Pääosissa: Daniel Craig, Josh O'Connor, Glenn Close, Josh Brolin, Jeremy Renner, Kerry Washington, Andrew Scott, Daryl McCormack, Cailee Spaeny, Thomas Haden Church, Mila Kunis, Jeffrey Wright ja Annie Hamilton
Genre: rikos, mysteeri
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia
Ikäraja: 16
Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä Daniel Craigin tähdittämä murhamysteerielokuva Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä(Knives Out - 2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten Johnson ryhtyi tekemään lisää elokuvia Craigin etsivähahmosta. Vuonna 2021 Johnson solmi Netflixin kanssa diilin kahdesta Veitset esiin -leffasta. Niistä ensimmäinen, Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri(Glass Onion: A Knives Out Mystery) julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2022 ja seuraavan elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Wake Up Dead Man: Veitset esiin -mysteeri on saapunut Netflixiin ja itse odotin sen näkemistä positiivisin mielin, tykättyäni sarjan kahdesta edellisestä osasta. Katsoinkin leffan pian sen ilmestyttyä.
Kun joku löytyy puukotettuna kesken pikkukaupungin pitkäperjantain jumalanpalveluksen, etsivä Benoit Blanc saapuu tutkimaan murhaa.
Daniel Craig nähdään jo kolmatta kertaa omalaatuisena etsivä Benoit Blancina, joka päätyy jälleen uuden tapauksen äärelle. Tässä kohtaa rooli alkaa olla jo tuttuakin tutumpi Craigille ja hän on selvästi palannut hahmoksi ilomielin. Tutut maneerit ja vekkuli puhetapa ovat tallella ja tuodaanpa Blanciin hieman syvyyttä tämän uskontoon liittyvien pohdintojen kautta, elokuvan tapahtuessa pääasiassa kirkossa ja sen pihamailla. Blanc on yhä mainio hahmo ja ilahduttavaa vaihtelua satatuhatta kertaa nähdyille Sherlock Holmesille ja Hercule Poirotille. Toivonkin, ettei Craig kyllästy tähän rooliin samalla tavalla kuin James Bondin esittämiseen, sillä Blancia näkisi mielellään lisääkin.
Kiinnostavampaa on kuitenkin tavata elokuvan tarjoamat uudet tuttavuudet, eli toki murhaepäillyt. Josh Brolin näyttelee pikkukaupungin kirkon monsignorea Wicksiä, joka pitää saarnansa varsin rajulla otteella, kun taas Josh O'Connor esittää kirkkoon vähän aikaa sitten siirtynyttä isä Judia, joka uskoo enemmän ihmisten kuuntelemiseen ja heidän auttamiseen hengellisyyden kautta. Kirkossa työskentelevät myös monitoiminen Martha (Glenn Close) ja puutarhuri Samson (Thomas Haden Church). Monsignoren johtamaan seurakuntaan taas kuuluvat uskolliset tohtori Nat (Jeremy Renner), juristi Vera (Kerry Washington) ja hänen influensseripoikansa Cy (Daryl McCormack), kirjailija Lee (Andrew Scott) ja sellisti Simone (Cailee Spaeny). Lisäksi elokuvassa nähdään Jeffrey Wright piispa Langstromina ja Mila Kunis poliisipäällikkö Scottina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainiossa vedossa. O'Connor tuo paljon syvyyttä hahmoonsa, mutta kieltämättä show'n varastavat Brolin ja Close varsin eksentrisinä hahmoinaan.
Veitset esiin -elokuvasarja ei petä vieläkään! Vaikkei Wake Up Dead Man ylläkään alkuperäisen Benoit Blanc -murhamysteerin tasolle, pidin siitä hieman enemmän kuin edellisestä leffasta, Glass Onionista. Kyseessä on taas kerran erittäin koukuttava ja mielenkiintoinen tapaus, joka kypsyttelee skenaariota ja hahmojaan onnistuneesti niin, että kun murha tapahtuu, on katsojana täysillä mukana selvittämässä, mistä onkaan oikein kyse. Syyllistävä sormi osoittelee vähän joka suuntaan, samalla kun erilaiset teoriat valtaavat niin katsojan kuin Blancin mielen. Motiiveja löytyisi monia, mutta kuka päätti lopulta suorittaa itse teon?
Lähes kahden ja puolen tunnin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, vaikka parissa kohtaa koinkin pituuden hieman liiallisena. Mukana on kuitenkin joitain niin tehokkaan tiivistunnelmaisia kohtauksia, sekä tehokkaita koukkuja ja käänteitä, että usein aika kulkee kuin hujauksessa. Jännitettä pidetään hyvin yllä, vaikka sekaan on ripoteltu myös oivaa huumoria. Vitsienkin kera sanoisin Wake Up Dead Manin olevan tähän mennessä synkin Veitset esiin -mysteeri. Tämänkertaista mysteeriä rikastuttaa elokuvan hengelliset teemat. Vaikken itse olekaan uskonnollinen, pidin siitä, kuinka hahmojen erilaisia uskoja käsitellään läpi leffan. Elokuva myös piikittelee onnistuneesti niille, jotka väärinkäyttävät ihmisten uskoa omiin tarkoituksiinsa.
Rian Johnson on selvästi löytänyt hyvän otteen tästä leffasarjasta, enkä pistäisi yhtään pahitteeksi, vaikka hän tekisikin lisää Veitset esiin -elokuvia aina muutaman vuoden välein. Enkä pistäisi todellakaan vastaan, jos joku päivä Benoit Blanc tekisi yhteistyötä Johnsonin luoman Poker Face -sarjan (2023-2025) päähenkilö Charlie Calen kanssa. Johnsonilla on periaatteessa toimivaksi todettu kaava, mutta hän onnistuu silti tarjoamaan jokaisen mysteerinsä raikkaalla otteella. Lisäksi Wake Up Dead Man on teknisesti taitavasti tehty. Elokuva on osaavasti kuvattu ja kohtauksessa, jossa Blanc puhuu isä Judin kanssa uskonnosta, hänen ateistista näkemystään visualisoidaan pilvisyydellä ja harmaalla, mutta kun isä Jud tarjoaa oman vinkkelinsä hengellisyyteen ja sen tuomaan turvaan, aurinko paistaa taas. Lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja äänityöskentelykin on pätevää Nathan Johnsonin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wake Up Dead Man: A Knives Out Mystery, 2025, Netflix, Ram Bergman Productions, T-Street
Pääosissa: Daniel Craig, Drew Starkey, Jason Schwartzman, Lesley Manville, Henrique Zaga, Drew Droege, Andra Ursuța ja David Lowery
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16
Queer perustuu William S. Burroughsin samannimiseen novelliin vuodelta 1985. Alun perin kirjan oli tarkoitus kääntyä elokuvamuotoon Steve Buscemin toimesta vuonna 2011. Oren Moverman työsti käsikirjoituksen ja päärooliin kaavailtiin Stanley Tuccia, mutta projekti ei lopulta edennyt. Ohjaaja Luca Guadagnino oli pitänyt kirjasta jo teini-ikäisestä asti ja kuvatessaan elokuvaansa Challengersia(2024), hän otti kirjan puheeksi käsikirjoittaja Justin Kuritzkesin kanssa. Kuritzkes kiinnostui aiheesta ja Guadagninon ostettua hänelle Burroughsin kirjan, kaksikko päätti sen olevan heidän seuraava elokuvansa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023 ja Queer sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2024. Suomeen elokuva saapui ensin tämän kevään Night Visions -festivaalin avajaiselokuvana ja nyt Queer on saanut myös kunnon teatterikierroksen. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Guadagninon tekevän uutta elokuvaa ja kiinnostustani lisäsi se, että elokuvan pääroolissa nähdään Daniel Craig. Kävinkin katsomassa Queerin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.
1950-luvun Meksikossa William Lee pokaa itselleen baareista seuralaisia sänkyynsä, mutta samalla sisältä murtunut mies kaipaa jotain syvempää. Hänen toiveisiinsa saatetaan vastata, kun hän kohtaa nuoren Eugenen.
Queerin pääroolissa kirjailija William S. Burroughsiin itseensä pohjautuvana William Leenä nähdään tosiaan entinen James Bond -tähti Daniel Craig. Kuten odottaa saattaa, mies on roolissaan aivan huippu. Karismaa huokuva Craig tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa monitasoisuutta. Päällisin puolin William on aikamoinen miestenmies, joka pokailee lähes vaivatta seuralaisia baareista, siitäkin huolimatta, että etenkin tuohon aikaan homoutta katsottiin avoimen vissisti nenänvartta pitkin. Ja vaikka joka kerta Williamin yritys ei onnistuisi, hän näyttäisi olevan valmis samalla itsevarmuudella siirtymään seuraavaan mahdollisuuteen. Sisältä William on kuitenkin pahasti rikkinäinen mies, täynnä epävarmuuksia, murskaavaa rakkaudenkaipuuta ja ikävää huumeriippuvuutta. Kaikki nämä puolet myllertävät esiin, kun William kohtaa paljon nuoremman Eugenen (Drew Starkey), joka ei noin vain lähde Williamin mukaan, mutta jota William ei saa pois mielestään. Eugenekin sisältää useampia puolia, eikä hänestä aina oikein tiedä, onko hän kiinnostunut Williamista vai ei. Netflixin Outer Banks -sarjasta (2020-) tuttu Starkey ei kyseisessä sarjassa juuri vakuuttanut, mutta Queerissa hän esittelee piileviä kykyjään, vaikka jääkin auttamatta heittäytyvän Craigin varjoon.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa David Schwartzman Williamin ystävänä Joena, sekä Lesley Manville lähes tunnistamattomaksi maskeerattuna tohtori Cotterina, joka on vetäytynyt syvälle viidakkoon tutkimustensa pariin. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mainiosti.
Siinä, missä Luca Guadagninon edellinen elokuva Challengers oli intensiivinen tahtojen taistelu, joka piti tiukasti otteessaan, Queer on huomattavasti hitaampi ja henkilökohtaisemmalta tuntuva työ. Itsekin homo Guadagnino takertui Burroughsin kirjaan jo vuosikymmeniä sitten ja elokuvasta näkyy palava halu tuoda tämä tarina valkokankaille Guadagninon silmien kautta. Elokuva vie katsojansa onnistuneesti päähenkilönsä pään sisälle, näiden monimutkikkaiden tunteiden keskelle ja auttaa heteroakin ymmärtämään, millaisia ajatuksia ja fiiliksiä myllertää seksuaalivähemmistöjen edustajien mielessä. Aluksi William esitellään tosiaan itsevarmana miestenmiehenä, mutta leffan edetessä hänestä kuoriutuu esille useita puolia. Katsoja voi välillä jopa ihan nähdä, mitä hänen päässään liikkuu ja pariinkin otteeseen, kun William ja Eugene vain istuvat vierekkäin, näemme kuvan päällä, kuinka William haluaisi koskea mieheen ja tuntea tämän läheisyyden. Loppupäässä taas nähdään monille varmasti hyvin samaistuttava kuvaus siitä, kun toisen lähellä haluaisi olla niin voimakkaasti, että mikään muu ei riitä kuin sulautua yhdeksi.
Queer ei kuitenkaan ihan pitänyt otteessaan sillä lailla kuin olisin toivonut ja siitä löytyy runsaasti Guadagninolle ominaista tilanteisiin jämähtämistä. Alkuperäinen leikkausversio oli jopa yli kolmetuntinen ja vaikka siitä saksittiin liki tunti pois, elokuva tuntuu edelleen paikoitellen ylipitkältä. Loppua kohti elokuva lähtee kuitenkin täysin uusille kierroksille ja onkin sitten katsojasta kiinni, tykkääkö finaalin lähes kuumehourumaisesta psykedeelisyydestä, vai tuntuuko se rakentelun jälkeen oudolta tyylirikolta.
Teknisiltä ansioiltaan Queer on onnistunut. Elokuva on mainiosti kuvattu ja 1950-luvun ajankuva on erinomaisesti loihdittu upein lavastein ja tyylikkään puvustuksen kera. Tietyt tehostekikkailut ovat vakuuttavaa jälkeä, etenkin leffan loppusuoralla. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuottivat kuitenkin pettymyksen, etenkin kun vertailukohteena on kaksikon fantastinen työ Challengersin parissa. Duon musiikit eivät juuri erotu edukseen ja leffasta jäävätkin mieleen lähinnä sekaan pistetyt kappaleet, kuten mahtavasti käytetty Nirvanan Come as You Are.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Queer, 2024, Fremantle, The Apartment, Frenesy Film Company, FremantleMedia North America, Cinecittà, Frame by Frame
Pääosissa: Daniel Craig, Edward Norton, Janelle Monáe, Kathryn Hahn, Leslie Odom Jr., Kate Hudson, Dave Bautista, Jessica Henwick, Madelyn Cline, Noah Segan, Jackie Hoffman, Dallas Roberts, Ethan Hawke ja Hugh Grant
Genre: rikos, mysteeri, jännitys
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 16
Rian Johnsonin ohjaama ja Daniel Craigin tähdittämä murhamysteeri Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä(Knives Out - 2019) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuitenkin koronaviruspandemian alkaessa keväällä 2020 ja elokuvateattereiden sulkeutuessa, tekijät kokivat, että leffa olisi fiksumpi julkaista suoratoistopalvelussa perinteisen teatterikierroksen sijaan. Netflix, Amazon ja Apple kisasivat kiivaasti elokuvan oikeuksista, mutta lopulta homman voitti Netflix korkeimman tarjouksen myötä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja lopulta nimen Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri saanut elokuva julkaistiin Netflixissä jouluaatonaattona. Itse pidin todella paljon ensimmäisestä Veitset esiin -elokuvasta ja odotinkin positiivisin mielin sen jatko-osaa. Minua harmitti, että elokuva päätettiin pistää suoraan striimipalveluun, sillä olisin ehdottomasti halunnut nähdä sen leffateatterissa, mutta päätin silti tietty katsoa Glass Onion: Veitset esiin -mysteerin heti sen julkaisupäivänä.
Yksityisetsivä Benoit Blanc päätyy tutkimaan uutta murhaa, saatuaan salaperäisen kutsun teknologiayhtiö Alphan johtajan saarelle Kreikkaan.
Daniel Craig palaa rooliinsa vekkulimaisesti puhuvaksi yksityisetsivä Benoit Blanciksi ja jatkaa ykkösleffasta tutuksi tulleella ilahduttavalla tyylillään. Poistuttuaan James Bond -elokuvasarjasta (1962-), Craig tarvitsee uuden hittiroolin esitettäväkseen ja Benoit Blanc vaikuttaisi olevan herralle mitä mieluisin valinta. Craig on niin lupsakka roolissaan, että hänen hahmonsa tutkimuksiin uppoutuu toistamiseen aivan täysin. Yksityisetsivä pääsee vielä viime kertaa paremmin esille ja hahmon taustoja ja omaa elämää avataan enemmän.
Craigia lukuun ottamatta näyttelijäkaarti on pistetty kokonaan uusiksi. Edward Norton näyttelee Miles Bronia, ökyrikasta teknologiayhtiö Alphan johtajaa, joka kutsuu Blancin lisäksi vanhoja ystäviään kreikkalaissaarelleen viikonlopun viettoon. Mukana ovat Kathryn Hahnin näyttelemä kuvernööri Claire, Leslie Odom Jr:n esittämä tutkija Toussaint, Kate Hudsonin esittämä muotisuunnittelija Birdie ja hänen assistenttinsa Peg (Jessica Henwick), Dave Bautistan näyttelemä nettiaktivisti Duke ja hänen tyttöystävä Whiskey (Madelyn Cline), sekä Janelle Monáen näyttelemä Milesin entinen yhteistyökumppani ja Alpha-yhtiön toinen perustaja Andi. Hahmoista avautuu puolia elokuvan edetessä ja murhamysteerin käynnistyessä. Näyttelijät suoriutuvat kaikki mainiosti osistaan ja erityisesti Norton ja Monáe istuvat hyvin rooleihinsa omahyväiseksi CEO:ksi ja tämän vanhoille teoille katkeroituneeksi naiseksi.
Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä oli erittäin piristävä ja nokkela tapaus hieman ummehtuneessa murhamysteerigenressä. Jäinkin mielenkiinnolla odottamaan, pystyisivätkö ohjaaja-käsikirjoittaja Rian Johnson ja päätähti Daniel Craig toistamaan ihmeensä. Noh, joo ja ei. Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on erittäin mainio uusi murhatutkimus, jonka pariin niin Benoit Blanc kuin katsojatkin uppoutuvat täysillä, mutta ihan ykkösosan oveluuksiin asti ei ylletä. Se, mistä pidin elokuvassa erityisen paljon, on, ettei Johnson lähtenyt tekemään samaa elokuvaa uudestaan. Vaikka mukana onkin joitain samanlaisia juttuja kuin ensimmäisessä Veitset esiin -leffassa, on Johnson selvästi halunnut ottaa eroa siihen ja pohtinut uudenlaista lähestymistapaa, kuinka voisi kirjoittaa Benoit Blancin ympärille uuden mysteerin. Siinä, missä ensimmäinen elokuva piti sisällään hyvin tavanomaisia ja vanhanaikaisia murhamysteeriaspekteja aina hulppeasta kartanosta lähtien, Glass Onionista on tehty modernimman tuntuinen.
Vaikkei jatko-osa olekaan ihan edeltäjänsä veroinen oveluudessaan, Johnson on silti saanut rakennettua nokkelan tapauksen, jonka avautuminen saa innostuneen katsojan myhäilemään tyytyväisenä. Kertomus vie niin hyvin mennessään, että vajaa kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Johnson johdattelee katsojaa sopivasti harhaan ja paljastaa vähän väliä puolitotuuksia, jotka täydentyvät myöhemmässä vaiheessa. Hän hyödyntää pätevästi takaumia mysteerin avaamiseksi ja palaa näyttämään kohtauksia joko pidennettyinä tai eri vinkkeleistä, jolloin kohtausten merkitys muuttuu täysin. Johnson myös asettaa selviä johtolankoja täysin näkyville, viitaten hyvin elokuvan nimeen. Elokuvasta löytyy kyllä konkreettinen lasisipuli, mutta kuten Blanc toteaa, lasisipulia on turha lähteä kuorimaan, koska käytetyn materiaalin takia katsoja voi nähdä suoraan sipulin sisälle - jos siis osaa ja ymmärtää katsoa. Loppuhuipennus on pienoinen pettymys tehokkaan rakentelun jälkeen, mutta silti varsin tyydyttävä finaali tarinalle.
Kekseliään tarinankuljetuksen lisäksi Johnsonin käsikirjoitus sisältää myös paljon hyvää ja hilpeää dialogia. Koin erikoiseksi ratkaisuksi, että elokuvaan on sisällytetty koronaviruspandemia mukaan ja varsinkin leffan alkupäässä hahmot nähdään maskit naamoillaan. Ohjaajana Johnson onnistuu hyvin tunnelman luomisessa. Ajoittain Glass Onion on kepeä ja veijarimainen, toisinaan taas sopivan jännittävä. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on toimiva. Se on visuaalisesti tyylikäs kameratyöskentelyä ja valaistusta myöten, joskin muutamat erikoistehosteet pistävät silmään digitaalisuudessaan. Leikkaus on sulavaa ja pitää pitkää leffaa reippaana. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pätevästi työstetty. Rianin serkku Nathan Johnson vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja vaikkei hän saakaan aikaiseksi yhtä hyviä melodiallisia maalailuja kuin viimeksi, hän tehostaa hyvin tunnelmaa.
Yhteenveto:Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on mainio uusi murhamysteeri Rian Johnsonilta, vaikka hän ei onnistukaan toistamaan ensimmäisen elokuvan nerokkuutta. Johnsonin käsikirjoitus on silti varsin kekseliäs ja näppärä. Hän pyörittelee kertomusta ovelasti ja yrittää kivasti johdattaa harhaan. Kertomuksen rakenne on veikeä ja on hyvä veto tarjota katsojalle aluksi puolitotuuksia ja täyttää ne kokonaisiksi myöhemmin. Samoja kohtauksia nähdään uusista vinkkeleistä ja pidennettyinä, jolloin niiden merkitykset muuttuvat. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla ja vaikka loppuhuipennus tuottaakin pienoisen pettymyksen, on kokonaisuus silti oikein oivallinen. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa leffassa. Daniel Craig on toistamiseen mahtava yksityisetsivä Benoit Blancina, jonka seikkailuja haluaisi nähdä mielellään lisääkin. Kolmas Veitset esiin -elokuva on jo suunnitteilla ja toivon, että sen pariin päästäisiin jo parin vuoden päästä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Glass Onion: A Knives Out Mystery, 2022, Lionsgate, T-Street
Ohjaus: Sam Mendes Pääosissa: Tom Hanks, Tyler Hoechlin, Paul Newman, Daniel Craig, Jude Law, Stanley Tucci, Jennifer Jason Leigh, Liam Aiken, Dylan Baker ja Ciarán Hinds Genre: rikos, draama Kesto: 1 tunti 57 minuuttia Ikäraja: 16
Road to Perdition, eli suomalaisittain Matkalla Perditioniin perustuu Max Allan Collinsin ja Richard Piers Raynerin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 1998. Collinsin agentti oli erityisen innostunut kaksikon työstä ja sanoi useasti sarjakuvan kääntyvän hyvin elokuvan muotoon ja saikin Collinsin ja Raynerin esittelemään sarjakuvaa Hollywoodissa. Tuottaja Richard D. Zanuck kiinnostui sarjakuvasta ja se päätyi hänen kautta Steven Spielbergille, joka hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet yhtiölleen DreamWorksille. Spielberg ei kuitenkaan itse halunnut ohjata elokuvaa, työstäessään useampaa leffaa jo samanaikaisesti, joten hän ehdotti projektia Sam Mendesille, joka tarttui siihen innoissaan. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2001 ja lopulta Matkalla Perditioniin sai maailmanensi-iltansa 12. heinäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Se sai myös kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, lavastus, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen palkinnon, kolme BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan kuvauksen ja lavastuksen palkinnot, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan miessivuosan Golden Globesta. Itse en ollut ennen nähnyt Matkalla Perditioniin, mutta yksi kaverini on kehunut sitä minulle kovasti, joten ostin sen jo pari vuotta sitten valmiiksi hyllyyni katsomista varten. Kun huomasin Matkalla Perditioniin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein vilkaista, mistä on oikein kyse ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1931 nuori Mike saa selville isänsä Michael Sullivanin työskentelevän paikalliselle rikollispomolle ja näkee kauhistuttavan teloituksen. Kun Sullivanin pomo saa tietää asiasta, hän käskee sekä isän että pojan tapettavaksi, jolloin Sullivanin ja Miken täytyy lähteä karkumatkalle Perditioniin.
Pääroolissa mafialle hommia tekevänä Michael Sullivanina nähdään Tom Hanks, joka on todella yllättävä valinta kylmäksi gangsteriksi. Pääasiassa puhtaasti hyviksiä näyttelevä ja Hollywoodin ehkä mukavimpana näyttelijänä tunnettu Hanks istuu hämmentävän hyvin rooliinsa ja on selvää, että Hanks itsekin nauttii erilaisen hahmon esittämisestä. Jo pelkkä Hanksin karisma saa heti kiinnostumaan Sullivanista, mitä vain vahvistetaan, kun leffa kulkee eteenpäin ja hahmoa kehitetään lisää. Sullivanin poikaa, Michael Sullivan junioria näyttelee Tyler Hoechlin, joka on myös mainio valinta osaansa. Poika on koko ikänsä kummastellut isänsä mysteeristä käytöstä, kunnes kaamea totuus paljastuu. Tämän myötä isä-Sullivanin täytyy alkaa itsekin pohtia omia elämänvalintojaan uusiksi, kun hänen poikansa henki joutuu vaakalaudalle. Hanks ja Hoechlin muodostavat uskottavan isä-poika-duon, jonka matkaa on kiinnostavaa seurata.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jennifer Jason Leigh Sullivanin vaimona Anniena, Liam Aiken Sullivanin perheen toisena lapsena Peterinä, edesmennyt Paul Newman mafiapomo John Rooneyna, Daniel Craig tämän ylimielisenä poikana Connorina, Jude Law palkkatappaja Maguirena, sekä Stanley Tucci Frank Nittinä, joka oli ihan todellinen gangsteri 1930-luvulla. Kaikin puolin näyttelijät ovat nappivalintoja rooleihinsa. Osa roolituksista voi tänä päivänä tuntua hassuilta, mutta yllättäen jokainen toimii. Nykyään lähinnä komedioista tuttu Tucci istuu hyvin gangsteriksi, Law on jopa aika hyytävä tappajana, James Bond -tähti Craig tulkitsee kiinnostavasti itsestään liikoja luulevaa mafiapomon nyhveröpoikaa ja Newman on erinomainen John Rooneyna.
Voi pojat, kuinka positiivisesti Matkalla Perditioniin onnistui minut yllättämään! Vaikka kaverini onkin elokuvaa kovasti kehunut minulle, minusta tuntuu, ettei elokuvasta oikein muuten puhuta ja se on jäänyt unohduksiin. Koen sen hassuksi, sillä mielestäni kyseessä on yksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista. Matkalla Perditioniin on todella virkistävä teos mafiagenressä, tuoden monista leffoista tutun gangsterimaailman eloon erilaiselta tuntuvalla tavalla. Siitä löytyy tuttuja mafiajuttuja, kuten esimerkiksi häikäilemättömän kylmäsydämisiä murhia ja tiettyä kirjoittamatonta hierarkiaa gangsterikulttuurissa, mutta kaikki tarjotaan jotenkin piristävästi - jos nyt ei siis lasketa sitä, että elokuva on usein todella synkistelevä ja suorastaan melankolinen. Jatkuva sade vain lisää filmin alakuloisuutta, mutta silti elokuva ei ole koskaan mitään masentavaa surussa vellomista. Kyseessä on itse asiassa aika kauniskin teos.
Erityisen voimakasta filmissä on Michael Sullivan seniorin ja juniorin välinen isä-poika-suhde. Kun kaksikko joutuu karkumatkalle, vuosia lähinnä töidensä perässä kulkenut, sisäänpäin sulkeutunut ja perheensä ulos teljennyt isä pääsee ensimmäistä kertaa aikoihin oikeasti tutustumaan lapseensa ja lapsi taas saa oudolla tavalla isänsä takaisin, josta on pitkään haaveillut. Tapa, jolla näiden hahmojen lähentyminen pakomatkan aikana esitetään, on jopa liikuttava ja tuo sympaattista valoa jatkuvan ankeuden ja sateen keskelle. Tämän vuoksi Michael Sullivaneista alkaa tosissaan välittämään ja heidän puolestaan jännittämään. Law on aidosti häijy Maguiren roolissa, mikä tuo mukaan muutaman todella tiivistunnelmaisen kohtauksen.
Kaiken kaikkiaan tunnelma Matkalla Perditioniin -elokuvassa on upea. Se imaisee katsojan nopeasti mukaansa ja tiukentaa otettaan, mitä pidemmälle filmi etenee. Ohjaaja Sam Mendes oli juuri pari vuotta aiemmin palkintoja kahmineella American Beauty -elokuvallaan (1999) osoittanut lahjansa ja jatkaa samaa tässä. Mendes hallitsee niin kokonaisuutta kuin tiettyjä yksittäisiä palasia ihailtavan varmalla otteella. Erityisesti muutamat kohtaukset ovat huippuunsa asti hiottuja. Näissä kohtauksissa pidän siitä, kuinka Mendes kertoo asioita katsojalle visuaalisin keinoin. Eri ohjaaja voisi helposti sortua liikaan selittelyyn, mutta Mendes luottaa, että katsoja on pysynyt tarkkana läpi filmin ja kun tietyt yksityiskohdat nostetaan myöhemmin uudestaan nokkelasti esille, katsojan palkitsee suuri ahaa-elämys. Kaikki elokuvassa rakentuu kohti todella voimakasta loppuhuipennusta ja lopputekstien rullatessa minun teki mieli antaa aplodit.
Myös käsikirjoittaja David Selfiä pitää kiittää siitä, että luotto pysyy visuaalisessa tarinankerronnassa turhien selittelyjen sijaan. Dialogit Self hoitaa kunnialla ja juonenkuljetus sujuu taidokkaasti, mitä tukee onnistunut leikkaus. Tekniseltä toteutukseltaan Matkalla Perditioniin on muutenkin hieno teos. 1930-luku on herätetty takaisin henkiin näyttävin lavastein ja asuin. Maskeeraukset äityvät paikoitellen hurjiksi. Äänimaailma on mainiosti kasattu efekteistä Thomas Newmanin säveltämiin musiikkeihin, jotka vain lisäävät elokuvan herkkyyttä, surumielisyyttä ja kauneutta. Teknisestä näkökulmasta parasta on kuitenkin kuvaus, josta vastasi vain puoli vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen menehtynyt Conrad Hall, joka voitti postuumisti parhaan kuvauksen Oscar- ja BAFTA-palkinnot. Molemmat pystit menivät täysin oikeaan osoitteeseen; niin tyylikästä kameratyöskentely on. Kaikki kuvasommittelusta kamera-ajoihin ja vieläpä valaisuun on erinomaista. Hall voikin olla ylpeä, että hänen viimeinen työnsä oli näin hienolta näyttävä tapaus!
Yhteenveto:Matkalla Perditioniin on erinomainen rikoselokuva, joka on samanaikaisesti niin synkkä ja melankolinen kuin myös kauniskin. Elokuva vie todella iskevästi mukanaan ja kiristää otettaan katsojan ympärillä yhä enemmän, mitä pidemmälle leffa kulkee. Tunnelma on vakuuttavasti rakennettu ja tarina tehokkaasti kerrottu. Sam Mendes tekee loistotyötä ohjaajana ja David Selfin työstämä käsikirjoitus on myös vahva. On hienoa, kuinka leffa hyödyntää visuaalisia kikkoja ja luottaa katsojaansa, eikä selittele tiettyjä juttuja turhaan ja tylsästi auki. Tom Hanks on yllättävänkin hyvä valinta gangsteriksi ja Tyler Hoechlin sopii passelisti tämän pojaksi. Heidän isä-poika-suhteensa on onnistunut. Paul Newman, Stanley Tucci, Daniel Craig ja Jude Law hoitavat sivuosatonttinsa kunnialla kotiin. Teknisiltä ansioiltaankin Matkalla Perditioniin on vaikuttava, erityisesti todella tyylikkään kuvauksensa puolesta. Suosittelen elokuvaa äärimmäisen lämpimästi tiivistunnelmaisten rikosdraamojen ystäville. 20-vuotisjuhla on hyvä syy katsoa leffa joko ensimmäistä kertaa ikinä tai ties kuinka monetta kertaa uudestaan. On kyllä harmi, että elokuva on tuntunut jääneen tyystin unholaan, sillä se on aivan mahtava teos.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Road to Perdition, 2002, DreamWorks, Twentieth Century Fox, The Zanuck Company
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Jamie Bell, Andy Serkis, Daniel Craig, Simon Pegg, Nick Frost, Toby Jones, Daniel Mays, Mackenzie Crook, Gad Elmaleh ja Cary Elwes Genre: seikkailu, animaatio Kesto: 1 tunti 47 minuuttia Ikäraja: 12
The Adventures of Tintin, eli suomalaisittain Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus perustuu Hergén Tintti-sarjakuvaan Yksisarvisen salaisuus (Le Secret de La Licorne) vuodelta 1942, minkä lisäksi siinä on vaikutteita sarjakuvista Kultasaksinen rapu (Le Crabe aux pinces d'or - 1941) ja Rakham Punaisen aarre (Le Trésor de Rackham le Rouge - 1944). Ohjaaja Steven Spielberg oli ollut jo vuosikymmeniä innoissaan Tintti-sarjakuvista ja pohti niiden kääntämistä elokuvamuotoon, kun taas Hergé oli innostunut Spielbergin Kadonneen aarteen metsästäjät -seikkailuleffasta (Raiders of the Lost Ark - 1981). Spielberg ja Hergé alkoivatkin keskustella mahdollisesta Tintti-filmatisoinnista ja heidän oli tarkoitus tavata vuonna 1983, kun Spielberg kuvasi Indiana Jones ja tuomion temppeliä(Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984), mutta valitettavasti Hergé menehtyi juuri silloin, eivätkä he koskaan tavanneet. Hergén leski kuitenkin antoi Spielbergille elokuvaoikeudet Tinttiin, sillä tiesi Hergén halunneen nähdä Spielbergin ohjaaman Tintti-elokuvan. Spielberg kuitenkin koki, ettei yksikään käsikirjoitus vastannut sitä, mitä hän halusi leffalta ja päätyikin tekemään Indiana Jones ja viimeisen ristiretken(Indiana Jones and the Last Crusade - 1989), jolloin elokuvaoikeudet päätyivät takaisin Hergé Foundation -yhtiölle. Warner Bros. ja Roman Polanski havittelivat oikeuksia, mutta yhtiö koki, että vain Spielberg oli niiden arvoinen elokuvantekijä. 2000-luvun alussa Spielberg alkoikin jälleen suunnittelemaan Tintti-elokuvan tekoa. Hän otti yhteyttä Taru sormusten herrasta-trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ohjaajaan, Peter Jacksoniin, joka oli myös Tintti-fani ja yhdessä he pohtivat, millainen leffan pitäisi olla. Jackson ehdotti, että he tekisivät elokuvan täysin liikkeentunnistuksen, eli motion capture -tekniikan avulla, mitä Jackson oli käyttänyt mm. luodakseen Taru sormusten herrasta -elokuvien Klonkku-olennon. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin Steven Moffat, mutta vuosien 2007 ja 2008 käsikirjoittajien lakon vuoksi hän ei saanut tekstiä valmiiksi ja jätti projektin. Tilalle saapuivat Edgar Wright ja Joe Cornish, mutta lopulta Wrightkin jätti leffan tehdäkseen Scott Pilgrim vastaan maailman(Scott Pilgrim vs. the World - 2010) ja Cornish työsti tekstin itse loppuun. Leffaa alettiin kuvaamaan, mutta ongelmia syntyi, kun Universal-yhtiö jätti elokuvan, sillä samalla motion capture -tekniikalla toteutetut elokuvat eivät olleet tuottaneet kovin hyvin rahaa ja he pelkäsivät Tintinkin floppaavan. Universalin korvasikin Paramount Pictures, Sony ja Nickelodeon ja kuvaukset jatkuivat. Ongelmien vuoksi leffan julkaisua pitikin siirtää vuodella eteenpäin. Lopulta Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 23. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suosittu menestys, mikä keräsi kehuja niin Tintti-faneilta kuin kriitikoilta. Leffa voitti parhaan animaation Golden Globe -palkinnon, minkä lisäksi se sai myös mm. parhaan animaation ja parhaiden tehosteiden BAFTA-ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden heti ensi-illassa ja pidin elokuvasta todella paljon. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on tainnut vierähtää jopa lähes viisi vuotta. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen.
Lehtitoimittaja Tintti ja hänen uskollinen koiransa Milou alkavat tutkimaan 300 vuotta aiemmin uponneen laivan, Yksisarvisen salaisuutta, mikä vie heidät hurjaan seikkailuun.
Liikkeenkaappaus, eli motion capture -tekniikka tarkoittaa sitä, että vaikka elokuva on animoitu, eivät näyttelijät ole vain äänittäneet repliikkejään, vaan he ovat esittäneet kohtaukset studiossa, missä heidän liikkeensä ja ilmeensä on tallennettu tietokoneelle, minkä pohjalta hahmot on animoitu. Päähenkilö Tinttiä esittää Jamie Bell, joka sopii osaan erittäin hyvin. Hän tuo mukaan suurta intoa projektia kohtaan ja hänestä huokuu kiinnostus ratkaista mysteerejä. Persoonana Tintti on päämääräinen ja periksiantamaton, eikä hän aio luovuttaa, kunnes on ratkaissut Yksisarvisen salaisuuden - etenkin kun kaikki tapahtumat tekevät mysteeristä entistäkin houkuttelevamman. Tintin vierellä kulkee tietty valkoinen koira Milou, joka saa yllättävänkin paljon tekemistä. Milou on kunnon hahmo ihmisten joukossa ja sen puuhia on lystikästä seurata läpi leffan. Seikkailullaan Tintti tapaa juopuneen kapteeni Haddockin (Andy "Klonkku" Serkis), joka on tärkeä osa salaisuuden selvittämisessä. Kapteeni Haddock tarjoaa paljon hulvattomia tilanteita ja Serkis eläytyy itsesäälissä pyörivän ja toisinaan mahtailevan kapteenin osassa erinomaisesti. Haddock aiheuttaa usein enemmän ongelmia kuin selvittää niitä, mikä johtaa jatkuvasti uusiin, kiinnostaviin hetkiin. Kaksikkona Tintti ja Haddock ovat aivan mahtavat ja heidän kemiansa iskevät täydellisesti yhteen, kuten sarjakuvissakin. Vastaansa Tintti ja Haddock saavat Yksisarvisen salaisuutta myös havittelevan herra Sakarinin (Daniel Craig). Sakarin käyttäytyy kuin mikäkin hienostoherra, mutta tämän ulkokuoren alla piilee häikäilemätön roisto, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa. Sankarillisen salainen agentti James Bondin roolista tunnettu Craig sopii oivallisesti häijyn pahiksen osaan. Ja tietystihän mukana häärää myös poliisiduo Dupond ja Dupont (Simon Pegg ja Nick Frost), joista on Haddockin tavoin usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikko on erittäin hupaisa, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, kuinka mahtavia Pegg ja Frost ovat yhdessä. He ovat näytelleet useaan otteeseen parivaljakkoa, kuten komedioissa Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja Paul(2011), minkä ansiosta he ovat mitä parhaimmat valinnat esittämään hahmoja, jotka ovat tiiviisti yhdessä kuin paita ja peppu.
Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on niitä sarjakuvaelokuvia, mitkä todella tuntuvat siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Yksi sarjakuvamaisista lempihetkistäni on, kun eräs hahmoista pökertyy ja hänen päänsä ympärillä lentelee pikkulintuja. Tämä on vielä toteutettu todella nerokkaasti ja hauskasti. Filmistä huomaa kaiken aikaa, että sen tekijät rakastavat suuresti Hergén töitä ja elokuva onkin täynnä viittauksia Tintti-faneille mm. lehtiartikkeleilla Tintin urotöistä ja kuvilla muista hahmoista. Ja kuka olisikaan parempi valinta elokuvan ohjaajaksi kuin Steven Spielberg? Indiana Jones -leffoillaan Spielberg osoitti 1980-luvulla olevansa seikkailufilmien kuningas ja vaikka hän kompastuikin pahasti Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnan(Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008) kanssa, hän osoittaa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuudella, että vahva taito on yhä tallella. Spielbergin keskittyessä nykyään niin paljon historiallisiin draamoihin, tuntuu tämä elokuva siltä kuin hän olisi päässyt hetkellisesti elämään nuoruuttaan uudestaan. Hän ohjaa Tinttiä samalla lapsenomaisella ja seikkailunhaluisella innolla kuin Indiana Joneseja.
Tämä on niitä elokuvia, jotka hyödyntävät jo alkutekstejään täydellisesti luodessaan tunnelmaa ja valmistellessaan katsojaa tulevaa varten. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus imaisee heti ensiminuuteista mukaansa ja pitää huolen siitä, ettei aika käy koskaan pitkäksi. Se ei turhia jarruttele, vaan aloittaa mysteerinsä heti, lumoten katsojaansa yhä enemmän. Tintin tavoin katsojankin on pakko saada selville, mistä kaikessa on kyse? Alkupäähän on saatu kutkuttavan jännittävää salapoliisityöskentelyä ja kun Tintti lähtee tosissaan reissuun, muuttuu filmi täysin Indiana Jones -tyyliseksi vuoristorata-ajeluksi, mikä tarjoaa vuoronperään fantastisia toimintakohtauksia ja läpi leffan kulkevaa mahtavaa seikkailun henkeä. Indiana Jones ja viimeisen ristiretken tapaan Spielberg varmistaa tässäkin, etteivät toimintakohtaukset ala koskaan toistamaan itseään, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti jotain uutta. Elokuvan aikana hyödynnetään useita eri kulkuvälineitä ja vieläpä hauskoin tavoin. Toiminnan saralla huippuhetki on lopun suuri takaa-ajo, mihin lisäupeutta tarjoaa itselläni se, että se on saatu näyttämään yhdeltä todella pitkältä kuvalta, jossa katsoja seuraa tapahtumia reaaliaikaisesti.
Yksi erittäin hyvistä ratkaisuista elokuvassa on, kuinka se välttää juonen kulun pysäyttävät selittelykohtaukset. Leffa kyllä vaatii sitä, että hahmot selittävät asioita toisilleen (ja samalla katsojille), mutta sen sijaan, että hahmot vain tylsästi istuisivat alas ja keskustelisivat, siinä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista näissä kohtauksissa, jolloin katsoja ei edes välttämättä huomaa vastaanottavansa suurta informaatioryöppyä. Tintti saattaa pohdiskella jotain, mutta hänen sijaan kamera keskittyy näyttämään esimerkiksi kissaa jahtaavaa Milouta. Tai Tintti ja Haddock pohtivat, miksi Sakarin on Yksisarvisen perässä, samalla kun yrittävät hiipiä väijyvien pahisten ohi ja päästä pakoon. Leffa pidetään jatkuvassa liikkeessä, mutta ilman, että katsojalle tulee ähky kaikesta. Rytmitys on erinomaista ja Spielberg kikkailee tunnelman kanssa taiturimaisesti, välillä vakavoituen ja toisinaan taas pitämällä hauskaa. Jos elokuvasta pitäisi etsiä heikkouksia, niin mukana on sivujuoni liittyen taskuvarkaaseen (Toby Jones), joka ei oikeastaan liity itse tarinaan. Se hankaloittaa Tintin retkeä tavallaan, mutta samalla se myös siirtää katsojan huomion pois tärkeimmästä. Toisaalta ilman tätä irrallista juonikuviota hauskat Dupond ja Dupont eivät saisi lähes lainkaan ruutuaikaa.
Toisin kuin suuri osa samalla motion capture -tekniikalla tehdyistä elokuvista, kuten Napapiirin pikajuna(The Polar Express - 2004) ja Beowulf (2007), Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus näyttää edelleen todella hyvältä (tosin Napapiirin pikajuna näytti jo ilmestyessään kummalliselta). Hahmot ovat taidokas risteytys sarjakuvista tuttua karikatyyrimäisyyttä ja oikeiden ihmisten realistisuutta, ilman että lopputulos häiritsee. Animaatiotiimi on pistänyt parastaan läpi elokuvan, työstäen pienen pieniä yksityiskohtia aivan kaikkeen, eikä mikään näytä viimeistelemättömältä. Hienoa elokuvan visuaalisessa annissa on myös, että sen kuvakulmat, sommittelu ja valaisu on suunniteltu kuin se olisi kuvattu perinteisesti. Äänimaailmakin on vaikuttavasti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tuo loistokkaan lisäyksen tunnelmaan.
Yhteenveto:Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on aivan mahtava elokuva, joka nappaa kaikenikäiset seikkailun ja mysteerin perään haikailevat katsojat mukaansa. Seikkailuhenki on todella vahvasti läsnä ja kun Yksisarvisen salaisuuden selvittäminen lähtee tosissaan käyntiin, elokuva muuttuu mitä viihdyttävimmäksi vuoristoratakyydiksi, josta ei hurjia vaaratilanteita ja hauskoja kommelluksia puutu. Tylsää hetkeä ei löydy ja jopa hieman ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio taskuvarkaasta ilahduttaa. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja huumori aidosti hauskaa. Elokuva onnistuu välttämään tylsät selittämiskohtaukset näyttämällä katsojalle kaikenlaista muuta samalla, jolloin informaatio sisäistyy kuin itsestään. Visuaalisesti elokuva näyttää yhä erittäin hyvältä ja jo animointinsa puolesta leffaa on ilo katsoa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. John Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Steven Spielbergin ohjaus on suorastaan riemastuttavaa. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden kautta Spielberg pääsi selvästi elämään nuoruusvuosiaan uudelleen ja niinpä intohimo ja rakkaus projektia kohtaan paistavat. Läpikotaisin kyseessä on loistokas seikkailuteos ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, on kymmenvuotisjuhla mitä parhain syy tarttua vihdoin tuumasta toimeen. Ja jos jokin elokuva kaipaisi äärimmäisen kipeästi jatko-osaa, niin se on tämä! Sillä vaikka Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus toimii edelleen, joka katselulla minua harmittaa, ettei auki jäävää tarinaa ole vieläkään viety päätökseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Adventures of Tintin, 2011, Columbia Pictures, Amblin Entertainment, Paramount Pictures, WingNut Films, The Kennedy/Marshall Company, DreamWorks, Hemisphere Media Capital, Nickelodeon Movies
Ohjaus: Cary Joji Fukunaga Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Lashana Lynch, Rami Malek, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Jeffrey Wright, Ana de Armas, Rory Kinnear, David Dencik, Billy Magnussen, Dali Benssalah ja Christoph Waltz Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia Ikäraja: 16
007 No Time to Die on 25. James Bond -elokuva ja se perustuu kirjailija Ian Flemingin luomaan agenttihahmoon. Pian edellisen Bond-elokuvan, vuoden 2015 Spectrenjälkeen alkoi uuden filmin suunnittelu. Päätähti Daniel Craig kuitenkin ilmoitti aluksi olevansa kyllästynyt rooliin ja kesti lähes kaksi vuotta, kunnes tuottajat saivat taivuteltua hänet takaisin rooliin mojovan rahasumman kera. Ohjaajaksi valittiin Danny Boyle, joka kuitenkin poistui projektista puolen vuoden jälkeen erimielisyyksien vuoksi, mikä viivästytti tuotannon alkamista ja samalla elokuvaa siirrettiin alkuperäisestä julkaisupäivästään, marraskuusta 2019. Cary Joji Fukunaga palkattiin Boylen tilalle ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin joulukuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia se siirrettiin ensin marraskuulle, sitten huhtikuulle 2021 ja sen jälkeen syksylle. Nyt vihdoin ja viimein 007 No Time to Die saa ensi-iltansa ja itse olen ollut ailahtelevasti innostunut ja skeptinen filmistä. Usean viivästymisen jälkeen intoni on ehtinyt nousta ja laskea, ja vielä pitkään tänä kesänä en uskonut, että elokuvaa julkaistaisiin vieläkään. Olinkin hyvin epäuskoinen vielä sillä hetkellä, kun istuin elokuvan lehdistönäytöksessä Finnkinon upeassa IMAX-salissa, valot sammuivat ja 007 No Time to Die viimeinkin alkoi.
MI6:sta eronnut James Bond yrittää elellä rauhassa rakkaan Madeleinensa kanssa, mutta hän päätyy takaisin vakoojien maailmaan, kun paha Spectre-järjestö ja mysteerinen Lyutsifer Safin uhkaavat koko maailman turvallisuutta uuden vaarallisen aseen kanssa.
Siitä huolimatta, että Daniel Craig väitti mieluummin viiltävänsä ranteensa auki kuin palaavansa salaisen agentti 007:n rooliin, hänelle taidettiin tarjota aikamoista summaa, joka muutti hänen mieleensä ja Craig nähdään nyt viidettä ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa James Bondina. Ja ilokseni voin sanoa, että jos elokuva todella jää Craigin viimeiseksi Bondiksi, ei hän olisi paremmin voinut jättää rooliaan. Spectressä Craigista näkyi, ettei häntä paljoa agentin osa enää kiinnostanut, mutta pieni tauko teki selvästi hyvää, sillä Craig on erinomaisessa iskussa tällä kertaa. Hän pitää yllä astetta brutaalimman tapansa esittää hahmoa, mutta tuo aiempaa enemmän huumoria mukaan. Craig on ollut vuosia suosikkini Bondin näyttelijöistä ja haluankin kiittää suuresti hänen voimakasta työtään roolissa.
Paluun tekevät myös Léa Seydoux Spectressä esiteltynä Bondin mielitiettynä Madeleine Swannina, Ralph Fiennes MI6:n pomona M:nä, Naomie Harris tämän assistenttina neiti Moneypennynä, Ben Whishaw agenttien vempaimet suunnittelevana Q:na, sekä Jeffrey Wright CIA-agentti Felix Leiterinä. Fiennesistä löytyy oikeaa arvokkuutta johtajaksi, Whishaw on sympaattinen asemestarin osassa ja Wright velmuilee veikeästi Bondin CIA-kaverina. Harris ei pääse erityisemmin esille, mutta Seydoux tekee huomattavasti parempaa työtä Madeleinena kuin viimeksi. Toisin kuin Spectressä, hänen ja Craigin väliltä löytyy vihdoin kemiaa.
Uusina tulokkaina taas esitellään Rami Malekin näyttelemä häijy Lyutsifer Safin, Lashana Lynchin näyttelemä MI6-agentti Nomi, sekä Ana de Armasin esittämä CIA-agentti Paloma, jotka ovat kaikki varsin mainioita lisäyksiä. Malekin Safin-hahmo on astetta mielenkiintoisempi Bond-roisto, vaikkei ylläkään Craigin leffojen parhaiden vastusten Le Chiffren (Mads Mikkelsen) ja Silvan (Javier Bardem) tasolle. Lynchin hahmo aiheuttaa varmasti paljon mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Itse pidin Nomista ja Lynchin työstä roolissa, kuten myös De Armasin hilpeästä Palomasta.
007 No Time to Die on onneksi pitkän odotuksen arvoinen teos. Esimerkiksi Craigin aiemman kiinnostuksen puutteen, elokuvan vaikean tuotannon ja hämmentävän pitkän keston (2 tuntia ja 43 minuuttia) olin etukäteen varautunut ja peloissani, että Craigin huikeasti alkanut matka Bondina huipentuisi lässähdykseen, mutta pelkoni olivat turhia. Kuten kerroin, Craig hoitaa hommansa karismaattisesti, mutta sen lisäksi olen iloinen, että ohjaajanvaihdos, sekä useat käsikirjoituksen muutokset uusien kirjoittajien kera eivät näy lopputuloksessa - ainakaan negatiivisesti. Kesken tuotannon mukaan tuodun Phoebe Waller-Bridgen kädenjälki näkyy kyllä tekstissä, mutta hän on onneksi vain tehostanut elokuvaa monien hauskojen juttujen myötä. Erityisen yllättynyt olen kuitenkin siitä, että varttia vaille kolmen tunnin elokuvaksi 007 No Time to Die ei todellakaan tunnu niin pitkältä kuin se on. Vaikka kestoa on vajaa parikymmentä minuuttia enemmän kuin Spectrellä, tämä leffa jopa tuntuu sitä lyhyemmältä. Rytmitys on pääasiassa tehokasta ja vain muutamassa kohtaa elokuvaa olisi voinut tiivistää pienesti.
Elokuvassa kulkevat hyvin tasapainossa vauhdikas toiminta, voimakas draama ja hauska huumori, kuten Craigin parhaissa filmeissä, Casino Royalessa (2006) ja Skyfallissa(2012). 007 No Time to Die ei yllä niiden tasolle, mutta on se selvästi parempi kuin Quantum of Solace (2008) ja Spectre. Heti elokuvan alussa on päräyttävä taistelukohtaus ja sen jälkeen leffassa nähdään useita vähintään oivallisia ammuskeluja ja turpaanvetoja, joista löytyy onneksi jännitettäkin - varsinkin elokuvan loppuhuipennuksessa. Draamapuoli voi osalle toiminnannälkäisistä katsojista tuntua luotaantyöntävältä, mutta itse koin sen juurikin tekevän taisteluista merkityksellisempiä ja henkilökohtaisempia. Tarina ei ole mitenkään ihmeellinen tai mullistava, mutta pitää toimivasti mukanaan ja tuntuu paikoitellen pelottavankin ajankohtaiselta nykyisessä maailmantilanteessa.
Filmi sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, jotka saavat varmasti fanit hykertelemään. Kaikkea löytyy alun perinteisestä piippukuvasta vodka martinin tilaustapaan, säännöllisesti vaihtuviin tapahtumapaikkoihin, tyylikkäisiin illallispukuihin, klassiseen Aston Martiniin ja päähahmon esittäytymiseen, mutta elokuva on muutenkin pullollaan kaikenlaisia viittauksia ja kunnianosoituksia salaisen agentin vanhoihin seikkailuihin. Siitä huolimatta, että elokuvasta löytyy tuttuja ja turvallisia asioita, jotka ilahduttavat faneja, ovat kirjoittajat tehneet paljon rohkeitakin vetoja ja on satavarmaa, että 007 No Time to Die tulee tavalla tai toisella jakamaan mielipiteitä rajusti. Itse pidin monista ratkaisuista, mutta samalla myös ymmärrän, jos joku lyttää leffan niiden takia.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Cary Joji Fukunaga, joka hoitaa hommansa tyylikkäästi. Fukunaga onnistuu rakentamaan voimakkaan tunnesiteen filmiin, jollaista ei ole pahemmin Bondeissa ennen nähty. Fukunagan, Waller-Bridgen, Neal Purvisin ja Robert Waden monesti muovautunut käsikirjoitus pysyy yllättävän vahvasti kasassa ja täytyy kehua, ettei nelikko päättänyt pelata korttejaan turvallisesti. 007 No Time to Die on myös taidokkaasti kuvattu ja varsinkin IMAX-kankaalla laajentuva kuva pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Leikkausta olisi voinut hieman tiivistää, mutta tällaisenaankin elokuva toimii hämmentävän napakasti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma jytisee tehokkaasti. Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Zimmer hyödyntää eeppisesti klassisia Bond-melodioita vuosien varrelta ja ikoninen tunnusmusiikki soi vähän väliä, levittäen katsojan kasvoille hymyn kerta toisensa perään. Harmillisesti Billie Eilishin laulama tunnuskappale No Time to Die ei vielä elokuvassakaan onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Toiminnallisen alun jälkeen hidas ja hiljainen kappale tuntui jopa pysäyttävän filmin hetkeksi. Enemmän pidin siitä, kuinka Zimmer hyödyntää kappaleen melodiaa silloin tällöin elokuvan aikana.
Yhteenveto:007 No Time to Die on erittäin hyvä ja pitkän odotuksen arvoinen James Bond -elokuva. Se on täynnä näyttäviä toimintakohtauksia, mukaansatempaavaa maailmanpelastusoperaatiota, hauskoja vitsejä, sekä vahvaa, yllättävänkin herkkää ihmisdraamaa. Lähes kolmen tunnin kesto ei onneksi tunnu niin pahalta kuin se voi ennakkoon kuulostaa ja pitkä elokuva on häkellyttävän nopeasti ohi. Filmi kaipaisi toki hieman tiivistämistä, mutta ei se koskaan päässyt tylsistyttämään. Tuttuja Bond-juttuja on mukana paljon, jotka tarjoavat faneille riemua, mutta mukana on myös monia rohkeita ratkaisuja, jotka tulevat jakamaan mielipiteitä rajusti. Cary Joji Fukunagan ohjaus on taidokasta ja tekninen puoli on hyvin hoidettu Hans Zimmerin mahtipontisia musiikkeja myöten. Näyttelijät suoriutuvat kaikki oikein mainiosti rooleistaan. Daniel Craig on jälleen kerran erinomainen James Bondina ja jos hän todella pitää sanastaan kiinni, eikä enää palaa salaisen agentin rooliin, toimii tämä filmi vahvoina jäähyväisinä hänen tulkinnalleen Flemingin ikonisesta hahmosta. Nyt varmasti koko fanikunta jää suurella mielenkiinnolla odottelemaan, minne sarjaa tullaan viemään Craigin aikakauden päätyttyä ja ennen kaikkea, että kuka tulee perimään James Bondin rooliin seuraavaksi. Sitä tietoa odotellessa käyn kyllä katsomassa 007 No Time to Dien vielä kerran uudestaan elokuvateatterissa!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com
No Time to Die, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Eon Productions, Danjaq, B25, Cinesite
Ohjaus: Jon Favreau Pääosissa: Daniel Craig, Harrison Ford, Olivia Wilde, Sam Rockwell, Clancy Brown, Keith Carradine, Adam Beach, Paul Dano, Noah Ringer, Walton Goggins, Julio Cedillo ja Abigail Spencer Genre: toiminta, western, scifi, jännitys Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Extended Director's Cut: 2 tuntia 15 minuuttia Ikäraja: 12
Cowboys & Aliens perustuu Scott Mitchell Rosenbergin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 2006. Elokuvan työstäminen lähti kuitenkin käyntiin jo kauan ennen kuin sarjakuva edes julkaistiin. Vuonna 1997 Rosenberg kertoi Universal Picturesille ja DreamWorksille ideastaan ja studiot ostivat yhteistuumin tulevan sarjakuvan elokuvaoikeudet ennakkoon. Alun perin ohjaajaksi valittiin Steve Oedekerk, mutta hän päättikin tehdä uusintaversion vuoden 1964 elokuvasta The Incredible Mr. Limpet (mitä ei kuitenkaan koskaan tehty valmiiksi). Vuonna 2004 Cowboys & Aliensin oikeudet siirtyivät Universalilta ja DreamWorksilta Columbia Picturesille, mutta studiota ei lopulta kiinnostanutkaan viedä projektia eteenpäin, joten vuonna 2007 oikeudet palasivat takaisin aiemmille omistajille. Robert Downey Jr. oli tekijöiden toive päärooliin, noustuaan takaisin tähdeksi Iron Manin (2008) kautta. Kuvatessaan Iron Man 2:a (2010), Downey Jr. kertoi Cowboys & Aliensista ohjaaja Jon Favreaulle, joka kiinnostui ja päätti tehdä sen seuraavaksi. Downey Jr. päätti kuitenkin tehdä Sherlock Holmes: A Game of Shadowsin(2011) ja hänet korvattiin Daniel Craigilla. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Cowboys & Aliens sai maailmanensi-iltansa 29. heinäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se oli yksi vuoden pahimmista flopeista taloudellisesti. Kriitikotkaan eivät erityisemmin lämmenneet leffalle. Itse kävin katsomassa Cowboys & Aliensin isäni kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin ja pidin sitä ihan kelvollisena. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Kun huomasin Cowboys & Aliensin täyttävän nyt 10 vuotta, päätin sen kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen.
1800-luvun lopulla villissä lännessä muistinsa menettänyt mies herää keskeltä erämaata, kummallinen mekaaninen laite kiinni ranteessaan. Yrittäessään löytää vastauksia kysymyksiinsä, mies huomaa joutuneensa keskelle alkavaa sotaa lännen asukkien ja avaruudesta tulleiden muukalaisten välillä.
Muistinsa menettäneenä miehenä nähdään uusia James Bond -elokuvia (1962-) tähdittänyt Daniel Craig, joka on nappivalinta kylmäksi kivikasvoksi. Läpi leffan hahmosta selviää uusia puolia ja paikoitellen hänen taustansa onnistuvat olemaan kiinnostavammat kuin mitä elokuvassa muuten tapahtuu. Kyseessä ei ole mikään puhdas sankaritapaus ja se selvästi viehättää Craigia, joka ratsastaa karismaattisesti ja taistelee uskottavasti. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. karjatilan rikas omistaja, eversti Dolarhyde (Harrison Ford), tämän hulttiopoika Percy (Paul Dano), matkusteleva Ella (Olivia Wilde), baarimikko Doc (Sam Rockwell), pappi Meacham (Clancy Brown), seriffi Taggart (Keith Carradine), hänen lapsenlapsensa Emmet (Noah Ringer), sekä Dolarhydea auttava alkuperäiskansalainen Nat (Adam Beach). Poikaansa häpeävää Dolarhydea lukuunottamatta sivuhahmot eivät ole kovinkaan kiinnostavia tapauksia, mutta heidän näyttelijänsä hoitavat hommansa sujuvasti. Indiana Jonesin ja Han Solon rooleista tuttu Ford on tietysti mahtava arvokkaana everstinä ja Dano revittelee tämän ylimielisenä poikana. Wilde vakuuttaa enemmän, mitä pidemmälle elokuva etenee, kun taas Rockwell on erikoisen pienimuotoisessa roolissa.
Kun elokuvalla on sellainen nimi kuin Cowboys & Aliens, lehmipojat ja avaruusolennot, sen katselemisen aloittaessa odottaa innokkaasti huikeaa lajityyppien yhteentörmäystä, kun avaruuden muukalaiset hyökkäävätkin villiin länteen. Kun ihmisiltä riisutaan nykypäivän aseet ja tieto, miten ihmeessä hevosilla ratsastavat, puutaloissa asuvat ja revolvereilla ammuskelevat heput voisivat voittaa laseraseilla ja lentävillä aluksilla varustetut oliot? Elokuvan premissi on erinomainen, minkä takia onkin niin harmillista, ettei toteutus millään yllä idean potentiaaliin. Kuinka näin herkullisesta aiheesta saakaan aikaiseksi näin innoton ja vaisu teos? Kun mukana on vieläpä niin James Bond kuin Indiana Jones, miten ihmeessä elokuva on näin keskinkertainen?
Elokuva lähtee kyllä erittäin lupaavasti liikkeelle ja vaikka katsoja nimen perusteella tietääkin, mistä on kyse, niin kummallisten asioiden alkaessa tapahtumaan villissä lännessä, mysteeriä ja jännitystä rakennetaan toimivasti. Kuitenkin avaruusolentojen ensimmäisen kunnon hyökkäyksen jälkeen leffa lähtee ratsastamaan kohti alamäkeä. Filmi onnistuu olemaan yllättävänkin pitkäveteinen, kun tarina käynnistyy kunnolla. Ihmisdraaman tunkeminen joka koloon voisi toimia, jos katsojana välittäisi muista hahmoista kuin Craigin ja Fordin esittämistä. Draamailut tekevät leffasta raskassoutuisen, kun se toimisi paremmin täysin puhtaana ja itsetietoisena hömppänä. Elokuva ottaa itsensä turhankin vakavasti, eikä osaa nauttia mahtavasta ideastaan. Viihdyttäviä hetkiä löytyy välillä, mutta liian harvoin. Kun leffa kadottaa katsojansa puolivälin paikkeilla, ei edes ihan viihdyttävä loppurähinä pelasta pakettia.
Jon Favreau on hyvin epätasainen ohjaajana. Hän on tehnyt urallaan erittäin mainioita filmejä, kuten ensimmäisen Iron Manin, ruokaleffa Chefin(2014) ja Viidakkokirja-uusintaversion (The Jungle Book - 2016), mutta hänen filmografiaansa mahtuu myös heikompia teoksia, kuten Iron Man 2, Leijonakuningas-uusintaversio (The Lion King - 2019), sekä tämä Cowboys & Aliens. Favreau on lähtenyt innoissaan projektiin, muttei lopulta tunnu tietävän, mitä tehdä idean kanssa. Niinpä lopputulos onkin valitettavan epätasainen. Tähän on luultavasti vaikuttanut myös se, että leffalla on viisi käsikirjoittajaa, jotka eivät myöskään hoksaa, kuinka paljon parempaan elokuvaan heillä on ainekset. Teknisesti kyseessä on kuitenkin onnistunut teos. Kuvaus on oivallista ja villin lännen maisemia esitellään upeilla laajoilla otoksilla. Avaruusolentojen ulkoasu on tyylikäs ja efektit näyttävät edelleen hyviltä. Kaupungin ja olentojen alusten lavasteet ovat hienot ja puvustustiimi on tehnyt hyvää työtä asujen kanssa. Äänimaailmakin on iskevä, yhdistellen länkkäriä ja scifiä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät kelpo musiikitkin sisältävät vaikutteita molemmista genreistä.
Cowboys & Aliensista on olemassa noin vartin pidempi ohjaajan versio, missä on useita pidennettyjä, sekä muutamia kokonaan uusia kohtauksia, joita teatteriversiossa ei nähty. Päähenkilön tutustuminen pappi Meachamiin kestää kauemmin, kuten kestää myös kaupunkilaisten lähtö avaruusoliojahtiin. Jokilaivalla ja alkuperäiskansan kanssa vietetään enemmän aikaa. Loppukohtausta on pidennetty, näyttämään jälkimaininkia. Toimintakohtaukset ovat verisempiä ja ohjaaja Jon Favreaun voi bongata todella nopeasti etsintäkuulutus-julisteesta.
Yhteenveto:Cowboys & Aliens on veikeästä nimestään ja ideastaan huolimatta harmillisen vaisu ja hidastempoinen elokuva. Vielä alkupäässä rakennetaan hyvin jännitettä ja mysteeriä, mutta pian avaruusolentojen ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen filmin taso alkaa laskea. Tylsästi toteutettua ihmisdraamaa on liikaa ja näin pöljän idean kanssa elokuvan pitäisi osata ottaa paljon rennommin. Enemmän kieli poskessa tehtynä viihteenä elokuva toimisi huomattavasti paremmin. Silti sekaan mahtuu omat hyvät hetkensä ja loppuhuipennus on viihdyttävää seurattavaa. Daniel Craig istuu täydellisesti päärooliin ja Harrison Ford on loistava tympeänä everstinä. Visuaalisesti elokuva on kestänyt yllättävänkin hyvin aikaa. Ongelmat muodostuvat lähinnä liian monen käsikirjoittajan tekstistä ja Jon Favreaun hieman innottomasta ja suuntaansa hakevasta ohjauksesta. Vioistaan huolimatta Cowboys & Aliensin katsoo sujuvasti kerran, jos länkkärit ja scifi ovat lähellä sydäntä. Silti on varmaa, että näin hullunkurisen konseptin ympärille olisi saanut rakennettua iskevämmän elokuvan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cowboys & Aliens, 2011, Universal Pictures, DreamWorks, Reliance Entertainment, Relativity Media, Imagine Entertainment, K/O Paper Productions, Fairview Entertainment, Platinum Studios, K/O Camera Toys
Ohjaus: Simon West Pääosissa: Angelina Jolie, Iain Glen, Noah Taylor, Daniel Craig, Chris Barrie, Richard Johnson, Julian Rhind-Tutt ja Jon Voight Genre: toiminta, seikkailu Kesto: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 12
Lara Croft: Tomb Raider perustuu Tomb Raider -videopelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1994 ja mistä tehdään pelejä edelleen. Hyvin pian alkuperäisen pelin ilmestyttyä alkoi elokuvasovituksen teko. Paramount Pictures hankki pelin elokuvaoikeudet, ja videopeleihin perustuvia leffoja, kuten Street Fighter (1994) ja Mortal Kombat 2 - hävitys(Mortal Kombat: Annihilation - 1997) kirjoittaneet Steven E. de Souza ja Brent V. Friedman työstivät käsikirjoitusversioita, mitkä kaikki Paramount kuitenkin hylkäsi. Odotellessaan oikeaa käsikirjoitusta, studio myi oikeudet parillekin eri verofirmalle ja osti ne takaisin pienemmällä summalla, tienaten jo sillä yli 20 miljoonaa dollaria. Lopulta elokuvan teko saatiin rullaamaan, kun yhtiön hyväksymä käsikirjoitus saatiin aikaiseksi. Päärooliin Lara Croftiksi oli ehdolla mm. Jennifer Lopez, Sandra Bullock, Demi Moore, Famke Janssen ja Denise Richards, kunnes Angelina Jolie sai roolin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2000 ja lopulta Lara Croft: Tomb Raider sai maailmanensi-iltansa 11. kesäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, mutta sai murskaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin monilta pelien faneilta. Itse näin leffan noin kymmenisen vuotta myöhemmin, kun se tuli televisiosta ja suorastaan inhosin sitä, enkä ole katsonut elokuvan jatko-osaa, Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähdettä (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003). Kuitenkin nyt kun ensimmäinen Lara Croft: Tomb Raider -elokuva täyttää 20 vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden.
Haudanryöstäjä Lara Croft päätyy seikkailuun, kun salaperäinen järjestö varastaa hänen edesmenneen isänsä kellon, mikä sisältää avaimen, jolla voi avata käyttöönsä mystisiä voimia, planeettojen linjautuessa 5000 vuoden välein.
Pääroolissa Lara Croftina nähdään Angelina Jolie, joka saattaa ulkonäkönsä puolesta sopia rooliin ja on tarpeeksi uskottava toimintakohtauksissa, mutta joka ei vakuuta näyttelijänä lainkaan. Kyseessä ei ole Jolien surkein roolisuoritus, mutta ei hän kovin kummoinen tässä ole. Draamakohtauksissa hänen taidottomuutensa paistaa vahvasti. Hahmona Lara Croft voisi olla mielenkiintoinen tapaus, mutta eipä elokuva tee kummoista työtä panostaakseen häneen. Elokuvan ilmestyessä naisten tähdittämiä ison luokan toimintaleffoja ei ollut montaa, joten on sinänsä hienoa nähdä nainen pieksemässä pahiksia ja ammuskelemassa kahdella pistoolilla samaan aikaan. On kuitenkin selvää, ettei Lara Croftia tehty idoliksi naisille, vaan pelkäksi silmäkarkiksi mieskatsojille, studioiden luultavasti ajatellessa, ettei naisia kiinnostaisi tämä elokuva, eikä miehiäkään kiinnostaisi, jos Lara Croft ei pukeutui kaiken aikaa näin paljastavasti. Jopa hyytävässä pakkasessa hahmo on pitänyt pukea tiukkaan ihonmyötäiseen asuun ja tropiikissa hahmolla saa olla päällään vain niin paljon vaatteita, ettei leffan ikäraja nouse liian korkeaksi ja kiimaiset teinipojat saadaan teattereihin. Vastaansa Lara Croft saa ilkikurisen Manfred Powellin, jota näyttelee mm. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) nykyään parhaiten tunnettu Iain Glen. Glen yrmyilee tarpeeksi uhkaavan oloisesti Powellina, mutta eipä pahis silti herätä sen kummempia tunteita. Powell on tyypillinen roisto, joka on suurten voimien perässä ja pari kertaa osoittaa häijyytensä tappamalla jonkun kylmäsydämisesti. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Chris Barrie Laran hovimestarina Hillaryna, Noah Taylor teknistä apua tarjoavana Brycena, Daniel "James Bond" Craig kilpailevana haudanryöstäjä Alexina, sekä Angelina Jolien oikea isä, Jon Voight Laran isänä, lordi Richard Croftina. Barrie ja Taylor yrittävät tuoda mukaan huumoria muuten itsensä liiankin vakavasti ottavaan elokuvaan; vain Barrien pari kertaa onnistuessa siinä. Nuori Craig ei harmillisesti vakuuta ylimielisenä haudanryöstäjänä, vaikkakin Alexin tähdätessä aseella, on vaikea nähdä muuta kuin agentti 007. Voight istuu passelisti Laran edesmenneeksi rikkaaksi seikkailijaisäksi, jota nähdään tahattoman koomisten ja myötähäpeällisen ylidramaattisten muistelujen kautta.
Valitettavasti mielipiteeni Lara Croft: Tomb Raiderista ei ollut sen kummemmin muuttunut. Ei tämä nyt mikään "maailman huonoin elokuva" ole, millaisena sitä pidin jonkin aikaa, nähtyäni sen ensimmäisen kerran noin kymmenen vuotta sitten, mutta onhan tämä aikamoista roskaa. Välittömästi alun toimintakohellus ja esimerkiksi The Matrixia (1999) epätoivoisesti kopioivat stuntit osoittavat, millaista menoa on luvassa. Elokuva on todella pöljä - paikoitellen suorastaan idioottimainen - ja se riippuu lähinnä katsojasta, näkeekö sen urpouden viihdyttävänä vai ei. Itseäni leffa ei onnistu viihdyttämään lainkaan. Laran uneliaat muistelmat isästään ja yritys rakentaa mysteeriä salahuoneesta löydetyn kellon ympärille ovat suorastaan pitkästyttäviä ja minun oli pakko pitää parikin happihyppelytaukoa, jotta löysin itsestäni energiaa katsoa elokuvan loppuun saakka. Kyseessä on malliesimerkki siitä, kuinka huonosti tarinan voi toteuttaa laittamalla ns. "MacGuffinin" kaiken keskiöön. MacGuffinilla siis tarkoitetaan objektia, jolla on valtava merkitys hahmoille ja jonka perässä hahmot ovat, mutta josta katsoja ei piittaa lainkaan. Ja asiat, joiden perässä hahmot ovat koko elokuvan ajan, edustavat MacGuffineja tylsimmästä päästä.
On kenties jopa ironista, että kun aika on tärkeä asia leffassa (homma lähtee liikkeelle kellosta, hahmot mainitsevat jatkuvasti, kuinka kauan on aikaa planeettojen linjautumiseen ja pahisten haaveilemien mahtivoimien joukkoon kuuluu ajan ohjailu), elokuva ei tarjoa lainkaan tunnetta siitä, että hahmoilla olisi oikeasti kiire. Yhdessä kohtaa Powell nähdään hierottavana, kun linjautumiseen on enää muutamia kymmeniä tunteja aikaa. Jännitettäkään ei löydy, etenkin kun päähahmo on täysin ylivoimainen pahiksia vastaan. On vaikea jännittää sellaisen puolesta, jonka ilme ei lähes värähdäkään taistelussa. Seikkailuhenki loistaa poissaolollaan ja muutenkin tunnelma on todella mitäänsanomattomasti rakennettu.
Toimintakohtauksista löytyy sentään edes jotain tyylikkyyttä, jos ei muuta. Vaikka monet taistelut käyvät totaalisen älyvapaiksi (elokuvan silti esittäessä asiat vakavasti), löytyy seasta suurta ammattitaitoa vaativia stuntteja. Kaikkien hyppyjen, volttien, ammuskelun ja nyrkkimäiskeen seassa suosikkihetkeni on kuitenkin, kun Lara Croft pyöräyttää moottoripyöräänsä ja onnistuu lyömään pahikselta tajun kankaalle takapyörällä. Noin puolessa välissä elokuvaa nähtävä taistelu jonkinsortin kivimörköjä vastaan taas on noloa ja aivotonta sähellystä. Taistelu on oudon irrallinen muusta elokuvasta henkiinheräävien kivimonstereiden vuoksi (jotka voi voittaa naurettavan helposti), mutta sentään se yrittää tuoda mukaan jonkinlaista videopelitunnelmaa, jättäen isoimman mörököllin viimeiseksi vastukseksi. Loppuhuipennuksestakin löytyy omat typeryytensä, jolloin elokuvan vain jo toivoisi päättyvän. Muutamien älyttömien käänteiden kautta elokuva tarjoaa vielä viimeisen muka-coolin pysäytyskuvan, ennen kuin se hoksaa pistää lopputekstit rullaamaan.
Elokuvan on ohjannut Simon West, jonka aiempiin töihin kuuluu ysärin lopun toimintaleffa Con Air - lento vapauteen (Con Air - 1997). Se oli hänen esikoisteoksensa, eikä hän olekaan sen jälkeen tehnyt lähes mitään kovin kummoista. Lara Croft: Tomb Raiderissa West yrittää kikkailla toimintakohtauksilla The Matrixin innoittamana, tuoden mukaan tiettyä pelimäisyyttä, mutta epäonnistuen siinä ja monessa muussakin jutussa. Westin työtä ei lainkaan helpota Patrick Massettin ja John Zinmanin kehno käsikirjoitus kömpelön juonen kera. Sentään lavasteet ovat usein näyttävät (lavastus taitaa olla elokuvan parasta antia) ja kuvauksestakin löytyy hyviä puolia. Mukana on kuitenkin myös sekavaa kameratyöskentelyä ja todella tönkköjä hidastuksia, jotka lähinnä laimentavat tehokkuutta, eivätkä lisää sitä. Leikkaus on paikoitellen erittäin tökkivää, niin kohtausten sisällä kuin kohtauksesta toiseen siirryttäessä. Erikoistehosteet näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten ja esimerkiksi aiemmin mainitsemani kivihirviöt ovat nykyään vain huvittavia. Ääniefektit jytisevät menevästi, mutta leffan elektroniset musiikit ovat todella ärsyttävät. Ne kuvastavat täydellisesti 2000-luvun vaihteen elokuvamusiikkikokeiluja, joista ymmärrettiin äkkiä siirtyä poispäin.
Yhteenveto:Lara Croft: Tomb Raider on pitkästyttävä ja ärsyttävän tyhmä seikkailuraina, jonka seikkailu ei koskaan nappaa mukaansa, eikä tarjoa minkäänlaista jännitettä. Nimikkohahmossa ja tarinassa olisi potentiaalia, mutta näyttelijävalinnan ja toteutuksen ollessa näin pielessä, potentiaali valuu täysin hukkaan. Angelina Jolie saattaa näyttää oikealta Lara Croftiksi, mutta näyttelijänä hän ei tee hyvää työtä. Draamakohtauksissa Jolie on suorastaan surkea. Ongelma ei tosin ole vain Joliessa, vaan myös ohjauksessa, jossa dramaattisuus paisuu surkuhupaisan yliampuvaksi ja kiusalliseksi. Kiusallisuutta ja myötähäpeää on muutenkin luvassa mm. pöljien toimintakohtausten, kökköjen takaumien ja tönkön tarinankerronnan vuoksi. Seasta löytyy muutama ihan tyylikäs stuntti, mutta eivät ne millään onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Pääasiassa filmi on vain turhauttavaa koheltamista, jonka aikana itse jouduin pitämään parikin taukoa, jotta jaksoin katsoa leffan loppuun. Lara Croft: Tomb Raider ei pääse pakoon huonojen videopelileffojen kirousta. Ei se kaikista surkein tekele ole siinä joukossa, mutta on se elokuvana todella kehno.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lara Croft: Tomb Raider, 2001, Paramount Pictures, BBC Films, H2L Media Group, Toho-Towa, Tele München Fernseh Produktionsgesellschaft, KFP Produktions GmbH & Co. KG, Eidos Interactive, Marubeni, Lawrence Gordon Productions, Mutual Film Company
