Arvostelu: Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001)

ATLANTIS - KADONNUT KAUPUNKI

ATLANTIS: THE LOST EMPIRE

Ohjaus: Gary Trousdale ja Kirk Wise
Pääosissa: Michael J. Fox, James Garner, Cree Summer, Don Novello, Phil Morris, Jacqueline Obradors, Corey Burton, Claudia Christian, Florence Stanley, Jim Varney, Leonard Nimoy ja John Mahoney
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Atlantis: The Lost Empire, eli suomalaisittain Atlantis - kadonnut kaupunki on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 40. osa. Idea elokuvaan syntyi vuonna 1996, kun elokuvan ohjaajat Gary Trousdale ja Kirk Wise, sekä tuottaja Don Hahn ja käsikirjoittaja Tab Murphy lounastivat saatuaan Notre Damen kellonsoittaja -elokuvan (The Hunchback of Notre Dame - 1996) valmiiksi. Nelikko pyöritteli ideoita ja he halusivat tehdä kunnon seikkailuleffan Jules Vernen klassikkotarinan Matka maan keskipisteeseen (Voyage au centre de la Terre - 1864) jalanjäljissä. He eivät halunneet tehdä jälleen yhtä musikaalia Disneylle, vaan lauluttoman etsintäretken ja työryhmä pitikin elokuvan työstön ajan päällään paitoja, joissa luki suomennettuna "Atlantis - vähemmän lauluja, enemmän räjähdyksiä". Hittisarja Star Trekiin (1966-) klingonien kielen luonut Marc Okrand palkattiin kehittelemään kieli atlantislaisille. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Atlantis - kadonnut kaupunki sai maailmanensi-iltansa 2. kesäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Harmillisesti elokuva ei saanut kummoista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut toivottu hitti, jäätyään lippuluukuilla pahasti DreamWorksin Shrek-animaation (2001) jalkoihin. Itse näin Atlantis - kadonneen kaupungin hyvin pian sen jälkeen, kun se oli julkaistu VHS:lle ja katsoin sen useasti lapsena. Kului vuosia, kunnes katsoin sen jälleen noin viisi vuotta sitten ja olen ostanut sen Blu-rayna hyllyyni. Nyt kun Atlantis - kadonnut kaupunki täyttää 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1914 ryhmä tutkimusmatkailijoita lähtee etsimään myyttistä Atlantiksen kaupunkia, jonka kerrotaan uponneen meren alle tuhansia vuosia sitten ja pitävän sisällään suuren voiman.

Atlantista etsimään lähtee erikoisten heppujen joukko. Heihin kuuluvat mm. sosiaalisesti kömpelö kielitaitaja Milo Thatch (äänenä Michael J. Fox), joka on ollut kiinnostunut kadonneesta kaupungista koko elämänsä, karski kapteeni Rourke (James Garner), räjähde-ekspertti Vincenzo Santorini (Don Novello, joka luki käsikirjoituksen vain kerran ja improvisoi kaikki repliikkinsä), lempeä lääkintäupseeri Joshua Sweet (Phil Morris), sekopäinen kaivaja Gaetan "Myyrä" Molière (Corey Burton), tiukka luutnantti Helga Sinclair (Claudia Christian), moottoreista kaiken tietävä Audrey (Jacqueline Obradors), radio-operaattori rouva Packard (Florence Stanley), sekä kokki Farnsworth (Jim Varney), jonka keitokset näyttävät siltä kuin ne olisi jo kerran syöty. Katsojana innostuu Atlantiksen löytämisestä energisen Milon ansiosta. Hahmolle on saatu tarpeeksi sujuva kehityskaari, mutta harmillisesti muut hahmot jäävät hyvin yksiulotteisiksi. Kun kyseessä on vain puolentoista tunnin teos ja hahmoja on näin paljon, on selvää, että suuri osa jää täysin sivuun. Jokaisella on kuitenkin sentään yksi tähtihetkensä ja vaikka hahmot ovat yksiulotteisia, ovat heidän persoonansa tavallaan niin mahtipontiset, että he jäävät hyvin mieleen.
     Muita hahmoja leffassa ovat tutkimusmatkan rahoittava miljonääri Whitmore (John Mahoney), joka on niin veikeä tapaus, että on suuri sääli, ettei hän lähde mukaan matkalle, sekä Atlantiksessa tutkimusmatkailijoiden kohtaamat kuningas Kashekim Nedakh (Leonard "Spock" Nimoy) ja tämän tytär, Kida (Cree Summer). Kida on merkittävä hahmo, mutta häntä käsitellään hieman kömpelösti. Hän on tärkeässä roolissa, mutta saa vain pari kunnon kohtausta, joissa hänen taustoihinsa panostetaan.

Atlantis - kadonneesta kaupungista kyllä huomaa vaikutteet Jules Vernen kirjoituksista. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja katsojakin on valmis pakkaamaan reppunsa tutkimusmatkaa varten. Lisäkiehtovuutta matkaan tuo se, kuinka siinä kuljetaan monin eri konstein ja nähdään monenlaisia lokaatioita - joskin joitain turhan lyhyenkin aikaa. Itseäni on lapsesta asti harmittanut, kuinka vähän aikaa hahmot hyödyntävät valtavaa sukellusalusta, joka on ulkoasultaan mielestäni huikean upea! Alus nähdään kyllä vauhdikkaassa taistossa Atlantista vartioivaa Leviatan-merihirviötä vastaan, mutta silti jään joka katselulla harmittelemaan, ettei alusta nähdä sen enempää. Elokuva tekee alussa monin tavoin hyvää työtä pohjustaessaan tutkimusmatkaa (mm. esittelemällä aluksen käynnistysprosessia eri vinkkeleistä), mutta itse matka jää hieman pintaraapaisuksi siitä, mitä se voisi olla. Jälleen leffan puolentoista tunnin kesto saa elokuvan kompastelemaan, sillä suuren hahmogalleriansa lisäksi mukaan on yritetty mahduttaa paljon tapahtumiakin. Rytmitys ei ole täysin sujuvaa ja se syö potentiaalista mahtavuutta.

Kyseessä onkin niitä filmejä, jotka kaipaisivat huomattavasti lisäpituutta, jotta sen monet puolet pääsisivät osoittamaan hienoutensa. Puolen tunnin lisäyksellä Atlantis - kadonnut kaupunki voisi lisätä seikkailun tuntua ja esitellä paikkoja paremmin, tarjoten niin hahmoille kuin katsojillekin oikeasti jotain ihmeteltävää. Itse Atlantis on mielenkiintoinen paikka, mutta elokuvan päätyttyäkin tuntuu, ettei siitä päässyt näkemään oikein mitään. Onneksi puolentoista tunnin kestossaankin filmi tarjoaa hyvää seikkailua, jännittäviä vaaratilanteita, hauskaa huumoria niin lapsille kuin aikuisille, sekä oivaa viestiä ihmisten vaarallisen ja kohtalokkaan itsekkäästä käytöksestä. Loppuhuipennus on näyttävä, vaikka siinäkin on puolia, joita olisi voinut avata vielä enemmän.

Visuaalisesti kyseessä on todella tyylikäs elokuva. Hahmot ovat mainiosti toteutetut ja heidän ulkonäkönsä ovat suurimmaksi osaksi hauskoja. Taustat ovat vaikuttavat ja pidän äärimmäisen paljon steampunk-henkisistä kulkuneuvoista ja laitteista, joita hahmot käyttävät. Animoinnissa on taidokkaasti yhdistelty käsin piirrettyä ja tietokoneella toteutettua animointia. Digipuoli on selvä, muttei puske häiritsevästi päälle, vaan toimii onnistuneena tehokeinona. Ohjaajakaksikko Trousdale ja Wise rakentavat tunnelmaa sujuvasti, mutta käsikirjoittaja Murphy ei onnistu täysin tasapainottelemaan useiden hahmojen kanssa ja tiivistämään useita tapahtumia lyhyeen leffaan. Äänimaailma on erittäin hyvin luotu erilaisista äänitehosteista James Newton Howardin säveltämiin musiikkeihin, jotka käyvät välillä eeppisissäkin mitoissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty mahtava. Lisämateriaalina elokuvan Blu-ray -julkaisulla on vaihtoehtoinen alku, poistettuja kohtauksia, nopea esittely atlantislaisten kielestä, sekä pätkä kivijättiläisistä. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin 20 minuutiksi.

Yhteenveto: Atlantis - kadonnut kaupunki on mainio, joskin liian lyhyt ja täyteen ahdettu seikkailuanimaatio. Puolentoista tunnin keston vuoksi niin hahmoista kuin tapahtumapaikoista tunnutaan saavan vain pintaraapaisu suuresta potentiaalista. Kahden tunnin kestolla leffa voisi uppoutua syvemmin tutkimaan henkilöitä ja lokaatioita, sekä tietty itse Atlantiksen mytologiaa. Siinä mielessä kyseessä onkin niitä ani harvoja Disneyn animaatioita, joille näytelty uudelleenfilmatisointi voisi tehdä hyvää. Vaikka hahmot jäävätkin aika yksiulotteisiksi, ovat retkelle lähtevät tyypit silti monin tavoin veikeitä niissä tietyissä persoonissaankin. Lisäksi vaikka lähes kaikkia paikkoja toivoisi näkevänsä enemmän ja paremmin, jo tällaisenaan filmi saa herätettyä kiehtoneisuutta, sekä ennen kaikkea sitä tärkeää seikkailun henkeä. Huumoria riittää ja jännitystäkin löytyy lapsikatsojille. Leffa pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa heikkouksistaan huolimatta. Piirrosjälki on erittäin tyylikästä ja kaikin puolin filmiä on miellyttävä katsoa. Siinä on myös lisäsyy, miksi elokuvaa haluaisi katsoa vielä sen puoli tuntia pidempään. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Atlantis: The Lost Empire, 2001, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Star Trek VI: Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991)

STAR TREK VI: TUNTEMATON MAA

STAR TREK VI: THE UNDISCOVERED COUNTRY

Ohjaus: Nicholas Meyer
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, Kim Cattrall, James Doohan, Walter Koenig, Nichelle Nichols, Christopher Plummer, George Takei, David Warner, Rosanna DeSoto ja Iman
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Kiinnostukseni Star Trekiä (1966-) kohtaan heräsi, kun näin J. J. Abramsin ensimmäisen Star Trekin (2009). Sitä ennen olin nähnyt vain pätkiä vanhoista televisiosarjoista, enkä ollut innostunut yhtään. Olen aina ollut isompi Star Warsin (1977-) fani, mutta Abramsin elokuvan jälkeen kävin katsomassa sekä Star Trek Into Darknessin (2013) että Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa ja toivon, että leffasarjaa jatketaan vielä. Vanhat Star Trek -sarjat ja -elokuvat eivät kuitenkaan kiinnostaneet, mutta ajattelin silti katsoa ainakin leffat joskus. Vuoden 2016 lopussa näin viimein Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979), mutta se oli mielestäni huono. Katsoin silti sen ylistetyn jatko-osan, Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982). Vaikka se oli mielestäni selkeästi parempi, oli se silti vain ihan kiva ja katsoin kolmannen osan, Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) vasta maaliskuussa 2017. Vaikkei sekään ollut kovin kummoinen, vilkaisin silti myös Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek: The Final Frontier - 1989). Olisin jatkanut sarjan katsomista, mutta minulta puuttui seuraavat elokuvat. Mietin pitkään niiden lainaamista, mutten saanut sitä aikaiseksi. Vasta alkusyksystä 2017 ostin viisi viimeistä alkuperäisen Star Trek -leffasarjan osaa ja katsoin vihdoin Star Trek VI: Tuntemattoman maan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek: Avaruusmatka, Star Trek II: Khanin viha, Star Trek III: Spockin paluu, Star Trek IV: Kotiinpaluu ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla!

Pahoina pidettyjen klingonien joutuessa hengenvaaraan, laji tarvitsee apua viholliseltaan Liitolta. Viimein voisi olla mahdollisuus rauhaan Liiton ja klingonien välillä, mutta kun klingonkansleri salamurhataan, taposta epäillään kapteeni Kirkiä ja U.S.S. Enterprise -tähtilaivan miehistöä, jolloin sota saattaa jatkua pahempana kuin koskaan.

Kapteeni Kirkinä nähdään tietysti yhä William Shatner, joka on edellisen osan tavoin mainio roolissaan. Vaikka Kirk toivoo rauhaa, hän ei luota lainkaan klingoneihin, vaan suorastaan vihaa heitä, sillä lajin edustajat tappoivat hänen poikansa Star Trek III: Spockin paluussa. Kuitenkin kun häntä ja hänen miehistöään syytetään salamurhasta, hänen täytyy yrittää päästä yli ennakkoluuloistaan ja ymmärtää, etteivät klingonit ole läpeensä pahoja.
     Leonard Nimoyn esittämä vulkanuslainen Spock on hieman tylsä hahmo tällä kertaa. Hän ei onneksi vain järkeile kaiken aikaa, mutta hän tuntuu jäävän sivuhahmoksi useaan otteeseen. Nimoy on kuitenkin oivallinen kuten aina.
     U.S.S. Enterprisen miehistöön kuuluvat tutut hahmot: kyyninen tohtori McCoy, eli "Bones" (DeForest Kelley) pääsee tositoimiin; teknistä puolta hallitsevalla Scottylla (James Doohan) on pari ihan hassua hetkeä; Uhura (Nichelle Nichols) on tuttuun tapaansa aika mitäänsanomaton; ja Chekov (Walter Koenig) jää Spockin tavoin sivuun. Hikaru Sulua (George Takei) ei Enterprisella harmillisesti nähdä, mutta hän on kuitenkin mukana leffassa ja päässyt kapteeniksi omalle tähtilaivalleen, U.S.S. Excelsiorille. Uutena miehistön jäsenenä esitellään Kim Cattrallin näyttelemä vulkanuslainen luutnantti Valeris, joka on nuoren Spockin kaltainen järkeilijä.
     Elokuvassa nähdään myös David Warner pienessä roolissa klingonkansleri Gorkonina, Rosanna DeSoto tämän tyttärenä, Christopher Plummer klingonkenraali Changina ja Iman muodonmuuttaja Martiana.

Star Trek VI: Tuntematon maa ei edellisen leffan tavoin ole selkeää jatkumoa aiemmille tapahtumille, vaan se on ihan oma seikkailunsa. Kirkin pojan kuolema otetaan tosiaan huomioon sarjan kolmannesta osasta, mutta muuten aiempia seikkailuita ei muistella. Tämä ei tosin ole mikään ongelma, vaan pitkään elokuva vaikuttaa olevan selvästi parempi kuin muutama edeltäjänsä. Leffan alkupäässä tuodaan hienosti esille ennakkoluulot ja rasistiset asenteet, jotka tuovat oivaa realismia mukaan todella fiktiiviseen elokuvaan. Sen lisäksi, että Kirk ja muutama muu pitävät kaikkia klingoneita pahoina murhaajina, jotkut klingonit miettivät samoin Liittoon kuuluvista. Liiton ja klingonien välit ovat myös oivallisesti esillä. Elokuvan ensimmäisen puoliskon läpi kulkee hyvä jännite, kun kaksi toisiaan vihaavaa porukkaa yrittävät pakottaa itsensä toveruuteen. Leffaa katsoo hyvinkin kiinnostuneena ja filmi vaikuttaisi kuuluvan vanhojen Star Trek -elokuvien parhaimmistoon.

Noh, kyllä Tuntematon maa sarjan parhaimmistoon loppujen lopuksi pääsee, mutta ensimmäisen puoliskon jälkeen mainio taso heikkenee. Elokuvassa käydään vankilaplaneetalla, josta puhutaan äärimmäisen karuna paikkana, mutta sen karuutta ei harmillisesti tuoda kunnolla esille, jolloin se jää erittäin vaisuksi. Viimeiset kolme varttia ovat valitettavasti hieman pitkäveteiset, eikä elokuvasta löydy enää jännitettä, vaikka välillä onkin ihan mielenkiintoista, kun U.S.S. Enterprisen miehistö yrittää selvittää salamurhaajan todellista henkilöllisyyttä. Loppuhuipennuksesta ei ole saatu kovin kiinnostavaa ja vaikka joillekin voi olla haikeaa, että tämä on viimeinen kerta, kun miehistö nähdään yhdessä, ovat pari viimeistä kohtausta jokseenkin innottomia, aivan kuin näyttelijät eivät malttaisi odottaa pääsevänsä eläkkeelle ikonisista hahmoistaan. Pari kelpo vitsiä on päässyt mukaan ja rasismi on erikoinen mutta oiva teema scifiseikkailulle, minkä lisäksi lyhyet toimintapätkät ovat ihan kivat. Harmillisesti lopputulos jää edellisten elokuvien tavoin vain "ihan kivaksi", eivätkä vanhat Star Trekit vieläkään nouse sen tason yli.

Elokuvan on ohjannut Nicholas Meyer, joka ohjasi myös Star Trek II: Khanin vihan. Hän toimi myös toisena käsikirjoittajana Denny Martin Flinnin kanssa. Kaksikko sai joitain erittäin hyviä ajatuksia mukaan, mutta kokonaisuutta olisi pitänyt miettiä kauemmin. Filmi on kuitenkin hyvin kuvattu ja leikkaus on myös onnistunutta. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäitä, mutta maskeeraukset ovat hieman kehnosti toteutetut. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen oivat, mutta jotkut jutut, kuten leijuvat veripisarat näyttävät todella digitaalisilta. Äänimaailma on oikein hyvä, mutta Cliff Eidelmanin säveltämät musiikit eivät pääse kovin hyvin esille ja ovat todella unohdettavat.

Yhteenveto: Star Trek VI: Tuntematon maa ensimmäinen puolisko on oikein mainio, mutta toinen muuttuu harmillisen pitkäveteiseksi. Aluksi elokuvasta löytyy oivaa jännitettä, kun kaksi toisiaan vihaavaa joukkoa yrittävät olla ystäviä, mutta loppupäässä jännite katoaa kokonaan, vaikka välillä nouseekin esille uhka suuremmasta sodasta Liiton ja klingonien välillä. Rasistiset teemat on kiinnostavasti yhdistetty perinteisempään scifiseikkailuun. Taso heikkenee, kun päädytään vankilaplaneetalle, joka tuntuu paljon laimeammalta kuin millaisena sitä aluksi mainostetaan. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan ihan hyvin ja visuaalinen puoli elokuvassa on aika tyylikäs. Tarinan olisi vain voinut miettiä paremmin loppuun saakka ja huipennukseen olisi pitänyt saada kiinnostavuutta. Lopputuloksena on ihan kelpo leffa ja suosittelen Star Trek VI: Tuntematon maa, jos leffasarjan aiemmat osat ovat uponneet. Mitään kovin ihmeellistä on turha odottaa, mutta filmi kuuluu silti vanhojen Star Trekien parhaimmistoon. Seuraavana on sitten tiedossa "Star Trek: The Next Generation" -sarjaan (1987-1994) perustuva Star Trek: Sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994). Siihen asti, eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek VI: The Undiscovered Country, 1991, Paramount Pictures

Arvostelu: Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989)

STAR TREK V: VIIMEISELLÄ RAJALLA

STAR TREK V: THE FINAL FRONTIER

Ohjaus: William Shatner
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, Laurence Luckinbill, James Doohan, Walter Koenig, Nichelle Nichols, George Takei, Todd Bryant, Charles Cooper, David Warner ja Cynthia Gouw
Genre: scifi
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Olen aina ollut enemmän innoissani Star Warsista (1977-) kuin Star Trekistä (1966-). Olin lapsena nähnyt pätkiä vanhoista Star Trek -sarjoista, enkä erityisemmin pitänyt näkemästäni, joten kiinnostukseni Star Trek -elokuvia (1979-) kohtaan ei ollut suuri. En siis lähtenyt katsomaan, kun elokuvasarja aloitettiin uudestaan vuonna 2009 elokuvalla Star Trek. Näin elokuvan vasta vuokralta, jolloin innostuin jutusta ja kävinkin katsomassa sen kaksi jatko-osaa, Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) elokuvateatterissa. Kuitenkaan mielenkiintoni vanhoja elokuvia kohtaan ei erityisemmin kasvanut. Vuosien kuluessa tiesin kuitenkin, että ne pitäisi jossain kohtaa nähdä. Loppuvuodesta 2016 katsoinkin vihdoin sarjan ensimmäisen leffan, Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979), enkä pitänyt siitä. Kiinnostukseni väheni, mutta katsoin silti Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), joka olikin ihan hyvä. Kesti kuitenkin aikaa, ennen kuin jatkoin leffasarjan katselua, kunnes lopulta katsoin lyhyen ajan sisällä Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) ja Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986), joista jälkimmäinen oli lähinnä naurettava teos. Päädyinkin katsomaan sarjan viidennen osan, Star Trek V: Viimeisellä rajalla kolme päivää neljännen osan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek: Avaruusmatka, Star Trek II: Khanin viha, Star Trek III: Spockin paluu ja Star Trek IV: Kotiinpaluu!

Kirkin ja hänen miehistönsä lomasuunnitelmat keskeytyvät, kun kaukaisella Nimbus III -planeetalla vulkanuslainen Sybok ottaa kolmen eri lajin edustajat panttivangeiksi. U.S.S. Enterprisen täytyy lähteä matkalle selvittämään tilannetta.

William Shatnerin näyttelemä James Kirk on jälleen kapteeni ja tuntuukin pitävän enemmän siitä arvonimestä. Shatnerin roolisuoritus paranee jälleen ja tässä elokuvassa hän onkin hyvä. Kirk pääsee hieman huvittelemaan elokuvan aikana, mutta tarpeen vaatiessa hän osaa vakavoitua ja hoitaa hommansa kunnialla.
     Leonard Nimoy osoittaa jälleen, miksi hänen esittämänsä Spock on näiden Star Trek -elokuvien parasta antia. Puoliksi vulkanuslainen kun on, Spock ei ymmärrä ihmisten tapoja, vitsailua, sarkasmia, viittauksia jne, joten hän ottaa kaiken tosissaan ja ylianalysoi kaikkea. Spock on koominen, vaikkei itse vitsaile oikeastaan koskaan. Nimoy on erittäin hyvä roolissaan.
     Tuttu U.S.S. Enterprisen miehistö on jälleen mukana ja Nichelle Nicholsin esittämä Uhura pääsee tällä kertaa useampaankin otteeseen esille. Pavel Chekov (Walter Koenig) pääsee esittämään Enterprisen kapteenia yhdessä kohtaa, tohtori "Bones" McCoylla (DeForest Kelley) on hauskoja hetkiä, Scotty (James Doohan) yrittää selvitellä Enterprisen vikoja ja Sulu (George Takei)... noh, hän lähinnä vain on mukana.
     Elokuvan pahis, eli Laurence Luckinbillin näyttelemä Sybok vaikuttaa uhkaavalta tapaukselta, sillä hän kykenee aivopesemään hahmoja, jolloin katsojana alkaa kuvitella, että jossain kohtaa elokuvaa pääsisi näkemään, kuinka Kirk ja Spock joutuisivat taistelemaan vanhoja ystäviään vastaan. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä paremmin alkaa tajuamaan, että mitään sellaista on aika turha odottaa ja loppujen lopuksi Sybok ei ole kovin kummoinen hahmo. Ei tule kovin suurena yllätyksenä, että eräällä toisella leffan vulkanuslaisella on jonkinlainen menneisyys Sybokin kanssa...
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sybokin panttivangit, eli ihminen John Talbot (David Warner), klingon Korrd (Charles Cooper) ja romuluslainen Caithlin Dar (Cynthia Gouw), sekä Kirkiä jahtaava klingonkapteeni Klaa (Todd Bryant).

Star Trek V: Viimeisellä rajalla ei ole erityisen selkeää jatkoa edelliselle osalle, kuten kolme edellistä elokuvaa olivat jatkumoa toisilleen. Klingonkapteeni Klaa tuntuu olevan Kirkille vihainen Star Trek III: Spockin paluun pääpahiksen, klingonkomentaja Krugen (Christopher Lloyd) kuolemasta, minkä lisäksi vasta rakennettu uusi U.S.S. Enterprise ei täysin toimi, eikä Spock vieläkään ole entisellään. Muuten eivät aiemmat tapahtumat vaikuta tähän elokuvaan ja Viimeisellä rajalla aloittaa uuden seikkailun, jolla ei ole mitään tekemistä Genesis-homman kanssa. Elokuva alkaa hieman uhkaavalla kohtauksella, jossa Sybok aloittaa panttivankioperaationsa Nimbus III:lla, mistä siirrytään paljon iloisempiin tunnelmiin. U.S.S. Enterprisen miehistö on lomalla Yosemiten kansallispuistossa, jossa Kirk harrastaa vuorikiipeilyä, Chekov ja Sulu patikoivat, ja Kirk ja McCoy yrittävät opettaa Spockille telttailun tapoja, kuten vaahtokarkkien syömistä ja yhteislauluja nuotion ääressä. Kansallispuisto-osuus näyttääkin siltä, että Star Trek IV: Kotiinpaluun hauskempi tunnelma on pidetty sarjassa mukana ja leffa vaikuttaa ihan kelpo pätkältä, mutta valitettavasti kun Kirk ja muut kuulevat Nimbus III:n tapahtumista ja suuntaavat Enterprisen sinne, alkaa elokuvan tunnelma muuttua.

Aluksi kun päähenkilöt yrittävät miettiä, kuinka he voisivat yllättää Sybokin, juttu toimii, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä tylsemmäksi se muuttuu. Star Trek: Avaruusmatkan turhauttavaa pitkästymistä se ei sentään aiheuta ja mukana on mielenkiintoisia pätkiä, mutta kokonaisuus ei erityisemmin innosta. Varsinkin kun Sybok alkaa selittämään, mistä hänen suunnitelmassaan on oikeasti kyse, katsojana tajuaa, ettei leffa nyt olekaan ihan sitä, millaiseksi sitä on luullut. Älkää ymmärtäkö väärin: yllätykset ovat hieno asia elokuvissa... kunhan ne on toteutettu oikein. Leffaan on tungettu uskonnollista teemaa mukaan, joka ei tunnu istuvan Star Trekiin ollenkaan. Elokuva ei täysin osaa hyödyntää alkupäässä esiteltyjä toimivia asioita, jolloin ne muuttuvat turhiksi loppupäässä. Elokuvan loppuhuipennus on todella mitäänsanomaton ja jättää katsojan kylmäksi. Kun ihan lopussa nähdään jälleen telttailua, katsojana alkaa toivomaan, että koko elokuva olisi kertonut siitä, kun Enterprisen miehistö kohtaa lomallaan joitain avaruusmörköjä, joita vastaan pitää hieman taistella. Ei elokuva huono ole, mutta on siinä paljon parannettavaa, eikä se pääse edellisten "ihan hyvä" -tasolle. Mukana on muutamia huvittavia juttuja ja kiinnostavia kohtia, mutta ne eivät tällä kertaa pelasta lopputulosta, joka on heikko. Elokuvasta puuttuu myös todella oleellinen asia osa Star Trekiä, eli seikkailuhenki. Monet sarjan fanitkaan eivät tästä teoksesta pidä ja ilmestyessään leffan tuottaja sanoi tämän lähes aiheuttaneen sarjan kuoleman.

Elokuvasarjan ohjaus on vaihtunut, mutta vieläkään ei puikoissa ole kukaan oikea ohjaaja, vaan jälleen toinen pääosan esittäjä, nimittäin Kirkiä näyttelevä William Shatner. Katsojana toivoisi, että Spockin näyttelijä Nimoy olisi pysynyt ohjaajana, sillä hän tuntui osaavan homman paremmin. Tämä on ensimmäinen elokuva, jonka Shatner on ohjannut ja sen myös välillä huomaa. Leffan tarinakin on Shatnerilta lähtöisin, joten häntä voi syyttää sen heikkouksista. Hänen alkuperäinen ideansa sisälsi vielä enemmän uskonnollisuutta, joten on hienoa, että hänet pistettiin edes hieman vähentämään teeman roolia leffassa. Lopullisesta käsikirjoituksesta vastasi David Loughery. Elokuvan tuotannossa myös kiirehdittiin, mikä aiheuttaa yleensä aina ongelmia lopputuloksen kannalta. Star Trek V: Viimeisellä rajalla on kuvattu ihan hyvin, kuten myös leikattu. Puvustukset ja lavasteet ovat mainiosti toteutetut. Visuaaliset tehosteet eivät ole kovin kummoisia. Toisin kuin kolmessa aiemmassa osassa, tässä edes U.S.S. Enterprise ei näytä kovin kummoisesti toteutetulta. Musiikista vastaa Jerry Goldsmith, joka sävelsi musiikit myös Star Trek: Avaruusmatkaan. Elokuvassa kuullaan kyseisen elokuvan mainio teemakappale.

Yhteenveto: Star Trek V: Viimeisellä rajalla on heikko lisäys sarjaan, josta ei löydy tuttua seikkailuhenkeä ja joka lähinnä vain pitkästyttää katsojaa. Sybok vaikuttaa aluksi uhkaavalta pahikselta aivopesukykyjensä vuoksi, muttei loppujen lopuksi olekaan erityisen vakuuttava tapaus. Uskonnollisuus on liian vahva teema, eikä sovi sarjaan. Leffasta löytyy hyviä lähtökohtia, mutta niitä ei viedä onnistuneesti loppuun saakka. Spock on lystikäs tapaus ja Kirk mainio sankari. Spockia näyttelevän Leonard Nimoyn olisi kuulunut pysyä ohjaajana ja Kirkin esittäjän William Shatnerin olisi kuulunut pysyä kameran edessä. Telttailupätkät ovat selvästi elokuvan parasta antia ja elokuva olisi voinut keskittyä enemmän niihin, vaikka ne kuinka hölmöiltä vaikuttivatkin. Leffasta löytyy mainioita juttuja, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta, etenkin kun loppuhuipennus on kehno. Jos pidit aiemmista sarjan osista, niin pitäähän Star Trek V: Viimeisellä rajallakin katsoa, mutta sillä varauksella, ettei se ole kovin kummoinen teos. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek VI: Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) olisi parempi. Sen arvosteluun asti eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.my-sf.com
Star Trek V: The Final Frontier, 1989, Paramount Pictures

Arvostelu: Star Trek IV: Kotiinpaluu (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986)

STAR TREK IV: KOTIINPALUU

STAR TREK IV: THE VOYAGE HOME

Ohjaus: Leonard Nimoy
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, Catherine Hicks, James Doohan, Walter Koenig, George Takei, Nichelle Nichols, Mark Lenard ja Jane Wyatt
Genre: scifi, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Star Trekista (1966-), kun näin J.J. Abramsin ohjaaman, vuoden 2009 Star Trek -elokuvan ja pidin erittäin paljon myös sen kahdesta jatko-osasta. En kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut katsomaan vanhoja Star Trek -elokuvia (1979-2002), sillä olin käsittänyt niiden olevan aika tylsiä. Olin myös nähnyt pätkiä vanhoista Star Trek -sarjoista, eivätkä ne olleet saaneet minua innostumaan. Itse asiassa juuri niiden pätkien takia en halunnut lähteä katsomaan aiemmin mainittua 2009 Star Trekia leffateatteriin, kun se ilmestyi. Vuosien kuluessa tiesin kuitenkin, että minun täytyy jossain kohtaa katsoa vanhatkin Star Trek -leffat edes kerran elämässäni. Samallahan niistä kannatti myös kirjoittaa. Star Trek: Avaruusmatka (Star Trek: The Motion Picture - 1979) oli oikeasti todella tylsä, mutta ilokseni sen kaksi jatko-osaa, Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) ja Star Trek III: Spockin paluu (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) olivat ihan kelpo pätkiä. Sarjan katselu ei tuntunutkaan enää haasteelta, vaan hyvältä tavalta viettää aikaa ja katsoinkin neljännen osan, Star Trek IV: Kotiinpaluun pari päivää kolmannen jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek: Avaruusmatka, Star Trek II: Khanin viha ja Star Trek III: Spockin paluu!

Amiraali Kirk ja hänen miehistönsä matkaa takaisin Maahan, vain huomatakseen, että sitä piinaa mystinen luotain, joka viestittää outoa signaalia. Spock huomaa, että signaali on ryhävalaan laulua, joka on heidän ajassaan kuollut sukupuuttoon. Ainoaksi ratkaisuksi koetaan palata ajassa taaksepäin 1980-luvulle, hakea valas ja viedä se tulevaisuuteen kommunikoimaan luotaimen kanssa.

Amiraali Kirkiä esittävä William Shatner ei vieläkään ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta sopii kyllä rooliin. Hahmossa on hieman enemmän vitsikkyyttä, mutta hänestä löytyy kuitenkin sama päättäväinen johtaja, millaisena hänet on totuttu näkemään. Kirk välittää miehistöstään erittäin paljon ja hän tuntuu todella huojentuneelta, kun Spock on saatu takaisin.
     Leonard Nimoyn esittämä vulkanuslainen Spock heräsi tosiaan edellisessä elokuvassa henkiin ja nyt hän on alkanut opettelemaan vanhaa elämäänsä muiden puheiden ja tekstien perusteella. Hahmon ajattelutapa pohjautuu jälleen lähinnä loogisuuteen, eikä hän esitä erityisemmin tunteita. Spock on usein huvittava, sillä hän ei ole kovin inhimmillinen, eikä usein ymmärrä ihmisten tapoja. Nimoy suoriutuu osastaan mainiosti.
     Kirkin tuttu miehistö on tietysti mukana ja heillä on enemmän tekemistä kuin aiemmin... paitsi poloisella Sululla (George Takei), joka jää taka-alalle. Aiemmin pahasti muiden varjoon jäänyt Uhura (Nichelle Nichols) pääsee hieman enemmän näyttämään kielitaitojaan ja pääsee yhteen tehtäväänkin mukaan. Venäläistaustaisella Chekovilla (Walter Koenig) tulee ongelmia 1980-luvulla, sillä silloin hänet nähdään neuvostoliittolaisena vakoojana. Scotty (James Doohan) ja tohtori McCoy (DeForest Kelley) pääsevät hauskuuttamaan muutamassa kohtaa.
     Menneisyydessä Kirk ja Spock tapaavat valastutkija Gillianin (Catherine Hicks), johon Kirk iskee silmänsä. He eivät kuitenkaan voi kertoa Gillianille mistä tulevat, jolloin nainen lähinnä luulee heidän olevan erittäin outoja tapauksia. Kaksikko kuitenkin tarvitsee Gillianin apua, sillä hän työskentelee vesipuistossa, jonka vetonauloina on juuri sopivasti kaksi ryhävalasta. Hicks on ihan hyvä roolissaan ja tuo kiinnostavan lisäyksen leffasarjaan, ollessaan ensimmäinen hahmo, joka ei tiedä tulevaisuusjutuista mitään.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. kahdessa edellisessä leffassa esiintynyt luutnantti Saavik (Robin Curtis), joka on tässä erittäin pienessä roolissa, sekä Spockin vanhemmat Sarek (Mark Lenard) ja Amanda (Jane Wyatt).

Elokuvan tapahtumat jatkuvat suoraan siitä, mihin Star Trek III: Spockin paluu päättyi. Spock on saatu takaisin, mutta hän on lähes täysin pihalla siitä, millainen hänen aiempi elämänsä oli. Samaan aikaan Maassa klingonlähettiläs (John Schuck) yrittää saada Liittoa tuomitsemaan Kirkin rikoksista koskien Genesis-laitetta ja muutamien klingonien murhaa. Hänellä on jopa mukana pätkä suoraan Spockin paluusta otettuna, jossa näytetään klingonien kuolema Enterprisen räjähtäessä. Pistää hieman miettimään, mistä hän on saanut kopion kyseisestä elokuvasta... Joka tapauksessa maapallon viereen ilmestyy luotain, joka alkaa lähettää voimakasta signaalia, mikä aiheuttaa vakavia häiriöitä Maassa. Siinä kohtaa, kun aletaan puhua siitä, että luotain kommunikoi ryhävalaiden laululla, katsojana alkaa miettiä, että nyt ei kaikki tunnu ihan oikealta. Ja siinä kohtaa, kun hahmot päättävät tehdä aikamatkan menneisyyteen, hakeakseen valaita tulevaisuuteen, jotta päivä pelastuisi, katsojana vajoaa tuoliinsa, eikä voi muuta kuin tuijottaa suurin silmin ruutua ja miettiä, että ei kai tämä ole todellista? Star Trek IV: Kotiinpaluun juonihan on aivan tajuttoman typerä! Ensinnäkin ottaen huomioon, että hahmot eivät itse osaa tulkita ryhävalaiden puhetta, miten ihmeessä he voisivat tietää, mitä luotain haluaa ryhävalaista, kun he tuovat niitä tulevaisuuteen? Entä jos luotain juonisikin valaiden kanssa tuhoavansa kaiken? Ei sellaista voi tietää. Näistä ajatuksista siirrytäänkin siihen, kun myötähäpeän kasvaessa katsoo, kuinka tulevaisuuden avaruustutkijat ihmettelevät 1980-lukua, sen muotia ja tapoja.

Ihme ja kumma, homma toimii! Ainakin suurimmaksi osaksi. Vaikka elokuva onkin erittäin koominen, eikä välillä tiedä, onko sen tarkoitus olla komedia, vai onko se vain tahattoman hölmö - itse päädyin siihen lopputulokseen, että leffan tarkoituksena oli olla paljon kevyempi teos kuin edeltäjänsä - onnistuu se viihdyttämään lähes koko kestonsa läpi. Välillä tosin on hämmentävää, että elokuva tuntuu todella koomiselta, kun hahmot tekevät kaiken haudanvakavasti. Hetken myös kestää totutella siihen, että Kirk ja Spock kulkevat paikasta A paikkaan B ratikalla tai bussilla, mutta lopulta se alkaa toimia. Elokuvaa on hyvin vaikeaa ottaa tosissaan, mutta on oikeastaan aika mielenkiintoista nähdä, miten tulevaisuuden hahmot kokevat kasarin. Joidenkin fanien mielestä elokuva voi olla pyhäinhäväistys ja rikos ihmiskuntaa kohtaan, mutta omasta mielestäni se on tarpeellinen väliosa muiden tarinoiden yhteydessä. Siinä on selvästi paljon enemmän huumoria kuin edeltäjissä, mitä ne olisivat tarvinneet. Nyt tosin huumoria on jopa liikaa. Seikkailutunnelmaa ei ole yhtä paljoa mukana, mikä on harmi, sillä mielestäni se kuuluu Star Trekiin. Kokonaisuutena Star Trek IV: Kotiinpaluu on aikamoinen sekasikiö, joka tuntuu yhtä paljon kuuluvan sarjaan kuin se ei tunnu kuuluvan. Sitä katsoessa miettii kerran jos toisenkin ja vieläpä kolmannen ja neljännenkin, että oliko tämä epätoivossa tehty teos, vai miten ihmeessä tähän on päädytty? Innoittiko edellisvuonna ilmestynyt Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985) tekijöitä keksimään kiireessä jonkinlaisen aikamatkustustarinan? Lopputulos on joka tapauksessa erikoinen.

Elokuvan ohjaajana toimii edellisen osan tapaan Spockia näyttelevä Leonard Nimoy. Kotiinpaluun tarina syntyi hänen ja tuottaja Harve Bennettin ideasta, joten jos tarinasta ei pidä, niin voi syyttää itse herra Spockia. Elokuvan alkuperäinen, Bennettin kirjoittama käsikirjoitus ei kelvannut tuotantoyhtiölle, joten Star Trek II: Khanin vihan ohjaajakäsikirjoittaja Nicholas Meyer palkattiin kirjoittamaan uusi versio. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen alkuperäinen versio oli, jos se ei kerran kelvannut yhtiölle, mutta tämä kelpasi. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Visuaalisia tehosteita ei ole käytetty samalla lailla, sillä suurin osa elokuvasta tapahtuu 1980-luvun San Franciscossa, eikä avaruudessa edellisten osien tapaan. Vihreän taustakankaan käyttö on kuitenkin selkeää, eikä miehistön lentämä klingonalus ole kovin kummoisesti toteutettu verrattuna edellisessä leffassa nähtyyn U.S.S. Enterpriseen. Lavasteet ja puvustukset ovat tyylikkäästi toteutetut. Elokuva on myös selvästi paremmin valaistu kuin aiemmat osat, eikä se ole yhtä häiritsevän synkkä. Musiikista vastaa Leonard Rosenman, mutta hänen työnsä ei pääse erityisemmin esille tai jää mieleen.

Yhteenveto: Star Trek IV: Kotiinpaluun juoni on aivan typerä ja elokuva voisikin helposti olla todella suuri pohjanoteeraus. Näin ei kuitenkaan käy, vaan typeryys tuo oman lisänsä elokuvaan ja siinä on paljon rennompi tunnelma kuin edellisissä osissa. Välillä komiikka ei tunnu toimivan, kun hahmot tekevät kaiken todella vakavasti, mutta onneksi näin ei ole koko aikaa. On mielenkiintoista nähdä, kuinka tulevaisuuden tyypit ihmettelevät 1980-lukua, joka oli tätä leffaa tehdessä nykyaikaa. Valitettavasti leffasta puuttuu tarvittava seikkailuhenki. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan ja miehistön hahmoilla on enemmän tekemistä kuin edellisissä osissa. Visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat, mutta niitä ei ole käytetty erityisen paljon, sillä elokuva tapahtuu lähinnä oikeassa maailmassa. Elokuvaa katsoessa ei oikein osaa täysin sanoa, onko Star Trek IV: Kotiinpaluu nerokas vai kuraa. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se on tähän mennessä sarjan viihdyttävin osa ja siitä löytyy kaivattua kepeää tunnelmaa, jolloin se pääsee samalle "ihan kiva" -tasolle, josta sen kaksi edeltäjää nauttivat. Jos pidit aiemmista Star Trek -elokuvista, niin ei ole todellakaan varmaa, pidätkö tästä. Kotiinpaluu on hyvin erilainen elokuva ja jotkut voivat olla innoissaan siitä, kun taas jotkut voivat pitää sitä roskana. Kannattaakin siis katsoa se itse ja tehdä oma mielipide, sillä on todella vaikea sanoa, pitäisikö sarjan tosifani tästä vai ei. Kaiken hölmöyden keskellä kaikkein hölmöintä on, että alun neuvoston kokouksessa hahmot oikeasti katsovat kohtausta Star Trek III: Spockin paluusta, eivätkä leffan tekijät kuvanneet uutta versiota tästä, joka olisi paljon uskottavampi kameranauha näytettäväksi. Toisaalta, kuka sen olisi edes kuvannut, sillä ei kohtauksessa ollut muita paikalla... Seuraavana sitten tiedossa Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) - saa nähdä, millainen se tulee olemaan. Siihen asti eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.loftcinema.org
Star Trek IV: The Voyage Home, 1986, Paramount Pictures, Industrial Light & Magic

Arvostelu: Star Trek III: Spockin paluu (Star Trek III: The Search for Spock - 1984)

STAR TREK III: SPOCKIN PALUU

STAR TREK III: THE SEARCH FOR SPOCK

Ohjaus: Leonard Nimoy
Pääosissa: William Shatner, Robin Curtis, Merritt Butrick, Christopher Lloyd, DeForest Kelley, James Doohan, George Takei, Walter Koenig, Nichelle Nichols ja Mark Lenard
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

En ollut kovin kiinnostunut Star Trekista (1966-), ennen kuin näin J.J. Abramsin ohjaaman, vuoden 2009 Star Trek -elokuvan. Innostuin siitä, mutten silti kokenut kovin suurta mielenkiintoa vanhoja Star Trek -elokuvia ja sarjoja kohtaan. Tiesin kuitenkin, että minun täytyy nähdä edes vanhat elokuvat, jotta voin paremmalla omallatunnolla nauttia leffasarjan uusista teoksista. Katsoin loppuvuodesta 2016 vihdoin sarjan ensimmäisen elokuvan, Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979), mutta se oli mielestäni huono ja minua alkoi karmia, mitä muut osat toisivat tullessaan... Onneksi kuitenkin leffan jatko-osa, Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) olikin kelpo scifiteos ja olin hieman huojentunut. En kuitenkaan ollut enää yhtä kiinnostunut vanhoista sarjan osista, joten katsoinkin kolmannen elokuvan, Star Trek III: The Search for Spock, eli suomalaisittain aika paljastavasti Spockin paluun vasta lähes neljä kuukautta myöhemmin. Toivoin, että elokuva olisi lähempänä Khanin vihan tasoa, mutta odotukseni eivät kuitenkaan olleet korkealla...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek: Avaruusmatka ja Star Trek II: Khanin viha!

Kirkin ja muun U.S.S. Enterprisen miehistön täytyy hakea Spockin ruumis keinotekoiselta Genesis-planeetalta, jotta hänen tärkeät muistonsa saataisiin talteen. Valitettavasti myös vihamielinen klingon-ryhmä on matkalla kohti Genesistä, saadakseen käsiinsä laitteen, jolla samanlaisia planeettoja voi tehdä.

William Shatner ei vieläkään vakuuta näyttelijäntaidoillaan amiraali Kirkinä, mutta tuo paremmin tunnetta mukaan rooliinsa kuin aiemmin. Kirkiä painaa suru ja suuttumus koskien hyvän ystävänsä Spockin kuolemaa. Tämän lisäksi U.S.S. Enterprise koetaan hyödyttömäksi Tähtilaivastolle ja siitä aiotaan luopua, mikä ei tietenkään käy, sillä sehän on kuin koti Kirkille. Kun hän saa tietää, että elottomaksi luullulla Genesis-planeetalla on löydetty elävänmuoto, hänelle syntyy toivo siitä, että Spock olisikin yhä elossa.
     Kirkin tuttu miehistö on tietenkin mukana, eli tohtori McCoy (DeForest Kelley), komentaja Scotty (James Doohan), Chekov (Walter Koenig), Sulu (George Takei) ja Uhura (Nichelle Nichols). Uhuran rooli jää jälleen pieneksi, mutta tällä kertaa muutkaan miehistön jäsenistä eivät oikeastaan pääse tekemään paljoa, paitsi tohtori McCoy, jonka mieleen Spock ehti sulautua ennen kuolemaansa.
     Genesiksen elämänmuotoa menevät tutkimaan myös edellisestä osasta tutut luutnantti Saavik, jonka näyttelijä on vaihtunut Kirstie Alleysta Robin Curtisiin ja Kirkin poika, tohtori David Marcus. Kaksikon tutkimusoperaatiota on mielenkiintoista seurata ja näyttelijät suoriutuvat toimivasti rooleistaan - etenkin Robin Curtis.
     Klingon-ryhmää johtaa Christopher Lloydin näyttelemä komentaja Kruge, joka uskoo, että Genesis-laite sijaitsee itse planeetalla. Lloyd on mainio näyttelijä ja selvästi elokuvan paras, mutta kun on lapsesta asti nähnyt hänet pöhkönä Paluu tulevaisuuteen -leffojen (Back to the Future - 1985-1990) keksijä Emmett Brownina, on häntä vaikea ottaa tosissaan hurjana klingonkomentajana. Kuitenkin hän suoriutuu osastaan hyvin ja on hienoa nähdä klingonit vihdoin pahiksina.
     Elokuvassa nähdään myös Mark Lenard Spockin isänä, Sarekina, joka haluaa Kirkin hakevan poikansa ruumiin takaisin kotiplaneetalleen Vulkanukselle.

Star Trek III: Spockin paluu alkaa kertauksella Star Trek II: Khanin vihan lopusta, jossa Spock kuolee ja hänelle pidetään muistotilaisuus. Elokuva on muutenkin aika lailla suoraa jatkoa edelliselle osalle, sillä Genesis-laite on tässäkin tärkeässä roolissa. Leffa lähtee aika nopeasti käyntiin, mistä pidin kovasti. Vaikka kestää, että edellisessä osassa vaurioitunut Enterprise ampaisee poimuajolla kohti Genesistä, katsojat pääsevät seuraamaan alusta alkaen, kuinka luutnantti Saavik ja tohtori Marcus saapuvat planeetalle etsimään löydettyä elämänmuotoa, ja klingonit saapuvat heidän peräänsä. Spockin paluu tuntuu yksinkertaisemmalta seikkailuelokuvalta kuin aiemmat osat ja mielestäni se toimiikin tähän mennessä parhaiten. Siinä on ihan menevä tunnelma lähes koko elokuvan läpi, jolloin sitä seuraa paremmalla mielenkiinnolla.

Kuitenkin elokuva jää vain tasolle "ihan hyvä", sillä siitä tuntuu puuttuvan vielä paljon. Vaikka tunnelma pääasiassa toimiikin, on elokuva monessa kohtaa tylsän eloton. Siitä löytyy välillä tunteita, mutta leffa ei pysty koskettamaan katsojaa kovin hyvin. Spockin paluu on myös erittäin vakava elokuva. Parissa kohtaa saattaa hieman hymähtää, mutta muuten ei katsojana pääse naurahtamaan kunnolla. En sano, että leffan kuuluisi olla komedia, mutta voisi siinä olla mukana edes pari hassua vitsiä ilahduttamassa tunnelmaa. Leffan aikana ei katsojana pääse myöskään erityisemmin iloitsemaan kertaakaan, mikä oli sääli. Jännittääkään ei oikeastaan saa. Lopussa hieman yritetään koskettaa katsojaa, mutta se ei täysin toimi (paitsi ehkä siinä tapauksessa, jos on henkeen ja vereen alkuperäisen sarjan megafani). Mukana on muutama toimintakohtaus, jotka ovat viihdyttäviä, mutteivät ihmeellisiä. Ja vaikka onkin hienoa nähdä pahiksina viimein klingoneita, eivät he ole samalla lailla uhkaavan oloisia kuin edellisen elokuvan Khan. On harmi, että mielenkiintoinen seikkailukertomus ei ole saanut arvoistaan toteutusta, sillä pienillä muutoksilla elokuva olisi oikeasti mainio.

Ottaen huomioon, että Spock kuoli edellisessä osassa, ei häntä erityisemmin tässä nähdä (vaikka suomenkielinen nimi paljastaakin, mitä tulee tapahtumaan), mutta koska hänen näyttelijänsä Leonard Nimoy on niin tärkeä osa sarjaa, piti hänelle jotain tekemistä keksiä. Tässä elokuvassa Nimoy toimiikin ohjaajana ja hoitaa hommansa ihan kelvollisesti. Käsikirjoittajana toimii edellisen osan tarinan keksinyt Harve Bennett, joka on kynäillyt toimivan avaruuskertomuksen. Elokuva on kuvattu hyvin ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Valaisu on paremmin toteutettu kuin edellisissä osissa, eikä kuva ole kaiken aikaa ärsyttävän pimeä. Visuaaliset tehosteet ovat välillä hyviä ja välillä taas aikansa eläneitä. U.S.S. Enterprise näyttää tyylikkäältä liitäessään avaruudessa, mutta klingonien alus taas näyttää kehnommin tehdyltä. Myös vihreän taustakankaan käytön huomaa useasti. Komentaja Krugen nukkena toteutettu avaruuskoira on ihan hyvin toteutettu. Lavasteet ovat tyylikkäitä ja puvustus toimii. Klingonien maskeeraus on hienosti tehty. Musiikin on säveltänyt James Horner, jonka sävellykset toimivat elokuvassa, mutteivät jää mieleen. Leffassa on useita kohtia, joissa ei ole ollenkaan musiikkia mukana.

Yhteenveto: Star Trek III: Spockin paluu on ihan toimiva scifiseikkailuelokuva, joka viihdyttää tarpeeksi alusta loppuun, vaikka siitä löytyy vikojakin. Tunnelma on ihan hyvä, mutta siihen olisi voinut lisätä hieman huumoria mukaan. Iloisuuttakin olisi voinut lisätä, sillä näin elokuva on paikoitellen ankea. Siitä myös puuttuu oikeanlaista jännitystä. William Shatner parantaa jälleen suoritustaan Kirkina. Muut Enterprisen miehistön jäsenet eivät oikeastaan pääse esille. Christopher Lloyd on hyvä näyttelijä, mutta häntä on vaikea ottaa tosissaan uhkaavana klingonpahiksena. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä, vaikka jotkut efektit toimivatkin. Valaisua on taas saatu hieman parannettua. Lavasteet ja maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut. Jos pidit edellisistä Star Trek -elokuvista tai alkuperäisestä sarjasta, niin kannattaa tämäkin vilkaista. Kovin ihmeellistä pätkää ei kannata odottaa, mutta on Star Trek III: Spockin paluu ainakin yhden katselukerran arvoinen. Lopuksi nähdään teksti, jossa vihjaillaan, että seikkailu tulee jatkumaan ja niin tapahtuikin vuonna 1986, kun Star Trek IV: Kotiinpaluu (Star Trek IV: The Voyage Home) ilmestyi, jonka arvostelu on ensi viikolla tiedossa. Siihen asti eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.startrektrekie.com
Star Trek III: The Search for Spock, 1984, Paramount Pictures, Cinema Group Ventures

Arvostelu: Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982)

STAR TREK II: KHANIN VIHA

STAR TREK II: THE WRATH OF KHAN

Ohjaus: Nicholas Meyer
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, Ricardo Montalban, Walter Koenig, Bibi Besch, Kirstie Alley, George Takei, James Doohan, Nichelle Nichols ja Paul Winfield
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Star Trekista (1966-) vasta, kun näin J.J. Abramsin ohjaaman Star Trek -elokuvan (2009). Sitä ennen olin pitänyt koko juttua aika laimeana. Pidin paljon myös elokuvista Star Trek Into Darkness (2013) ja Star Trek Beyond (2016), mutten ollut kovin kiinnostunut vanhoista elokuvista, sillä olin ymmärtänyt niiden olevan todella hidastempoisia. Silti halusin nähdä ne, koska koen, että se on pakollista, jos fanittaa uusia elokuvia. Katsoin ensimmäisen Star Trek -elokuvan, Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) ja se oli mielestäni jopa puuduttavan hidastempoinen ja tylsä. Hieman pelotti, millaisia sen jatko-osat olisivat. Olin kuullut paljon hyvää elokuvasarjan toisesta osasta, Star Trek II: Khanin vihasta - joten minulla oli odotukset hieman korkeammalla kuin ensimmäistä osaa katsoessa, mutten silti odottanut kovinkaan laadukasta elokuvaa. Tuntui siltä, että minulle riittäisi ihan vain se, jos kyseessä olisi parempi elokuva kuin Star Trek: Avaruusmatka.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Star Trek: Avaruusmatka!

U.S.S. Reliant miehistöineen on tutkimassa Ceti Alfa 6 -planeettaa uutta Genesis-koetta varten. Planeetalla he törmäävät Liiton vanhaan viholliseen, Khaniin, joka vannoo kostavansa amiraali Kirkille.

Amiraali Kirkina nähdään jälleen William Shatner, jonka näyttelijätyö on parantunut huomattavasti ensimmäisestä elokuvasta. Silti mukana on hieman tönkköisyyttä, sekä ylinäyttelemistä, mutta pääasiassa Shatner on toimiva roolissaan ja hänestä löytyy roolin vaatimaa arvokkuutta. Kirk pysyy edelleen vakavana, mutta on hieman filosofisempi kuin aiemmin.
     Leonard Nimoy on yhtä totinen ja looginen vulkanuslaisena Spockina kuin ennenkin. Suippokorva-Spockilla ei paljoa ole tekemistä, mutta hänellä on onneksi tärkeä kohtaus, jolloin hän ei jää täysin taka-alalle.
     Tuttu miehistö on tietysti mukana. Perämies Chekovilla (Walter Koenig) on enemmän tekemistä kuin aiemmin. Hahmon venäläisaksentti on edelleen yhtä hölmö. Tohtori "Bones" McCoy (DeForest Kelley) pysyy jokseenkin humoristisena, mutta silti vakavana. Scotty (James Doohan), Sulu (George Takei) ja Uhura (Nichelle Nichols) eivät oikeastaan tee mitään. Lisäyksenä miehistössä on vulkanuslainen nainen Saavik, jota näyttelee Kirstie Alley.
     Pahiksena elokuvassa tosiaan nähdään Khan, jota esittää Ricardo Montalban. Elokuvan nimen mukaista vihaa ja raivoa ei hahmosta oikein näy, sillä Khan on tavallaan aika rento heppu. Uhkaavuutta hahmosta löytyy kyllä ja Montalban vetää roolinsa onnistuneesti. Ei ihme, että kyseessä on yksi suosituimmista pahiksista Star Trekissa.
     Uusina hahmoina elokuvassa nähdään mm. tohtori Carol Marcus, jota esittää Bibi Besch ja U.S.S. Reliantin kapteeni Terrell, jota näyttelee Paul Winfield.

U.S.S. Reliantin miehistö etsii elotonta planeettaa kokeillakseen uutta Genesis-koetta, jolla voi luoda elämää. He saapuvat Ceti Alfa 6 -nimiselle planeetalle, mutta se paljastuukin asutetuksi, sillä siellä elävät Khan ja hänen joukkonsa. Khan ottaa U.S.S. Reliantin haltuunsa ja yrittää saada Genesiksen itselleen, jotta voi käyttää sitä aseena kostaakseen amiraali Kirkille, jonka takia hän ja hänen joukkonsa alunperin joutuivat Ceti Alfa 6:lle. Kun Kirk saa tietää asiasta, hän ja U.S.S. Enterprisen miehistö lähtevät kohtaamaan Khanin. Kyseessä on selkeästi parempi elokuva kuin Star Trek: Avaruusmatka.

Star Trek II: Khanin vihassa on mukana tunteita, joita ei edellisestä elokuvasta löytynyt lähes ollenkaan. Siinä on jännitystä, joka syntyy lähinnä uhkaavasta pahiksesta. Hidastempoisuutta on mukana, mutta se ei tee elokuvasta puuduttavaa, vaikka leffasta löytyykin muutamia tylsiä kohtia. Toimintaa on mukana yllättävän paljon ja elokuvassa on seikkailun tunnelmaa. Tällä kertaa tärkeimmistä hahmoista välittää ja katsojaa kiinnostaa nähdä, miten elokuvassa lopulta käy. Itselleni ei ollut ihan sama, mikä lopputulos on, sillä elokuva sai minut tuntemaan jotain. Silti kyseessä ei ole kovin ihmeellinen elokuva ja siitä tuntuu puuttuvan jotain, jotta se olisi tasapainoisesti todella hyvä. Kelpona scifiseikkailuna Star Trek II: Khanin vihan katsoo mielellään ja uskoisin, että katson elokuvan vielä joskus uudestaankin. Loppupuoli antaa jo hieman vinkkiä kolmannesta osasta.

Ohjaajana ei enää toimi The Sound of Music (1965) -ohjaaja Robert Wise, vaan tilalle on tullut Nicholas Meyer, jolla on selkeästi enemmän silmää sille, millainen Star Trek -elokuvan kuuluisi olla. Tätä ennen Meyer on ohjannut vain elokuvan Aikakone eli mitä Jack Viiltäjälle kuuluu tänään (Time After Time - 1979), mutta suoriutuu ohjauksesta mallikkaasti. Ohjaus toimii ja tarina on ihan hyvä, mutta tekninen puoli on aika hakusessa. Enkä tarkoita visuaalisia tehosteita, sillä ne ovat jopa yllättävän mainioita. Jotkut efektit ovat selkeästi heikompia, mutta esimerkiksi kohdat, joissa U.S.S. Enterprise lentelee avaruudessa, ovat tyylikkäästi toteutettuja. Lähinnä tarkoitan huonoa valaisua, jonka takia elokuva on useasti aivan liian pimeä. U.S.S. Enterprisen komentosilta ei pääse oikeuksiinsa, kun siitä ei välillä oikein näe mitään. Kuvaus on sujuvaa, mutta zoomaukset olisi voinut jättää pois. Äänitys on paikoitellen kehnoa, mutta äänitehosteet ovat suurimmaksi osaksi hyviä. Leikkauspöydällä on osattu tiivistää, toisin kuin ensimmäistä elokuvaa tehdessä, jolloin katsoja ei joudu tuijottamaan useita minuutteja, kun jotain tapahtuu todella hitaasti. Musiikista vastaa James Horner, jonka sävellykset eivät jää oikeastaan mitenkään mieleen.

Elokuvasta on olemassa kolme minuuttia pidempi Director's Cut, joka sisältää pidennettyjä, sekä uusia kohtauksia. En oikein ymmärrä, miksi elokuvasta täytyy tehdä erilainen versio vain kolmen minuutin takia. Mikseivät uudet kohtaukset voi olla mukana alkuperäisessä versiossa? Itse näin elokuvasta teatteriversion.

Yhteenveto: Star Trek II: Khanin viha on huima parannus verrattuna ensimmäiseen elokuvaan, mutta jää silti vain tasolle "oivallinen". William Shatnerin suoritus paranee Kirkina, mutta Leonard Nimoyn esittämä Spock jää taka-alalle. Ricardo Montalbanin näyttelemä Khan on mainio pahis. Tehosteet ovat pääosin yllättävän hyviä, vaikka heikompiakin on nähtävissä. Valaistus on toteutettu erittäin huonosti ja elokuva on usein liian pimeä, joka ei sopinut tunnelmaan yhtään. Kuvaus on sujuvaa, vaikka zoomit häiritsevätkin. Ohjaaja Nicholas Meyerilla on selkeästi ollut parempi visio Star Trekista kuin ensimmäisen osan ohjaajalla. Suosittelenkin skippaamaan Star Trek: Avaruusmatkan kokonaan ja katsomaan suoraan tämän. Vanhat Star Trek -fanit varmasti riemastuvat tästä ja vaikkei tässä ole yhtä paljoa toimintaa kuin uusissa elokuvissa, niin suosittelisin myös nuorempia faneja vilkaisemaan Star Trek II: Khanin vihan. Seuraavana onkin tiedossa Star Trek III: Spockin paluu (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) ja toivon, että taso pysyy tällaisena tai paranee. Siihen asti eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theposterboys.com
Star Trek II: The Wrath of Khan, 1982, Paramount Pictures

Arvostelu: Star Trek: Avaruusmatka (Star Trek: The Motion Picture - 1979)

STAR TREK: AVARUUSMATKA

STAR TREK: THE MOTION PICTURE

Ohjaus: Robert Wise
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, Stephen Collins, Persis Khambatta, DeForest Kelley, James Doohan, George Takei, Walter Koenig ja Nichelle Nichols
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia 16 minuuttia / Network TV: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

Jos minun olisi pakko valita, niin pistäisin aina Star Warsin (1977-) ylitse Star Trekin (1966-). Olin joskus lapsena nähnyt pätkiä vanhoista Star Trek -jaksoista, mutta ne eivät saaneet minua innostumaan millään lailla. Vasta, kun näin J.J. Abramsin ohjaaman Star Trek -elokuvan (2009), mielenkiintoni heräsi ja pidinkin erittäin paljon sen jatko-osista Star Trek Into Darkness (2013) ja Star Trek Beyond (2016). Siitä huolimatta en erityisemmin ollut innostunut katsomaan alkuperäistä sarjaa tai vanhoja elokuvia. Tiesin kuitenkin, että jonain päivänä minun kuuluisi katsoa ainakin vanhat Star Trek -elokuvat ja eräänä päivänä tuli vihdoin otettua itseä niskasta kiinni ja katsottua Star Trek: Avaruusmatka. Hieman kyllä pelotti, olisiko kyseessä yhtä puuduttava elokuva kuin sarjan pätkät olivat antaneet ymmärtää.

Kapteeni Kirk lähtee yhdessä uskollisen U.S.S. Enterprisen miehistönsä kanssa tutkimaan mystistä avaruuspilveä, joka voi olla uhka Maalle.

Kapteeni Kirkina nähdään William Shatner. Kirk on aika totinen kaveri, joka tekee nopeita päätöksiä. Hahmo ei tunnu elokuvan perusteella kovin moniulotteiselta hahmolta ja tuntuukin siltä, että elokuvan hahmoja ymmärtääkseen täytyisi katsoa alkuperäinen sarja läpi. Shatnerin suoritus on aika eloton, joten häntä oli aika tylsä katsoa.
     Vielä elottomampi on Leonard Nimoyn näyttelemä Spock, mutta tässä tapauksessa kyse on hahmon tunteettomuudesta. Spock on puoliksi vulkanuslainen ja hänen kansansa pyrkii järkeilyyn ja loogisuuteen, eivätkä tunteisiin, jolloin Spockista on vaikea lukea tunnetiloja. Nimoy on toimiva ikonisessa roolissaan.
     Stephen Collins näyttelee Deckeria, joka toimii U.S.S. Enterprisen kapteenina, ennen kuin Kirk ottaa paikan takaisin itselleen. Deckerilta löytyy jonkinlaista inhimmillisyyttä, jolloin hänestä voi pitää. Collinsin roolisuoritus ei ole kuitenkaan kovin ihmeellinen.
     U.S.S. Enterprisen tuttu miehistö on tietysti mukana. Tähtilaivaa ohjaavat Sulu (George Takei) ja Chekov (Walter Koenig) oudon venäläisaksenttinsa kanssa. Koneiston puolella häärää Scotty (James Doohan) ja Uhurallakin (Nichelle Nichols) on pieni rooli. Myös tohtori "Bones" McCoy (DeForest Kelley) esiintyy elokuvassa. Mukana nähdään myös luutnantti Ilia (Persis Khambatta), joka on hieman hämärä tapaus. Useissa kohdissa näyttelijät vetävät roolinsa yli.

Kirk ottaa kapteenin pestin tähtilaiva U.S.S. Enterprisella Deckerilta. Tähtilaivasto saa tietää oudosta avaruuspilvestä, joka on tuhonnut pienen klingonlaivaston. Avaruuspilveä pidetään uhkana Maalle, jota se lähestyy ja U.S.S. Enterprise lähtee poimuajolla tutkimaan, mistä on kyse. Kyseessä on parin tunnin elokuva, jossa tapahtuu niin vähän asioita ja niin hitaasti, että sen saisi helposti tiivistettyä puoleentoistatuntiin.

Star Trek: Avaruusmatkan alku on vielä ihan kiva, jos ei ota huomioon, että ensimmäiset kolme minuuttia katsoja joutuu tuijottamaan ruudulla tähtiä ja kuuntelemaan musiikkia, minkä jälkeen elokuva vasta lähtee käyntiin... tai no käyntiin ja käyntiin - ensimmäinen kohtaus, jossa klingonit törmäävät pilveen on kyllä ihan jännittävä, kun ei tiedä, mitä tuleman pitää, mutta sen jälkeen ainoat tunteet, mitä elokuva herättää, liittyvät pitkästymiseen. Kaikki asiat esitetään mahdollisimman pitkästi. Alkupuolen kohtauksen, jossa Kirk ja Scott matkustavat sukkulalla Enterpriselle, olisi helposti voinut kertoa paljon lyhyemmin ja nopeammalla rytmityksellä. Kun Enterprisella vihdoin ollaan, elokuvassa puhutaan paljon kaikkea höpöhöpötiedejuttuja ja pyöritään ympyrää aluksessa, jolloin katsojana voi helposti luulla, että ollaan jo itse matkalla. Sitten kuuluukin komento, että nyt vasta lähdetään liikkeelle ja kysyin ääneen: "Onko se v*tun Enterprise yhä siellä v*tun avaruustelakalla?"

Kovin huimasta seikkailusta ei ole kyse, vaikka siinä välillä tapahtuukin jotain. Niitä varten, jotka menettävät mielenkiintonsa ensimmäisen puolen tunnin sisällä, hahmot selittävät tekemisiään todella yksityiskohtaisesti, mikä on piilotettu siihen, että hahmot puhuisivat lokikirjaan. Ne, jotka keskittyvät elokuvaan, voivat miettiä, pitävätkö tekijät katsojia tyhminä? Minusta tyyli oli aika laiska ja aion tästä lähtien käyttää tätä elokuvaa esimerkkinä, kun itseäni vanhemmat sanovat, että nykyelokuvat pitävät katsojiaan tyhminä. Tiedän, että nykyelokuvissa on yleisesti nopeampi rytmitys kuin vanhoissa, mutta tässä rytmitys on jo puuduttavaa. Ymmärrän hitaan temmon, jos siinä on yritetty rakentaa jännitystä tai jos hahmoja syvennetään, mutta mitään sellaista ei tapahdu. Lopussa yritetään saada tunteita välitettyä, mutta siinä kohtaa niillä ei ole enää mitään väliä. Sarjan fanit luultavasti puolustelevat elokuvaa, mutta minun on pakko sanoa, että en voi muuta kuin tylyttää tätä. Minua eivät sinänsä edes häiritse huonot tehosteet - tai no hirveä green screenin käyttö, sillä pienoismallit ovat kyllä ihan tyylikkäitä. Pakko kyllä myöntää, että avaruuspilven tehostetta on vaikeaa katsoa. Kaikista kauhein on kuitenkin poimuajotehoste. Silti tehosteiden laadun ymmärtää, kun tietää, miltä vuodelta elokuva on. Vitsejä elokuvassa ei oikeastaan ole, joten edes huumorilla ei tuoda mitään lisäarvoa. Noh, ainakin olen kuullut, että elokuvan jatko-osa, Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) olisi oikeasti hyvä elokuva...

Elokuvan on ohjannut Robert Wise, joka ei ole aiemmin työskennellyt Star Trekin parissa, mutta on ohjannut ennen tätä mm. ylistetyt elokuvat West Side Story (1961) ja The Sound of Music (1965). Itse en West Side Storysta pitänyt yhtään, joten sen ja tämän jälkeen hieman pelottaa nähdä The Sound of Music, jos se onkin yhtä kauhea elokuva. En sitten tiedä, oliko kovin viisasta Wiselta (heh-heh) lähteä ohjaamaan useiden nörttien rakastamaan sarjaan perustuvaa elokuvaa. Star Trekin luonut Gene Roddenberry toimii elokuvassa tuottajana. Star Trek: Avaruusmatka on yllättävän hyvin kuvattu elokuva, vaikka zoomaukset ovatkin hirveitä. Leikkauspöydällä olisi tiivistystä voitu tehdä paljon. Äänitehosteet ovat taidokkaasti tehtyjä, kuten myös lavasteet, mutta itse äänitys on paikoitellen kehnoa. Elokuvassa nähdään lähinnä vain U.S.S. Enterprisen komentosilta. Musiikista vastaa Jerry Goldsmith ja ihan menevän soundtrackin hän on saanut aikaiseksi.

Elokuvasta on olemassa kolme eri versiota: alkuperäinen teatteriversio, muutaman minuutin pidempi Director's Cut ja lähes kymmenen minuutti pidempi Network TV -versio. Kumpaankin lisäversioon on otettu mukaan lisäkohtauksia ja joitain tehosteita on muuteltu. Itse näin elokuvasta Director's Cutin.

Yhteeveto: Star Trek: Avaruusmatka on yhtä tunteeton kuin Spock. Ainoa tunne, jonka elokuva välittää katsojille, on tylsyys. Kaikki asiat tapahtuvat puuduttavan hitaasti. Jos kyseessä olisi jännityksen luominen, niin ymmärtäisin hitauden, mutta sitä se ei ole. Näyttelijöiden suoritukset eivät ole kovin ihmeellisiä ja he vetävät usein ihan yli. Tehosteet ovat erittäin kehnoja, mutta elokuva onkin tehty 1970-luvulla, joten ne voi antaa helposti anteeksi. Eniten minua ärsyttää, että hahmojen täytyy muutamassa kohtaa selittää ihan kaikki, mitä he ovat tekemässä ja mietin, pitävätkö tekijät katsojiaan idiootteina? Jos on sellainen tapaus kuin minä, eli lähes kaikki elokuvat täytyy nähdä tai jos on innostunut uusista Star Trekeista, niin pitäähän tämä vilkaista. Muuten en lähtisi suosittelemaan tätä muille kuin alkuperäisen sarjan faneille, mutta he ovatkin tämän jo mitä luultavimmin nähneet. No, toivottavasti Star Trek II: Khanin viha olisi parempi elokuva, kuten useat sanovat. Sen arvosteluun asti eläkää pitkään ja menestykää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.allposterforum.com
Star Trek: The Motion Picture, 1979, Paramount Pictures, Century Associates

Arvostelu: Transformers: Dark of the Moon / Kuun pimeä puoli (2011)

TRANSFORMERS: DARK OF THE MOON (2011)

TRANSFORMERS: KUUN PIMEÄ PUOLI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Rosie Huntington-Whiteley, Peter Cullen, Josh Duhamel, John Turturro, Tyrese Gibson, Frances McDormand, Patrick Dempsey, Leonard Nimoy, Alan Tudyk, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Ken Jeong ja John Malkovich
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuosittuun Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers (2007) oli suuri menestys ja pääasiassa pidetty elokuva, vaikka saikin myös kritiikkiä niskaansa. Sen jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) ei ollut erityisen pidetty, mutta tienasi vielä enemmän kuin ensimmäinen osa, joten kolmannen osan teko lähtikin käyntiin nopeasti. Ongelmia syntyi, kun yksi sarjan isoimmista tähdistä, Megan Fox erotettiin projektista, verratessaan ohjaaja Michael Bayta usein Hitleriksi, jolloin uusi naispääosa täytyi löytää. Foxin tilalle kirjoitettiin Victoria's Secret -malli Rosie Huntington-Whiteley, mikä aiheutti kohua. Kuvaukset alkoivat loppukeväästä 2010 ja lopulta Transformers: Dark of the Moon, eli suomalaisittain koomiselta kuulostava Transformers: Kuun pimeä puoli ilmestyi teattereihin kesällä 2011. Se oli suuri hitti ja sai hieman positiivisemmat arviot kuin edeltäjänsä. Kävin katsomassa elokuvan ensi-iltanapäivänä ja muistan kokemuksen hyvin, sillä suuren lopputaistelun alussa vedin karkin väärään kurkkuun. Sain kyllä yskittyä sen sieltä pois, mutta loppuleffan ajan kurkussani oli ikävä tunne. Elokuvasta pidin kyllä todella paljon ja kävinkin katsomassa sen toistamiseen kuukautta myöhemmin. Olen nähnyt leffan jälkikäteen muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017) oli jälleen aika katsoa Dark of the Moon ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers ja Transformers: Revenge of the Fallen!

Sam Witwicky turhautuu, kun hänen aiemmilla sankariteoillaan ei tunnu olevan merkitystä ja hän on jälleen yksi nuori muiden joukossa. Ei aikaakaan, kun Samin täytyy jälleen nousta sankariksi, Decepticonien ottaessa Maan valtaansa. Alkaa suuri sota ihmiskunnan selviämisestä.

Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa Sam Witwickynä ja elokuva tuo hyvin esille hahmon turhautumisen. Sam on kaksi kertaa pelastanut maailman, mutta hän ei silti pääse taistelemaan Decepticoneja vastaan Autobotien rinnalla, vaan joutuu etsimään tavallista työtä. Juoksupojan hommat eivät tietenkään kuulosta entisen sankarin korvaan kovin edustavilta. On hienoa, miten Sam pistetään jälleen mahdollisimman tavalliseksi hepuksi, jotta hänen nousemisensa sarjan sankariksi tuntuisi uudestaan loistokkaalta. Sam on selkeästi vakavampi kuin aiemmin, mutta häneltä löytyy myös vitsikkäitä hetkiä.
     Samin uutena tyttöystävänä, Carlyna nähdään tosiaan Rosie Huntington-Whiteley, jonka roolitusta ei oikein ymmärrä. Hollywood on jo täynnä hyviä naisnäyttelijöitä sekä innokkaita näyttelijänalkuja, joten miksi ihmeessä tekijät päätyivät alusvaatemalliin? Kai tarkoituksena oli löytää mahdollisimman hyvännäköinen nuori nainen, mikä vetäisi lisää mieskatsojia teattereihin. Lähinnä sitä vain ihmettelee, että miten sosiaalisesti kömpelö ja hömelö Sam päätyy jatkuvasti yhteen malleilta näyttävien naikkosten kanssa? Huntington-Whiteley ei ole kovin kummoinen näyttelijä ja useasti leffan aikana kaipaisi Megan Foxia takaisin. On hänellä myös onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin. Carly tuntuu paikoitellen aika turhalta hahmolta.
     Josh Duhamelin esittämä eversti Lennox on hieman edellisiä osia pienemmässä roolissa, eikä hänen teoillaan ole samalla lailla merkitystä tarinalle. On kuitenkin hienoa, että tuttu naama johtaa ihmisiä edelleen ja Duhamel on yhä uskottava armeijan sotilaana. On myös miellyttävää nähdä Lennox ja Sam yhdessä taistelemassa.
     John Turturron näyttelemä ex-agentti Simmons on jälleen muuttunut paljon. Edellisten osien tapahtumien jälkeen hänestä on muodostunut ylimielinen kirjailija, joka yrittää varoittaa ihmisiä muukalaisroboteista. Turturron on kai tarkoitus hauskuuttaa, mutta siinä hän onnistuu vain muutamaan otteeseen. Lähinnä hän ärsyttää kovaäänisyydellään. Walt Disneyn animaatioiden vakioääneksi muodostuva Alan Tudyk esittää Simmonsin avustaja Dutchia, joka on pomonsa tavoin välillä ihan huvittava, mutta usein ärsyttävä.
     Samin, Lennoxin ja Simmonsin lisäksi edellisistä osista sarjaan palaavat Samin vanhemmat Judy (Julie White) ja Ron Witwicky (Kevin Dunn), joiden rooli on todella pieni, mutta he ehtivät silti hieman naurattaa ja antaa elämänohjeita pojalleen. Myös Tyrese Gibsonin näyttelemä kersantti Epps on mukana ja selvästi isommassa roolissa kuin Revenge of the Fallenissa.
     Uusina ihmishahmoina nähdään Carlyn ja Dutchin lisäksi itseään täynnä oleva Carlyn pomo Dylan Gould (Patrick Dempsey), joka kuvittelee olevansa muiden yläpuolella, ärsyttävä tiedustelupalvelujohtaja Charlotte Mearing (Frances McDormand), joka ei ole kertaakaan elokuvan aikana pidettävä, Samin pomo Bruce Brazos (legendaarinen John Malkovich), joka on hauska lisäys, sekä Samin kanssa samassa paikassa töitä tekevä Jerry Wang (The Hangover -sarjasta, 2009-2013, tuttu Ken Jeong), joka lähinnä ärsyttää, mutta jolla on onneksi todella pieni rooli.
     Tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), monien suosikki Bumblebee, asespesialisti Ironhide (Jess Harnell) ja lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ovat tietenkin mukana. Edellisestä osasta tutut rullailija Sideswipe (James Remar) ja pienikokoinen Wheelie (Tom Kenny) ovat myös leffassa. Bumblebee nousee helposti suosikiksi tässäkin osassa, mutta on upeaa, että edellisessä osassa pääasiassa kuolleena maannut Optimus nousee yhdeksi päähenkilöksi. Uusina hyvisformereina nähdään älykäs laitesuunnittelija Que (George Coe), teriä käyttävä punainen Dino (Francesco Quinn) ja pienikokoinen Brains (Reno Wilson), joka liikkuu yhdessä Wheelien kanssa. Tärkein uutuus on kuitenkin Leonard Nimoyn ääninäyttelemä vanha Autobot-johtaja Sentinel Prime, joka on mainiosti suunniteltu hahmo.
     Sarjan pääpahis, eli Decepticonien johtaja Megatron (Hugo Weaving) on yhä mukana, mutta hän jää usein todella paljon taka-alalle. Hänen oikea kätensä Starscream (Charlie Adler) ja ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuttuva Barricade (Frank Welker) tekevät myös paluun. Uusia Decepticoneja ovat mm. soluttautuva Soundwave (myös Welker), petolinnuksi muuttuva ilkikurinen Laserbeak (Keith Szarabajka) ja yksisilmäinen Shockwave (jälleen Welker), jolla on lemmikkinä todella suuri robomatoa muistuttava Driller.

Minun on pakko myöntää, että Transformers: Dark of the Moon on edelleen mielestäni todella hyvä leffa. Se ei ole kovin älykäs elokuva, eikä sitä voisi kutsua taiteeksi millään tavalla. Sen näyttelijäsuoritukset eivät ole parhaimmasta päästä, sen juoni on yksinkertainen, eivätkä tarinan yllätykset erityisemmin hämmästytä ja siinä on paljon fysiikan lakeja vastustavia tapahtumia. Repliikit ovat paikoitellen kehnoja ja yhdessä kohtaa elokuvaa käydään katsojia tyhmentävä keskustelu, jossa pari hahmoa selventävät katsojille, mitä juuri äsken tapahtui, ettei kukaan olisi pihalla todella helposta tarinasta. Näiden lisäksi leffa on myös hieman liian pitkä. Nämä asiat eivät kuitenkaan vie pois siitä, että Dark of the Moon on viihdettä parhaimmillaan ja sitä se pyrkiikin olemaan. Se pitää otteessaan alusta loppuun asti ja kasvattaa hienosti eeppisyyttään, jolloin lähes tunnin mittainen lopputaistelu pitää katsojaa jännityksessä, vaikka lopputuloksen arvaakin etukäteen. Edellisen osan virheistä on opittu, eikä mukaan ole tungettu liikaa, vaan juttua on yksinkertaistettu. Eeppisyys on myös saatu oikeasti tuntumaan eeppiseltä ja hienolta, jolloin sarjan pääteema, eli sankarillisuus nousee erinomaisesti esille. Revenge of the Fallenin typerästä seksihuumorista on päästy eroon, eikä enää ole näkyvissä koiria nussimassa toisiaan. Samin vanhempien koirat eivät ole edes mukana elokuvassa! Myös idioottimaiset kaksosformerit on saatu pois, vaikka he näkyvätkin vilaukselta yhdessä kohtaa.

Tarinaltaan elokuva kulkee aika samanlaista kaavaa kuin kaksi edellistä, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä mukana on mainioita uutuuksia. Leffassa on kekseliäästi mietitty, että kaksi isoa tapahtumaa, ensimmäinen Kuussa käynti ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, johtuisivatkin transformereista. Samanlaista kekseliäisyyttä nähtiin myös samana vuonna elokuvassa X-Men: First Class (2011), jossa Kuuban ohjuskriisin aiheuttivatkin mutantit. Ensimmäistä tuntia kuljetetaan eteenpäin kuten edellistä osaa, eli välillä näytetään Autoboteista ja ihmisistä koostuvan NEST-iskuryhmän toiminnallisempaa menoa ja välillä taas nähdään Samin elämää. Suurimmaksi osaksi elokuva kulkee jälleen ihmishahmojen, etenkin Samin kautta, mutta loppupäässä robotit nousevat tärkeämpään osaan. Noin puolessa välissä elokuvaa sarja viedään ihan uudelle tasolle, kun Decepticonit ottavat vallan Maassa... tai noh, ainakin Chicagossa, mutta aikamoinen maailmanlopun meininki lähtee liikkeelle. Tässä kohtaa elokuva myös vakavoituu hienosti ja katsojana todella tajuaa, että on tosi kyseessä. Pahisformerit ammuskelevat ihmisiä kaduilla ja orjuuttavat kansaa omiin tarkoituksiinsa. Lopputaistelu tuntuu todella siltä, että nyt oikeasti taistellaan koko planeetan kohtalosta. Itse en voi muuta kuin nauttia ja saan joka katselukerralla kylmiä väreitä jossain kohtaa taistelun aikana. Lopun sota vaikuttaa siltä, mitä luultavasti tapahtuisi, jos jättimäiset robotit saapuisivat Maahan mätkimään toisiaan pataan.

Valitettavasti mukana on heikkouksia, jotka vievät leffasta makua. Dark of the Moonin suurimmat heikkoudet ovat jotkut sen näyttelijät. Rosie Huntington-Whiteleyn vaihtaisi tosiaan mielellään Megan Foxiin, mutta Ken Jeongin esittämän Jerry Wangin poistaisi mielellään ihan kokonaan tarinasta. Simmonsista ja Dutchista voisi tehdä siedettävämmät. Näin ihmishahmoilla olisi enemmän väliä katsojalle. Carlyn ja Samin suhde tuntuu paikoitellen jotenkin väkinäiseltä, eikä sen pohjustus ole kovin onnistuneesti tehty. Heti leffan alussa he ovat suhteessa ja Foxin esittämä Mikaela mainitaan vain nopeasti. Elokuvan lopetus on toteutettu todella hätäisesti, sillä heti kun suuri ja eeppinen sota on ohi, lopputekstit alkavat pyöriä, ilman sen kummempia selityksiä siitä, miten taistelu vaikutti hahmoihin ja maailmaan? Varsinkin kun tämän leffan jälkeen päähenkilöt vaihtuvat, olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää, mitä heille käy? Näitä asioita kun korjailisi ja muutaman minuutin sieltä täältä napsisi pois, olisi Transformers: Dark of the Moon parempi teos. Tällaisenaan se on kuitenkin jo todella hyvä tunnelmansa ja viihdyttävyysarvonsa ansiosta.

Dark of the Moonin ohjaajana toimii edellisten osien tapaan Michael Bay, jolla on silmää tyylikkyydelle ja upealle toiminnalle. Bay olisi halunnut pitää yhden välivuoden ennen tämän leffan tekoa, mutta Paramount Pictures ehti ilmoittaa leffan ilmestymisajankohdan kesälle 2011, joten Bay joutui heti palaamaan robottitaisteluiden pariin, kun Revenge of the Fallen ilmestyi teattereihin. Käsikirjoituksesta vastaa Ehren Kruger, joka tuli sarjaan mukaan edellisessä osassa. Kruger on päässyt keksimään hauskoja juonikuvioita, jotka yhdistävät transformerien maailmaan todelliseen maailmaan. Valitettavasti monet repliikit ovat typeriä ja kuten jo aiemmin mainitsin, yksi selityskeskustelu on todella tyhmentävä. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka mukana on myös heiluvia kuvia. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikka muutamia kohtia voisi pätkiä pois, minkä lisäksi muutamat hyppyleikkaukset kuvan sisällä ja parissa kohtaa jatkuva mustassa ruudussa käynti tuntuvat tarpeettomilta. Visuaalisesti Dark of the Moon on todellista silmäkarkkia alusta loppuun; etenkin suuri taistelu lopussa on erinomaisesti toteutettu. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä mukaan ja Steve Jablonskyn säveltämä musiikki nostattaa koko homman eeppisyyttä nerokkaasti. Tämän elokuvan Linkin Park -kappale on "Iridescent", joka ei valitettavasti ole kovin kummoinen kipale.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. Tässä tapauksessa etenkin Star Trekiin (1966-). Ensinnäkin Sentinel Primen äänenä kuullaan yhtä Star Trekin päähenkilöä, Spockia esittävä Leonard Nimoy, joka lausuu yhdessä kohtaa elokuvaa Spockin tunnetun lausahduksen "The needs of the many outweigh the needs of the few", eli karkeasti suomennettuna "Enemmistön tarpeet ovat tärkeämmät kuin vähemmistön". Leffan alussa Wheelie ja Brains katsovat Star Trek -sarjaa, jossa Spock näkyy ruudulla ja toinen heistä sanoo asian, joka paljastaa paljon, jos yhteyden tajuaa. Yhdessä kohtaa leffaa Sam myös kuvailee erästä rakennusta U.S.S. Enterprise -alukseksi. Elokuva sisältää tietty myös viittauksia vanhaan The Transformers -animaatiosarjaan (1984-1987).

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Valitettavasti yksikään Blu-ray -julkaisu ei sisällä lisämateriaalia elokuvalle.

Yhteenveto: Transformers: Dark of the Moon on todella mainio scifitoimintaleffa, joka osuu nappiin eeppisyydessään. Mukana on hölmöjä juttuja, typeriä repliikkejä, arvattavia yllätyksiä, kehnoa näyttelemistä, muutamia minuutteja liikaa pituutta ja fysiikan lakeja rikkovia hetkiä, mutta silti viihdyttävyysarvo nostaa leffan samalle tasolle kuin sarjan aloittaja. Huumoria on mukana aika sopiva määrä ja vakavampi henki toimii hienosti, kun kyseessä on robottien välinen sota. Tunnelma on osuvasti rakennettu ja jännitystä kasvatetaan hyvin. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja musiikit toimivat todella hyvin. Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa, mutta naistähtenä Rosie Huntington-Whiteley ei vakuuta. Optimus Primesta on tehty vihdoin todellinen sankari, jonka seikkailua on mukava seurata. Suosikkinani pysyy silti Bumblebee. Valitettavasti leffan lopetus on liian äkkinäinen ja katsojana jää kaipaamaan parempaa näyttöä siitä, miten sota vaikutti maailmaan ja ihmisiin. Jos pidit edellisistä sarjan osista tai jos eeppiset scifitoimintaleffat ovat juttunne, niin katso Transformers: Dark of the Moon. Jos taas kuulut niihin, joiden mielestä Transformersit ovat hirveintä ikinä, niin älä katso tätä. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata pistää leffaa pois.

Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Dark of the Moon, 2011, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes