Arvostelu: 007 No Time to Die (2021)

007 NO TIME TO DIE

Ohjaus: Cary Joji Fukunaga
Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Lashana Lynch, Rami Malek, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Jeffrey Wright, Ana de Armas, Rory Kinnear, David Dencik, Billy Magnussen, Dali Benssalah ja Christoph Waltz
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

007 No Time to Die on 25. James Bond -elokuva ja se perustuu kirjailija Ian Flemingin luomaan agenttihahmoon. Pian edellisen Bond-elokuvan, vuoden 2015 Spectren jälkeen alkoi uuden filmin suunnittelu. Päätähti Daniel Craig kuitenkin ilmoitti aluksi olevansa kyllästynyt rooliin ja kesti lähes kaksi vuotta, kunnes tuottajat saivat taivuteltua hänet takaisin rooliin mojovan rahasumman kera. Ohjaajaksi valittiin Danny Boyle, joka kuitenkin poistui projektista puolen vuoden jälkeen erimielisyyksien vuoksi, mikä viivästytti tuotannon alkamista ja samalla elokuvaa siirrettiin alkuperäisestä julkaisupäivästään, marraskuusta 2019. Cary Joji Fukunaga palkattiin Boylen tilalle ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin joulukuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia se siirrettiin ensin marraskuulle, sitten huhtikuulle 2021 ja sen jälkeen syksylle. Nyt vihdoin ja viimein 007 No Time to Die saa ensi-iltansa ja itse olen ollut ailahtelevasti innostunut ja skeptinen filmistä. Usean viivästymisen jälkeen intoni on ehtinyt nousta ja laskea, ja vielä pitkään tänä kesänä en uskonut, että elokuvaa julkaistaisiin vieläkään. Olinkin hyvin epäuskoinen vielä sillä hetkellä, kun istuin elokuvan lehdistönäytöksessä Finnkinon upeassa IMAX-salissa, valot sammuivat ja 007 No Time to Die viimeinkin alkoi.

MI6:sta eronnut James Bond yrittää elellä rauhassa rakkaan Madeleinensa kanssa, mutta hän päätyy takaisin vakoojien maailmaan, kun paha Spectre-järjestö ja mysteerinen Lyutsifer Safin uhkaavat koko maailman turvallisuutta uuden vaarallisen aseen kanssa.

Siitä huolimatta, että Daniel Craig väitti mieluummin viiltävänsä ranteensa auki kuin palaavansa salaisen agentti 007:n rooliin, hänelle taidettiin tarjota aikamoista summaa, joka muutti hänen mieleensä ja Craig nähdään nyt viidettä ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa James Bondina. Ja ilokseni voin sanoa, että jos elokuva todella jää Craigin viimeiseksi Bondiksi, ei hän olisi paremmin voinut jättää rooliaan. Spectressä Craigista näkyi, ettei häntä paljoa agentin osa enää kiinnostanut, mutta pieni tauko teki selvästi hyvää, sillä Craig on erinomaisessa iskussa tällä kertaa. Hän pitää yllä astetta brutaalimman tapansa esittää hahmoa, mutta tuo aiempaa enemmän huumoria mukaan. Craig on ollut vuosia suosikkini Bondin näyttelijöistä ja haluankin kiittää suuresti hänen voimakasta työtään roolissa.

     Paluun tekevät myös Léa Seydoux Spectressä esiteltynä Bondin mielitiettynä Madeleine Swannina, Ralph Fiennes MI6:n pomona M:nä, Naomie Harris tämän assistenttina neiti Moneypennynä, Ben Whishaw agenttien vempaimet suunnittelevana Q:na, sekä Jeffrey Wright CIA-agentti Felix Leiterinä. Fiennesistä löytyy oikeaa arvokkuutta johtajaksi, Whishaw on sympaattinen asemestarin osassa ja Wright velmuilee veikeästi Bondin CIA-kaverina. Harris ei pääse erityisemmin esille, mutta Seydoux tekee huomattavasti parempaa työtä Madeleinena kuin viimeksi. Toisin kuin Spectressä, hänen ja Craigin väliltä löytyy vihdoin kemiaa.

Uusina tulokkaina taas esitellään Rami Malekin näyttelemä häijy Lyutsifer Safin, Lashana Lynchin näyttelemä MI6-agentti Nomi, sekä Ana de Armasin esittämä CIA-agentti Paloma, jotka ovat kaikki varsin mainioita lisäyksiä. Malekin Safin-hahmo on astetta mielenkiintoisempi Bond-roisto, vaikkei ylläkään Craigin leffojen parhaiden vastusten Le Chiffren (Mads Mikkelsen) ja Silvan (Javier Bardem) tasolle. Lynchin hahmo aiheuttaa varmasti paljon mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Itse pidin Nomista ja Lynchin työstä roolissa, kuten myös De Armasin hilpeästä Palomasta.

007 No Time to Die on onneksi pitkän odotuksen arvoinen teos. Esimerkiksi Craigin aiemman kiinnostuksen puutteen, elokuvan vaikean tuotannon ja hämmentävän pitkän keston (2 tuntia ja 43 minuuttia) olin etukäteen varautunut ja peloissani, että Craigin huikeasti alkanut matka Bondina huipentuisi lässähdykseen, mutta pelkoni olivat turhia. Kuten kerroin, Craig hoitaa hommansa karismaattisesti, mutta sen lisäksi olen iloinen, että ohjaajanvaihdos, sekä useat käsikirjoituksen muutokset uusien kirjoittajien kera eivät näy lopputuloksessa - ainakaan negatiivisesti. Kesken tuotannon mukaan tuodun Phoebe Waller-Bridgen kädenjälki näkyy kyllä tekstissä, mutta hän on onneksi vain tehostanut elokuvaa monien hauskojen juttujen myötä. Erityisen yllättynyt olen kuitenkin siitä, että varttia vaille kolmen tunnin elokuvaksi 007 No Time to Die ei todellakaan tunnu niin pitkältä kuin se on. Vaikka kestoa on vajaa parikymmentä minuuttia enemmän kuin Spectrellä, tämä leffa jopa tuntuu sitä lyhyemmältä. Rytmitys on pääasiassa tehokasta ja vain muutamassa kohtaa elokuvaa olisi voinut tiivistää pienesti.

Elokuvassa kulkevat hyvin tasapainossa vauhdikas toiminta, voimakas draama ja hauska huumori, kuten Craigin parhaissa filmeissä, Casino Royalessa (2006) ja Skyfallissa (2012). 007 No Time to Die ei yllä niiden tasolle, mutta on se selvästi parempi kuin Quantum of Solace (2008) ja Spectre. Heti elokuvan alussa on päräyttävä taistelukohtaus ja sen jälkeen leffassa nähdään useita vähintään oivallisia ammuskeluja ja turpaanvetoja, joista löytyy onneksi jännitettäkin - varsinkin elokuvan loppuhuipennuksessa. Draamapuoli voi osalle toiminnannälkäisistä katsojista tuntua luotaantyöntävältä, mutta itse koin sen juurikin tekevän taisteluista merkityksellisempiä ja henkilökohtaisempia. Tarina ei ole mitenkään ihmeellinen tai mullistava, mutta pitää toimivasti mukanaan ja tuntuu paikoitellen pelottavankin ajankohtaiselta nykyisessä maailmantilanteessa.

Filmi sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, jotka saavat varmasti fanit hykertelemään. Kaikkea löytyy alun perinteisestä piippukuvasta vodka martinin tilaustapaan, säännöllisesti vaihtuviin tapahtumapaikkoihin, tyylikkäisiin illallispukuihin, klassiseen Aston Martiniin ja päähahmon esittäytymiseen, mutta elokuva on muutenkin pullollaan kaikenlaisia viittauksia ja kunnianosoituksia salaisen agentin vanhoihin seikkailuihin. Siitä huolimatta, että elokuvasta löytyy tuttuja ja turvallisia asioita, jotka ilahduttavat faneja, ovat kirjoittajat tehneet paljon rohkeitakin vetoja ja on satavarmaa, että 007 No Time to Die tulee tavalla tai toisella jakamaan mielipiteitä rajusti. Itse pidin monista ratkaisuista, mutta samalla myös ymmärrän, jos joku lyttää leffan niiden takia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Cary Joji Fukunaga, joka hoitaa hommansa tyylikkäästi. Fukunaga onnistuu rakentamaan voimakkaan tunnesiteen filmiin, jollaista ei ole pahemmin Bondeissa ennen nähty. Fukunagan, Waller-Bridgen, Neal Purvisin ja Robert Waden monesti muovautunut käsikirjoitus pysyy yllättävän vahvasti kasassa ja täytyy kehua, ettei nelikko päättänyt pelata korttejaan turvallisesti. 007 No Time to Die on myös taidokkaasti kuvattu ja varsinkin IMAX-kankaalla laajentuva kuva pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Leikkausta olisi voinut hieman tiivistää, mutta tällaisenaankin elokuva toimii hämmentävän napakasti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma jytisee tehokkaasti. Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Zimmer hyödyntää eeppisesti klassisia Bond-melodioita vuosien varrelta ja ikoninen tunnusmusiikki soi vähän väliä, levittäen katsojan kasvoille hymyn kerta toisensa perään. Harmillisesti Billie Eilishin laulama tunnuskappale No Time to Die ei vielä elokuvassakaan onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Toiminnallisen alun jälkeen hidas ja hiljainen kappale tuntui jopa pysäyttävän filmin hetkeksi. Enemmän pidin siitä, kuinka Zimmer hyödyntää kappaleen melodiaa silloin tällöin elokuvan aikana.

Yhteenveto: 007 No Time to Die on erittäin hyvä ja pitkän odotuksen arvoinen James Bond -elokuva. Se on täynnä näyttäviä toimintakohtauksia, mukaansatempaavaa maailmanpelastusoperaatiota, hauskoja vitsejä, sekä vahvaa, yllättävänkin herkkää ihmisdraamaa. Lähes kolmen tunnin kesto ei onneksi tunnu niin pahalta kuin se voi ennakkoon kuulostaa ja pitkä elokuva on häkellyttävän nopeasti ohi. Filmi kaipaisi toki hieman tiivistämistä, mutta ei se koskaan päässyt tylsistyttämään. Tuttuja Bond-juttuja on mukana paljon, jotka tarjoavat faneille riemua, mutta mukana on myös monia rohkeita ratkaisuja, jotka tulevat jakamaan mielipiteitä rajusti. Cary Joji Fukunagan ohjaus on taidokasta ja tekninen puoli on hyvin hoidettu Hans Zimmerin mahtipontisia musiikkeja myöten. Näyttelijät suoriutuvat kaikki oikein mainiosti rooleistaan. Daniel Craig on jälleen kerran erinomainen James Bondina ja jos hän todella pitää sanastaan kiinni, eikä enää palaa salaisen agentin rooliin, toimii tämä filmi vahvoina jäähyväisinä hänen tulkinnalleen Flemingin ikonisesta hahmosta. Nyt varmasti koko fanikunta jää suurella mielenkiinnolla odottelemaan, minne sarjaa tullaan viemään Craigin aikakauden päätyttyä ja ennen kaikkea, että kuka tulee perimään James Bondin rooliin seuraavaksi. Sitä tietoa odotellessa käyn kyllä katsomassa 007 No Time to Dien vielä kerran uudestaan elokuvateatterissa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com
No Time to Die, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Eon Productions, Danjaq, B25, Cinesite

Arvostelu: Scream 2 (1997)

SCREAM 2

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Jamie Kennedy, Elise Neal, Jerry O'Connell, Liev Schreiber, Duane Martin, Laurie Metcalf, Timothy Olyphant, Jada Pinkett, Omar Epps, Sarah Michelle Cellar, Lewis Arquette, Tori Spelling, Luke Wilson ja Heather Graham
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin itseironinen kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Käsikirjoittaja Kevin Williamson oli jo ennen ensimmäisen elokuvan tekoa laatinut suunnitelman jatko-osaa varten ja kun Scream osoittautui hitiksi ja studio alkoi kyselemään jatko-osan perään, Williamsonilla oli lähes kokonainen käsikirjoitus valmiina. Ongelmia syntyi, kun teksti vuosi julkisuuteen kuvausten alussa, paljastaen uuden murhaajan henkilöllisyyden. Tekstiä pitikin työstää uudestaan kuvausten aikana ja uudet kirjoitukset pidettiin visusti salassa, eivätkä näyttelijätkään saaneet lukea uutta loppuratkaisua ennen kohtauksen kuvaamista. Lopulta Scream 2 saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa hieman alle vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen, joulukuussa 1997. Elokuvasta odotettiin niinkin isoa hittiä, että jopa James Bond -filmi Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997) ja James Cameronin Titanic (1997) siirrettiin viikolla myöhemmäksi kilpailun välttämiseksi. Kumpikin näistä elokuvista tuotti lopulta enemmän kuin Scream 2 (Titanic tuotti yli kymmenkertaisesti sen, mitä Scream 2 sai tahkottua lippuluukuilla), mutta elokuva oli silti iso hitti yli 170 miljoonan dollarin tuloillaan. Kriitikot kehuivat filmiä, mutta leffa sai myös negatiivista palautetta ja jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta uudesta näyttelijätähdestä. Itse näin Scream 2:n ensimmäistä kertaa alkuvuodesta 2016, mutten erityisemmin välittänyt leffasta, enkä ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun Scream-elokuvasarja on saamassa viidennen osan, päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan. Viikko ensimmäisen Screamin jälkeen katsoin Scream 2:n.

Kaksi vuotta Woodsboron murhien jälkeen Sidney Prescott yrittää keskittyä collegeen uuden poikaystävänsä kanssa. Samalla teattereihin saapuu murhien ja toimittaja Gale Weathersin kirjan pohjalta tehty kauhuelokuva Stab, minkä myötä uusi murhavyyhti alkaa ja Sidney joutuu jälleen taistelemaan hengestään.

Ensimmäisestä elokuvasta selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), poliisi Dewey (David Arquette), toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox) ja kauhunörtti Randy (Jamie Kennedy) tekevät paluun ja joutuvat kohtaamaan uuden murhaajan Ghostface-naamiossa. Sidney on kauhistuttavien tapahtumien seurauksena kasvattanut kovemman nahkan, mutta silti murhaajan pelko on jatkuvasti läsnä. Campbell vakuuttaa toistamiseen pääroolissa ja on hienoa nähdä, kuinka hänen hahmonsa tällä kertaa suhtautuu kaikkeen. Dewey on vieläkin mukavampi persoona kuin viimeksi ja Arquette on vallan mainio edelleen. Arquetten isä Lewis Arquette muuten nähdään uutena poliisikapteenina tässä leffassa. Gale Weathers on yhä aika ärsyttävä, mutta Cox suoriutuu osastaan kunnialla ja pääsee vähitellen muokkaamaan hahmoaan pidettävämpään suuntaan. Randy saa taas esitellä kauhutietämystään ja Kennedy toimii osassaan kenties vielä paremmin kuin viimeksi.

     Uusina hahmoina, eli niin uhreina kuin murhaajaepäiltyinä elokuvassa nähdään mm. Sidneyn uusi poikaystävä Derek (Jerry O'Connell), tämän kaveri Mickey (Timothy Olyphant), Sidneyn kaveri Elise (Hallie McDaniel), sisarkuntalainen CiCi (Sarah Michelle Cellar), toimittaja Debbie (Laurie Metcalf), kuvaaja Joel (Duane Martin), sekä pariskunta Phil ja Maureen (Omar Epps ja Jada Pinkett - nykyään Pinkett Smith). Lisäksi viime leffassa vain pikaisesti nähty Liev Schreiber pääsee kunnolla esille Cotton Wearyna, jota alun perin pidettiin syyllisenä Sidneyn äidin murhasta ja joka nyt yrittää todistella syyttömyyttään. Uusien hahmojen joukosta löytyy joitain kiinnostavia tyyppejä, mutta esimerkiksi poikaystävähahmo Derek jää aika puiseksi, lähinnä O'Connellin roolityön takia. Näyttelijöistä löytyy muutenkin pientä epätasaisuutta, mutta pääasiassa kaikki hoitavat hommansa vähintään kelvollisesti.

Vaikka pidinkin nyt Scream 2:sta enemmän kuin ensimmäisellä katselulla, ei leffa pääse lähellekään ensimmäisen Screamin laadukkuutta ja nokkeluutta. Siinä, missä Scream ravisteli kauhugenreä uuteen uskoon, Scream 2 notkahtelee paikoitellen niiksi filmeiksi ja sortuu niihin kliseisiin ja ongelmiin, joiden kustannuksella alun perin vitsailtiin. Tästäkin osasta löytyy samaa itsetietoisuutta ja hahmot jopa puhuvat pariin otteeseen olevansa jatko-osassa. Ensimmäisen osan kekseliäisyys ja raikas tuulahdus lajityypissä eivät kuitenkaan ole aidosti läsnä tällä kertaa. Vaikka leffasta löytyy heikkoutensa ja kohtauksia, joissa hahmot toimivat raivostuttavan typerästi ja lähestulkoon jopa ansaitsevat tulla puukotetuiksi, on Scream 2 silti kelpo kauhuviihdettä ja kevyesti parempi kuin monet muut kauhuhittien jatko-osat.

Vaikkei elokuvan itsetietoisuus olekaan samaa tasoa ensimmäisen osan kanssa, mukaan mahtuu hilpeää metahuumoria, mistä ensimmäisen osan tapahtumien pohjalta tehty feikkifilmi "Stab" on jo hyvä esimerkki. Sen lisäksi, että leffan ensi-ilta toimii taidokkaasti rakennettuna ja jännittävänä prologina, se myös toimii kommenttina sille, kuinka kieroa on tehdä todellisista, kauhistuttavista murhista viihdettä. Jännittävät hetket eivät lopu prologiin, vaan filmin aikana nähdään useampikin erittäin tiivistunnelmainen kohtaus, joissa Ghostface vainoaa epämiellyttävästi uhriaan puhelimessa, kunnes vihdoin hyökkää. Jännitettä lisäävät hetket, joissa katsoja pääsee näkemään vilauksia Ghostfacesta, joita hahmo ei huomaa. Monia katsojia varmasti ärsyttävät kanssakatsojat, jotka huudahtavat asioita kesken leffan, kuten "murhaaja on takanasi!" mutta tätä katsoessa itse kukin voi huomata syyllistyvänsä samaan. Toistamiseen on myös aivan mahtavaa, että Ghostface ei ole mikään pahuuden ilmentymä ja yliluonnollinen voima, jota ei voi millään pysäyttää, vaan murhaajaa voi satuttaa siinä, missä murhaaja satuttaa uhrejaan. Michael Myers ja Jason Voorhees selviävät luodeista, puukotuksista ja ties mistä, mutta tämä tappaja ei onnistu hommissaan ilman mustelmia ja ruhjeita.

Onkin vain harmi, että elokuvan alkuperäinen käsikirjoitus päätyi yleisön kouriin jo kauan ennen leffan ilmestymistä ja murhaajan identiteettiä täytyi muuttaa. Ensimmäisen osan johtaessa katsojaa taidokkaasti harhaan ja tarjoamalla aidosti häiriintyneen murhaajapaljastuksen, tämänkertainen paljastus ei jaksa shokeerata katsojaa. Syy voi johtua joko käsikirjoituksellisista muutoksista tai ihan vain siitä, ettei Kevin Williamson yksinkertaisesti onnistunut toistamaan temppuaan. Loppuhuipennus paljastuksensa kera ajaa asiansa, mutta ei tarjoa samaa vau-tunnetta. Tunnepuolesta puheenollen, elokuvan isoin heikkous on kummallinen melodraamailu, mihin se vajoaa aika ajoin, kun Ghostface ei ole paikalla piinaamassa hahmoja. Lähes kahden tunnin kestosta voisi helposti leikata joitain hidastempoisia ja hieman jopa pitkäveteisiä pätkiä pois, tiivistäen teoksesta kompaktimman ja mukaansatempaavamman.

Ohjauksesta vastaa onneksi yhä Wes Craven, joka osaa kikkailla tuttujen kauhupiirteiden kanssa, vaikkei löydäkään itsestään samaa innovatiivisuutta kuin viimeksi. Elokuva tehtiin välittömästi ensimmäisen osan jälkeen ja kenties tekijöiden olisi pitänyt pitää pieni hengähdystauko, ennen kuin he hyppäsivät jatko-osan kimppuun. Vaikka on omalla tavallaan hienoa, että Williamsonilla oli heti uusi teksti valmiina studiolle, olisi hänkin voinut hengähtää hetken ja tutkia tarkemmin, mikä ensimmäisessä elokuvassa toimi niin hyvin. Tekniseltä puoleltaan Scream 2 on ihan yhtä laadukas kuin edeltäjänsä. Kuvaus on sujuvaa, lavasteet mainiot ja maskeeraukset hillityn, mutta silti oivallisen rajut. Ghostfacen asu on viimeistään tämän leffan myötä ikoninen osa kauhugenreä. Äänimaailmakin toimii, vaikka tällä kertaa ääniefekteissä hyödynnetyt äkkisäikäytysäänet eivät tunnu yhtä itsetietoisilta kuin viimeksi. Marco Beltrami tunnelmoi toistamiseen musiikkien kanssa ja vaikka hän tekeekin yhä hyvää työtä, itseäni häiritsi useasti leffassa kuultava sävelmä, mikä muistutti itseäni voimakkaasti Twin Peaks -sarjan (1990-2017) tunnusmusiikista.

Yhteenveto: Scream 2 on kelvollinen jatko-osa, joka ei kuitenkaan millään yllä alkuperäisen Screamin tasolle, ei kauhussa, nokkeluudessa, eikä edes itseironisuudessa. Vaikka filmi yrittääkin kovasti vitsailla kauhujatko-osien kustannuksella, pilkka tuntuu aika ajoin kolahtavan omaan nilkkaan, elokuvan ollessa turhankin lähellä pilkankohteitaan. Silti kyseessä on huomattavasti laadukkaampi teos kuin monet kauhuhittien jatko-osat. Murhaajamysteeri on jälleen jännittävää seurattavaa, vaikka lopuksi paljastus tuntuukin hätäiseltä käsikirjoituksen muutokselta (mitä se myös oli). Silloin tällöin elokuva vaipuu oudoksi melodraamaksi, mutta onneksi Ghostfacen iskiessä jännitys kohoaa ja mukana on muutama erityisen karmiva kohtaus. Tutut näyttelijät jatkavat hyvää työtään ja uudet tulokkaat hoitavat hommansa pääasiassa kelvollisesti. Scream 2 jää kauas alkuperäisen Screamin mahtavuudesta, mutta jos innostui alkuperäisestä, kannattaa jatko-osa toki katsoa - se voisi nimittäin olla paljon huonompikin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 2, 1997, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax, Maven Entertainment

Arvostelu: Koskemattomat (Intouchables - 2011)

KOSKEMATTOMAT

INTOUCHABLES

Ohjaus: Olivier Nakache ja Éric Toledano
Pääosissa: Omar Sy, François Cluzet, Audrey Fleurot, Anne Le Ny, Clotilde Mollet, Alba Gaïa Bellugi ja Cyril Mendy
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Intouchables, eli suomalaisittain Koskemattomat pohjautuu tositapahtumiin halvaantuneen bisnesmies Philippe Pozzo di Borgon ja tämän avustajan Abdel Selloun ystävyydestä. Kaksikosta oli tehty dokumentti À la vie, à la mort (2003), jonka näki ohjaajakaksikko Olivier Nakache ja Éric Toledano. Kaksikkoa kiinnosti kertomus ja he alkoivat suunnittelemaan sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Koskemattomat sai maailmanensi-iltansa Espanjassa Donostia-San Sebastianin elokuvajuhlilla 23. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot ylistivät elokuvaa ja siitä muodostui valtava hitti - yksi menestyneimmistä ranskalaiselokuvista koskaan! Elokuva sai mm. yhdeksän César-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, minkä lisäksi leffa oli ehdolla parhaana ulkomaalaisena elokuvana niin BAFTA- kuin Golden Globe -gaaloissa. Itse näin Koskemattomat viitisen vuotta sitten ja pidin siitä erittäin paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla leffan.

Rikollisen taustan omaava ja työttömyysturvan kautta elävä Driss päätyy töihin avustamaan kaulasta alaspäin halvaantunutta, rikasta Philippeä. Alun vastentahtoisuudesta huolimatta kaksikon välille muodostuu pian ystävyys, mikä rikkoo luokkaeroja.

Rikasta Philippeä näyttelee François Cluzet, jolla on vaativa työ siinä, että hän saa näytellä oikeastaan vain päällään - vartaloaan hän joutuu pitämään täysin paikallaan. Cluzet onnistuukin taidokkaasti välittämään isojakin reaktioita pelkillä ilmeillään ja päänsä liikkeillä. Hahmo on mielenkiintoinen ja traaginen tapaus, sillä hän on aiemmin pystynyt tekemään vaikka ja mitä mammonansa ansiosta, mutta halvaukseen johtaneen onnettomuuden jälkeen hänellä on käytössään vaikka kuinka paljon rahaa, muttei oikeastaan mitään, mitä tehdä sillä. Hänen vaimonsa menehtyi onnettomuudessa ja hänen tyttärensä (Alba Gaïa Bellugi) hädintuskin välittää hänestä, joten ei ole ihme, että Philippen elämänhalu on lähes täysin kadonnut. Cluzet tulkitsee upeasti tätä hahmon kokemaa raskasta painolastia.
     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Drissiä näyttelevä Omar Sy, joka loistaa ällistyttävän kirkkaana. Sy pursuaa energiaa ja hänen hahmonsa Driss onkin täysi vastakohta Philippille, sillä hänelle tuottaa vaikeuksia pysyä paikoillaan. Siinä, missä Cluzet voi hyödyntää vain päätään, Sy todella käyttää koko kehoaan esiintyessään. Hahmoilla on paljon muitakin eroavaisuuksia, miksi he täydentävätkin toisiaan niin hienosti. Philippe on rikas, Driss köyhä. Philippe on hienostunut, Driss röyhkeä. Philippe tekee asiat harkiten, Driss on impulsiivinen. Molemmat ovat mahtavia, mutta Sy on suorastaan uskomattoman lahjakas roolissaan.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Philippeä myös avustavat Magalie (Audrey Fleurot) ja Yvonne (Anne Le Ny).

Elokuvia, kirjoja ja muutenkin kertomuksia hahmoista, jotka tulevat täysin eri lähtökohdista ja joiden välille muodostuu suuri ystävyys, on monia, mutta Koskemattomat on yksi loistavimmista ja ihastuttavimmista sellaisista. Elokuva on täynnä iloa, surua, riemua ja sydäntä. Philippen ja Drissin tarina nappaa mukaansa heti vauhdikkaalla aloituskohtauksella, mikä jo antaa veikeän esimaun kaksikon ystävyydestä, kun nämä kaahailevat pitkin Pariisin katuja ja lyövät vetoa poliiseista. Siitä palataan ajassa taaksepäin heidän ensikohtaamiseen, milloin katsoja on jo täysin uppoutunut elokuvaan. Sitä ensin tietämättään nämä kaksi henkilöä todella tarvitsevat ja täydentävät toisiaan. On kiehtovaa seurata, kuinka he oppivat toisiltaan asioita ja ymmärtävät elämää eri tavalla toisen näkökulman kautta.

Tunnelma on läpikotaisin fantastisesti rakennettu. Kyseessä todella on aito hyvän mielen elokuva, mikä nostaa hymyn huulille aina, kun sitä miettii leffan loputtua. Nauraa saa ja paljon. Huumoria revitään niin nokkelista sutkautuksista (Philippe ja Driss naljailevat toisilleen minkä ehtivät) kuin visuaalisesta huumorista (Drissin esimerkiksi kaataessa kuumaa juomaa Philippen päälle, testatakseen, tunteeko tämä mitään tai Drissin taiteillessa Philippen parran kanssa). Koska kaksikon elämään uppoutuu niin täysillä, menee aika nopeasti. Hahmojen tarinaa voisikin katsoa vielä kauemminkin. Toisella puoliskolla voi todella huomata, kuinka paljon näistä kahdesta onkaan alkanut välittämään, draaman iskiessä peliin. Elokuva onnistuu liikuttamaan syvästi. Surullisistakin hetkistä löytyy kauneutta. Kaikin puolin Koskemattomat on erinomainen teos.

Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Olivier Nakache ja Éric Toledano hoitavat hommansa esimerkillisesti, kuljettaen tarinaa oivallisesti, syventäen hahmojaan upeasti ja rakentaen tunnelmaa loistokkaasti. Myös teknisesti Koskemattomat on mainio. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja erittäin hyvin leikattu. Montaasikohtaukset on istutettu mukaan onnistuneesti. Äänimaailmakin toimii hyvin ja Ludovico Einaudin säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa. Yhdessä kohtaa hyödynnetään veikeästi klassisia sävelmiä, mutta lopulta päähän jää soimaan alkukohtauksessa jumputtava Earth, Wind & Fire -yhtyeen September-kappale, jota kuunnellessa voi kokea pakottavaa tarvetta tanssia.

Yhteenveto: Koskemattomat on aivan mahtava draamakomedia täynnä todellista sydäntä. Tämä luokkaeroja ja kaikkia odotuksia rikkova ystävyys on riemastuttavasti rakennettu ja hahmoja tulkitsevien François Cluzetin ja Omar Syn väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Erilaiset hahmot tukevat toisiaan täydellisesti ja samalla myös Cluzet ja Sy pääsevät esittämään hahmojaan täysin eri tavoin. Kaksikon puuhia on suuri ilo seurata, vaikka mukaan mahtuukin myös draamaa ja aidosti liikuttavaa herkkyyttä. Tarinaan uppoutuu niin vahvasti, että tunnepuoli iskee erityisen lujaa. Tylsää hetkeä ei ole luvassa, vaan filmiä jäisi mielellään seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Koskemattomat on kaikin puolin loistokas teos, jota voi suositella äärimmäisen lämpimästi aivan kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Intouchables, 2011, Quad Productions, Ten Films, Canal+, CinéCinéma TF1, Chaocorp, Gaumont, TF1 Films Production

Arvostelu: Cult of Chucky (2017)

CULT OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Fiona Dourif, Alex Vincent, Brad Dourif, Michael Therriault, Adam Hurtig, Elisabeth Rosen, Grace Lynn Kung, Marina Stephenson Kerr, Zak Santiago, Ali Tataryn ja Jennifer Tilly

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli hitti, mutta Child's Play 3 (1991) tuotti pettymyksen lipputuloillaan. Elokuvasarjan suuntaa päätettiin muuttaa ja tuloksena oli komediallisempi Chuckyn morsian (Bride of Chucky - 1998), joka nousi sarjansa menestyneimmäksi osaksi. Vielä huumoripainotteisempi Seed of Chucky (2004) olikin haukuttu floppi, joten sarja päätettiin palauttaa takaisin kauhujuurilleen ja vuonna 2013 julkaistiin ailahtelevan vastaanoton saanut Curse of Chucky. Pian sen ilmestymisen jälkeen Mancini kertoi jo suunnittelevansa seuraavaa leffaa, jonka kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2017. Cult of Chucky julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle saman vuoden lokakuussa. Leffa sai edeltäjiensä tavoin ailahtelevan vastaanoton, eikä se tuottanut kummoisesti myynneissään. Itse olin nähnyt elokuvasarjasta aiemmin vain alkuperäisen klassikon, sekä vuoden 2019 uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin leffojen saavan nyt jatkoa televisiosarjan Chucky (2021-) muodossa, päätin katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Vaikken pitänyt Curse of Chuckystä, katsoin elokuvasarjan toistaiseksi viimeisen osan Cult of Chuckyn jo alle viikkoa myöhemmin.

Perheensä murhasta lavastettu Nica Pierce on viettänyt neljä vuotta vankimielisairaalassa, missä hän on alkanut vakuuttua syyllisyydestään. Nican kertomukset tappajanukesta käyvät kuitenkin pian muille potilaille ja hoitajille kivuliaan todellisiksi, kun Chucky saapuu viimeistelemään aikomuksensa.

Fiona Dourif nähdään toistamiseen Nica Piercen roolissa, joka on lukittu vankimielisairaalaan epäiltynä perheensä murhasta Curse of Chuckyssä. Nica on viettänyt mielisairaalassa niin kauan aikaa, että on alkanut vähitellen uskoa kuvitelleensa koko tappajanuken ja tehneensä hirmuteot itse. Dourif ei vielä tässäkään leffassa tee erityistä vaikutusta - itse asiassa hän suoriutuu osastaan kehnommin kuin viimeksi. Fionan isä Brad Dourif sen sijaan ilahduttaa edelleen Chucky-nuken äänenä ja jo Dourifin äänestä voi kuulla, kuinka innoissaan hän on kerta toisensa jälkeen palaamassa tämän vinksahtaneen lelun rooliin.

     Nica ei jää ainoaksi paluun tekeväksi päähenkilöksi elokuvasarjasta, sillä kahdessa ensimmäisessä elokuvassa ja Curse of Chuckyn lopputekstikohtauksessa pikaisesti esiintynyt Alex Vincent nähdään pitkästä aikaa Andyna, joka lapsena joutui kohtaamaan Chuckyn hirmuisuuden. Vaikka onkin hienoa, että Vincent saatiin näinkin monien vuosien jälkeen takaisin leffasarjan pariin, täytyy todeta, ettei hän ole näyttelijänä paljoa kehittynyt.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. vankimielisairaalan tohtori Foley (Michael Therriault), joka yrittää saada Nican uskomaan, ettei mitään tappajanukkea ole, sekä mielisairaalan muut potilaat, kuten Malcolm (Adam Hurtig), Madeleine (Elisabeth Rosen), Claire (Grace Lynn Kung) ja Angela (Marina Stephenson Kerr), jotka ovat tietty mukana lähinnä potentiaalisiksi uhreiksi. Ja totta kai Jennifer Tillyn on pitänyt änkeä mukaan tähänkin filmiin Tiffanyna.

Siitä huolimatta, että Curse of Chucky oli kehno kauhuleffan yritys, oli se sentään askel oikeaan suuntaan kaamean Seed of Chuckyn jälkeen. Onkin siis harmi, ettei Cult of Chucky jatka tätä ylämäkeä, vaan vajoaa aika samoihin pohjamutiin kuin Seed of Chucky. Tämä leffa ei sentään sisällä transpilkkaa, masturboivaa Chuckyä tai alkutekstipätkää digisiittiöiden kera, mutta Cult of Chucky on silti omanlaisensa epäonnistuminen. Jos ohjaaja Don Mancini kompuroi edellisissä yrityksissään tehdä joko komedialeffaa tai kauhuelokuvaa, tässä hän läjähtää pärställeen yrityksessään yhdistää genret toisiinsa. Elokuva tuntuu olevan puoliksi kauhujatko-osa Curselle ja puoliksi komediajatko-osa Seedille. Lopputuloksena onkin hämmentävä ja päättömänä suuntaansa etsivä sekamelska, joka ei pelota tai naurata.

Suurimmaksi osaksi leffa on puuduttavan tylsää katseltavaa, vankimielisairaalakohtausten tarjotessa vain toinen toistaan kökömpää draamantynkää. Puisevasti kirjoitettuihin terapiasessioihin kyllästyy nopeasti ja sitten sitä vain odottaa, että Chucky saapuisi jo paikalle ja listisi kaikki. Chuckyn riehumisia todella saa odottaa, mutta sentään tässä elokuvassa tapot ovat veikeämpiä kuin edellisessä filmissä. Jännite puuttuu tästäkin elokuvasta täysin, osittain sen takia, koska yhdenkään hahmon kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Harmillisesti loppuhuipennus ei ole odotuksen arvoinen, Mancinin kehittelemien uusien ideoiden takia. Osalle katsojista nämä ratkaisut voivat toimia, mutta omasta mielestäni ne vain heikensivät filmiä entisestään.

Mancinin ohjaus pysyy yhä amatöörimäisenä ja kömpelönä. Hänen kauhuosastonsa koostuu vain toinen toistaan laiskemmista ja kehnommista äkkisäikäytyksistä kovien äänitehosteiden kera, kun taas hänen komediapuolensa rakentuu kiusallisista letkautuksista ja tönköstä slapstickistä. Hänen käsikirjoituksensa on ihan yhtä huono kuin ohjauksensa, hahmoineen, dialogeineen ja juonenkäänteineen kaikkineen. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kummoinen, vaikka Chucky sentään näyttää paremmalta kuin se kammotus Curse of Chuckystä. Kuvaus on surkuhupaista ylidramaattisen vinojen otosten kera, mitä ei auta töksähtelevä leikkaus. Yhdessä kohtaa leikkaus meni siihen pisteeseen asti, että minun oli pakko pistää leffa tauolle hetkeksi, sillä olin liian hämilläni siitä, että se oli päässyt lopulliseen elokuvaan mukaan. Lavasteet ovat aika tylsät ja muutenkin elokuvasta huokuu halpuus. Erikoisefektit eivät vakuuta, etenkään vuoden 2017 leffaksi, eivätkä Joseph LoDucan musiikit onnistu luomaan vähäistäkään jännitettä.

Yhteenveto: Cult of Chucky on surkea kauhukomedia, joka viimeistään osoittaa, ettei Don Mancini osaa ohjata. Mancinin yritykset yhdistellä kauhua ja komediaa ovat vähintään kiusallisia, eikä leffa millään onnistu pelottamaan tai naurattamaan. Itse asiassa filmi on jopa aika tylsää katseltavaa. Mielisairaalan terapiasessiot ovat pitkäveteisiä ja draama väkinäistä. Suuren osan ajasta katsojana voikin huomata vilkuilevansa kelloa ja odottavansa Chuckyn pääsevän vauhtiin. Ja vaikka Chucky lopulta tarjoaakin muutamat veikeät tapot, on hahmon kohdalla tehty aika typeriä ratkaisuja, jotka saavat huipennuksen lässähtämään pahasti. Fiona Dourif ei onnistu vakuuttamaan traumatisoituneen Nican osassa, eikä harmillisesti Alex Vincentkään toimi enää Andyna. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta, mikä on jo yksi syy sille, ettei leffaa katsoessa jännitä. Kauhuosasto koostuu hölmöistä böö-äkkisäikäyttelyistä ja huumori laiskasta pelleilystä. Cult of Chucky on kuin viimeinen naula Chuckyn haudassa ja pahoin pelkään, että Mancinin johdolla tuleva televisiosarjakaan ei enää onnistu pelastamaan tämän tappajanuken saagaa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Cult of Chucky, 2017, Universal 1440 Entertainment

Arvostelu: The Raid 2 (The Raid 2: Berandal - 2014)

THE RAID 2

THE RAID 2: BERANDAL

Ohjaus: Gareth Evans
Pääosissa: Iko Uwais, Arifin Putra, Tio Pakusadewo, Alex Abbad, Oka Antara, Cok Simbara, Cecep Arif Rahman, Julie Estelle, Very Tri Yulisman ja Kenichi Endō
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 18

Indonesialainen toimintaelokuva The Raid: Redemption (2011) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joten ohjaaja-käsikirjoittaja Gareth Evans päätti heti tehdä jatko-osan. Evans oli jo ennen ensimmäistä osaa suunnitellut elokuvan päätähti Iko Uwaisin kanssa toimintaelokuvaa nimeltä "Berandal" ja päättikin muokata sen tarinasta jatko-osan The Raid: Redemptionille. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2013 ja lopulta The Raid 2 sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2014 Sundancen elokuvajuhlilla. Leffa sai paljon kehuja niin kriitikoilta kuin toimintaelokuvien faneilta ja se oli edeltäjänsä tavoin menestys maailmanlaajuisesti. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Raid 2:a, vaikka olinkin katsonut ensimmäisen osan joitain vuosia sitten. Kun päätin arvostella The Raid: Redemptionin nyt sen kymmenvuotissyntymäpäivän kunniaksi, päätin vihdoin ja viimein katsoa myös The Raid 2:n.

Selvittyään ulos pahamaineisen huumelordin päämajasta, Rama saa uudeksi tehtäväkseen soluttautua Bangunin ja Goton rikollisjärjestöihin.

Useiden kamppailulajien mestari Iko Uwais palaa rooliinsa Ramana, erikoisjoukkojen sotilaana, joka saa nyt täysin oman tehtävänsä. Edellisen elokuvan kokemusten jälkeen Rama on kadottanut hermostuneisuuden ja hän on äärimmäisen kovassa iskussa ja varmuudessa hoitamaan hommaa. Uwais vakuuttaa ja hämmästyttää toistamiseen taistelutaidoillaan. Energiaa pursuen ja hikeä valuen hän tarjoaa jälleen hurjia stuntteja ja on selvää, ettei hän ole ilman mustelmia selvinnyt kuvauksista.
     Elokuvassa nähdään myös Cok Simbara Raman uutena tehtävänantajana, Tio Pakusadewo rikollisjohtaja Bangunina, Arifin Putra tämän poikana Ucona, Kenichi Endō Goton rikollisperheen pomona, Julie Estelle ja Very Tri Yulisman tappajakaksikko vasaranaisena ja pesäpallomailamiehenä, Alex Abbad rikollispyrkyri Bejona, sekä ensimmäisessä The Raidissa Mad Dogia näytellyt Yayan Ruhian salamurhaaja Prakosona. Vaikka Uwaisin tavoin Ruhiankin on fantastinen toimintakohtauksissa ja toimii yhtenä elokuvan taistelukoreografioiden suunnittelijana, on hieman hassua, että hän tekee paluun tähän näyttelijänäkin. Minulta kesti jonkin aikaa tajuta, että hän esittää eri hahmoa ja luulin muistaneeni väärin, että Mad Dog kuoli edellisessä osassa.

Pyhä jysäys, mitä mättöä ja mäiskintää The Raid 2 tarjoaakaan! Vaikka jo The Raid: Redemption oli ääriväkivaltainen ja brutaali, The Raid 2 jaksaa silti hämmästyttää loppuun saakka sillä, kuinka raaoilla ja luovilla tavoilla ihmisiä voidaan pistää hengiltä. Tuliaseilla ammutaan tässäkin vain muutaman kerran ja muuten ne koetaan jälleen liian helpoksi tavaksi tappaa jengiä. Sen sijaan veitset, vasarat, mailat, pullot sun muut kelpaavat täydellisesti kädenjatkeeksi. Elokuva tarjoaa toinen toistaan sekopäisempiä turpaanvetoja ja kun kaksi kamppailulajin mestaria pistetään vastakkain, on meno kuin väkivaltaista tanssia. Suu loksahtaa jatkuvasti auki, eikä voi muuta kuin ihailla tätä hurjaa osaamista. Komeiden ja intensiivisten käsirysyjen lisäksi mukaan mahtuu vauhdikasta autotakaa-ajoa, mikä on sekin vaikuttavasti ja luovasti toteutettu. Tällaisia toimintaelokuvien pitää olla!

Siinä, missä ensimmäinen elokuva sisälsi todella yksinkertaisen juonen, missä poliisien erikoisjoukko ja rikollisryhmä tappoivat toisiaan yhdessä rakennuksessa, The Raid 2:sta löytyy huomattavasti isompi tarina. Kuten alussa kerroinkin, elokuvan kertomus kirjoitettiin jo ennen The Raid: Redemptionin ilmestymistä ja ilmestymisen jälkeen tämän tekstiä muokattiin sopimaan The Raidin jatko-osaksi. Jo se, etteivät tapahtumat rajoitu vain yhden talon sisälle, viestii siitä, että rahaa on ollut käytössä enemmän. Toki ensimmäisen osan pienimuotoisuuden viehätys katoaa samalla, mutta eipä tuo haittaa, kun toiminta on yhtä erinomaista. Tämä filmi kuitenkin sisältää paljon enemmän rauhallisia kohtauksia, keskusteluja ja juonen monimutkistamista. Kestoa The Raid 2:lla on lähes tunnin verran enemmän kuin edeltäjällään. Paikoitellen kahden ja puolen tunnin leffa tuntuu ylipitkältä, mutta siitä huolimatta kokonaisuus pysyy visusti kasassa.

Gareth Evans onnistuu toistamaan ensimmäisen elokuvan taisteluiden upeuden, ilman että ne muuttuvat koskaan tylsiksi. Tällä kertaa Evans panostaa enemmän käsikirjoitukseen, mutta vaikka vahvempi kertomus tekee pidemmästä kestosta ymmärrettävän, olisi Evans voinut tiivistää pakettia hieman, ainakin viimeistään leikkauksessa. Muuten leikkaus on taidokasta, eivätkä taistelut pilaannu silppueditoinnilla. Lisäksi kuvaus on erittäin tyylikästä ja stunt-näyttelijät pääsevät heittäytymään oikein kunnolla laajoissa, kauan kestävissä kuvissa. Tehostetiimi roiskii tekoverta ympäri lavasteita ja äänimaailma vain vahvistaa jokaista lyöntiä. Elokuvan musiikit jumputtavat menevästi taustalla, mutta eivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: The Raid 2 jatkaa ensimmäisen elokuvan rautaista linjaa ja tarjoaa toinen toistaan iskevämpiä toimintakohtauksia, sekä luovempia tapoja pistää ihmisiä hengiltä. Tarinaa on tällä kertaa enemmän, millä saadaan osittain perusteltua pitkä, noin kahden ja puolen tunnin kesto. Silti minuutteja on liikaa ja elokuva kaipaisi tiivistämistä. Kun tappelut pärähtävät käyntiin, keston kuitenkin unohtaa ja menoon uppoutuu täysillä. Toiminta ei ole yhtään kevyempää ja lapsiystävällisempää, vaan tämäkin filmi on äärimmäisen brutaali ja väkivaltainen. Taistelut ovat läpikotaisin näyttäviä ja täynnä hurjia stuntteja. Päätähti Iko Uwais pistää itsensä taas ihailtavasti likoon ja muutkin näyttelijät rehkivät hänen kanssa tarjotakseen mitä vakuuttavinta toimintaa. Jos siis piti The Raid: Redemptionista, ei todellakaan kannata jättää jatko-osaa väliin. The Raid 2 ei ole juoneltaan yhtä simppeli ja suoraviivaisen tehokas, mutta se tarjoaa ihan yhtä hienoa menoa ja meininkiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Raid 2: Berandal, 2014, Pt. Merantau Films, XYZ Films

Arvostelu: Uhkavaatimus Maalle (The Day the Earth Stood Still - 1951)

UHKAVAATIMUS MAALLE

THE DAY THE EARTH STOOD STILL

Ohjaus: Robert Wise
Pääosissa: Michael Rennie, Patricia Neal, Billy Gray, Hugh Marlowe, Sam Jaffe, Frances Bavier ja Lock Martin
Genre: scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

"Klaatu barada nikto."

The Day the Earth Stood Still, eli suomalaisittain Uhkavaatimus Maalle perustuu Harry Batesin novelliin Farewell to the Master vuodelta 1940. Tuottaja Julian Blaustein oli pidemmän aikaa halunnut tehdä tieteiselokuvan, mikä toimisi vertauskuvana kylmälle sodalle ja ydinvoiman pelolle. Hän löysi Batesin tarinan, innostui siitä ja sai 20th Century Fox -studion Darryl F. Zanuckin kiinnostumaan ideastaan. Edmund North ryhtyi työstämään käsikirjoitusta Batesin tekstin pohjalta ja kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1951. Lopulta Uhkavaatimus Maalle sai maailmanensi-iltansa 18. syyskuuta 1951 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai kriitikoilta kehuja. Vuosien varrella leffa on noussut klassikon asemaan ja nykyään sitä pidetään yhtenä scifigenren merkittävimpänä teoksena. Itse en ollut aiemmin nähnyt Uhkavaatimusta Maalle, mutta olin nähnyt sen uudelleenfilmatisoinnin, vuoden 2008 Päivä jona maailma pysähtyi (The Day the Earth Stood Still), mistä en pitänyt yhtään. Kun huomasin alkuperäisen teoksen täyttävän nyt 70 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni ja katsoa ja arvostella Uhkavaatimuksen Maalle juhlavuoden kunniaksi.

Avaruusalus laskeutuu Washingtoniin keskellä kirkasta päivää ja paniikki leviää. Aluksesta astuvat esille humanoidi olento Klaatu ja suuri robotti Gort, mutta mitä he oikein haluavat?

Ihmistä muistuttavana avaruusolio Klaatuna nähdään isokokoinen ja jylhäkasvoinen Michael Rennie, joka vakuuttaa nopeasti toisen planeetan asukkina. Klaatu on älyllisesti ja monella muullakin tapaa ihmisiä ylempänä, mutta häntä kiehtoo suuresti ihmisten tavat. Hänessä on jotain erittäin mystistä ja kiehtovaa, etenkin kun hahmon motiiveja Maahan saapumiseen aletaan vähitellen avaamaan. Mukanaan Klaatulla on suuri robotti Gort, jonka asussa hikoilee Lock Martin. Näin 70 vuotta myöhemmin Gort ei ole enää erityisen uhkaava ilmestys, mutta jokin täysin tunteettomassa robotissa aiheuttaa epämiellyttävää henkeä. Katsoja lähinnä jännittää, onko Gort toisen lajin tuhoase, vai pelkkä Klaatun henkivartija, jos ihmiset ryhtyvät välittömästi väkivaltaisiksi?

     Ihmishahmoja leffassa taas ovat mm. pariskunta Tom (Hugh Marlowe) ja Helen (Patricia Neal), sekä Helenin nuori poika Bobby (Bill Gray), jotka ajautuvat avaruusoliohysterian keskelle ja joilla on jokaisella oma mielipiteensä ulkoavaruuden mahdollisesta uhkasta. Tom käy ärsyttäväksi pelkojensa kera, kun taas Bobby on sympaattinen innostuksensa kanssa. Helenistä kehitellään vähitellen kiinnostavaa naistähteä tapahtumiin. Ihmistenkin näyttelijät tekevät mainiota työtä, vaikka välillä heistä löytyy samaa robottimaisuutta kuin Gortista.

Uhkavaatimus Maalle onnistui yllättämään minut erittäin positiivisesti. Vaikka aika onkin tehnyt tepposensa Gortin pelottavuudelle, on elokuva muuten erittäin toimiva tänäkin päivänä. Iso syy siihen on sen ajaton teema tuntemattoman pelosta ja ihmiskunnan käytöksestä pelon alla. Vaikka alun perin filmi luotiin kuvastamaan ihmisten epävarmuutta ja ennakkoluuloja kylmän sodan keskellä, sekä pelkoa mahdollisesta ydintuhosta, voi nämä vertaukset siirtää myös nykypäivään sopiviksi. Elokuvan viesti käy selväksi viimeistään Klaatun pitämästä vaikuttavasta puheesta filmin lopussa. Jos ihmiskunta ei lopeta toistensa tuhoamista, ei tavalla tai toisella lajistamme ole enää lopulta mitään jäljellä. Voiko koko ihmiskunta tehdä yhteistyötä vasta lajin ulkoisen uhkatekijän saapuessa kuvioihin?

Elokuvassa siis riittää pohdiskeltavaa, eikä se ole niinkään suuri scifitaisteluspektaakkeli kuin monet lajityypin teoksista tänä päivänä. Toki omalle ajalleen tässä oli jo spektaakkelia tarpeekseen ja edelleen se tuntuu omalla, aikansa puolesta viehättävällä ja filosofisella tyylillään elämykseltä. Sen lisäksi, että elokuva on mm. sellaisten filmien, kuten Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996) edelläkävijä ja esikuva, ei elokuva ole vain science fictionia. Leffasta löytyy selviä kauhuelokuvankin piirteitä, mitkä olivat takuulla tehokkaita 70 vuotta sitten. Vielä tänäkin päivänä elokuvasta löytyy jännitettä. Lyhyestä, vain pari minuuttia yli puolentoista tunnin kestosta huolimatta filmi ei syyllisty kiirehtimiseen. Tarinaan käytetään oma aikansa ja se saa kehittyä omalla painollaan eteenpäin.

Elokuvan ohjaaja Robert Wise on parhaiten tunnettu musikaalien West Side Story (1961) ja The Sound of Music (1965) tekijänä. Tässä Wise kuitenkin osoittaa taitonsa jännityksen rakentamisessa ja kiehtovien teemojen käsittelyssä. Wise hallitsee pakettia taidokkaasti. Edmund H. Northin käsikirjoitus on onnistunut pohja Wiselle ja on kiehtovaa, kuinka North kanavoi tarinaan ajalle ajankohtaisia kauhuja. Uhkavaatimus Maalle on oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on pääasiassa sujuvaa. Avaruusaluksen lavasteet ovat yksinkertaiset ja pelkistetyt, mutta tehokkaat. Klaatun ja Gortin asuista löytyy pientä toivomisen varaa. Suurimmaksi osaksi tehosteet toimivat yhä, mutta loppupäässä katsoja huomaa päivänselvästi vaijereiden käytön. Äänimaailmakin on mainio ja Bernard Herrmannin säveltämät musiikit luovat tunnelmaan oman tehokkaan lisänsä.

Yhteenveto: Uhkavaatimus Maalle on yhä 70 vuotta ilmestymisensä jälkeen vahva ja ajankohtainen tieteisklassikko. Vaikka Gort-robotti on menettänyt ajan kanssa suuren osan kauhistuttavuudestaan, ei ajan julma hammas ole nakertanut filmiä liikaa. Siitä löytyy onnistunutta jännitettä, katsojan pohtiessa muukalaisten saapumisen syytä. Samalla saapuminen saa hyvin katsojan pohtimaan ihmisluonnetta ja ihmiskunnan selviytymismahdollisuutta sodassa niin toisiaan kuin yhteistä vihollista vastaan. Kiehtovat teemat hoidetaan filosofisella hengellä ja vaikkei leffassa nähdäkään suuria taisteluita ja mäiskettä, on puolentoista tunnin kesto nopeasti ohi. Ohjaaja Robert Wise on rakentanut hienon tieteispaketin ja Michael Rennie vakuuttaa muukalais-Klaatuna. Erikoistehosteet eivät enää tänä päivänä aiheuta ihmetystä, mutta ne ovat omalle ajalleen varsin onnistuneet. Uhkavaatimus Maalle on klassikkoasemansa ansainnut, eikä sen suuria vaikutuksia scifigenreen voi millään kieltää. Lajityypin isoimmille faneille elokuva onkin pakkokatsottavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Day the Earth Stood Still, 1951, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981)

SUKELLUSVENE U-96

DAS BOOT

Ohjaus: Wolfgang Petersen
Pääosissa: Jürgen Prochnow, Herbert Grönemeyer, Klaus Wennemann, Hubertus Bengsch, Martin Semmelrogge, Bernd Tauber, Erwin Leder, Martin May, Heinz Hoenig, Uwe Ochsenknecht, Claude-Oliver Rudolph, Jan Fedder, Ralf Richter, Joachim Bernhard, Oliver Stritzel ja Otto Sander
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 28 minuuttia - BBC-minisarja: noin 5 tuntia
Ikäraja: 16

Das Boot, eli suomalaisittain Sukellusvene U-96 perustuu Lothar-Günther Buchheimin samannimiseen kirjaan vuodelta 1973, mikä pohjautui hänen omiin kokemuksiinsa toisen maailmansodan aikaan U-96-sukellusveneen sotakirjeenvaihtajana. Kotimaassaan Saksassa kirja nousi myydyimmäksi fiktio-opukseksi toisesta maailmansodasta. Myös muualla maailmalla kirjasta kiinnostuttiin ja Hollywoodissa ryhdyttiin työstämään filmatisointia vuonna 1976. Projekti ei kuitenkaan edennyt siellä, joten Saksassa alkoi leffan työstäminen tuottaja Günter Rohrbachin toimesta. Elokuva vaati kuitenkin valtavaa budjettia ja siihen aikaan filmien ei ollut yhtä helppoa saada suuria rahamääriä Saksassa kuin televisiosarjojen, joten Rohrbach tarvitsi monien televisioyhtiöiden apua. Tämä johti siihen, että kirjasta piti työstää samanaikaisesti sekä versio elokuvateattereihin, että pidempi versio televisiosarjan muotoon. Rohrbach palkkasi ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi Wolfgang Petersenin, joka joutui suunnittelemaan tekstinsä sekä filmiksi että sarjaksi sopivaksi. Petersen onkin sanonut, että hänestä tuntui siltä kuin hän olisi kirjoittanut elokuvaa oikealla kädellään ja televisiosarjaa vasemmalla. Kuvaukset alkoivat ja niissä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Ulkokuvia varten käytettiin lähes onttoa sukellusveneen kuorta, millä pystyi kulkemaan jonkin matkaa. Sen lisäksi, että yhtenä kuvauspäivänä tämä kuori upposi ja työryhmällä kesti tuoda se takaisin pintaan, eräänä aamuna työryhmä käveli kuvauspaikalle ja huomasi, että kuori oli viety. Kävi ilmi, että se oli luvattu toisen elokuvan, Steven Spielbergin seikkailun Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) kuvauksiin. Tapaturmiakin sattui ja kun eräs näyttelijä liukastui kannella myrskykohtauksen aikana, tekijät luulivat näyttelijän improvisoivan ja kuvasivat vielä lisää, ennen kuin tajusivat, että näyttelijä täytyi saada sairaalaan. Jälkitöissäkin koitui vaikeuksia, kun monista kuvatuista tunneista piti saada leikattua kaksi eri versiota. Lopulta kaksi ja puolituntinen Sukellusvene U-96 -elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja se sai maailmanensi-iltansa 17. syyskuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuvalla oli Saksan elokuvahistorian suurin avaus ja se oli valtava menestys. Aluksi monet saksalaiskriitikot torjuivat leffan, mutta kun filmi osoittautui ylistetyksi ja suosituksi maailmanlaajuisesti, lopulta myös kotimaan arvostelut muuttuivat positiivisiksi. Kirjailija Buchheim ei kuitenkaan filmistä pitänyt. Sukellusvene U-96 sai jopa kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, äänitys ja äänitehosteet), sekä BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet parhaana vieraskielisenä elokuvana, muttei voittanut palkinnoista yhtäkään. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut, etenkin kun kahden ja puolen tunnin teatteriversion lisäksi siitä on julkaistu viisituntinen minisarja vuonna 1984, sekä kolmen ja puolen tunnin ohjaajan versio vuonna 1997. Itse en ollut aiemmin nähnyt filmiä, mutta olin tiennyt siitä jo vuosia. Kun huomasin Sukellusvene U-96:n täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi. Ja katsoinpa vielä sen kolme- ja puolituntisen ohjaajan version!

Vuonna 1941 saksalaisluutnantti Werner määrätään sotakirjeenvaihtajaksi U-96-sukellusveneelle. Loukussa meren syvyyksissä Werner kohtaa veijarimaista toveruutta, kuolettavaa tylsyyttä, sekä piinaavaa kauhua.

Paremmin laulajana kuin näyttelijänä tunnettu Herbert Grönemeyer nähdään luutnantti Wernerinä, joka saa homman toimia saksalaissukellusvene U-96:n sotakirjeenvaihtajana. Wernerin tavoin katsojakin lähtee täysin keltanokkana kokemaan sukellusveneen saloja. Katsoja voikin erittäin hyvin tuntea Wernerin fiilikset, kun tämä aluksi kokee itsensä ulkopuoliseksi tiiviin, toisensa pitkään tunteneen miehistön keskellä. Vähitellen porukka alkaa kuitenkin lämmetä hänelle ja samalla myös katsoja otetaan avosylin vastaan. Grönemeyer on todella hyvä roolissaan ja on mielenkiintoista seurata hänen hahmonsa muutosta heikkohermoisesta kuvaajasta tositoimiin valmiiksi sotilaaksi.

     Wernerin tavoin myös katsoja pääsee tutustumaan aikamoiseen joukkoon, mitä myös sukellusvene U-96:n miehistöksi kutsutaan. Jürgen Prochnow näyttelee sukellusveneen kapteenia, jota muu miehistö kutsuu usein "Vanhaksi mieheksi". Prochnow'ssa on juuri oikeaa karismaa määrätietoiseksi johtajaksi, josta löytyy kuitenkin sympaattinenkin puolensa. Miehistön muutkin näyttelijät ovat erittäin oivallisia rooleissaan. Vaikka Werneriä ja kapteenia lukuun ottamatta muut miehistöstä eivät korostu selkeästi edukseen, ei tämä haittaa, sillä miehistön jäsenten kautta nostetaan silti monenlaisia persoonia ja näkemyksiä sodasta esiin. Jotkut ovat taistelutahtoisempia, jotkut herkempiä ja toiset taas yrittävät esimerkiksi lievittää omia pelkotilojaan jatkuvalla vitsailulla. 

Erityisen mielenkiintoista miehistössä on, että vaikka he ovat kaikki natseja, katsoja on silti mielellään heidän mukanaan. Suuri osa katsojista on luultavasti tottunut näkemään natsit leffojen pahiksina, jotka ovat kaikki samanlaisia häijyjä tappajia. Sukellusvene U-96 kuitenkin näyttää menoa toiselta puolelta ja muistuttaa, että natsitkin olivat loppujen lopuksi ihmisiä. Natsit tekivät kyllä epäinhimillisiä tekoja, joita ei voi mitenkään puolustella, eikä leffa sellaista ryhdy tekemään. Leffa itse asiassa osoittaa, etteivät monet natsit välttämättä lainkaan hyväksyneet tai edes halunneet sotaa. Tuohon aikaan ei vain oikein voinut muuta kuin totella ohjeita, jos halusi pysyä hengissä. Elokuvan aikana miehistön jäsenet avautuvatkin monista mielipiteistään koskien sotaa ja Adolf Hitleriä. Varsinkin kapteeni tuo usein esille halveksuvan mielipiteensä. Samalla hän myös osoittaa taistonkin keskellä ihailua ja kunnioitusta vastapuolta kohtaan. Toisen maailmansodan päättymisestä lähtien natsit ovat olleet erittäin arka aihe Saksassa. Elokuva näyttää hahmonsa ihmisinä, muttei maalaile natseista sankareita. Häpeääkin on aistittavissa, sillä hakaristilippua hädin tuskin nähdään koko elokuvan aikana.

Sen lisäksi, että Sukellusvene U-96 tarjoaa poikkeuksellisen näkökulman natsisotilaista, se myös tarjoaa erittäin vangitsevan elämyksen siitä, millaista on kuulua sukellusveneen miehistöön. Elokuvaa varten tekijät olivat alun perin rakentaneet suuren sukellusveneen lavasteen, joka oli toiselta puolelta täysin auki, jotta kuvausryhmä ja näyttelijät pääsivät kuvaamaan helposti. Tähän tuli kuitenkin muutos Wolfgang Petersenin astuttua ohjaajaksi, sillä hän halusi tarjota mahdollisimman autenttisen kokemuksen koko työryhmälle. Niinpä leffa kuvattiin suurimmaksi osaksi realistisen ahtaassa sukellusvenelavasteessa, missä työryhmä pääsi edes jollain tavalla itse kokemaan, millaista homma todellisuudessa oli. Työkuva ei nimittäin ole lainkaan mukava, sen elokuva totta vie osoittaa. U-96 on ulkoapäin mahtipontinen kulkuneuvo, mutta sisältä se on erittäin tukala. Niinkin tukala, että on ihme, jos kaikki miehistöstä pääsevät kulkemaan ympäri sukellusvenettä. Nukkumispaikkoja oli vain vähän yli puolelle, mikä tarkoitti sitä, että kun toinen puoli miehistöstä oli töissä, toinen nukkui ja vapautti herätessään paikkansa uusille nukkujille. Sitten kun tämä kaikki tapahtuu syvällä meressä, missä happi ei kulje normaalisti, kaikkialla haisee, eikä aurinkoa näe, itse kukin saa paniikkikohtauksen, vaikkei ahtaan paikan kammosta kärsisikään.

Sukellusveneen tuottama ahdistava tilanne hahmoille, sekä heidän näyttelijöilleen välittyy myös katsojalle. Läpi elokuvan tuntuu siltä kuin olisi itsekin loukussa ahtaassa teräsputkilossa. Ja jos tilanne ei stressaa vielä silloinkaan tarpeeksi, niin siihenhän päälle isketään vielä se tosiasia, että nyt ollaan sodassa ja vihollinen voi hyökätä koska tahansa. Elokuva sisältää useita piinaavan tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa miehistö kohtaa vihollislaivan. Tämä ei johda mihinkään eeppisiin taisteluihin (vaikka sitäkin on pienissä määrin luvassa), vaan erittäin jännittäviin ja pitkiin kohtauksiin, joita vain tuijottaa hievahtamatta. Kun miehistön jäsenet pysyvät hiljaa paikoillaan, hikipisarat valuen kasvoillaan, myös katsoja tekee samaa. Tutkan yhä tiheämmin kuuluva piippaus vain lisää ahdinkoa ja painostavia ovat myös kuvat mittarista, joka osoittaa, kuinka syvälle U-96 vajoaa. Ja mitä syvemmälle mennään, sitä suuremmaksi paine käy sukellusveneen ympärillä. Lisätään ahdistavuuteen vielä metalliset äänet, mitkä kuulostavat siltä, että runko antaa minä hetkenä hyvänsä periksi. Ei ole mikään ihme, että filmi oli ehdolla äänitehosteistaan Oscar-gaalassa. Äänimaailma on fantastinen.

Ei Sukellusvene U-96 kuitenkaan pelkkää ahdistusta ole. Miehistö saattaa kohdata useitakin päiviä, jolloin yhtään mitään ei tapahdu ja heidän täytyy tappaa aikaa jotenkin. Nämä hetket saavat miehistön vekkulimaisen luonteen loistamaan ja hymy tarttuu katsojaankin. Kohtaukset tuovat tarvittavaa hilpeää huumoria mukaan, jotta itse kukin pystyy lievittämään stressaavaa tilannetta mielessään. Hahmot pelleilevät, kunnes ylemmältä taholta tulee sanomista. Ristisanatehtävienkin yhdessä ratkominen on yllättävän kiinnostavaa puuhaa. Tällaiset yksinkertaisilta tuntuvat hetket tuovat todella paljon lisää filmiin. Jos ne istuttaisi mukaan kömpelösti, tuntuisivat ne vain täytteeltä, jotta kestoa saataisiin pidennettyä, mutta Wolfgang Petersen tekee kaiken rautaisella ammattitaidolla.

Niin ja siitä kestosta puheenollen... Lyhyimmillään Sukellusvene U-96 kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, mikä on itsessään ihailtavan pitkä kesto filmille. Itse kuitenkin näin vielä tunnin pidempään kestävän ohjaajan version. Elokuvan päätyttyä tutkinkin näiden versioiden eroja ja ainakin se kävi selväksi, että teatteriversio on puhtaampi sotaseikkailu, mistä uupuvat monet miehistön leppoisista hetkistä. Jos siis haluaa riisutumman ja helpomman teoksen, on teatteriversio varmasti parhaiten mieleen. Jos taas haluaa hahmoihin syvyyttä, kannattaa katsoa kolme- ja puolituntinen ohjaajan versio. Mutta jos sekään ei vielä riitä, on Sukellusvene U-96:sta olemassa vielä noin VIISItuntinen minisarja. Vaikka katsomani ohjaajan version kolmen ja puolen tunnin kesto oli selvästi huomattavissa ja siltä filmi kyllä tuntui, ei kesto oikeastaan haitannut itseäni. Kestolla onnistuttiin hyvin korostamaan miehistön kokemaa pitkästyneisyyttä tapahtumaköyhinä ajanjaksoina ja samalla se myös sitten toi lisää tehoa, kun vihdoin alkoi tapahtumaan. Kyseessä on myös sen kokoluokan eepos, että vähintään kolmen tunnin pituus tuntuu jo ajatuksen tasolla pakolliselta.

Ja sitä eeppisyyttä totta vie riittää. Vaikka taistelukohtaukset nojautuvat enemmän jännitykseen kuin suureen toimintaspektaakkeliin, on mukana muita ihon kananlihalle nostattavia hetkiä. Heti alussa, kun U-96 lähtee matkalle, on seikkailun henki vahvasti läsnä ja jo siitä löytyy jotain todella vaikuttavaa ja upeaa. Erityisen eeppistä ovat Klaus Doldingerin säveltämät huikeat musiikit. Doldinger tunnelmoi suurella antaumuksella, tarjoten niin mahtipontisuutta kuin painostavaa henkeä ja myös koskettavuutta. Sukellusvene U-96 onnistuu menemään yllättävänkin vahvasti tunteisiin. Miehistön parissa vietetty aika saa katsojan tuntemaan asiat heidän puolestaan ja tähän liittyy myös suru. Yksi elokuvan parhaista kohtauksista on, kun U-96 saa tuhottua vihollislaivan, mutta he haluavat silti antaa vastustajille mahdollisuuden selvitä hengissä. Ja kun he tajuavat pian tehneensä virheen, mikä aiheuttaa monien vastusten kuoleman, on näiden hahmojen tuska käsinkosketeltavaa.

Sukellusvene U-96 tarjoaa siis kaikenlaista. Siinä on piinaavaa jännitystä ja ahdistusta, sitä tasoittavaa huumoria ja riemua, eeppistä seikkailun tuntua, vaikuttavia taisteluja, sydäntä särkevää draamaa, sekä ennen kaikkea monipuolisia näkemyksiä toisesta maailmansodasta. Jos elokuva olisikin ollut amerikkalainen, olisi natsien kuvaustapa ollut varmasti hyvin toisenlainen ja heidän asemaansa pahiksina olisi takuulla korostettu enemmän. Saksalaisten tekemänä elokuva onnistuu kuitenkin olemaan täysin muuta. Petersen ei koskaan tee filmistä patrioottimaista isänmaan ylistystä. Vaikka katsoja ei asetukaan miehistön tehtävän puolelle, voi silti täysin ymmärtää miehistön tuntemuksia heidän epämiellyttävää hommaansa kohtaan. Petersenin ohjaus on läpikotaisin erinomaista - etenkin kun pitää mielessään, että hänen piti samanaikaisesti työstää leffaa ja sarjaa. Kyseessä on ehta mestariteos, klassikko ja yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista!

Niin upeiden musiikkien kuin järisyttävien ääniefektien lisäksi muukin tekninen toteutus elokuvassa on fantastista. Kuvaus on todella vaikuttavaa, oli kyse sitten tiukoista lähikuvista hahmojen kasvoista tai laajoista kuvista, missä sukellusvene matkaa veden halki. Kenties kuitenkin parhaita otoksia ovat pitkät kuvat, jotka kiertävät miehistön perässä ympäri sukellusvenettä, oikein korostaen kaiken ahtautta. Toisen ohi ei voinut kävellä ilman, että toinen väistää. Nämä pitkät kuvat myös esittelevät huikeita lavasteita oikein koko rahan edestä. Sukellusvene on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, eivätkä samat huoneet koskaan käy tylsiksi. Asutkin ovat mainiot ja maskeerauksilla korostetaan, kuinka kauan miehistö joutuu U-96:ssa olemaan. Aluksi pehmeäposkiset ja hyvin syöneet pojat muuttuvat vähitellen parrakkaiksi ja laihtuviksi miehiksi, eikä asiaa auta yhtään kehno, pilaantuva ruoka, huono ilma ja olematon hygienia. Tehosteet ovat näyttävät ja yhdessä kohtauksessa räjähdetiimi pääsee täyttämään taivaan liekeillä.

Yhteenveto: Sukellusvene U-96 on kiistaton mestariteos ja yksi kaikkien aikojen hienoimmista sotaelokuvista! Ohjaaja Wolfgang Petersen on rakentanut elokuvan hämmästyttävän rautaisella otteella, imaisten katsojan täysillä mukaan sukellusveneen matkaan. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin jumissa ahtaassa teräsputkilossa. Petersenin työtä vain ihailee lisää, kun tajuaa, että hänen täytyi samanaikaisesti työstää leffasta kahta eri versiota, saaden homman toimimaan niin elokuvana kuin televisiosarjana. Pitkästä kestosta huolimatta filmi pitää tiukasti kiinni katsojasta ja tarjoaa varsinaisen elämysmatkan. Katsoja voi helposti yhtyä miehistön tunnelmiin ja leffan aikana on luvassa niin seikkailun riemua, sodan kauhuja, kaverillista hupia kuin myös traagista surua. Näyttelijät hoitavat kaikki työnsä hienosti ja he saavat katsojan uskomaan miehistön riutumiseen matkan aikana. Tekninen puoli on lahjakkaasti tuotettu ja sotakohtaukset ovat todella vaikuttavia. Kaiken kaikkiaan Sukellusvene U-96 on sotafilmien priimaa ja niitä teoksia, jotka jokaisen kuuluisi katsoa edes kerran elämässään - vaikka sitten vain sen lyhyimmän teatteriversion.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Das Boot, 1981, Bavaria Film, Twin Bros. Productions, Radiant Film GmbH, Süddeutscher Rundfunk, Westdeutscher Rundfunk

Arvostelu: Dyyni (Dune - 2021)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Oscar Isaac, Josh Brolin, Jason Momoa, Sharon Duncan-Brewster, Stellan Skarsgård, Stephen McKinley Henderson, Chang Chen, Javier Bardem, Zendaya, Dave Bautista ja Charlotte Rampling

Genre: scifi, jännitys, draama, toiminta

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 12

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen scifikirjaan vuodelta 1965. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1984 tehty pahamaineinen elokuvasovitus David Lynchin toimesta, sekä vuonna 2000 minisarja Sci Fi Channelille. Vuonna 2008 Paramount Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta, jonka ohjaajaksi kaavailtiin aluksi Peter Bergiä ja sitten Pierre Morelia. Projekti kuitenkin kaatui ja vuonna 2016 kirjan elokuvaoikeudet päätyivät Legendary Picturesin käsiin, joka ryhtyi tekemään elokuvaa Warner Bros. Picturesin kanssa. Denis Villeneuve valittiin ohjaajaksi ja hän vaati, että kirja jaettaisiin kahdeksi elokuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja alun perin Dyynin oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Nyt Dyyni on kuitenkin vihdoin ilmestymässä elokuvateattereihin Suomessa - jopa kuukautta ennen Yhdysvaltoja! Itse en ole Herbertin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Lynchin elokuvan ja ymmärrän hyvin, miksi ohjaaja itsekään ei pidä siitä sekasotkusta. Kun kuulin uuden elokuvan olevan tulossa, en erityisemmin kiinnostunut, eivätkä myöskään trailerit saaneet minua innostumaan, toisin kuin monet muut. Itse asiassa elokuvan ympärillä pyörivä ylistävä odotus monta kuukautta ennen ilmestymistä tuntui minusta jopa luotaantyöntävältä. Meninkin hieman skeptisin mielin katsomaan Dyyniä sen lehdistönäytökseen upeassa IMAX-salissa.

On vuosi 10 191. Maailmankaikkeuden tärkein aine on aavikkoplaneetta Arrakisin dyyneiltä haalittava rohto. Kun imperiumin keisari määrää planeetan arvokkaan Atreidesin suvun johdettavaksi, planeettaa vuosia hallussa pitänyt Harkonnenin suku ryhtyy taisteluun vallasta.

Call Me by Your Namen (2017) kautta maailmankuuluksi ja jopa Oscar-ehdokkaaksi noussut Timothée Chalamet näyttelee Paulia, Atreides-suvun perijää, jonka herttuaisä Leto Atreides (Oscar Isaac) määrätään hallitsemaan karua dyyniä, Arrakis-planeettaa. Chalamet osoittaa jälleen lahjansa ja on varmaa, että tämän filmin myötä hänelle aukeaa vielä lisää ovia elokuva-alalla. Hän tulkitsee tulevan asemansa kanssa kamppailevaa nuorukaista taidokkaasti, etenkin kun valtataistelu lähtee liikkeelle ja Paulin rooli muuttuu suuntiin, joita hän ei olisi koskaan odottanut. Erittäin hyvää työtä tekevät myös arvokkuutta ja karismaa omaava Isaac herttuaisän roolissa, sekä Rebecca Ferguson Paulin äitinä, lady Jessicana.

     Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy aikamoinen määrä Hollywoodin tämän hetken kuumimpia nimiä. Josh Brolin näyttelee herttuan suojelijaa, asemestari Gurney Halleckia, Jason Momoa taas Paulin ihailemaa lentäjää Duncan Idahoa. Stellan Skarsgård tulkitsee häijyä paroni Harkonnenia, Atreidesin suvun suurinta vihamiestä ja Dave Bautista tämän julmaa (joskin yllättävänkin vähälle ruutuajalle jäävää) sukulaispoika Glossua. Javier Bardem ja Zendaya esittävät Stilgaria ja Chania, fremeneitä, sinisilmäisiä Arrakis-planeetan alkuperäisasukkaita. Leffassa nähdään myös Stephen McKinley Henderson Atreidesien turvamiehenä Thufir Hawatina, Chang Chen tohtori Yuehina, Charlotte Rampling mystisten Bene Gesseritien ylijohtajaäitinä ja Sharon Duncan-Brewster arrakislaisena ekologi Liet-Kynesinä. Näyttelijäkaarti on tarkoin haalittu ja kaikki hoitavat tonttinsa kunnialla. Skarsgård onnistuu tekemään vaikeasta paronihahmostaan oivan epämiellyttävän pahiksen, siinä missä Lynchin Dyynissä Kenneth McMillanin esittämä paroni oli pelkkä nolostuttava piirrossarjan rikollisklisee. Momoa taas tarjoaa elokuvan todella harvat komedian ripaukset vitsailevana Duncanina.

Jos Dyyniltä odottaa Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) kaltaista vauhdikasta ja toiminnallista avaruusseikkailua, on vastassa iso pettymys. Vaikka elokuvasta voikin huomata yhtäläisyyksiä Tähtien sotaan ja leffan edetessä on yhä vain selvempää, mistä George Lucas on saanut inspiraatiota avaruussaagaansa, vertaisin Dyyniä enemmänkin Game of Thrones -televisiosarjan (2011-2019) sukujen väliseen juonitteluun vallasta - ja tarkoitan juurikin sarjan ensimmäisiä kausia, mitkä keskittyivät lähinnä tarinan rakenteluun suurten taisteluiden sijaan. Dyyni on nimittäin rauhassa eteenpäin kulkeva tieteiseepos ja vaikka kestoa on jopa hieman yli kaksi ja puoli tuntia, kattaa elokuva vain ensimmäisen puolikkaan Herbertin kirjasta. On siis varmaan sanomatta selvää, että tarina jää filmissä pahasti kesken. Elokuvan alussa ruudulla lukeekin teksti "Dune: Part One".

Vaikka elokuva kulkeekin hitaasti eteenpäin ja sen taistelukohtaukset ovat aika harvassa, en ollut oikeastaan missään kohtaa tylsistynyt leffan aikana. Itse asiassa päinvastoin. Uppouduin Dyynin mukaan lopulta niinkin vahvasti, että olisin voinut katsoa jatko-osan suoraan sen perään. En edes panisi vastaan, jos elokuvasta päätettäisiin Blu-raylla julkaista kolmen tunnin pidennetty versio. Sellaisen odottelua en kuitenkaan suosittele kenellekään filmistä kiinnostuneelle, sillä Dyyni jos mikä kuuluu nähdä jättimäiseltä valkokankaalta - sen verran eeppinen teos on kyseessä. Kuten alussa kerroin, olin etukäteen aika skeptinen leffasta ja koin ennakkohehkutuksen jopa luotaantyöntävänä, mutta nyt elokuvan nähtyäni olen todella äimistynyt, enkä voi muuta kuin yhtyä kehuihin. Dyyni on hieno tieteisteos, jolla on mahdollisuudet nousta modernin klassikon asemaan - sen oikeastaan määrää lopulta se, tuleeko joskus ilmestyvä jatko-osa yltämään samalle tasolle. Koska tarina jää kesken, lopullisen tuomion voi antaa vasta, kun tätä avausosaa on tukemassa sen toinen puolikas.

Dyyni tekee todella vaikuttavaa työtä esitellessään tätä Herbertin luomaa tulevaisuudenkuvaa ja elokuva saa hienosti avattua näitä sukuja, heidän kulttuureitaan ja konfliktiaan. Tällaisissa teoksissa vakuuttava maailman rakentaminen on merkittävä tekijä ja nyt siinä on totta vie onnistuttu - toisin kuin 80-luvun sotkussa, jossa koko tarina puristettiin yhteen kaksituntiseen leffaan ja rytmitys poukkoili sinne tänne, eikä katsojalle annettu mitään aikaa sulatella jatkuvaa uutta tietoa. Tässä katsoja saa rauhassa sisäistää informaatiota ja kohtaus kohtaukselta Dyynin maailma muuttuu syvemmäksi ja kiehtovammaksi. Jo tästä syystä en ollut tylsistynyt elokuvan aikana, vaan ihailin Denis Villeneuven ja kumppaneiden aikaansaannosta pyörein silmin.

Villeneuve on jo aiemmin näyttänyt vahvat lahjansa elokuvataiteen parissa ja nyt hän todella tarjoaa kunnianhimoisimman työnsä. Dyyni on valtavan eeppinen elokuvaelämys, joka voi pahimmassa tapauksessa uuvuttaa katsojansa ähkyyn suuren luokan vyöryllään. Kun taas omiin ehdottomiin elokuvasuosikkeihini kuuluu Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003), itse en voinut muuta kuin innostua lisää, kun Dyyni avaa yhä vain enemmän mammuttimaisuuttaan. Kun sitä toimintaa vihdoin tarjotaan, on meno ällistyttävää. Michael Baykin katsoo kateellisena, kun valtavat alukset räjähtävät vielä valtavammiksi tulipalloiksi. Vaikka muuten elokuva on selvästi enemmän aikuiseen makuun tarkoitettua scifiä, on toimintapuoli tosin yllättävänkin kevyttä ja viihteellistä. Veriroiskeita ja katkeavia raajoja kaipaavat tulevat pettymään. Toiminnan vähyydestä huolimatta filmi onnistuu pitämään painostavan jännitteen yllä läpi kestonsa. Dyynille ominaiset megalomaanisen suuret hiekkamadot tarjoavat erityisen tiivistunnelmaisia kohtauksia.

Sen lisäksi, että Dyyni on taiturimaisesti ohjattu ja käsikirjoitettu, on se myös henkeäsalpaava audiovisuaalinen kokemus. Elokuva on kuvattu aivan fantastisen näyttävästi, eikä leffasta taida yhtäkään heikompaa tai hätäisesti napattua otosta löytyä. Suurissa laajoissa kuvissa todella näyttäytyy elokuvan valtava kokoluokka ja Villeneuven omien sanojen mukaan vain IMAX-kankaalla elokuva pääsee täysin oikeuksiinsa. Tyylikästä kuvausta tukee onnistuneesti tahditettu leikkaus. Elokuva saa kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin, mutta tarpeetonta tyhjäkäyntiä ei löydy. Lavasteita ja asuja myöten puitteet ovat häikäisevät ja erikoistehosteet ovat ensiluokkaiset suurista taisteluista avaruusalusten lentelyihin ja niihin hiekkamatoihin. Vahvaa visuaalisuutta tukee tietty voimakas äänimaailma. Äänitehosteet jylisevät niin, että koko kehossa tuntuu ja säveltäjä Hans Zimmer vain lisää tunnelmaa tuttuun tapaansa hienoilla musiikeillaan.

Yhteenveto: Dyyni on upea aloitus kiehtovasta tieteistarinasta, jonka jatkoa jää odottamaan innokkaasti. Vaikka kerronta on hidasta ja kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, en kokenut elokuvaa lainkaan pitkäveteiseksi. Elokuvan mielenkiintoiseen maailmaan uppoutuu niin vahvasti, että sitä olisi mielellään jäänyt katsomaan pidemmäksi aikaa. Leffa rakentaa maailmansa lisäksi taidokkaasti hahmojaan ja heidän välisiä konflikteja. Valtataistelulla taas rakennetaan jännitettä, mikä pitää tiivistä tunnelmaa yllä läpi keston. Filmissä on myös vahvaa mystisyyttä, mikä lumoaa katsojaa tiukemmin pauloihinsa. Huumori on todella harvassa ja vähäiset vitsit kuullaan Jason Momoan roolihahmon suusta. Toimintaakaan ei ole paljoa luvassa, mutta ne muutamat taistelukohtaukset ovat sitäkin ällistyttävämpiä toteutukseltaan. Elokuvan tekninen puoli on häikäisevää kuvauksesta lavasteisiin ja erikoistehosteista Hans Zimmerin musiikkeihin. Valtavilla laajoilla kuvilla korostuu elokuvan mammuttimaiset mittakaavat ja tämä eeppinen avaruusteos kuuluukin katsoa isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Ohjaaja Denis Villeneuve onnistuu pitämään suurta pakettia taidokkaasti hallussa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Rauhallisen tahdituksensa ja vaativan poliittisen juonittelunsa vuoksi elokuva ei kaikille sovi. Silti toivon, että Dyyniä oltaisiin menossa katsomaan sankoin joukoin, jotta Villeneuve ja kumppanit saavat tehdä jatko-osan. Olisi nimittäin huutava vääryys, jos tarina jäisi vain tähän ensimmäiseen osaan. En välttämättä ollut Dyynin ennakkohehkutuksessa mukana, mutta voin jo nyt sanoa jatko-osan kuuluvan eniten odottamieni elokuvien joukkoon - milloin ikinä se sitten tuleekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment, Villeneuve Films