Arvostelu: Linnunradan käsikirja liftareille (The Hitchhiker's Guide to the Galaxy - 2005)

LINNUNRADAN KÄSIKIRJA LIFTAREILLE

THE HITCHHIKER'S GUIDE TO THE GALAXY

Ohjaus: Garth Jennings

Pääosissa: Martin Freeman, Mos Def, Zooey Deschanel, Sam Rockwell, Alan Rickman, Warwick Davis, John Malkovich, Anna Chancellor, Ian McNeice, Richard Griffiths, Helen Mirren, Bill Nighy ja Stephen Fry

Genre: scifi, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, eli suomalaisittain Linnunradan käsikirja liftareille perustuu Douglas Adamsin samannimiseen tarinaan, joka esitettiin ensin radiokuunnelmana vuonna 1978 ja sitten julkaistiin kirjana vuonna 1979. Teoksen pohjalta oli jo vuonna 1981 tehty televisiosarja, minkä lisäksi siitä ryhdyttiin jo tuolloin suunnittelemaan elokuvasovitusta. Aluksi Adams teki diilin Ivan Reitmanin, Joe Medjuckin ja Michael C. Grossin kanssa, mutta kun Reitman päättikin tehdä Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984), projekti jäi limboon lähes pariksi vuosikymmeneksi. Vuonna 2001 Jay Roach lähestyi Adamsia adaptaatioidean kanssa ja Adams ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta elokuvalle. Adams ei kuitenkaan saanut tekstiä valmiiksi, sillä hän menehtyi toukokuussa 2001. Roach päätti tehdä kaikkensa viedäkseen projektin loppuun ja pestasi Karey Kirkpatrickin työstämään käsikirjoituksen päätökseen. Työryhmä kasattiin, näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2004. Lopulta Linnunradan käsikirja liftareille sai maailmanensi-iltansa 20. huhtikuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, joka sai kriitikoilta kädenlämpöisen vastaanoton. Itse olen pitänyt leffasta, nähtyäni sen ensi kertaa lapsena vuokralta tai televisiosta. Luinpa myös Adamsin kirjan ala-asteella. Olen katsonut elokuvan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Kun huomasin Linnunradan käsikirja liftareille -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Eräänä torstaiaamuna muuan Arthur Dent päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänen ystävänsä paljastuu avaruusolennoksi ja he liftaavat kyydin pois Maasta, joka on päätetty tuhota hyperavaruuden pikatien tieltä.

Myöhemmin Hobitti-trilogian (The Hobbit - 2012-2014) Bilbo Reppulina ja Uusi Sherlock -televisiosarjan (Sherlock - 2010-2017) tohtori Watsonina tunnetuksi noussut Martin Freeman näyttelee Arthur Dentiä, aivan tuiki tavallista mattimeikäläistä, josta muodostuu silmänräpäyksessä uhanalaiseksi lajiksi muodostuvien ihmisten edustaja, kun Maapallo räjäytetään, jotta sen tilalle saataisiin rakennettua hyperavaruuden pikatie. Freeman istuu rooliinsa passelisti, joskin Arthurin tehtäväksi jää lähes koko leffan ajan vain kummastella kaikkea ympärillään, kun hahmo ajautuu hullunkuriselle seikkailulle halki galaksin.

     Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Mos Def Fordina, Maahan Linnunradan käsikirja liftareille -opusta työstämään saapunutta avaruusolentoa, joka ystävystyi Arthurin kanssa ja päättääkin pelastaa tämän hengen maailmanlopun koittaessa, Sam Rockwell Linnunradan eksentrisenä presidenttinä, Zaphod Beeblebroxina, Zooey Deschanel tämän kanssa matkustavana Trillianina, Anna Chancellor varapresidentti Questularina, John Malkovich aivastuskulttia johtavana Humma Kavulana ja Bill Nighy planeettasuunnittelija Slartibartfastina, minkä lisäksi leffassa kuullaan Stephen Fry kertojaäänenä, Helen Mirren supertietokone Syvänä Mietteenä ja Richard Griffiths vogoni-olento Jeltzinä. Sivuhahmot ovat toinen toistaan yliampuvampia ja lystikkäämpiä tyyppejä, joiden näyttelijät ovat vekkulissa vedossa. Etenkin Rockwell irrottelee hauskasti presidenttiroolissaan. Suosikkini koko poppoosta on kuitenkin masentunut tekoälyrobotti Marvin, jonka puvussa hikoilee Warwick Davis ja jonka äänenä toimii edesmennyt Alan Rickman, jonka ääni on aivan täydellinen sarkastisessa alakuloisuudessaan.

Ei ole mikään ihme, että jo 1970-luvun lopusta lähtien Linnunradan käsikirja liftareille on sekä kerännyt vannoutuneet faninsa kuin myös tuntunut joistakin totaalisen luotaantyöntävältä. Kyseessä on täysin omalaatuisensa scifiseikkailu, jossa mikään idea ei tunnu liian hölmöltä ja joka ei todellakaan pelkää kulkea varsin epätavallisia latuja. Vai miltä kuulostaa elokuva, joka käynnistyy delfiinien esittämällä musikaalinumerolla ja jonka seikkailuun kuuluu niin masentunutta robottia ja aivastuskulttia kuin tulkkaavia kaloja, huokaisevia ovia, epätodennäköisyysmoottoreita ja perimmäistä kysymystä elämästä, universumista ja kaikesta? Jos et innostunut, leffa tuskin iskee sinuun, mutta jos kiinnostuksesi heräsi, kannattaa Linnunradan käsikirja liftareille pistää pyörimään.

Kyseessä ei mielestäni ole mikään järisyttävän vaikuttava tieteiselokuva, mutta se on ilahduttavan uniikki tapauksensa genressään ja yhä vuosia myöhemmin se jaksaa viihdyttää. Elokuva vaatii kyllä katsojaltaan oikeanlaisen mielentilan, jotta sen kyytiin voi hypätä, mutta oikeassa mielentilassa leffa onkin sitten erittäin mainio. Sen hupsu mielikuvituksellisuus jaksaa yllättää ja hauskuuttaa kohtaus ja jopa katselukerta toisensa perään. Leffan aikana pääsee nauramaan totaalisen hölmöiltä vaikuttaville jutuille, mutta samanaikaisesti siitä voi kaivaa jos jonkinlaisia syväanalyysejä. Kuten elokuvan hahmotkin, leffa itsessään pohtii syntyjä syviä elämän tarkoituksesta. Linnunradan käsikirja liftareille voi mieltää parodiaksi scifigenrestä tai vaikkapa satiiriksi maailman menosta. Tai sitten katsojana voi olla aivan totaalisen pihalla siitä, mitä ruudulla oikein tapahtuu, mutta silti kummasti kyllä elokuva viehättää.

Muutaman mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi Garth Jennings, joka ei ollut aiemmin ohjannut elokuvia. Linnunradan käsikirja liftareille on omituisuudessaan niin haastava tapaus, että sen parissa voisi kokeneemmallakin tekijällä mennä pupu pöksyyn, mutta ensikertalainen Jennings hoitaa tonttinsa pääasiassa mallikkaasti. Douglas Adamsin työstämä ja Karey Kirkpatrickin viimeistelemä käsikirjoitus ei vajoa miksikään tyypilliseksi Hollywood-hötöksi tai muutu liikaa helpommin lähestyttäväksi, vaan pitää Adamsin teksteille ominaisen pilkkeen silmäkulmassaan. Elokuva on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat oivat ja puvustus vekkulia. Olen niin iloinen, että etenkin vogonit on toteutettu hieman kömpelöillä asuilla tietokonetehosteiden sijaan, jo sen takia että leffan digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Onneksi niitä kuitenkin hyödynnetään säästeliäästi, eikä elokuva luota pelkkien tehosteiden voimaan. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja Joby Talbotin musiikit säestävät seikkailua vekkulisti. Parhaiten musiikkipuolelta mieleen jää toki delfiinien laulama So Long, and Thanks for All the Fish.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, 2005, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, Everyman Pictures, Hammer & Tongs

Arvostelu: Warm Bodies (2013)

WARM BODIES

Ohjaus: Jonathan Levine

Pääosissa: Nicholas Hoult, Teresa Palmer, Rob Corddry, John Malkovich, Lio Tipton ja Dave Franco

Genre: romantiikka, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Warm Bodies perustuu Isaac Marionin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Summit Entertainment hankki kirjan elokuvaoikeudet heti sen ilmestyttyä ja ryhtyi työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja lopulta Warm Bodies sai maailmanensi-iltansa 16. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin, kun se oli ilmestynyt vuokralle ja pidin sitä ihan menevänä elokuvana. Kun huomasin Warm Bodiesin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kahdeksan vuotta zombiepidemian alettua lähes kaikki ihmiset ovat muuttuneet eläviksi kuolleiksi. Kun zombi nimeltä R kohtaa elävän nuoren naisen, Julien, R rakastuu häneen korviaan myöten. Mutta kuinka örisevä R voi vakuuttaa Julielle, ettei halua syödä naista?

Nicholas Hoult nähdään elokuvan pääosassa zombina, joka on maailmanlopun keskellä vähitellen unohtanut nimensä ja kutsuukin itseään ihan vain R:ksi. R ei ole kuin muut zombit, jotka vain laahustavat ympäriinsä, toivoen, että vastaan osuisi elävä ihminen, jonka voisi syödä. Kyllä R:kin ihmisiä syö, mutta hän kaipaa elämäänsä muuta sisältöä. R:n kuollut elämä mullistuu, kun hän kohtaa Teresa Palmerin esittämän Julien, jota R päättää ryhtyä suojelemaan muilta zombeilta. R:n ja Julien välille alkaa vähitellen muodostumaan side, jota niin muut elävät kuin elävätkuolleetkaan eivät ymmärrä. Hoult suoriutuu erittäin mainiosti zombin osasta, tuoden hahmoon huomattavasti enemmän persoonaa kuin näihin aivojenmussuttajiin yleensä annetaan. Palmer on myös oiva valinta osaansa ja nuorten näyttelijöiden väliltä löytyy toimivaa kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös John Malkovich Julien isänä, zombeja sydämensä pohjasta vihaavana eversti Grigiona, Dave Franco Julien poikaystävänä Perrynä, Lio Tipton Julien kaverina Norana, sekä Rob Corddry R:n zombikaveri M:nä. Sivunäyttelijätkin hoitavat pätevästi hommansa, vaikka jäävät täysin pääparin varjoon. Malkovich jää harmillisen alikäytetyksi isähahmona, joka olisi valmis tappamaan R:n hetkeäkään empimättä, jolloin kyse ei ole vain Julien suojelemisesta muilta zombeilta, vaan R:n suojelemisesta eläviltä.

Warm Bodies iski minuun huomattavasti paremmin toisella katselulla. Ilmestyessään moni vertasi elokuvaa suosittuihin Twilight-leffoihin (2008-2012) ihmisnaisen ja ihmisiä tavalla tai toisella syövän elävänkuolleen rakkaustarinan takia. Warm Bodies on kuitenkin täysin erilainen kuin Twilight. Siirappisen kiusallisuuden sijaan se on aidosti ilahduttava, hempeä, sydämellinen, jännittävä ja kekseliäs filmi, joka rikkoo lajityyppien rajoja oikein tosissaan. Se on zombielokuva, mutta samalla myös kummallinen romanttinen komedia. Se on myös todella veikeä sovitus William Shakespearen Romeo ja Julia -klassikosta (Romeo and Juliet - 1597). Romeo on R ja Julia on Julie. Zombien ja elävien taistelu on kuin Montagueiden ja Capuletien sukukiista. Mukaan on jopa ujutettu kohtaus, jossa R saapuu tunnustamaan tunteitaan parvekkeella iltaa viettävälle Julielle. Väärissä käsissä homma olisi kiusallinen sekamelska, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Levine hoitaa hommansa taidokkaasti.

Lennokkaan ideansa ja oivallisen toteutuksensa kanssa noin puolitoistatuntinen Warm Bodies kulkee nopeasti alusta loppuun. Sen parissa viihtyy erittäin passelisti ja sitä katsoessa voi kokea monenlaisia tunteita. R:n kertojaääni kuvailee hahmon mietteitä zombimaailmanlopun keskellä ja se tarjoaa hupaisia monologeja. On hauskaa seurata, kuinka zombinuorukainen yrittää vakuuttaa Julielle, ettei halua ahmia tätä kuin hampurilaista. Julien vähitellen lämmetessä R:lle, elokuvaan saadaan oikeaa sydäntäkin mukaan. Ei kyse ole kuitenkaan mistään täysin iloisesta teoksesta, vaan siitä löytyy myös hurjemmat hetkensä. Muut zombit tarjoavat jo jännitettä aika ajoin, mutta varsin kauhistuttavia ovat luurangot, eli ne, jotka ovat olleet zombitilassa niin pitkään, ettei niistä ole jäljellä muuta kuin pimeydessä eleleviä tehotappajia.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan toimiva, joskin juuri mainitsemieni luuranko-olentojen tietokone-efektitoteutus ei ole kestänyt aikaa erityisen hyvin. Ne ovat karmivia ilmestyksiä, mutta digitaalisuus paistaa niistä läpi ja välillä ne näyttävät siltä kuin kuuluisivat videopeliin elokuvan sijaan. Zombimaskeeraukset ovat kuitenkin mainiot ja tuhotut paikat ovat hyvin lavastettuja. Kuvaus on oivallisen tyylikästä, mitä tukee hyvä valaisu ja leikkaus on sujuvaa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu tehosteita ja Marco Beltramin ja Buck Sandersin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Warm Bodies on erittäin mainio romanttinen kauhukomedia, joka rikkoo vekkulimaisesti lajityyppien rajoja. Romanttinen puoli on aidon suloista, vajoamatta ällösiirapiksi. Huumori on oikeasti hupaisaa ja leffa tarjoaakin monet makeat naurut. Kauhuosastolla elokuva saa parhaimmillaan jännittämään mukavasti, etenkin kun pimeydessä elelevät luurangot iskevät. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Levine pitää erikoista pakettia taidokkaasti kasassa. Tarina on erittäin veikeä tulkinta Shakespearen Romeo ja Julia -klassikosta, toimien häkellyttävän oivallisesti zombien kanssa. Näyttelijät suoriutuvat passelisti rooleistaan. Nicholas Houltin ja Teresa Palmerin väliltä löytyy hyvää kemiaa. Harmillisesti John Malkovichin ruutuaika jää varsin vähäiseksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on pääasiassa toimiva, mutta etenkin luurankojen digitaalisuus paistaa läpi, syöden olentojen karmivuutta. Jos eriskummallinen, kauhulla ja huumorilla höystetty rakkaustarina kiinnostelee, suosittelen lämpimästi Warm Bodiesia, jos sitä ei ole vielä nähnyt. Vähälle huomiolle jäänyt elokuva kannattaa katsoa uudestaankin, etenkin näin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Warm Bodies, 2013, Summit Entertainment, Make Movies, Mandeville Films, Quebec Film and Television Tax Credit

Arvostelu: Bird Box (2018)

BIRD BOX

Ohjaus: Susanne Bier
Pääosissa: Sandra Bullock, Trevante Rhodes, John Malkovich, Vivien Lyra Blair, Julian Edward, Danielle Macdonald, Rosa Salazar, Lil Rel Howery, Jacki Weaver, Colson Baker, BD Wong, Tom Hollander, Sarah Paulson, Parminder Nagra ja Pruitt Taylor Vince
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Bird Box perustuu Josh Malermanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Jo vuotta ennen kirjan ilmestymistä Universal Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi innokkaasti työstämään filmatisointia. Alunperin Andy Muschiettin oli tarkoitus ohjata leffa Scott Stuberin ja Chris Morganin työstämän käsikirjoituksen pohjalta, mutta kun oikeudet siirtyivät suoratoistopalvelu Netflixille, ohjaajaksi valittiinkin Susanne Bier ja tekstin kirjoitti Eric Heisserer. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja lopulta Bird Box sai ensi-iltansa AFI Festillä marraskuussa 2018, minkä jälkeen se julkaistiin joulukuun lopussa Netflixiin. Itse en aluksi kiinnostunut elokuvasta, kun Netflix alkoi näyttämään sen mainoksia, mutta kun huomasin, että filmi nousi todella puhutuksi, mielenkiintoni alkoi vähitellen heräillä. Netflixin paljastaessa, että Bird Box teki ennätyksen katsojaluvuissa, päätin antaa filmille mahdollisuuden. Kyseessä oli ensimmäinen elokuva, minkä katsoin tänä vuonna.

Ihmiskuntaa kohtaa tuho, kun jokin selittämätön voima saa kaikki sen näkevät tappamaan itsensä. Viisi vuotta tapahtumien alkamisesta nainen nimeltä Malorie yrittää päästä mahdolliseen turvapaikkaan kahden lapsen kanssa. Matka on vaarallinen ja se täytyy tehdä silmät sidottuina.

Pääroolissa Maloriena nähdään Sandra Bullock, josta en ole koskaan erityisemmin välittänyt näyttelijänä. Olen nähnyt häneltä joitakin hyviä rooleja, mutta myös useita kehnoja. Tämä roolityö on onneksi sieltä paremmasta päästä ja olin jopa yllättynyt, kuinka mainio Bullock joissain kohtauksissa on. Hänen näyttelemä hahmonsa sen sijaan ei ole kaikkein pidettävin. Malorie vaikuttaa todella kylmältä ja muista piittaamattomalta. Hän jopa kutsuu mukanaan olevia lapsia (näyttelijöinä Julian Edwards ja Vivien Lyra Blair) vain "pojaksi" ja "tytöksi", eikä erityisemmin osoita välittävänsä kummastakaan. Kestää aika pitkään, kunnes alkaa ymmärtää, miksi hahmo on sellainen kuin on ja kestää vielä pidempi aika, kunnes hänestä alkaa pitämään.
     Elokuva hyppii kahdella aikakaudella. Välillä leffa näyttää, kun Malorie ja lapset matkaavat silmät sidottuina ja muuten leffa näyttää Malorien elämää, kun oudot tapahtumat alkavat. Malorien lisäksi leffa seuraa silloin isompaakin ihmisryhmää, johon kuuluu vielä Malorietakin kylmempi Douglas (John Malkovich), mukava heppu Tom (Trevante Rhodes), kirjailija Charlie (Lil Rel Howery), poliisi Lucy (Rosa Salazar), vanha Cheryl (Jacki Weaver), ideoita keksivä Greg (BD Wong), herkkä Olympia (Danielle Macdonald), huumeita käyttävä Felix (Colson Baker), pelokas Gary (Tom Hollander) ja Malorien sisko Jessica (Sarah Paulson). Sivuhahmoista muutamat ovat pidettäviä tapauksia ja joillekin on onnistuttu kirjoittamaan hieman enemmänkin sisältöä, mutta esimerkiksi Cheryl jää todella tylsäksi ja unohdettavaksi tapaukseksi. Näyttelijät ovat muuten oivallisia rooleissaan, mutta Malkovich tekee yllättävänkin kehnon suorituksen. Tavallaan hän sopii osaansa täydellisesti, mutta hänen roolityönsä on paikoitellen todella laiskaa ja vaikuttaa siltä, että hän on mukana ihan vain rahan takia.

Bird Boxin tarina ihmisistä, jotka alkavat yllättäen tekemään itsemurhia ja pahoista asioista joita tapahtuu, kun tuuli alkaa pyöritellä lehtiä, tuo vahvasti mieleen M. Night Shyamalanin The Happening -elokuvan (2018). Molemmat leffat myös seuraavat selviytyjien joukkoa, mikä alkaa tietty ajan kanssa hupenemaan. Jos olet joskus nähnyt The Happeningin - tai pitäisikö sanoa kärsinyt sen läpi - tiedät, ettei voi olla hyvä merkki, jos jokin elokuva muistuttaa sitä, onhan se aivan hirveää kuraa. Samanlaisista lähtökohdista huolimatta Bird Box on onneksi huomattavasti laadukkaampi elokuva... muttei kuitenkaan tarpeeksi, jotta sitä voisi kutsua hyväksi leffaksi. Kaikkien hehkuttavien kommenttien jälkeen, joita olen lähiaikoina lukenut, tämä filmi oli aikamoinen pettymys. Ihmiset kommentoivat ja twiittasivat, että kyseessä olisi piinaavan jännittävä, todella omaperäinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta Bird Box ei ole mitään näistä. Tajunnanräjäyttävä se ei ainakaan ole. Mukana on pari hieman jännempää kohtausta, mutta minun on mahdotonta kutsua leffaa piinaavaksi. Yleisesti leffaa on mahdotonta kutsua omaperäiseksi, sillä lähes koko elokuvan ajan en voinut olla miettimättä, että olen nähnyt saman jossain aiemmin. Elokuva on täynnä asioita, mitkä olen nähnyt paremmin toteutettuna jossain muussa leffassa tai televisiosarjassa. Kaiken aikaa mietin päässäni, että tuo on Hiljaisesta paikasta (A Quiet Place - 2018), tuo on The Walking Dead -sarjasta (2010-), tuo on Harry Potter ja Azkabanin vangista (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004)...

Leffa ei ole edes kovin kummoisesti kerrottu tai tehty. Se itse asiassa tuntuu siltä kuin kaksi eri tiimiä olisi lähetetty tekemään omat näkemyksensä samasta ideasta. Toinen porukka on tehnyt mystiseltä tuntuvan kertomuksen, missä nainen ja lapset kohtaavat vaaroja silmät sidottuina (mistä luulin koko elokuvassa olevan kyse) ja toinen porukka on saanut aikaiseksi täysin tusinatelevisiosarjalta tuntuvan selviytymiskertomuksen isommasta ryhmästä, jollaisia nähdään enemmän halvoissa tuotannoissa kuin ison luokan projekteissa. Elokuvan tunnelma ja tyyli hyppii voimakkaasti, kun ajassa loikitaan edes ja taakse, eikä filmi tunnu kokonaiselta. Jos jotain Bird Boxista pitäisi kuitenkin kehua, on se, että itsemurha-aallon aiheuttava voima jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Joitakin tulee varmasti ärsyttämään, ettei tätä asiaa koskaan näytetä tai sen tarkoitusta ei selitetä (vaikka leffassa onkin aika kehnosti kirjoitettu arvailukohtaus), mutta itse pidin tätä erinomaisena ratkaisuna. Mukana on myös joitain oikeasti hyviä kohtauksia (lähinnä Malorien ja kahden lapsen seikkailun aikana) ja kiinnostavia teemoja vanhemmuudesta, vastuunottamisesta ja totuuden kieltämisestä, mitkä olisi ollut kiinnostavampi nähdä jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa tai televisiosarjassa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Susanne Bier, joka ei saa pakettia pysymään kunnolla kasassa. Bieriltä ei löydy kunnon tyyliä, vaan hän lainailee muilta tekijöiltä, yhdistämättä näitä tyylejä luontevasti. Koska en ole "Bird Box" -kirjaa lukenut, en voi sanoa, kuinka paljon kirjailija Josh Malerman on lainannut muilta, mutta ainakin käsikirjoittaja Eric Heisserer tuntuu vain yhdistelevän muiden leffojen ideoita samaan leffaan. Heissererin kirjoittama dialogi on paikoitellen erittäin tönkköä, eikä hän saa eri aikajanoilla loikkivaa tarinaa kulkemaan sujuvasti. Elokuva on kuitenkin oivallisesti kuvattu... lähinnä Malorien ja lasten matkan aikana. Kuten jo totesin, pitkät takaumat ryhmästä muistuttavat tuotantoarvoiltaan enemmänkin televisiosarjaa kuin leffaa. Leikkauskin on sen tyylistä. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin mainiosti toteutetut ja visuaaliset efektit ovat tarpeeksi toimivat. Äänimaailmaan olisi voinut panostaa enemmän, kun kerran hahmot joutuvat liikkumaan kuuloaistinsa varassa. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit eivät erotu millään lailla leffan aikana.

Yhteenveto: Bird Box on kaiken kohun jälkeen harmillisen keskinkertainen leffa, mikä lähinnä vain lainailee muilta, itseään paljon paremmilta elokuvilta ja The Happeningilta. Läpi elokuvan en voinut olla huomaamatta, kuinka elokuva on lopulta vain kopio paremmista teoksista, eikä se todellakaan ollut hyvä juttu. Filmi ei edes tunnu kunnon kokonaisuudelta, vaan enemmänkin siltä kuin joku osaava tekijä olisi joutunut yhdistämään voimansa muutamia televisiosarjan jaksoja ohjanneen henkilön kanssa, jolloin elokuvan tyyli vaihtelee vähän väliä. Pitkät takaumat ovat yllättävänkin kömpelösti toteutetut. Parissa kohtaa leffa saa jännittämään, mutta muuten se lähinnä pitkästyttää. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä - Sandra Bullock onnistui yllättämään positiivisesti, mutta John Malkovich on jopa oudon huono roolissaan. Hahmojen välinen dialogi on usein kömpelösti kirjoitettua, minkä lisäksi tarinaan mahtuu selkeitä aukkoja. Parasta leffassa on, ettei se oikeastaan kerro tai näytä, mikä aiheuttaa itsemurha-aallon. Muuten Bird Box on vain hukkaan heitetty mahdollisuus. Jos leffa kiinnostaa ja Netflix löytyy, niin sieltähän sen katsoo helposti, muttei kannata odottaa mitään erityistä. Mutta jos katsotte leffan, älkää missään nimessä ryhtykö mihinkään "Bird Box -haasteeseen", sillä se on vain typerää ja vaarallista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bird Box, 2018, Netflix, Universal Pictures, Bluegrass Films, Chris Morgan Productions

Arvostelu: Mile 22 (2018)

MILE 22

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Mark Wahlberg, Lauren Cohan, Iko Uwais, John Malkovich, Sam Medina, Emily Skeggs, Ronda Rousey, Carlo Alban ja Peter Berg
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Mile 22 on ohjaaja Peter Bergin ja näyttelijä Mark Wahlbergin neljäs yhteistyöelokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajakaksikko Lea Carpenterin ja Graham Rolandin ideasta. Kaksikko sai ideansa myytyä ja elokuvan työstäminen alkoi. Kuvaukset starttasivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Mile 22 sai ensi-iltansa tämän kuun alussa. Kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin ketkä sen ovat tehneet, sillä pidin Bergin ja Wahlbergin parista edellisestä yhteistyöleffasta Deepwater Horizon (2016) ja Ajojahti (Patriots Day - 2016) - The Lone Survivoria (2013) en ole tätä kirjoittaessani vielä nähnyt. En kuitenkaan päässyt elokuvan lehdistönäytökseen, sillä olin juuri silloin Ruotsissa. Kuitenkin kun elokuva saapui vihdoin teattereihin, päätin mennä katsomaan sen yhdessä isäni kanssa.

Erikoisjoukko Overwatch saa tehtäväkseen kuljettaa turvapaikkaan erään henkilön, jolla on hallussaan äärimmäisen tärkeää tietoa. Overwatch saa peräänsä toisen joukon, joka on myös kiinnostunut tiedoista.

Mark Wahlberg näyttelee Overwatch-ryhmän johtohahmoa James Silvaa, joka yllättäen ei ole kovin pidettävä heppu. Silva on erinomainen työssään ja tehokas taistelija, mutta persoonana hän on todella temperamenttinen ja suoraan sanottuna aikamoinen mulkvisti. On erikoinen ratkaisu, ettei päähenkilöstä tee pidettävää, sillä siten katsoja ei luultavasti välitä hänestä lainkaan. Ja pakko sanoa, että Silvasta onkin äärimmäisen vaikea välittää, etenkin kun hänen taustojaan käydään läpi vain alkuteksteissä nähtyjen lehtileikkeiden kautta, jolloin hahmo jää harmillisen pintapuoliseksi. Wahlberg on kuitenkin pidettävä tyyppi, mikä auttaa katsojaa pitämään hieman Silvasta, muttei Wahlbergkään täysin hahmoa pelasta. Parasta Silvassa on, että hänen aivonsa toimivat paljon nopeammin kuin muiden, minkä takia hänellä on ranteessaan kumilenksu, mitä hänen täytyy vähän väliä näprätä keskittyäkseen. Lenksu ei ole vain nopeasti esitelty ominaisuus, mikä unohdetaan elokuvan aikana, vaan Silva leikkii sillä leffan loppuun saakka.
     Silvan lisäksi tärkeitä Overwatchin ryhmäläisiä ovat myös Lauren Cohanin esittämä Alice ja John Malkovichin näyttelemä "Äiti". Malkovichin kyvyt menevät valitettavasti täysin hukkaan, kun hänen roolikseen jää pelkkä komentojen antaminen tietokoneen takaa. Hän sopii kyllä osaansa, muttei tarjoa mitään ihmeellistä näyttelijätyötä. Cohan taas istuu erittäin hyvin kova mimmi Aliceksi, joka pääsee toimintaan mukaan siinä missä Silvakin. Hahmolle on yritetty luoda taustaa perheongelmilla (ohjaaja Peter Berg näyttelee Alicen ex-miestä), mutta yritys jää niin kömpelöksi, ettei Alicesta välitä sen enempää kuin Silvastakaan. Ryhmään kuuluu muitakin hahmoja, joita esittävät mm. Emily Skeggs, Carlo Alban ja Ronda Rousey, mutta he jäävät pahasti taka-alalle ja siten unohduksiin.
     Indonesialaisista The Raid -toimintaelokuvista (2011-2014) tuttu Iko Uwais nähdään Overwatch-ryhmän tehtävänä, eli Li Noorina, jolla on hallussaan tärkeää tietoa. Suurimmaksi osaksi Li Noor tuntuu vain tarkkailevan muita salaperäisesti, mutta muutamassa kohtaa hän pääsee kunnolla toimintaan, jolloin Uwais osoittaa stunt-lahjansa. Aasialainen kun on, hahmo käyttää tietty itämaisia kamppailuliikkeitä ja hänen käymät tappelunsa ovatkin paljon fyysisempiä, missä pitää käyttää koko kehoa hyödyksi.

Mile 22 nimittäin pyrkii yhdistelemään länsimaista ja itämaista toimintaa. Välillä se on perinteistä amerikkalaista tykitystä, missä vastapuolet ammuskelevat toisiaan autojensa takaa. Kranaatit lentävät, paikkoja räjähtelee ja meno on tylyä. Välillä taas aasialaisnäyttelijät pääsevät esittelemään taitojaan, mätkiessään toisiaan pataan kaiken maailman ilmapiruettien jälkeen. Lähitaistelussa kaikki käteen osuva kelpaa aseeksi, mikä johtaa pariin ihan hauskaan tilanteeseen. Tekijät eivät onneksi ole laimentaneet väkivaltaa lapsiystävälliseksi, vaan veri roiskuu ja ihmisiä kuolee hyvinkin brutaalein tavoin. Kaksi erilaista lähestymistapaa toimintaan tekevät taisteluista erilaisia, eikä aika ehdi käymään pitkäksi toimintakohtausten aikana. Valitettavasti näyttävät stuntit menevät kuitenkin hieman hukkaan hätäisen leikkauksen takia. Vaativat liikkeet menettävät siisteyttään, kun se täytyy nähdä muutamasta eri kuvakulmasta, mikä herättää helposti tunteen siitä, ettei näyttelijä oikeasti pystynyt kyseiseen stunttiin. Rauhallisemmalla leikkauksella toiminta olisi vaikuttavampaa ja nappaisi vielä paremmin mukaansa. Vielä kun elokuva saisi katsojan välittämään hahmoistaan, löytyisi toimintakohtauksista jännitettäkin... Tyylikäs toiminta ei valitettavasti riitä, kun katsojaa ei kiinnosta edes päähenkilön kohtalo.

Hätäisesti leikattu toiminta ei kuitenkaan ole filmin isoin ongelma. Mile 22 on jo tarinaltaan ja kerronnaltaan aika kömpelö tekele. Pohjimmiltaan juoni on äärimmäisen simppeli, mutta tekijät ovat jostain syystä halunneet monimutkistaa sitä jopa siihen pisteeseen asti, että elokuvaa on paikoitellen vaikea seurata. Etenkin alkupuolisko on todella sekava. Alkutekstit vyöryttävät kasan tärkeää tietoa katsojan niskaan, jotta olisi edes jollain tapaa perillä, keitä hahmot ovat ja mikä tämä tiimi on. Alkupäässä leffa leikkaa ihan liian nopeasti aiheesta toiseen, oli kyse sitten Alicen ongelmista, itse tehtävästä tai Li Noorin motiiveista. Ja vähän väliä läpi elokuvan Silva pitää monologia kameran edessä, mikä liittyy hädintuskin tarinaan ja sisältää pääasiassa mahdollisimman hyvältä kuulostavia lausahduksia. Loppuleffa onkin sitten vain kaahailua, pakenemista ja toimintakohtauksia, kunnes filmi päättyy. Loppuun on tietysti heitetty jonkinlainen juonenkäänne, mitä tekijät ovat varmasti pitäneet nokkelana. "Vau! Enpä olisi osannut arvata!" -reaktion sijaan katsoja kuitenkin toteaa "Jaahas, vai niin." Ei elokuvasta siis paljoa jää käteen. Mile 22 päättää vielä loppua cliffhangeriin, mikä jättää tarinan pahasti auki. Berg ja Wahlberg ovat vihjailleet leffan olevan trilogian avausosa, mutta kun Mile 22 ei toimi tarpeeksi hyvin omana toimintaseikkailunaan, ei se herätä kiinnostusta jatko-osia kohtaan. Surullisintahan koko hommassa on, että filmi on hädintuskin tienannut budjettinsa takaisin, mikä tarkoittaa sitä, että jatko on erittäin epätodennäköistä. Ja jos jatkoa jollain ihmeellä saadaan, on se luultavasti suoraan DVD:lle ilmestyvä pienen budjetin tekele, missä ei ole samoja tekijöitä ja näyttelijöitä mukana.

Ohjaaja Peter Bergin olisi varmaan pitänyt pysyä tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa, jos hänen ensimmäinen fiktiivinen tarinansa pitkään aikaan toimii näin keskinkertaisesti. Bergillä on kyllä silmää tyylikkäälle toiminnalle, mutta se ei vielä paljoa pelasta. Lea Carpenterin työstämä käsikirjoitus on erittäin kömpelösti kasattu, eikä Carpenter todellakaan ole niin kekseliäs kuin hän selkeästi uskoo olevansa. Mile 22 on kuitenkin kuvattu kelvollisesti, vaikkakin välillä kamera heiluu ihan liikaa. Kameratyöskentelyssä hauskinta on, että tekijät ovat päättäneet lisätä leffaan sotilaslennokeilla ja valvontakameroilla otettua kuvaa, millä on pyritty tuomaan realismia mukaan. Harmi vain, että kuvaus pilataan hieman kehnolla leikkauksella. Elokuva ei hengitä lähes lainkaan, eikä se tunnu mahtuvan puolentoista tunnin kestoonsa. Lavastusryhmä sentään tekee hommansa ansiokkaasti, minkä lisäksi muut tekijät ovat saaneet näyttävää tuhoa aikaiseksi. Äänimaailma on erittäin oivallinen aina aseiden tulituksesta ja nyrkkien iskuista Jeff Russon säveltämään painostavaan musiikkiin.

Yhteenveto: Mile 22 on harmillisen keskinkertainen toimintarymistely, jonka ainoaksi oikeasti hyväksi puoleksi jää länsimaisen ja itämaisen taistelun yhdistäminen. Mark Wahlberg, Lauren Cohan ja Iko Uwais tekevät kyllä kelpo työtä rooleissaan ja paikoitellen filmi onnistuu viihdyttämään, mutta kömpelö kerronta, huonot käänteet ja kehno leikkaus jättävät lopuksi ikävän maun katsojan suuhun. Leffan alkupuoliskoa on ärsyttävän vaikea seurata, sillä se pyrkii keskittymään ihan liian moneen asiaan samaan aikaan. Toinen puolisko onkin sitten pelkkää toimintaa, jota on mukava katsoa muutamien kekseliäisyyksien ansiosta, mutta josta ei paljoa irtoa, sillä katsoja ei jännitä kenenkään puolesta. Loppu jättää tarinan pahasti auki ja vihjailee jatkolla, mutta tällä menolla Mile 22 tulee jäämään yksinäiseksi toimintarainaksi. Vaikka elokuva kiinnostaisi, suosittelen silti odottamaan vuokrausmahdollisuutta, sillä ei tämä ole leffalipun hinnan arvoinen tekele. Kyllä Mile 22:n kerran katsoo, mutta eipä sitä tarvitse uudelleen nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mile 22, 2018, STX Entertainment, Closest to the Hole Productions, Film 44, The Hideaway Entertainment

Arvostelu: Johnny English (2003)

JOHNNY ENGLISH

Ohjaus: Peter Howitt
Pääosissa: Rowan Atkinson, Ben Miller, Natalie Imbruglia, John Malkovich, Tim Pigott-Smith, Oliver Ford Davies, Douglas McFerran, Steve Nicolson, Kevin McNally ja Prunella Scales
Genre: komedia, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Johnny English on parodia Ian Flemingin luoman agenttihahmo James Bondin elokuvista. Filmin idea lähti liikkeelle, kun leffan päätähti, Mr. Beaninakin tunnettu Rowan Atkinson esiintyi lyhyissä televisiomainoksissa hömelönä agenttina. Hahmon toheloinnista päätettiin muokata kokoillan filmatisointi ja sen kuvaukset alkoivatkin kesällä 2002. Johnny English ilmestyi keväällä 2003 ja se oli menestys, vaikkei se saanutkaan kovin hyvää vastaanottoa kriitikoilta. Itse näin elokuvan muutamaa vuotta myöhemmin ja katsoin sen useasti, sillä se oli mielestäni niin hauska. Jossain kohtaa kuitenkin lopetin filmin katsomisen ja kestikin vuosia, kunnes näin sen uudestaan, kun se tuli televisiosta viime vuonna. Monen vuoden tauon jälkeen yllätyin, kuinka usein sain nauraa elokuvan aikana ja ajattelinkin joskus kirjoittaa siitä arvion. Tämä tapahtui kuitenkin odotettua nopeammin, kun yhtäkkiä ilmoitettiin, että elokuva saisi jatkoa. Ja nyt kun Johnny English iskee jälleen (Johnny English Strikes Again - 2018) on saamassa ensi-iltansa, minun täytyi tietty tuttuun tapaani käydä sarjan aiemmat osat läpi. Katsoinkin alkuperäisen Johnny Englishin kesällä ja sainpahan jälleen kerran nauraa makeasti.

Kun Britannian salaisen palvelun pätevät agentit kuolevat ja hänen majesteettinsa arvokkaat kruununjalokivet varastetaan, päätyy Johnny English ensimmäiselle tehtävälleen. Yhdessä lojaalin avustajansa Boughin ja viehättävän Lorna Campbellin kanssa hänen täytyy selvittää, kuka on ilkikurisen juonen takana...

Rowan Atkinson on aivan nappivalinta agentti Johnny Englishiksi. Kuten jo hänen roolityönsä Mr. Beanina on osoittanut, Atkinson on erinomainen näytellessään hölmöä hahmoa, sillä hän kykenee hallitsemaan ilmeitään ja liikkeitään aivan huikeasti. Toisin kuin vähäsanainen Bean, English puhuu paljon, mikä saa katsojan pois alussa heräävistä ajatuksista, että kyseessä olisi elokuva, jossa Mr. Bean päätyy agentiksi. Tuttuja Bean-eleitä on toki tallella, mutta Atkinson onnistuu luomaan myös jotain uutta, vaikka hän varastaakin paljon James Bondilta. Johnny English nähdään tietty usein hienoissa puvuissa, hän ajaa Aston Martinia ja juhlissa hän pyytää juomansa juuri tietyllä tavalla valmistettuna. Englishin tohelointia on erittäin hauska seurata ja kenties koomisinta on, kuinka English yrittää vähän väliä korjata virheitään valheilla, joko epäonnistuttuaan nappaamaan roiston tai syytettyään vahingossa väärää henkilöä.
     Kuten tällaisissa komedioissa on tapana, on urpolle päähenkilölle pitänyt luoda fiksu kaveri ja tässä leffassa se kaveri on Ben Millerin näyttelemä assistentti Bough. Hahmon tehtävänä on auttaa English pois noloista tilanteista ja tyytyä kohtaloonsa jäädessään sivuun, kun English ottaa onnistumisista kaiken kunnian itselleen. Vaikkei Bough olekaan mitä kiinnostavin persoona, eikä Millerin roolityö ole ihmeellinen, on parivaljakko silti toimiva yhdistelmä tasapainottamaan hölmöilyn määrää.
     Koska kyseessä on Bond-parodia, on mukana tietty Bond-tyttö. Australialainen laulaja Natalie Imbruglia tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa Lorna Campbellinä, joka myös yrittää selvittää kruununjalokivien kohtaloa. Kokemattomuudestaan huolimatta Imbruglia on ihan pätevä valinta toiminnalliseen rooliin. Hahmo ei ole hauska, mutta luo Boughin tavoin toimivaa vastapainoa Englishin typeryydelle. Lornan ja Englishin välille on tietty väännetty romanssintynkää, mikä toimii vain puoliksi. On hauskaa, kuinka itseään hurmaavaksi luuleva English yrittää vietellä Lornaa, mutta on vain outoa, kun Lorna vaikuttaa lankeavan Englishille tämän idioottimaisista tempuista huolimatta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat vankiloita omistava Pascal Sauvage (todella tökeröllä, mutta filmin henkeen sopivalla ranskalaisaksentilla puhuva John Malkovich), Englishin tekoja häpeilevä salaisen palvelun MI7:n johtaja Pegasus (rooliin erittäin hyvin sopiva Tim Pigott-Smith), sekä tylsä roistokaksikko Vendetta (Douglas McFerran) ja Klein (Steve Nicolson), Canterburyn arkkipiispa (Oliver Ford Davies), Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri (Pirates of the Caribbean -leffoista, 2003-2017, tuttu Kevin "Gibbs" McNally) ja Ison-Britannian kuningatar Elisabet II (Prunella Scales), jota kuvataan vain takaapäin.

Kuten jo kävikin selväksi, kyseessä tosiaan on James Bond -parodia ja mielestäni oikein onnistunut sellainen. Tuttuja Bond-juttuja on mukana paljon; vielä enemmän kuin vain ne, mitkä mainitsin aiemmin. Johnny Englishin autosta löytyy kaikenlaisia vempaimia, minkä lisäksi myös kynät ovat tottakai jollain lailla erityisiä. Pahiksella on monimutkainen suunnitelma maailman (tai no, maan) valloittamiseen ja leffasta löytyy tietenkin myös alkutekstit, joiden päällä soi tunnuskappale - tässä tapauksessa Hans Zimmerin ja Robbie Williamsin (jonka olen muuten nähnyt livenä) yhteistyöbiisi "A Man for All Seasons". Myös Edward Shearmurin säveltämät musiikit sisältävät Bond-henkisiä melodioita, mutta ne onnistuvat samalla toimimaan omana, yllättävän hyvänä musiikkinaan. En ole koskaan aiemmin oikeasti kiinnittänyt huomiota filmin musiikkeihin, mutta tällä katselukerralla huomasin, että Shearmur on oikeasti tehnyt hyvää työtä, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka hätäisesti ja unohdettavasti tällaiset elokuvat yleensä sävelletään.

Vaikka Johnny English sisältääkin paljon viittauksia 007-elokuviin, toimii se mielestäni oikein hyvin, vaikkei olisi nähnyt ainuttakaan James Bond -leffaa. Kyseessä ei ole selkeä kopio mistään yksittäisestä Bond-seikkailusta, jolloin elokuvan voi katsoa täysin sujuvasti omana agenttihömppänään, etenkin kun leffa on näin hauska. Paikoitellen katsojalta vaaditaan kakkahuumorin jalon taiteen ymmärrystä, mutta pääasiassa vitsit ovat oikeasti toimivia, eivätkä ne vanhene, vaikka leffan olisikin nähnyt useaan otteeseen. Itse pidän komedioissa todella paljon myötähäpeällisistä kohtauksista ja voi pojat, kuinka monta sellaista tämä elokuva sisältää! Etenkin eräs hautajaiskohta on täyttä timanttia. Heikompiakin vitsejä on toki livahtanut mukaan ja mielestäni niistä kehnoin saattaa olla, kun Englishin täytyy livahtaa roistojen tornitaloon. Roistojen talon vieressä on toinen täsmälleen samanlainen rakennus ja jo ennen taloon pääsemistä katsoja tietää, että English päätyy väärään paikkaan. Ja siinä kohtaa, kun elokuva paljastaa Englishille, että hän teki virheen, ei homma ole enää katsojasta huvittavaa.

Hauskat jutut eivät kuitenkaan vielä täysin riitä onnistuneeseen elokuvaan, vaan sen täytyy sisältää myös hyvä tarina. Tehtävä ei ole mitä originaalein, mutta se on tarpeeksi kiinnostava ja oivallisesti tiukkaan pakettiin kasattu. Leffalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia, mutta eipä se lisäminuutteja tarvitsisi. Tarina ehditään käydä alusta loppuun näinkin lyhyessä ajassa ja uskoisin, että jos elokuvaa olisi yritetty venyttää pidemmäksi, tekisi se hallaa sen viihdyttävyydelle. Nimittäin jo tällaisenaan Johnny English ei täysin toimi loppuun saakka. Kuten monille komedioille käy, kaikki hauskimmat läpät heitetään jo leffan alussa, eikä hulvattomimpia hetkiä ole uskallettu jättää loppuun, jolloin filmin huipennus on hieman lattea. Siitä löytyy hetkensä, mutta pääasiassa finaali tuntuu hätäisesti kirjoitetulta, eikä enää vastaa ensimmäisen tunnin viihdyttävyystasoa.

Elokuvan on ohjannut Peter Howitt, joka on saanut luotua mainion hengen läpi leffan. Neal Purvisin, Robert Waden ja William Daviesin käsikirjoitus ei tosiaan kestä ihan loppuun saakka, joten on hyvä, että leffa on leikattu tiiviiksi paketiksi. Lopun kiirehtimisestä huolimatta kolmikko on saanut aikaiseksi toimivan agenttiseikkailun ja hauskaa huumoria. Purvis ja Wade ovat muuten kirjoittaneet neljä oikeaakin James Bond -leffaa; Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999), Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002), Casino Royalen (2006) ja Quantum of Solacen (2008), joten he ovat varmasti oikeat henkilöt kirjoittamaan myös Bond-parodiaa. He ovat jopa ottaneet mukaan kohtauksen, jossa pahis selittää sankarille ilkeän suunnitelmansa. Harmillisesti tämä hetki tosin tapahtuu niin, että selitys kuullaan videolta, mikä ei tunnu enää niinkään parodialta, vaan katsojan aliarvioimiselta ja laiskalta kirjoittamiselta. Tiivistämisen lisäksi elokuva on muutenkin leikattu oivallisesti ja sillä on ihan hyvin peitelty toimintakohtausten kömpelyyttä. Myös kuvaus on hyvää ja lavasteet ovat oivalliset. Visuaalisia efektejä on käytetty maltillisesti, jolloin esimerkiksi laskuvarjohyppy näyttää yhä hyvältä. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu aina efekteistä jo kehumiini musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Johnny English on kelpo James Bond -parodia, mutta se toimii hyvin myös omana agenttikomedianaan. Tuttuja Bond-juttuja on paljon mukana ja niitä on hauska bongailla, jos on nähnyt elokuvat, mitä Johnny English parodioi, mutta leffasta löytyy niin paljon muutenkin hauskoja juttuja, ettei Bondien näkeminen ole pakollista. Elokuvan tarina ei ole mitä originaalein, joten onkin hyvä, että filmi tykittää lähes tauotta viihdyttäviä ja hulvattomia kohtauksia toisensa perään. Nauran leffan aikana yhä ihan kunnolla ääneen, vaikka olen nähnyt sen monen monta kertaa. Jatkuvasta tykittelystä huolimatta hyvin lyhyt leffa on kuitenkin yllättävän onnistuneesti rytmitetty. Rowan Atkinson on erinomainen typeränä agenttina ja jättää jopa John Malkovichin kaiken aikaa varjonsa. Muut näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä, mutta yksikään ei yllä Atkinsonin nerokkaalle tasolle. Ohjaaja Peter Howittin luoma tunnelma on mainio alusta loppuun, vaikka loppuhuipennus takelteleekin. Edward Shearmurin säveltämät musiikit lainaavat taidokkaasti James Bondin teemoja, mutta hän onnistuu myös luomaan jotain uutta ja oivallista. Jos James Bond -seikkailut ovat lähellä sydäntäsi, fanitat Atkinsonia ja kaipaat hyviä nauruja, kannattaa Johnny English vilkaista mahdollisimman nopeasti. Tosikoille ja pieruhuumorista mitään ymmärtämättömille teos ei todellakaan sovi. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, ihan hupaisa kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Johnny English, 2003, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Kanzaman S.A.M.

Arvostelu: Transformers: Dark of the Moon / Kuun pimeä puoli (2011)

TRANSFORMERS: DARK OF THE MOON (2011)

TRANSFORMERS: KUUN PIMEÄ PUOLI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Rosie Huntington-Whiteley, Peter Cullen, Josh Duhamel, John Turturro, Tyrese Gibson, Frances McDormand, Patrick Dempsey, Leonard Nimoy, Alan Tudyk, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Ken Jeong ja John Malkovich
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuosittuun Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers (2007) oli suuri menestys ja pääasiassa pidetty elokuva, vaikka saikin myös kritiikkiä niskaansa. Sen jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) ei ollut erityisen pidetty, mutta tienasi vielä enemmän kuin ensimmäinen osa, joten kolmannen osan teko lähtikin käyntiin nopeasti. Ongelmia syntyi, kun yksi sarjan isoimmista tähdistä, Megan Fox erotettiin projektista, verratessaan ohjaaja Michael Bayta usein Hitleriksi, jolloin uusi naispääosa täytyi löytää. Foxin tilalle kirjoitettiin Victoria's Secret -malli Rosie Huntington-Whiteley, mikä aiheutti kohua. Kuvaukset alkoivat loppukeväästä 2010 ja lopulta Transformers: Dark of the Moon, eli suomalaisittain koomiselta kuulostava Transformers: Kuun pimeä puoli ilmestyi teattereihin kesällä 2011. Se oli suuri hitti ja sai hieman positiivisemmat arviot kuin edeltäjänsä. Kävin katsomassa elokuvan ensi-iltanapäivänä ja muistan kokemuksen hyvin, sillä suuren lopputaistelun alussa vedin karkin väärään kurkkuun. Sain kyllä yskittyä sen sieltä pois, mutta loppuleffan ajan kurkussani oli ikävä tunne. Elokuvasta pidin kyllä todella paljon ja kävinkin katsomassa sen toistamiseen kuukautta myöhemmin. Olen nähnyt leffan jälkikäteen muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017) oli jälleen aika katsoa Dark of the Moon ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers ja Transformers: Revenge of the Fallen!

Sam Witwicky turhautuu, kun hänen aiemmilla sankariteoillaan ei tunnu olevan merkitystä ja hän on jälleen yksi nuori muiden joukossa. Ei aikaakaan, kun Samin täytyy jälleen nousta sankariksi, Decepticonien ottaessa Maan valtaansa. Alkaa suuri sota ihmiskunnan selviämisestä.

Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa Sam Witwickynä ja elokuva tuo hyvin esille hahmon turhautumisen. Sam on kaksi kertaa pelastanut maailman, mutta hän ei silti pääse taistelemaan Decepticoneja vastaan Autobotien rinnalla, vaan joutuu etsimään tavallista työtä. Juoksupojan hommat eivät tietenkään kuulosta entisen sankarin korvaan kovin edustavilta. On hienoa, miten Sam pistetään jälleen mahdollisimman tavalliseksi hepuksi, jotta hänen nousemisensa sarjan sankariksi tuntuisi uudestaan loistokkaalta. Sam on selkeästi vakavampi kuin aiemmin, mutta häneltä löytyy myös vitsikkäitä hetkiä.
     Samin uutena tyttöystävänä, Carlyna nähdään tosiaan Rosie Huntington-Whiteley, jonka roolitusta ei oikein ymmärrä. Hollywood on jo täynnä hyviä naisnäyttelijöitä sekä innokkaita näyttelijänalkuja, joten miksi ihmeessä tekijät päätyivät alusvaatemalliin? Kai tarkoituksena oli löytää mahdollisimman hyvännäköinen nuori nainen, mikä vetäisi lisää mieskatsojia teattereihin. Lähinnä sitä vain ihmettelee, että miten sosiaalisesti kömpelö ja hömelö Sam päätyy jatkuvasti yhteen malleilta näyttävien naikkosten kanssa? Huntington-Whiteley ei ole kovin kummoinen näyttelijä ja useasti leffan aikana kaipaisi Megan Foxia takaisin. On hänellä myös onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin. Carly tuntuu paikoitellen aika turhalta hahmolta.
     Josh Duhamelin esittämä eversti Lennox on hieman edellisiä osia pienemmässä roolissa, eikä hänen teoillaan ole samalla lailla merkitystä tarinalle. On kuitenkin hienoa, että tuttu naama johtaa ihmisiä edelleen ja Duhamel on yhä uskottava armeijan sotilaana. On myös miellyttävää nähdä Lennox ja Sam yhdessä taistelemassa.
     John Turturron näyttelemä ex-agentti Simmons on jälleen muuttunut paljon. Edellisten osien tapahtumien jälkeen hänestä on muodostunut ylimielinen kirjailija, joka yrittää varoittaa ihmisiä muukalaisroboteista. Turturron on kai tarkoitus hauskuuttaa, mutta siinä hän onnistuu vain muutamaan otteeseen. Lähinnä hän ärsyttää kovaäänisyydellään. Walt Disneyn animaatioiden vakioääneksi muodostuva Alan Tudyk esittää Simmonsin avustaja Dutchia, joka on pomonsa tavoin välillä ihan huvittava, mutta usein ärsyttävä.
     Samin, Lennoxin ja Simmonsin lisäksi edellisistä osista sarjaan palaavat Samin vanhemmat Judy (Julie White) ja Ron Witwicky (Kevin Dunn), joiden rooli on todella pieni, mutta he ehtivät silti hieman naurattaa ja antaa elämänohjeita pojalleen. Myös Tyrese Gibsonin näyttelemä kersantti Epps on mukana ja selvästi isommassa roolissa kuin Revenge of the Fallenissa.
     Uusina ihmishahmoina nähdään Carlyn ja Dutchin lisäksi itseään täynnä oleva Carlyn pomo Dylan Gould (Patrick Dempsey), joka kuvittelee olevansa muiden yläpuolella, ärsyttävä tiedustelupalvelujohtaja Charlotte Mearing (Frances McDormand), joka ei ole kertaakaan elokuvan aikana pidettävä, Samin pomo Bruce Brazos (legendaarinen John Malkovich), joka on hauska lisäys, sekä Samin kanssa samassa paikassa töitä tekevä Jerry Wang (The Hangover -sarjasta, 2009-2013, tuttu Ken Jeong), joka lähinnä ärsyttää, mutta jolla on onneksi todella pieni rooli.
     Tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), monien suosikki Bumblebee, asespesialisti Ironhide (Jess Harnell) ja lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ovat tietenkin mukana. Edellisestä osasta tutut rullailija Sideswipe (James Remar) ja pienikokoinen Wheelie (Tom Kenny) ovat myös leffassa. Bumblebee nousee helposti suosikiksi tässäkin osassa, mutta on upeaa, että edellisessä osassa pääasiassa kuolleena maannut Optimus nousee yhdeksi päähenkilöksi. Uusina hyvisformereina nähdään älykäs laitesuunnittelija Que (George Coe), teriä käyttävä punainen Dino (Francesco Quinn) ja pienikokoinen Brains (Reno Wilson), joka liikkuu yhdessä Wheelien kanssa. Tärkein uutuus on kuitenkin Leonard Nimoyn ääninäyttelemä vanha Autobot-johtaja Sentinel Prime, joka on mainiosti suunniteltu hahmo.
     Sarjan pääpahis, eli Decepticonien johtaja Megatron (Hugo Weaving) on yhä mukana, mutta hän jää usein todella paljon taka-alalle. Hänen oikea kätensä Starscream (Charlie Adler) ja ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuttuva Barricade (Frank Welker) tekevät myös paluun. Uusia Decepticoneja ovat mm. soluttautuva Soundwave (myös Welker), petolinnuksi muuttuva ilkikurinen Laserbeak (Keith Szarabajka) ja yksisilmäinen Shockwave (jälleen Welker), jolla on lemmikkinä todella suuri robomatoa muistuttava Driller.

Minun on pakko myöntää, että Transformers: Dark of the Moon on edelleen mielestäni todella hyvä leffa. Se ei ole kovin älykäs elokuva, eikä sitä voisi kutsua taiteeksi millään tavalla. Sen näyttelijäsuoritukset eivät ole parhaimmasta päästä, sen juoni on yksinkertainen, eivätkä tarinan yllätykset erityisemmin hämmästytä ja siinä on paljon fysiikan lakeja vastustavia tapahtumia. Repliikit ovat paikoitellen kehnoja ja yhdessä kohtaa elokuvaa käydään katsojia tyhmentävä keskustelu, jossa pari hahmoa selventävät katsojille, mitä juuri äsken tapahtui, ettei kukaan olisi pihalla todella helposta tarinasta. Näiden lisäksi leffa on myös hieman liian pitkä. Nämä asiat eivät kuitenkaan vie pois siitä, että Dark of the Moon on viihdettä parhaimmillaan ja sitä se pyrkiikin olemaan. Se pitää otteessaan alusta loppuun asti ja kasvattaa hienosti eeppisyyttään, jolloin lähes tunnin mittainen lopputaistelu pitää katsojaa jännityksessä, vaikka lopputuloksen arvaakin etukäteen. Edellisen osan virheistä on opittu, eikä mukaan ole tungettu liikaa, vaan juttua on yksinkertaistettu. Eeppisyys on myös saatu oikeasti tuntumaan eeppiseltä ja hienolta, jolloin sarjan pääteema, eli sankarillisuus nousee erinomaisesti esille. Revenge of the Fallenin typerästä seksihuumorista on päästy eroon, eikä enää ole näkyvissä koiria nussimassa toisiaan. Samin vanhempien koirat eivät ole edes mukana elokuvassa! Myös idioottimaiset kaksosformerit on saatu pois, vaikka he näkyvätkin vilaukselta yhdessä kohtaa.

Tarinaltaan elokuva kulkee aika samanlaista kaavaa kuin kaksi edellistä, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä mukana on mainioita uutuuksia. Leffassa on kekseliäästi mietitty, että kaksi isoa tapahtumaa, ensimmäinen Kuussa käynti ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, johtuisivatkin transformereista. Samanlaista kekseliäisyyttä nähtiin myös samana vuonna elokuvassa X-Men: First Class (2011), jossa Kuuban ohjuskriisin aiheuttivatkin mutantit. Ensimmäistä tuntia kuljetetaan eteenpäin kuten edellistä osaa, eli välillä näytetään Autoboteista ja ihmisistä koostuvan NEST-iskuryhmän toiminnallisempaa menoa ja välillä taas nähdään Samin elämää. Suurimmaksi osaksi elokuva kulkee jälleen ihmishahmojen, etenkin Samin kautta, mutta loppupäässä robotit nousevat tärkeämpään osaan. Noin puolessa välissä elokuvaa sarja viedään ihan uudelle tasolle, kun Decepticonit ottavat vallan Maassa... tai noh, ainakin Chicagossa, mutta aikamoinen maailmanlopun meininki lähtee liikkeelle. Tässä kohtaa elokuva myös vakavoituu hienosti ja katsojana todella tajuaa, että on tosi kyseessä. Pahisformerit ammuskelevat ihmisiä kaduilla ja orjuuttavat kansaa omiin tarkoituksiinsa. Lopputaistelu tuntuu todella siltä, että nyt oikeasti taistellaan koko planeetan kohtalosta. Itse en voi muuta kuin nauttia ja saan joka katselukerralla kylmiä väreitä jossain kohtaa taistelun aikana. Lopun sota vaikuttaa siltä, mitä luultavasti tapahtuisi, jos jättimäiset robotit saapuisivat Maahan mätkimään toisiaan pataan.

Valitettavasti mukana on heikkouksia, jotka vievät leffasta makua. Dark of the Moonin suurimmat heikkoudet ovat jotkut sen näyttelijät. Rosie Huntington-Whiteleyn vaihtaisi tosiaan mielellään Megan Foxiin, mutta Ken Jeongin esittämän Jerry Wangin poistaisi mielellään ihan kokonaan tarinasta. Simmonsista ja Dutchista voisi tehdä siedettävämmät. Näin ihmishahmoilla olisi enemmän väliä katsojalle. Carlyn ja Samin suhde tuntuu paikoitellen jotenkin väkinäiseltä, eikä sen pohjustus ole kovin onnistuneesti tehty. Heti leffan alussa he ovat suhteessa ja Foxin esittämä Mikaela mainitaan vain nopeasti. Elokuvan lopetus on toteutettu todella hätäisesti, sillä heti kun suuri ja eeppinen sota on ohi, lopputekstit alkavat pyöriä, ilman sen kummempia selityksiä siitä, miten taistelu vaikutti hahmoihin ja maailmaan? Varsinkin kun tämän leffan jälkeen päähenkilöt vaihtuvat, olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää, mitä heille käy? Näitä asioita kun korjailisi ja muutaman minuutin sieltä täältä napsisi pois, olisi Transformers: Dark of the Moon parempi teos. Tällaisenaan se on kuitenkin jo todella hyvä tunnelmansa ja viihdyttävyysarvonsa ansiosta.

Dark of the Moonin ohjaajana toimii edellisten osien tapaan Michael Bay, jolla on silmää tyylikkyydelle ja upealle toiminnalle. Bay olisi halunnut pitää yhden välivuoden ennen tämän leffan tekoa, mutta Paramount Pictures ehti ilmoittaa leffan ilmestymisajankohdan kesälle 2011, joten Bay joutui heti palaamaan robottitaisteluiden pariin, kun Revenge of the Fallen ilmestyi teattereihin. Käsikirjoituksesta vastaa Ehren Kruger, joka tuli sarjaan mukaan edellisessä osassa. Kruger on päässyt keksimään hauskoja juonikuvioita, jotka yhdistävät transformerien maailmaan todelliseen maailmaan. Valitettavasti monet repliikit ovat typeriä ja kuten jo aiemmin mainitsin, yksi selityskeskustelu on todella tyhmentävä. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka mukana on myös heiluvia kuvia. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikka muutamia kohtia voisi pätkiä pois, minkä lisäksi muutamat hyppyleikkaukset kuvan sisällä ja parissa kohtaa jatkuva mustassa ruudussa käynti tuntuvat tarpeettomilta. Visuaalisesti Dark of the Moon on todellista silmäkarkkia alusta loppuun; etenkin suuri taistelu lopussa on erinomaisesti toteutettu. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä mukaan ja Steve Jablonskyn säveltämä musiikki nostattaa koko homman eeppisyyttä nerokkaasti. Tämän elokuvan Linkin Park -kappale on "Iridescent", joka ei valitettavasti ole kovin kummoinen kipale.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. Tässä tapauksessa etenkin Star Trekiin (1966-). Ensinnäkin Sentinel Primen äänenä kuullaan yhtä Star Trekin päähenkilöä, Spockia esittävä Leonard Nimoy, joka lausuu yhdessä kohtaa elokuvaa Spockin tunnetun lausahduksen "The needs of the many outweigh the needs of the few", eli karkeasti suomennettuna "Enemmistön tarpeet ovat tärkeämmät kuin vähemmistön". Leffan alussa Wheelie ja Brains katsovat Star Trek -sarjaa, jossa Spock näkyy ruudulla ja toinen heistä sanoo asian, joka paljastaa paljon, jos yhteyden tajuaa. Yhdessä kohtaa leffaa Sam myös kuvailee erästä rakennusta U.S.S. Enterprise -alukseksi. Elokuva sisältää tietty myös viittauksia vanhaan The Transformers -animaatiosarjaan (1984-1987).

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Valitettavasti yksikään Blu-ray -julkaisu ei sisällä lisämateriaalia elokuvalle.

Yhteenveto: Transformers: Dark of the Moon on todella mainio scifitoimintaleffa, joka osuu nappiin eeppisyydessään. Mukana on hölmöjä juttuja, typeriä repliikkejä, arvattavia yllätyksiä, kehnoa näyttelemistä, muutamia minuutteja liikaa pituutta ja fysiikan lakeja rikkovia hetkiä, mutta silti viihdyttävyysarvo nostaa leffan samalle tasolle kuin sarjan aloittaja. Huumoria on mukana aika sopiva määrä ja vakavampi henki toimii hienosti, kun kyseessä on robottien välinen sota. Tunnelma on osuvasti rakennettu ja jännitystä kasvatetaan hyvin. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja musiikit toimivat todella hyvin. Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa, mutta naistähtenä Rosie Huntington-Whiteley ei vakuuta. Optimus Primesta on tehty vihdoin todellinen sankari, jonka seikkailua on mukava seurata. Suosikkinani pysyy silti Bumblebee. Valitettavasti leffan lopetus on liian äkkinäinen ja katsojana jää kaipaamaan parempaa näyttöä siitä, miten sota vaikutti maailmaan ja ihmisiin. Jos pidit edellisistä sarjan osista tai jos eeppiset scifitoimintaleffat ovat juttunne, niin katso Transformers: Dark of the Moon. Jos taas kuulut niihin, joiden mielestä Transformersit ovat hirveintä ikinä, niin älä katso tätä. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata pistää leffaa pois.

Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Dark of the Moon, 2011, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes

Arvostelu: Deepwater Horizon (2016)

DEEPWATER HORIZON (2016)

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Mark Wahlberg, Kurt Russell, Gina Rodriguez, John Malkovich, Brad Leland, Dylan O'Brien ja Kate Hudson
Genre: jännitys, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

En muista lukeneeni tai kuulleeni Deepwater Horizonin tapahtumista vuonna 2010, kun Yhdysvaltain suurin öljyonnettomuus tapahtui. Muistan hämärästi, että olisin kuullut öljyn leviämisestä mereen, mutten muista, tiesinkö tapahtuneen johtuvan öljynporauslautalla käyneestä onnettomuudesta. Yhdysvaltoja tilanne tietenkin kosketti suuresti ja tottakai siitä täytyi Hollywoodissa saada elokuva aikaiseksi. Usein kun kyseessä on tositapahtumiin perustuva elokuva, niin pitäisi tarkkaan miettiä, miksi tästä tapahtumasta täytyisi tehdä elokuva? Deepwater Horizonin kohdalla tämä on ymmärrettävää, sillä jo pelkästään fiktiivinen öljynporauslauttatapaturma voisi helposti kerätä katsojia, varsinkin kun pääosassa on Mark Wahlberg. Kun kyseessä on vielä tositarina, niin leffa saa heti omanlaistaan lisäsyvyyttä. En erityisemmin odottanut elokuvalta paljoa, mutta halusin silti nähdä sen ja toivoin, että se olisi onnistuneempi tekele oikeasti tapahtuneesta vaaratilanteesta kuin esimerkiksi aika lattea Everest (2015).

Työmiehet joutuvat hengenvaaraan, kun painetesti Deepwater Horizon -öljynporauslautalla menee pahasti pieleen.

Elokuvan pääosassa nähdään tosiaan Mark Wahlberg, joka näyttelee lautalla töissä olevaa Mike Williamsia. Elokuvasta ei oikeastaan täysin käy selväksi, miksi siinä seurataan juuri Miken osuutta elokuvassa, mutta kun hahmo sekä hänen näyttelijänsä toimivat erinomaisesti, niin miksi pitäisi valittaa? Wahlberg oli joskus mielestäni aika rasittava tyyppi, mutta olen vuosien varrella alkanut tottua häneen. Nykyään hän on mielestäni ihan kelpo näyttelijä, vaikka aikamoisia pohjanoteerauksiakin hän on päässyt tekemään (köh Max Payne, 2008 köh). Tämän pääosaan hän on oiva valinta ja tuntuu uskottavalta roolissaan. Williamsin vaimona, Feliciana nähdään Kate Hudson ja heidän tyttärenään Stella Allen, jotka eivät erityisemmin pääse tekemään paljoa elokuvassa. Kumpikin esiintyy alussa yhdessä Wahlbergin kanssa, mutta myöhemmin Hudson on ruudulla vain näyttääkseen huolestuneelta miehensä puolesta.
     Kurt Russell esittää lautalla johdossa olevaa herra Jimmy Harrellia ja suoriutuu roolistaan mainiosti. Russellin uskoo helposti auktoriteettihahmoksi, etenkin kun näkee, kuinka muut hahmot käyttäytyvät hänen ollessa läsnä. Syy voi johtua myös siitä, että muut näyttelijät oikeasti kunnioittivat veteraaninäyttelijää ja heistä oli hienoa olla samassa tilassa Russellin kanssa.
     Työtiimistä löytyvät myös Gina Rodriguezin esittämä Andrea Fleytas, sekä Dylan O'Brienin näyttelemä Caleb Holloway. Fleytas vaikuttaa alkupuolella aika kovalta mimmiltä, mutta hänen mukanaolonsa muuttuu kaiken aikaa vain vähäisemmäksi, mikä oli mielestäni sääli, sillä Rodriguez veti rooliaan toimivasti. Hahmoa ei ole kirjoitettu uusavuttomaksi, vaan tuntuu parissa kohtaa äijemmältä kuin muut työmiehet. Dylan O'Brien tuli minulle tutuksi The Maze Runnerista (2014) ja pakko sanoa, että tässä hänen esiintymisensä tuntuu paljon luontevammalta kuin kyseisessä seikkailupätkässä. Koska Calebin naama on koko elokuvan ajan lian peitossa, minun oli aluksi vaikea tunnistaa näyttelijä.
     Deepwater Horizonilla toimii kaksi mulkvistia, Vidrine ja Kaluza, jotka miettivät vain rahaa ja ovatkin yksi syy, miksi lautalle lopulta käy huonosti. Vidrinenä nähdään legendaarinen John Malkovich, joka on erinomainen - vaikkakin koko elokuvan ajan toivoisi, että öjynporauslautta sortuisi hänen niskaansa - ja Kaluzana Brad Leland, joka on sekä hahmona että näyttelijänä selkeästi Malkovichin varjossa jokaisessa kohtauksessa.
     Öljynporauslautalla työskentelee myös paljon muitakin, mutta he ovat erittäin pienissä rooleissa ja vain muutamalle edes annetaan nimi. Alkupuolella monet työmiehistä vaikuttavat aika ärsyttäviltä, mutta siihen onneksi tottuu nopeasti ja hahmoista välittää edes jotenkin, vaikkei tietäisikään heidän nimiään.

Elokuvan alkupuolella esitellään päähenkilöt ja avataan Miken ja Andrean taustoja. Miken työnkuva esitetään toimivalla tavalla, kun hänen tyttärensä aikoo pitää koulussa esitelmän isänsä työstä ja lukee tekstinsä vanhemmilleen, sekä havainnollistaa öljynporauslautan toiminnan limutölkillä. Etenkin alussa nähdään ruudulla myös paljon tekstejä, jotka selittävät, missä Deepwater Horizon sijaitsee, mitä se tekee, sekä että miten ja millä öljyn etsintä tapahtuu. Välillä nähdään uhkaavia kuvia merenpohjasta, jotka näyttävät katsojille, että minä hetkenä hyvänsä voi käydä ikävästi. Onnettomuuden alkamista joutuu kuitenkin odottamaan lähestulkoon tunnin verran, mikä ei toisaalta edes haittaa, sillä kun aluksi ärsyttäviltä vaikuttaviin työmiehiin tottuu, niin huomaa kuinka nokkelasti heitä on käytetty elokuvassa. Paikoitellen elokuva tuntuu dokumentaariselta, etenkin kun nähdään lyhyitä pätkiä, joissa työmiehet käyvät yllättävän uskottavaa small talkia keskenään omista elämistään. Nopeasti kuultavat repliikit osoittavat hieman, että kyseessä on todellisia ihmisiä, eikä vain mahdollisia uhreja. Tämän takia alkupuoli tuntuu kulkevan nopealla temmolla.

Kun tapahtumat vihdoin kunnolla alkavat, niin alun "ihan toimiva" -meininki muuttuu yllättävänkin jännittäväksi. Juuri kun Deepwater Horizon saa jälleen yhden turvallisuuspalkinnon, alkaa mutaa sun muuta mömmöä suihkuta paineella kannelle. Kaasu leviää ilmastointiin ja jättimäiset koneistot räjähtävät. Yhtäkkiä koko lautta on liekeissä. Vaikka alku jo paljastaa, miten lopulta käy, niin elokuva on silti jännittävä ja hieman koskettavakin. Elokuva ei onneksi yritä olla ylidramaattinen tai liian eeppinen, vaikka onkin näyttävä ja toimii sujuvasti juuri näin. Ainoa, mikä hieman sai minut pois tunnelmasta, oli hidastettu kuva, jossa yksi työmies kääntyy katsomaan palavaa lauttaa ja keskellä ruutua näkyy Yhdysvaltojen lippu heilumassa, muistuttaen katsojia, kuinka isänmaallinen paikka Hollywood onkaan. Deepwater Horizon tietysti alkaa isolla "Perustuu tositapahtumiin" -tekstillä, mikä sai minut hieman pyörittelemään silmiäni, mutta yritin antaa kliseen mennä ohi pelkällä olankohautuksella. Elokuvasta näkee selkeästi, miksi juuri tämä tarina on haluttu kertoa ja itse halusin tietää lisää aiheesta heti, kun pääsin kotiin. Hieman pelkäsin, että loppu lässähtäisi samalla tavalla kuin Everestissä, mutta olin huojentunut, että elokuva kantoi lopputeksteihin asti mainiosti.

Deepwater Horizonin on ohjannut Peter Berg, joka on aiemmin toiminut Wahlbergin ohjaajana elokuvassa The Lone Survivor (2013). Hän on selkeästi osannut pitää homman kasassa ja toiminut hyvin näyttelijöiden kanssa. Kuvaus on vähän siinä ja siinä, sillä monet kuvat ovat todella vaikuttavia, mutta käsivarakuva heiluu aivan liikaa ja muutamassa kohdassa kamera lähtee kääntymään juuri ennen kuin tulee leikkaus, mistä taas voi syyttää hätäisempää leikkausta. Näitä ja paria hyppäävää leikkausta lukuunottamatta editointi on sujuvaa. Tehosteet ovat useasti näyttäviä, mutta muutamat kohdat näyttävät hieman liian digitaalisesti tehdyiltä. Onneksi suurimmaksi osaksi visuaaliset efektit vaikuttavat katsojan. Ääniefektit ovat myös mainiosti suunniteltuja ja on pakko mainita loistava maskeeraus. Tyylikkäästi toteutetut haavat ja ruhjeet näyttävät erittäin uskottavilta. Aluksi hieman apaattiselta vaikuttava musiikki muuttuu onneksi loppua kohden paremmaksi.

Yhteenveto: Deepwater Horizon on mainio ja jännittävä tositapahtumiin perustuva katastrofileffa. Mark Wahlberg toimii erinomaisesti pääosassa ja sivurooleista esille nousevat parhaiten Kurt Russell ja John Malkovich. Gina Rodriguezille olisin toivonut enemmän tekemistä, mutta jos oikeat tapahtumat menivät niin kuin tässä nähdään, niin miksi lähteä muuttelemaan? Oli hienoa, että nimettömille sivuhahmoillekin oli annettu hieman lisäsisältöä dialogilla. Loppupuoli on vaikuttavaa katseltavaa, vaikka välillä digitehosteet eivät täysin vakuuta. Jos elokuva kiinnostaa, niin suosittelen sen katsomista. Se ei ole mitenkään erityisen hieno, mutta sellaisenaan toimii oikein hyvin. Jos ei tiedä, että elokuvan asiat tapahtuivat todella, niin siitä voi helposti nauttia popcornviihteenä, sillä siinä on toimivasti jännitystä ja räjähdyksiä. Deepwater Horizon pääsee helposti kilpailemaan vuoden parhaan tositapahtumiin perustuvan elokuvan tittelistä. Lopputekstien aikana nähdään kuvat lautalla menehtyneistä henkilöistä, sekä tietoa öljyvuodon vaikutuksesta.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Deepwater Horizon, 2016, Closest to the Hole Productions, Di Bonaventura Pictures, Imagenation Aby Dhabi FZ, Leverage Entertainment, Lionsgate, Participant Media, Summit Entertainment