Arvostelu: Triangle of Sadness (2022)

TRIANGLE OF SADNESS

Ohjaus: Ruben Östlund

Pääosissa: Harris Dickinson, Charlbi Dean, Dolly de Leon, Zlatko Burić, Vicki Berlin, Iris Berben, Henrik Dorsin, Jean-Christopher Folly, Sunnyi Melles, Amanda Walker, Oliver Ford Davies ja Woody Harrelson

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia

Ikäraja: 16

Triangle of Sadness on ruotsalaisohjaaja Ruben Östlundin ensimmäinen englanninkielinen elokuva. Östlund ilmoitti elokuvasta jo vuonna 2017 Cannesin elokuvajuhlilla, esittäessään leffaansa The Square (2017). Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat kesäkuussa, mutta jälleen heti kuukautta myöhemmin ne keskeytettiin. Leffa saatiin kuvattua loppuun syksyllä 2020 ja lopulta Triangle of Sadness sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2022, missä se voitti pääpalkinto Kultaisen palmun. Suomeen elokuva saapui viime syksynä, jolloin se meni minulta täysin ohi. Kiinnostuin leffasta vasta, kun se nappasi parhaan elokuvan, ohjauksen ja alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet. Ilokseni huomasin leffan pyörivän vielä teattereissa ja kävin vihdoin katsomassa Triangle of Sadnessin.

Mallipariskunta Carl ja Yaya saavat kutsun ökyhintaiselle luksusristeilylle, sitä vastaan, että mainostavat matkaa sosiaalisessa mediassa. Mahtavana lomareissuna alkava risteily muuttuu vähitellen totaaliseksi kaaokseksi.

Päärooleissa mallipariskunta Carlina ja Yayana nähdään Harris Dickinson ja juuri ennen elokuvan ensi-iltaa bakteeri-infektioon menehtynyt Charlbi Dean. Dickinson ja Dean suoriutuvat kummatkin mainiosti rooleistaan ja näyttelijöiden väliltä löytyy hyvää kemiaa. He tulkitsevat oivallisesti rikkaita, etuoikeutettuja hahmojaan, jotka joutuvat varsinaiseen höykytykseen, kun he astuvat luksusristeilyn kyytiin. Hahmoina Carl ja Yaya ovat likimain sietämättömiä ja hahmojen jatkuva riitely turhauttaa jo elokuvan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Vuoronperään katsoja voi löytää järkeviä pointteja toisen suuttumuksesta tai vastalauseista, mutta jossain kohtaa riidat alkavat tuntua väkisin väännetyiltä.

     Elokuvassa nähdään myös Zlatko Burić, Sunnyi Melles, Iris Berben, Henrik Dorsin, Amanda Walker ja Oliver Ford Davies luksusristeilyn muina ökyrikkaina matkustajina, Woody Harrelson laivan kapteenina, Vicki Berlin risteilyn työntekijöitä käskyttävänä Paulana, Dolly de Leon siivooja Abigailina, sekä Jean-Christophe Folly mekaanikko Nelsonina. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös hyvin rooleistaan ja Harrelson on erityisen ilahduttava vähäisen ruutuaikansa kanssa.

Olen kyllä iloinen, että kävin lopulta katsomassa Triangle of Sadnessin. Kyseessä on erittäin mainio ja oivaltava elokuva, joka ei kuitenkaan toimi kaikille. Itse asiassa näytöksessä, jossa kävin, oli aluksi vain kolme muuta minun ja tyttöystäväni lisäksi ja kun leffaa oli enää parisen kymmentä minuuttia jäljellä, huomasimme olevamme ainoat katsojat salissa - muut olivat lähteneet kesken kaiken. Veikkaisin, että juuri ne jutut, jotka itseäni eniten riemastuttivat, tuntuivat muista luotaantyöntäviltä. Vielä leffan ensimmäisten parinkymmenen minuutin ajan pohdin, että miksi ihmeessä Triangle of Sadness on napannut merkittäviä palkintoehdokkuuksia, mutta kun riitelevät Carl ja Yaya hyppäävät risteilyn kyytiin, alkaa sellainen matka, että voi morjens!

Oli hyvä, etten tiennyt elokuvasta etukäteen oikeastaan mitään, sillä Triangle of Sadness onnistui yllättämään minut todella mojovasti muutamankin otteeseen. Enpä ole hetkeen nähnyt elokuvaa, joka uudistaisi itseään näin villisti edetessään. Elokuva kasvattelee vakuuttavasti kierroksiaan ja kiskoo mattoa katsojan jalkojen alta, nauraen samalla päin naamaa. Kapteenin illalliskohtaus on hulvatonta seurattavaa kaikessa kirjaimellisessa oksettavuudessaan ja sitä seuraavaa osuutta katsoessa tuntuu kuin tuijottaisi täysin eri leffaa kuin aluksi vihjailtiin. Tällaiset ratkaisut voivat koitua elokuvan kohtaloksi, mutta Ruben Östlund on saanut kasattua paketin, joka kaikessa sekamelskassaan tuntuu tarkkaan hallitulta.

Sen lisäksi, että Triangle of Sadness yllättää mahtavasti sillä, mihin suuntiin tarina lähtee kulkemaan ja tarjoaa ainakin vartin verran hysteerisen hauskaa vyörytystä, se on napakka satiiri rikkaiden turhamaisesta maailmasta, luokkaeroista, sekä somevaikuttajien itsetärkeydestä. Ennen risteilyä leffan sanottava tuntuu ontuvalta, mutta risteilyn aikana nuppeja väännellään tehokkaasti kaakkoa kohti. Elokuva kritisoi rikkaita ja nauraa heille monin tavoin. Leffa huomioi osuvasti, kuinka tiukasti rikkaat ovat valmiita pitämään kiinni statuksestaan ja kuinka tietyissä tilanteissa kaikki se maallinen mammona voikin osoittautua totaalisen yhdentekeväksi ja arvottomaksi. Hahmojen asemia ja luokka-arvoja vaihdellaan mainiosti. Vekkuli leffa jättääkin herkullista pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa lopputekstien päätyttyä.

Ruben Östlund rakentaa tunnelmaa erittäin mainiosti, eikä pelkää shokeerata katsojaa tilaisuuden tullen. Hänen käsikirjoituksensa on kertomukseltaan vahva, mutta kaipaisi hieman viilausta pääparin riitojen suhteen ja pientä tiivistämistä. Viimeistään leikkausvaiheessa Östlund olisi voinut napsia pieniä pätkiä pois lähes kaksi- ja puolituntisesta teoksesta. Triangle of Sadness on hyvin kuvattu ja on hienoa, kuinka usein Östlund luottaa pitkien otosten tehoon. Lavasteet ovat näyttävät ja niin asut kuin maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mikkel Malthan ja Leslie Mingin säveltämät musiikit säestävät menoa oivallisesti.

Yhteenveto: Triangle of Sadness on erittäin mainio draamakomedia ja oivaltava satiiri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojansa jalkojen alta. Aluksi pääpari Carlin ja Yayan jatkuva riitely voi tuntua turhauttavalta ja sitä saattaa jopa vilkuilla kelloa, että tätäkö pitäisi katsoa seuraavat päälle kaksi tuntia? Kuitenkin kun pariskunta hyppää ökyristeilyn kyytiin, alkaa mitä viihdyttävin, hauskin ja villein meno, joka yllättää kerta toisensa perään. Tarinan ottamat suunnat tulevat tehokkaasti puskista ja filmi uudistaa itseään ihailtavasti edetessään. Ohjaaja-käsikirjoittaja Ruben Östlundilla on paljon sanottavanaan rikkaiden, mallien ja someinfluensserien maailmoista, sekä luokkaeroista. Kokonaisuutena elokuva kaipaisi pientä tiivistämistä ja pääparin aika väkinäisiksi muuttuvat riidat tarvitsisivat viilausta, mutta muuten kyseessä on todella hyvä teos. Triangle of Sadness ei todellakaan toimi jokaiselle, mutta veikeiden, tarinaltaan yllättävien ja sisällöltään aika ällöttävienkin draamakomediallisten satiirien ystäville filmi sopii täydellisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Triangle of Sadness, 2022, Imperative Entertainment, Film i Väst, BBC Films, 30WEST, Plattform Produktion, Essential Filmproduktion GmbH, Coproduction Office, Sveriges Television, ZDF/Arte, Arte France Cinéma, TRT, Svenska Filminstitutet, Eurimages, Medienboard Berlin-Brandenburg, Det Danske Filminstitut, MOIN - Film Fund Hamburg Schleswig-Holstein, British Film Institute, Nordisk Film & TV-Fond, Danmarks Radio, ARTE, Canal+, Ciné+, Heretic, Bord Cadre Films, Sovereign Films, Piano, Creative Europe MEDIA

Arvostelu: Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018)

RISTO REIPAS JA NALLE PUH

CHRISTOPHER ROBIN

Ohjaus: Marc Forster
Pääosissa: Ewan McGregor, Jim Cummings, Hayley Atwell, Brad Garrett, Nick Mohammed, Bronte Carmichael, Peter Capaldi, Mark Gatiss, Toby Jones, Sophie Okonedo, Sara Sheen ja Oliver Ford Davies
Genre: seikkailu, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Christopher Robin, eli suomalaisittain Risto Reipas ja Nalle Puh perustuu A. A. Milnen "Nalle Puh" -kirjoihin ("Winnie-the-Pooh" - 1926-1928). Elokuvan taustalla pyörivä tuotantoyhtiö Walt Disney hankki oikeudet Milnen kirjoihin jo 1960-luvulla ja julkaisi ensimmäisen täyspitkän Puh-leffansa, Nalle Puhin (The Many Adventures of Winnie the Pooh) vuonna 1977. Suuren suosion takia Disney on jatkanut Puolen hehtaarin metsään sijoittuvien leffojen tekoa ja vuosien varrella onkin ilmestynyt piirrettyjä kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000) ja Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003). Vuonna 2015 Disney ilmoitti tekevänsä Milnen kirjojen pohjalta näytellyn filmin. Kuvaukset alkoivat pari vuotta myöhemmin ja lopulta Risto Reipas ja Nalle Puh sai ensi-iltansa monissa maissa jo elokuussa. Suomeen filmi rantautui valitettavasti vasta nyt. Itse kauhistuin hieman, kun Disney ilmoitti tekevänsä näytellyn version Nalle Puhista ja kumppaneista. Pohdiskelin, kuinka tutut ja monille (myös itselleni) rakkaat hahmot toteutettaisiin oikeiden näyttelijöiden kanssa kunnioittavasti. Huojennuin kuitenkin suuresti, kun leffan ensimmäinen traileri julkaistiin ja digihahmot näyttivät suoraan sanottuna täydellisiltä. Aloinkin odottamaan elokuvaa suurella innolla ja vaikka minua suututtikin, että myös tämä Disney-leffa saapuu Suomeen myöhässä, menin todella positiivisin mielin katsomaan Risto Reipas ja Nalle Puhin sen ensi-iltapäivänä.

Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, unohtanut Puolen hehtaarin metsän ystävänsä ja perustanut perheen vaimonsa Evelynin kanssa. Vuosien jälkeen erilaisten huolten musertama Risto kohtaa Nalle Puhin, joka on kadottanut kaikki ystävänsä. Vain Risto Reipas voi löytää heidät, mutta pystyykö hän enää palaamaan lapsuutensa maailmaan?

Pääosassa Risto Reippaana nähdään Star Wars -esiosista tuttu Ewan McGregor, joka sopii rooliinsa kuin valettu. Tämä Risto Reipas ei ole vanha tuttu leikkisä ja huolehtiva ystävä, vaan työnarkomaani, sekä aika kehno isä ja aviomies. Ristolla ei ole aikaa perheelleen, sillä hänen täytyy jatkuvasti paiskia töitä ja hän ajautuu vain kauemmas rakkaistaan. Puolen hehtaarin metsän väen Risto on unohtanut täysin, eikä häneltä todellakaan löydy aikaa höpsötteleville pehmokavereilleen. Tästä syystä katsojana tekisi useasti mieli läpsäistä Ristoa ja käskeä tätä keskittymään niihin oikeasti tärkeisiin asioihin. McGregor on erittäin hyvä osassaan ja esiintyy täysin luontevasti ilman oikeita vastanäyttelijöitä. Takaumissa lapsi-Ristoa esittää Orton O'Brien.
     Hayley Atwell näyttelee Riston vaimoa, Evelyn Reipasta, ja Bronte Carmichael esittää pariskunnan tytärtä Madelinea. Valitettavasti heidän tehtäväkseen jää lähinnä haikailu kiinnostuneemman aviomiehen/isän perään, mutta onneksi loppupäässä he saavat enemmän tekemistä. Atwell toimii roolissaan, muttei tarjoa mitään erityisen ihmeellistä roolisuoritusta. Carmichaelkin suoriutuu kelvollisesti roolistaan, vaikkakin parissa kohtaa hänen esiintymisensä tuntuu hieman teennäiseltä.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat mm. Riston inhottava pomo Giles Winslow (Mark Gatiss) ja tämän isä, yhtiön johtaja herra Winslow (Oliver Ford Davies). Gilesin ärsyttävyys aukeaa lähinnä aikuiskatsojille, eikä filmi yritä väkisin tehdä lapsille selväksi, miksi hän on kehno työssään.
     Ja nyt, kun ihmishahmot on käsitelty, on aika siirtyä elokuvan parhaimpaan antiin, eli Puolen hehtaarin metsän ihaniin hahmoihin! Jo kolmen vuosikymmenen ajan Nalle Puhia ja Tiikeriä ääninäytellyt Jim Cummings palaa rooliinsa ja tekee sen yhtä ilahduttavasti kuin aina. Cummings heittäytyy täysillä molempiin hahmoihin, jotka saavat hyvin ruutuaikaa kumpikin. Nalle Puh on tietty vanha tuttu hajamielinen (mutta yllättävänkin filosofinen) karhu, joka rakastaa hunajaa, kun taas Tiikeri pomppii energisesti ympäri metsää ja iloitsee ollessaan ainoa laatuaan. Myös pelokas Nasu-possu (Nick Mohammed) ja masentunut Ihaa-aasi (Brad Garrett) saavat paljon ruutuaikaa, mutta harmillisesti komenteleva Kani (Peter Capaldi), viisas Pöllö (Toby Jones), sekä Kengu-äiti (Sophie Okonedo) ja Ruu-poika (Sara Sheen) jäävät taka-alalle. On selvää, että elokuvan tekijät halusivat keskittyä hahmoista rakastetuimpiin, jolloin heidän täytyi tiputtaa muiden ruutuaikaa huomattavasti.

Suureksi ilokseni voin todeta, etten voisi kuvitella parempaa näyteltyä Nalle Puh -filmiä. Risto Reipas ja Nalle Puh on aivan valloittavan ihana teos, mistä todella huokuu tekijöiden rakkaus näitä hahmoja kohtaan. Kaikkea käsitellään niin suurella lämmöllä ja huolella, että jo pelkästään siitä itsellä meinasi tulla tippa linssiin. Elokuva tuntuu täysin selkeältä jatkumolta Walt Disneyn Nalle Puh -piirretyille, minkä lisäksi se osoittaa huomattavan paljon kunnioitusta A. A. Milnen kirjoja kohtaan. Alkutekstien aikana näkyvät luonnokset ovat kuin suoraan kirjan kuvittaneen E. H. Shepardin jälkeä, minkä lisäksi leffa osoittaa alussa olevansa satukirja. Tavalliseen Nalle Puh -tyyliin tässä ei kuitenkaan kuulla kertojaa, joka selittäisi tapahtumia tai kävisi keskusteluja hahmojen kanssa, eivätkä Puh ja kumppanit loiki kirjan sivuja pitkin, vaan tekijät ovat päättäneet säilyttää tietyn illuusion läpi elokuvan. Shepardin kuvituksia kunnioitetaan myös Nasun vartalon värillä, mikä ei ole pinkki Disney-piirrettyjen tapaan, vaan vihreä.

Kaikista tärkeimmin Risto Reipas ja Nalle Puh kunnioittaa sekä Milnen kirjoja että Disneyn leffoja siten, ettei kyseessä ole mikään huima seikkailu. Puh-tarinat ovat aina olleet hyvin pienimuotoisia ja hahmopainotteisia, miksi onkin mahtavaa, että vielä nykypäivänä, jolloin lapset ovat tottuneet vauhdikkaaseen menoon, voidaan tehdä näinkin rauhallinen elokuva. Seikkailuhenkeä on toki mukana ja lopussa mennään hieman tavallista lujempaa, mutta pääasiassa filmin tempo on aivan täydellinen. Itse tarina on hyvin kiehtova, mutta kenties enemmän aikuisen näkökulmasta. Alkupäässä leffa menee yllättävänkin kypsäksi, näyttäessään kuinka Risto joutuu jättämään raskaana olevan vaimonsa kotiin lähtiessään sotaan. Kyseessä on muutenkin hyvin kypsä teos, mistä olin todella tyytyväinen. Läpi vuosien Nalle Puhia on käsitelty psykologian kautta, näyttäen, että jokainen hahmoista omaa jonkinlaisen häiriön. Puhilla on syömishäiriö, Ihaalla masennus, Tiikeri on ylivilkas ja Risto Reipas... noh, skitsofreenikko kuvitellessaan kaiken. Tässä elokuvassa tehdään selväksi, että Puolen hehtaarin metsän asukit eivät ole pelkkää mielikuvitusta, vaan täysin todellisia, mutta on hienoa, että kohdatessaan Puhin aikuisena, Risto kyseenalaistaa samantien mielenterveytensä.

Vaikka mukana onkin paljon kaikenlaista aikuiskatsojille, ei tämä todellakaan tarkoita, etteivätkö lapsetkin voisi nauttia elokuvasta. Näytöksessä, missä kävin katsomassa leffan, edessäni istui kaksi lasta ja etenkin nuorempi heistä oli aivan innoissaan läpi elokuvan. Kun Puh palaa kuvioihin alun draamapuolen jälkeen, lapsi oli täpinöissään ja selkeästi täysillä mukana. Leffan aikana saakin nauraa useaan otteeseen, oli kyse sitten perinteisestä hölmöilystä, Puhin hajamielisyydestä tai Ihaan masennusvitseistä. Nalle Puh -leffat ovat tunnettuja nokkelasta dialogistaan ja sitä löytyy paljon myös tästä. Aikuiskatsojat löytävät paljon syvällisyyksiä, mikä sai minut arvostamaan elokuvaa suuresti. Yleensä Risto Reippaan tehtävä on ollut pelastaa ystävänsä pulasta, mutta kenties tällä kertaa Nalle Puhin ja kavereiden täytyykin pelastaa Risto, ennen kuin tämän perhe ja samalla koko elämä häviää kuin tuhka tuuleen. Huumorin ja syvällisyyksien lisäksi Risto Reipas ja Nalle Puh tarjoaa myös surullisia kohtauksia. Paljon. Herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan, sillä itse pidättelin itkua lähes koko leffan ajan. Jotkut hetket ovat aivan sydäntäsärkeviä ja on mahtavaa, että tekijät ovat ottaneet tällaisia riskejä elokuvan kanssa.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka aiempi elokuva Finding Neverland - tarinan lähteillä (2004) käsitteli myös hyvin rakastavasti klassikkokirjaa. Forster osoittautuukin erinomaiseksi tekijäksi siinä puuhassa, kun hän on saanut luotua upean filmin tästäkin. Forster tasapainottelee hienosti surullisuuden ja huumorin kanssa, ilman että kumpikaan tunne syö pois toisesta. Käsikirjoittajakolmikko Alex Ross Perry, Tom McCarthy ja Allison Schroeder ovat tehneet loistotyötä tarinan kanssa ja he ymmärtävät hahmoja täydellisesti. Risto Reipas ja Nalle Puh on myös erittäin taidokkaasti kuvattu. Filmi leikkaa useaan otteeseen lähikuviin eri asioista, mitkä eivät välttämättä ole tarpeellisia otoksia, mutta tuovat silti jotain koskettavaa mukaan. Leikkauskin on onnistunutta, kuten on myös valaisu, minkä lisäksi lavastajat ja puvustajat ovat tehneet hienoa työtä luodessaan 1940- ja 1950-lukujen henkeä. Ällistyttävintä visuaalisessa puolessa ovat kuitenkin elokuvan tehosteet. Nalle Puh, Nasu, Tiikeri ja muut ovat tietty digitaalisesti toteutetut, mutta hahmoihin on panostettu niin paljon, että he oikeasti näyttävät eläviltä, ajan kanssa kuluneilta pehmoleluilta (paitsi Kani ja Pöllö, jotka ovat hauskasti todellisia eläimiä). Hahmojen ulkoasu on täydellinen ratkaisu, enkä voisi toivoa parempaa digitoteutusta. Jokainen hahmoista kuvastaa ulkonäöllään elokuvan haikean kaunista tunnelmaa. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Geoff Zanelli ja Jon Brion ovat tehneet mainiota työtä musiikkien parissa. Parasta musiikissa ovat tietty vanhat tutut sävelmät, joita kierrätetään aivan ihanilla tavoilla.

Yhteenveto: Risto Reipas ja Nalle Puh on hellyyttävän suloinen ja ihana teos, mikä toimii takuuvarmasti niin vanhemmille kuin nuoremmillekin Puh-faneille. Elokuvasta huokuu tekijöiden rakkaus hahmoja kohtaan, sekä kunnioitus A. A. Milneä kohtaan, jolloin filmiä on tehty huolella ja lämmöllä. Elokuva tasapainottelee upeasti komedian ja draaman välillä, tarjoten välillä hassuja höpsöilyjä ja välillä sydäntäsärkevän surullisia hetkiä. Tarinassa hienoa on, ettei kyseessä ole mikään hurja seikkailu, vaan pienimuotoisempi, hahmo- ja tunnevetoinen satu. Pienessä seikkailussaankin elokuva onnistuu tarjoamaan aikamoisen tunteiden vuoristoradan. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja heidän näyttelijänsä tekevät loistotyötä. Puolen hehtaarin metsän digiasukkaat eivät todellakaan ole mikään pyhäinhäväistys, vaan mitä täydellisin ratkaisu toteuttaa Nalle Puh ja kumppanit oikeiden näyttelijöiden vierelle. Kyseessä on kaikin puolin fantastinen, syvällinen ja rakastettava elokuva, ja suosittelenkin Risto Reipas ja Nalle Puhia aivan kaikille. Tiettyjen dramaattisten hetkien takia se ei sovellu vielä perheen pienimmille, mutta muuten siitä voi nauttia minkä ikäinen tahansa. En koe, että elokuvalle tarvitsisi tehdä jatkoa, mutta toivon todella, että tämän jälkeen Disney innostuisi tekemään lisää Nalle Puh -piirrettyjä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Christopher Robin, 2018, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Johnny English (2003)

JOHNNY ENGLISH

Ohjaus: Peter Howitt
Pääosissa: Rowan Atkinson, Ben Miller, Natalie Imbruglia, John Malkovich, Tim Pigott-Smith, Oliver Ford Davies, Douglas McFerran, Steve Nicolson, Kevin McNally ja Prunella Scales
Genre: komedia, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Johnny English on parodia Ian Flemingin luoman agenttihahmo James Bondin elokuvista. Filmin idea lähti liikkeelle, kun leffan päätähti, Mr. Beaninakin tunnettu Rowan Atkinson esiintyi lyhyissä televisiomainoksissa hömelönä agenttina. Hahmon toheloinnista päätettiin muokata kokoillan filmatisointi ja sen kuvaukset alkoivatkin kesällä 2002. Johnny English ilmestyi keväällä 2003 ja se oli menestys, vaikkei se saanutkaan kovin hyvää vastaanottoa kriitikoilta. Itse näin elokuvan muutamaa vuotta myöhemmin ja katsoin sen useasti, sillä se oli mielestäni niin hauska. Jossain kohtaa kuitenkin lopetin filmin katsomisen ja kestikin vuosia, kunnes näin sen uudestaan, kun se tuli televisiosta viime vuonna. Monen vuoden tauon jälkeen yllätyin, kuinka usein sain nauraa elokuvan aikana ja ajattelinkin joskus kirjoittaa siitä arvion. Tämä tapahtui kuitenkin odotettua nopeammin, kun yhtäkkiä ilmoitettiin, että elokuva saisi jatkoa. Ja nyt kun Johnny English iskee jälleen (Johnny English Strikes Again - 2018) on saamassa ensi-iltansa, minun täytyi tietty tuttuun tapaani käydä sarjan aiemmat osat läpi. Katsoinkin alkuperäisen Johnny Englishin kesällä ja sainpahan jälleen kerran nauraa makeasti.

Kun Britannian salaisen palvelun pätevät agentit kuolevat ja hänen majesteettinsa arvokkaat kruununjalokivet varastetaan, päätyy Johnny English ensimmäiselle tehtävälleen. Yhdessä lojaalin avustajansa Boughin ja viehättävän Lorna Campbellin kanssa hänen täytyy selvittää, kuka on ilkikurisen juonen takana...

Rowan Atkinson on aivan nappivalinta agentti Johnny Englishiksi. Kuten jo hänen roolityönsä Mr. Beanina on osoittanut, Atkinson on erinomainen näytellessään hölmöä hahmoa, sillä hän kykenee hallitsemaan ilmeitään ja liikkeitään aivan huikeasti. Toisin kuin vähäsanainen Bean, English puhuu paljon, mikä saa katsojan pois alussa heräävistä ajatuksista, että kyseessä olisi elokuva, jossa Mr. Bean päätyy agentiksi. Tuttuja Bean-eleitä on toki tallella, mutta Atkinson onnistuu luomaan myös jotain uutta, vaikka hän varastaakin paljon James Bondilta. Johnny English nähdään tietty usein hienoissa puvuissa, hän ajaa Aston Martinia ja juhlissa hän pyytää juomansa juuri tietyllä tavalla valmistettuna. Englishin tohelointia on erittäin hauska seurata ja kenties koomisinta on, kuinka English yrittää vähän väliä korjata virheitään valheilla, joko epäonnistuttuaan nappaamaan roiston tai syytettyään vahingossa väärää henkilöä.
     Kuten tällaisissa komedioissa on tapana, on urpolle päähenkilölle pitänyt luoda fiksu kaveri ja tässä leffassa se kaveri on Ben Millerin näyttelemä assistentti Bough. Hahmon tehtävänä on auttaa English pois noloista tilanteista ja tyytyä kohtaloonsa jäädessään sivuun, kun English ottaa onnistumisista kaiken kunnian itselleen. Vaikkei Bough olekaan mitä kiinnostavin persoona, eikä Millerin roolityö ole ihmeellinen, on parivaljakko silti toimiva yhdistelmä tasapainottamaan hölmöilyn määrää.
     Koska kyseessä on Bond-parodia, on mukana tietty Bond-tyttö. Australialainen laulaja Natalie Imbruglia tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa Lorna Campbellinä, joka myös yrittää selvittää kruununjalokivien kohtaloa. Kokemattomuudestaan huolimatta Imbruglia on ihan pätevä valinta toiminnalliseen rooliin. Hahmo ei ole hauska, mutta luo Boughin tavoin toimivaa vastapainoa Englishin typeryydelle. Lornan ja Englishin välille on tietty väännetty romanssintynkää, mikä toimii vain puoliksi. On hauskaa, kuinka itseään hurmaavaksi luuleva English yrittää vietellä Lornaa, mutta on vain outoa, kun Lorna vaikuttaa lankeavan Englishille tämän idioottimaisista tempuista huolimatta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat vankiloita omistava Pascal Sauvage (todella tökeröllä, mutta filmin henkeen sopivalla ranskalaisaksentilla puhuva John Malkovich), Englishin tekoja häpeilevä salaisen palvelun MI7:n johtaja Pegasus (rooliin erittäin hyvin sopiva Tim Pigott-Smith), sekä tylsä roistokaksikko Vendetta (Douglas McFerran) ja Klein (Steve Nicolson), Canterburyn arkkipiispa (Oliver Ford Davies), Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri (Pirates of the Caribbean -leffoista, 2003-2017, tuttu Kevin "Gibbs" McNally) ja Ison-Britannian kuningatar Elisabet II (Prunella Scales), jota kuvataan vain takaapäin.

Kuten jo kävikin selväksi, kyseessä tosiaan on James Bond -parodia ja mielestäni oikein onnistunut sellainen. Tuttuja Bond-juttuja on mukana paljon; vielä enemmän kuin vain ne, mitkä mainitsin aiemmin. Johnny Englishin autosta löytyy kaikenlaisia vempaimia, minkä lisäksi myös kynät ovat tottakai jollain lailla erityisiä. Pahiksella on monimutkainen suunnitelma maailman (tai no, maan) valloittamiseen ja leffasta löytyy tietenkin myös alkutekstit, joiden päällä soi tunnuskappale - tässä tapauksessa Hans Zimmerin ja Robbie Williamsin (jonka olen muuten nähnyt livenä) yhteistyöbiisi "A Man for All Seasons". Myös Edward Shearmurin säveltämät musiikit sisältävät Bond-henkisiä melodioita, mutta ne onnistuvat samalla toimimaan omana, yllättävän hyvänä musiikkinaan. En ole koskaan aiemmin oikeasti kiinnittänyt huomiota filmin musiikkeihin, mutta tällä katselukerralla huomasin, että Shearmur on oikeasti tehnyt hyvää työtä, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka hätäisesti ja unohdettavasti tällaiset elokuvat yleensä sävelletään.

Vaikka Johnny English sisältääkin paljon viittauksia 007-elokuviin, toimii se mielestäni oikein hyvin, vaikkei olisi nähnyt ainuttakaan James Bond -leffaa. Kyseessä ei ole selkeä kopio mistään yksittäisestä Bond-seikkailusta, jolloin elokuvan voi katsoa täysin sujuvasti omana agenttihömppänään, etenkin kun leffa on näin hauska. Paikoitellen katsojalta vaaditaan kakkahuumorin jalon taiteen ymmärrystä, mutta pääasiassa vitsit ovat oikeasti toimivia, eivätkä ne vanhene, vaikka leffan olisikin nähnyt useaan otteeseen. Itse pidän komedioissa todella paljon myötähäpeällisistä kohtauksista ja voi pojat, kuinka monta sellaista tämä elokuva sisältää! Etenkin eräs hautajaiskohta on täyttä timanttia. Heikompiakin vitsejä on toki livahtanut mukaan ja mielestäni niistä kehnoin saattaa olla, kun Englishin täytyy livahtaa roistojen tornitaloon. Roistojen talon vieressä on toinen täsmälleen samanlainen rakennus ja jo ennen taloon pääsemistä katsoja tietää, että English päätyy väärään paikkaan. Ja siinä kohtaa, kun elokuva paljastaa Englishille, että hän teki virheen, ei homma ole enää katsojasta huvittavaa.

Hauskat jutut eivät kuitenkaan vielä täysin riitä onnistuneeseen elokuvaan, vaan sen täytyy sisältää myös hyvä tarina. Tehtävä ei ole mitä originaalein, mutta se on tarpeeksi kiinnostava ja oivallisesti tiukkaan pakettiin kasattu. Leffalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia, mutta eipä se lisäminuutteja tarvitsisi. Tarina ehditään käydä alusta loppuun näinkin lyhyessä ajassa ja uskoisin, että jos elokuvaa olisi yritetty venyttää pidemmäksi, tekisi se hallaa sen viihdyttävyydelle. Nimittäin jo tällaisenaan Johnny English ei täysin toimi loppuun saakka. Kuten monille komedioille käy, kaikki hauskimmat läpät heitetään jo leffan alussa, eikä hulvattomimpia hetkiä ole uskallettu jättää loppuun, jolloin filmin huipennus on hieman lattea. Siitä löytyy hetkensä, mutta pääasiassa finaali tuntuu hätäisesti kirjoitetulta, eikä enää vastaa ensimmäisen tunnin viihdyttävyystasoa.

Elokuvan on ohjannut Peter Howitt, joka on saanut luotua mainion hengen läpi leffan. Neal Purvisin, Robert Waden ja William Daviesin käsikirjoitus ei tosiaan kestä ihan loppuun saakka, joten on hyvä, että leffa on leikattu tiiviiksi paketiksi. Lopun kiirehtimisestä huolimatta kolmikko on saanut aikaiseksi toimivan agenttiseikkailun ja hauskaa huumoria. Purvis ja Wade ovat muuten kirjoittaneet neljä oikeaakin James Bond -leffaa; Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999), Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002), Casino Royalen (2006) ja Quantum of Solacen (2008), joten he ovat varmasti oikeat henkilöt kirjoittamaan myös Bond-parodiaa. He ovat jopa ottaneet mukaan kohtauksen, jossa pahis selittää sankarille ilkeän suunnitelmansa. Harmillisesti tämä hetki tosin tapahtuu niin, että selitys kuullaan videolta, mikä ei tunnu enää niinkään parodialta, vaan katsojan aliarvioimiselta ja laiskalta kirjoittamiselta. Tiivistämisen lisäksi elokuva on muutenkin leikattu oivallisesti ja sillä on ihan hyvin peitelty toimintakohtausten kömpelyyttä. Myös kuvaus on hyvää ja lavasteet ovat oivalliset. Visuaalisia efektejä on käytetty maltillisesti, jolloin esimerkiksi laskuvarjohyppy näyttää yhä hyvältä. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu aina efekteistä jo kehumiini musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Johnny English on kelpo James Bond -parodia, mutta se toimii hyvin myös omana agenttikomedianaan. Tuttuja Bond-juttuja on paljon mukana ja niitä on hauska bongailla, jos on nähnyt elokuvat, mitä Johnny English parodioi, mutta leffasta löytyy niin paljon muutenkin hauskoja juttuja, ettei Bondien näkeminen ole pakollista. Elokuvan tarina ei ole mitä originaalein, joten onkin hyvä, että filmi tykittää lähes tauotta viihdyttäviä ja hulvattomia kohtauksia toisensa perään. Nauran leffan aikana yhä ihan kunnolla ääneen, vaikka olen nähnyt sen monen monta kertaa. Jatkuvasta tykittelystä huolimatta hyvin lyhyt leffa on kuitenkin yllättävän onnistuneesti rytmitetty. Rowan Atkinson on erinomainen typeränä agenttina ja jättää jopa John Malkovichin kaiken aikaa varjonsa. Muut näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä, mutta yksikään ei yllä Atkinsonin nerokkaalle tasolle. Ohjaaja Peter Howittin luoma tunnelma on mainio alusta loppuun, vaikka loppuhuipennus takelteleekin. Edward Shearmurin säveltämät musiikit lainaavat taidokkaasti James Bondin teemoja, mutta hän onnistuu myös luomaan jotain uutta ja oivallista. Jos James Bond -seikkailut ovat lähellä sydäntäsi, fanitat Atkinsonia ja kaipaat hyviä nauruja, kannattaa Johnny English vilkaista mahdollisimman nopeasti. Tosikoille ja pieruhuumorista mitään ymmärtämättömille teos ei todellakaan sovi. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, ihan hupaisa kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Johnny English, 2003, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Kanzaman S.A.M.