Arvostelu: Black Bag (2025)

BLACK BAG

Ohjaus: Steven Soderbergh

Pääosissa: Michael Fassbender, Cate Blanchett, Regé-Jean Page, Marisa Abela, Tom Burke, Naomie Harris, Gustaf Skarsgård ja Pierce Brosnan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Black Bag on Steven Soderberghin uusi elokuva. Kuten kuukausi sitten ilmestyneen kummituselokuva Presencen (2024) kohdalla, Soderbergh työsti elokuvan käsikirjoittaja David Koeppin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Black Bag on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffaa positiivisin mielin siitä lähtien, kun kuulin Soderberghin tekevän vakoojaelokuvaa ja kun näin, ketkä siinä näyttelevät. Kävinkin katsomassa Black Bagin heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun brittiläisen tiedustelupalvelun vakoojan, George Woodhousen vaimoa epäillään maanpetturuudesta, Georgen täytyy päättää onko hän uskollisempi avioliitolleen vai isänmaalleen?

Black Bagissa nähdään mainio näyttelijäkaarti esittämässä erilaisia vakoojia ja muita salaiseen palveluun liittyviä tyyppejä. Osa näyttelijöistä on nähty James Bond -elokuvissa (1962-), paria taas on toivottu uudeksi James Bondiksi jossain kohtaa uraansa. Elokuvan keskiössä ovat Michael Fassbenderin ja Cate Blanchettin näyttelemä vakoojapariskunta George Woodhouse ja Kathryn St. Jean. Toisin kuin jossain Mr. & Mrs. Smith -elokuvassa (2005), nämä hahmot kyllä tietävät toistensa ammatit, mutta eivät toki työn arkaluontoisuuden takia voi puhua hommistaan. Kun toinen kysyy, mitä töissä tapahtuu, hän saa vastaukseksi "musta laukku", mikä meinaa, että vastausta ei tule ja keskustelu aiheesta päättyy kuin seinään. Fassbender ja Blanchett ovat vakuuttavassa vedossa. Fassbender on roolissaan onnistuneesti jäykkä, muttei koskaan mikään kömpelö puupökkelö. George on kylmän analyyttinen vakooja, joka tutkii muita ympärillä olijoitaan kaiken aikaa tarkkaavaisena. Blanchettin Kathryn-hahmo on irrottelevampi, mutta silti skarppi. Fassbenderin ja Blanchettin väliltä löytyy kemiaa ja onkin kiinnostavaa seurata miten käy, kun Georgelle käy ilmi, että Kathrynin epäillään toimivan salaa vihollistahon leivissä.

     Elokuvassa nähdään myös Regé-Jean Page vakooja James Stokesina ja Naomie Harris tämän tyttöystävänä, vakoojien terapeutti Zoe Vaughanina, Tom Burke vakooja Freddie Smallsina ja Marisa Abela tämän tyttöystävänä, satelliittispesialisti Clarissa Dubosena, sekä James Bondia aikoinaan näytellyt Pierce Brosnan MI6-pomo Arthur Stieglitzinä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Viime vuonna Amy Winehousen roolissa Back to Black -elokuvassa (2024) vaikutuksen tehnyt Abela näyttää toistamiseen, että hän on yksi tämän hetken lupaavimmista uusista staroista.

Jos Black Bagin odottaa olevan James Bondien tai Mission: Impossible -elokuvien (1996-2025) kaltainen toiminnantäyteinen agenttiseikkailu ympäri maapalloa, voi luvassa olla aikamoinen pettymys. Vaikka tarinassa onkin vaakalaudalla kymmenien tuhansien ihmisten henget, on kyseessä silti aika pienimuotoinen vakoojajännäri, jossa on kyse enemmän tarkkailusta ja totuuden selvittämisestä, eikä ammuskeluista ja räjähdyksistä. Mukana on kyllä yksi räjähdys, mutta elokuvassa taidetaan myös ampuakin vain yksi ainoa luoti. Jos nimenomaan haluaa nähdä näppärän pikkujännärin vakoojien maailmasta, voi Black Bag toimia vallan mainiosti.

Vaikkei minulla ole yhtään mitään vauhdikkaampia ja räjähtävämpiä agenttielokuvia vastaan, pidin silti Black Bagin pienimuotoisuutta ja enemmän aivonystyröitä hivelevää kerrontaa virkistävänä vaihteluna massan keskelle. Tarina nappaa hyvin mukaansa ja on kiinnostavaa seurata, kun George ryhtyy selvittämään totuutta. Onko hänen vaimonsa ihan oikeasti petturi ja jos on, niin aikooko George puolustaa vaimoaan, vai mahdollisesti jopa pistää tämän hengiltä? Elokuva saa arvelemaan mukavasti, mutta se ei kuitenkaan aseta johtolankoja katsojan eteen, jotta katsoja voisi itse ratkoa totuuden ennen kuin lopulliset paljastukset tehdään huipennuksessa. Lisäksi jäin kaipaamaan huipennukselta jotain enemmän. En niitä räjähdyksiä ja ammuskeluja, vaan olisin toivonut, että kohtaus olisi ollut jännittävämpi ja paljastus edes hiukan tajunnanräjäyttäjämateriaalia. Nyt paljastus oli luokkaa "ai, tästä tässä oli kyse, ok". Ei Black Bag missään nimessä huono tai edes heikko ole, mutta siitä uupuu se viimeinen silaus, jotta se yltäisi potentiaaliinsa.

Tämä viimeisen silauksen uupuminen ja potentiaalin tavoittamattomuus vaivasi myös Soderbergh-Koepp -kaksikon edellistä elokuvaa, Suomeen vasta viime kuussa ilmestynyttä kummitusraina Presenceä. Presencen tapaan myös Black Bag on niputettu mahdollisimman tiiviiseen pakettiin. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia, ei leffa silti kiirehdi yhtään ja elokuvan ehtaa herkkua ovatkin Koeppin rustaamat pitkät keskustelut näiden hahmojen välillä, oli kyse sitten alun illalliskohtauksesta tai loppupään valheenpaljastustestistä. Teknisiltä ansioiltaan Black Bag on tyylikäs tapaus. Tuttuun tapaansa Soderbergh on itse kuvannut ja leikannut leffan valenimien takana. Elokuva näyttää komealta ja se on rytmitetty taitavasti. Lavasteet ovat hienot, puvut upeat ja parit erikoistehosteet oivalliset. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu David Holmesin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Bag, 2025, Focus Features, Casey Silver Productions

Arvostelu: 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002)

28 PÄIVÄÄ MYÖHEMMIN

28 DAYS LATER

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: Cillian Murphy, Naomie Harris, Brendan Gleeson, Megan Burns, Noah Huntley, Christopher Eccleston, Stuart McQuarrie, David Schneider, Ricci Harnett, Alex Palmer, Bincu De Stoppani ja Jukka Hiltunen
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 18

28 Days Later, eli suomalaisittain 28 päivää myöhemmin on Danny Boylen ohjaama kauhuelokuva. Boyle oli juuri tehnyt elokuvan The Beach (2000), joka perustui Alex Garlandin samannimiseen kirjaan vuodelta 1996. Garland kertoi Boylelle ideastaan uudenlaiseen zombielokuvaan ja Boyle innostui siitä. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2001 ja kuvausryhmä kohtasi suuria haasteita saada tarvittavat otokset autiosta Lontoosta. He pystyivät kuvaamaan vain vajaan tunnin ajan aikaisin aamulla, ennen kuin kadut oli aukaistava yleiseen käyttöön. Kuvaukset saatiin kuitenkin vietyä päätökseen ja lopulta 28 päivää myöhemmin sai maailmanensi-iltansa 1. marraskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli pieneen budjettiinsa verrattuna iso menestys ja niin kriitikot kuin kauhufanit kehuivat sitä. Vuosien varrella leffa on noussut moderniksi kauhuklassikoksi, jota pidetään zombigenren uudelleen henkiin herättäjänä. Itse olin nähnyt 28 päivää myöhemmin kerran aiemmin joitain vuosia sitten, mutten silloin pitänyt siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Isossa-Britanniassa lähtee leviämään vaarallinen tauti, joka muuttaa sairastajansa raivokkaiksi ja verenhimoisiksi. 28 päivää myöhemmin mies nimeltä Jim herää sairaalasta Lontoossa, huomatakseen kaupungin autioituneen lähes kokonaan - jäljellä ovat enää kaameat taudinkantajat ja kourallinen selviytyjiä.

Nykyään Peaky Blinders - gangsteriklaani -televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-2022) Tommy Shelbynä parhaiten tunnettu Cillian Murphy nähdään yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan Jiminä, miehenä, joka herää koomasta sairaalassa ja hoksaa, ettei maailma ole enää entisensä. Katsoja lähtee kiinnostuneena (joskin jännittäen) Jimin mukana selvittämään, mitä on oikein tapahtunut ja minne kaikki ovat kadonneet. Jimistä saadaan aikaiseksi kiinnostava tyyppi, jota jopa kannustaa selviytymään, mikä on turhankin harvinaista kauhuelokuvissa. Murphy sopii osaansa hyvin ja vie hahmoaan onnistuneesti eteenpäin, mitä pidemmälle tarina kulkee.

     Matkansa varrella Jim kohtaa muutamia ihmisiä, jotka ovat onnistuneet selviytymään verenhimoisten taudinkantajien valtaamassa maassa, kuten Naomie Harrisin ja Noah Huntleyn näyttelemät ystävät Selenan ja Markin, Brendan Gleesonin ja Megan Burnsin näyttelemät isän ja tyttären Frankin ja Hannahin, sekä Christopher Ecclestonin esittämän majuri Henry Westin. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Minimaalisen hahmogallerian ansiosta lähes jokaista henkilöä päästään kaivamaan astetta syvemmälle, eivätkä he onneksi jää pinnallisiksi pahviukoiksi, joiden kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Elokuvassa nähdään myös lisäksi suomalainen näyttelijä Jukka Hiltunen eläinaktivistina ja leffassa jopa kuullaan repliikki suomeksi! Torille, yhä 20 vuotta ilmestymisen jälkeen!

Aina silloin tällöin on hyvä antaa elokuville uusia mahdollisuuksia ja tämä oli erittäin hyvä esimerkki siitä. En aiemmin pitänyt 28 päivää myöhemmin -elokuvasta lähes yhtään, mutta tällä kertaa pidin siitä todella paljon. Vaikka yhä koin sen hyperaktiivisen leikkauksen paikoitellen turhan hektiseksi ja halpojen kameroiden jäljen aika mössöiseksi, nämäkään asiat eivät erityisemmin häirinneet minua. Ymmärrän nyt hyvin, miksi filmiä pidetään suuressa arvossa kauhugenressä ja erityisesti zombielokuvien joukossa - vaikkei ohjaaja Danny Boyle itse pidäkään tätä zombielokuvana. Mutta siis, onhan se juurikin sitä. Katsojien totuttua liikaakin klassisiin, laahustaviin Romero-zombeihin, Boyle ravisteli lajityyppiä uudenlaisilla, uhriaan kohti suorastaan rynnistävillä raivohulluilla. Vaikka jo ennen 28 päivää myöhemmin -leffaa oli nähty juoksevia zombeja, Boyle vei monsterit uudelle tasolle ja sai katsojat jälleen pelkäämään näitä örveltäjiä.

Boyle on rakentanut elokuvaan vallitsevan ahdistuksen tunteen ja stressitasot vain nousevat, kun katsoja näkee ensimmäistä kertaa nämä zombit täydessä vauhdissa. Leffasta löytyy useampi suorastaan piinaava kohtaus, joissa päähenkilöt todella joutuvat juoksemaan henkensä edestä, jotta eivät joudu näiden verenhimoisten sekopäiden ateriaksi. Intensiivisyyttä vain lisää Boylen tekninen työ, mutta käydään sitä läpi vasta kohta. Kauhun ohella Boyle tarjoaa yllättävänkin onnistunutta ihmisdraamaa, eikä pelkää esittää selviytymiskamppailua välillä hempeänä romantiikkana tai herkkänä isä-tytär-suhteena. Nykyään scifielokuvien Ex Machina (2014) ja Hävitys (Annihilation - 2018) ohjaajana tunnettu Alex Garland on panostanut käsikirjoituksessaan hahmoihin, eikä ole vain kirjoittanut mukaan tylsiä paperinohuita tyyppejä zombien ruoaksi. Vaikka kestoa on liki kaksi tuntia, 28 päivää myöhemmin pitää hyvin mukanaan ja kulkee yllättävänkin vauhdikkaasti loppuunsa.

Tekniseltä puoleltaan kyseessä on varsin omalaatuinen teos. Koska suuri osa budjetista kului Lontoon katujen sulkemiseen aamuvarhain, eikä aikaa ollut monimutkikkaiden kamera-asetelmien rakentamiseen, filmi päätettiin kuvata halvemmalla ja pienemmällä kameralla, joka johti lopulta hieman epätarkkaan kuvaan. Tänä päivänä isolta 4K-ruudulta katseltuna 28 päivää myöhemmin onkin paikoitellen aikamoista suttua kuvanlaadultaan, mutta samalla kuvan tietty tunkkaisuus, sottaisuus ja rosoisuus vain tehostavat leffaa. Onneksi tekijät päättivät käyttää rahansa juuri tietyin tavoin, sillä Lontoon tyhjät kadut ovat vaikuttavan aavemainen näky ja katsojasta tuntuu siltä kuin kaupunki olisi oikeasti autioitunut. Vauhdikasta kameratyöskentelyä vain nopeuttaa äkkipikainen leikkaus. Kuten aiemmin totesin, välillä nopeatempoinen editointi käy raskaaksi, mutta Boyle onnistuu hyödyntämään sitä myös tehokkaasti. Lavasteet, valaisu, maskeeraukset ja äänimaailma ovat myös hyvin rakennetut ja John Murphyn säveltämät musiikit nostavat tunnelmaa entisestään.

Yhteenveto: 28 päivää myöhemmin on erittäin mainio ja paikoitellen jopa piinaavan jännittävä kauhuelokuva. Ohjaaja Danny Boyle rakentaa tunnelmaa tehokkaasti alusta alkaen. Kuvat autioituneesta Lontoosta ovat onnistuneen hyytävät ja ensikohtaaminen raivoavien zombien kanssa on erityisen vaikuttava. Toimivan kauhun keskeltä löytyy myös mainiota ihmisdraamaa. Hahmot eivät ole pelkkiä lihankimpaleita zombien ruokalistaksi, vaan oivallisesti kehiteltyjä henkilöitä, joiden kohtaloista jopa välittää. Näyttelijät myös suoriutuvat osistaan hyvin. Halvan kameran suttuinen jälki ja hektinen leikkaus häiritsevät välillä, mutta samalla ne myös tehostavat filmiä ja luovat siihen omanlaisensa tyylin. Suosittelenkin 28 päivää myöhemmin erittäin lämpimästi kaikille kauhu- ja zombileffojen ystäville, erityisesti näin sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä vaihtoehtoinen versio elokuvan loppuhuipennuksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
28 Days Later, 2002, DNA Films, British Film Council

Arvostelu: Venom: Let There Be Carnage (2021)

VENOM: LET THERE BE CARNAGE

Ohjaus: Andy Serkis

Pääosissa: Tom Hardy, Woody Harrelson, Michelle Williams, Naomie Harris, Stephen Graham, Reid Scott, Peggy Lu ja Sian Webber

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Venom (2018) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen menestys, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ohjaaja Ruben Fleischer ei kuitenkaan ehtinyt mukaan jatko-osaan, ollessaan kiireinen Zombieland: Double Tapin (2019) kanssa, joten hänet korvattiin Andy Serkisillä. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia ensi-iltaa on jouduttu siirtämään useampaankin otteeseen. Venom: Let There Be Carnage -nimen saanut jatko-osa ilmestyi lopulta kuun alussa maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse olin valitettavasti todella pettynyt ensimmäiseen Venom-elokuvaan, enkä siis innostunut, kun jatko-osasta ilmoitettiin. Jatko-osan traileritkaan eivät voittaneet minua puolelleen, joten menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen hyvin skeptisin tuntein.

Eddie Brock yrittää saada hallittua elämäänsä Venomin kanssa, kun vaarallinen sarjamurhaaja Cletus Kasady karkaa vankilasta, saatuaan tartunnan symbiootti Carnagesta.

Tom Hardy palaa Eddie Brockin rooliin, joka pyrkii nyt elämään avaruudesta laskeutuneen, loisen tavoin toimivan symbioottinsa Venomin kanssa. Samalla kun Eddie haluaa saada toimittajan uransa takaisin raiteilleen edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen, Venom haluaa syödä ihmisiä ja paljastaa itsensä maailmalle. Vaikken ensimmäisestä Venom-leffasta piitannutkaan, Eddien ja Venomin välinen naljaileva yhteys oli elokuvan selvästi parasta antia. Tekijätkin ovat tämän hoksanneet, sillä tätä yhteyttä korostetaan entistä enemmän. Kummallisen kaksikon välille on kirjoitettu ihan hupaisaa dialogia, erityisesti kun suurimmaksi osaksi muut eivät kuule Venomia kuin Eddie. Hardy suoriutuu roolistaan toistamiseen hyvin, vaikkakin Hardyn rautaisella tasolla tämä jää roolityönä herran heikompaan päätyyn.

     Ensimmäisen elokuvan lopputekstikohtauksessa piipahtanut Woody Harrelsonin näyttelemä sarjamurhaaja Cletus Kasady nostetaan nyt isommin esille, sillä hänestä muodostuu uusi symbioottipahis Carnage, jonka näkemistä moni fani on varmasti odottanut innolla. Valitettavasti täytyy todeta, että Carnage on aivan käsittämätön pohjanoteeraus. Sen lisäksi, ettei monsterista irtoa paljoa, Harrelson tekee yhden uransa surkeimmista roolisuorituksista. Yleensä oivallisesti velmuileva Harrelson ampuu pahasti yli ja luo lähinnä kiusallisen tyypin, jota on erittäin vaikea ottaa tosissaan.

Muutkin näyttelijät haaskataan. Michelle Williams ei saa tällä kertaa lähes mitään tekemistä Eddien ihastuksenkohteena Annena, Stephen Graham esittää puisen tylsästi etsivä Mulligania ja Naomie Harris aiheuttaa valtavaa myötähäpeää roolissaan Cletusin mielitiettynä, Frances Barrisonina, eli Shriekinä, joka pystyy kirkumaan tuhoisalla voimalla. Harrelson on jo yksinään huono osassaan, mutta Harrisin seurassa kaksikkoa käy jopa sääliksi, kun he yrittävät väkisin esittää hulluja ja vieläpä palavasti rakastuneita, ilman mitään kemiaa.

Valitettavasti skeptiset ennakko-odotukseni osoittautuivat aiheellisiksi. Venom: Let There Be Carnage on vielä ensimmäistä elokuvaa huonompi sarjakuvaleffa, jota katsoessa voi jopa tulla vihaiseksi useaan otteeseen - etenkin jos Venom ja Carnage ovat hahmoina lähellä sydäntä. Ensimmäisen elokuvan tavoin myös jatko-osa on typerryttävästi kasattu sekamelska, mitä ei auta yhtään leikkaus, jolla kesto on pakotettu vain vähän päälle puoleentoista tuntiin. Filmi painelee menemään kauhealla kiireellä, eikä siitä jää oikein mitään käteen. Marvelin kahden ikonisen mörököllin kohtaaminen ja välienselvittely tuottaa pettymyksen. On käsittämätöntä, kuinka välinpitämättömästi Sony toimii jo toistamiseen, siitä huolimatta, kuinka paljon studio sai äksyä palautetta tyytymättömiltä faneilta viimeksi.

Ihailen Andy Serkisiä suuresti. Hän on osoittanut huikeat ja hyvin erilaiset näyttelijänlahjansa esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna. Kuitenkin muutaman vuoden takainen Mowgli (Mowgli: Legend of the Jungle - 2018) ja nyt Venom: Let There Be Carnage osoittavat, etteivät hänen taitonsa riitä kameran taakse. Serkisin ohjaus on läpikotaisin kömpelöä. Eddien ja Venomin hilpeitä sanailuja lukuun ottamatta leffan huumori on myötähäpeällistä. Vähäinenkin jännite katoaa, sillä joko Serkis on rohkaissut Harrelsonia ja Harrisia irrottelemaan liikaa tai sitten hän ei ole rohjennut pyytämään heitä hoitamaan hommaansa maltillisesti. Tunnelma on kaikin puolin todella ailahteleva ja elokuvaan on vaikea päästä sisälle. Välillä se yrittää synkistellä, mutta lässähtää samalla korniksi ja kiusalliseksi.

Kelly Marcelin käsikirjoitus on todella hätiköiden rustattu Marcelin ja Tom Hardyn ideoiden pohjalta. Leffaa katsoessa tuntuu siltä kuin hommaa olisi kirjoitettu kuvausten ollessa jo käynnissä ja siksi lopputulos rönsyilee moneen suuntaan. Elokuva ei ole teknisiltäkään ansioilta vakuuttava. Kuvaus on vielä sujuvaa ja mukana on toimivia lavasteita ja asuja, minkä lisäksi niin Marco Beltramin musiikit kuin äänitehosteet rymistelevät miellyttävästi. Leikkaus on kuitenkin välillä aikamoista sillisalaattia, eivätkä digiefektit vakuuta. Monet tuhokohtaukset näyttävät viimeistelemättömiltä, eivätkä Venom ja varsinkaan Carnage näytä kaiken aikaa hyviltä.

Yhteenveto: Venom: Let There Be Carnage on huono supersankariräpellys, jota katsoessa harmittaa ja suututtaa, kun Marvelin mahtava hahmo haaskataan jälleen kerran kehnossa leffassa. Tom Hardy toimii osassaan Eddie Brockina, jonka outo kaveruus symbioottinsa Venomin kanssa tarjoaa paikoitellen hilpeää sanailua. Siihen kehumisen arvoiset asiat harmillisesti jäävät. Käsikirjoitus on onneton, eikä ohjaajan puikoissa toimiva Andy Serkis ole saanut sen pohjalta aikaiseksi mitään. Vähäinenkin kiinnostus tarinaan tai jännite tapahtumiin katoaa, sillä leffa on leikattu niin tökerösti. Taistelut ovat tylsää mekastusta ja varsinkin Venomin ja Carnagen lopullinen yhteenotto on pettymys. Carnage on hahmona täysi hukattu mahdollisuus, etenkin Woody Harrelsonin tehdessä yhden huonoimmista roolisuorituksistaan. Naomie Harris on myös hämmentävän huono ja yhdessä Harrelsonia ja Harrisia on jopa epämiellyttävää katsoa, varsinkin kun heidän kemiansa eivät millään kohtaa. Valitettavasti elokuva ei ole edes teknisesti vakuuttava ja erikoistehosteista näkee, että leffaa on tehty halvemmalla kuin monia muita Marvelin sarjakuviin perustuvia elokuvia. On ikävä nähdä, kuinka kaltoin ja välinpitämättömästi Sony yhä kohtelee omistamiaan Marvel-hahmoja. Venom: Let There Be Carnagesta tulee lähinnä mieleen suoraan Anttilan alelaariin DVD:llä päätyneet B-luokan monsterimähinät.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Venom: Let There Be Carnage, 2021, Sony Pictures Entertainment, Marvel Entertainment, Pascal Pictures, Tencent Pictures

Arvostelu: 007 No Time to Die (2021)

007 NO TIME TO DIE

Ohjaus: Cary Joji Fukunaga
Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Lashana Lynch, Rami Malek, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Jeffrey Wright, Ana de Armas, Rory Kinnear, David Dencik, Billy Magnussen, Dali Benssalah ja Christoph Waltz
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

007 No Time to Die on 25. James Bond -elokuva ja se perustuu kirjailija Ian Flemingin luomaan agenttihahmoon. Pian edellisen Bond-elokuvan, vuoden 2015 Spectren jälkeen alkoi uuden filmin suunnittelu. Päätähti Daniel Craig kuitenkin ilmoitti aluksi olevansa kyllästynyt rooliin ja kesti lähes kaksi vuotta, kunnes tuottajat saivat taivuteltua hänet takaisin rooliin mojovan rahasumman kera. Ohjaajaksi valittiin Danny Boyle, joka kuitenkin poistui projektista puolen vuoden jälkeen erimielisyyksien vuoksi, mikä viivästytti tuotannon alkamista ja samalla elokuvaa siirrettiin alkuperäisestä julkaisupäivästään, marraskuusta 2019. Cary Joji Fukunaga palkattiin Boylen tilalle ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin joulukuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia se siirrettiin ensin marraskuulle, sitten huhtikuulle 2021 ja sen jälkeen syksylle. Nyt vihdoin ja viimein 007 No Time to Die saa ensi-iltansa ja itse olen ollut ailahtelevasti innostunut ja skeptinen filmistä. Usean viivästymisen jälkeen intoni on ehtinyt nousta ja laskea, ja vielä pitkään tänä kesänä en uskonut, että elokuvaa julkaistaisiin vieläkään. Olinkin hyvin epäuskoinen vielä sillä hetkellä, kun istuin elokuvan lehdistönäytöksessä Finnkinon upeassa IMAX-salissa, valot sammuivat ja 007 No Time to Die viimeinkin alkoi.

MI6:sta eronnut James Bond yrittää elellä rauhassa rakkaan Madeleinensa kanssa, mutta hän päätyy takaisin vakoojien maailmaan, kun paha Spectre-järjestö ja mysteerinen Lyutsifer Safin uhkaavat koko maailman turvallisuutta uuden vaarallisen aseen kanssa.

Siitä huolimatta, että Daniel Craig väitti mieluummin viiltävänsä ranteensa auki kuin palaavansa salaisen agentti 007:n rooliin, hänelle taidettiin tarjota aikamoista summaa, joka muutti hänen mieleensä ja Craig nähdään nyt viidettä ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa James Bondina. Ja ilokseni voin sanoa, että jos elokuva todella jää Craigin viimeiseksi Bondiksi, ei hän olisi paremmin voinut jättää rooliaan. Spectressä Craigista näkyi, ettei häntä paljoa agentin osa enää kiinnostanut, mutta pieni tauko teki selvästi hyvää, sillä Craig on erinomaisessa iskussa tällä kertaa. Hän pitää yllä astetta brutaalimman tapansa esittää hahmoa, mutta tuo aiempaa enemmän huumoria mukaan. Craig on ollut vuosia suosikkini Bondin näyttelijöistä ja haluankin kiittää suuresti hänen voimakasta työtään roolissa.

     Paluun tekevät myös Léa Seydoux Spectressä esiteltynä Bondin mielitiettynä Madeleine Swannina, Ralph Fiennes MI6:n pomona M:nä, Naomie Harris tämän assistenttina neiti Moneypennynä, Ben Whishaw agenttien vempaimet suunnittelevana Q:na, sekä Jeffrey Wright CIA-agentti Felix Leiterinä. Fiennesistä löytyy oikeaa arvokkuutta johtajaksi, Whishaw on sympaattinen asemestarin osassa ja Wright velmuilee veikeästi Bondin CIA-kaverina. Harris ei pääse erityisemmin esille, mutta Seydoux tekee huomattavasti parempaa työtä Madeleinena kuin viimeksi. Toisin kuin Spectressä, hänen ja Craigin väliltä löytyy vihdoin kemiaa.

Uusina tulokkaina taas esitellään Rami Malekin näyttelemä häijy Lyutsifer Safin, Lashana Lynchin näyttelemä MI6-agentti Nomi, sekä Ana de Armasin esittämä CIA-agentti Paloma, jotka ovat kaikki varsin mainioita lisäyksiä. Malekin Safin-hahmo on astetta mielenkiintoisempi Bond-roisto, vaikkei ylläkään Craigin leffojen parhaiden vastusten Le Chiffren (Mads Mikkelsen) ja Silvan (Javier Bardem) tasolle. Lynchin hahmo aiheuttaa varmasti paljon mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Itse pidin Nomista ja Lynchin työstä roolissa, kuten myös De Armasin hilpeästä Palomasta.

007 No Time to Die on onneksi pitkän odotuksen arvoinen teos. Esimerkiksi Craigin aiemman kiinnostuksen puutteen, elokuvan vaikean tuotannon ja hämmentävän pitkän keston (2 tuntia ja 43 minuuttia) olin etukäteen varautunut ja peloissani, että Craigin huikeasti alkanut matka Bondina huipentuisi lässähdykseen, mutta pelkoni olivat turhia. Kuten kerroin, Craig hoitaa hommansa karismaattisesti, mutta sen lisäksi olen iloinen, että ohjaajanvaihdos, sekä useat käsikirjoituksen muutokset uusien kirjoittajien kera eivät näy lopputuloksessa - ainakaan negatiivisesti. Kesken tuotannon mukaan tuodun Phoebe Waller-Bridgen kädenjälki näkyy kyllä tekstissä, mutta hän on onneksi vain tehostanut elokuvaa monien hauskojen juttujen myötä. Erityisen yllättynyt olen kuitenkin siitä, että varttia vaille kolmen tunnin elokuvaksi 007 No Time to Die ei todellakaan tunnu niin pitkältä kuin se on. Vaikka kestoa on vajaa parikymmentä minuuttia enemmän kuin Spectrellä, tämä leffa jopa tuntuu sitä lyhyemmältä. Rytmitys on pääasiassa tehokasta ja vain muutamassa kohtaa elokuvaa olisi voinut tiivistää pienesti.

Elokuvassa kulkevat hyvin tasapainossa vauhdikas toiminta, voimakas draama ja hauska huumori, kuten Craigin parhaissa filmeissä, Casino Royalessa (2006) ja Skyfallissa (2012). 007 No Time to Die ei yllä niiden tasolle, mutta on se selvästi parempi kuin Quantum of Solace (2008) ja Spectre. Heti elokuvan alussa on päräyttävä taistelukohtaus ja sen jälkeen leffassa nähdään useita vähintään oivallisia ammuskeluja ja turpaanvetoja, joista löytyy onneksi jännitettäkin - varsinkin elokuvan loppuhuipennuksessa. Draamapuoli voi osalle toiminnannälkäisistä katsojista tuntua luotaantyöntävältä, mutta itse koin sen juurikin tekevän taisteluista merkityksellisempiä ja henkilökohtaisempia. Tarina ei ole mitenkään ihmeellinen tai mullistava, mutta pitää toimivasti mukanaan ja tuntuu paikoitellen pelottavankin ajankohtaiselta nykyisessä maailmantilanteessa.

Filmi sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, jotka saavat varmasti fanit hykertelemään. Kaikkea löytyy alun perinteisestä piippukuvasta vodka martinin tilaustapaan, säännöllisesti vaihtuviin tapahtumapaikkoihin, tyylikkäisiin illallispukuihin, klassiseen Aston Martiniin ja päähahmon esittäytymiseen, mutta elokuva on muutenkin pullollaan kaikenlaisia viittauksia ja kunnianosoituksia salaisen agentin vanhoihin seikkailuihin. Siitä huolimatta, että elokuvasta löytyy tuttuja ja turvallisia asioita, jotka ilahduttavat faneja, ovat kirjoittajat tehneet paljon rohkeitakin vetoja ja on satavarmaa, että 007 No Time to Die tulee tavalla tai toisella jakamaan mielipiteitä rajusti. Itse pidin monista ratkaisuista, mutta samalla myös ymmärrän, jos joku lyttää leffan niiden takia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Cary Joji Fukunaga, joka hoitaa hommansa tyylikkäästi. Fukunaga onnistuu rakentamaan voimakkaan tunnesiteen filmiin, jollaista ei ole pahemmin Bondeissa ennen nähty. Fukunagan, Waller-Bridgen, Neal Purvisin ja Robert Waden monesti muovautunut käsikirjoitus pysyy yllättävän vahvasti kasassa ja täytyy kehua, ettei nelikko päättänyt pelata korttejaan turvallisesti. 007 No Time to Die on myös taidokkaasti kuvattu ja varsinkin IMAX-kankaalla laajentuva kuva pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Leikkausta olisi voinut hieman tiivistää, mutta tällaisenaankin elokuva toimii hämmentävän napakasti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma jytisee tehokkaasti. Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Zimmer hyödyntää eeppisesti klassisia Bond-melodioita vuosien varrelta ja ikoninen tunnusmusiikki soi vähän väliä, levittäen katsojan kasvoille hymyn kerta toisensa perään. Harmillisesti Billie Eilishin laulama tunnuskappale No Time to Die ei vielä elokuvassakaan onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Toiminnallisen alun jälkeen hidas ja hiljainen kappale tuntui jopa pysäyttävän filmin hetkeksi. Enemmän pidin siitä, kuinka Zimmer hyödyntää kappaleen melodiaa silloin tällöin elokuvan aikana.

Yhteenveto: 007 No Time to Die on erittäin hyvä ja pitkän odotuksen arvoinen James Bond -elokuva. Se on täynnä näyttäviä toimintakohtauksia, mukaansatempaavaa maailmanpelastusoperaatiota, hauskoja vitsejä, sekä vahvaa, yllättävänkin herkkää ihmisdraamaa. Lähes kolmen tunnin kesto ei onneksi tunnu niin pahalta kuin se voi ennakkoon kuulostaa ja pitkä elokuva on häkellyttävän nopeasti ohi. Filmi kaipaisi toki hieman tiivistämistä, mutta ei se koskaan päässyt tylsistyttämään. Tuttuja Bond-juttuja on mukana paljon, jotka tarjoavat faneille riemua, mutta mukana on myös monia rohkeita ratkaisuja, jotka tulevat jakamaan mielipiteitä rajusti. Cary Joji Fukunagan ohjaus on taidokasta ja tekninen puoli on hyvin hoidettu Hans Zimmerin mahtipontisia musiikkeja myöten. Näyttelijät suoriutuvat kaikki oikein mainiosti rooleistaan. Daniel Craig on jälleen kerran erinomainen James Bondina ja jos hän todella pitää sanastaan kiinni, eikä enää palaa salaisen agentin rooliin, toimii tämä filmi vahvoina jäähyväisinä hänen tulkinnalleen Flemingin ikonisesta hahmosta. Nyt varmasti koko fanikunta jää suurella mielenkiinnolla odottelemaan, minne sarjaa tullaan viemään Craigin aikakauden päätyttyä ja ennen kaikkea, että kuka tulee perimään James Bondin rooliin seuraavaksi. Sitä tietoa odotellessa käyn kyllä katsomassa 007 No Time to Dien vielä kerran uudestaan elokuvateatterissa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com
No Time to Die, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Eon Productions, Danjaq, B25, Cinesite

Arvostelu: Mowgli (Mowgli: Legend of the Jungle - 2018)

MOWGLI

MOWGLI: LEGEND OF THE JUNGLE

Ohjaus: Andy Serkis
Pääosissa: Rohan Chand, Christian Bale, Andy Serkis, Benedict Cumberbatch, Naomie Harris, Eddie Marsan, Peter Mullan, Cate Blanchett, Matthew Rhys, Tom Hollander ja Louis Ashbourne Serkis
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Mowgli: Legend of the Jungle perustuu Rudyard Kiplingin "Viidakkokirjaan" ("The Jungle Book") vuodelta 1894. Kiplingin kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useampikin filmatisointi, tunnetuimpana tietty Walt Disneyn klassikkopiirretty Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967). Warner Bros. -yhtiö alkoi suunnittelemaan omaa versiotaan filmistä 2010-luvun alussa ja alunperin Harry Potter -käsikirjoittaja Steve Klovesin oli tarkoitus ohjata se. 2013 ohjaajaksi valittiinkin Alejandro González Iñárritu, joka kuitenkin jätti projektin tehdäkseen Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) -elokuvan (2014), mikä voitti hänelle mm. kolme Oscar-palkintoa. 2014 ohjaajaksi valittiin Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna tunnettu Andy Serkis ja hänen kanssa projekti lähti kunnolla liikkeelle. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2015 ja sen oli tarkoitus ilmestyä loppuvuodesta 2016 nimellä "Jungle Book: Origins", mutta kun Disney julkaisi samana vuonna uuden versionsa Viidakkokirjasta (The Jungle Book - 2016), Serkisin leffa siirrettiin vuodelle 2018. Lopulta Warner Bros. kuitenkin myi filmin suoratoistopalvelu Netflixiin, jossa sen oli tarkoitus ilmestyä alkuvuodesta 2019. Netflix kuitenkin aikaisti julkaisua ja ilmoitti marraskuussa julkaisevansa leffan ennen joulua. Nyt Mowgli: Legend of the Jungleksi tai ihan vain Mowgliksi nimetty filmi on vihdoin nähnyt päivänvalon ja täytyy tunnustaa, ettei minua erityisemmin kiinnostanut sen katsominen. Pidin Disneyn uudesta Viidakkokirjasta todella paljon ja ajattelin uuden version ilmestyvän aivan liian nopeasti. Minua kiinnosti vain Serkisin kommentti siitä, että hän halusi tehdä julmemman ja aikuisemman version tarinasta. Päätin antaa filmille mahdollisuuden ja katsoin sen päivää ensi-illan jälkeen.

Intian viidakossa asuu susien kasvattama ihmispentu Mowgli. Hurja tiikeri Shere Khan vihaa ihmisiä, eikä hyväksy Mowglia viidakkoon ja aikookin tappaa pojan, jos löytää tämän. Susien, Bagheera-pantterin ja Baloo-karhun täytyy siis keksiä suunnitelma Mowglin suojelemiseksi.

Elokuvan nimikkohahmo Mowglina nähdään Rohan Chand, joka on aiemmin tehnyt vain todella pieniä sivurooleja. Chand kantaakin pääosan vastuun yllättävänkin hyvin ja on oikein mainio valinta Mowgliksi. Välillä näyttää siltä, ettei Chand ole kuvauksissa tiennyt, mitä katsoa, kun hänellä ei ole tietenkään oikeita eläimiä vastanäyttelijöinä, mutta tästä huolimatta hän heittäytyy koko ajan täysillä mukaan. Mowgli on koko elämänsä varttunut eläinten keskuudessa, minkä vuoksi hän käyttäytyykin hyvin samalla lailla kuin ne. Chand onkin joutunut harjoittelemaan neljällä raajalla kulkemista ja saa sen lopulta näyttämään oudonkin luonnolliselta liikkumistavalta.
     Mowglin lisäksi leffassa nähdään tietty muutkin tutut hahmot sadusta. Bagheera-pantteri (äänenä Christian Bale) on isämäinen hahmo Mowglille - jopa enemmän kuin Mowglin susi-isä Vihaan (Eddie Marsan). Susiäiti Nisha (Naomie Harris) taas huolehtii Mowglista kuin omasta pennustaan ja hänestä löytyy äidillistä lämpöä. Elokuvan ohjaaja Andy Serkis ääninäyttelee Baloo-karhua, joka ei tällä kertaa ole yhtä hassu kuin hänet on totuttu näkemään vaikkapa Disneyn versioissa. Baloo on hieman synkempi tapaus, mitä korostavat lukuisat arvet hänen kuonollaan ja kehollaan. Akela (Peter Mullan) taas on susilauman johtaja ja nuori albiinosusi Bhoot (äänenä Serkisin poika Louis) on Mowglin paras kaveri. Valitettavasti Bagheeraa ja Bhootia lukuunottamatta elokuva ei tee kummoista työtä saadakseen katsojan pitämään eläinhahmoista, vaan luottaa vain siihen, että katsoja rakastaa hahmoja jo entuudestaan. Itseäni jäi etenkin harmittamaan, kuinka tylsä Baloosta oli tehty - kyseessä on kuitenkin monien suosikkihahmo. Kenties Serkistä pelotti antaa itselleen paljon ruutuaikaa ja jätti siksi karhun sivuosaan.
     Tarinan pahis on tietty tiikeri Shere Khan, jota ääninäyttelee Benedict Cumberbatch. Cumberbatch on ennenkin osoittanut äänensä olevan täydellinen roiston osaan ja tekee sen myös tässä. Cumberbatch luo äänellään hienosti häijyyttä ja uhkaavuutta Shere Khaniin, mikä tekee tiikeristä paikoitellen karmivan. Onkin siis harmi, että Shere Khania ei nähdä tarpeeksi, vaan hän vain käy välillä paikalla virnistelemässä ja pelottelemassa Mowglia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Shere Khanin nöyrä palvelijahyeena Tabaqui (Tom Hollander), joka on aika kömpelösti lisätty huumorihahmo, jättimäinen pytonkäärme Kaa (Cate Blanchett), josta on yritetty luoda mystistä aika kehnolla menestyksellä, sekä Shere Khanin jäljillä oleva metsästäjä (Matthew Rhys), joka tuntuu viime hetken lisäykseltä, aivan kuin tekijät olisivat halunneet saada mukaan jotain, mitä ei varmasti ole Disneyn Viidakkokirjassa.

Ei ole mikään ihme, että Warner Bros. myi Mowglin Netflixille. Disneyn Viidakkokirja oli juuri ilmestynyt, joten sen jälkeen näin pian ilmestynyt uusi versio olisi aika varmasti ollut taloudellinen floppi. Warner Bros. taisikin saada paremmat rahat Netflix-kaupasta kuin julkaisemalla leffan teattereissa. Ja Netflixille kauppa on varmasti plussaa, sillä kun leffa on kaikkien katsottavissa kotioloissa, nekin joita filmi ei kovin paljoa kiinnosta, saattavat pistää sen pyörimään. Itse elokuvana Mowgli onkin sitten... ihan ok. Sen katsoo sujuvasti kerran, muttei sitä tarvitse nähdä enää uudestaan. Leffan unohtaa pian sen näkemisen jälkeen, eikä se tee erityisemmin minkäänlaista vaikutusta. Mukana on hyvää teemaa siitä, että Mowglin täytyy saada selville, kuuluuko hän viidakkoon vai ihmisten maailmaan, mutta siihen se sitten jääkin. Kuten jo sanoin, elokuva ei panosta sivuhahmoihinsa, jolloin heidän mukanaolonsa unohtaa jo leffan aikana, minkä lisäksi itse tarina ei tarjoa mitään erityistä uutta, mitä ei olisi jo nähty aiemmin. Mukana ei ole menevää seikkailuhenkeä tai jännittävän hurjia kohtauksia, eikä edes koskettavuutta, vaan elokuva vain lähinnä... noh, on. Leffan loppuhuipennus on aika lattea kokemus, eikä filmi ole läheskään niin eeppinen kuin se kuvittelee olevansa.

Mowglia tosiaan markkinoitiin synkempänä ja realistisempana versiona tarinasta, mikä olisi enemmän aikuisten makuun. Itse elokuvassa tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä on paikoitellen visuaalisesti pimeä teos ja mukana on muutamia hieman hurjempia kuvia. Samalla leffassa on kuitenkin paljon lapsellisempaakin materiaalia, mikä herättää kysymyksen, kenelle tämä elokuva oikein tehtiin? Kun mukana on ötököiden ympäröimän, raadellun lehmän kuva, ei kyseessä ole mikään lastenleffa, mutta sitten taas aikuiskatsojilla voi mennä maku, kun vakavampaa otetta kevennetään lapsellisilla jutuilla. Tämän lisäksi ihmiskylässä meno tuntuu muuttuvan täysin erilaiseksi. Elokuvasta on huhuttu, että meksikolaisohjaaja Alfonso Cuarón olisi tullut viimeistelemään leffan ja kun ihmiskylään päästessä leffa tuntuu muuttuvan art house -teokseksi, en yhtään epäile, etteikö Cuarón olisi käynyt jättämässä omaa jälkeään. Muutos on niin voimakas. Tunnalmaltaan ja hengeltään Mowgli onkin todella sekava paketti, joka ei tunnu itsekään tietävän, kenelle se on tehty.

Mielestäni Andy Serkis on todella aliarvostettu näyttelijä, mikä johtuu aika varmasti siitä, että hänen tunnetuimmat työnsä ovat tietokonehahmoja, kuten Klonkku, Peter Jacksonin King Kongin (2005) nimikkogorilla, uuden Apinoiden planeetta -trilogian (2011-2017) Caesar-apina ja Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus -leffan (The Adventures of Tintin - 2011) kapteeni Haddock. Ihmiset eivät vaikuta ymmärtävän, että Serkis ei ole vain ääninäytellyt hahmoja, vaan esittänyt kaikki niiden eleet ja ilmeet. Serkis taitaa tämän motion capture -tekniikalla toteutetun näyttelemisen huikeasti ja koska se on hänen tavaramerkkinsä, ovat Mowglin eläimet tietty tehty näin. Näyttelijät ovat esittäneet ilmeet, mitkä on sitten muokattu digitaalisille eläimille sopiviksi. Huono juttu vain on, että tällä kertaa motion capture -efekti on todella tökerö. Ihmisten silmillä varustetut eläimet ovat erittäin häiritsevä näky ja ne vievät aivan liikaa huomiota itse tapahtumilta. Kun leffa muuten tavoittelee realistista ulkoasua, ihmisten ja eläinten risteytykset rikkovat tätä tunnelmaa läpi elokuvan. Eläimet ovat muutenkin yllättävän tönkösti animoituja. Etenkin sudet näyttävät siltä kuin ne kuuluisivat 2000-luvun alun leffoihin. Ottaen huomioon, että Mowgli ilmestyi kaksi vuotta Disneyn Viidakkokirjan jälkeen, on aika erikoista, ettei tekniikka ole kehittynyt, vaan eläimet näyttävät huomattavasti kökömmiltä Mowglissa.

Palatakseni takaisin Serkisiin, hän on erinomainen näyttelijä ja mielestäni hänen pitäisi pysyäkin siinä hommassa, sillä ohjaaminen ei täysin luonnistu häneltä. Serkisin esikoisohjaus Breathe (2017) jäi vahvasti kaipaamaan jotain ja nyt Mowgli on aika keskinkertainen tekele. Tätä ei tietenkään helpota leffan tuotannolliset vaikeudet ja Callie Klovesin käsikirjoitus, jossa tarina liikkuu kummallisesti eteenpäin. Leikkauksessa leffa on rytmitetty kömpelösti, jolloin välillä tarina kulkee vauhdilla ja välillä se ei tunnu etenevän minnekään. Filmi on kuitenkin kuvattu hyvin ja ihmiskylän lavasteiden kanssa on tehty kelpo työtä. Mowglin maskeeraukset ovat oivalliset ja äänimaisema on onnistuneesti luotu. Nitin Sawhneyn säveltämät musiikit ovat lähestulkoon elokuvan parasta antia. Sawhney luo hienosti intialaiseen viidakkoon sopivia sävelmiä.

Yhteenveto: Mowgli on harmillisen keskinkertainen ja jopa keskeneräiseltä tuntuva teos. Elokuva hyppii tunnelmasta toiseen, jolloin se on välillä koko perheen seikkailu (tosin ilman minkäänlaista mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä), välillä rankempaa kuvastoa tarjoava aikuisten satu ja välillä se muuttuu indie-taideleffaksi. Elokuvan tarina ei ole kovin innostuneesti toteutettu tai hyvin kirjoitettu, vaan se poukkoilee välillä ihan minne sattuu. Yllättäen leffan tehosteet ovat paikoitellen jopa todella kehnoja. Eläimiin yhdistetyt ihmiskasvot ovat lähes painajaismainen näky ja tekniikka häiritsee katselukokemusta aivan liikaa. Serkis ei valitettavasti ole tiennyt lähes ollenkaan, mitä on ollut tekemässä ja hänen pitäisikin pysytellä näyttelijäpuolella. Rohan Chand on sentään erittäin hyvä itse Mowglina ja Benedict Cumberbatch on aina nappivalinta pahikseksi. Mukana on yksittäisiä hyviä juttuja ja hetkiä, mutta pääasiassa Mowgli on täysin unohdettavaa kertakäyttötavaraa. Disneyn versioita täysillä fanittavat eivät luultavasti innostu tästä, mutta ne, jotka eivät lämmenneet parin vuoden takaiselle Disneyn Viidakkokirjalle, saattavat pitää tästä paljonkin. Potentiaalia kyllä löytyy, muttei osaamista hyödyntää sitä, enkä usko katsovani Mowglia enää toistamiseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mowgli: Legend of the Jungle, 2018, Warner Bros., Warner Bros. Digital Networks, Netflix, Imaginarium Productions

Arvostelu: Rampage: Iso kohtaa isomman (Rampage - 2018)

RAMPAGE: ISO KOHTAA ISOMMAN

RAMPAGE

Ohjaus: Brad Peyton
Pääosissa: Dwayne Johnson, Naomie Harris, Jeffrey Dean Morgan, Malin Åkerman, Jake Lacy, P. J. Byrne, Joe Manganiello ja Demetrius Grosse
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Rampage, eli suomalaisittain hölmöltä kuulostava Rampage: Iso kohtaa isomman, perustuu samannimiseen videopeliin vuodelta 1986. Warner Bros. -yhtiö hankki pelin elokuvaoikeudet vuonna 2009 ja alkoi samantien työstämään filmiä. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa... eikä minua oikeastaan kiinnosta koko tekele. Kuulin koko hommasta ensimmäisen kerran, kun leffan traileri julkaistiin ja se näytti mielestäni niin typerältä, että kyseessä voisi olla koko vuoden urpoin elokuva. Ja siinä kohtaa, kun elokuvan suomenkieliseen nimeen otettiin mukaan filmin mainoslause "big meets bigger", en vain voinut ottaa leffaa enää millään lailla tosissaan. Pitihän minun silti kuitenkin nähdä elokuva ja yritin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Rampage: Iso kohtaa isomman sen lehdistönäytökseen. Viihdyin kyllä ohjaaja Brad Peytonin ja päätähti Dwayne Johnsonin edellisen yhteistyöleffan, San Andreasin (2015) parissa, joten toivoin saman käyvän myös Rampage: Iso kohtaa isomman kanssa.

Villieläimiä suojelevan Davis Okoyen gorillaystävä George alkaa yllättäen kasvamaan suuremmaksi ja aggressiivisemmaksi. Riehuva jättigorilla ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, sillä tuhoa ilmestyvät aiheuttamaan myös jättimäinen susi ja hirviömäinen krokotiili.

Elokuvan pääroolissa Davis Okoyena nähdään tosiaan Dwayne Johnson, joka sopii aika lailla täydellisesti rooliinsa tällaisessa leffassa. Aluksi Johnsonin lihaksikkuus ihmetyttää, kun hahmo vaikuttaisi pelkältä eläinrakkaalta tavikselta, mutta muskeleille on tietty annettu selitystä sillä, että Davis on ollut armeijan leivissä. Tällä selitetään myös se, miksi Davis osaa lentää helikopterilla ja käyttää aseita. Yritän tässä siis sanoa, että oli Johnsonin rooli mikä tahansa, hän tuppaa aina olemaan aika lailla täysin samanlainen joka leffassa. Eikä sillä hahmolla niin väliä, kunhan Johnson pääsee pullistelemaan hauiksiaan, heittämään hölmöjä vitsejä ja näyttämään coolilta. Eihän Johnson kummoinen näyttelijä ole, mutta löytyy hänestä tarpeeksi karismaa, jotta häntä jaksaa katsoa elokuvasta toiseen samassa roolissa.
     Davisin ei kuitenkaan tarvitse taistella jättieläimiä vastaan yksin, vaan hän saa mukaansa Naomie Harrisin esittämän tohtori Kate Caldwellin, joka tietää, mitä näille eläimille on käynyt. Hänen tehtävänsä on siis pääasiassa selittää asioita Davisille ja katsojille, sillä toimintakohtauksissa hänestä ei ole erityisemmin hyötyä. Tohtori Caldwell tuntuukin usein vain roikkuvan mukana, eikä Harris pääse koskaan näyttämään oikeita lahjojaan. Vaikka Harris onkin selkeästi Johnsonia lahjakkaampi näyttelijä, jää hän silti täysin Johnsonin varjoon läpi leffan.
     Muita hahmoja Rampagessa ovat mm. cowboy-henkinen agentti Russell (Jeffrey Dean Morgan), Davisin ystävä Nelson (P. J. Byrne), huipputehokas sotilas Burke (Joe Manganiello), sekä tympeä eversti Blake (Demetrius Grosse). Davisia ja tohtori Caldwellia lukuunottamatta elokuvalla on suuria vaikeuksia käsitellä hahmojaan. Uusia henkilöitä esitellään vähän väliä ja se tehdään niin, että heistä syntyy todella tärkeä vaikutelma. Etenkin sotilas Burken kohdalla esittely tehdään todella voimakkaasti, mutta hahmoa ei sitten hyödynnetäkään lähes lainkaan. Aivan kuin hänet olisi lisätty mukaan uusintakuvauksia varten. Agentti Russell taas on kirjoitettu aika kummallisesti, jolloin hänen muutoksensa tapahtuvat hieman liian äkillisesti. Jeffrey Dean Morgan sopii kyllä osaansa, mutta hahmo itsessään ei oikein toimi. Grosse on oiva valinta kylmän sotilasjohtajan rooliin, kun taas Byrne tuo ihan kelpo huumoria mukaan, miksi onkin harmi, että hänet unohdetaan aika nopeasti.
     Ja sitten ovat Malin Åkermanin ja Jake Lacyn näyttelemät Wydenin sisarukset, jotka johtavat Energyne-nimistä yhtiötä. En halua paljastaa hahmoista sen enempää, mutta sanon vain, että minä suorastaan vihasin heitä. En sen takia, mitä hahmot tekevät, vaan millaisiksi heidät on kirjoitettu. Åkermanin esittämä Claire on raivostuttava ämmä ja hän vetää roolin pahasti yli. Vielä pahempi on kuitenkin Lacyn roolityö Brett-veljenä, joka on jostain syystä tehty täydeksi tolloksi. Molemmat ylinäyttelevät ihan liikaa, mikä tekee heidän kohtauksistaan tuskallista katseltavaa ja koko leffan ajan toivoin, että jättimäiset eläimet repisivät heidät riekaleiksi.
     Ai niin, pitäähän niistä jättieläimistäkin puhua, etenkin George-apinasta, josta on onnistuneesti tehty kunnon hahmo. George ei ole pelkkä hirviö, vaan hänet pohjustetaan niin mainiosti, että katsojasta tuntuu oikeasti pahalta, kun hän alkaa muuttumaan. Olin yllättynyt, kun huomasin sääliväni digiapinaa, jota selvästi sattuu äkillinen kasvaminen. Davisin ja Georgen välille on myös luotu todella vahva yhteys, jolloin katsoja ei vain halua nähdä, kun jättigorilla tuhoaa kaupunkia. Katsoja haluaa nähdä, miten ihmeessä Davis ja tohtori Caldwell voivat pelastaa poloisen. Megasusi ja suurkrokotiili ovat sen sijaan pelkkiä hirviöhahmoja, joista katsoja ei välitä, mutta se ei todellakaan haittaa. Niistä kyllä tosin löytyy omat ongelmansa, mutta palataan siihen vähän myöhemmin...

Rampage: Iso kohtaa isomman ei onneksi ole niin kehno ja typerä elokuva kuin pelkäsin, mutta eihän sitä voi oikeasti hyväksi tai fiksuksi kutsua. Se onnistuu kuitenkin viihdyttämään tarpeeksi, jotta sitä voi pitää ihan kelpo hömppänä. Elokuva alkaa yllättävän jännittävästi, mikä saa katsojan heti mukaan tarinaan, vaikka jo prologi antaa vihjeitä leffan pöhköydestä. Sen jälkeen tapahtumia pohjustetaan tarvittavan onnistuneesti, vaikkakin hieman liian hidastempoisesti. Mielestäni elokuvalla kestää liian kauan käynnistyä kunnolla, mutta kun hirviöryminä vihdoin alkaa, vie filmi kunnolla mukanaan. Leffaan on saatu oivaa jännitettä mukaan ja suuri osa vitseistä saa ainakin hymähtämään. Hauskinta on, että Wydeneiden toimistoon on pistetty taustalle alkuperäinen "Rampage"-pelikone. Siistejä hetkiä on tarpeeksi, eivätkä tapahtumat ratkea liian helposti. Mukana on myös jonkinlaista sydäntä Davisin ja Georgen ystävyyden ansiosta, jolloin meininki ei äidy pelkäksi tuhoksi tuhon vuoksi.

Silti elokuvasta löytyy niitä selkeitä ongelmia. Ei minua se haittaa yhtään, kuinka hölmö leffan tarina on. Minua vain harmittaa, kuinka jotkut kohtaukset menevät täysin siitä, mistä aita on matalin, eivätkä edes yritä olla jotain mullistavaa omassa genressään. Ja minua tosiaan ärsyttää, miten useita hahmoja käsitellään elokuvassa. En koskaan odottanut Oscarin arvoisia suorituksia tai oikeasti kiehtovia henkilöitä, mutta se tapa, miten uusia henkilöitä vain esitellään aina, kun edellinen on käsitelty kiirehtien loppuun, on ärsyttävää. Elokuva ei myöskään löydä kunnon tasapainoa sille, onko se urpo sekamelska, jossa jättisusi osaa lentää ja suuryhtiötä voi johtaa täysin vajaaälyinen henkilö, vai onko se vakavasti otettava teos, jossa maailma täytyy pelastaa, ennen kuin kaikki kuolevat. Näiden lisäksi leffa myös jättää katsojan ihmettelemään jättieläimiin liittyviä asioita. Jos kerran George, susi ja krokotiili altistuvat täsmälleen samalla aineelle, miksi se vaikuttaa jokaiseen eri tavalla? Miksi eläimet kasvavat täysin eri kokoisiksi? Miksi krokotiili ja susi saavat supervoimat, mutta George on vain iso gorilla? En tiedä, eikä taida elokuvakaan tietää, kunhan tekijöillä on ollut hauskaa. Kieltämättä minullakin oli ihan hauskaa. Lopputuloksena on viihdyttävä paketti, muttei mitään sen ihmeellisempää.

Filmin on ohjannut Brad Peyton, jonka aiempi leffa San Andreas osoitti, että häneltä löytyy silmää katastrofielokuville. Tässä hän osoittaa sen jälleen, kun Chicagon talojen nuijiminen maan tasalle tuntuu ja näyttää hienolta. Ongelmat eivät johdukaan niinkään Peytonista, vaan Ryan Englen, Carlton Cusen, Ryan J. Condalin ja Adam Sztykielin käsikirjoituksesta. Jatkuvasti esiteltävät hahmot ja heidän heikko kehityksensä ei ole mitään verrattuna joihinkin repliikkeihin, joita elokuvassa kuullaan. Filmiin on kai yritetty ottaa mallia kasarin ja ysärin one-linereistä, mutta epäonnistuttu pahasti. Leikkauskin ontuu välillä ja jotkut toimintakohtaukset muuttuvat hieman sekaviksi liian nopean editoinnin takia. En myöskään tiedä, johtuiko se valaistuksesta vai 3D:stä, mutta yökohtaukset olivat niin pimeitä, että niistä oli vaikea saada selvää. Rampage: Iso kohtaa isomman on sentään kuvattu oivallisesti, minkä lisäksi sen visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Jotkut asiat, kuten jättisusi, näyttävät selkeästi digitaalisilta, mutta monet muut jutut on saatu näyttämään uskottavilta. Georgeen on selvästi panostettu enemmän kuin muihin hirviöihin. Äänimaailma on aivan mahtava ja oli hienoa, miten leffateatterin penkit tärisivät hirviöiden karjaisujen ja sortuvien talojen päästämän metelin takia. Andrew Lockingtonin säveltämät musiikit sopivat hyvin elokuvaan, mutteivät jää mieleen.

Yhteenveto: Rampage: Iso kohtaa isomman on kaikessa hölmöydessään kelpo viihdettä, jonka jaksaa katsoa ainakin kerran. Kovin hyvästä elokuvasta ei ole kyse, mutta filmi tarjoaa tarpeeksi nauruja, hirviöitä, tuhoa ja jännitystä, jotta siitä voi jollain lailla pitää. Leffan pelastava tekijä on Davisin ja George-apinan välille luotu luja ystävyys, johon on saatu oikeaa sydäntä mukaan. Tämä saa katsojan paremmin mukaan leffaan ja saa antamaan anteeksi joitain umpityperiä repliikkejä, sekä leffan kehnoa tapaa käyttää hahmojaan. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan suunnilleen juuri niin hyvin kuin vain voivat, jos ylinäytteleviä Åkermania ja Lacya ei lasketa mukaan. Dwayne Johnson sopii pääosaan täydellisesti. Visuaalisesti leffa on tyylikästä katseltavaa, vaikka paikoitellen digitaalisuus puskee selkeästi esille. Rampage: Iso kohtaa isomman sopiikin parhaiten niille, jotka kaipaavat elokuvalta lähinnä siistejä juttuja, hirviöitä, efektejä ja toimintaa. Jos itse olisin kohderyhmää, eli vähän yli 10-vuotias poika, olisin varmasti todella innoissani leffasta. Itseäni hieman kummastuttaa, ettei lopputekstien jälkeen nähdä normiksi tullutta lisäkohtausta. Mielestäni filmi olisi kaivannut loppuun kohtauksen, jossa selviää, että hirviöitä onkin vielä lisää jossain. Kenties tekijät olivat epävarmoja siitä, menestyykö elokuva vai ei...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Rampage, 2018, Flynn Picture Company, New Line Cinema, Twisted Media, Wringley Pictures

Arvostelu: Spectre (2015)

SPECTRE

Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Christoph Waltz, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Dave Bautista, Andrew Scott, Rory Kinnear, Monica Bellucci ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Casino Royale (2006) käynnisti supersuositun James Bond -leffasarjan (1962-) uudestaan ja se oli todella suosittu sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa. Jatko-osa Quantum of Solace (2008) ei ollut yhtä pidetty, mutta se tienasi kuitenkin paljon rahaa. Skyfall (2012) sen sijaan tienasi yli miljardin, minkä lisäksi sitä kehuttiin erittäin paljon. Seuraavaa teosta alettiinkin suunnittelemaan aika lailla heti, kun Skyfall huomattiin jättihitiksi. Fanit olivat innoissaan, kun nimeksi paljastettiin Spectre, joka tarkoitti tietty Sean Conneryn tähdittämissä Bond-leffoissa esiintynyttä rikollisjärjestöä. Elokuva ilmestyi loppuvuodesta 2015 ja menestyi erinomaisesti, tienaten lähes 900 miljoonaa dollaria. Vaikka leffasta monet pitivät, sai se myös paljon kritiikkiä ja monet pitivät sitä pettymyksenä edelliseen osaan verrattuna. Itse näin Spectren edeltäjän tapaan ensi-illassa ja meitä oli silloinkin aikamoinen jengi kasassa. Pidin elokuvasta, mutta se ei kuitenkaan ollut sitä, mitä odotin. Mielestäni samana vuonna ilmestyneet agenttileffat Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) Spy - Vakoojan asussa (Spy - 2015), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E. - 2015) olivat kaikki tätä elokuvaa parempia, vaikka tämän oli tarkoitus olla genressään vuoden kohokohta. Varsinkin toisella katselukerralla mietin, että Skyfall on huomattavasti tätä parempi, enkä jaksanut katsoa Spectreä kolmatta kertaa. Kuitenkin vuoden alussa katsoin Casino Royalen ja Quantum of Solacen ja samalla päätin arvostella nämä uudet Bondit. Kesti kuitenkin puoli vuotta, kunnes katsoin vihdoin Skyfallin (jota ennen vilkaisin kaksi edeltäjää uudestaan) ja heti seuraavana päivänä katsoin myös Spectren.

Agentti 007 James Bond suorittaa tehtävää, jonka edesmennyt M on hänelle antanut. Johtolangat vievät Bondin Roomaan, jossa hän kohtaa rikollisjärjestö SPECTREn.

Daniel Craig nähdään neljättä kertaa James Bondin roolissa ja hän hoitaa hommansa yhä kunnialla... ainakin suurimmaksi osaksi. Craigilta nimittäin löytyy pari hetkeä, jolloin näyttää siltä, ettei häntä kiinnosta esittää roolia ja niin hän kertoikin leffan ilmestyttyä. Craig sanoi, että viiltäisi mieluummin ranteensa auki kuin esittäisi 007:ä enää koskaan. Sääli, että herran mielipide on sellainen, sillä hän on mielestäni paras henkilö rooliin. Hän saa jälleen kerran Bondin tuntumaan enemmän ihmiseltä kuin pelkältä herrasmiesvakoojalta. Leffasta löytyykin pari kohtaa, joissa Craig pääsee osoittamaan kunnolla tunteita.

Bondilla pitää perinteen mukaan tietty olla joku naikkonen ja tällä kertaa se on Léa Seydouxin esittämä tohtori Madeleine Swann. Valitettavasti Seydoux ei ole kovin osuva valinta, eikä hän kykene tuomaan esille tunteita, vaan vaikuttaa jotenkin oudon etäiseltä ja kylmältä koko elokuvan ajan. Hahmo on myös kirjoitettu kehnosti, sillä aluksi hän on täysin Bondia vastaan ja feministinä sanoo, ettei tarvitse urhoollista ritaria pelastamaan häntä, vaan hän pystyy selviämään ihan hyvin itse, mutta heti kun Bond on pelastanut hänet vaikeasta tilanteesta, päätyvät he pussailemaan. On hienoa, että Madeleinesta on yritetty saada aikaiseksi hahmo, joka osaa itsekin asioita, mutta toteutus ei ole onnistunut.
     Elokuvan pahiksena, eli SPECTRE-järjestön johtaja Franz Oberhauserina nähdään Christoph Waltz. Kunniattomissa paskiaisissa (Inglourious Basterds - 2009) Waltz osoitti upeasti taitavansa inhottavan uhkaavan roiston roolin, mutta tässä hän tuntuu vain kopioivan omaa työtään, huonolla tuloksella. Hän ei ole uhkaava, kuten Javier Bardemin Silva Skyfallissa, eikä oivallisesti kirjoitettu persoona, kuten Mads Mikkelsenin Le Chiffre Casino Royalessa. Oberhauserille on myös yritetty kirjoittaa yllätyksiä, mutta yhden niistä arvaa jo ennen kuin leffan pistää pyörimään ja toinen ei vain vakuuta.
     Skyfallin lopussa kuollut MI6:n johtaja M (Judi Dench) on korvattu samaisessa elokuvassa esitellyllä Ralph Fiennesin esittämällä Mallorylla. Vaikka Fiennes onkin loistava näyttelijä, ei hänessä ole samaa auktoriteettia ja johtajuutta kuin Denchissä, jolloin hänen versionsa hahmosta jää harmillisen latteaksi. Kyseisessä leffassa esitellyt erikoislaitteita tekevä Q (Ben Whishaw) ja neiti Moneypenny (Naomie Harris) tekevät myös paluun. Jälkimmäisen roolia on pienennetty, mutta Q:lle on saatu hauskoja tilanteita mukaan.
     Elokuvassa nähdään myös edellisen M:n avustaja Tanner (Rory Kinnear) pienessä roolissa, sekä Andrew Scott C:nä, joka yrittää lopettaa 00-ohjelman, Dave Bautista hiljaisena korstona ja Monica Bellucci leskiroolissa, jossa hän on täysin alikäytetty. Mukana on myös kahdesta Craigin ensimmäisestä Bondista tuttu herra White, jota esittää yhä Jespen Christensen.

Spectre alkaa todella vaikuttavasti näyttävällä pitkällä kuvalla, jossa seurataan massiivisen joukkokohtauksen kulkua Meksikon kuolleiden päivän juhlassa. Alkukohtaus loppuu hieman mitäänsanomattomaan helikopteritaisteluun, mutta silti katsoja on positiivinen tulevasta, sillä pätkä oli muuten niin tyylikäs. Tästä sitten aletaan seuraamaan tarinaa kunnolla. Alussa viitataan hauskasti Skyfallin tapahtumiin, jolloin yksittäisiltä tuntuvat seikkailut yhdistyvät mukavasti toisiinsa. MI6-rakennus on yhä raunio ja Bondin lapsuudenkodista on pelastettu muutamia esineitä. Katsojana seuraa mielenkiinnolla, kun Bond lähtee suorittamaan tehtäväänsä ja ei aikaakaan, kun pääsee näkemään vauhdikkaan autotakaa-ajon Rooman kaduilla ja hurjan lentokonekohtauksen Itävallan lumisilla vuorilla. Valitettavasti niiden jälkeen tunnelma lässähtää ja alkaa tuntua, ettei tekijöitä ole kiinnostanut projektin viimeistely. Lähes kaikki alkaa nimittäin tuntua keskeneräiseltä kuin mihinkään ei olisi panostettu kunnolla. Vain jännittävän junataistelun aikana taso nousee, mutta sen jälkeen se laskee jälleen, kunnes se kulkee eteenpäin niin laiskasti, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa loppuratkaisu. Leffan finaali on jokseenkin jopa tylsä, minkä lisäksi viimeinen kohtaus tuntuu äärimmäisen antiklimaattiselta, mikä voi helposti tuottaa katsojalle pettymyksen.

Elokuvasta löytyy todella selkeitä heikkouksia. Sen lisäksi, ettei filmin tekoon ole annettua kaikkea, on se liian pitkä, jolloin se käy jossain kohtaa pitkäveteiseksi. Loppupäässä voi huomata haukottelevansa, vaikkei erityisemmin väsyttäisikään. Bondin ja Madeleinen romanssi on tosiaan todella heikosti luotu. Aiemmin mainitsemani esimerkin lisäksi yhdessä kohtaa Madeleine kertoo rakastavansa Bondia (kun he ovat tunteneet vasta päivän tai pari), mutta viisi minuuttia myöhemmin hän sanoo, ettei voikaan olla Bondin kanssa yhdessä. Täh? Myös C:n tuoma juonikuvio on kehnosti tuotu mukaan, eikä SPECTREn hurja suunnitelma oikein kiinnosta. Paria toimintakohtausta lukuunottamatta ei myöskään tunnu siltä, että vastukset olisivat minkäänlaista haastetta Bondille, jolloin ne tuntuvat tarpeettomilta. Yllätykset eivät yllätä, mutta hauskoja kohtia on sentään mukana muutamia. Löytyy leffasta onneksi tarpeeksi hyviä juttuja, jotta se jaksaa viihdyttää, mutta jää se Craigin Bondeista selvästi heikoimmaksi.

Tuttuja Bond-juttuja on tietty nähtävissä. On mahtavaa, että filmi alkaa vanhaan tyyliin piippukuvalla, joka on kahdessa edellisessä osassa nähty vasta elokuvan lopussa. Bond tottakai esittelee itsensä tyylillä "Bond, James Bond" ja baaritiskille päästyään hän pyytää vodka martinin ravistettuna, ei sekoitettuna. Vaikka Spectre on yhä hieman realistisempi Bond-elokuva, alkaa se kulkea lähemmäs kohti vanhaa tyyliä. Bondin autosta löytyy esimerkiksi enemmän erikoisia vempaimia, minkä lisäksi hän selviää vaarallisesta pudotuksesta osumalla pehmeään sohvaan. Siinä kohtaa katsojasta tuntuu kuin katsoisi Roger Mooren tähdittämää 007-filmiä. Alkutekstien aikana kuultava Bond-tunnuskappale on tällä kertaa Sam Smithin esittämä "Writing's on the Wall", joka hämmentää aluksi, mutta tuntuu muutaman kuuntelun jälkeen ihan kivalta. Siitä kuitenkin puuttuu täysin tarvittava mahtipontisuus, jota siinä välillä yritetään tavoitella. Kappale voitti Oscar-palkinnon, mutta ei se sitä ansainnut.

Ohjaaja Sam Mendesiltä on tainnut loppua mielenkiinto kesken tai siltä elokuva ainakin vaikuttaa. Suuren aloituskohtauksen jälkeen on varmaan kiinnostus aihetta kohtaan katkennut, mutta loppu on silti pitänyt tehdä. Hienon Skyfallin jälkeen ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä Mendesille on käynyt? Neljän henkilön kynäilemä käsikirjoitus ei myöskään ole kovin kummoinen. Kuvaus on sentään toimivaa, mutta leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Valaistus (yhtä kidutuskohtausta lukuunottamatta), maskeeraus ja lavastus ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi visuaaliset tehosteet ja ääniefektit ovat mainiot. Värimäärittely painottuu kuitenkin liikaa kellertävyyteen ja musiikki aiheuttaa valitettavasti pettymyksen. Kun kuuntelee tarkkaan, niin voi huomata, että säveltäjä Thomas Newman on lähinnä vain kierrättänyt Skyfallin musiikit tähän ja lisäillyt pari hassua juttua mukaan. Se jos mikä on laiskaa.

Yhteenveto: Spectre on keskinkertainen ja liian pitkä agenttiseikkailu, johon ei ole panostettu tarpeeksi. Ohjaaja Sam Mendesiä ei ole selvästi kiinnostanut elokuvan teko, minkä lisäksi säveltäjä Thomas Newman on vain laiskasti kierrättänyt edellisen leffan musiikkeja. Jopa Bondia esittävä Daniel Craig näyttää välillä siltä, että haluaisi vain kotiinsa. Christoph Waltz ei ole kovin kummoinen pahis ja Léa Seydoux on vielä heikompi Bond-tyttönä. Ralph Fiennes on sentään ihan toimiva M ja Ben Whishaw'n Q:lle on saatu hauskoja hetkiä. Leffa alkaa kyllä mainiosti, mutta menettää katsojan kiinnostuksen noin puolen välin kohdalla. Käsikirjoitus on aika kehno ja loppuhuipennus ei enää tunnu miltään. Viimeinen kohtaus on todella antiklimaattinen pettymys. Sitä Spectre lähinnä on muutenkin, pettymys. Jos pidit Craigin edellisistä Bondeista tai yleisesti olet sarjan fani, niin kyllähän tämän katsoo, mutta muuten kannattaa palata vilkaisemaan Casino Royale ja Skyfall. Jopa Quantum of Solace on tätä parempi, sillä paljon lyhyemmällä kestollaan se onnistuu viihdyttämään paremmin. Lopputekstien jälkeen lukee, että James Bond palaa vielä ja niin hän tuleekin tekemään marraskuussa 2019. Toivottavasti se on huomattava parannus tähän teokseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.007.com
Spectre, 2015, Columbia Pictures, B24, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Sony, Danjaq

Arvostelu: Skyfall (2012)

SKYFALL

Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Daniel Craig, Judi Dench, Javier Bardem, Naomie Harris, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Bérénice Marlohe, Albert Finney ja Rory Kinnear
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

James Bond -elokuvasarja (1962-) käynnistettiin uudelleen vuonna 2006 teoksella Casino Royale, joka oli ylistetty menestys, joten jatkoa tietty seurasi. Quantum of Solace ilmestyi loppuvuodesta 2008, mutta se ei ollut yhtä pidetty leffa kuin edeltäjänsä. Iso kassamagneetti se kuitenkin oli, joten jatkoa tehtiin jälleen. Elokuvan teossa oli kuitenkin ongelmia vuonna 2010, kun Metro-Goldwyn-Mayer -yhtiö kärsi rahavaikeuksista. Lopulta projekti lähti kuitenkin kunnolla liikkeelle ja Skyfall sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2012. Leffa oli paljon pidetympi kuin edellinen osa ja se tienasi jopa yli miljardi dollaria, sekä oli ehdolla viidestä Oscarista, joista se voitti kaksi (alkuperäiskappale ja äänileikkaus). Itse olin todella innoissani Skyfallin näkemisestä, sillä se oli vihdoin ensimmäinen 007-elokuva, jonka pääsin katsomaan leffateatteriin. Meninkin katsomaan sen ensi-iltaan yhdessä isäni, hänen vaimonsa, tätini ja... noh meitä oli noin kaksikymmentä, enkä edes tuntenut kaikkia. Elokuva oli mielestäni aivan mahtava, eikä tunnelmaa kyennyt latistamaan se, että jostain syystä valkokangas meni pimeäksi kahdesti elokuvan aikana; ensimmäisen kerran kesken prologin, jolloin leffa aloitettiin alusta ja toisen kerran noin puolen tunnin kohdalla, jolloin kyseinen kohtaus alkoi uudestaan. Ostin Skyfallin Blu-rayna heti, kun se ilmestyi ja olen nähnyt sen muutamaan otteeseen uudestaan. Vuoden alussa katsoin Casino Royalen ja Quantum of Solacen jälleen ja päätin samalla kirjoittaa Daniel Craigin tähdittämistä Bond-seikkailuista. Kesti kuitenkin puoli vuotta, kunnes katsoin vihdoin Skyfallin (jota ennen katsoin kaksi edellistä osaa uudestaan) ja kirjoitin siitä.

Tärkeä lista salaisista agenteista päätyy rikollisten haltuun ja MI6:en hyökätään. Agentti James Bondin täytyy lähteä selvittämään, kuka on hyökkäyksen takana.

Salaista agentti James Bondia näyttelee tosiaan jälleen Daniel Craig, joka on yhä täydellinen valinta rooliinsa. Bondista löytyy tuttua kylmyyttä, kuten edellisissäkin osissa, mutta hän on hieman pehmentynyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hän olisi yhtä toimiva siinä mitä hän tekee. Hahmoon on tuotu toimivaa lisää siinä, etteivät hänen taitonsa ole ihan täysin kunnossa, mikä tekee taisteluista mielenkiintoisempia, kun hän ei voi voittaa helposti.

Judi Denchin esittämän MI6-johtaja M:n roolia on kasvatettu, jolloin hän on todella tärkeässä roolissa läpi elokuvan. Jos M:n ja Bondin "äiti-poika -suhdetta" ei ole aiemmin huomannut, niin tässä se on erittäin selvästi esillä. Vaikka M ei täysin pitäisi Bondin toimintatavoista, voi kaiken aikaa nähdä, kuinka hän pitää 007:ä parhaimpana agenttinaan. Dench suoriutuu taas kerran erinomaisesti tiukan vanhan johtajanaisen roolista.
     Elokuvan pahis on Javier Bardemin näyttelemä Silva. Bardem osoitti jo Menetetyssä maassa (No Country for Old Men - 2007) osaavansa esittää vaarallista pahista vaikuttavasti ja hän osoittaa sen myös tässä. Bardem on loistava läpi leffan ja häneltä löytyy usein todella pieniä eleitä, jotka täydellistävät hänen esiintymisensä. Silva on hahmona mielenkiintoinen ja nousee Bond-roistojen parhaimmistoon.
     Kun kyseessä on Bond-leffa, niin mukanahan pitää olla Bond-tytötkin. Tässä filmissä 007 iskee silmänsä Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstussa (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest - 2006) tutun Naomie Harrisin esittämään Eve-agenttiin ja Bérénice Marlohen näyttelemään Severineen. Kummastakin on saatu taitavasti erilaiset hahmot, mutta Severinen rooli ei valitettavasti ole loppujen lopuksi kovin ihmeellinen. Marlohe hoitaa hommansa kuitenkin oivallisesti, kuten tekee myös Harris.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ralph Fiennesin näyttelemä Gareth Mallory, edellisestä osasta tuttu Rory Kinnearin näyttelemä M:n avustaja Tanner ja Albert Finneyn esittämä vanha Kincade. Leffassa tuodaan vihdoin vanhoista Bond-leffoista tuttu erikoisvempainten kehittäjä Q mukaan uuteen 007-sarjaan. Hahmoa on nuorennettu huomattavasti ja hänenä nähdään Ben Whishaw. Muutos on toimiva, sillä nykypäivänä voisi hyvin kuvitella, että Q olisi enemmänkin nuori nörtti kuin vanha ukko.

Vaikka Skyfall onkin samaa sarjaa kuin kaksi edellistä osaa, ei se jatka tarinaa, vaan se on täysin oma tehtävänsä. Vesperiä, Quantum-järjestöä ja Le Chiffreä ei mainita sanallakaan, mikä on toimiva ratkaisu, sillä siten teos voi keskittyä täysillä omaan tarinaansa. Elokuva tapahtuu muutamia vuosia edellisten osien jälkeen, minkä voi huomata heti elokuvan prologissa, jossa Bond nähdään paljon kokeneempana agenttina. Leffan aloitus onkin todella hyvä ja siihen on saatu heti mainiota jännitettä ja tyylikästä toimintaa mukaan. Sen jälkeen leffan taso kuitenkin laskee pienesti, Bondin esittäessä kuollutta noin vartin ajan. Tämä osuus on täysin turha, sillä katsoja tietää heti, ettei Bond voi olla kuollut ja tietysti hän palaa takaisin hoitamaan hommat. Onneksi kun hänet lähetetään suorittamaan tehtävää, taso paranee jälleen - jopa todella paljon, kun Silva tulee mukaan tarinaan. Siitä lähtien tunnelma muuttuu kaiken aikaa jännittävämmäksi ja elokuva todella loistaa upeudellaan. Ihan Casino Royalen tasolle ei kuitenkaan päästä, mutta on Skyfall huomattavasti parempi teos kuin Quantum of Solace. Loppuhuipennus tarjoaa jopa jotain todella erilaista kuin mitä Bondeissa on aiemmin nähty. Finaalin henki lähentelee jopa rankkaa versiota Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990), mutta tyyli on saatu huikeasti yhdistettyä 007-maailmaan, ettei leffa muutu liian rajusti.

Kun agenttiseikkailusta on kyse, on toimintaa tietty mukana. Jokainen taistelukohtauksista on erinomainen, minkä lisäksi leffassa nähdään myös tyylikkäitä takaa-ajoja, jotka pitävät osuvasti otteessaan. Huumoriakin tietysti löytyy, kuten kuuluukin. Erityisen hauska leffa ei kuitenkaan ole, mutta muutamat repliikit onnistuvat saamaan katsojan hekottelemaan. Pari todella surkeaa vitsiä on livahtanut mukaan, mutta ne katsoo sormien läpi, sillä elokuva on muuten niin mahtava. Skyfall kestää melkein kaksi ja puoli tuntia, mutta se ei käy koskaan tylsäksi. Yllättävää kyllä, leffasta löytyy jopa pari kaunistakin hetkeä, sekä hyvin toteutettua koskettavuutta. Edellisistä osista tuttu realistisempi lähestymistapa on yhä mukana, mutta sarjaa on selvästi alettu viemään enemmän vanhojen Bondien suuntaan. Räjähtäviä kyniä ei onneksi kuitenkaan ole mukana, vaikka niistä heitetäänkin vitsiä. Tällaisia viittauksia vanhoihin 007-leffoihin onkin saatu mukaan hauskasti ja suuren luokan faneille Skyfall tuottaa iloa alusta loppuun.

Tuttuja Bond-juttuja on muutenkin tietysti nähtävissä. Quantum of Solacen tavoin ikoninen piippukuva nähdään vasta leffan lopussa, mutta mukana on auto, joka lämmittää varmasti monen fanin sydäntä. Bond nähdään läpi leffan kulkevan tyylikäs puku päällään ja hän pääsee tottakai sanomaan tutun esittelynsä "Bond, James Bond". Tämän elokuvan tunnuskappaleen "Skyfall" on laulanut Adele ja se pääsee helposti parhaiden Bond-tunnareiden joukkoon. Ei ole mikään ihme, että kipale vei Oscar-pystin, sillä sen se kyllä ansaitsi.

Ohjaus on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa Sam Mendes, joka on erittäin hyvä valinta. Mendes osaa selvästi paljon paremmin kuin edellisen leffan ohjannut Marc Foster. Ohjaajan vaihto näkyy selvästi visuaalisessa ilmeessä, sekä tunnetasolla. Muutos on tapahtunut parempaan suuntaan ja on hienoa, ettei leffa ole täynnä heiluvaa käsivarakuvaa, vaan suurin osa leffan kuvista ovat todella hienoja. Yksi parhaista kuvista on kaksintaistelu keskellä yötä pilvenpiirtäjässä, jossa valaistuksen avulla hahmot on saatu näyttämään pelkiltä silueteilta. Laajat kuvat Skotlannista ovat todella kauniita, vaikkakin aika ankeita ja surullisia. Leikkaus on taidokasta läpi filmin, minkä lisäksi puvustus, maskeeraus ja lavastus ovat toteutettu mainiosti. Ääniefektit ovat erinomaiset ja Thomas Newman on tehnyt loistavaa työtä musiikkien kanssa. Tuttuja Bond-melodioita löytyy tietty, mutta mukana on myös paljon muitakin hienoja sointuja ja jumputuksia.

Yhteenveto: Skyfall on erinomainen 007-seikkailu, josta löytyy tuttuja juttuja vanhoista Bond-leffoista, sekä jotain todella erilaista. Mukana on erittäin mainiosti toteutettua toimintaa, jännitystä ja jopa surullisuuttakin. Huumoriakin on tietty saatu mukaan, mutta jotkut vitseistä eivät ole erityisen hyviä. Daniel Craig on taas kerran täydellinen pääosassa, jonka lisäksi myös Judi Dench ja Javier Bardem suoriutuvat rooleistaan loistavasti. Vanhoista Bond-leffoista on saatu mukaan tuttuja juttuja, mutta tunnelma on hienosti yhä realistisempi ja vakavampi. Leffan heikkous on tarpeeton "kuollut-Bond" -osuus, joka ei kertaakaan saa katsojaa miettimään, että leffan pääsankari muka kuolisi ensimmäisten kymmenen minuutin aikana. Ohjaaja Sam Mendes on onnistunut työssään loistokkaasti ja hän tietää selvästi edeltäjäänsä paremmin, miten saa aikaiseksi mahtavan James Bond -elokuvan. Thomas Newmanin sävellykset ovat erinomaiset, kuten on myös Adelen esittämä tunnuskappale. Suosittelen katsomaan Skyfallin, jos olet Bond-fani tai toimintaelokuvien ystävä. Riittää, että olet hyvien elokuvien ystävä ja pidit Casino Royalesta, sillä tässä on lähdetty kulkemaan kohti sen elokuvan tasoa. Lopputekstejä ennen lupaillaan taas kerran James Bondin paluuta ja sen hän tekikin kolme vuotta myöhemmin elokuvassa Spectre (2015).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Skyfall, 2012, Eon Productions, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, United Artists, B23, Danjaq