Arvostelu: The Notebook - Rakkauden sivut (The Notebook - 2004)

THE NOTEBOOK - RAKKAUDEN SIVUT

THE NOTEBOOK

Ohjaus: Nick Cassavetes

Pääosissa: Ryan Gosling, Rachel McAdams, James Garner, Gena Rowlands, Joan Allen, David Thornton, James Marsden, Sam Shepard, Kevin Connolly ja Jamie Brown

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

The Notebook - Rakkauden sivut perustuu Nicholas Sparksin kirjaan Kuuntele vain muistojasi (The Notebook) vuodelta 1996. New Line Cinema hankki heti julkaisuvuonna kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Aluksi Steven Spielberg oli halukas ohjaamaan elokuvan, mutta muiden projektien takia Spielberg jätti projektin. Ohjaajan penkillä kävivät pyörähtämässä Jim Sheridan ja Martin Campbell, kunnes Nick Cassavetes otti projektin omakseen. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2002 ja lopulta The Notebook - Rakkauden sivut sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, josta on muodostunut vuosien varrella monien suosikki romanttinen leffa. Kriitikoilta elokuva sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton. Itse näin The Notebookin vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin hyvänä. En ole katsonut sitä uudestaan, mutta kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Kesällä 1940 nuori ja varaton Noah rakastuu yläluokkaiseen Allieen, joka hitaasti lämpenee miehen viettely-yrityksille. Voiko heidän suhteensa kuitenkaan toimia, kun Allien suvun status odottaa naisen tulevaisuudelta ihan muuta?

Kun Spielberg oli vielä elokuvan ohjaksissa, hän kaavaili pääosaan Noah Calhouniksi Tom Cruisea. Yhdessä kohtaa myös George Clooney oli ehdolla, mutta kun hän koki olevansa väärä mies hommaan, rooliin pestattiin tuossa kohtaa lähinnä Young Hercules -televisiosarjasta (1998-1999) tuttu Ryan Gosling. Naispääosaan rikkaasta suvusta tulevaksi Allison "Allie" Hamiltoniksi taas pohdittiin ensin muun muassa Jessica Bieliä, Britney Spearsia ja Reese Witherspoonia, kunnes rooliin valittiin yhtä lailla liki tuntematon Rachel McAdams. Gosling ja McAdams tekivät molemmat läpimurtoroolinsa tässä leffassa ja he istuvatkin täydellisesti päärooleihin. Heidän väliltä tuntuu löytyvän todella vahvaa kemiaa... miksi onkin yllättävää, kun lukee elokuvan taustatietoja ja huomaa, että näyttelijäkaksikko likimain inhosi toisiaan läpi kuvausten. He kiukuttelivat toisilleen harva se päivä ja eräänä kuvauspäivänä Gosling jopa pyysi, että saisi sijaisnäyttelijän McAdamsin tilalle, sillä hän ei kestänyt tämän läsnäoloa. Ihailtavaa on, ettei tällainen suhtautuminen näy millään lailla kummankaan roolisuorituksesta, vaan he ovat saaneet käännettyä voimakkaat tunteensa kunnon intohimoksi. Rakastavaisten esittäminen selkeästi lämmitti kummankin tunteita, sillä elokuvan ilmestyttyä Gosling ja McAdams paljastivat olevansa parisuhteessa - sitä iloa tosin kesti vain kaksi vuotta.

     Elokuvassa nähdään myös Joan Allen ja David Thornton Allien konservatiivisina ja rikkaina vanhempina, jotka katsovat Noahia nenänvarttaan pitkin, Sam Shepard Noahin isänä, Kevin Connolly Noahin parhaana kaverina Fininä, James Marsden toisessa maailmansodassa sotivana Lonina, sekä Jamie Brown leskeksi jääneenä Marthana. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Allen Allien napakkana äitinä.

The Notebook - Rakkauden sivut toimi mainiosti vielä uudelleenkatseltuna, enkä ihmettele, miksi varsinkin minneaalit nostavat sen usein suosikkiensa joukkoon rakkauselokuvista puhuttaessa. Siinä on joitain juttuja, jotka hiertävät itseäni vastakarvaan, mutta kun sitä vertaa moniin muihin romanttisiin draamoihin, joista nuoret ovat intoilleet 2000-luvulla, on The Notebook selvästi sitä parempaa päätyä. Elokuvan isoin onnistuminen on Goslingin ja McAdamsin vahva kemia kuvauksissa tapahtuneesta draamailusta huolimatta. He saavat kameran edessä huijattua katsojan palavista tunteista ja siten he nappaavat tehokkaasti mukaan monivaiheisen rakkaustarinansa pyörteisiin, vaikka aluksi Noahin ja Allien romanssin syntymistä voi olla vaivaannuttavaa seurata. Kenties aikoinaan se, että mies uhkailee itsemurhalla, jos nainen ei suostu hänen kanssaan treffeille, olisi voitu tulkita romanttiseksi, mutta uskoisin, että jo elokuvan ilmestyessä vuonna 2004 moni näki tilanteen häiriintyneenä. Nyt 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen kohtausta katsoessa hälytyskellot soivat kovaäänisesti ja katsoja lähes huutaa Allielle, että pysy kaukana siitä miehestä!

Mutta kun tästä päästään eteenpäin, elokuva voittaa suurimmaksi osaksi puolelleen. Nuoren parin suhde haastaa klassiseen tapaan luokkaerot ja siinä, missä Noahin isä ihastelee, että onpa poika kunnollisen tytön tuonut näytille, Allien vanhemmat tuhahtelevat, että minkä rääpäleen kanssa meidän tyttäremme oikein viettää aikansa? Suhteen etenemistä seuraa kiinnostuneena. Meno on hieman siirappista, muttei koskaan ällöimelää. Matkaan ilmestyy toki omat mutkansa, jotka tehostavat draamaa. Tiettyihin asioihin toivoisi käytettävän enemmän aikaa ja ehkä hieman hassusti yksi kritiikeistäni on se, että elokuva on harmillisen lyhyt. Se vie lopulta niin mainiosti mukanaan, että sitä voisi katsoa kauemmin. Nyt jotkut merkittävät hetket hoidetaan hieman hätäisesti ja pääasiassa mehevästi kypsyttelevä elokuva jää paikka paikoin hieman raakileeksi.

Eniten itseäni The Notebookissa hiertävät osiot, joissa vanhainkodissa James Garnerin esittämä mies kertoo Noahin ja Allien tarinaa Gena Rowlandsin näyttelemälle naiselle. En sano, että tämä osio pitäisi poistaa, mutta jotain viilausta se kaipaisi. Siitä löytyy onnistumisensa ja lopuksi kuvio onnistuu liikuttamaan, mutta ajoittain se tuntuu rikkovan tarinankerronnan soljuvuutta. Lisäksi hommaan liittyy oma käänteensä, minkä tosin arvaa luultavasti heti ensiminuuteilla. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tekijöiden olisi pitänyt viivästyttää paljastusta elokuvan loppuun, sillä nyt liian aikainen katsojan arvelusten vahvistaminen johtaa siihen, että päätarina kärsii, kun katsoja saa tietää lopputuloksen.

Muutaman mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi lopulta Nick Cassavetes, joka rakentaa tunnelmaa mainiosti ja saa pääkaksikon muuttamaan voimakkaat negatiiviset tunteensa voimakkaiksi positiivisiksi tunteiksi kameran edessä. Jeremy Levenin käsikirjoitus on pääasiassa onnistunut, mutta hän olisi voinut hieman asetella Garnerin ja Rowlandsin kohtauksia paremmin ja työstää niitä lisää. Nähtävästi useampikin Levenin kirjoittamista kohtauksista jäi lopulta leikkaushuoneen lattialle, mitä harmittelen, sillä leffan voisi tosiaan antaa hengittää vielä enemmän. Muuten The Notebook - Rakkauden sivut on teknisiltä ansioiltaan toimiva. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Filmikuvaus ja värityöskentely luovat 1940-luvulla tapahtuviin kohtauksiin erittäin kauniin ilmeen. Ajankuva on vaikuttavasti toteutettu upein lavastein ja asuin. Toiseen maailmansotaan sijoittuva lyhyt taistelukohtaus on näyttävästi luotu. Myös äänimaailma on onnistuneesti rakennettu Aaron Zigmanin hempeitä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Notebook, 2004, New Line Cinema, Gran Via Productions, Avery Pix

Arvostelu: Suuri pakoretki (The Great Escape - 1963)

SUURI PAKORETKI

THE GREAT ESCAPE

Ohjaus: John Sturges

Pääosissa: Steve McQueen, James Garner, Richard Attenborough, Charles Bronson, James Donald, Donald Pleasence, James Coburn, Hannes Messemer, David McCallum, Gordon Jackson, John Leyton, Angus Lennie, Nigel Stock, Robert Graf, Hans Reiser, Jud Taylor, Harry Riebauer, George Mikell ja Robert Desmond

Genre: jännitys, historia

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: 16

The Great Escape, eli suomalaisittain Suuri pakoretki perustuu Paul Brickhillin samannimiseen kirjaan vuodelta 1950, joka kertoi tositapahtuman suuresta pakoyrityksestä saksalaisesta vankileiristä, Stalag Luft III:sta, missä Brickhilliä pidettiin vankina. Kirjan pohjalta oli jo tehty livelähetyksenä televisioitu näytelmäesitys vuonna 1951, mutta 1960-luvun alussa Mirischin veljekset Walter, Marvin ja Harold ryhtyivät työstämään elokuvasovitusta United Artists -yhtiön kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Suuri pakoretki sai maailmanensi-iltansa 20. kesäkuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka sai paljon kehuja kriitikoilta, sekä Oscar-ehdokkuuden parhaasta leikkauksesta ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaana elokuvana. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Suurta pakoretkeä pidetään ehtana klassikkona ja yhtenä vankilaelokuvien isoimmista merkkiteoksista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Suurta pakoretkeä, mutta olin tiennyt siitä ja päätähti Steve McQueenin huimapäisestä moottoripyörästuntista jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Vuonna 1942 Saksan sotilasjohto on vanginnut maailman taitavimmat pakoekspertit Stalag Luft III -vankileirilleen, joka on erityisesti suunniteltu estämään kaikenlaiset pakoyritykset. Eipä aikaakaan, kun vangit ryhtyvät yhdessä kehittelemään pakosuunnitelmaa, mutta voivatko he mitenkään saada yli kaksisataa ihmistä ulos leiriltä?

Suuri pakoretki seuraa toisen maailmansodan aikaan pakenemisen mestareita, jotka Saksa on saanut kiinni ja pistänyt lukkojen taakse samalle vankileirille, jonka maan johto kehuu olevan mahdoton pakenemiselle. Pakoekspertit päättävät tietty heti saapuessaan ryhtyä testaamaan leirin mainetta ja pian saksalaiset saavat huomata, että ehkä alan parhaita ei olisi kannattanut sulloa samaan paikkaan lyömään viisaita päitään yhteen. Tähän vankilapakoihin erikoistuneeseen porukkaan kuuluvat muun muassa huimapäinen sooloilija Virgil Hilts (Steve McQueen), isoa pakoyritystä johtava Roger Bartlett (Richard Attenborough), pakotarvikkeita leiriin hankkiva Bob Hendley (James Garner), tunnelikuninkaaksi tituleerattu Danny Welinski (Charles Bronson), pakoennätyksiä rikkova Archie Ives (Angus Lennie), tarvikkeista pakovälineitä rakentava Louis Sedgwick (James Coburn), papereita väärentävä Colin Blythe (Donald Pleasence), tietoa keräävä Andy MacDonald (Gordon Jackson), sekä nokkela Eric Ashley-Pitt (David McCallum). Joukko koostuu toinen toistaan pidettävämmistä tyypeistä, joita ryhtyy heti kannustamaan pakoyrityksessä. Jokaisella on selvä roolinsa homman edistämisessä ja kaikkien puolesta jännittää läpi leffan. Näyttelijät suoriutuvat läpikotaisin taidokkaasti rooleistaan. Viimeistään tämän elokuvan myötä läpimurtonsa tehnyt McQueen on tietty karismaattinen omaa tietä kulkevana Hiltsinä ja Attenborough tekee vahvaa työtä joukkoa komentavana Bartlettina. Nousuaan tekevä Bronson on nappivalinta yrmyksi tunnelinkaivajaksi ja Pleasence omaksuu arvokkuutta, joka tultaisiin myöhemmin muistamaan esimerkiksi leffoissa 007 Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) ja Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Mainio on myös Garner Colinin huonetoverina Hendleynä.

Suuri pakoretki osoittautui aivan mahtavaksi vankilapakoseikkailuksi, joka nappaa heti alussa mukaansa pelkän Elmer Bernsteinin reippaan marssimusiikin avulla ja pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. Kyseessä on lähes kolmen tunnin elokuva, mutta se on niin erinomaisesti kasattu ja rytmitetty, ettei aika käy koskaan pitkäksi ja päämääräinen, jännittävä ja napakka elokuva tuntuu itse asiassa kestoaan huomattavasti lyhyemmältä. Mukana ei ole mitään turhaa ja sanoisin jopa, että olisin helposti voinut katsoa leffaa vielä vaikka puoli tuntia lisää. Ensiminuuteista lähtien pakoyrityksiä on todella koukuttavaa seurata ja tähän poppooseen tykästyy niin, että heidän kanssa voisi viettää enemmänkin aikaa. Tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana, kaivamassa tunneleita, vahtimassa vartijoiden liikkeitä tai etsimässä hyödyllisiä tarvikkeita. Hikipisarat kimmeltelevät niin hahmojen kuin katsojien ohimoilla ja sydän pamppailee yhä vain lujempaa, mitä pidemmälle pakoyritys etenee. Kun H-hetki on vihdoin käsillä, elokuva muuttuu äärimmäisen tiivistunnelmaiseksi.

Tehokkaasti työstetyn jännityksen ohessa elokuvasta löytyy yllättävänkin paljon huumoria. Pakoekspertit eivät todellakaan ole maansa myyneitä, kun heidät vangitaan leirille, vaan he ryhtyvät virnuillen heti pohtimaan mahdollisia tapoja päästä karkuun. Hahmot heittävät huulta ja muutenkin monet kohtaukset ovat oivan lupsakoita. Epätoivoisen sijaan filmi on pikemminkin menevän seikkailullinen, mikä johtaa niin onnistumisiin kuin elokuvan kompastuskiveen. Mukana on nimittäin traagisia hetkiä ja sen enempää spoilaamatta sanon, että ainakin jotkut vankikarkureista kohtaavat elokuvan aikana loppunsa natsien käsissä. Nämä surumielisiksi tarkoitetut hetket kuitenkin katkaistaan joka kerta liian lyhyeen, kun säveltäjä Bernstein palaa seikkailulliseen marssiinsa ja tyyli vaihtuu kuin lennosta viihteellisemmäksi. Erityisesti näiden haikeiden kohtausten aikana toivoin, että elokuva olisi pidempi ja saisi katsojan todella toivottuun tunteeseen mukaan, ennen kuin nupit väännetään taas kaakkoon. Muuten Suuri pakoretki on erinomainen teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John Sturges, jonka kenties tunnetuimmassa työssä, muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä länkkärissä 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960) nähtiin myös Steve McQueen, Charles Bronson ja James Coburn. Sturgesin ohjaus on väkevää ja hän saa taidokkaasti katsojan koukkuunsa. James Clavellin ja W. R. Burnettin laatima käsikirjoitus on myös vangitseva. Vaikka kaksikko onkin ottanut vapauksia todellisista tapahtumista, heidän tekstinsä heijastaa varmasti monia tosiseikkoja, aitoja tuntemuksia ja meininkiä, millaista pakoekspertit kokivat Stalag Luft III:ssa. Visuaalisesti Suuri pakoretki on upea. Se on erittäin hienosti kuvattu ja varsinkin loppupäässä nähtävät maisemaotokset ovat komeaa katseltavaa. Vankileirin lavasteet ovat näyttävät ja niin puvut kuin maskeeraukset ovat oivallisesti toteutetut. Valaisua hyödynnetään hyvin ja leikkaus on muutamia tunnelmarikkoja lukuun ottamatta esimerkillistä. Mainio äänimaailma tukee menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Suuri pakoretki on aivan mahtava filmi, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. Elokuva on synkästä aiheestaan huolimatta äärimmäisen viihdyttävä ja liki kolmen tunnin kesto tuntuu kuluvan yllättävänkin vauhdikkaasti. Tarina on todella vangitseva ja katsoja on täysin naulattu penkkiinsä, seuratessaan näiden pakoeksperttien livahdusyrityksiä. Elokuva on myös todella hupaisa ja siitä löytyy useita hauskoja vitsejä ja hetkiä. Mukana on myös traagisia tilanteita, joiden aikana toivoisi, että tekijät malttaisivat pysytellä hieman pidempään surussa, ennen kuin palaavat takaisin seikkailulliseen viihteeseen. Jännitys vain kasvaa elokuvan edetessä, äityen todella tiivistunnelmaiseksi loppua kohti. Lopun moottoripyöräkohtausta pidetään ihan syystä ikonisena. Näyttelijäkaarti on huippuvireessä ja puitteiltaan elokuva on vaikuttava. Kuvaus on todella tyylikästä ja Elmer Bernsteinin reippaat marssimusiikit kruunaavat kokemuksen. Suuri pakoretki on erinomainen filmi, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi - etenkin nyt elokuvan 60-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Great Escape, 1963, The Mirisch Company, Alpha

Arvostelu: Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001)

ATLANTIS - KADONNUT KAUPUNKI

ATLANTIS: THE LOST EMPIRE

Ohjaus: Gary Trousdale ja Kirk Wise
Pääosissa: Michael J. Fox, James Garner, Cree Summer, Don Novello, Phil Morris, Jacqueline Obradors, Corey Burton, Claudia Christian, Florence Stanley, Jim Varney, Leonard Nimoy ja John Mahoney
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Atlantis: The Lost Empire, eli suomalaisittain Atlantis - kadonnut kaupunki on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 40. osa. Idea elokuvaan syntyi vuonna 1996, kun elokuvan ohjaajat Gary Trousdale ja Kirk Wise, sekä tuottaja Don Hahn ja käsikirjoittaja Tab Murphy lounastivat saatuaan Notre Damen kellonsoittaja -elokuvan (The Hunchback of Notre Dame - 1996) valmiiksi. Nelikko pyöritteli ideoita ja he halusivat tehdä kunnon seikkailuleffan Jules Vernen klassikkotarinan Matka maan keskipisteeseen (Voyage au centre de la Terre - 1864) jalanjäljissä. He eivät halunneet tehdä jälleen yhtä musikaalia Disneylle, vaan lauluttoman etsintäretken ja työryhmä pitikin elokuvan työstön ajan päällään paitoja, joissa luki suomennettuna "Atlantis - vähemmän lauluja, enemmän räjähdyksiä". Hittisarja Star Trekiin (1966-) klingonien kielen luonut Marc Okrand palkattiin kehittelemään kieli atlantislaisille. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Atlantis - kadonnut kaupunki sai maailmanensi-iltansa 2. kesäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Harmillisesti elokuva ei saanut kummoista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut toivottu hitti, jäätyään lippuluukuilla pahasti DreamWorksin Shrek-animaation (2001) jalkoihin. Itse näin Atlantis - kadonneen kaupungin hyvin pian sen jälkeen, kun se oli julkaistu VHS:lle ja katsoin sen useasti lapsena. Kului vuosia, kunnes katsoin sen jälleen noin viisi vuotta sitten ja olen ostanut sen Blu-rayna hyllyyni. Nyt kun Atlantis - kadonnut kaupunki täyttää 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1914 ryhmä tutkimusmatkailijoita lähtee etsimään myyttistä Atlantiksen kaupunkia, jonka kerrotaan uponneen meren alle tuhansia vuosia sitten ja pitävän sisällään suuren voiman.

Atlantista etsimään lähtee erikoisten heppujen joukko. Heihin kuuluvat mm. sosiaalisesti kömpelö kielitaitaja Milo Thatch (äänenä Michael J. Fox), joka on ollut kiinnostunut kadonneesta kaupungista koko elämänsä, karski kapteeni Rourke (James Garner), räjähde-ekspertti Vincenzo Santorini (Don Novello, joka luki käsikirjoituksen vain kerran ja improvisoi kaikki repliikkinsä), lempeä lääkintäupseeri Joshua Sweet (Phil Morris), sekopäinen kaivaja Gaetan "Myyrä" Molière (Corey Burton), tiukka luutnantti Helga Sinclair (Claudia Christian), moottoreista kaiken tietävä Audrey (Jacqueline Obradors), radio-operaattori rouva Packard (Florence Stanley), sekä kokki Farnsworth (Jim Varney), jonka keitokset näyttävät siltä kuin ne olisi jo kerran syöty. Katsojana innostuu Atlantiksen löytämisestä energisen Milon ansiosta. Hahmolle on saatu tarpeeksi sujuva kehityskaari, mutta harmillisesti muut hahmot jäävät hyvin yksiulotteisiksi. Kun kyseessä on vain puolentoista tunnin teos ja hahmoja on näin paljon, on selvää, että suuri osa jää täysin sivuun. Jokaisella on kuitenkin sentään yksi tähtihetkensä ja vaikka hahmot ovat yksiulotteisia, ovat heidän persoonansa tavallaan niin mahtipontiset, että he jäävät hyvin mieleen.
     Muita hahmoja leffassa ovat tutkimusmatkan rahoittava miljonääri Whitmore (John Mahoney), joka on niin veikeä tapaus, että on suuri sääli, ettei hän lähde mukaan matkalle, sekä Atlantiksessa tutkimusmatkailijoiden kohtaamat kuningas Kashekim Nedakh (Leonard "Spock" Nimoy) ja tämän tytär, Kida (Cree Summer). Kida on merkittävä hahmo, mutta häntä käsitellään hieman kömpelösti. Hän on tärkeässä roolissa, mutta saa vain pari kunnon kohtausta, joissa hänen taustoihinsa panostetaan.

Atlantis - kadonneesta kaupungista kyllä huomaa vaikutteet Jules Vernen kirjoituksista. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja katsojakin on valmis pakkaamaan reppunsa tutkimusmatkaa varten. Lisäkiehtovuutta matkaan tuo se, kuinka siinä kuljetaan monin eri konstein ja nähdään monenlaisia lokaatioita - joskin joitain turhan lyhyenkin aikaa. Itseäni on lapsesta asti harmittanut, kuinka vähän aikaa hahmot hyödyntävät valtavaa sukellusalusta, joka on ulkoasultaan mielestäni huikean upea! Alus nähdään kyllä vauhdikkaassa taistossa Atlantista vartioivaa Leviatan-merihirviötä vastaan, mutta silti jään joka katselulla harmittelemaan, ettei alusta nähdä sen enempää. Elokuva tekee alussa monin tavoin hyvää työtä pohjustaessaan tutkimusmatkaa (mm. esittelemällä aluksen käynnistysprosessia eri vinkkeleistä), mutta itse matka jää hieman pintaraapaisuksi siitä, mitä se voisi olla. Jälleen leffan puolentoista tunnin kesto saa elokuvan kompastelemaan, sillä suuren hahmogalleriansa lisäksi mukaan on yritetty mahduttaa paljon tapahtumiakin. Rytmitys ei ole täysin sujuvaa ja se syö potentiaalista mahtavuutta.

Kyseessä onkin niitä filmejä, jotka kaipaisivat huomattavasti lisäpituutta, jotta sen monet puolet pääsisivät osoittamaan hienoutensa. Puolen tunnin lisäyksellä Atlantis - kadonnut kaupunki voisi lisätä seikkailun tuntua ja esitellä paikkoja paremmin, tarjoten niin hahmoille kuin katsojillekin oikeasti jotain ihmeteltävää. Itse Atlantis on mielenkiintoinen paikka, mutta elokuvan päätyttyäkin tuntuu, ettei siitä päässyt näkemään oikein mitään. Onneksi puolentoista tunnin kestossaankin filmi tarjoaa hyvää seikkailua, jännittäviä vaaratilanteita, hauskaa huumoria niin lapsille kuin aikuisille, sekä oivaa viestiä ihmisten vaarallisen ja kohtalokkaan itsekkäästä käytöksestä. Loppuhuipennus on näyttävä, vaikka siinäkin on puolia, joita olisi voinut avata vielä enemmän.

Visuaalisesti kyseessä on todella tyylikäs elokuva. Hahmot ovat mainiosti toteutetut ja heidän ulkonäkönsä ovat suurimmaksi osaksi hauskoja. Taustat ovat vaikuttavat ja pidän äärimmäisen paljon steampunk-henkisistä kulkuneuvoista ja laitteista, joita hahmot käyttävät. Animoinnissa on taidokkaasti yhdistelty käsin piirrettyä ja tietokoneella toteutettua animointia. Digipuoli on selvä, muttei puske häiritsevästi päälle, vaan toimii onnistuneena tehokeinona. Ohjaajakaksikko Trousdale ja Wise rakentavat tunnelmaa sujuvasti, mutta käsikirjoittaja Murphy ei onnistu täysin tasapainottelemaan useiden hahmojen kanssa ja tiivistämään useita tapahtumia lyhyeen leffaan. Äänimaailma on erittäin hyvin luotu erilaisista äänitehosteista James Newton Howardin säveltämiin musiikkeihin, jotka käyvät välillä eeppisissäkin mitoissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty mahtava. Lisämateriaalina elokuvan Blu-ray -julkaisulla on vaihtoehtoinen alku, poistettuja kohtauksia, nopea esittely atlantislaisten kielestä, sekä pätkä kivijättiläisistä. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin 20 minuutiksi.

Yhteenveto: Atlantis - kadonnut kaupunki on mainio, joskin liian lyhyt ja täyteen ahdettu seikkailuanimaatio. Puolentoista tunnin keston vuoksi niin hahmoista kuin tapahtumapaikoista tunnutaan saavan vain pintaraapaisu suuresta potentiaalista. Kahden tunnin kestolla leffa voisi uppoutua syvemmin tutkimaan henkilöitä ja lokaatioita, sekä tietty itse Atlantiksen mytologiaa. Siinä mielessä kyseessä onkin niitä ani harvoja Disneyn animaatioita, joille näytelty uudelleenfilmatisointi voisi tehdä hyvää. Vaikka hahmot jäävätkin aika yksiulotteisiksi, ovat retkelle lähtevät tyypit silti monin tavoin veikeitä niissä tietyissä persoonissaankin. Lisäksi vaikka lähes kaikkia paikkoja toivoisi näkevänsä enemmän ja paremmin, jo tällaisenaan filmi saa herätettyä kiehtoneisuutta, sekä ennen kaikkea sitä tärkeää seikkailun henkeä. Huumoria riittää ja jännitystäkin löytyy lapsikatsojille. Leffa pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa heikkouksistaan huolimatta. Piirrosjälki on erittäin tyylikästä ja kaikin puolin filmiä on miellyttävä katsoa. Siinä on myös lisäsyy, miksi elokuvaa haluaisi katsoa vielä sen puoli tuntia pidempään. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Atlantis: The Lost Empire, 2001, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios