Arvostelu: Dyyni: Osa kaksi (Dune: Part Two - 2024)

DYYNI: OSA KAKSI

DUNE: PART TWO

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Zendaya, Rebecca Ferguson, Javier Bardem, Stellan Skarsgård, Austin Butler, Dave Bautista, Florence Pugh, Christopher Walken, Josh Brolin, Charlotte Rampling, Souheila Yacoub, Léa Seydoux ja Anya Taylor-Joy

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Frank Herbertin Dyyni-kirjaan (Dune - 1965) perustuva elokuva Dyyni (Dune - 2021) oli kehuttu ja palkittu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Ohjaaja Denis Villeneuve koki kirjan olevan liian suuri ja monimutkainen yhteen elokuvan, joten hän päätti jakaa kirjan kahdeksi elokuvaksi, siitäkin huolimatta, että tuotantoyhtiö Warner Bros. lupautui aluksi vain yhteen leffaan, sanoen, että jatko-osa tehtäisiin sillä ehdolla, että ensimmäinen menestyy. Siitä huolimatta, että elokuva julkaistiin keskellä koronaviruspandemiaa ja samanaikaisesti sekä teattereissa että HBO Max -suoratoistopalvelussa, se keräsi mojovat katsojaluvut, jolloin Warner Bros. ilmoitti jatko-osan toteutumisesta pian ensimmäisen ilmestymisen jälkeen. Villeneuve ryhtyi saman tien työstämään jatkoa, vaadittuaan ensin, että elokuva julkaistaisiin aluksi yksinoikeudella elokuvateattereissa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja elokuvan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko pakotti julkaisun viivästyttämistä. Nyt Dyyni: Osa kaksi on vihdoin saapumassa elokuvateattereihin, enkä malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin valtavasti ensimmäisestä Dyynistä ja jatko-osasta muodostuikin yksi eniten odottamistani elokuvista. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Dyyni: Osa kahden sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harkonnenien kaapattua vallan Arrakisin hiekkaplaneetasta, Paul Atreides äiteineen pakenee ja saa uusia liittolaisia aavikolla elävästä fremen-kansasta.

Timothée Chalamet palaa rooliinsa Paul Atreidesina, merkittävän aatelissuvun viimeisenä, pahojen Harkonnenien tapettua hänen kansansa ensimmäisen elokuvan päätteeksi. Chalamet suoriutui jo ensimmäisessä elokuvassa mainiosti roolissaan, mutta jatko-osassa hän vakuuttaa vieläkin enemmän. Siinä, missä ensimmäinen leffa maalaili Paulista kuvaa tavanomaisena nuorena sankarina, Dyyni: Osa kaksi vie häntä huomattavasti poikkeuksellisempaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Paul ajautuu erikoiseen asemaan, jossa hänen täytyy todella tehdä päätös, minkä roolin ottaa maailmassa. Onko hän isänsä poika ja seuraava herttua, vai onko hänessä jotain vielä enemmän? Onko hän "Lisan al-Gaib", ääni ulkomaailmasta, jonka ennustetaan pelastavan fremenit Harkonnenien kynsistä ja muuttavan karun Arrakisin takaisin entisaikojen loistoon vehreäksi paratiisiksi? Paulin kehityskaari on jatko-osassa huomattavasti syvempi kuin ensimmäisessä ja Chalamet tulkitsee hahmonsa muutosta hienosti.

     Monet muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä elokuvasta, kuten Rebecca Ferguson Paulin äitinä Jessicana, Stellan Skarsgård pahana paroni Harkonnenina, Dave Bautista tämän brutaalina veljenpoikana Rabbanina, Javier Bardem yhden fremen-joukon johtajana Stilgarina ja Zendaya fremen-tyttö Chanina, joka nähtiin ykkösosassa lähinnä vain Paulin unissa. Chani, Stilgar ja Rabban saavat huomattavasti enemmän ruutuaikaa kuin viime leffassa. Chalametin ohella muutkin tutut näyttelijät vain parantavat otettaan rooleistaan. Erityisesti Ferguson pääsee paremmin valloilleen Jessicana, jonka Bene Gesserit -puoli nousee merkittävämmin esiin.

Ykkösleffan tapettua suunnilleen puolet hahmogalleriasta, täytyy jatko-osan toki esitellä uusia tyyppejä tilalle. Christopher Walken nähdään galaktista Imperiumia johtavana keisarina ja Florence Pugh esittää hänen tytärtään, prinsessa Irulania. Parin vuoden takaisessa Elvis-elokuvassa (2022) häikäissyt Austin Butler taas näyttelee paroni Harkonnenin toista veljenpoikaa, kieroa Feyd-Rauthaa. Butler näyttää, ettei Elvis-rooli ollut yksittäinen täysosuma, vaan hän on yksi tämän hetken lupaavimmista uusista näyttelijöistä. Hän on tunnistamaton häijynä Feyd-Rauthana, joka saapuu Arrakisille jahtaamaan Paulia. Walken taas omaa oikeaa arvokkuutta hallitsijan rooliin ja Pugh toimii oivallisesti prinsessana, jolla on omat kytköksensä Bene Gesseriteihin.

Jo ensimmäinen Dyyni-elokuva oli aivan mahtava, mutta Dyyni: Osa kaksi onnistuu olemaan vielä sitäkin parempi aika lailla jokaisella osa-alueella. Jatko-osaa katsoessa tuntuu vahvasti siltä, että ensimmäinen osa oli lopulta pelkkä esittely tarinan hahmoille, tapahtumapaikoille ja kulttuureille. Nyt kun pelinappulat on asetettu laudalle jatko-osaa varten, todellinen peli pääsee vihdoin alkamaan. Lopputuloksena on ällistyttävä ja mammuttimainen scifieepos, joka ei yhtään muserru oman painonsa alle, vaan asettaa korkean riman sille, mitä lajityypissä voidaan saada aikaiseksi, kun tarpeeksi taitavat tekijät pistetään asialle. Jos jatkokirjaan Dyynin Messias (Dune Messiah - 1969) perustuva, suunnitteilla oleva kolmas elokuva toteutuu ja se onnistuu yhtä laadukkaasti kuin kaksi ensimmäistä osaa, voi Dyyniä kutsua hyvillä mielin parhaaksi elokuvatrilogiaksi sitten Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2003).

Dyyni: Osa kaksi käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin ensimmäisessä elokuvassa jäätiin. Tuhottuaan Atreidesit, Harkonnenien suku on ottanut takaisin vallan Arrakisista. Samaan aikaan Paul ja hänen äitinsä matkaavat aavikolla fremenien kanssa. Elokuvan ensimmäinen tunti käytetäänkin pitkälti tähän fremenien kulttuurin tutkimiseen. On erittäin mielenkiintoista seurata, kun Paul opettelee tämän aavikkokansan tavoille ja vielä kiinnostavampaa on, kuinka eri tavoin fremenit Paulin näkevät. Toiset mieltävät hänet jeesusmaiseksi vapahtajakseen, kun taas toiset katsovat häntä nenänvarttaan pitkin vääränä profeettana. Tämän kautta elokuva ottaa hyvin kantaa muun muassa valkoinen pelastaja -hahmoihin, sekä uskon asioihin, tutkien asioita eri kannoilta. Muutenkin filmi on temaattisesti edeltäjäänsä rikkaampi ja valtajuonittelu vielä herkullisempaa.

Samaan aikaan kypsytellään konfliktia Paulin ja Harkonnenien välillä. Dyyni: Osa kaksi on huomattavasti toiminnallisempi elokuva kuin ensimmäinen. Taisteluita kasvatetaan kaiken aikaa, kunnes kaikki johtaa kohti massiivista huipennusta, jolloin iho nousee herkästi kananlihalle sellaisesta annoksesta eeppisyyttä, jota ei ollakaan hetkeen elokuvateattereissa koettu. Oli kyse sitten kohtaamisista valtavien hiekkamatojen, Shai-Huludien kanssa tai lopun sotimisesta, meno on niin mahtipontista, että Dyyni: Osa kaksi täytyy kokea isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka toimintaa on enemmän, ei ohjaaja Denis Villeneuve ole onneksi unohtanut ensimmäisen elokuvan verkkaisuutta. Elokuva kulkee omassa rauhassaan eteenpäin, kypsytellen asioita hiljalleen, kunnes eskaloi ne täyteen vauhtiin. Kestoa leffalla on varttia vaille kolme tuntia, mutta yllättävää kyllä, mielestäni Dyyni: Osa kaksi tuntui lyhyemmältä kuin ensimmäinen Dyyni-elokuva. Olin jopa yllättynyt, kun elokuva loppui (jälleen jatkoa pohjustavaan cliffhangeriin), luullessani, että elokuvaa oli kestänyt vasta pari tuntia. Seasta löytyy pari yksittäistä kauneusvirhettä, kuten yhdessä kohtaa seasta selvästi poisleikattu kohtaus Chanin kanssa, mutta kokonaisuus on silti erinomainen.

Denis Villeneuven ohjaus on todella hallittua ja hän pitää yhä vain valtavammaksi paisuvaa teosta ihailtavan hyvin kasassa. Villeneuvella on silmää suuren skaalan tapahtumille, jotka hän herättää eloon ruudulla leuat auki loksauttavan upeasti. Hänen ja Jon Spaihtsin käsikirjoitus on myös väkevä. Se syventää hahmoja, heidän kulttuurejaan ja tätä maailmaa entisestään, sisältää vahvoja teemoja ja haastaa tehokkaasti katsojaansa. Dyyni: Osa kaksi on myös kuvattu todella tyylikkäästi. Laajat kuvat ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan komeita ja mustavalkoiset kohtaukset Giedi Prime -planeetalla ovat näyttäviä. Valaisu on hieman parempaa kuin viimeksi, lavasteet pysyvät jylhinä, asut ovat taidokkaasti toteutetut ja maskeeraukset ovat fantastiset niljakasta paronia, fremenien sinisiä silmiä ja ajoittain aika verisiäkin taistelujälkiä myöten. Erikoistehosteet ovat ensiluokkaisia. Tietokone-efektit jättävät Avatar: The Way of Wateria (2022) lukuun ottamatta viime vuosien kaikki muut digitehosteilla mässäilevät Hollywood-rainat varjoonsa. Vahvoja visuaalisuuksia tukee tietty vahva äänimaailma. Hans Zimmer vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja nostattaa tuttuun tapaansa jo valmiiksi eeppisen teoksen vieläkin mahtipontisemmalle tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune: Part Two, 2024, Warner Bros., Warner Bros. Entertainment, Legendary Entertainment, Villeneuve Films

Arvostelu: Enemy (2013)

ENEMY

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Mélanie Laurent, Sarah Gadon, Isabella Rossellini, Kedar Brown, Darryl Dinn ja Joshua Peace

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Enemy perustuu José Saramagon kirjaan The Double (O Homem Duplicado) vuodelta 2002. Kanadalainen elokuvaohjaaja Denis Villeneuve kiinnostui kirjasta ja halusi tehdä siitä elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2012 ja lopulta Enemy sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten ja jo yhdeksän päivää Villeneuven edellisen elokuvan, Vangittujen (Prisoners - 2013) saatua ensi-iltansa! Kriitikot kehuivat elokuvaa, mutta se menestyi todella kehnosti, tienaten maailmanlaajuisesti vain kolme miljoonaa dollaria. Itse katsoin Enemyn joitain vuosia sitten, kun se tuli Netflixissä vastaan ja kiinnostuin sen juonikuvauksesta. Ensikatselulla pidin leffaa lähinnä vain hämmentävänä, enkä oikein tiennyt, mitä mieltä olla siitä. Vuosien varrella olen päätynyt silloin tällöin lukemaan ja katsomaan erilaisia teorioita ja analyyseja filmistä, ja kun huomasin Enemyn täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Työkaverinsa suosituksesta elämäänsä kyllästynyt historianopettaja Adam Bell katsoo elokuvan ja huomaa yhden näyttelijöistä olevan Adamin ilmetty kaksoisolento. Adamille muodostuu pakkomielle selvittää, kuka tämä näyttelijä oikein on?

Jake Gyllenhaal näyttelee Adam Belliä, historianopettajaa, joka on lopen kyllästynyt itseään toistavaan elämäänsä. Ei siis ihme, että kun hän erästä leffaa katsoessaan bongaa taustalta täysin itseään muistuttavan näyttelijän, hän haluaa saada kaiken selville tästä miehestä. Kuten voikin tämän pohjalta odottaa, Gyllenhaal tekee elokuvassa tuplaroolin, esittäen myös Anthony Clairea, näyttelijää, josta Adam saa pakkomielteen. Gyllenhaal on kummassakin roolissa erinomainen, osoittaen olleensa nappivalinta filmiin. Hän tekee Adamista ja Anthonysta onnistuneen erilaiset persoonat ja tartuttaa katsojaankin vimman selvittää kaksoisolennon mysteeriä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mélanie Laurent Adamin tyttöystävänä Maryna ja Sarah Gadon Anthonyn raskaana olevana vaimona Heleninä, sekä Joshua Peace pikkuroolissa Adamin työkaverina, joka suosittelee häntä katsomaan elokuvan, jossa Anthony esiintyy. Laurent ja Gadon ovat myös oivallisia rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojaan, jotka elokuvan kulkiessa alkavat hämmentyä itsekin näiden kahden miehen samannäköisyydestä.

Vaikka olin viime vuosien aikana lukenut ja katsonut erilaisia analyyseja ja teorioita Enemystä, sekä itse elokuvantekijöiden selitystä siitä, kuinka filmiä pitäisi tulkita, jätti se minut yhä uusintakatselulla hämmentyneeksi ja sanattomaksi. Kyseessä todella on teos, jota pitää sulatella jonkin aikaa ja joka tuskin aukeaa täysin heti ensikatselulla. Lopputekstien alkaessa tunteet voivat olla erittäin ristiriitaiset ja monimutkikkaat. Tästä syystä moni katsoja luultavasti tuomitsee sen nopeasti, mutta samalla moni muu ihastuu näkemäänsä täysin ja käyttää seuraavat päivät keskustellen elokuvasta muiden kanssaintoilijoiden kera. Itse pidin Enemystä nyt huomattavasti enemmän toisella katselulla.

Ihan vain pinnallisesti katsottunakin kyseessä on koukuttava, jännittävä ja vain puolentoista tunnin kestossaan varsin napakka trilleri, jonka mysteeriä on kiehtovaa ryhtyä selvittämään. Elokuvan aikana katsoja ehtiikin pohtia monenlaisia vaihtoehtoja sille, mistä tässä kummallisessa skenaariossa on oikein kyse? Onko homma ihan yksinkertaisesti niin, että maassa nyt vain asuu kaksi täysin samalta näyttävää miestä? Ovatko miehet todellisuudessa identtiset, syntymässä toisiltaan erotetut veljekset? Onko toinen miehistä toisen klooni? Onko toinen miehistä sittenkin pelkkää kuvitelmaa? Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä villimpiä ideoita katsoja voi saada päähänsä. Vaikka elokuva kulkeekin aika hitaasti eteenpäin, tämä kiehtova mysteeri saa leffan kulumaan vauhdilla.

Enemyä ei kuitenkaan voi katsoa vain pinnallisesti, jotta voi olla tyytyväinen näkemäänsä, sillä jos ei kiinnitä huomiota moniin pikkujuttuihin, ei elokuvan mysteeri koskaan ratkea katsojan mielessä. Leffa on täynnä pieniä yksityiskohtia niin visuaalisista puolista yksittäisiin repliikkeihin, jotka auttavat hoksaamaan elokuvan merkitystä. Filmi on myös pullollaan symboliikkaa, alkaen varmasti monia kauhistuttavista otuksista, hämähäkeistä. Enemy ei todellakaan ole unelmaleffa araknofobiaa poteville, sillä yllättäviä hämähäkkihetkiä on useampi ja ne tekevät jo valmiiksi todella painostavasta elokuvasta vielä ahdistavampaa katseltavaa. Elokuva ei ole millään lailla helppoa seurattavaa, mutta kun se vihdoin avautuu, katsojaa odottaa todella palkitseva tunne.

Denis Villeneuven ohjaus on erinomaisen vangitsevaa ja hän saa luotua samanaikaisesti mukaansatempaavan, että epämiellyttävän ilmapiirin filmiinsä. Hän myös saa tarjottua yhden 2000-luvun parhaista äkkisäikäytyksistä ja vieläpä ilman kovaa äänitehostetta - kauhutekijät, ottakaa oppia! Javier Gullónin käsikirjoitus on hienon monisävyinen, eikä päästä katsojaa helpolla. Enemy on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu ja otoksia vahvistaa voimakkaasti tyylitelty kellertävä värimaailma. Valaisu on kelvollista, joskin jatkuvasti elokuvaa katsoessa ihmettelin, että eikö kukaan filmin hahmoista osaa pistää kattovaloa päälle? Leikkaus on taidokasta, lavasteet oivalliset, asut mainiot ja hämähäkkiefektit karmivan hienot. Äänimaailma on hyvin rakennettu Daniel Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Enemy on hieno ja moniulotteinen jännäri, jonka ymmärtäminen täysin saattaa vaatia useammankin katselukerran. Jake Gyllenhaal tekee loistosuorituksen tuplaroolissa opettaja Adam Bellinä ja näyttelijä Anthony Clairena. Katsoja hyppää heti Adamin matkaan, kun tämä yrittää selvittää, miksi miehet näyttävät niin samanlaisilta? Elokuvan varrella mieleen juolahtaa yksi jos toinenkin villi teoria todellisuudesta. Puolentoista tunnin leffa pitää tiukasti mukanaan, vaikka saisikin jatkuvasti hämilleen kummallisuudellaan ja symboliikallaan. Ahdistava ilmapiiri valtaa katsojan ja araknofobiasta kärsiville leffan useat hämähäkkikohtaukset aiheuttavat takuulla voimakkaita puistatuksia. Kaikki johtaa fantastiseen loppukohtaukseen, joka saa katsojan sydämen jättämään yhden jos toisenkin lyönnin välistä ja tuijottamaan sitten lopputekstejä pöllämystyneenä, että mitähän kummaa tulikaan juuri nähtyä? Denis Villeneuven ohjaus on väkevää, Javier Gullónin käsikirjoitus on kiehtova ja visuaalisesti filmi on tyylikäs. Enemyä on vaikea suositella sen vaikean luonteensa takia, mutta jos tykkäät hitaasti avautuvista elokuvista, joita pitää todella pohtia, tämä teos toimii takuulla. Kymmenvuotisjuhla on hyvä syy katsoa Enemy vihdoin, jos se on jäänyt näkemättä tai vaikkapa antaa sille uusi mahdollisuus, jos se ei aiemmin oikein iskenyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enemy, 2013, Pathé, Entertainment One, Rhombus Media, Roxbury Media, Roxbury, micro_scope, Mecanismo Films, Téléfilm Canada, Instituto de la Cinematografia, Corus Entertainment, Televisión Española, SODEC, Ontario Media Development Corporation

Arvostelu: Vangitut (Prisoners - 2013)

VANGITUT

PRISONERS

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Hugh Jackman, Jake Gyllenhaal, Maria Bello, Viola Davis, Terrence Howard, Paul Dano, Dylan Minnette, Wayne Duvall, Melissa Leo, Zoë Soul, David Dastmalchian, Erin Gerasimovich, Kyla-Drew Simmons ja Len Cariou

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Prisoners, eli suomalaisittain Vangitut on Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Aaron Guzikowskin kirjoittamasta novellista, jonka pohjalta hän ryhtyi rakentamaan täyspitkää elokuvan käsikirjoitusta. Antoine Fuquan oli aluksi tarkoitus ohjata elokuva ja sitten Bryan Singerin, kunnes Denis Villeneuve palkattiin hommaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2013 ja lopulta Vangitut sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Itse katsoin Vangitut vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta ja pidin sitä erittäin hyvänä jännärinä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kun Keller Doverin nuori tytär ystävineen siepataan, eikä poliisi tunnu tekevän tarpeeksi heidän löytämiseksi, Keller päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja löytää lapsensa hinnalla millä hyvänsä.

Hugh Jackman näyttelee Keller Doveria, perheenisää, jonka pieni tytär Anna (Erin Gerasimovich) siepataan. Jackman tarjoaa elokuvassa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista, tulkiten todella vaikuttavasti hahmonsa yhä vain suuremmaksi kasvavaa epätoivoa. Jo X-Men -elokuvissa (2000-) Jackman esitteli kykyjään raivota kameran edessä ja Vangituissa hän vie tämän uudelle tasolle. Jackman uhkuu karismaa ja vimmaa, erityisesti kun Keller päättää hoitaa etsintäoperaation itse. Katsojana hyppää heti Kellerin mukaan etsintäretkelle, haluten yhtä tarmokkaasti löytää niin Annan kuin syyllisen. Keller-isän ja Anna-tyttären lisäksi Doverin perheeseen kuuluvat Grace-äiti (Maria Bello) ja Ralph-poika (Dylan Minnette). Bello ja Minnette ovat myös hyviä osissaan, tuoden esille muita tapoja käsitellä tällaisen kauhuskenaarion tuottamia tuskaisia tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Viola Davis ja Terrence Howard Doverien naapuripariskuntana Nancyna ja Franklinina, joiden Joy-tytär (Kyla-Draw Simmons) siepataan yhdessä Annan kanssa, Jake Gyllenhaal tapausta tutkimaan ryhtyvänä etsivä Lokina, sekä mm. Wayne Duvall poliisipäällikkö O'Malleyna, Paul Dano sekavana Alexina, Melissa Leo hänen tätinään Hollyna, Len Cariou pappi Dunnina ja David Dastmalchian kummallisena Bobina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät huikeaa työtä. Davis ja Howard tuovat esille surun eri tavalla kuin Jackman ja Bello. Gyllenhaal on kovassa vedossa etsivänä, joka nousee toiseksi päähenkilöksi Kellerin rinnalle. Dano on huikean hyvä vähäsanaisena nuorukaisena, jonka älykkyysosamäärä on jäänyt 10-vuotiaan tasolle.

Jo ensimmäisellä katselukerralla pidin Vangituista todella paljon, mutta nyt toisella katselulla olin täysin mykistynyt sen upeudesta. Minulta ei löydy mitään negatiivista sanottavaa tästä suorastaan mestarillisesti rakennetusta trilleristä, joka hyppää heti itse asiaan ja pitää tiukassa otteessaan läpi kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tämä yksi jokaisen vanhemman pahimmista painajaisista on äärimmäisen painostava, usein jopa piinaava jännäri, jonka katselu ei ole aina miellyttävää puuhaa. Silmiä ei kuitenkaan saa irti ruudusta ja katsoja on itse kuin vangittu tapahtumaketjuun. On aivan pakko saada tietää, löytyvätkö tytöt, ovatko he yhä elossa ja kuka heidät sieppasi? Millainen sairas ihminen tekisi jotain tällaista?

Ohjaaja Denis Villeneuven rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen. Hän ei suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan upottaa tämän aika lailla heti ahdistuksen syvään päätyyn ja vääntää nuppeja yhä isommin kohti kaakkoa leffan edetessä. Tyttäriään etsivien ja kaipaavien vanhempien epätoivo on käsinkosketeltavan todentuntuista, vetäen katsojan täysin hiljaiseksi. On psykologisesti todella kiehtovaa seurata, kuinka eri hahmot käsittelevät tätä katoamista eri tavoin, kuinka tämä tragedia alkaa rikkoa perheitä ja ennen kaikkea, kuinka pitkälle nämä hahmot ovat valmiita menemään saadakseen rakkaansa takaisin. Erityisesti Kellerin toimet alkavat vähitellen muuttumaan kyseenalaisiksi, mutta samalla katsoja pysyy hänen puolellaan.

Erinomainen on myös Aaron Guzikowskin työstämä käsikirjoitus. Vaikka teksti onkin huomattavasti simppelimpi kuin Villeneuven samana vuonna ilmestyneessä Enemy-elokuvassa (2013), jossa esiintyy myös Gyllenhaal, on se omalla tavallaan aikamoinen labyrintti. Sokkeloa ratkoessaan niin hahmojen kuin katsojien pitää kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin, jotta totuus tulee ilmi. Erilaiset mutkat matkassa vain lisäävät jännitystä. Tarina seuraa niin Kellerin omatoimisia etsintöjä kuin Lokin virallisia tutkintoja ja vaikka kummatkin kulkevat kohti samaa päämäärää, ovat heidän ideologiansa ja metodinsa niin erilaiset, että he vain vaikeuttavat toistensa työtä. Kaikki johtaa niin tiivistunnelmaiseen finaaliin, että pitkästä aikaa huomasin siirtyneeni lähemmäs televisiota, ollessani niin tiukasti mukana tapahtumissa. Vaikka olin nähnyt Vangitut jo aiemmin, olin unohtanut loppuratkaisun, joten siltä osin tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ensi kertaa.

Vangitut on myös teknisesti huikea. Se on erittäin näyttävästi kuvattu - mitä muuta voikaan odottaa alansa parhaalta, Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä todella tyylikkäitä otoksia, mutta suosikkini ovat erittäin ahdistavat kuvat eräästä hahmosta, joka on vangittuna pienessä kopissa ja hänestä nähdään vain osa kasvoista pienestä reiästä tulevan valon avulla. Jälkitöissä näistä otoksista on tehty varsin ilottomia värimäärittelyllä. Tiettyä ilottomuutta vain lisää elokuvassa tapahtuva jatkuva sade. Lavasteet, asut ja varsinkin maskeeraukset ovat mainiot. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin efektejä kuin edesmenneen Jóhann Jóhannssonin säveltämiä tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Vangitut on mestarillinen trilleri, joka suorastaan vangitsee katsojan mukaansa. Jokaisen vanhemman kenties pahimmasta painajaisesta kertova jännäri tiukentaa kaiken aikaa otettaan, tapahtumaketjun eskaloituessa kohti piinaavaa finaaliaan. Kaksi ja puoli tuntia kulkevat kuin siivillä, sillä niin koukuttavasta kertomuksesta on kyse. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka eri ihmiset reagoivat tilanteeseen erilaisin tavoin ja kuinka eri keinoin ja moraalein Keller ja etsivä Loki suorittavat tutkintojaan omilla tahoillaan. Palapeli avautuu hiljalleen ja niin hahmot kuin katsojakin janoavat totuutta. Ohjaaja Denis Villeneuve rakentaa epätoivoista ja ahdistavaa ilmapiiriä erinomaisesti ja käsikirjoittaja Aaron Guzikowski pyörittelee pakettia taidokkaasti. Teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava Roger Deakinsin kuvausta myöten. Näyttelijäkaarti on mahtavassa vedossa ja päätähtien Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin lisäksi myös Paul Dano tarjoaa hurjan roolisuorituksen. Kaiken kaikkiaan Vangitut on aika lailla täydellinen jännityselokuva, joka onnistuu todella pureutumaan katsojan ihon alle. Sen jälkeen ei voi hetkeen muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen ja pohtia katsomaansa, samalla kun yrittää toipua sisällä vellovasta ahdistuksesta. Elokuva on epämiellyttävyydestään huolimatta pakko nähdä uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Prisoners, 2013, Alcon Entertainment, 8:38 Productions, Madhouse Entertainment

Arvostelu: Dyyni (Dune - 2021)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Timothée Chalamet, Rebecca Ferguson, Oscar Isaac, Josh Brolin, Jason Momoa, Sharon Duncan-Brewster, Stellan Skarsgård, Stephen McKinley Henderson, Chang Chen, Javier Bardem, Zendaya, Dave Bautista ja Charlotte Rampling

Genre: scifi, jännitys, draama, toiminta

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 12

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen scifikirjaan vuodelta 1965. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1984 tehty pahamaineinen elokuvasovitus David Lynchin toimesta, sekä vuonna 2000 minisarja Sci Fi Channelille. Vuonna 2008 Paramount Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta, jonka ohjaajaksi kaavailtiin aluksi Peter Bergiä ja sitten Pierre Morelia. Projekti kuitenkin kaatui ja vuonna 2016 kirjan elokuvaoikeudet päätyivät Legendary Picturesin käsiin, joka ryhtyi tekemään elokuvaa Warner Bros. Picturesin kanssa. Denis Villeneuve valittiin ohjaajaksi ja hän vaati, että kirja jaettaisiin kahdeksi elokuvaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja alun perin Dyynin oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Nyt Dyyni on kuitenkin vihdoin ilmestymässä elokuvateattereihin Suomessa - jopa kuukautta ennen Yhdysvaltoja! Itse en ole Herbertin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Lynchin elokuvan ja ymmärrän hyvin, miksi ohjaaja itsekään ei pidä siitä sekasotkusta. Kun kuulin uuden elokuvan olevan tulossa, en erityisemmin kiinnostunut, eivätkä myöskään trailerit saaneet minua innostumaan, toisin kuin monet muut. Itse asiassa elokuvan ympärillä pyörivä ylistävä odotus monta kuukautta ennen ilmestymistä tuntui minusta jopa luotaantyöntävältä. Meninkin hieman skeptisin mielin katsomaan Dyyniä sen lehdistönäytökseen upeassa IMAX-salissa.

On vuosi 10 191. Maailmankaikkeuden tärkein aine on aavikkoplaneetta Arrakisin dyyneiltä haalittava rohto. Kun imperiumin keisari määrää planeetan arvokkaan Atreidesin suvun johdettavaksi, planeettaa vuosia hallussa pitänyt Harkonnenin suku ryhtyy taisteluun vallasta.

Call Me by Your Namen (2017) kautta maailmankuuluksi ja jopa Oscar-ehdokkaaksi noussut Timothée Chalamet näyttelee Paulia, Atreides-suvun perijää, jonka herttuaisä Leto Atreides (Oscar Isaac) määrätään hallitsemaan karua dyyniä, Arrakis-planeettaa. Chalamet osoittaa jälleen lahjansa ja on varmaa, että tämän filmin myötä hänelle aukeaa vielä lisää ovia elokuva-alalla. Hän tulkitsee tulevan asemansa kanssa kamppailevaa nuorukaista taidokkaasti, etenkin kun valtataistelu lähtee liikkeelle ja Paulin rooli muuttuu suuntiin, joita hän ei olisi koskaan odottanut. Erittäin hyvää työtä tekevät myös arvokkuutta ja karismaa omaava Isaac herttuaisän roolissa, sekä Rebecca Ferguson Paulin äitinä, lady Jessicana.

     Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy aikamoinen määrä Hollywoodin tämän hetken kuumimpia nimiä. Josh Brolin näyttelee herttuan suojelijaa, asemestari Gurney Halleckia, Jason Momoa taas Paulin ihailemaa lentäjää Duncan Idahoa. Stellan Skarsgård tulkitsee häijyä paroni Harkonnenia, Atreidesin suvun suurinta vihamiestä ja Dave Bautista tämän julmaa (joskin yllättävänkin vähälle ruutuajalle jäävää) sukulaispoika Glossua. Javier Bardem ja Zendaya esittävät Stilgaria ja Chania, fremeneitä, sinisilmäisiä Arrakis-planeetan alkuperäisasukkaita. Leffassa nähdään myös Stephen McKinley Henderson Atreidesien turvamiehenä Thufir Hawatina, Chang Chen tohtori Yuehina, Charlotte Rampling mystisten Bene Gesseritien ylijohtajaäitinä ja Sharon Duncan-Brewster arrakislaisena ekologi Liet-Kynesinä. Näyttelijäkaarti on tarkoin haalittu ja kaikki hoitavat tonttinsa kunnialla. Skarsgård onnistuu tekemään vaikeasta paronihahmostaan oivan epämiellyttävän pahiksen, siinä missä Lynchin Dyynissä Kenneth McMillanin esittämä paroni oli pelkkä nolostuttava piirrossarjan rikollisklisee. Momoa taas tarjoaa elokuvan todella harvat komedian ripaukset vitsailevana Duncanina.

Jos Dyyniltä odottaa Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) kaltaista vauhdikasta ja toiminnallista avaruusseikkailua, on vastassa iso pettymys. Vaikka elokuvasta voikin huomata yhtäläisyyksiä Tähtien sotaan ja leffan edetessä on yhä vain selvempää, mistä George Lucas on saanut inspiraatiota avaruussaagaansa, vertaisin Dyyniä enemmänkin Game of Thrones -televisiosarjan (2011-2019) sukujen väliseen juonitteluun vallasta - ja tarkoitan juurikin sarjan ensimmäisiä kausia, mitkä keskittyivät lähinnä tarinan rakenteluun suurten taisteluiden sijaan. Dyyni on nimittäin rauhassa eteenpäin kulkeva tieteiseepos ja vaikka kestoa on jopa hieman yli kaksi ja puoli tuntia, kattaa elokuva vain ensimmäisen puolikkaan Herbertin kirjasta. On siis varmaan sanomatta selvää, että tarina jää filmissä pahasti kesken. Elokuvan alussa ruudulla lukeekin teksti "Dune: Part One".

Vaikka elokuva kulkeekin hitaasti eteenpäin ja sen taistelukohtaukset ovat aika harvassa, en ollut oikeastaan missään kohtaa tylsistynyt leffan aikana. Itse asiassa päinvastoin. Uppouduin Dyynin mukaan lopulta niinkin vahvasti, että olisin voinut katsoa jatko-osan suoraan sen perään. En edes panisi vastaan, jos elokuvasta päätettäisiin Blu-raylla julkaista kolmen tunnin pidennetty versio. Sellaisen odottelua en kuitenkaan suosittele kenellekään filmistä kiinnostuneelle, sillä Dyyni jos mikä kuuluu nähdä jättimäiseltä valkokankaalta - sen verran eeppinen teos on kyseessä. Kuten alussa kerroin, olin etukäteen aika skeptinen leffasta ja koin ennakkohehkutuksen jopa luotaantyöntävänä, mutta nyt elokuvan nähtyäni olen todella äimistynyt, enkä voi muuta kuin yhtyä kehuihin. Dyyni on hieno tieteisteos, jolla on mahdollisuudet nousta modernin klassikon asemaan - sen oikeastaan määrää lopulta se, tuleeko joskus ilmestyvä jatko-osa yltämään samalle tasolle. Koska tarina jää kesken, lopullisen tuomion voi antaa vasta, kun tätä avausosaa on tukemassa sen toinen puolikas.

Dyyni tekee todella vaikuttavaa työtä esitellessään tätä Herbertin luomaa tulevaisuudenkuvaa ja elokuva saa hienosti avattua näitä sukuja, heidän kulttuureitaan ja konfliktiaan. Tällaisissa teoksissa vakuuttava maailman rakentaminen on merkittävä tekijä ja nyt siinä on totta vie onnistuttu - toisin kuin 80-luvun sotkussa, jossa koko tarina puristettiin yhteen kaksituntiseen leffaan ja rytmitys poukkoili sinne tänne, eikä katsojalle annettu mitään aikaa sulatella jatkuvaa uutta tietoa. Tässä katsoja saa rauhassa sisäistää informaatiota ja kohtaus kohtaukselta Dyynin maailma muuttuu syvemmäksi ja kiehtovammaksi. Jo tästä syystä en ollut tylsistynyt elokuvan aikana, vaan ihailin Denis Villeneuven ja kumppaneiden aikaansaannosta pyörein silmin.

Villeneuve on jo aiemmin näyttänyt vahvat lahjansa elokuvataiteen parissa ja nyt hän todella tarjoaa kunnianhimoisimman työnsä. Dyyni on valtavan eeppinen elokuvaelämys, joka voi pahimmassa tapauksessa uuvuttaa katsojansa ähkyyn suuren luokan vyöryllään. Kun taas omiin ehdottomiin elokuvasuosikkeihini kuuluu Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003), itse en voinut muuta kuin innostua lisää, kun Dyyni avaa yhä vain enemmän mammuttimaisuuttaan. Kun sitä toimintaa vihdoin tarjotaan, on meno ällistyttävää. Michael Baykin katsoo kateellisena, kun valtavat alukset räjähtävät vielä valtavammiksi tulipalloiksi. Vaikka muuten elokuva on selvästi enemmän aikuiseen makuun tarkoitettua scifiä, on toimintapuoli tosin yllättävänkin kevyttä ja viihteellistä. Veriroiskeita ja katkeavia raajoja kaipaavat tulevat pettymään. Toiminnan vähyydestä huolimatta filmi onnistuu pitämään painostavan jännitteen yllä läpi kestonsa. Dyynille ominaiset megalomaanisen suuret hiekkamadot tarjoavat erityisen tiivistunnelmaisia kohtauksia.

Sen lisäksi, että Dyyni on taiturimaisesti ohjattu ja käsikirjoitettu, on se myös henkeäsalpaava audiovisuaalinen kokemus. Elokuva on kuvattu aivan fantastisen näyttävästi, eikä leffasta taida yhtäkään heikompaa tai hätäisesti napattua otosta löytyä. Suurissa laajoissa kuvissa todella näyttäytyy elokuvan valtava kokoluokka ja Villeneuven omien sanojen mukaan vain IMAX-kankaalla elokuva pääsee täysin oikeuksiinsa. Tyylikästä kuvausta tukee onnistuneesti tahditettu leikkaus. Elokuva saa kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin, mutta tarpeetonta tyhjäkäyntiä ei löydy. Lavasteita ja asuja myöten puitteet ovat häikäisevät ja erikoistehosteet ovat ensiluokkaiset suurista taisteluista avaruusalusten lentelyihin ja niihin hiekkamatoihin. Vahvaa visuaalisuutta tukee tietty voimakas äänimaailma. Äänitehosteet jylisevät niin, että koko kehossa tuntuu ja säveltäjä Hans Zimmer vain lisää tunnelmaa tuttuun tapaansa hienoilla musiikeillaan.

Yhteenveto: Dyyni on upea aloitus kiehtovasta tieteistarinasta, jonka jatkoa jää odottamaan innokkaasti. Vaikka kerronta on hidasta ja kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, en kokenut elokuvaa lainkaan pitkäveteiseksi. Elokuvan mielenkiintoiseen maailmaan uppoutuu niin vahvasti, että sitä olisi mielellään jäänyt katsomaan pidemmäksi aikaa. Leffa rakentaa maailmansa lisäksi taidokkaasti hahmojaan ja heidän välisiä konflikteja. Valtataistelulla taas rakennetaan jännitettä, mikä pitää tiivistä tunnelmaa yllä läpi keston. Filmissä on myös vahvaa mystisyyttä, mikä lumoaa katsojaa tiukemmin pauloihinsa. Huumori on todella harvassa ja vähäiset vitsit kuullaan Jason Momoan roolihahmon suusta. Toimintaakaan ei ole paljoa luvassa, mutta ne muutamat taistelukohtaukset ovat sitäkin ällistyttävämpiä toteutukseltaan. Elokuvan tekninen puoli on häikäisevää kuvauksesta lavasteisiin ja erikoistehosteista Hans Zimmerin musiikkeihin. Valtavilla laajoilla kuvilla korostuu elokuvan mammuttimaiset mittakaavat ja tämä eeppinen avaruusteos kuuluukin katsoa isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Ohjaaja Denis Villeneuve onnistuu pitämään suurta pakettia taidokkaasti hallussa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Rauhallisen tahdituksensa ja vaativan poliittisen juonittelunsa vuoksi elokuva ei kaikille sovi. Silti toivon, että Dyyniä oltaisiin menossa katsomaan sankoin joukoin, jotta Villeneuve ja kumppanit saavat tehdä jatko-osan. Olisi nimittäin huutava vääryys, jos tarina jäisi vain tähän ensimmäiseen osaan. En välttämättä ollut Dyynin ennakkohehkutuksessa mukana, mutta voin jo nyt sanoa jatko-osan kuuluvan eniten odottamieni elokuvien joukkoon - milloin ikinä se sitten tuleekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dune, 2021, Warner Bros., Legendary Entertainment, Villeneuve Films

Arvostelu: Sicario (2015)

SICARIO

Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Emily Blunt, Benicio del Toro, Josh Brolin, Daniel Kaluuya, Maximiliano Hernández, Jon Bernthal, Victor Garber ja Julio Cesar Cedillo
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Ohjaaja Denis Villeneuve sai idean Sicarioon vuonna 2010, kun hän luki meksikolaiskaupunki Ciudad Juárezin rikollisuuden kasvamisesta. Saadessaan valmiiksi edellisen projektinsa, Enemyn (2014), Villeneuve alkoi tosissaan työstämään uutta ideaansa. Kuvaukset alkoivat kesällä 2014 ja lopulta Sicario sai ensi-iltansa keväällä 2015 Cannesin elokuvajuhlilla. Suomeen leffa saapui vasta syksyllä, jolloin kävin katsomassa sen isäni kanssa. En oikein ymmärtänyt, miksi filmiä kehuttiin niin paljon ja pidin elokuvaa jokseenkin pitkäveteisenä tekeleenä. En siis katsonut leffaa uudestaan ja ehdin unohtaa koko homman, kunnes kuulin, että sille tehdään jatkoa. Nyt kun Sicario 2: Soldado (Sicario: Day of the Soldado - 2018) on saamassa ensi-iltansa, päätin antaa alkuperäiselle Sicariolle uuden mahdollisuuden. Ja hyvä niin, sillä elokuva iski paljon kovempaa, kun olin kasvanut muutaman vuoden vanhemmaksi.

FBI-agentti Kate Macer vedetään mukaan operaatioon, jossa CIA yrittää napata meksikolaisen huumekartellin pomon.

Filmin pääroolissa FBI-agentti Katena nähdään Emily Blunt, joka tekee yhden parhaista suorituksistaan. Bluntin esiintymisen kautta katsoja pääsee kunnolla mukaan filmin karuun maailmaan, mitä auttaa myös vaikuttava tekninen toteutus. Suurimmaksi osaksi leffan ajasta tapahtumat nähdään Katen kokemalla tavalla, ja on hienoa, miten kamera liikkuu usein sinne, mitä Kate katsoo, jolloin katsojalle syntyy vahvempi tunne siitä, että sinut on vedetty eri tilanteisiin. Blunt tuo upeasti esille, miten hänen hahmonsa ei kykene ymmärtämään ympärillä tapahtuvia kauheuksia ja kuinka ne kuvottavat häntä. Katelle operaatio on hyvin vaikea ja sen Blunt osoittaa täydellisesti.
     Miesvoimaa leffaan tuovat Josh Brolin ja Benicio del Toro. Brolin näyttelee operaation johtajaa, CIA-agentti Matt Graveria, joka suhtautuu kauheuksiin paljon kevyemmin kuin Kate. Matt on usein kuin mikäkin yksinäinen lännensankari, minkä kuvan Brolin synnyttää olemuksellaan. Brolin on usein osoittanut olevansa pidettävä heppu, jolloin hänestä on helppo pitää tässäkin, vaikka hänen hahmonsa ei välttämättä olisikaan kaikkein mukavimmasta päästä. Del Toron esittämä Alejandro taas on mysteerisempi tapaus, mutta lyöttäytyy silti yhteen CIA:n kanssa, koska hänellä on omat syyt napata huumeparoni. Benicio del Toron suoritus on todella rautainen, mutta harmillisesti hänen hahmonsa rakennetaan hieman kummallisesti.
     Elokuvassa nähdään myös Get Outista (2017) tunnetuksi noussut Daniel Kaluuya Katen työparina Reginä, Jon Bernthal Regin poliisituttuna, sekä Maximiliano Hernández meksikolaisena isänä, jonka merkitys paljastuu vasta leffan loppupäässä. Siihen asti katsoja joutuu pohtimaan, miten hän oikeasti liittyy koko tarinaan...

Sicario nappaa katsojan heti alussa. Filmin maailma ja sen päähenkilö Kate esitellään erinomaisesti. Alusta alkaen on selvillä, että elokuvassa tullaan näkemään hyvin rankkoja hetkiä, eikä katsojaa päästetä helpolla, kuten ei päästetä Kateakaan. Kun operaatio alkaa ja Kate matkaa CIA:n mukana Meksikoon, on tunnelma rakennettu fantastisesti yhä vain piinaavammaksi. Kuten jo sanoin, kameratyöskentely luo tunteen, että pääsisi katsomaan tapahtumia Katen silmien läpi, mikä taas herättää inhottavan tunteen siitä, että minä hetkenä hyvänsä hahmojen kimppuun hyökätään. Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat aivan mestarillista tunnelmointia ja tarinankerrontaa, mikä saa katsojan tuijottamaan tapahtumia täysin paikallaan ja jännittämään hahmojen puolesta. Myös niiden varttien jälkeen nähdään upeita hetkiä, mutta yleisesti taso alkaa pienesti laskea. Se, mikä aiemmin oli rauhallista tunnelmanrakentamista, muuttuu jossain kohtaa hieman pitkäveteiseksi ja toivoisi, että tarina liikkuisi eteenpäin reippaammin.

Hidastempoisuus ei ole kuitenkaan ongelmani elokuvan kanssa - on mahtavaa, että ohjaaja Denis Villeneuve malttaa käyttää aikaa kertoakseen tarinaansa. Ei, ongelmani löytyy leffan loppuhuipennuksesta. Sen enempää tapahtumia spoilaamatta sanon vain, että tarinan päähenkilö tuntuukin yhtäkkiä olevan Del Toron esittämä Alejandro, eikä Bluntin näyttelemä Kate. Ja vaikka sanoinkin, että Del Toro on erinomainen roolissaan, on hänen hahmonsa esitelty hieman kummallisesti, jolloin hänen nostaminen huipennuksen päähenkilöksi tuntuu oudolta ratkaisulta, mikä saa katsojan enemmänkin hämilleen. Finaalista löytyy kyllä hienot hetkensä, mutten silti pitänyt, että Kate unohdetaan lähes täysin, ottaen huomioon, kuinka täydellisesti katsoja on ollut hommassa mukana hänen kautta; katsoja oppii uusia asioita samaan aikaan kuin Kate. Toki lopussa sekä Kate että katsoja pistetään miettimään, onko tässä huumesodassa edes sitä hyvää puolta, vai ovatko "amerikkalaissankaritkin" lopulta yhtä kauheita kuin vastapuolen huumekartellit? Yksittäisistä hyvistä hetkistään huolimatta en täysin lämpene finaalille tällaisenaan. Silti pidin Sicariosta kokonaisuutena paljon enemmän kuin edellisellä katselukerralla. Voin ihan suoraan myöntää, että tämä johtuu täysin siitä, että olin silloin liian nuori, enkä jaksanut keskittyä näin raskaaseen teokseen. Elokuvaan täytyy oikeasti keskittyä, sillä muuten sen tarinaa tai paljastuksia ei ymmärrä. Onneksi katsojan tarkkaavaisuus palkitaan muutamaankin otteeseen.

Teknisesti Sicario on aikamoinen taidonnäyte. Puvustus, lavastus, maskeeraus, ääniefektit, musiikki, sun muut ovat kaikki mahtavasti toteutettu, mutta eniten ihailin Roger Deakinsin mestarillista kuvausta. Ei ole mikään ihme, että herra oli Oscar-ehdolla kuvauksestaan. Puhuinkin jo tavasta, miten Deakins saa kamerakikkailullaan katsojan Katen pään sisälle, mutta leffasta löytyy muutakin. Kuvat ovat tarkkaan mietittyjä ja sommiteltuja, niiden liike on vangitsevaa ja usein ne on myös valaistu aivan täydellisesti (esimerkkinä yllä oleva kuva sotilaiden silueteista auringonlaskua vasten). Filmissä on myös hyödynnetty yölasien vihreää, sekä negatiivikuvaa taidokkaasti, mitkä imaisevat katsojan vielä paremmin mukaansa. Suurimmaksi osaksi myös leikkaus on onnistunutta, vaikkakin joitain kohtia olisi voinut tiivistää hieman. Taylor Sheridan olisi tosiaan voinut käsikirjoitusta työstäessään miettiä uudelleen, kannattaako päähenkilöä lopussa noin vain vaihtaa, sillä ainakin itseltäni se latisti kokonaisuutta hieman. Onneksi Villeneuven luoma tiivistunnelmainen henki jatkuu aina loppuun saakka, eikä hän koskaan pelkää esittää huumesotaa niin karuna kuin se todellisuudessa on.

Yhteenveto: Sicario on loistava ja karu kuvaus Yhdysvaltain sodasta Meksikon huumekartelleja vastaan. Elokuva ei päästä hahmojaan eikä katsojaansa helpolla, vaan pitää tiukasti mukanaan, vaikka loppuhuipennus ei olekaan mitä parhaimmasta päästä. Vaikka Benicio del Toro on tuttuun tapaansa mainio, etenkin tässä roolissa, itse ainakin toivoin, että filmi olisi loppuun saakka keskittynyt Emily Bluntin hienosti näyttelemään Kateen. Myös Josh Brolin on erittäin oivallinen osassaan. Teknisesti elokuva on huikeasti toteutettu ja varsinkin leffan kameratyöskentely ansaitsee suuret kehut. Tähän vielä päälle ohjaaja Denis Villeneuven luoma tunnelma (joka nousee välillä jopa piinaavan jännittäväksi), niin kyseessä on aikamoinen teos. Vaikken ymmärrä syytä sille, että tälle on päätetty tehdä jatkoa, on tavallaan onni, että jatkoa on tulossa, sillä sen takia annoin elokuvalle uuden mahdollisuuden ja nyt omistankin leffan Blu-rayna. Suosittelen Sicariota kaikille, joita karu huumesota ja jännitys kiinnostavat. Filmi on hyvin rauhallisesti rakennettu, joten monilta nuorilta tämän hienous menee varmasti ohi, mutta kunhan siihen jaksaa vähän vanhempana keskittyä, niin katsoja taatusti palkitaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Sicario, 2015, Lionsgate, Black Label Media, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Blade Runner 2049 (2017)

BLADE RUNNER 2049 (2017)

Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Ryan Gosling, Ana de Armas, Sylvia Hoeks, Harrison Ford, Robin Wright, Mackenzie Davis, Jared Leto, Carla Juri, Dave Bautista, Krista Kosonen ja Edward James Olmos
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Philip K. Dickin kirjaan "Do Androids Dream of Electric Sheep?" (1968) perustuva scifielokuva Blade Runner (1982) herätti aikoinaan paljon kiistelyä laadustaan, eikä se menestynyt kummoisesti. Vuosien varrella leffa on kuitenkin kerännyt huiman määrän arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa mestariteoksena. Suunnitelmat jatko-osaa varten ovat siis heränneet vasta kauan elokuvan ilmestymisen jälkeen. Vuonna 1999 leffalle suunniteltiin jatkoa nimeltä "Blade Runner Down", mutta sitä ei toteutettu. Vuonna 2007 alkuperäisen filmin ohjaaja Ridley Scott kertoi olevansa kiinnostunut jatko-osan teosta, mutta suunnitelmat muuttuivat ja pari vuotta myöhemmin Scott pohti tekevänsä esiosalyhäreitä. Sitäkään ei kuitenkaan tapahtunut, mutta vuonna 2011 Scott alkoi vihdoin työstämään jatko-osaa, jonka juonta pyöritettiin yhä uudestaan. 2015 elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle ja ohjaajaksi valittiin Prisonersista (2013) tuttu Denis Villeneuve. Monet Blade Runnerin fanit ilahtuivat uutisesta, mutta jotkut olivat myös erittäin skeptisiä, sillä he eivät uskoneet hyvän jatkon olevan mahdollista. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja nyt kolme vuosikymmentä odotettu Blade Runner 2049 saa ensi-iltansa. Itse en kuitenkaan odottanut elokuvaa lähes lainkaan. Näin alkuperäisen filmin ensimmäisen kerran ala-asteella, eikä se herättänyt minussa tunteita. Katsoin elokuvan uudestaan valmistautumisena tähän uuteen teokseen, mutta vieläkään se ei ollut minusta kovin ihmeellinen. Ristiriitaisin tunnelmin kävin siis katsomassa Blade Runner 2049:n. Toivoin, että filmi tekisi minuun paremman vaikutuksen kuin alkuperäinen teos, mutta samalla pelkäsin, että lähes kolmen tunnin kestollaan elokuva vain vaivuttaisi minut uneen, varsinkin jos sen rytmitys olisi sama kuin alkuperäisessä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Blade Runner!

Vuonna 2049 blade runner nimeltä K alkaa tutkimaan mysteeriä, jota on yritetty salailla vuosia.

Blade runner K:n roolissa nähdään Ryan Gosling, joka on vuodesta toiseen osoittanut olevansa erittäin mainio näyttelijä ja tekee sen myös tässä. Gosling välittää tunteensa hienosti jatkuvasti katsojille, ilman että hänen tarvitsee edes sanoa mitään. K on mielenkiintoinen hahmo ja hänen tarinaansa on kiinnostavaa seurata. Sanoisinpa jopa, että K on parempi hahmo kuin alkuperäisen elokuvan päähenkilö Rick Deckard, sillä K on selvästi lähestyttävämpi, eikä Goslingin esiintyminen ole yhtä tönkköä kuin Deckardin näyttelijän, Harrison Fordin.
     Fordin näyttelemä Rick Deckard nähdään tietty elokuvassa, kuten yllä olevasta julisteesta voikin päätellä, mutta hänen roolinsa ei yllättävää kyllä ole kovin massiivinen. Ford on Deckardina sama vanha yrmyilijä, joka hän tuppaa nykyään olemaan aina, oli kyseessä sitten elokuvarooli tai tähden haastattelu. Isoille Blade Runner -faneille on varmasti hienoa nähdä Ford jälleen Deckardina, mutta omasta mielestäni Ford ei saanut hahmoa tuntumaan samalta tyypiltä, kuten hän sai paluunsa Han Solon rooliin tuntumaan samalta vanhalta Sololta Star Wars: The Force Awakensissa (2015).
     Koneihmisiä, eli replikantteja luonut Eldon Tyrell tapettiin edellisessä elokuvassa, mutta koska replikantteja täytyy jollain tapaa luoda lisää, Tyrellin hommaa hoitaa tässä Jared Leton näyttelemä Niander Wallace. Leto on mielestäni hyvä näyttelijä - jos ei lasketa hänen surkeaa roolityötään Jokerina Suicide Squadissa (2016) - ja häneltä löytyy hyviä hetkiä myös tässä elokuvassa, mutta mukana on myös muutamia kohtia, jolloin hänessä on hieman liikaa uskoa siihen, että hän olisi muiden yläpuolella oleva jumalhahmo, koska osaa luoda elämää. Hauskana faktana kerron, että olen nähnyt Jared Leton kerran livenä, sillä hän toimii näyttelijäuran lisäksi myös laulajana Thirty Seconds to Mars -yhtyeessä, jonka konsertissa olin vuonna 2014. Wallacen tärkeintä avustajaa, Luvia näyttelee Sylvia Hoeks.
     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Joina, Robin Wright K:n pomona, Carla Juri tohtori Ana Stellinena, Mackenzie Davis ilotyttö Mariettena ja Dave Bautista viljelijä Mortonina. Mukana on heidän lisäkseen pari tuttua näyttelijää alkuperäisestä Blade Runnerista, sekä suomalainen Krista Kosonen äärimmäisen pienessä roolissa, mitä etukäteen hehkutettiin paljon. Suomalaiset voivat silti olla tyytyväisiä, sillä Suomi on hauskasti edustettuna.

Kuten kysyin jo edellisen elokuvan arvostelussani: onko Blade Runner 2049 tarpeellinen jatko-osa? No ei, sillä alkuperäinen elokuva kertoi jo tarinansa ja pärjäsi kelvosti yksinään. Se elokuva mullisti elokuvakulttuuria suuresti, minkä takia se onkin jäänyt merkkiteokseksi, mutta tämä filmi ei luultavasti aiheuta samaa. Blade Runner 2049 on kuitenkin tarpeellinen elokuva, sillä se on todella hyvä ja sellaisia filmejä maailma tarvitsee. Leffa nappaa heti mukaansa ja pitää otteessaan kiehtovan mysteerinsä ansiosta. Elokuva on myös kaunista katseltavaa, jolloin se kulkee yllättävän nopeasti eteenpäin, kun sitä jää ihailemaan. Filmin kesto on lähes kolme tuntia, mutta se ei onneksi tunnu siltä. Jopa jotkut puolentoista tunnin leffat tuntuvat tätä pidemmiltä, mistä olin suuresti yllättynyt. Muutamat hetket ovat kyllä jokseenkin laahaavia, mutta suurimmaksi osaksi tarina tuntuu kulkevan nopeammin kuin tunnin lyhyemmässä edellisessä osassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Blade Runner 2049 olisi kovin nopeatempoinen elokuva, ehei. Teos kulkee rauhallisesti eteenpäin, mutta siihen on saatu niin oivallinen jännite ja mielenkiintoinen tarina, etteivät erittäin pitkät kohtaukset haittaa. Toimintaa on kyllä mukana hieman ja vieläpä aika tylyä sellaista. Valitettavasti elokuvan toiminnallinen huipennus ei kuitenkaan ole kaikkein parhaimmasta päästä. Ne, jotka etukäteen pelkäsivät, että elokuva olisi vain toimintapainotteista efektihömppää, voivat huojentua, sillä sitä tämä ei tarjoa, vaan filmi kunnioittaa suuresti alkuperäistä teosta.

Harmillisesti kunnioitus on toteutettu välillä hieman kömpelösti. Alkupäässä elokuva vaikuttaa kertovan ihan omaa, täysin uutta tarinaansa, mutta mitä pidemmälle filmi kulkee, sitä enemmän on mukaan otettu yhteyksiä edelliseen elokuvaan. Yhteydet ovat pariin otteeseen aika väkinäiset, jolloin toivoisi, että leffa unohtaisi aiempia tapahtumia ja keskittyisi täysillä uuteen kertomukseensa. Vanhojen teemojen hyödyntäminen on kuitenkin oikein ja leffassa pohdiskellaankin edellisen tavoin ihmisyyttä, muttei ihan yhtä vahvasti, jotta katsoja jäisi isommin pohtimaan asioita. Yllätyksiä on onneksi luvassa, mutta mukana on myös asioita, jotka arvaa helposti ennalta. Välillä osaa arvata, mitä seuraavaksi tai jossain kohtaa myöhemmin tulee tapahtumaan, mutta paikoitellen elokuva onnistuu yllättämään tekemällä jotain muuta. Vaikka edelliseen osaan onkin isoja viittauksia, toimii kokonaisuus kuitenkin omana elokuvanaan (jota ennen kannattaa Blade Runner silti katsoa), eikä se onneksi pohjusta mitään tulevaa leffauniversumia aiheesta. Selkeän idean jatkumolle filmi kuitenkin tarjoaa...

Vaikka en ole samaa mieltä monien muiden kanssa siitä, että ohjaaja Denis Villeneuve tekisi kaiken aikaa pelkkiä mestariteoksia, en silti sano, etteikö hän osaisi ohjata. Villeneuve on ottanut paljon vaikutteita Ridley Scottin tyylistä alkuperäisessä Blade Runnerissa, mutta hän on muokannut siitä omanlaisensa. Filmin maailma on huikeasti luotu tähänkin osaan. Sateinen megakaupunki on yhä karu paikka, vaikka katuja valaisevatkin hologrammimainokset (kuten Sonyn ja Coca Colan selvät tuotesijoittelut). Niander Wallacen palatsi on vanha tuttu Tyrellin pyramidia muistuttava rakennus. Leffassa käydään muissakin paikoissa ja varsinkin oranssi autiomaa on näyttävää katseltavaa. Visuaalisesti elokuva on todella upea. Sen lisäksi, että tietokonetehosteet ovat hienot, on kuvaus äärimmäisen huikeaa ja olen samaa mieltä monien kanssa siitä, että elokuvan pitää olla Oscar-ehdokkaana ainakin kuvauksestaan. Alkuperäisen teoksen vanhahtavaa henkeä ja maalauksellisuutta ei löydy kovin paljoa, mutta sen voi katsoa sormien läpi, koska leffaa on niin miellyttävää katsoa ja filmin kuuluukin olla hieman edeltäjäänsä futuristisempi. Valaisu on myös tyylikästä, ja lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat onnistuneesti toteutetut. Äänimaailma on kertakaikkiaan loistava. Näytöksemme oli Tennispalatsin isossa Scape-salissa ja siellä äänet todella toivat mukaan vahvan lisäyksensä. Hans Zimmer ja Benjamin Wallfisch ovat tehneet mahtavaa työtä musiikkien parissa, jotka saavat penkit usein tärisemään.

Yhteenveto: Blade Runner 2049 ei välttämättä ole tarpeellinen jatko-osa, mutta se on silti todella hyvä elokuva. Lähes kolmen tunnin kestossaan leffa ei yllättävää kyllä tunnu erityisen pitkältä, vaan se hyödyntää rauhallisuuttaan hienosti. Vain muutamat kohdat tuntuvat laahaavan. Tarina on kiehtova, vaikka heikkeneekin hieman, kun filmi viittaa liikaa alkuperäiseen leffaan, eikä ole täysin oma tarinansa. Finaali ei ole kummoinen, mutta tarpeeksi toimiva. Ryan Gosling on loistovalinta päärooliin K:ksi. Muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan, vaikka Harrison Ford yrmyileekin hieman liikaa ja Jared Leton "jumalallisuus" tuntuu välillä turhan koomiselta. Ohjaaja Denis Villeneuve on saanut aikaan erittäin mainion teoksen, jossa hän pääsee jälleen näyttämään osaamisensa. Visuaalisesti filmi on upeaa silmäkarkkia, sillä kuvaus ja tehosteet ovat erittäin loistavasti toteutetut. Äänet ja musiikit ovat myös erinomaiset, jolloin tekniseltä puoleltaan filmi on mestariteos. Alkuperäisen Blade Runnerin fanien täytyy ehdottomasti käydä katsomassa tämä. Joillekin leffa on pettymys, mutta monet selvästi rakastavat sitä suuresti. Ne, jotka odottavat näkevänsä scifitoimintapätkän, tulevat varmasti pettymään, sillä elokuva on niin rauhallinen. Blade Runner 2049 kannattaa kuitenkin käydä vilkaisemassa ja suosittelen katsomaan sen isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta, jolloin huikea visuaalisuus ja mahtava äänimaailma pääsevät parhaiten esille. Vaikea sanoa, tuleeko joskus kolmas Blade Runner -elokuva, mutta ennen sitä on varmaan odotettavissa, että tästäkin alkaa vuosien varrella ilmestymään erilaisia versioita, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden päästä nähdään vihdoin ja viimein lopullinen leikkaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
Blade Runner 2049, 2017, Warner Bros. Pictures, 16:14 Entertainment, Alcon Entertainment, Columbia Pictures, Scott Free Productions, Thunderbird Entertainment, Torridon Films

Arvostelu: Arrival (2016)

ARRIVAL (2016)

Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Amy Adams, Jeremy Renner, Forest Whitaker ja Michael Stuhlbarg
Genre: scifi, draama
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun kuulin Arrivalista ensimmäisen kerran, mielenkiintoni heräsi samantien. Pidän kovasti elokuvista, joissa avaruusaluksia ja -olioita saapuu Maahan (no en nyt kaikista), joten halusin tietenkin nähdä myös tämänkin. Trailerin näkeminen ei saanut minua innostumaan erityisemmin paljon, mutta olin jo päättänyt, että menen katsomaan elokuvan joka tapauksessa. Kovin paljoa en pitänyt siitä, että pääosassa nähtäisiin Amy Adams, mutta toivoin vain, että muuten elokuva olisi toimiva. Arrival perustuu Ted Chiangin tarinaan "Story of Your Life" (1998). Elokuva oli saanut useista paikoista hyviä arvosteluja, joten kaikkein eniten halusin tietää, mikä Arrivalissa olisi niin ihmeellistä? Sen lisäksi minua kiinnosti tietää, millaisista avaruusmöröistä olisi tällä kertaa kyse.

Kaksitoista avaruusalusta laskeutuu ympäri maapalloa. Tohtori Louise Banks ja fyysikko Ian Donnelly alkavat tutkia yhtä aluksista ja yrittävät kommunikoida heptapodeiksi kutsuttujen muukalaisten kanssa.

Pääosassa tohtori Louise Banksina tosiaan nähdään Amy Adams, joka ei ole tätä ennen erityisemmin saanut minua vakuuttuneeksi hänen taidoistaan. Arrivalissa Adams vihdoin näyttää osaavansa, kun haluaa. Louise on menettänyt tyttärensä sairauden vuoksi, mikä painaa hänen elämäänsä. Hän toimii opettajana yliopistolla, mutta tutkii myös kieliä, minkä takia hänet otetaan mukaan kommunikoimaan avaruusolioiden kanssa.
     Ei-kenenkään-suosikki-Avenger Jeremy "Hawkeye" Renner esittää fyysikko Ian Donnellya, joka haluaa tutkia olioita hieman eri tavalla kuin Louise, mutta huomaa kuitenkin Louisen olevan oikeassa tutkimistavassa. Renner on roolissaan ihan hyvä, mutta jää selkeästi Adamsin varjoon. Hän on alkupuolella paljon innokkaampi.
     Forest Whitaker näyttelee eversti Weberia, joka saa Louisen ja Ianin mukaan tutkintaan. Eversti Weber haluaa tuloksia mahdollisimman nopeasti, muttei ymmärrä täysin, mitä Louise yrittää saada aikaan. Weber toimii katsojille henkilönä, jonka kysymysten kautta katsojat saavat vastauksia siihen, mitä päähenkilöt pyrkivät tekemään. Whitaker on mainio näyttelijä, mutta hänen lahjansa menevät hukkaan yksiulotteisessa hahmossa. Elokuvassa nähdään myös Michael Stuhlbarg agentti Halpernina, joka on enemmän radikaalimpien toimenpiteiden kannalla.

Elokuvan alku sisältää paljon tunteita, kun Louisen tytär menehtyy sairaalassa. Ei kestä kauaa, kun uutisissa raportoidaan oudoista, palkojen muotoisista avaruusaluksista. Aluksi niitä ilmestyy yksi ja yhtäkkiä niitä onkin jo kaksitoista ympäri maailmaa. Ongelmia alkaa syntyä, kun eri maat aikovat toimia eri tavoin muukalaisten kanssa; jotkut yrittävät saada selville, mitä ne haluavat, kun taas osa haluaa hyökätä niiden kimppuun. Louise ja Ian lähtevät tutkimaan yhtä avaruusalusta ja tapaavat kaksi heptapod-muukalaista, joiden kanssa kaksikon olisi tarkoitus kommunikoida. Kaksikko yrittää saada selville miksi ja miten heptapodit ovat tulleet Maahan?

On hienoa, että vaihtelun vuoksi avaruusoliot eivät saavu rytinällä Maahan. Empire State Building ei tuhoudu, Valkoinen talo ei räjähdä, eikä Golden Gate Bridge luhistu. Avaruusalukset vain yksinkertaisesti leijuvat ilmassa ja muukalaiset pysyvät niiden sisällä. Jotkut ihmiset tosin alkavat mellakoida ja aiheuttaa paniikkia kansan keskuuteen. Mitä kauemmin alukset leijuvat ilmassa ilman vastausta, sitä vaikeammaksi tilanne käy. Tällaisenaan lähtökohta on mielenkiintoinen ja elokuva onkin pääasiassa hyvä. Valitettavasti se ei tunnu oikeastaan etenevän mitenkään. Kohtaukset avaruusaluksessa ovat toimivia, mutta ne tuntuvat välillä toistavan itseään. Sillä on voitu vahvistaa katsojille kansan tunnetta siitä, millaista epätietoisuus kyseisessä tilanteessa on. Loppu ei ole kovin innostava ja tuntui paikoitellen köyhän miehen Interstellarilta (2014). Tavallaan ihmisten eri reaktiot muukalaisiin voi miettiä piiloviittauksena siihen, miten eri maat suhtautuvat pakolaisiin. Osa ottaa tulokkaat hyvin mielin vastaan ja osa haluaa pitää maansa itsellään. Suomessa ei tunnu elokuvan aikana olevan hätää, sillä meidän lähistölle ei ole (taaskaan) alusta laskeutunut.

Elokuvan on ohjannut Denis Villeneuve, joka on aiemmin ohjannut mm. painostavan Prisonersin (2013) ja ihan kivan Sicarion (2015). Villeneuve pitää selkeästi hidastempoisista elokuvista ja tämä elokuva todella on sellainen. Eihän hidastempoisuus pahasta ole, jos sillä on jokin ratkaiseva merkitys. Tämä voi tuntua paikoitellen jopa hieman puuduttavalta. Ei Arrival kuitenkaan huono ole, vaan ihan hyvä elokuva. Siitä vain tuntuu puuttuvan jotain, jotta se olisi tasaisesti hyvä pätkä. Kuvaus toimii, mutta välillä kuva heiluu hieman liikaa. Leikkauspöydällä olisi voitu tiivistää hieman enemmän. Aluksilla ja heptapodeilla on kivan yksinkertaiset ulkonäöt. Visuaaliset tehosteet eivät ole kovin huikeat ja heptapod-muukalaiset näyttävät paikoitellen heikommin tehdyiltä. Välillä tuntuu, että äänitehosteita on hyödynnetty, jotta visuaalisia tehosteita ei tarvitse käyttää budjettisäästön takia. Musiikista vastaa Jóhann Jóhansson, jonka sävellykset pauhaavat välillä huumaavan hienosti.

Yhteenveto: Arrival on ihan hyvä scifielokuva, jossa on mielenkiintoinen idea, joka ei tosin valitettavasti jaksa kantaa loppuun asti. On hienoa vaihtelua, etteivät muukalaiset tule tällä kertaa tuhoamaan maailmaa. Elokuva on hidastempoinen ja valitettavasti välillä se jopa hieman puuduttaa. Erityistä jännitystä ei oikein tunnu kokevan elokuvan aikana. Amy Adams on yllättävän mainio pääosassa ja Jeremy Rennerin suoritus on ihan hyvä. Forest Whitakerin taidot menevät hukkaan everstin roolissa. Jos elokuva kiinnostaa, niin kannattaahan se vilkaista ja jos Villeneuven aiempi tuotanto on uponnut, niin voi olla, että tämäkin toimii. Ihmeellinen pätkä Arrival ei ole, mutta tuohan se toisaalta jotain uutta genreensä. Loppuratkaisusta tuli hieman mieleen Interstellar, muttei valitettavasti hyvällä tavalla.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Arrival, 2016, 21 Laps Entertainment, FilmNation Entertainment, Lava Bear Films