maailmaan. Zellerin luoma tunnelma on todella voimakas, tiivistyen katsojan ympärille. Samanaikaisesti elokuvassa on jotain kaunista, vaikka se onkin ahdistava ja surullinen. Niinkin surullinen, että parissa kohtaa meinasi kyynel vierähtää poskelle. Isä on myös taidokkaasti kuvattu ja sen upea leikkaus vain vahvistaa katsojan tuntemusta kuin olisi Anthonyn mielen sisällä. Lavastusta hyödynnetään myös hienosti ja vähitellen katsoja saattaa huomata, että huonekalut Anthonyn asunnossa vaihtavat joko paikkaa tai ne muuttuvat kokonaan. Puvustajat ovat myös hoitaneet hommansa oivallisesti, kuten myös äänimaiseman työstäjät. Klassisia musiikkeja hyödynnetään aina silloin tällöin hyvänä tehokeinona.

Yhteenveto: Isä on erinomainen elokuva, jossa Anthony Hopkins tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista. Hopkins on ilmiömäisen loistokas muistisairaan Anthonyn osassa ja niin hänen työnsä kuin Florian Zellerin vahva käsikirjoitus kuljettavat katsojan täydellisesti hahmon mielen sisälle. Elokuva tulkitsee vakuuttavasti muistisairautta ja katsojanakin kyseenalaistaa nopeasti, mikä tapahtumista edes on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn pään sisällä. Mitä pidemmälle sairaus etenee, sitä sydäntäsärkevämmäksi elokuva käy ja kyynelhanojen aukeaminen muuttuu yhä vain todennäköisemmäksi. Kaikessa surullisuudessaan ja ahdistavuudessaan elokuva osaa kuitenkin olla todella kaunis. Se on monin tavoin äimistyttävästi tehty ja sen näytelmällisyys vain lisää elokuvan lumoa. Suosittelen Isää erittäin lämpimästi kaikille, etenkin jos tuntee jonkun muistisairauden kanssa kamppailevan. Elokuva voi auttaa ymmärtämään, mitä tämän tuttusi mielessä tapahtuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Father, 2020, Trademark Films, Cine@, AG Studios NYC, Embankment Films, F Comme Film, Film4, Viewfinder

Arvostelu: The Favourite (2018)

THE FAVOURITE

Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Olivia Colman, Emma Stone, Rachel Weisz, Nicholas Hoult, Joe Alwyn ja Mark Gatiss
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Favourite pohjautuu tositapahtumiin paronittaren ja kreivittären kilpailusta kuningatar Annan suosiosta 1700-luvun alun Iso-Britanniassa. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1990-luvun lopulla, kun Deborah Davis alkoi tutkimaan tapahtumia ja työstämään niiden pohjalta käsikirjoitusta. Davis vei tekstinsä tuottaja Ceci Dempseyllä, jota tarina kiehtoi ja hän yritti saada filmille rahoitusta, epäonnistuen kuitenkin yrityksessään. Joitain vuosia myöhemmin tuottaja Ed Guiney sai käsikirjoituksen haltuunsa ja kiinnostui tekemään siitä elokuvan. Samoihin aikoihin Guiney näki ohjaaja Yorgos Lanthimoksen elokuvan Dogtooth (Κυνόδοντας - 2009) ja pyysi häntä tekemään filmin Davisin käsikirjoituksen pohjalta. Lanthimos kiinnostui ideasta ja hyppäsi projektiin mukaan. Keväällä 2016 kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua ja lopulta The Favourite sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2018, missä se voitti kaksi palkintoa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä, sillä pidän todella paljon Lanthimoksen erikoisesta tyylistä ja pidin hänen edellistä filmiään, The Killing of a Sacred Deeriä (2017) yhtenä ilmetymisvuotensa parhaimpana teoksena. Kiinnostukseni vain lisääntyi, mitä enemmän elokuva keräsi kehuja ja ehdokkuuksia eri gaaloissa, kuten 10 Oscar-ehdokkuutta, 10 BAFTA-ehdokkuutta ja 5 Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti yhden, parhaan naispääosan palkinnon. Kun The Favourite vihdoin saapui Suomeen, menin innoissani katsomaan sen ensi-iltaviikonloppuna ystäväni kanssa.

1700-luvun alussa Britannia on sodassa Ranskaa vastaan, mutta kuningatar Annaa kiinnostaa enemmän huvittelu kuin johtaminen, vaikka maan rahat ovat vähissä. Annalle uskollinen kreivitär Marlborough yrittää pitää kuningattaren aisoissa ja hallinnon pystyssä. Homma vaikeutuu, kun paikalle saapuu kreivittären serkku Abigail, joka alkaa tavoitella kuningattaren suosiota.

Olivia Colman näyttelee kuningatar Annaa, joka on alkanut vanhoina päivinään muuttumaan yhä vain oikukkaammaksi. Kuningatarta ovat alkaneet vaivaamaan sairaudet, mutta luonteensa vuoksi hän ei välillä suostu hoidettavaksi, mutta kiroaa silti, miksei kukaan auta häntä. Hän selvästi hautoo paljon asioita mielessään ja huonoina päivinään purkaa sen törkeästi alamaisiinsa, jotka joutuvat ottamaan huudon vastaan, jotteivät vahingossa vaikkapa menetä päätään. Kuningatar ei enää jaksa kiinnostua maan johtamisesta, vaan järjestää tansseja, ankkakilpailuja sun muuta rahaa vievää hömppää parlamentin kiusaksi. Hahmo on aivan mahtavasti kirjoitettu ja vaikka hän kohtelee muita usein huonosti, katsojana ymmärtää täysin, miksi hänestä on tullut sellainen. Ja ai että Colman on huikea roolissaan! Hän on kuin luotu esittämään tätä äkkipikaista hahmoa ja hän on aivan mieletön kuningattaren kaikkien eri puolien kanssa. Colmanista löytyy arvokkuutta, mutta samalla hän voi myös muuttua säälittäväksi valittajaksi tai inhottavaksi raivoajaksi ja tuntua edelleen samalta hahmolta.
     Kreivitär Sarah Marlboroughina nähdään Rachel Weisz. Marlborough on kuningattaren läheisin alamainen ja vuosien varrella tämä arvo on noussut hänen päähänsä. Kyseessä on paikoitellen aika ilkikurinen henkilö, joka on valmis tekemään mitä tahansa pitääkseen asemansa. Kreivittären tehtävä on pitää huoli, että kuningatar hoitaa myös johtamiseen liittyvät asiat ja kuningattaren sairauden vahvistuessa ja muistin huonotessa kreivitär näkee tässä tietty oivan tilaisuuden vahvistaa asemaansa. Weisz tekee todella hyvän roolisuorituksen ja hänkin onnistuu huokumaan arvokkuutta sekä inhottavuutta.
     Eipä tarinan kolmaskaan osapuoli, Emma Stonen näyttelemä Abigail Hillkään ole yhtään sen puhtoisempi tapaus. Abigail tulee hienosta suvusta, mutta hän on silti päätynyt palvelijaksi. Kuningattaren luokse päästyään Abigail näkee tilaisuutensa tulleen ja alkaa kilpailemaan kuningattaren suosiosta, mikä saattaa tarkoittaa, että kreivitär Marlborough täytyy raivata pois tieltä. Stone on tuttuun tapaansa erinomainen näyttelijä ja osoittaa sen jälleen kerran tässäkin leffassa. Hän osaa todella heittäytyä rooliensa vietäväksi ja sopiikin täydellisesti osaansa.
     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Hoult parlamentin kierona jäsenenä herra Harleyna, Joe Alwyn Abigailiin silmänsä iskevänä paroni Mashamina, sekä Mark Gatiss Sarahin miehenä, kreivi Marlboroughina.

Jos on koskaan aiemmin nähnyt ohjaaja Yorgos Lanthimoksen elokuvia, tietää jo etukäteen, ettei The Favourite tule olemaan kovin normaali leffa. Tai no, on tämä siinä mielessä normaalimpi elokuva kuin vaikkapa The Lobster, sillä täysin absurdin juonen sijaan kyseessä on tositapahtumiin perustuva historiallinen teos, missä hahmot puhuvat huomattavasti luontevammin. Todella outoa Lanthimoksen tyyliä fanittavalle The Favourite voi tuottaa pienen pettymyksen, kun kyseessä ei olekaan yhtä outo ja erikoinen tapaus kuin ohjaajan aiemmat tuotokset. Tavallista pukudraamaa odottaville tämä taas voi olla jonkinlainen shokki, sillä kyllä tässä outouttakin riittää. Itse en ole mikään historiallisten pukudraamojen ystävä, vaan tarvitsen niihin jonkin oman koukkunsa ja kukapa osaisi tätä koukkua luoda paremmin kuin Lanthimos. Hän onnistuu tuomaan oman vahvan visionsa historialliseenkin filmiin ja todella revittelee tällä kertomuksella. Kuinka pitkälle nämä kaksi naista ovat valmiita menemään voittaakseen kuningattaren suosion? Lanthimos ujuttaa mukaan ison määrän synkkää huumoria ja tarjoaa nokkelia hetkiä, mitkä naurattavat ääneen. Kuningattaren vihanpurkaukset alamaisilleen ovat usein hulvattomia, etenkin kun niissä ei ole mitään järkeä.

Lanthimos tekee myös rohkeita vetoja leffan kanssa, viedessään Abigailin ja kreivitär Marlboroughin kosiskeluyritykset äärimmäisyyksiinsä. Parissa kohtaa mukaan on otettu kuvastoa, mikä aiheuttaa katsojalle epämiellyttävää oloa, vaikka samalla mukana on myös huumoria. Jännitystä kasvatetaan taidokkaasti useassa kohtaa ja vaikka The Favourite onkin hyvin hidastempoinen filmi, menee aika yllättävänkin nopeasti elokuvan parissa. Leffa on paikoitellen kummallisesti rytmitetty, mikä sai minut ihailemaan sitä entistä enemmän. Väärissä käsissä liiallinen kikkailu muuttuu typeräksi sähläämiseksi, mutta Lanthimos onkin oikea heppu tähän hommaan. Lisäksi ihailua tuottaa myös 1700-luvun ajankuvan toteutus. Elokuvan lavasteet ovat ällistyttävän näyttävät ja puvustustiimi on todella pistänyt parastaan uskottavien asujen kanssa. Kaikkein mielenkiintoisinta koko paketissa ovat kuitenkin ne ihmiset niiden asujen sisällä ja etenkin heidän näyttelijänsä. Colman, Weisz ja Stone tarjoavat jokainen Oscarin arvoiset roolisuoritukset ja heidän lahjakkuutensa on yksi isoimmista syistä, miksi filmi toimii näin hienosti.

Fantastisen lavastuksen ja puvustuksen lisäksi kyseessä on muutenkin vaikuttavasti toteutettu elokuva. Leikkaus on tarkkaa ja osuvaa. Kuvauksen kanssa kikkaillaan oikein kunnolla ja vaikka aluksi laajat, reunoilta pyöristyvät kuvat hieman häiritsivät, muuttuivat ne tärkeäksi osaksi elokuvan visuaalista ilmettä, kun niihin tottui. Mukana on todella taidokkaasti otettuja otoksia, joissa kamera liikkuu juuri oikealla tavalla täysin sulavasti. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu aina ääniefekteistä erilaisiin klassisiin musiikkeihin asti, jotka tuovat selkeän lisäyksen tunnelmaan. Etenkin yhdessä kohtaa hieman yksitoikkoinen, todella pitkään kestävä musiikki lisää kohtauksen painostavuutta. Deborah Davisin ja Tony McNamaran käsikirjoitus on erinomainen monin tavoin. Tarina on oivaltavasti pistetty kasaan ja hahmojen väliset dialogit ovat aivan mahtavia.

Yhteenveto: The Favourite on jälleen loistava teos Yorgos Lanthimoksella, joka ottaa tositapahtumiin perustuvan pukudraamatarinan ja onnistuu vääntämään sitä täysin omannäköisensä filmin. Lanthimoksen ohjaustyyli on vaikuttavaa ja hän on tuonut mukaan paljon tyylilleen tuttua mustaa huumoria. Hän oikein herkuttelee tarinan absurdisuudella, jolloin katsojan on pakko jälkikäteen tarkistaa, voiko tämä oikeasti olla tositarina? Ihan yhtä kummallisiin sfääreihin ei nousta kuin ohjaajan edellisissä leffoissa ja hahmot puhuvat normaalimmin, mutta Lanthimoksen kädenjälki on silti vahvasti läsnä. Elokuva on hauskasti rytmitetty ja siinä kasvatetaan taidokkaasti jännitettä kaiken aikaa. Visuaalisesti filmi on todella hieno upean lavastuksen, puvustuksen ja veikeän kamerakikkailun ansiosta. Kenties parasta elokuvassa ovat kuitenkin Olivia Colman, Emma Stone ja Rachel Weisz, jotka tekevät huikeat roolisuoritukset. Suosittelen The Favouritea erittäin lämpimästi Lanthimoksen faneille, sekä hieman kummallisista elokuvista pitäville. Leffan erikoisuuden vuoksi on vaikea sanoa, ketkä tulevat rakastumaan siihen ja ketkä tulevat vihaamaan sitä. Veikkaankin Lanthimoksen tavoittelevan juuri tällaisia reaktioita, enkä malta odottaa, mitä hänen outo mielensä seuraavaksi keksii!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Favourite, 2018, Element Pictures, Scarlet Films, Film4, Waypoint Entertainment

Arvostelu: Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018)

RISTO REIPAS JA NALLE PUH

CHRISTOPHER ROBIN

Ohjaus: Marc Forster
Pääosissa: Ewan McGregor, Jim Cummings, Hayley Atwell, Brad Garrett, Nick Mohammed, Bronte Carmichael, Peter Capaldi, Mark Gatiss, Toby Jones, Sophie Okonedo, Sara Sheen ja Oliver Ford Davies
Genre: seikkailu, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Christopher Robin, eli suomalaisittain Risto Reipas ja Nalle Puh perustuu A. A. Milnen "Nalle Puh" -kirjoihin ("Winnie-the-Pooh" - 1926-1928). Elokuvan taustalla pyörivä tuotantoyhtiö Walt Disney hankki oikeudet Milnen kirjoihin jo 1960-luvulla ja julkaisi ensimmäisen täyspitkän Puh-leffansa, Nalle Puhin (The Many Adventures of Winnie the Pooh) vuonna 1977. Suuren suosion takia Disney on jatkanut Puolen hehtaarin metsään sijoittuvien leffojen tekoa ja vuosien varrella onkin ilmestynyt piirrettyjä kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000) ja Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003). Vuonna 2015 Disney ilmoitti tekevänsä Milnen kirjojen pohjalta näytellyn filmin. Kuvaukset alkoivat pari vuotta myöhemmin ja lopulta Risto Reipas ja Nalle Puh sai ensi-iltansa monissa maissa jo elokuussa. Suomeen filmi rantautui valitettavasti vasta nyt. Itse kauhistuin hieman, kun Disney ilmoitti tekevänsä näytellyn version Nalle Puhista ja kumppaneista. Pohdiskelin, kuinka tutut ja monille (myös itselleni) rakkaat hahmot toteutettaisiin oikeiden näyttelijöiden kanssa kunnioittavasti. Huojennuin kuitenkin suuresti, kun leffan ensimmäinen traileri julkaistiin ja digihahmot näyttivät suoraan sanottuna täydellisiltä. Aloinkin odottamaan elokuvaa suurella innolla ja vaikka minua suututtikin, että myös tämä Disney-leffa saapuu Suomeen myöhässä, menin todella positiivisin mielin katsomaan Risto Reipas ja Nalle Puhin sen ensi-iltapäivänä.

Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, unohtanut Puolen hehtaarin metsän ystävänsä ja perustanut perheen vaimonsa Evelynin kanssa. Vuosien jälkeen erilaisten huolten musertama Risto kohtaa Nalle Puhin, joka on kadottanut kaikki ystävänsä. Vain Risto Reipas voi löytää heidät, mutta pystyykö hän enää palaamaan lapsuutensa maailmaan?

Pääosassa Risto Reippaana nähdään Star Wars -esiosista tuttu Ewan McGregor, joka sopii rooliinsa kuin valettu. Tämä Risto Reipas ei ole vanha tuttu leikkisä ja huolehtiva ystävä, vaan työnarkomaani, sekä aika kehno isä ja aviomies. Ristolla ei ole aikaa perheelleen, sillä hänen täytyy jatkuvasti paiskia töitä ja hän ajautuu vain kauemmas rakkaistaan. Puolen hehtaarin metsän väen Risto on unohtanut täysin, eikä häneltä todellakaan löydy aikaa höpsötteleville pehmokavereilleen. Tästä syystä katsojana tekisi useasti mieli läpsäistä Ristoa ja käskeä tätä keskittymään niihin oikeasti tärkeisiin asioihin. McGregor on erittäin hyvä osassaan ja esiintyy täysin luontevasti ilman oikeita vastanäyttelijöitä. Takaumissa lapsi-Ristoa esittää Orton O'Brien.
     Hayley Atwell näyttelee Riston vaimoa, Evelyn Reipasta, ja Bronte Carmichael esittää pariskunnan tytärtä Madelinea. Valitettavasti heidän tehtäväkseen jää lähinnä haikailu kiinnostuneemman aviomiehen/isän perään, mutta onneksi loppupäässä he saavat enemmän tekemistä. Atwell toimii roolissaan, muttei tarjoa mitään erityisen ihmeellistä roolisuoritusta. Carmichaelkin suoriutuu kelvollisesti roolistaan, vaikkakin parissa kohtaa hänen esiintymisensä tuntuu hieman teennäiseltä.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat mm. Riston inhottava pomo Giles Winslow (Mark Gatiss) ja tämän isä, yhtiön johtaja herra Winslow (Oliver Ford Davies). Gilesin ärsyttävyys aukeaa lähinnä aikuiskatsojille, eikä filmi yritä väkisin tehdä lapsille selväksi, miksi hän on kehno työssään.
     Ja nyt, kun ihmishahmot on käsitelty, on aika siirtyä elokuvan parhaimpaan antiin, eli Puolen hehtaarin metsän ihaniin hahmoihin! Jo kolmen vuosikymmenen ajan Nalle Puhia ja Tiikeriä ääninäytellyt Jim Cummings palaa rooliinsa ja tekee sen yhtä ilahduttavasti kuin aina. Cummings heittäytyy täysillä molempiin hahmoihin, jotka saavat hyvin ruutuaikaa kumpikin. Nalle Puh on tietty vanha tuttu hajamielinen (mutta yllättävänkin filosofinen) karhu, joka rakastaa hunajaa, kun taas Tiikeri pomppii energisesti ympäri metsää ja iloitsee ollessaan ainoa laatuaan. Myös pelokas Nasu-possu (Nick Mohammed) ja masentunut Ihaa-aasi (Brad Garrett) saavat paljon ruutuaikaa, mutta harmillisesti komenteleva Kani (Peter Capaldi), viisas Pöllö (Toby Jones), sekä Kengu-äiti (Sophie Okonedo) ja Ruu-poika (Sara Sheen) jäävät taka-alalle. On selvää, että elokuvan tekijät halusivat keskittyä hahmoista rakastetuimpiin, jolloin heidän täytyi tiputtaa muiden ruutuaikaa huomattavasti.

Suureksi ilokseni voin todeta, etten voisi kuvitella parempaa näyteltyä Nalle Puh -filmiä. Risto Reipas ja Nalle Puh on aivan valloittavan ihana teos, mistä todella huokuu tekijöiden rakkaus näitä hahmoja kohtaan. Kaikkea käsitellään niin suurella lämmöllä ja huolella, että jo pelkästään siitä itsellä meinasi tulla tippa linssiin. Elokuva tuntuu täysin selkeältä jatkumolta Walt Disneyn Nalle Puh -piirretyille, minkä lisäksi se osoittaa huomattavan paljon kunnioitusta A. A. Milnen kirjoja kohtaan. Alkutekstien aikana näkyvät luonnokset ovat kuin suoraan kirjan kuvittaneen E. H. Shepardin jälkeä, minkä lisäksi leffa osoittaa alussa olevansa satukirja. Tavalliseen Nalle Puh -tyyliin tässä ei kuitenkaan kuulla kertojaa, joka selittäisi tapahtumia tai kävisi keskusteluja hahmojen kanssa, eivätkä Puh ja kumppanit loiki kirjan sivuja pitkin, vaan tekijät ovat päättäneet säilyttää tietyn illuusion läpi elokuvan. Shepardin kuvituksia kunnioitetaan myös Nasun vartalon värillä, mikä ei ole pinkki Disney-piirrettyjen tapaan, vaan vihreä.

Kaikista tärkeimmin Risto Reipas ja Nalle Puh kunnioittaa sekä Milnen kirjoja että Disneyn leffoja siten, ettei kyseessä ole mikään huima seikkailu. Puh-tarinat ovat aina olleet hyvin pienimuotoisia ja hahmopainotteisia, miksi onkin mahtavaa, että vielä nykypäivänä, jolloin lapset ovat tottuneet vauhdikkaaseen menoon, voidaan tehdä näinkin rauhallinen elokuva. Seikkailuhenkeä on toki mukana ja lopussa mennään hieman tavallista lujempaa, mutta pääasiassa filmin tempo on aivan täydellinen. Itse tarina on hyvin kiehtova, mutta kenties enemmän aikuisen näkökulmasta. Alkupäässä leffa menee yllättävänkin kypsäksi, näyttäessään kuinka Risto joutuu jättämään raskaana olevan vaimonsa kotiin lähtiessään sotaan. Kyseessä on muutenkin hyvin kypsä teos, mistä olin todella tyytyväinen. Läpi vuosien Nalle Puhia on käsitelty psykologian kautta, näyttäen, että jokainen hahmoista omaa jonkinlaisen häiriön. Puhilla on syömishäiriö, Ihaalla masennus, Tiikeri on ylivilkas ja Risto Reipas... noh, skitsofreenikko kuvitellessaan kaiken. Tässä elokuvassa tehdään selväksi, että Puolen hehtaarin metsän asukit eivät ole pelkkää mielikuvitusta, vaan täysin todellisia, mutta on hienoa, että kohdatessaan Puhin aikuisena, Risto kyseenalaistaa samantien mielenterveytensä.

Vaikka mukana onkin paljon kaikenlaista aikuiskatsojille, ei tämä todellakaan tarkoita, etteivätkö lapsetkin voisi nauttia elokuvasta. Näytöksessä, missä kävin katsomassa leffan, edessäni istui kaksi lasta ja etenkin nuorempi heistä oli aivan innoissaan läpi elokuvan. Kun Puh palaa kuvioihin alun draamapuolen jälkeen, lapsi oli täpinöissään ja selkeästi täysillä mukana. Leffan aikana saakin nauraa useaan otteeseen, oli kyse sitten perinteisestä hölmöilystä, Puhin hajamielisyydestä tai Ihaan masennusvitseistä. Nalle Puh -leffat ovat tunnettuja nokkelasta dialogistaan ja sitä löytyy paljon myös tästä. Aikuiskatsojat löytävät paljon syvällisyyksiä, mikä sai minut arvostamaan elokuvaa suuresti. Yleensä Risto Reippaan tehtävä on ollut pelastaa ystävänsä pulasta, mutta kenties tällä kertaa Nalle Puhin ja kavereiden täytyykin pelastaa Risto, ennen kuin tämän perhe ja samalla koko elämä häviää kuin tuhka tuuleen. Huumorin ja syvällisyyksien lisäksi Risto Reipas ja Nalle Puh tarjoaa myös surullisia kohtauksia. Paljon. Herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan, sillä itse pidättelin itkua lähes koko leffan ajan. Jotkut hetket ovat aivan sydäntäsärkeviä ja on mahtavaa, että tekijät ovat ottaneet tällaisia riskejä elokuvan kanssa.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka aiempi elokuva Finding Neverland - tarinan lähteillä (2004) käsitteli myös hyvin rakastavasti klassikkokirjaa. Forster osoittautuukin erinomaiseksi tekijäksi siinä puuhassa, kun hän on saanut luotua upean filmin tästäkin. Forster tasapainottelee hienosti surullisuuden ja huumorin kanssa, ilman että kumpikaan tunne syö pois toisesta. Käsikirjoittajakolmikko Alex Ross Perry, Tom McCarthy ja Allison Schroeder ovat tehneet loistotyötä tarinan kanssa ja he ymmärtävät hahmoja täydellisesti. Risto Reipas ja Nalle Puh on myös erittäin taidokkaasti kuvattu. Filmi leikkaa useaan otteeseen lähikuviin eri asioista, mitkä eivät välttämättä ole tarpeellisia otoksia, mutta tuovat silti jotain koskettavaa mukaan. Leikkauskin on onnistunutta, kuten on myös valaisu, minkä lisäksi lavastajat ja puvustajat ovat tehneet hienoa työtä luodessaan 1940- ja 1950-lukujen henkeä. Ällistyttävintä visuaalisessa puolessa ovat kuitenkin elokuvan tehosteet. Nalle Puh, Nasu, Tiikeri ja muut ovat tietty digitaalisesti toteutetut, mutta hahmoihin on panostettu niin paljon, että he oikeasti näyttävät eläviltä, ajan kanssa kuluneilta pehmoleluilta (paitsi Kani ja Pöllö, jotka ovat hauskasti todellisia eläimiä). Hahmojen ulkoasu on täydellinen ratkaisu, enkä voisi toivoa parempaa digitoteutusta. Jokainen hahmoista kuvastaa ulkonäöllään elokuvan haikean kaunista tunnelmaa. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Geoff Zanelli ja Jon Brion ovat tehneet mainiota työtä musiikkien parissa. Parasta musiikissa ovat tietty vanhat tutut sävelmät, joita kierrätetään aivan ihanilla tavoilla.

Yhteenveto: Risto Reipas ja Nalle Puh on hellyyttävän suloinen ja ihana teos, mikä toimii takuuvarmasti niin vanhemmille kuin nuoremmillekin Puh-faneille. Elokuvasta huokuu tekijöiden rakkaus hahmoja kohtaan, sekä kunnioitus A. A. Milneä kohtaan, jolloin filmiä on tehty huolella ja lämmöllä. Elokuva tasapainottelee upeasti komedian ja draaman välillä, tarjoten välillä hassuja höpsöilyjä ja välillä sydäntäsärkevän surullisia hetkiä. Tarinassa hienoa on, ettei kyseessä ole mikään hurja seikkailu, vaan pienimuotoisempi, hahmo- ja tunnevetoinen satu. Pienessä seikkailussaankin elokuva onnistuu tarjoamaan aikamoisen tunteiden vuoristoradan. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja heidän näyttelijänsä tekevät loistotyötä. Puolen hehtaarin metsän digiasukkaat eivät todellakaan ole mikään pyhäinhäväistys, vaan mitä täydellisin ratkaisu toteuttaa Nalle Puh ja kumppanit oikeiden näyttelijöiden vierelle. Kyseessä on kaikin puolin fantastinen, syvällinen ja rakastettava elokuva, ja suosittelenkin Risto Reipas ja Nalle Puhia aivan kaikille. Tiettyjen dramaattisten hetkien takia se ei sovellu vielä perheen pienimmille, mutta muuten siitä voi nauttia minkä ikäinen tahansa. En koe, että elokuvalle tarvitsisi tehdä jatkoa, mutta toivon todella, että tämän jälkeen Disney innostuisi tekemään lisää Nalle Puh -piirrettyjä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Christopher Robin, 2018, Walt Disney Pictures