The Dog Stars (2026) - elokuva-arvostelu

THE DOG STARS

Ohjaus: Ridley Scott

Näyttelijät: Jacob Elordi, Josh Brolin, Margaret Qualley, Guy Pearce, Benedict Wong, Allison Janney ja Ewen Bremner

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 12

The Dog Stars perustuu Peter Hellerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Alun perin ohjaaja Ridley Scott suunnitteli tekevänsä elämäkertaelokuvan Bee Gees -yhtyeestä, saatuaan Gladiator II:n (2024) valmiiksi, mutta hän päätti lopulta siirtyä suoraan adaptaatioon Hellerin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt The Dog Stars saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin varautuneena elokuvasta, kun sitä ryhdyttiin markkinoimaan. Aikoinaan loistavan Scottin taso on hiipunut viime vuosina, enkä tiennyt, kiinnostaako jälleen uusi postapokalyptinen tarina. Kävin silti ihan uteliaana katsomassa The Dog Starsin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun hirvittävä tauti tappoi suuren osan ihmiskunnasta. Vaimonsa sairaudelle menettänyt Hig ja hänen koiransa Jasper yrittävät selviytyä tuhon keskellä, toiveenaan parempi huominen.

Alun perin Scottin edellistäkin elokuvaa, Gladiator II:a tähdittäneen Paul Mescalin oli tarkoitus näytellä pääroolia myös The Dog Starsissa, mutta kun hän joutui aikataulusyistä jättäytymään projektista, tilalle valittiin vastikään Guillermo del Toron Frankensteinista (2025) Oscar-ehdokkuuden saanut Jacob Elordi. Elordi näyttelee Higiä, mekaanikkoa ja pilottia, joka menetti vaimonsa suuren osan ihmiskunnasta tappaneelle taudille ja käyttääkin päivänsä lähinnä tarvikkeita etsien, koiransa Jasperin kanssa. Elordi on tuttuun tapaansa hieman jäykkä osassaan, mutta kanavoiden tunteita silmillään ja pienillä eleillään. Hän tulkitsee hyvin hiljaa surevaa miestä, joka kuitenkin haaveilee uuden yhteiskunnan muodostumisesta.

     Elokuvassa nähdään myös Josh Brolin entisenä sotilaana ja Higin kanssa yhteistyötä tekevänä Bangleyna, Margaret Qualley farmilla isänsä (Guy Pearce) kanssa asuvana Cimana, Benedict Wong uskovaislahkoa johtavana Aaronina, sekä Allison Janney suojapaikkaa pyörittävänä Darlenena. Sivunäyttelijät ovat hyviä osissaan, joskin Brolinin ja Pearcen ongelmaksi koituu se, että heidän hahmonsa ovat turhan samanlaiset keskenään. Kummatkin ovat vanhoja jääräpääukkoja, jotka ovat täysin sitä mieltä, että jokainen selviää parhaiten omillaan, eivätkä luota tippaakaan ulkopuolisiin.

Onneksi pidin odotukseni The Dog Starsia kohtaan matalalla, koska muuten vastassani olisi voinut olla aikamoinen pettymys. Elokuva on kelpuutettava, mutta silti läpi leffan minusta tuntui siltä, ettei The Dog Stars oikein lähde kunnolla käyntiin. Kaikki jää hieman puolitiehen, mutta hyvät näyttelijät ja muutama menevä toiminnallisempi kohtaus pelastavat elokuvan juuri ja juuri plussan puolelle. Nämä toiminnallisetkin kohtaukset tosin eivät saavuta kunnon potentiaaliaan ja Higin ja kumppaneiden kohtaamat erilaiset uhkat tuntuvat enemmän pienoisilta töyssyiltä tiessä kuin todellisilta vaaratilanteilta. Elokuvan jännittävin kohtaus ei edes sisällä koko päähenkilöä.

Elokuvan ongelmaksi muodostuu myös se, että näitä tappavan viruksen jälkeiseen maailmaan sijoittuvia tarinoita on nähty viime vuosina jo kyllästymiseen asti, aina HBO:n videopeliadaptaatio The Last of Usista (2023-) lähtien. Mitään zombeja The Dog Starsissa ei nähdä, vaan leffa keskittyy enemmän sivilisaation sortumiseen ja pohdintaan siitä, voiko uutta yhteiskuntaa enää luoda edellisen romahdettua. Tämäkin tosin jää lähinnä sille tasolle, että kohtauksesta toiseen pari hahmoa riitelevät siitä, että yhden mielestä ulkopuolisiin ei voi luottaa ja toisen mielestä maailma olisi kivempi paikka, kun kaikki tulisivat toimeen keskenään. Kun tämä aspekti jää pintapuoleiseksi, eikä leffa keksi mitään muuta koukkua tuttuakin tutumman maailmanloppukuvaston keskelle, The Dog Stars jää aika pliisuksi kertakäyttörainaksi genressään, unohtuen todennäköisesti nopeasti mielestä päätyttyään.

Ridley Scottin pienoiseksi ongelmaksi muodostuu Mark L. Smithin keskinkertainen käsikirjoitus, joka tosin netistä lukemani perusteella mukailee kuitenkin lähdemateriaaliaan aika uskollisesti. Smithin kirjoittama dialogi kiertää turhankin paljon kehää, eivätkä hän tai Scott saa tiettyihin kohtauksiin niiden tarvitsemaa painoa tai imua. Teknisesti The Dog Stars on kuitenkin erittäin pätevä. Elokuva on komeasti kuvattu ja näyttäviä ovat erityisesti maisemaotokset, Higin lennellessä tuhoutuneiden kaupunkien yllä. Maailmanloppukuvasto on muutenkin hienosti toteutettu lavasteita, asuja, maskeerauksia kuin tehosteita myöten, mutta mukaan mahtuu myös pari hieman kehnompaa digiräjähdystä ja -eläintä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu, joskin Harry Gregson-Williamsin säveltämät ja pääasiassa akustista kitaraa hyödyntävät musiikit jäävät hieman latteiksi, etenkin kun niitä vertaa Gustavo Santaolallan vastaaviin aikaansaannoksiin aiemmin mainitun The Last of Usin parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Dog Stars, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, 20th Century Studios, Scott Free Productions

Arvostelu: Wake Up Dead Man: Veitset esiin -mysteeri (Wake Up Dead Man: A Knives Out Mystery - 2025)

WAKE UP DEAD MAN: VEITSET ESIIN -MYSTEERI

WAKE UP DEAD MAN: A KNIVES OUT MYSTERY

Ohjaus: Rian Johnson

Pääosissa: Daniel Craig, Josh O'Connor, Glenn Close, Josh Brolin, Jeremy Renner, Kerry Washington, Andrew Scott, Daryl McCormack, Cailee Spaeny, Thomas Haden Church, Mila Kunis, Jeffrey Wright ja Annie Hamilton

Genre: rikos, mysteeri

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä Daniel Craigin tähdittämä murhamysteerielokuva Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten Johnson ryhtyi tekemään lisää elokuvia Craigin etsivähahmosta. Vuonna 2021 Johnson solmi Netflixin kanssa diilin kahdesta Veitset esiin -leffasta. Niistä ensimmäinen, Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri (Glass Onion: A Knives Out Mystery) julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2022 ja seuraavan elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Wake Up Dead Man: Veitset esiin -mysteeri on saapunut Netflixiin ja itse odotin sen näkemistä positiivisin mielin, tykättyäni sarjan kahdesta edellisestä osasta. Katsoinkin leffan pian sen ilmestyttyä.

Kun joku löytyy puukotettuna kesken pikkukaupungin pitkäperjantain jumalanpalveluksen, etsivä Benoit Blanc saapuu tutkimaan murhaa.

Daniel Craig nähdään jo kolmatta kertaa omalaatuisena etsivä Benoit Blancina, joka päätyy jälleen uuden tapauksen äärelle. Tässä kohtaa rooli alkaa olla jo tuttuakin tutumpi Craigille ja hän on selvästi palannut hahmoksi ilomielin. Tutut maneerit ja vekkuli puhetapa ovat tallella ja tuodaanpa Blanciin hieman syvyyttä tämän uskontoon liittyvien pohdintojen kautta, elokuvan tapahtuessa pääasiassa kirkossa ja sen pihamailla. Blanc on yhä mainio hahmo ja ilahduttavaa vaihtelua satatuhatta kertaa nähdyille Sherlock Holmesille ja Hercule Poirotille. Toivonkin, ettei Craig kyllästy tähän rooliin samalla tavalla kuin James Bondin esittämiseen, sillä Blancia näkisi mielellään lisääkin.

     Kiinnostavampaa on kuitenkin tavata elokuvan tarjoamat uudet tuttavuudet, eli toki murhaepäillyt. Josh Brolin näyttelee pikkukaupungin kirkon monsignorea Wicksiä, joka pitää saarnansa varsin rajulla otteella, kun taas Josh O'Connor esittää kirkkoon vähän aikaa sitten siirtynyttä isä Judia, joka uskoo enemmän ihmisten kuuntelemiseen ja heidän auttamiseen hengellisyyden kautta. Kirkossa työskentelevät myös monitoiminen Martha (Glenn Close) ja puutarhuri Samson (Thomas Haden Church). Monsignoren johtamaan seurakuntaan taas kuuluvat uskolliset tohtori Nat (Jeremy Renner), juristi Vera (Kerry Washington) ja hänen influensseripoikansa Cy (Daryl McCormack), kirjailija Lee (Andrew Scott) ja sellisti Simone (Cailee Spaeny). Lisäksi elokuvassa nähdään Jeffrey Wright piispa Langstromina ja Mila Kunis poliisipäällikkö Scottina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainiossa vedossa. O'Connor tuo paljon syvyyttä hahmoonsa, mutta kieltämättä show'n varastavat Brolin ja Close varsin eksentrisinä hahmoinaan.

Veitset esiin -elokuvasarja ei petä vieläkään! Vaikkei Wake Up Dead Man ylläkään alkuperäisen Benoit Blanc -murhamysteerin tasolle, pidin siitä hieman enemmän kuin edellisestä leffasta, Glass Onionista. Kyseessä on taas kerran erittäin koukuttava ja mielenkiintoinen tapaus, joka kypsyttelee skenaariota ja hahmojaan onnistuneesti niin, että kun murha tapahtuu, on katsojana täysillä mukana selvittämässä, mistä onkaan oikein kyse. Syyllistävä sormi osoittelee vähän joka suuntaan, samalla kun erilaiset teoriat valtaavat niin katsojan kuin Blancin mielen. Motiiveja löytyisi monia, mutta kuka päätti lopulta suorittaa itse teon?

Lähes kahden ja puolen tunnin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, vaikka parissa kohtaa koinkin pituuden hieman liiallisena. Mukana on kuitenkin joitain niin tehokkaan tiivistunnelmaisia kohtauksia, sekä tehokkaita koukkuja ja käänteitä, että usein aika kulkee kuin hujauksessa. Jännitettä pidetään hyvin yllä, vaikka sekaan on ripoteltu myös oivaa huumoria. Vitsienkin kera sanoisin Wake Up Dead Manin olevan tähän mennessä synkin Veitset esiin -mysteeri. Tämänkertaista mysteeriä rikastuttaa elokuvan hengelliset teemat. Vaikken itse olekaan uskonnollinen, pidin siitä, kuinka hahmojen erilaisia uskoja käsitellään läpi leffan. Elokuva myös piikittelee onnistuneesti niille, jotka väärinkäyttävät ihmisten uskoa omiin tarkoituksiinsa.

Rian Johnson on selvästi löytänyt hyvän otteen tästä leffasarjasta, enkä pistäisi yhtään pahitteeksi, vaikka hän tekisikin lisää Veitset esiin -elokuvia aina muutaman vuoden välein. Enkä pistäisi todellakaan vastaan, jos joku päivä Benoit Blanc tekisi yhteistyötä Johnsonin luoman Poker Face -sarjan (2023-2025) päähenkilö Charlie Calen kanssa. Johnsonilla on periaatteessa toimivaksi todettu kaava, mutta hän onnistuu silti tarjoamaan jokaisen mysteerinsä raikkaalla otteella. Lisäksi Wake Up Dead Man on teknisesti taitavasti tehty. Elokuva on osaavasti kuvattu ja kohtauksessa, jossa Blanc puhuu isä Judin kanssa uskonnosta, hänen ateistista näkemystään visualisoidaan pilvisyydellä ja harmaalla, mutta kun isä Jud tarjoaa oman vinkkelinsä hengellisyyteen ja sen tuomaan turvaan, aurinko paistaa taas. Lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja äänityöskentelykin on pätevää Nathan Johnsonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wake Up Dead Man: A Knives Out Mystery, 2025, Netflix, Ram Bergman Productions, T-Street

Arvostelu: The Running Man (2025)

THE RUNNING MAN

Ohjaus: Edgar Wright

Pääosissa: Glen Powell, Josh Brolin, Colman Domingo, Lee Pace, Michael Cera, Emilia Jones, William H. Macy, Daniel Ezra, Jayme Lawson, Katy O'Brian, Martin Herlihy, Sandra Dickinson ja David Zayas

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

The Running Man perustuu Stephen "Richard Bachman" Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1987 tehty Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä elokuva Juokse tai kuole (The Running Man), joka otti kuitenkin reippaasti vapauksia lähdemateriaalista. Kun Edgar Wrightilta kysyttiin lähes kymmenen vuotta sitten Twitterissä, mistä elokuvasta hän tekisi uuden version, mies vastasi The Running Manin, nimenomaan haluten itse nähdä kirjalle uskollisemman adaptaation. Idea liikkui hissuksiin siihen, että Wright teki Paramount Picturesin kanssa diilin elokuvasta vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt The Running Man on saapunut teattereihin. Itse olen odottanut leffaa positiivisena, sillä vaikka pidän Arskan leffasta, olen itsekin halunnut nähdä Kingin kirjalle uskollisemman elokuvasovituksen, minkä lisäksi pidän paljon Edgar Wrightista elokuvantekijänä. Kävinkin katsomassa The Running Manin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Pelastaakseen sairaan tyttärensä, rahapulassa oleva Ben Richards päättää viimeisenä oljenkortenaan osallistua Running Maniin, Yhdysvaltojen suosituimpaan televisio-ohjelmaan. Benin tehtävänä on selvitä elossa 30 päivää, samalla kun palkkasotilaat ja valtiopropagandaa uskovat kansalaiset ovat hänen perässään.

Pääroolissa Ben Richardsina nähdään Glen Powell, yksi tämän hetken nousevista Hollywood-tähdistä. Ben on huonosti työelämässä menestyvä perheenisä, joka yrittää tehdä parhaansa turvatakseen vaimonsa Sheilan (Jayme Lawson) ja tyttärensä Cathyn (Alyssa ja Sienna Benn) elämän. Kun tytär sairastuu ja rahat ovat loppu, ei Ben näe muuta vaihtoehtoa kuin osallistua maan suosituimpaan ohjelmaan, huippuvaaralliseen Running Man -kisaan. Powell ei aluksi ihan onnistu kanavoimaan hahmonsa vihaisuutta, mutta kun Ben päätyy Running Maniin, Powell alkaa vakuuttamaan kyvyillään. Ben on oiva päähenkilö, jota kannustaa onnistumaan tavoitteessaan. Hauska fakta muuten, että valmistautuakseen rooliinsa, Powell kysyi juoksuvinkkejä Hollywoodin tunnetuimmalta pikakiitäjältä, Tom Cruiselta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Running Manin päätuottaja Dan Killian (Josh Brolin), ohjelman juontaja Bobby T. (Colman Domingo), Beniä jahtaavia Metsästäjiä johtava McCone (Lee Pace), Benin kanssa ohjelmaan osallistuvat Laughlin (Katy O'Brian) ja Jansky (Martin Herlihy), sekä siviilit Molie (William H. Macy), Elton (Michael Cera), Bradley (Daniel Ezra) ja Amelia (Emilia Jones), joihin Ben törmää pakomatkallaan ja joista on vaikea sanoa, aikovatko nämä auttaa miestä, vai ilmiantaa tämän Metsästäjille, mistä he saisivat tuntuvan vihjekorvauksen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, Colman Domingon säihkyessä leffan kirkkaimpana tähtenä Running Manin eksentrisenä juontajana. Valitettavasti hahmoina Metsästäjät jäävät aika tylsiksi ja jos jossain Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä, huomattavasti löyhemmin lähdemateriaaliaan seuraava elokuvasovitus onnistui paremmin, niin Benin perässä olleet tyypit olivat paljon muistettavampia ja räikeämpiä persoonia, kuten kunnon show'ssa kuuluukin.

Nykyään yhä vain enemmän motkotetaan siitä, että Hollywoodissa tehdään enää pelkkiä kierrätyksiä vanhoista leffoista. Vaikka itse tunnustan myös useat alkuperäisideoihin perustuvat leffat, joita joka vuosi ilmestyy niin teattereihin kuin kotijulkaisuihin, toisinaan tulee itsekin pyöriteltyä silmiä sille, kuinka jopa aika tuoreista elokuvista pitää tehdä uusia versioita. The Running Man on kuitenkin poikkeus, sillä kyseessä ei tosiaan ole uudelleenfilmatisointi Arnold Schwarzeneggerin leffasta, vaan tarkemmin Stephen Kingin kirjaa seuraava uusi elokuvasovitus. Kirjan fanit voivatkin olla iloisia, sillä lukemani perusteella elokuva seuraa pääasiassa hyvin tiiviisti lähdemateriaaliaan.

Toisin kuin Arskan leffassa, jossa Ben oli lavastettu sotilas, joka päätyi gladiaattoriareenaa muistuttavaan matsiin, tässä Ben on aika tavallinen perheenisä, joka osallistuu kisaan vapaaehtoisesti. Kiinnostavan tästä Running Manista tekee se, ettei se tapahdu missään areenalla, vaan koko Yhdysvallat toimii leikkikenttänä. Benin täytyy selviytyä elossa jopa 30 päivää, mikä ei olekaan helppo nakki, sillä sen lisäksi, että häntä jahtaa joukko huipputappajia, kuka tahansa siviili voi tehdä hänestä ilmoituksen muhkean korvauksen toivossa. Eivätkä pelin järjestäjät tietenkään pelaa reilusti.

Elokuvan kerronta hieman tökkii, ennen kuin itse kilpailu starttaa. Benin ja hänen vaimonsa keskustelu leffan alussa heidän tilanteestaan on vaivaannuttavan kömpelösti kirjoitettu, hahmojen lähes suoraan selittäessä asioita katsojalle, sen sijaan että he kävisivät luonnollista dialogia. Koekilpailu Running Maniin taas sisältää tönkösti mukaan leikattuja takaumia, joiden ei oikeastaan edes tajua olevan takaumia kuin vasta myöhemmin. Mutta kun itse kilpailu käynnistyy, on se sitten menoa loppuleffan ajan. Jännite pidetään napakasti yllä ja mukana on monia todella mainioita kohtauksia. Tarinan yhteiskuntasatiiria ei todellakaan ole unohdettu, vaan mediaa kontrolloiva valtiopropaganda, ihmisten elämien kustannuksella tehtävä tosi-tv, riistokapitalismi ja muu ovat vahvasti mukana, sekä ennen kaikkea ikävän ajankohtaista kamaa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Edgar Wright, jolle ominainen luova ja varsin villikin kädenjälki ei tässä  juuri pääse oikeuksiinsa. Tavanomaisempanakin toimintaleffana The Running Man toimii silti ja Wright hoitaa tonttinsa pätevästi. Hänen ja Michael Bacallin työstämä käsikirjoitus vaatisi viilausta, mutta se siirtää kuitenkin Kingin kirjan uskollisesti ja tyydyttävällä tavalla valkokankaille. Teknisesti leffa on pääasiassa pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja maskeerauskin oivallista. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Steven Pricen säveltämät musiikit säestävät tätä ajojahtia toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Running Man, 2025, Paramount Pictures, Complete Fiction, Genre Films

Arvostelu: Weapons (2025)

WEAPONS

Ohjaus: Zach Cregger

Pääosissa: Julia Garner, Josh Brolin, Alden Ehrenreich, Cary Christopher, Austin Abrams, Benedict Wong, Amy Madigan, June Diane Raphael, Clayton Farris, Whitmer Thomas, Callie Schuttera, Toby Huss ja Justin Long

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 16

Weapons on ohjaaja-käsikirjoittaja Zach Creggerin uusi kauhuelokuva. Saatuaan valmiiksi kehutun esikoiselokuvansa Barbarianin (2022), Cregger ryhtyi suunnittelemaan seuraavaa projektiaan. Netflix, Universal Pictures, TriStar Pictures ja New Line Cinema kilpailivat käsikirjoituksen oikeuksista, kunnes New Line Cinema nappasi elokuvan itselleen. Universalin kautta elokuvan oikeuksista kisannut Jordan Peele erotti pitkäaikaiset managerinsa, kun nämä ei onnistuneet saamaan leffaa heidän tuotettavakseen. Alun perin elokuvaan roolitettiin Pedro Pascal, Renate Reinsve, Brian Tyree Henry ja Tom Burke, mutta juuri kun kuvausten oli tarkoitus alkaa, alkoikin Hollywoodin näyttelijöiden lakko. Koska näyttelijät olivat lupautuneet muihin projekteihin lakon päätyttyä, leffa jouduttiin roolittamaan lähes kokonaan uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja alun perin Weapons oli tarkoitus julkaista vasta tammikuussa 2026, mutta ylistävien testinäytösten myötä New Line Cinema ja levittäjänä toimiva Warner Bros. päättivät aikaistaa julkaisua ja jo nyt Weapons saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffan näkemistä valtavasti, pidettyäni todella paljon Barbarianista. Kun Weapons sai vielä todella positiivista palautetta maailmalta, kävin katsomassa elokuvan todella innokkaana sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Pikkukaupunki ryhtyy tutkimaan mysteeristä tapahtumaa, kun eräänä yönä kello 02:17 yhtä poikaa lukuun ottamatta tietyn koululuokan lapset juoksivat ulos kodeistaan ja katosivat pimeyteen.

Weaponsin näyttelijäkaarti näytti tosiaan alun perin täysin toisenlaiselta, mutta sitten vuoden 2023 Hollywoodin lakot pistivät paketin sekaisin ja lopulta lähes koko poppoo piti pistää uusiksi. Julia Garner näyttelee Justine Gandya, opettajaa, jonka luokan oppilaat yhtä lukuun ottamatta katosivat eräänä yönä. Cary Christopher esittää Alex Lillyä, luokan ainoaa oppilasta, joka ei mystisesti juossut ulos kodistaan yöllä kello 02:17. Benedict Wong näyttelee Andrew Marcusta, koulun rehtoria. Josh Brolin nähdään Archer Graffina, yhden kadonneen pojan isänä. Alden Ehrenreich näyttelee Paul Morgania, poliisia, joka tutkii kadonneiden lasten tapausta. Austin Abrams esittää Anthonya, narkkaria, joka saattaa tietää tapauksesta jotain. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Netflixin Ozark-sarjasta (2017-2022) tuttu ja palkintoehdokkuuksia kahminut Garner on erittäin mainio opettajana, joka ihmettelee, kun eräänä aamuna vain Alex istuu hänen luokassaan, eikä muita oppilaita näy koko loppupäivän aikana. Justinen elämä muuttuu pahemmaksi hullunmyllyksi, kun oppilaiden vanhemmat osoittavat häntä syyttävällä sormellaan. Vaikka pidänkin Pedro Pascalista, olen iloinen, että surevaksi isäksi valikoitui Josh Brolin, josta löytyy sopivassa suhteessa pehmeyttä ja karskiutta, hänen Archer-hahmonsa päättäessä selvittää itse, minne lapset katosivat, kun poliiseista ei tunnu olevan hyötyä. Hahmot ovat mainiot ja heihin syvennytään hyvin elokuvan aikana, kun tapausta setvitään vuorotellen jokaisen heidän vinkkeleistään.

Mahtavan ja suorastaan hyytävän pelottavan Barbarianin jälkeen odotukseni Zach Creggerin toista elokuvaa kohtaan olivat päässeet nousemaan turhan korkealle ja Weapons osoittautui itselleni pienoiseksi pettymykseksi, vaikka kyseessä onkin erittäin pätevä uusi kauhutarina. Tästä vain jäi se todellinen vaikuttavuus kokematta, mikä teki Barbarianista omissa kirjoissani yhden viime vuosikymmenen väkevimmistä leffoista genressään. Weaponsissa Cregger osoittaa jälleen osaavansa rakentaa karmivia pelottelukohtauksia ja tarjota hurjia näkyjä. Mies ei pistä katsojaansa samanlaiseen piinapenkkiin kuin viimeksi, mutta mukana on muutama onnistuneen jännittävää tilannetta ja pari tehokasta säikäytystä. On tosin hyvä varoittaa, että puhdasveristä kauhua odottavalle Weapons voi olla pettymys jo siksi, että mukana on yllättävänkin paljon huumoria. Jotkut näyt ovat groteskiudessaankin hitusen koomisia ja loppupää aiheuttaa vuoronperään äklötystä ja huvittuneisuutta.

Elokuvan tarina on toimiva ja näiden kadonneiden lasten mysteeriä lähtee selvittämään erittäin kiinnostuneena. Leffa tosiaan kerrotaan eri hahmojen vinkkeleistä, joiden kautta mysteeri alkaa vähitellen aueta. Yksittäiselle hahmolle joku paljastus voi vain kummaksuttaa, mutta kun katsoja näkee nämä kaikki puolet, palapelin palaset loksahtelevat vihdoin paikoilleen. On muutenkin pääasiassa kiinnostavaa nähdä tietyt tilanteet parista eri vinkkelistä, jolloin jotkut aiemmin ihmetyttäneet yksityiskohdat selkeytyvät myös. Puolen välin paikkeilla kerronta töksähtelee hitusen, kuten myös karmiva ilmapiiri, mutta suurimmaksi osaksi ajasta vähän päälle kahden tunnin kesto vie sujuvasti mukanaan ja leffa jopa tuntuu kestoaan lyhyemmältä.

Weapons on myös teknisellä osastollaan oivallinen. Leffa on pätevästi kuvattu ja mukana on muutamia todella tyylikkäitä otoksia. Öisillä kaduilla kädet levällään juoksevat lapset ovat näky, joka tulee todennäköisesti sementoimaan asemansa yhtenä modernin kauhun ikonisimmista visuaaleista. Valaisu on mainiota ja pimeyttä hyödynnetään väkevän karmivana tehokeinona. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja maskeeraukset ovat parhaimmillaan erinomaiset. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, eikä liikaa luota kovaäänisiin böö-pelästyksiin ja ohjaaja-käsikirjoittaja Creggerin ja Holladayn veljesten Ryanin ja Haysin säveltämät musiikit tunnelmoivat sopivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Weapons, 2025, New Line Cinema, Subconscious, Vertigo Entertainment, BoulderLight Pictures, Warner Bros.

Arvostelu: Arkajalat (The Goonies - 1985)

ARKAJALAT

THE GOONIES

Ohjaus: Richard Donner

Pääosissa: Sean Astin, Jeff Cohen, Corey Feldman, Ke Huy Quan, Josh Brolin, Kerri Green, Martha Plimpton, Anne Ramsey, Robert Davi, Joe Pantoliano, John Matuszak, Mary Ellen Trainor, Keith Walker, Lupe Ontiveros, Curt Hanson, Steve Antin ja Paul Tuerpe

Genre: seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

"Goonies never say die!"

The Goonies, eli suomalaisittain Arkajalat on Richard Donnerin ohjaama seikkailuelokuva. Steven Spielberg kynäili elokuvan tarinan, jonka pohjalta hän pestasi Riiviöt-elokuvan (Gremlins - 1984) kirjoittaneen Chris Columbusin työstämään käsikirjoituksen. Donner pestattiin ohjaajaksi, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1984 ja lopulta Arkajalat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta myös kriitikoilta. Vuosien varrella siitä on muodostunut klassikko seikkailuelokuvien keskuudessa ja elokuva on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä, minkä lisäksi sille on usean vuosikymmenen ajan yritetty tehdä jatkoa, mutta suunnitelmat ovat kariutuneet kerta toisensa perään. Itse katsoin Arkajalat vasta noin kymmenen vuotta sitten, mutten tuolloin pahemmin piitannut näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja katsoa sen uudestaan, sekä samalla arvostella sen.

Kun pienen Astoria-kaupungin rikkaat aikovat purkaa asuintalot uuden golf-kenttänsä tieltä, neljä nuorukaista päättävät etsiä kaupungin myyttinä pidetyn merirosvo Silmäpuoli-Willyn aarteen ja pelastaa sillä kotinsa.

Arkajalkojen keskiössä on itseään Arkajaloiksi kutsuva kaverinelikko. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä, mutta myöhemmin Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) parhaiten tuttu Sean Astin näyttelee Mikeytä, jonka perheen talo on purku-uhan alla, mikä johtaisi siihen, että Mikeyn perhe joutuisi muuttamaan pois Astoriasta, Mikeyn ystävien luota. Friday the 13th: The Final Chapterissa (1984) ja Riiviöissä näytellyt kasarin isoin lapsitähti Corey Feldman esittää Mouthia, joka on saanut nimensä moottoriturvastaan, jonka takia hän joutuu usein ongelmiin. Vuotta aiemmin Indiana Jones ja tuomion temppelissä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) nähty ja nykyään Oscar-voittaja Ke Huy Quan näyttelee Dataa, joka keksii jos jonkinlaisia vekkuleita keksintöjä. Näyttelijänuransa myöhemmin jättänyt ja lakipuolelle siirtynyt Jeff Cohen taas esittää Chunkia, joka oikeastaan määräytyy vain ylipainoisuutensa ja jatkuvan ruokahalunsa kautta. Yhdessä Mikey, Mouth, Data ja Chunk muodostavat mahtavan nelikon, joka kuitenkin kieltämättä käy toisinaan hermoille. Lapset ovat jatkuvasti äänessä, usein huutamassa toistensa päälle, mikä rasittaa silloin tällöin. Ensimmäisellä katselukerralla olin erityisen ärsyyntynyt tästä, mutta nyt kenties eri mielentilassa pidin nelikkoa riemastuttavana. Astin, Feldman, Quan ja Cohen tuntuvat todellisilta kaveruksilta ja sellaisilla on etenkin lapsena tapana puhua kaiken aikaa toistensa päälle. Kaverusten välinen dialogi tuntuukin usein loistavalta improvisaatiolta, eikä käsikirjoitetulta tekstiltä.

Seikkailuun päätyvät vahingossa myös Mikeyn isoveli Brand, jota näyttelee elokuvadebyyttinsä tekevä Josh Brolin, jonka näyttelijäura lähti kunnolla käyntiin vasta 2000-luvulla muun muassa Oscar-palkitun Menetetyn maan (No Country for Old Men - 2007) ja Marvelin Avengers-elokuvien Thanos-pahisroolin myötä, sekä Brandin ihastuksenkohde Andy (Kerri Green) ja tämän kaveri Stef (Martha Plimpton). Brolin on hupaisa isoveljenä, joka esittää kovaa äijää, mutta joka joutuu kerta toisensa perään nöyrtymään hieman. Green ja Plimpton ovat myös hyvät valinnat osiinsa.

     Aarrejahdissa on lisäksi pahamaineinen Fratellin rikollisperhe, johon kuuluvat vain pari vuotta Arkajalkojen ilmestymisen jälkeen menehtyneen Anne Ramseyn näyttelemä perheen häijy äiti ja tämän pojat, myöhemmin muun muassa James Bond -leffasta 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) tutun Robert Davin näyttelemä Jake, myöhemmin muun muassa The Matrixista (1999) tutun Joe Pantolianon näyttelemä Francis, sekä myöskin muutamaa vuotta leffan ilmestymisen jälkeen menehtyneen, amerikkalaista jalkapalloa pelanneen John Matuszakin esittämä epämuodostunut Sloth, joka taatusti tunkeutui yhden jos toisenkin lapsen painajaisiin. Fratellit ovat mainiot pahikset, jotka vaikeuttavat Arkajalkojen seikkailua entisestään. Roistot ovat tarpeeksi toheloita istuakseen koko perheen elokuvaan, mutta samalla myös tarpeeksi uhkaavia, jotta elokuvasta löytyy myös ehtaa jännitettä, kun he saavuttavat lapsia.

En tiedä, katsoinko Arkajalkoja kymmenisen vuotta sitten vain väärässä mielentilassa, vai mistä oli kyse, mutta pidin elokuvasta nyt uusintakatselulla huomattavasti enemmän. Kyseessä on aivan mahtava koko perheen aarrejahtielokuva, josta löytyy ehtaa seikkailun riemua. Se tuntuu kuin Indiana Jonesilta lapsille, eikä ihme, että tästä muodostuikin kasarin penskoille yksi ehdottomista suosikeista. Ensin Arkajalkoja leikittiin koulun pihalla ja kun jotkut näistä lapsista aikuisina päätyivät itse Hollywoodiin, on Arkajalkoja lainattu muun muassa Stephen Kingin kauhukirjaan perustuvaan Se-elokuvaan (It - 2017), sekä näkyvimmin Netflixin jättisuosiota nauttivaan Stranger Things -sarjaan (2016-), johon saatiin jopa Sean Astin mukaan kakkoskaudella. Voiko tästä edes moittia? Lapsena Arkajalkoja katsoessa halusi itse olla yksi tästä nelikosta, aikuisena taas haikailee paluuta omaan lapsuuteen, jolloin kavereiden kanssa seikkailut olivat parasta mitä tiesi.

Elokuva nappaa heti mukaansa, esitellessään ensin Fratellin perheen ja siirtyessään sitten itse Arkajalkoihin. Kun päänelikko on tehty tutuksi ja katsojalle on saatu selväksi, miksi äkillinen rahantarve on pakkojuttu, seikkailu pääsee käyntiin. Indiana Jones -elokuvien tapaan myös tämä seikkailu pitää sisällään vauhtia ja vaaratilanteita, säkenöiviä aarteita ja hurjia ansoja. Elokuva pitää niin tehokkaasti otteessaan ja viihdyttää niin mainiosti, että vajaan parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Seasta löytyy omat vikansa ja kuten jo kävi ilmi, lasten jatkuva metelöinti voi herkästi käydä hermoille. Vaikka elokuvan parissa saa nauraa makeasti ja itseäni hauskuutti erityisesti alun kohtaus, jossa Mouthin käännökset espanjaa puhuvalle taloudenhoitajalle (Lupe Ontiveros) koskevat aiheita, joita nykypäivän lastenleffoihin ei ikinä uskallettaisi laittaa, lihavaan Chunkiin kohdistuva jatkuva pilkka on pikemminkin vaivaannuttavaa.

Tuottajana toimivan Steven Spielbergin tarinaidean pohjalta Chris Columbus on kirjoittanut pääasiassa mahtavan käsikirjoituksen. Columbusinkin ura lähti käyntiin vasta hieman myöhemmin ja nykyään mies tunnetaan pääasiassa kahden ensimmäisen Yksin kotona -elokuvan (Home Alone - 1990-1992) ja kahden ensimmäisen Harry Potter -elokuvan (2001-2002) ohjaajana. Columbusin tekstin pohjalta Richard Donner rakentaa riemastuttavaa seikkailun tunnetta, josta löytyy niin lapsenmielisyyttä kuin hieman karmiviakin vivahteita. Donner olisi kuitenkin voinut jättää pois loppuhuipennuksen kiusallisen viittauksen kenties tunnetuimpaan elokuvaansa, Teräsmieheen (Superman - 1978). Arkajalat on teknisiltä ansioiltaan myös onnistunut ja kestänyt pääasiassa hyvin aikaa. Kuvaus on sujuvaa, samoin leikkaus. Puvustus on oivallista, samoin maskeeraukset ja lavasteet ovat suorastaan upeat. Tekijätiimi oli niin ylpeä valtavasta merirosvolaiva-lavasteestaan, että he halusivat piilotella sitä lapsinäyttelijöiltä ja saada elokuvaan taltioitua heidän aidon ensireaktionsa. Hyvä idea meni mönkään, kun paljastuksen tapahtuessa äimistynyt Josh Brolin huusi spontaanisti "fuck" ja pilasi otoksen. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, joskin mukana on pari varsin selvää kuvaa, joissa näyttelijät on jälkikäteen liitetty taustaa vasten. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Dave Grusinin säveltämät reippaat musiikit vain vahvistavat ilahduttavaa seikkailun tuntua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Goonies, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: Dyyni: Osa kaksi (Dune: Part Two - 2024)

DYYNI: OSA KAKSI

DUNE: PART TWO

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Zendaya, Rebecca Ferguson, Javier Bardem, Stellan Skarsgård, Austin Butler, Dave Bautista, Florence Pugh, Christopher Walken, Josh Brolin, Charlotte Rampling, Souheila Yacoub, Léa Seydoux ja Anya Taylor-Joy

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Frank Herbertin Dyyni-kirjaan (Dune - 1965) perustuva elokuva Dyyni (Dune - 2021) oli kehuttu ja palkittu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Ohjaaja Denis Villeneuve koki kirjan olevan liian suuri ja monimutkainen yhteen elokuvan, joten hän päätti jakaa kirjan kahdeksi elokuvaksi, siitäkin huolimatta, että tuotantoyhtiö Warner Bros. lupautui aluksi vain yhteen leffaan, sanoen, että jatko-osa tehtäisiin sillä ehdolla, että ensimmäinen menestyy. Siitä huolimatta, että elokuva julkaistiin keskellä koronaviruspandemiaa ja samanaikaisesti sekä teattereissa että HBO Max -suoratoistopalvelussa, se keräsi mojovat katsojaluvut, jolloin Warner Bros. ilmoitti jatko-osan toteutumisesta pian ensimmäisen ilmestymisen jälkeen. Villeneuve ryhtyi saman tien työstämään jatkoa, vaadittuaan ensin, että elokuva julkaistaisiin aluksi yksinoikeudella elokuvateattereissa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja elokuvan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko pakotti julkaisun viivästyttämistä. Nyt Dyyni: Osa kaksi on vihdoin saapumassa elokuvateattereihin, enkä malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin valtavasti ensimmäisestä Dyynistä ja jatko-osasta muodostuikin yksi eniten odottamistani elokuvista. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Dyyni: Osa kahden sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harkonnenien kaapattua vallan Arrakisin hiekkaplaneetasta, Paul Atreides äiteineen pakenee ja saa uusia liittolaisia aavikolla elävästä fremen-kansasta.

Timothée Chalamet palaa rooliinsa Paul Atreidesina, merkittävän aatelissuvun viimeisenä, pahojen Harkonnenien tapettua hänen kansansa ensimmäisen elokuvan päätteeksi. Chalamet suoriutui jo ensimmäisessä elokuvassa mainiosti roolissaan, mutta jatko-osassa hän vakuuttaa vieläkin enemmän. Siinä, missä ensimmäinen leffa maalaili Paulista kuvaa tavanomaisena nuorena sankarina, Dyyni: Osa kaksi vie häntä huomattavasti poikkeuksellisempaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Paul ajautuu erikoiseen asemaan, jossa hänen täytyy todella tehdä päätös, minkä roolin ottaa maailmassa. Onko hän isänsä poika ja seuraava herttua, vai onko hänessä jotain vielä enemmän? Onko hän "Lisan al-Gaib", ääni ulkomaailmasta, jonka ennustetaan pelastavan fremenit Harkonnenien kynsistä ja muuttavan karun Arrakisin takaisin entisaikojen loistoon vehreäksi paratiisiksi? Paulin kehityskaari on jatko-osassa huomattavasti syvempi kuin ensimmäisessä ja Chalamet tulkitsee hahmonsa muutosta hienosti.

     Monet muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä elokuvasta, kuten Rebecca Ferguson Paulin äitinä Jessicana, Stellan Skarsgård pahana paroni Harkonnenina, Dave Bautista tämän brutaalina veljenpoikana Rabbanina, Javier Bardem yhden fremen-joukon johtajana Stilgarina ja Zendaya fremen-tyttö Chanina, joka nähtiin ykkösosassa lähinnä vain Paulin unissa. Chani, Stilgar ja Rabban saavat huomattavasti enemmän ruutuaikaa kuin viime leffassa. Chalametin ohella muutkin tutut näyttelijät vain parantavat otettaan rooleistaan. Erityisesti Ferguson pääsee paremmin valloilleen Jessicana, jonka Bene Gesserit -puoli nousee merkittävämmin esiin.

Ykkösleffan tapettua suunnilleen puolet hahmogalleriasta, täytyy jatko-osan toki esitellä uusia tyyppejä tilalle. Christopher Walken nähdään galaktista Imperiumia johtavana keisarina ja Florence Pugh esittää hänen tytärtään, prinsessa Irulania. Parin vuoden takaisessa Elvis-elokuvassa (2022) häikäissyt Austin Butler taas näyttelee paroni Harkonnenin toista veljenpoikaa, kieroa Feyd-Rauthaa. Butler näyttää, ettei Elvis-rooli ollut yksittäinen täysosuma, vaan hän on yksi tämän hetken lupaavimmista uusista näyttelijöistä. Hän on tunnistamaton häijynä Feyd-Rauthana, joka saapuu Arrakisille jahtaamaan Paulia. Walken taas omaa oikeaa arvokkuutta hallitsijan rooliin ja Pugh toimii oivallisesti prinsessana, jolla on omat kytköksensä Bene Gesseriteihin.

Jo ensimmäinen Dyyni-elokuva oli aivan mahtava, mutta Dyyni: Osa kaksi onnistuu olemaan vielä sitäkin parempi aika lailla jokaisella osa-alueella. Jatko-osaa katsoessa tuntuu vahvasti siltä, että ensimmäinen osa oli lopulta pelkkä esittely tarinan hahmoille, tapahtumapaikoille ja kulttuureille. Nyt kun pelinappulat on asetettu laudalle jatko-osaa varten, todellinen peli pääsee vihdoin alkamaan. Lopputuloksena on ällistyttävä ja mammuttimainen scifieepos, joka ei yhtään muserru oman painonsa alle, vaan asettaa korkean riman sille, mitä lajityypissä voidaan saada aikaiseksi, kun tarpeeksi taitavat tekijät pistetään asialle. Jos jatkokirjaan Dyynin Messias (Dune Messiah - 1969) perustuva, suunnitteilla oleva kolmas elokuva toteutuu ja se onnistuu yhtä laadukkaasti kuin kaksi ensimmäistä osaa, voi Dyyniä kutsua hyvillä mielin parhaaksi elokuvatrilogiaksi sitten Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2003).

Dyyni: Osa kaksi käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin ensimmäisessä elokuvassa jäätiin. Tuhottuaan Atreidesit, Harkonnenien suku on ottanut takaisin vallan Arrakisista. Samaan aikaan Paul ja hänen äitinsä matkaavat aavikolla fremenien kanssa. Elokuvan ensimmäinen tunti käytetäänkin pitkälti tähän fremenien kulttuurin tutkimiseen. On erittäin mielenkiintoista seurata, kun Paul opettelee tämän aavikkokansan tavoille ja vielä kiinnostavampaa on, kuinka eri tavoin fremenit Paulin näkevät. Toiset mieltävät hänet jeesusmaiseksi vapahtajakseen, kun taas toiset katsovat häntä nenänvarttaan pitkin vääränä profeettana. Tämän kautta elokuva ottaa hyvin kantaa muun muassa valkoinen pelastaja -hahmoihin, sekä uskon asioihin, tutkien asioita eri kannoilta. Muutenkin filmi on temaattisesti edeltäjäänsä rikkaampi ja valtajuonittelu vielä herkullisempaa.

Samaan aikaan kypsytellään konfliktia Paulin ja Harkonnenien välillä. Dyyni: Osa kaksi on huomattavasti toiminnallisempi elokuva kuin ensimmäinen. Taisteluita kasvatetaan kaiken aikaa, kunnes kaikki johtaa kohti massiivista huipennusta, jolloin iho nousee herkästi kananlihalle sellaisesta annoksesta eeppisyyttä, jota ei ollakaan hetkeen elokuvateattereissa koettu. Oli kyse sitten kohtaamisista valtavien hiekkamatojen, Shai-Huludien kanssa tai lopun sotimisesta, meno on niin mahtipontista, että Dyyni: Osa kaksi täytyy kokea isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka toimintaa on enemmän, ei ohjaaja Denis Villeneuve ole onneksi unohtanut ensimmäisen elokuvan verkkaisuutta. Elokuva kulkee omassa rauhassaan eteenpäin, kypsytellen asioita hiljalleen, kunnes eskaloi ne täyteen vauhtiin. Kestoa leffalla on varttia vaille kolme tuntia, mutta yllättävää kyllä, mielestäni Dyyni: Osa kaksi tuntui lyhyemmältä kuin ensimmäinen Dyyni-elokuva. Olin jopa yllättynyt, kun elokuva loppui (jälleen jatkoa pohjustavaan cliffhangeriin), luullessani, että elokuvaa oli kestänyt vasta pari tuntia. Seasta löytyy pari yksittäistä kauneusvirhettä, kuten yhdessä kohtaa seasta selvästi poisleikattu kohtaus Chanin kanssa, mutta kokonaisuus on silti erinomainen.

Denis Villeneuven ohjaus on todella hallittua ja hän pitää yhä vain valtavammaksi paisuvaa teosta ihailtavan hyvin kasassa. Villeneuvella on silmää suuren skaalan tapahtumille, jotka hän herättää eloon ruudulla leuat auki loksauttavan upeasti. Hänen ja Jon Spaihtsin käsikirjoitus on myös väkevä. Se syventää hahmoja, heidän kulttuurejaan ja tätä maailmaa entisestään, sisältää vahvoja teemoja ja haastaa tehokkaasti katsojaansa. Dyyni: Osa kaksi on myös kuvattu todella tyylikkäästi. Laajat kuvat ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan komeita ja mustavalkoiset kohtaukset Giedi Prime -planeetalla ovat näyttäviä. Valaisu on hieman parempaa kuin viimeksi, lavasteet pysyvät jylhinä, asut ovat taidokkaasti toteutetut ja maskeeraukset ovat fantastiset niljakasta paronia, fremenien sinisiä silmiä ja ajoittain aika verisiäkin taistelujälkiä myöten. Erikoistehosteet ovat ensiluokkaisia. Tietokone-efektit jättävät Avatar: The Way of Wateria (2022) lukuun ottamatta viime vuosien kaikki muut digitehosteilla mässäilevät Hollywood-rainat varjoonsa. Vahvoja visuaalisuuksia tukee tietty vahva äänimaailma. Hans Zimmer vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja nostattaa tuttuun tapaansa jo valmiiksi eeppisen teoksen vieläkin mahtipontisemmalle tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune: Part Two, 2024, Warner Bros., Warner Bros. Entertainment, Legendary Entertainment, Villeneuve Films

Arvostelu: Gangsterisota (Gangster Squad - 2013)

GANGSTERISOTA

GANGSTER SQUAD

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte, Anthony Mackie, Giovanni Ribisi, Robert Patrick, Michael Peña, Mireille Enos, Sullivan Stapleton, Troy Garity, Jack McGee, Holt McCallany, James Carpinello, John Aylward ja Frank Grillo

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Gangster Squad, eli suomalaisittain Gangsterisota pohjautuu löyhästi tositapahtumiin 1940-luvun lopulla rikollispomo Mickey Cohenia vastaan taistelleesta poliisiryhmästä. Will Beallin työstämä käsikirjoitus pysyi vuosia Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista teksteistä, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa, kunnes Lin Pictures ja Village Roadshow Pictures tarttuivat projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta kun Coloradossa tapahtui ammuskelu elokuvateatterissa Yön ritarin paluun (The Dark Knight Rises - 2012) ensi-illassa, mikä muistutti kohtausta Gangsterisodasta, tekijät päättivät kirjoittaa uuden kohtauksen sen tilalle ja ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Uusi kohtaus kuvattiin elokuussa 2012 ja lopulta Gangsterisota sai maailmanensi-iltansa 7. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni taloudellinen pettymys, joka sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan muistaakseni vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo elokuvana. Kun huomasin Gangsterisodan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1949 Los Angelesissa poliisipäällikkö Bill Parker pyytää sotaveteraani John O'Maraa johtamaan salaista joukkoa, jonka tehtävänä on tuhota hallitsevan gangsterin Mickey Cohenin rikosimperiumi.

Gangsterisota pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Pääroolissa toisessa maailmansodassa taistelleena veteraanina ja nyt poliisina työskentelevänä John O'Marana nähdään Josh Brolin. John saa poliisipäällikkö Bill Parkerilta (Nick Nolte) tehtävän kasata erityisjoukon taistelemaan rikollispomo Mickey Cohenia (Sean Penn) vastaan. Brolin istuu täydellisesti kivikasvoisen poliisin rooliin, jota ei kiinnosta toimia muiden korruptoituneiden poliisien tavoin ja mielistellä gangstereita. Vastapuolella Penn on nappivalinta kuuluisaksi gangsteriksi, joka on saanut lähes koko Los Angelesin omistukseensa. Hänen uhmaamisensa vaikuttaa muiden silmiin itsemurhavietiltä, mutta Cohen ei pelota Johnia. Myös Nolte tekee oivaa työtä lyhyessä roolissaan.

     John O'Maran kasaamaan Gangster Squad -tiimiin kuuluvat Ryan Goslingin näyttelemä Jerry, Anthony Mackien esittämä Harris, Giovanni Ribisin esittämä Keeler, Robert Patrickin näyttelemä Kennard ja Michael Peñan esittämä Ramirez. Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mireille Enos Johnin Connie-vaimona ja Emma Stone Cohenille työskentelevänä Jerryn mielitiettynä Gracena. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Heidän hahmonsa jäävät kuitenkin paikoitellen aika yksiulotteisiksi.

Erittäin mainiot näyttelijät toimivatkin Gangsterisodan isoimpana voimavarana. Heidän ympärillään oleva elokuva ei nimittäin ole erityisen ihmeellinen. Kyseessä on oikein passeli raina, joka on kuin 2010-luvun kunnianosoitus vanhoille gangsteriklassikoille, jollaisia ei enää tehdä. Kummisedän (The Godfather - 1972) ilmestymisen jälkeen yleistyi tapa esittää rikolliset tarinoiden päähenkilöinä ja uppoutua heidän synkkään elämäänsä. Gangsterisota menee perinteisempää latua siinä, että poliisit ovat hyviksiä (lukuun ottamatta niitä lahjottuja) ja gangsterit pahiksia. Poliisien erikoisryhmän ja Cohenin joukkojen välinen konflikti on yksinkertainen, mutta toimiva.

Elokuva lähtee oikein mainiosti liikkeelle, viedessään katsojan tähän tummasävyiseen kuvaukseen 1940-luvun lopun Los Angelesista, jonka rikolliset ovat ottaneet tiukkaan otteeseensa. On kiinnostavaa nähdä, kuinka syvälle kaupungin juuriin Cohenin ote ulottuu ja on myös hienoa nähdä, kun John pistää lähestulkoon yksin gangstereille kampoihin. Jerryn osuutta on myös mielenkiintoista seurata. Kun ryhmä pistetään kasaan, seuraa oivallisia ammuskelukohtauksia ja turpaanvetoja, mutta tarinallisesti taso laskee. Käsikirjoitus ei pidä toimivuuttaan loppuun saakka ja toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetket eivät tehoa ja loppuhuipennuksesta puuttuu täysin voimakkuus. Viimeinen vartti tuntuu jopa hieman hätiköidyltä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa varsin epätasaisen filmografian omaava Ruben Fleischer, joka oli esimerkiksi tätä ennen tehnyt loistavan kauhukomedian Zombieland (2009) ja tämän jälkeen kehnon sarjakuvaleffan Venom (2018) ja keskinkertaisen videopelirainan Unchartedin (2022). Gangsterisodassa Fleischerin ohjaus toimii, joskin loppupäässä leffaa hänen ote alkaa lipsua. Tämä johtuu eniten Will Beallin tekstistä. Elokuva on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, sekä pätevästi leikattu kasaan. Hienojen lavasteiden ja asujen avulla 1949 on herätetty takaisin henkiin ruudulle, eli jos jotain, niin elokuvaa on visuaalisten puolien takia miellyttävää katsoa. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Gangsterisota on kelpo rikoselokuva, joka jää kuitenkin jälkeen kovasta potentiaalistaan. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa alussa, mutta sen ote hellittää elokuvan edetessä. Toinen puolikas on ensimmäistä heikompi, eivätkä tunteikkaat hetket tehoa toivotulla tavalla, eikä uudelleen kuvatusta loppuhuipennuksesta löydy kunnon särmää. Elokuvan alkupää on kuitenkin erittäin lupaava. Gangster Squad -ryhmän kasaantumista on mukava katsoa ja hyvien ja pahojen välille rakennettua perinteikästä konfliktia kehitellään oivallisesti. Visuaalisesti filmi on tyylikäs ja 1940-luvun loppu on hienosti luotu lavastein ja asuin. Hyvä näyttelijäkaarti on elokuvan selvä voimavara. Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte ja kumppanit tekevät kaikki mainiota työtä, joskin heidän hahmonsa jäävät aika ohuiksi hieman keskeneräiseltä tuntuvan käsikirjoituksen takia. Gangsterisota on epätasainen, mutta plussan puolelle jäävä rakkauskirje vanhan ajan gangsterileffoille ja sitä voikin suositella ihan menevästi genren faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gangster Squad, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Lin Pictures, Langley Park Productions

Arvostelu: Dyyni (Dune - 2021)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Oscar Isaac, Josh Brolin, Jason Momoa, Sharon Duncan-Brewster, Stellan Skarsgård, Stephen McKinley Henderson, Chang Chen, Javier Bardem, Zendaya, Dave Bautista ja Charlotte Rampling

Genre: scifi, jännitys, draama, toiminta

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 12

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen scifikirjaan vuodelta 1965. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1984 tehty pahamaineinen elokuvasovitus David Lynchin toimesta, sekä vuonna 2000 minisarja Sci Fi Channelille. Vuonna 2008 Paramount Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta, jonka ohjaajaksi kaavailtiin aluksi Peter Bergiä ja sitten Pierre Morelia. Projekti kuitenkin kaatui ja vuonna 2016 kirjan elokuvaoikeudet päätyivät Legendary Picturesin käsiin, joka ryhtyi tekemään elokuvaa Warner Bros. Picturesin kanssa. Denis Villeneuve valittiin ohjaajaksi ja hän vaati, että kirja jaettaisiin kahdeksi elokuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja alun perin Dyynin oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Nyt Dyyni on kuitenkin vihdoin ilmestymässä elokuvateattereihin Suomessa - jopa kuukautta ennen Yhdysvaltoja! Itse en ole Herbertin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Lynchin elokuvan ja ymmärrän hyvin, miksi ohjaaja itsekään ei pidä siitä sekasotkusta. Kun kuulin uuden elokuvan olevan tulossa, en erityisemmin kiinnostunut, eivätkä myöskään trailerit saaneet minua innostumaan, toisin kuin monet muut. Itse asiassa elokuvan ympärillä pyörivä ylistävä odotus monta kuukautta ennen ilmestymistä tuntui minusta jopa luotaantyöntävältä. Meninkin hieman skeptisin mielin katsomaan Dyyniä sen lehdistönäytökseen upeassa IMAX-salissa.

On vuosi 10 191. Maailmankaikkeuden tärkein aine on aavikkoplaneetta Arrakisin dyyneiltä haalittava rohto. Kun imperiumin keisari määrää planeetan arvokkaan Atreidesin suvun johdettavaksi, planeettaa vuosia hallussa pitänyt Harkonnenin suku ryhtyy taisteluun vallasta.

Call Me by Your Namen (2017) kautta maailmankuuluksi ja jopa Oscar-ehdokkaaksi noussut Timothée Chalamet näyttelee Paulia, Atreides-suvun perijää, jonka herttuaisä Leto Atreides (Oscar Isaac) määrätään hallitsemaan karua dyyniä, Arrakis-planeettaa. Chalamet osoittaa jälleen lahjansa ja on varmaa, että tämän filmin myötä hänelle aukeaa vielä lisää ovia elokuva-alalla. Hän tulkitsee tulevan asemansa kanssa kamppailevaa nuorukaista taidokkaasti, etenkin kun valtataistelu lähtee liikkeelle ja Paulin rooli muuttuu suuntiin, joita hän ei olisi koskaan odottanut. Erittäin hyvää työtä tekevät myös arvokkuutta ja karismaa omaava Isaac herttuaisän roolissa, sekä Rebecca Ferguson Paulin äitinä, lady Jessicana.

     Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy aikamoinen määrä Hollywoodin tämän hetken kuumimpia nimiä. Josh Brolin näyttelee herttuan suojelijaa, asemestari Gurney Halleckia, Jason Momoa taas Paulin ihailemaa lentäjää Duncan Idahoa. Stellan Skarsgård tulkitsee häijyä paroni Harkonnenia, Atreidesin suvun suurinta vihamiestä ja Dave Bautista tämän julmaa (joskin yllättävänkin vähälle ruutuajalle jäävää) sukulaispoika Glossua. Javier Bardem ja Zendaya esittävät Stilgaria ja Chania, fremeneitä, sinisilmäisiä Arrakis-planeetan alkuperäisasukkaita. Leffassa nähdään myös Stephen McKinley Henderson Atreidesien turvamiehenä Thufir Hawatina, Chang Chen tohtori Yuehina, Charlotte Rampling mystisten Bene Gesseritien ylijohtajaäitinä ja Sharon Duncan-Brewster arrakislaisena ekologi Liet-Kynesinä. Näyttelijäkaarti on tarkoin haalittu ja kaikki hoitavat tonttinsa kunnialla. Skarsgård onnistuu tekemään vaikeasta paronihahmostaan oivan epämiellyttävän pahiksen, siinä missä Lynchin Dyynissä Kenneth McMillanin esittämä paroni oli pelkkä nolostuttava piirrossarjan rikollisklisee. Momoa taas tarjoaa elokuvan todella harvat komedian ripaukset vitsailevana Duncanina.

Jos Dyyniltä odottaa Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) kaltaista vauhdikasta ja toiminnallista avaruusseikkailua, on vastassa iso pettymys. Vaikka elokuvasta voikin huomata yhtäläisyyksiä Tähtien sotaan ja leffan edetessä on yhä vain selvempää, mistä George Lucas on saanut inspiraatiota avaruussaagaansa, vertaisin Dyyniä enemmänkin Game of Thrones -televisiosarjan (2011-2019) sukujen väliseen juonitteluun vallasta - ja tarkoitan juurikin sarjan ensimmäisiä kausia, mitkä keskittyivät lähinnä tarinan rakenteluun suurten taisteluiden sijaan. Dyyni on nimittäin rauhassa eteenpäin kulkeva tieteiseepos ja vaikka kestoa on jopa hieman yli kaksi ja puoli tuntia, kattaa elokuva vain ensimmäisen puolikkaan Herbertin kirjasta. On siis varmaan sanomatta selvää, että tarina jää filmissä pahasti kesken. Elokuvan alussa ruudulla lukeekin teksti "Dune: Part One".

Vaikka elokuva kulkeekin hitaasti eteenpäin ja sen taistelukohtaukset ovat aika harvassa, en ollut oikeastaan missään kohtaa tylsistynyt leffan aikana. Itse asiassa päinvastoin. Uppouduin Dyynin mukaan lopulta niinkin vahvasti, että olisin voinut katsoa jatko-osan suoraan sen perään. En edes panisi vastaan, jos elokuvasta päätettäisiin Blu-raylla julkaista kolmen tunnin pidennetty versio. Sellaisen odottelua en kuitenkaan suosittele kenellekään filmistä kiinnostuneelle, sillä Dyyni jos mikä kuuluu nähdä jättimäiseltä valkokankaalta - sen verran eeppinen teos on kyseessä. Kuten alussa kerroin, olin etukäteen aika skeptinen leffasta ja koin ennakkohehkutuksen jopa luotaantyöntävänä, mutta nyt elokuvan nähtyäni olen todella äimistynyt, enkä voi muuta kuin yhtyä kehuihin. Dyyni on hieno tieteisteos, jolla on mahdollisuudet nousta modernin klassikon asemaan - sen oikeastaan määrää lopulta se, tuleeko joskus ilmestyvä jatko-osa yltämään samalle tasolle. Koska tarina jää kesken, lopullisen tuomion voi antaa vasta, kun tätä avausosaa on tukemassa sen toinen puolikas.

Dyyni tekee todella vaikuttavaa työtä esitellessään tätä Herbertin luomaa tulevaisuudenkuvaa ja elokuva saa hienosti avattua näitä sukuja, heidän kulttuureitaan ja konfliktiaan. Tällaisissa teoksissa vakuuttava maailman rakentaminen on merkittävä tekijä ja nyt siinä on totta vie onnistuttu - toisin kuin 80-luvun sotkussa, jossa koko tarina puristettiin yhteen kaksituntiseen leffaan ja rytmitys poukkoili sinne tänne, eikä katsojalle annettu mitään aikaa sulatella jatkuvaa uutta tietoa. Tässä katsoja saa rauhassa sisäistää informaatiota ja kohtaus kohtaukselta Dyynin maailma muuttuu syvemmäksi ja kiehtovammaksi. Jo tästä syystä en ollut tylsistynyt elokuvan aikana, vaan ihailin Denis Villeneuven ja kumppaneiden aikaansaannosta pyörein silmin.

Villeneuve on jo aiemmin näyttänyt vahvat lahjansa elokuvataiteen parissa ja nyt hän todella tarjoaa kunnianhimoisimman työnsä. Dyyni on valtavan eeppinen elokuvaelämys, joka voi pahimmassa tapauksessa uuvuttaa katsojansa ähkyyn suuren luokan vyöryllään. Kun taas omiin ehdottomiin elokuvasuosikkeihini kuuluu Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003), itse en voinut muuta kuin innostua lisää, kun Dyyni avaa yhä vain enemmän mammuttimaisuuttaan. Kun sitä toimintaa vihdoin tarjotaan, on meno ällistyttävää. Michael Baykin katsoo kateellisena, kun valtavat alukset räjähtävät vielä valtavammiksi tulipalloiksi. Vaikka muuten elokuva on selvästi enemmän aikuiseen makuun tarkoitettua scifiä, on toimintapuoli tosin yllättävänkin kevyttä ja viihteellistä. Veriroiskeita ja katkeavia raajoja kaipaavat tulevat pettymään. Toiminnan vähyydestä huolimatta filmi onnistuu pitämään painostavan jännitteen yllä läpi kestonsa. Dyynille ominaiset megalomaanisen suuret hiekkamadot tarjoavat erityisen tiivistunnelmaisia kohtauksia.

Sen lisäksi, että Dyyni on taiturimaisesti ohjattu ja käsikirjoitettu, on se myös henkeäsalpaava audiovisuaalinen kokemus. Elokuva on kuvattu aivan fantastisen näyttävästi, eikä leffasta taida yhtäkään heikompaa tai hätäisesti napattua otosta löytyä. Suurissa laajoissa kuvissa todella näyttäytyy elokuvan valtava kokoluokka ja Villeneuven omien sanojen mukaan vain IMAX-kankaalla elokuva pääsee täysin oikeuksiinsa. Tyylikästä kuvausta tukee onnistuneesti tahditettu leikkaus. Elokuva saa kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin, mutta tarpeetonta tyhjäkäyntiä ei löydy. Lavasteita ja asuja myöten puitteet ovat häikäisevät ja erikoistehosteet ovat ensiluokkaiset suurista taisteluista avaruusalusten lentelyihin ja niihin hiekkamatoihin. Vahvaa visuaalisuutta tukee tietty voimakas äänimaailma. Äänitehosteet jylisevät niin, että koko kehossa tuntuu ja säveltäjä Hans Zimmer vain lisää tunnelmaa tuttuun tapaansa hienoilla musiikeillaan.

Yhteenveto: Dyyni on upea aloitus kiehtovasta tieteistarinasta, jonka jatkoa jää odottamaan innokkaasti. Vaikka kerronta on hidasta ja kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, en kokenut elokuvaa lainkaan pitkäveteiseksi. Elokuvan mielenkiintoiseen maailmaan uppoutuu niin vahvasti, että sitä olisi mielellään jäänyt katsomaan pidemmäksi aikaa. Leffa rakentaa maailmansa lisäksi taidokkaasti hahmojaan ja heidän välisiä konflikteja. Valtataistelulla taas rakennetaan jännitettä, mikä pitää tiivistä tunnelmaa yllä läpi keston. Filmissä on myös vahvaa mystisyyttä, mikä lumoaa katsojaa tiukemmin pauloihinsa. Huumori on todella harvassa ja vähäiset vitsit kuullaan Jason Momoan roolihahmon suusta. Toimintaakaan ei ole paljoa luvassa, mutta ne muutamat taistelukohtaukset ovat sitäkin ällistyttävämpiä toteutukseltaan. Elokuvan tekninen puoli on häikäisevää kuvauksesta lavasteisiin ja erikoistehosteista Hans Zimmerin musiikkeihin. Valtavilla laajoilla kuvilla korostuu elokuvan mammuttimaiset mittakaavat ja tämä eeppinen avaruusteos kuuluukin katsoa isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Ohjaaja Denis Villeneuve onnistuu pitämään suurta pakettia taidokkaasti hallussa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Rauhallisen tahdituksensa ja vaativan poliittisen juonittelunsa vuoksi elokuva ei kaikille sovi. Silti toivon, että Dyyniä oltaisiin menossa katsomaan sankoin joukoin, jotta Villeneuve ja kumppanit saavat tehdä jatko-osan. Olisi nimittäin huutava vääryys, jos tarina jäisi vain tähän ensimmäiseen osaan. En välttämättä ollut Dyynin ennakkohehkutuksessa mukana, mutta voin jo nyt sanoa jatko-osan kuuluvan eniten odottamieni elokuvien joukkoon - milloin ikinä se sitten tuleekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment, Villeneuve Films

Arvostelu: Kova kuin kivi (True Grit - 2010)

KOVA KUIN KIVI

TRUE GRIT

Ohjaus: Ethan Coen ja Joel Coen
Pääosissa: Hailee Steinfeld, Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin, Barry Pepper, Dakin Matthews ja Domhnall Gleeson
Genre: western
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

True Grit, eli suomalaisittain Kova kuin kivi perustuu Charles Portisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1968. Portisin kirjasta oli jo vuonna 1969 tehty John Waynen tähdittämä elokuva Kova kuin kivi (True Grit). Coenin veljekset olivat kiinnostuneet Portisin kirjasta ja pitivät kovasti Waynen leffasta. He alkoivatkin suunnittelemaan uutta elokuvaa kirjan pohjalta, haluten tehdä kirjalle uskollisemman filmatisoinnin kuin Wayne. Päähenkilöksi leffaan tarvittiin hyvinkin nuori tyttö, jonka pitäisi olla kova ja päättäväinen. Coenin veljekset pelkäsivät, ettei rooliin löytyisi sopivaa ehdokasta, kunnes 15 tuhannen hakijan joukosta he bongasivat 13-vuotiaan Hailee Steinfeldin, joka teki heihin suuren vaikutuksen. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta Kova kuin kivi sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri hitti lippuluukuilla, minkä lisäksi kriitikot ylistivät sitä. Se sai jopa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus ja Hailee Steinfeldkin onnistui saamaan ehdokkuuden naissivuosasta, yhtenä nuorimpana ehdokkaana ikinä), muttei valitettavasti voittanut niistä ainuttakaan. Filmi onnistui kuitenkin nappaamaan mm. parhaan kuvauksen BAFTA-pystin kahdeksasta ehdokkuudestaan. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kovaa kuin kiveä, enkä edes Waynen aiempaa filmatisointia. Kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin vihdoin, että minun olisi aika katsoa ja arvostella se juhlan kunniaksi.

Villissä lännessä nuori ja päättäväinen Mattie-tyttö palkkaa sheriffi Rooster Cogburnin etsimään Mattien isän murhaajan, Tom Chaneyn.

Ei ole mikään ihme, että Hailee Steinfeld onnistui saamaan Oscar-ehdokkuuden roolisuorituksestaan. Elokuvaa tehdessään vasta 14-vuotias Steinfeld näyttää roolissaan niin hurjan määrän sisua, päämääräisyyttä, uhmakkuutta, vahvuutta ja energiaa - puhumattakaan siitä, kuinka hienosti hän omii länkkärimongerruksen puheessaan - että hänen vierellään karskit äijätkin näyttävät heiveröisiltä. Steinfeld näyttelee päähenkilö Mattieta, joka on joutunut todistamaan isänsä kuoleman ja jahtaakin nyt murhaajaa suurella vimmalla. Katsoja ihailee hahmoa alusta alkaen ja on heti valmis lähtemään kostoretkelle mukaan. Mattie on moniulotteinen tapaus ja ehdottomasti yksi parhaista naishahmoista, jonka olen yleensä miesvoittoisessa western-genressä nähnyt.

Mattien palkkaamana sheriffi Cogburnina taas nähdään Jeff Bridges, joka on myös erinomainen roolissaan. Bridgeskin sai Oscar-ehdokkuuden näyttelijätyöstään ja hänkin täysin ymmärrettävästi. Cogburn on veikeä juopottelija, joka kulkee omia polkujaan ja hämmästelee, kun alaikäinen tyttö saapuu palkkaamaan hänet ja käskyttämään häntä. Bridges hoitaa homman hienosti ja hahmon yliampuvillakin hetkillä hänellä on täysi hallinta työstään. Mattie ja Cogburn ovat erinomainen kaksikko ja on mukava nähdä, kuinka matkan varrella he alkavat oppia toisiltaan asioita.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Josh Brolin murhaaja Tom Chaneyna, Matt Damon tätä jahtaavana texas ranger LaBoeufina, sekä Barry Pepper lainsuojaton Ned Pepperinä. Damon on hupaisa normistaan poikkeavassa roolissa, mutta jää kuitenkin Steinfeldin ja Bridgesin jalkoihin. Brolin sopii todella hyvin pääpahikseksi, vaikka Pepper onkin lopulta häntä häijympi roiston roolissa.

Steinfeldin lahjakkuuden ja hänen hahmonsa mielenkiintoisen päämäärän ansiosta Kova kuin kivi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa. Coenin ohjaajaveljekset rakentavat tunnelmaa taidokkaasti, tuoden mukaan tiettyä lumoavuutta, mikä taas tekee elokuvasta erikoisen kauniin paikoitellen. Tähän myös vaikuttaa vahvasti Roger Deakinsin mestarillinen kuvaus, millä hän esittelee upeita villin lännen maisemia. Kyseessä on niitä elokuvia, jotka todella imaisevat katsojan mukaansa ruudun läpi seikkailemaan maailmassaan. Kostoretken aikana Mattie ja Cogburn kohtaavat tietty erilaisia mielenkiintoisia henkilöitä ja hetkiä, puhumattakaan vaaratilanteesta. Leffasta löytyy oivallisen jännittäviä kohtauksia, joissa tunnelma tiivistyy hitaasti ja ovelasti. Kun revolverit vedetään esille ja tulitaistelu alkaa, on se nopeaa ja sähäkkää. Elokuva rakentuu niitä kohti hitaasti ja tietää, missä kohdissa revitellä. Pääasiassa Kova kuin kivi on kuitenkin aika maltillinen Coenin veljesten elokuvaksi.

Coenien tyyliin sopivaa huumoria on kyllä mukana ja nauruja revitään esimerkiksi synkän hilpeästä hirttokohtauksesta. Hahmojen välinen dialogi on mahtavasti kirjoitettua ja se on osasyy siihen, miksi filmiin uppoutuu niin vahvasti. Sillä tuodaan esille paljon puhujista, vaikka he eivät kertoisikaan itsestään mitään. Mattien väitellessä raha-asioista käy selväksi, kuinka tarkka ja sanavalmis hän onkaan. On myös hupaisaa seurata, kun Cogburn ja LaBoeuf kisailevat tarkkuudestaan ampumisessa. Coenit onnistuvat tekemään pienistä asioista hyvinkin tehokkaita. He myös tekevät elokuvasta tavallista länkkäriä koskettavamman. Matkan päässä katsoja hoksaa, kuinka paljon onkaan alkanut välittämään Mattiesta ja Cogburnista, sekä heidän välilleen hitaasti muodostuvasta ystävyydestä.

Tekniseltä toteutukseltaan Kova kuin kivi on todella vaikuttava teos. Kun kuvaajana toimii Deakins, alan todellinen mestari, ei voi muuta odottaakaan kuin huikean näyttävää visuaalista ilmettä. Mukana on laajoja kuvia karuista maisemista, joista Deakins onnistuu kuitenkin maalailemaan kauniita. Kuvasommittelu ja kuvien valaisu on esimerkillistä ja kaikkea tätä tukee väkevä leikkaus. Vain yhdessä, puuhun kiipeämiseen liittyvässä kohtauksessa nähdään kumma hyppy editoinnissa. Lavasteet ovat erittäin tyylikkäästi toteutetut, etenkin elokuvan alkupään kaupungissa. Asutkin ovat onnistuneet kaikin puolin. Äänimaailma on iskevä luonnon äänien, aseiden laukausten ja hevosten askellusten kautta. Säveltäjä Carter Burwell lisää elokuvan kauneutta ja lumoavuutta herkillä musiikeillaan.

Yhteenveto: Kova kuin kivi on hieno western-elokuva. Coenin ohjaajaveljekset tekevät tavallista rauhallisempaa työtä, mutta sisällyttävät tietyt Coen-jutut silti mukana. Dialogi on erinomaista ja nokkelaa, mukana on synkkää ja absurdia huumoria, sekä teknistä vaikuttavuutta. Roger Deakinsin kuvaus on upeaa vaikuttavista laajoista maisemakuvista tiukkoihin lähikuviin hahmoista. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän matkaansa uppoutuu täysillä, etenkin kun heidän näyttelijänsä ovat näin mahtavia. Jeff Bridges, Matt Damon, Josh Brolin ja Barry Pepper ovat kaikki todella hyviä, mutta loppujen lopuksi nuori Hailee Steinfeld jättää heidät kaikki varjoonsa häikäisevän vakuuttavalla roolisuorituksellaan. Steinfeld oli kyllä täydellinen löytö rooliin. Oli kyse sitten keskusteluista, maisemien katselusta tai sähäköistä revolveritaisteluista, kaikki elokuvassa pitää tiukasti mukanaan. Lännenelokuvat on genre, mikä on tehnyt jo pitkään kuolemaa Hollywoodissa. Onneksi on Coenin veljesten kaltaisia lahjakkuuksia, jotka yhä arvostavat westernien hienoutta ja yrittävät pitää lajityyppiä elossa vaikka väkisin. Täytyypä jossain kohtaa katsoa myös John Waynen alkuperäinen Kova kuin kivi -filmatisointi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
True Grit, 2010, Paramount Pictures, Skydance Media, Scott Rudin Productions, Mike Zoss Productions