Pääosissa: Viggo Mortensen, Maria Bello, Ed Harris, Ashton Holmes, Peter MacNeill, Stephen McHattie, Greg Bryk, Heidi Hayes, Kyle Schmid ja William Hurt
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16
A History of Violence perustuu John Wagnerin kirjoittamaan ja Vince Locken piirtämään sarjakuvaan Väkivaltainen tausta (A History of Violence) vuodelta 1997. Sarjakuvan pohjalta kiinnostuttiin tekemään elokuva-adaptaatio, jonka alkuperäisestä käsikirjoituksesta vastasi Josh Olson. Vaikka Olson on yksinään merkitty elokuvan käsikirjoittajaksi, myöhemmin päätähti Viggo Mortensen on kertonut, ettei piitannut Olsonin tekstistä ja että ohjaaja David Cronenberg työsti sen lähes täysin uusiksi kuvauksissa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2004 ja lopulta A History of Violence sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta ja sai parhaan miessivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet ja parhaan draamaelokuvan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt A History of Violencea, vaikka sitä on kehuttu minulle jo vuosia ja olen omistanutkin sen blu-rayna jo parin vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoa ja arvostella leffan juhlan kunniaksi.
Tom Stallista muodostuu pienen indianalaiskaupungin sankari, kun hän pysäyttää kaksi rikollista, mutta hehkuttavalla mediahuomiolla on ikävä puolensa, kun se houkuttelee paikalle Tomin salaperäisen menneisyyden.
Thomas Janen ja Harrison Fordin kieltäydyttyä roolista, Tom Stallin osan omaksui Viggo Mortensen, joka oli vuonna 2005 kovaa huutoa, näyteltyään Aragornia Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Tom pyörittää omaa kuppilaansa, tulee kaikkien kanssa toimeen ja on rakastava mies vaimolleen Edielle (Maria Bello) ja hyvä isä lapsilleen Jackille (Ashton Holmes) ja Sarahille (Heidi Hayes). Vai onko oikeasti sittenkään? Mortensen istuu rooliinsa täydellisesti. Hän hoitaa tonttinsa mallikkaasti huolehtivana perheenisänä ja pääsee tosissaan vauhtiin, kun Tomin menneisyys palaa kummittelemaan. Golden Globe -ehdokkuuden saanut Bello on myös todella hyvä vaimona, Holmesin suoriutuessa oivallisesti kiusatun, mutta sanavalmiin pojan roolista.
Elokuvassa nähdään myös Stephen McHattie ja Greg Bryk pikkurikollisina, jotka Tom elokuvan alussa päihittää kuppilassaan ja nousee pienen Milbrook-kaupungin sankariksi, Peter MacNeill sheriffi Samina, sekä Ed Harris ja edesmennyt William Hurt rikossyndikaattiin kuuluvina Carlina ja Richienä, jotka kiinnostuvat Tomista tämän uroteon seurauksena. MacNeill istuu mainiosti rehdin sheriffin osaan, kun taas Harris ja Hurt ovat hyvässä vedossa kunnon roistoina. Hurt tekee pätevää työtä lyhyen ruutuaikansa sisällä, mutta minun on silti sanottava, että mielestäni Harris tekee vakuuttavampaa työtä ja heistä kahdesta olisin itse antanut Oscar-ehdokkuuden Harrisille, enkä Hurtille, jolle se napsahti.
Enpä yhtään ihmettele, miksi A History of Violencea pidetään niin korkeassa arvossa. Tällaisia samanlaisia tarinoita, joissa mies on paennut menneisyyttään onnistuneesti vuosia, kunnes eräänä päivänä menneisyys vihdoin löytää miehen uudelleen, on nähty useasti ennen ja jälkeen tämän leffan, mutta elokuvan toteutus on omaa luokkaansa. Vastasi käsikirjoituksesta sitten Josh Olson tai David Cronenberg, on teksti vahva. Vaikka leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia, ei homma koskaan kiirehdi. Jännitysnäytelmä etenee omalla painollaan, kliseitä kivasti välttelevän tapahtumaketjun eskaloituessa kohti väkevää loppuhuipennusta. Pidin myös kovasti siitä, että elokuva luottaa katsojaansa, eikä esimerkiksi ryhdy liikaa selittelemään Tomin taustoja vaikkapa takaumakohtausten kautta.
Ohjaajana Cronenberg taas näyttää taas osaavansa luoda tiukan vangitsevaa ilmapiiriä, vaikka ruudulla nähtävät asiat eivät aina olisikaan järin miellyttäviä. Vaikkei leffa olekaan kuvastoltaan yhtä inhottava kuin Cronenbergin töissä yleensä, mies on ujuttanut sekaan pari häiriintynyttä otosta, jotka muistuttavat hänen body horror -taustastaan. Samalla Cronenberg on kuitenkin osannut hillitäkin itseään. Alun perin A History of Violence oli raaempi, mutta ohjaaja itse oli sitä mieltä, että pahimpia juttuja oli syytä leikata pois. Väkivalta on kuitenkin aiheena läsnä elokuvassa alusta loppuun saakka ja sitä käsitellään onnistuneesti monista vinkkeleistä ja eri tavoin. Kyse ei ole vain tavanomaisesta turpaanvedosta ja ammuskelusta, vaan väkivallan eri muodoista, väkivaltakierteen synnystä ja sen luomasta addiktiosta.
Myös teknisiltä ansioiltaan A History of Violence on laadukas teos. Se on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavastukset ja puvustukset ovat oivat ja yhdessä tehostetiimin kanssa maskeeraajat saavat aikaisiksi karmaisevan rajuja näkyjä. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Howard Shore maalailee alakuloisesti säveltämillään musiikeilla, joskin kerran jos toisenkin huomasin, että Shorelle jäivät tietyt sointukulut päälle Taru sormusten herrasta -ajoilta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A History of Violence, 2005, New Line Cinema, New Line Productions, BenderSpink, Media I! Filmproduktion München & Company
Pääosissa: Hugh Jackman, Jake Gyllenhaal, Maria Bello, Viola Davis, Terrence Howard, Paul Dano, Dylan Minnette, Wayne Duvall, Melissa Leo, Zoë Soul, David Dastmalchian, Erin Gerasimovich, Kyla-Drew Simmons ja Len Cariou
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16
Prisoners, eli suomalaisittain Vangitut on Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Aaron Guzikowskin kirjoittamasta novellista, jonka pohjalta hän ryhtyi rakentamaan täyspitkää elokuvan käsikirjoitusta. Antoine Fuquan oli aluksi tarkoitus ohjata elokuva ja sitten Bryan Singerin, kunnes Denis Villeneuve palkattiin hommaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2013 ja lopulta Vangitut sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Itse katsoin Vangitut vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta ja pidin sitä erittäin hyvänä jännärinä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Kun Keller Doverin nuori tytär ystävineen siepataan, eikä poliisi tunnu tekevän tarpeeksi heidän löytämiseksi, Keller päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja löytää lapsensa hinnalla millä hyvänsä.
Hugh Jackman näyttelee Keller Doveria, perheenisää, jonka pieni tytär Anna (Erin Gerasimovich) siepataan. Jackman tarjoaa elokuvassa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista, tulkiten todella vaikuttavasti hahmonsa yhä vain suuremmaksi kasvavaa epätoivoa. Jo X-Men -elokuvissa (2000-) Jackman esitteli kykyjään raivota kameran edessä ja Vangituissa hän vie tämän uudelle tasolle. Jackman uhkuu karismaa ja vimmaa, erityisesti kun Keller päättää hoitaa etsintäoperaation itse. Katsojana hyppää heti Kellerin mukaan etsintäretkelle, haluten yhtä tarmokkaasti löytää niin Annan kuin syyllisen. Keller-isän ja Anna-tyttären lisäksi Doverin perheeseen kuuluvat Grace-äiti (Maria Bello) ja Ralph-poika (Dylan Minnette). Bello ja Minnette ovat myös hyviä osissaan, tuoden esille muita tapoja käsitellä tällaisen kauhuskenaarion tuottamia tuskaisia tunteita.
Elokuvassa nähdään myös Viola Davis ja Terrence Howard Doverien naapuripariskuntana Nancyna ja Franklinina, joiden Joy-tytär (Kyla-Draw Simmons) siepataan yhdessä Annan kanssa, Jake Gyllenhaal tapausta tutkimaan ryhtyvänä etsivä Lokina, sekä mm. Wayne Duvall poliisipäällikkö O'Malleyna, Paul Dano sekavana Alexina, Melissa Leo hänen tätinään Hollyna, Len Cariou pappi Dunnina ja David Dastmalchian kummallisena Bobina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät huikeaa työtä. Davis ja Howard tuovat esille surun eri tavalla kuin Jackman ja Bello. Gyllenhaal on kovassa vedossa etsivänä, joka nousee toiseksi päähenkilöksi Kellerin rinnalle. Dano on huikean hyvä vähäsanaisena nuorukaisena, jonka älykkyysosamäärä on jäänyt 10-vuotiaan tasolle.
Jo ensimmäisellä katselukerralla pidin Vangituista todella paljon, mutta nyt toisella katselulla olin täysin mykistynyt sen upeudesta. Minulta ei löydy mitään negatiivista sanottavaa tästä suorastaan mestarillisesti rakennetusta trilleristä, joka hyppää heti itse asiaan ja pitää tiukassa otteessaan läpi kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tämä yksi jokaisen vanhemman pahimmista painajaisista on äärimmäisen painostava, usein jopa piinaava jännäri, jonka katselu ei ole aina miellyttävää puuhaa. Silmiä ei kuitenkaan saa irti ruudusta ja katsoja on itse kuin vangittu tapahtumaketjuun. On aivan pakko saada tietää, löytyvätkö tytöt, ovatko he yhä elossa ja kuka heidät sieppasi? Millainen sairas ihminen tekisi jotain tällaista?
Ohjaaja Denis Villeneuven rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen. Hän ei suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan upottaa tämän aika lailla heti ahdistuksen syvään päätyyn ja vääntää nuppeja yhä isommin kohti kaakkoa leffan edetessä. Tyttäriään etsivien ja kaipaavien vanhempien epätoivo on käsinkosketeltavan todentuntuista, vetäen katsojan täysin hiljaiseksi. On psykologisesti todella kiehtovaa seurata, kuinka eri hahmot käsittelevät tätä katoamista eri tavoin, kuinka tämä tragedia alkaa rikkoa perheitä ja ennen kaikkea, kuinka pitkälle nämä hahmot ovat valmiita menemään saadakseen rakkaansa takaisin. Erityisesti Kellerin toimet alkavat vähitellen muuttumaan kyseenalaisiksi, mutta samalla katsoja pysyy hänen puolellaan.
Erinomainen on myös Aaron Guzikowskin työstämä käsikirjoitus. Vaikka teksti onkin huomattavasti simppelimpi kuin Villeneuven samana vuonna ilmestyneessä Enemy-elokuvassa (2013), jossa esiintyy myös Gyllenhaal, on se omalla tavallaan aikamoinen labyrintti. Sokkeloa ratkoessaan niin hahmojen kuin katsojien pitää kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin, jotta totuus tulee ilmi. Erilaiset mutkat matkassa vain lisäävät jännitystä. Tarina seuraa niin Kellerin omatoimisia etsintöjä kuin Lokin virallisia tutkintoja ja vaikka kummatkin kulkevat kohti samaa päämäärää, ovat heidän ideologiansa ja metodinsa niin erilaiset, että he vain vaikeuttavat toistensa työtä. Kaikki johtaa niin tiivistunnelmaiseen finaaliin, että pitkästä aikaa huomasin siirtyneeni lähemmäs televisiota, ollessani niin tiukasti mukana tapahtumissa. Vaikka olin nähnyt Vangitut jo aiemmin, olin unohtanut loppuratkaisun, joten siltä osin tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ensi kertaa.
Vangitut on myös teknisesti huikea. Se on erittäin näyttävästi kuvattu - mitä muuta voikaan odottaa alansa parhaalta, Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä todella tyylikkäitä otoksia, mutta suosikkini ovat erittäin ahdistavat kuvat eräästä hahmosta, joka on vangittuna pienessä kopissa ja hänestä nähdään vain osa kasvoista pienestä reiästä tulevan valon avulla. Jälkitöissä näistä otoksista on tehty varsin ilottomia värimäärittelyllä. Tiettyä ilottomuutta vain lisää elokuvassa tapahtuva jatkuva sade. Lavasteet, asut ja varsinkin maskeeraukset ovat mainiot. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin efektejä kuin edesmenneen Jóhann Jóhannssonin säveltämiä tunnelmallisia musiikkeja myöten.
Yhteenveto: Vangitut on mestarillinen trilleri, joka suorastaan vangitsee katsojan mukaansa. Jokaisen vanhemman kenties pahimmasta painajaisesta kertova jännäri tiukentaa kaiken aikaa otettaan, tapahtumaketjun eskaloituessa kohti piinaavaa finaaliaan. Kaksi ja puoli tuntia kulkevat kuin siivillä, sillä niin koukuttavasta kertomuksesta on kyse. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka eri ihmiset reagoivat tilanteeseen erilaisin tavoin ja kuinka eri keinoin ja moraalein Keller ja etsivä Loki suorittavat tutkintojaan omilla tahoillaan. Palapeli avautuu hiljalleen ja niin hahmot kuin katsojakin janoavat totuutta. Ohjaaja Denis Villeneuve rakentaa epätoivoista ja ahdistavaa ilmapiiriä erinomaisesti ja käsikirjoittaja Aaron Guzikowski pyörittelee pakettia taidokkaasti. Teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava Roger Deakinsin kuvausta myöten. Näyttelijäkaarti on mahtavassa vedossa ja päätähtien Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin lisäksi myös Paul Dano tarjoaa hurjan roolisuorituksen. Kaiken kaikkiaan Vangitut on aika lailla täydellinen jännityselokuva, joka onnistuu todella pureutumaan katsojan ihon alle. Sen jälkeen ei voi hetkeen muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen ja pohtia katsomaansa, samalla kun yrittää toipua sisällä vellovasta ahdistuksesta. Elokuva on epämiellyttävyydestään huolimatta pakko nähdä uudestaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Prisoners, 2013, Alcon Entertainment, 8:38 Productions, Madhouse Entertainment
Ohjaus: Dennis Dugan Pääosissa: Adam Sandler, Kevin James, David Spade, Chris Rock, Salma Hayek, Maya Rudolph, Maria Bello, Nick Swardson, Alexander Ludwig, Cameron Boyce, Nadji Jeter, Alexys Nycole Sanchez, China Anne McClain, Ada-Nicole Sanger, Steve Buscemi, Shaquille O'Neal, Taylor Lautner, Peter Dante, Jake Goldberg, Colin Quinn, Jonathan Loughran, Tim Meadows, Cheri Oteri, Halston Sage, Steve Austin, April Rose, Oliver Hudson, Frank Gingerich, Morgan Gingerich, Kaleo Elam, Georgia Engel ja Ebony Jo-Ann Genre: komedia Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 12
Adam Sandlerin, Kevin Jamesin, Chris Rockin, David Spaden ja Rob Schneiderin tähdittämä komedia Oikeesti aikuiset (Grown Ups - 2010) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta iso hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Schneider ei kuitenkaan voinut palata jatko-osaan, sillä hänellä oli jo toinen projekti tiedossa ja hänen vaimonsa oli tullut raskaaksi. Sen sijaan, että hänen vapautumista olisi odotettu, muut neljä päättivät tehdä toisen osan heti. Kuvaukset alkoivat keväällä 2012 ja lopulta Oikeesti aikuiset 2 sai ensi-iltansa kesällä 2013. Vaikka tämäkin leffa tuotti reilusti yli 200 miljoonaa dollaria, sai se vielä pahemman tyrmäyksen kriitikoilta ja elokuva oli ehdolla jopa yhdeksästä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa Taylor Lautnerille ja Nick Swardsonille, naissivuosa, käsikirjoitus, kokoonpano ja jatko-osa), muttei voittanut niistä yhtäkään. Itse näin Oikeesti aikuiset 2:n vasta 2015. Pidin sarjan avausosaa ihan kivana komediana, mutten pitänyt jatko-osasta lähes lainkaan. Katsoin ensimmäisen Oikeesti aikuiset -leffan "juhlistamaan" sen kymmenvuotis-syntymäpäivää ja kun Netflix ehdotti sen jälkeen jatko-osaa, päätin antaa Oikeesti aikuiset 2:lle uuden mahdollisuuden.
Oikeesti aikuiset 2:ssa edellisestä osasta tutut hahmot juhlistavat kesäloman alkua... kai... tässä elokuvassa ei oikeastaan ole juonta.
Rob Schneiderin esittämää Robia ja hänen perhettään lukuunottamatta muut ensimmäisestä elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun. Adam Sandlerin Lenny Feder -hahmo on muuttunut oudon paljon kahden elokuvan välillä, eikä hahmo ole enää sama rikas Hollywood-agentti kuin ennen. Tämä ei kuitenkaan erityisemmin haittaa, sillä Sandler esittää aina vain itseään, jolloin hän tavallaan tuntuu yhä samalta hahmolta. Tässä Sandlerin ote on kuitenkin löystynyt huomattavasti, eikä hän ole samalla lailla menossa mukana kuin viimeksi. Lennyn vaimo Roxanne (Salma Hayek) joutuu jälleen seuraamaan miehensä hölmöilyä sivusta. Pariskunnan lapsista vain innokas Becky-tyttö (Alexys Nycole Sanchez) on samanlainen kuin edellisessä leffassa, mutta pojat Greg (Jake Goldberg) ja Keith (viime vuonna menehtynyt Cameron Boyce) eivät ole enää samoja kännykkään kiinni kasvaneita nulikoita. Greg alkaa olla yhä vain kiinnostuneempi tytöistä, kun taas Keith haluaisi urheilla. Lapset saavat jälleen hyvin ruutuaikaa ja heidän näyttelijänsä toimivat yhä rooleissaan.
Kevin Jamesin näyttelemälle Lamonsoffille ja Chris Rockin esittämälle Kurtille on tällä kertaa ollut selvästi vaikea keksiä kunnon tekemistä, sillä molemmat lähinnä pyörivät Lennyn mukana. Lähinnä molempien avioliitot joutuvat koetukselle, kun Lamonsoff ja Kurt iskevät silmänsä Lennyn tyttären tanssiopettajaan (April Rose), samalla kun heidän vaimonsa, Sally (Maria Bello) ja Deanne (Maya Rudolph) kuolaavat oman jumppaopensa (Oliver Hudson) perään. Näidenkin pariskuntien lapset saavat oivasti ruutuaikaa, Lamonsoffin ja Sallyn Donna-tyttären (Ada-Nicole Sanger) etsiessä omaa tyyliään ja Bean-pojan (Frank ja Morgan Gingerich) osoittaessa älyllisiä "lahjakkuuksiaan", kun taas Kurtin ja Deannen Charlotte-tytär (China Anne McClain) nostetaan aiempaa paremmin esille, Andre-poika (Nadji Jeter) lähtee tyttöjahtiin Gregin kanssa ja perheen kuopus Ronnie (Kaleo Elam) kakkii vaippoihinsa... koska tämähän on Sandlerin elokuva. Myös Deannen voivotteleva äiti Mama Ronzoni (Ebony Jo-Ann) tekee paluun ja uutena hahmona esitellään Lamonsoffin huolehtiva äiti (Georgia Engel). David Spaden näyttelemä Higgy nousee myös isommin esille kuin viimeksi, kun hänen poikansa Braden (Alexander Ludwig) ilmestyy yllättäen paikalle. Braden ei ole mikään kiltti tapaus, vaan isokokoinen ja tympeä äijänalku, joten Higgyn täytyy jättää naisten katselut vähemmälle pitääkseen muksunsa kurissa. Spade ei vieläkään vakuuta näyttelijäntaidoillaan (kuten ei moni muukaan leffassa), mutta ajaa asiansa paremmin kuin edellisessä leffassa. Perheiden lisäksi mukana on paljon muitakin hahmoja. Ensimmäisestä osasta tutut Bailey (Colin Quinn), Wiley (Steve Buscemi), Malcolm (Tim Meadows) ja Robideaux (Jonathan Loughran) tekevät paluun, eivätkä he vieläkään pidä päänelikosta. Uusina hahmoina leffassa esitellään Lennyyn ihastunut Penny (Cheri Oteri), poliisit Fluzoo (Shaquille O'Neal) ja Dante (Peter Dante), uhitteleva collegepoika Andy (Taylor Lautner), Lennyn entinen kiusaaja Cavanaugh (Steve Austin), Gregin ihastus Nancy (Halston Sage) ja bussikuski Nick (Nick Swardson), joka on ehdottomasti huonointa leffassa. Nick tuntuu siltä kuin Swardson olisi ollut saapunut seuraamaan kuvauksia, alkanut sekoilemaan ja se on sitten päätetty kuvata ja lisätä leffaan. Hahmo ei ole hauska, vaan hänen outoilunsa ärsyttää. Swardsonin hölmöilyä seuratessa huomaa yllättäen toivovansa, että Schneider olisikin mukana elokuvassa. Muut sivuhahmot ajavat tavallaan asiansa, mutta silti ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka täyteen elokuva on ahdettu.
Adam Sandlerilla ei ole tapana tehdä jatko-osia elokuvilleen.Oikeesti aikuiset 2 on itse asiassa ensimmäinen jatko-osa, minkä hän on tehnyt uransa aikana. Ensimmäisen osan menestys ja elokuvan tarjoama tekosyy kutsua kaverit sivurooleihin taisi kuitenkin riittää Sandlerille jatkaa perheiden seikkailuja ja niinpä Oikeesti aikuiset 2 tehtiin. Siinä samalla Sandler ja kumppanit taisivat kuitenkin unohtaa sellaisen pienen asian elokuvanteosta kuin käsikirjoituksen. Kuten jo yllä olevasta juonikuvauksesta käy selväksi, elokuvan tarinaa on todella vaikeaa avata, sillä tässä ei oikeastaan ole sellaista. Hahmot vain hölmöilevät vähän yli puolentoista tunnin ajan ja siinä se. Leffa tuntuu siltä kuin siihen olisi keksitty kohtauksia sitä mukaan, kun sitä kuvattiin tai siltä kuin joku olisi yhdistellyt sketsejä toisiinsa ja sormet ristissä toivonut, että se menee läpi elokuvana. Lopputulos kuitenkin muistuttaa lähinnä ihan liian pitkäksi venytettyä tv-sarjan jaksoa. Elokuva on ahdettu täyteen tavaraa, jotta se saataisiin kestämään tarpeeksi kauan, mutta kukaan ei tainnut koskaan miettiä, toimiiko kokonaisuus millään tavalla?
Tarinattomuus ei oikeastaan haittaisi, jos yhteen liimatut sketsit toimisivat. Jos elokuvan jatkuva hölmöily naurattaisi, juonen puuttumisen voisi antaa anteeksi. Mutta kun Oikeesti aikuiset 2 ei ole hauska leffa. On siinä muutama juttu, jotka tarjoavat mukavat hekottelut, mutta siihen se jää. Kyseessä on itse asiassa jopa aika tylsä elokuva, mitä ei yhtään helpota vitsien laatu - vai pitäisikö sanoa laaduttomuus. Elokuva esimerkiksi alkaa kohtauksella, missä peura virtsaa Adam Sandlerin päälle. Lisäksi leffa kuvittelee, että jos Kevin James röyhtäisee, aivastaa ja pieraisee samanaikaisesti tarpeeksi monta kertaa, se muuttuisi jossain kohtaa hauskaksi. Siinä missä ensimmäisessä osassa sai nauraa sille, kuinka jotakuta vahingossa sattui, tässä pitäisi nauraa sille, kun jotakuta satutetaan tarkoituksella. Kyseessä on äärimmäisen laiska tekele, minkä on hyvin vaikea perustella olemassaoloaan.
Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Dennis Dugan, mutta hän ei saa paljoa aikaiseksi tällä kertaa. Leffa tuntuu enemmän useamman ohjaajan töiltä, mitkä on yhdistetty lopuksi toisiinsa. Sandler ja Fred Wolf jatkavat käsikirjoittajina ja ovat ottaneet mukaansa myös Tim Herlihyn, mikä on hassua, sillä kuten jo totesin, Oikeesti aikuiset 2 tuntuu siltä kuin siinä ei olisi käsikirjoitusta lainkaan. Kolmikko onkin vain tainnut heitellä omasta mielestään hassuja ideoita ja päättäneet toteuttaa ne kaikki. Mikä juoni? Kuka sellaista tarvitsee? Sentään leffa on oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksessa tästä olisi voinut karsia paljon juttuja pois. Alussa nähtävä peura on paikoitellen naurettavan digitaalisen näköinen ja mukana on pari muutakin kehnoa efektiä. Rupert Gregson-Williams on merkitty tämänkin leffan säveltäjäksi, mutta hänen työnsä ei vieläkään pääse esille.
Yhteenveto:Oikeesti aikuiset 2 on mitäänsanomaton ja epähauska jatko-osa ihan kelvolliselle komedialle. Tällä kertaa Sandler ja kumppanit eivät ole vaivautuneet edes keksimään tarinaa, vaan heille on riittänyt kuvata kasa sketsintynkiä ja yhdistää ne toisiinsa, siinä toivossa, että lopputulosta voi kutsua elokuvaksi. Näyttelijöillä on ollut hauskaa, mutta tällä kertaa sama hilpeys ei välity kotisohvalle. Leffa tarjoaa pari hekottelua, mutta muuten sen huumorin taso on yllättävänkin kehnoa. Silmiä saa pyöritellä ja useasti saattaa kuulua epäuskoinen tuhahdus, kun odottaa leffan päättyvän. Nick Swardsonin sekoilut ovat kiusallisen hirveitä ja niitä katsoessa huomaa jopa ikävöivänsä Rob Schneideria. Sandler, James, Rock ja Spade toimivat hyvin kaverinelikkona, mutta heille ei ole keksitty mitään kertomusta. Eivät hahmot tai heidän näyttelijänsä niin hyviä ole, jotta heitä jaksaisi katsella ihan vain tyhjää toimittamassa. Elokuva on erittäin väkisin väännetty ja siinä mennään aivan kaikessa siitä, mistä aita on matalin. Jos pidit ensimmäisestä Oikeesti aikuiset -leffasta todella paljon, voi toisenkin osan vilkaista, mutta muuten et todellakaan menetä mitään, vaikka jättäisitkin elokuvan katsomatta. On huhuttu, että elokuvasarja saisi kolmannenkin osan, mutta itse toivon, että tämä jätetään suosiolla tekemättä, jos edes tarinaa ei vaivauduta kirjoittamaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Grown Ups 2, 2013, Columbia Pictures, Happy Madison Productions, Sony Pictures Entertainment
Ohjaus: Dennis Dugan Pääosissa: Adam Sandler, Kevin James, Chris Rock, David Spade, Rob Schneider, Salma Hayek, Maya Rudolph, Maria Bello, Ebony Jo-Ann, Joyce Van Patten, Jake Goldberg, Cameron Boyce, Alexys Nycole Sanchez, Ada-Nicole Sanger, Nadji Jeter, China Anne McClain, Frank Gingerich, Morgan Gingerich, Di Quon, Colin Quinn, Steve Buscemi, Jonathan Loughran ja Blake Clark Genre: komedia Kesto: 1 tunti 42 minuuttia Ikäraja: 12
Grown Ups, eli suomalaisittain Oikeesti aikuiset on Adam Sandlerin ja hänen kavereidensa Kevin Jamesin, Chris Rockin, David Spaden ja Rob Schneiderin tähdittämä komediaelokuva. Sandler sai idean elokuvaan jo 1990-luvulla ja hänen oli tarkoitus tehdä se ystävänsä Chris Farleyn kanssa, mutta kun Farley menehtyi vuonna 1997, idea pistettiin jäihin. Vuosia myöhemmin idea nousi jälleen Sandlerin mieleen ja hän päätti lisätä ystävänsä kuoleman mukaan tarinaan, kunnianosoituksena hänen muistolleen. Produktio alkoi ja kuvaukset lähtivät käyntiin elokuussa 2009. Kuvauksissa koettiin ongelmia, kun auringonpaisteen sijaan sää olikin kaiken aikaa viileä ja synkkä, jolloin kohtauksista täytyi muokata kesäisempiä jälkitehosteiden kautta. Lopulta Oikeesti aikuiset sai maailmanensi-iltansa 24. kesäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten - ja vaikka se sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta, se tuotti lähes 300 miljoonaa dollaria. Itse näin filmin vuokralta noin vuosi sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kivana perhekomediana. Olen katsonut leffan kerran uudestaankin, mutta siitä on jo aikaa. Kun huomasin, että Oikeesti aikuiset täyttää nyt 10 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.
Kun lapsuudenystävien vanha koripallovalmentaja menehtyy, ystävykset päättävät kunnioittaa hänen muistoaan viemällä perheensä mökille, missä he aina lapsena juhlivat voittojaan.
Adam Sandlerilla on yleensä vain kaksi erilaista roolia elokuvissaan: hömelö mutta hyväsydäminen hahmo tai kovaan ääneen kailottava, ärsyttävä tyyppi. Oikeesti aikuisissa hänen Lenny Feder -hahmonsa kallistuu onneksi näistä kahdesta ensimmäiseen vaihtoehtoon. Lenny on rikas Hollywood-agentti, jolla on mallimaailmassa pyörivä vaimo (Salma Hayek) ja muutama lapsi (Jake Goldberg, viime vuonna 20-vuotiaana menehtynyt Cameron Boyce ja Alexys Nycole Sanchez)... eli periaatteessa Sandler esittää vain hieman muunneltua itseään. Hän onnistuu tekemään Lennystä jokseenkin sympaattisen ja pidettävän hepun, etenkin kun näkee, kuinka paljon hän välittää perheestään ja kavereistaan. Hayekin esittämä Roxanne on harmillisen perinteinen komediavaimo, katsoen lähinnä tympeänä vierestä miehensä ja tämän kavereiden hölmöilyä, kunnes jossain kohtaa tajuaa itsekin ottaa rennosti ja pistää perheensä työn edelle. Hayek on Sandlerin tavoin ihan toimiva roolissaan, mutta kumpikaan ei tarjoa mitään päätähuimaava roolisuoritusta. Lapsihahmoista on saatu oivallisesti tarpeeksi erilaiset toisistaan, vaikka molemmille pojille tuntuukin tuottavan suuria vaikeuksia päästää puhelimesta irti mökillä. Lapsinäyttelijät hoitavat hommansa hyvin. On todella surullista, että Boyce menehtyi niin nuorena. Kun kyseessä on Adam Sandlerin elokuva, ei todellakaan tule yllätyksenä, että hän on kutsunut koomikkokaverinsa esittämään sivurooleja. Sandler ja Kevin James olivat tätä ennen näytelleet kolmessa elokuvassa ja Sandler kävi myös piipahtamassa Jamesin komediasarjassa Kellarin kunkku (The King of Queens - 1998-2007). Sandler ja Chris Rock olivat esiintyneet kahdessa leffassa, kun taas Spaden kanssa Sandler oli näytellyt entuudestaan vain yhdessä filmissä. Rob Schneiderin kanssa Sandler oli kuitenkin esiintynyt samassa leffassa tätä ennen jo 12 kertaa! Lisäksi Sandler, Schneider, Rock ja Spade olivat yhdessä mukana Saturday Night Live -show'ssa ja kaikki viisi olivat näytelleet elokuvassa Voitte suudella sulhasta (I Now Pronounce You Chuck & Larry - 2007). Näyttelijöiden tosielämän ystävyys on tietty tämän elokuvan etu, sillä hahmoviisikonkin ystävyys tuntuu käsinkosketeltavan aidolta, mikä onkin parasta leffassa. Sandlerin tavoin myös hänen kaverinsa esittävät samanlaisia hahmoja kuin yleensäkin. Kevin Jamesin lihavuudesta tehdään pilkkaa kaiken aikaa, Chris Rock vitsailee ihonväristään, David Spade on ärsyttävä pervo ja Rob Schneiderin outoilu pistää pyörittämään silmiä. Schneider sai roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-ehdokkuuden, eikä ihme. James ja Rock hoitavat hommansa kelvollisesti, mutta Spade on lähinnä rasittava ja kehno.
Spaden näyttelemää Higgyä lukuunottamatta muilla hahmoilla on omat perheensä. Jamesin esittämällä Lamonsoffilla on vaimo Sally (Maria Bello) ja kaksi lasta, temperamenttinen Donna (Ada-Nicole Sanger) ja yhä nelivuotiaana rintamaitoa kinuava Bean (hahmoa esittävät kaksoset Frank ja Morgan Gingerich). Rockin näyttelemällä Kurtilla on vaimo Deanne (Maya Rudolph) ja kaksi lasta, bikinityttöjä tiiraileva Andre (Nadji Jeter) ja aika mitättömän pieneen osaan jäävä Charlotte (China Anne McClain). Pariskunta myös odottaa kolmatta lastaan, mikä on luultavasti kirjoitettu mukaan siksi, että Rudolph oli kuvausten aikana oikeasti raskaana. Heidän mukaansa lähtee lisäksi Deannen äiti, kovaääninen Mama Ronzoni (Ebony Jo-Ann). Rob Schneiderin esittämä Rob on kiinnostunut itseään huomattavasti vanhemmista naisista ja hän tuokin mukaansa iäkkään Glorian (Joyce Van Patten). Charlottea lukuunottamatta lapsihahmot saavat yllättävänkin hyvin ruutuaikaa tasapuolisesti ja niin saavat myös aikuiset. Lähes jokaiselle on onnistuttu luomaan tunnistettava piirre ja vaikka he jäävätkin aika yksiulotteisiksi, ei kertaakaan herää kysymys: "Miksi tuo hahmo edes on mukana, kun hän ei tee yhtään mitään?" Elokuvassa nähdään myös Di Quon Lennyn lasten hoitajana, Madison Riley, Jamie Chung ja Ashley Loren Robin tyttärinä, sekä Colin Quinn, Steve Buscemi, Jonathan Loughran ja Tim Meadows pääviisikon lapsuuden vihamiehinä, jotka ovat yhä katkeria koripallohäviöistään.
Tässä kohtaa täytyy sanoa, että jos et pidä Adam Sandlerin (tai hänen ystäviensä) elokuvista, kannattaa Oikeesti aikuiset jättää suosiolla väliin. Jos kaipaat komedialta roisimpaa menoa, kannattaa etsiä muualta, sillä tämä elokuva tarjoaa korkeintaan pikkutuhmia vitsejä. Jos taas haluat nokkeluutta, ei tästä sitä löydy. Mutta jos häpeilemätön pissa-kakka-pieru -huumori ja pöhkö kohellus naurattavat, ja sydämestäsi löytyy paikka imelälle perheen ja ystävien merkityksen ylistämiselle (ja siedät näitä näyttelijöitä), on Oikeesti aikuiset juuri sinulle tehty. Tästä löytyy noita kaikkia. Tämä ei todellakaan ole mikään lajityyppinsä merkkiteos tai edes yhdenkään näiden näyttelijän paras leffa, mutta se onnistuu viihdyttämään mukavasti läpi vähän yli puolentoista tunnin kestonsa. Ja joskus en jaksa leffalta enempää vaatia - etenkään jos näyttelijäkaartissa näkyy Sandlerin, Jamesin, Rockin, Spaden tai Schneiderin nimi. Kun he vielä yhdistävät voimansa, mitä muutakaan voi odottaa?
Sen lisäksi, että Adam Sandlerilla on tapa roolittaa ystävänsä elokuviinsa ja pitää näiden ura pystyssä, hänellä on myös tapana valita elokuviensa kuvauslokaatiot sen mukaan, minne hän haluaa viedä perheensä ja kaverinsa lomalle. Tässä tapauksessa hän taisi haluta ihan vain rennon mökkiloman. Elokuvan juoni muistuttaa aika häikäilemättömästi tosielämää, sillä kun elokuvassa kaverukset lähtevät mökille kunnioittamaan valmentajansa muistoa, tosielämässä Sandler vei kaverinsa mökille tekemään elokuvaa edesmenneen ystävänsä muistoksi. Syy mökille lähtöön kuitenkin unohdetaan aika lailla heti, kun sinne päästään ja sitten vain keskitytään erilaisiin hölmöilyihin mökillä, mihin usein kuuluu se, että jotakuta sattuu. Hieman leffassa kyllä pistää silmään se, että hahmoille ei järvi kelpaa, vaan heidän täytyy lähteä maauimalaan polskimaan. No, kukin tyylillään.
Oikeesti aikuiset ei ole mikään erityisen hauska elokuva, mutta se onnistuu pitämään mukavan hengen yllä alusta loppuun saakka - tai no, melkein loppuun, sillä viimeisen vartin aikana meno muuttuu turhankin siirappiseksi. Hahmojen loukkaantumiset osaa ennustaa jo hyvissä ajoin, ennen kuin ne tapahtuvat, mutta itse olen tarpeeksi kiero, että hymy nousee huulilleni aina, kun joku hahmoista teloo itseään jollain tavalla. Loppujen lopuksi huvittavinta koko elokuvassa on se, että hahmoilla tuntuu olevan hauskempaa kuin katsojalla. Jokainen viisikosta taitaa nauraa yksinään enemmän kuin itse nauroin koko leffan aikana. Toisaalta tämä vahvistaa hyvin tunnetta siitä, että katsoo aitoja kaveruksia. Kuten jo totesin, ei tässä mitään pyörää lähdetty keksimään uudelleen, mutta Oikeesti aikuiset tarjoaa tarpeeksi hupia, jotta sen katsoo ihan mielellään uudestaankin. Eli ihan kiva pätkä!
Elokuvan on ohjannut Dennis Dugan, joka on aiemmin ohjannut Sandlerin komediat Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996), Big Daddy (1999), Voitte suudella sulhasta ja Zohan - lupa saksia (You Don't Mess with the Zohan - 2008). Aiempien filmiensä tapaan Dugan tekee tässäkin tarpeeksi kelvollista työtä ja pitää kivan fiiliksen yllä alusta loppuun. Dugan tekee myös nopean cameon elokuvan alussa. Käsikirjoituksen on työstänyt Sandler itse Fred Wolfin kanssa. Kaksikko on saanut luotua lähes kaikille hahmoille jonkinlaisen persoonallisuuden ja Sandler malttaa onneksi antaa muillekin tilaa, eikä tee koko hommasta pelkkää omaa esitystään. Suuri osa vitseistä on siitä huolimatta latteita, eivätkä monet 2010 vuoden viittaukset enää naurata tänä päivänä. Oikeesti aikuiset on suurimmaksi osaksi oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on sujuvaa. Mökki on lavastettu tyylikkäästi ja ääniefektit toimivat. Musiikkien säveltäjäksi leffaan on merkitty Rupert Gregson-Williams, mutta itse en ainakaan kiinnittänyt huomiota, että elokuvassa olisi ollut muutakin musiikkia kuin jo valmiiksi olemassa olevia kappaleita.
Yhteenveto:Oikeesti aikuiset on ihan kelvollinen hömppäkomedia, missä hauskinta on nähdä, kuinka hauskaa näyttelijöillä on ollut elokuvaa tehdessään. Adam Sandler, David Spade, Rob Schneider, Chris Rock ja Kevin James ovat oikeastikin ystävät ja se ystävyys siirtyy täydellisesti heidän hahmoihinsa. On myös huvittavaa nähdä, kun heidän hahmonsa telovat itseään ja toisiaan. Ei leffa mikään erityisen hulvaton ole, mutta se pitää hilpeän tunnelman ja hölmön hymyn kaiken aikaa yllä. Erilaiset mökkiaktiviteetit saavat ajan kulumaan nopeasti, mutta maauimalassa käynti järvessä uimisen sijaan hämmästyttää. Loppuhuipennus on harmillisen tylsä, mutta siihen mennessä elokuva on viihdyttänyt tarpeeksi passelisti, jotta sitä voi pitää ihan veikeänä komediana. Näyttelijöiden faneille ja aika pöljän huumorin ystäville Oikeesti aikuiset toimii hyvin. Jos kaipaat älykästä elokuvaa, etkä voi sietää näitä näyttelijöitä, kannattaa pysyä kaukana tästä rainasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Grown Ups, 2010, Columbia Pictures, Relativity Media, Happy Madison Productions
Ohjaus: Michael Sucsy Pääosissa: Angourie Rice, Justice Smith, Owen Teague, Maria Bello, Debby Ryan, Michael Cram, Amanda Arcuri, Jacob Batalon, Lucas Jade Zumann, Nicole Law, Jake Sim ja Colin Ford Genre: romantiikka, draama Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: S
Every Day perustuu David Levithanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Filmatisoinnin työstäminen lähti käyntiin viime vuonna, kun MGM-yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet. Kuvaukset alkoivat viime kesänä ja nyt leffa saa ensi-iltansa Suomessa. Itse en oikein tiennyt, mitä ajatella, kun kuulin elokuvasta. Sen aihe vaikutti kiehtovalta, mutta samalla itse filmi vaikutti trailerin perusteella laimealta yritykseltä saada nuoria pareja treffeille elokuvateatteriin. Päätin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden ja kävin katsomassa sen.
Nuori Rhiannon tapaa mystisen A:n, joka herää joka aamu eri kehossa. Samalla kun A yrittää todistaa erikoisen elämänsä Rhiannonille, tyttö huomaa ihastuneensa häneen.
Pääroolissa Rhiannonina nähdään The Nice Guysista (2016) tuttu Angourie Rice.The Nice Guysissa Rice osoitti voivansa nousta hyvin esille, vaikka hänellä olisi isoja nimiä kuten Ryan Gosling ja Russell Crowe vastanäyttelijöinään. Pääosassa hän ei valitettavasti toimi, mikä tosin suurimmaksi osaksi johtuu kehnosta käsikirjoituksesta. On vaikea näytellä uskottavasti, jos annetut repliikit eivät kuulosta luonnollisilta. Rhiannonin on tarkoitus olla epävarma nuorukainen, mutta hahmo esitetään niin tylsästi, että hän vaikuttaa vain laimealta, eikä katsojana jaksa oikeastaan koskaan välittää hänestä. Koska erikoinen A-hahmo vaihtaa joka päivä kehoa, näyttelee häntä useampi henkilö. A:ta ovat esittämässä mm. Lucas Jade Zumann, Jeni Ross, Colin Ford, Jake Sim, Justice Smith, Owen Teague, Katie Douglas, Karena Evans, sekä Spider-Man: Homecomingissa (2017) hauskuuttanut Jacob Batalon. Jotkut heistä suoriutuvat roolista paljon paremmin kuin toiset. Valitettavasti muutama esittäjistä tuntuvat jopa siltä kuin heidät olisi valittu vasta kuvauspäivänä jostain koulusta sanomaan muutamat repliikit ja lähtemään pois. A on kiehtovin asia koko leffassa, jolloin on harmi, että heikoimmat roolityöt tekevät ne, jotka joutuvat selittämään, millainen A:n kummallinen elämä on. Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Rhiannonin perhe, johon kuuluvat Lindsey-äiti (Maria Bello), Nick-isä (Michael Cram) ja kapinahenkinen isosisko Jolene (Debby Ryan), sekä Rhiannonin tympeä poikaystävä Justin (Justice Smith) ja Rhiannonin kaveri Rebecca (Amanda Arcuri), jonka osuus on todella pieni. Justice Smith tekee kenties leffan parhaan roolisuorituksen, sillä hän pääsee näyttelemään todella erilaisia persoonallisuuksia, esittäessään yhtenä päivänä A:ta. Debby Ryan on kelpo valinta isosiskoksi, mutta Cram ja Bello eivät pääse tekemään paljoa vanhempina. Rhiannonin vanhemmille on luotu todella tarpeeton sivujuoni, jossa yritetään ratkoa heidän rikkinäistä avioliittoaan. Juonikuvio ei ole selkeästi kiinnostanut tekijöitä sen enempää kuin katsojiakaan, jolloin se on todella kömpelösti tungettu mukaan, jotta filmi tuntuisi sisältörikkaammalta.
Kuten jo alussa sanoin, Every Dayn idea on kiehtova. Millaista olisi, jos heräisit joka aamu eri kehosta, etkä tietäisi, oletko koskaan ollutkaan muuta kuin jokin henkiolento? Tai mitä jos sinun sisälläsi olisi joskus ollut tällainen hahmo ja seuraavana päivänä ihmettelisit, minne kadotit kokonaisen vuorokauden? Näiden kysymysten lisäksi elokuva tarjoaa sanomaa siitä, ettei tosirakkaus ole pinnallista, vaan jos todella rakastuu johonkin henkilöön, on ihan sama, miltä hän näyttää tai mitä sukupuolta hän on. LGBT-yhteisö voi siis olla iloinen, ettei Rhiannon vierasta A:ta, vaikka tämä muutamana päivänä herääkin tytön kehosta. Mukana on jopa kahden naisen välinen suutelukohtaus, jota on oikein korostettu, mikä on kyllä hienoa. Tämä myös herättää kysymyksen siitä, onko A:lla oikeasti sukupuolta tai onko hänellä seksuaalista suuntautumista? Onkin harmi, ettei A herää tyttönä useammin. Tai ettei A:na olemista osata kunnolla avata. Tai ettei Rhiannonin ja A:n väliltä löydy kunnon kemiaa. Tai ettei Every Day ole kovin hyvä elokuva.
Kyseessä on yllättävän pitkäveteinen ja kömpelö rakkaustarina, joka ei kykene herättämään sellaisia tunteita katsojassa kuin sen pitäisi. Kiinnostusta yritetään herättää erilaisilla juonikuvioilla ja muka dramaattisilla käänteillä, mutta ne eivät oikeastaan johda mihinkään, jolloin niistä on hyvin vaikea välittää. Ja kuten sanoin, leffan repliikit ovat kehnosti kirjoitettuja, mikä tietty tarkoittaa, että elokuva on täynnä myötähäpeällisiä dialogikohtauksia. Ja kun hahmot vain keskustelevat toisilleen asioista, mitkä eivät oikeastaan kiinnosta, voi olla vaikea pysyä hereillä elokuvan ajan. Pitkästyttävien keskustelujen ja lattean tarinan aikana aloinkin kiinnittämään huomiota pieniin yksityiskohtiin, kuten siihen kuinka voimakkaasti filmi mainostaa Applea ja Instagramia. Jos käytte katsomassa elokuvan, niin kiinnittäkääpä huomiota siihen, kuinka monella hahmolla on iPhone. Instagramin hehkutuksen kyllä huomaa helposti ja toisaalta sen mukana olo ei tule yllätyksenä, kun kyseessä on teinileffa. Instagram kuitenkin johtaa yhteen elokuvan parhaimmista ja typerimmistä hetkistä, joten toisaalta sen mainostaminen on pelkkää plussaa. A:lla on nimittäin Instagram-tili ja joka aamu hän kirjautuu siihen sen päiväisen kehon puhelimella ja ottaa itsestään kuvan muistoksi. Eräänä iltana hän unohtaa kuitenkin kirjautua ulos, kun hän oli juuri viettänyt päivänsä todella uskovaisen pojan kehossa. Seuraavana päivänä poika ajattelee, että hänet oli riivattu ja kun hän löytää A:n Instagram-tilin puhelimestaan, minun oli vaikea pidätellä naurua, kun hän sanoo kauhistuneena: "Olen nähnyt Saatanan sosiaalisen median!"
Käsikirjoittaja Jesse Andrews ja ohjaaja Michael Sucsy ovat tehneet niin innotonta ja laiskaa työtä, että muutaman pöhkön hetken lisäksi Every Daysta on hyvin vaikea löytää mitään riemua. Andrewsin käsikirjoitus on niin täynnä surkeaa dialogia, että on ihme, että hän toimii pääasiassa kirjailijana. Sentään Every Day on kuvattu ihan hyvin, vaikka jollain lennokilla otetut laajat kuvat kaupungista tai metsästä ovatkin selkeästi heikompilaatuiset. Leikkaus on ihan sujuvaa, minkä lisäksi tekninen toteutus on muutenkin kelpoa. Säveltäjä Elliott Wheeler ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella. Itse elokuvakaan ei tosin ole kovin muistettava. En usko muistavani paljoa Every Daysta enää vuoden lopulla. Kyseessä on niitä filmejä, joiden päätyttyä ajattelin päässäni vain, että tässäkö tämä nyt sitten oli?
Yhteenveto: Every Day on laimea teiniromanssi, jonka päähahmoille ei ole saatu luotua kemiaa, vaikka toista päähenkilöä esittääkin yli kymmenen näyttelijää. A-hahmo on kiehtova ideana, mutta häntä ei ole hyödynnetty tarpeeksi hyvin, jotta lopputulos vastaisi katsojan pohdintoihin. Rhiannon taas on tylsä tapaus, eikä Angourie Ricen tönkkö roolisuoritus helpota tilannetta yhtään. Filmin tarina on usein niin itseääntoistava, että siihen on pitänyt tunkea mukaan tarpeettomia sivujuonia, jotta edes puolentoista tunnin kesto tulisi täyteen. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin puolitoista tuntia, joita ei olisi koskaan tarvinnut tehdä. Käsikirjoittaja Andrewsin naputtelema dialogi on läpi leffan kömpelöä, eikä ohjaaja Sucsy ole löytänyt koko hommalle kunnon suuntaa. Harmi, sillä oikeissa käsissä kyseessä voisi olla oikeasti kiinnostava ja oivallinen rakkaustarina. Every Day ei sitä ole, enkä suosittele tuhlaamaan aikaa tämän näkemiseen. Nyyhkyleffoja metsästäville teineille tämä voi sopia, mutta aikuisia suosittelen pysymään tästä kaukana, vaikka se tulisikin joku ilta televisiosta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Every Day, 2018, FilmWave, Likely Story, Metro-Goldwyn-Mayer, Silver Reel, Spy Kids 4 SPV
Ohjaus: David F. Sandberg Pääosissa: Teresa Palmer, Gabriel Bateman, Alexander DiPersia, Maria Bello, Billy Burke ja Alicia Vela-Bailey Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 21 minuuttia Ikäraja: 16
Kauhugenre ei kuulu suosikkeihini. Pari hyvää kauhuelokuvaa on tullut katsottua, mutta loput ovatkin vain joko ihan kivoja, unohdettavia tai huonoja. Kauhu on mielestäni ehkä kaikkein kliseisin tyylilaji ja niissä tarinat, taustat ja loppuratkaisut eivät yleensä ole kovin hyviä. Toisaalta jos kauhuelokuvien tehtävänä on vain säikyttää, niin kyllähän ne siinä lähes aina onnistuvat. En oikein tiennyt, mitä odottaa, kun menin katsomaan Lights Outin. Yleensä kun katson kauhuelokuvia, minulla on valot päällä, eivätkä äänet ole kovin kovalla, joten mietin, mitäköhän tästä tulee, kun elokuvasali on pimeänä ja äänitaso missä sattuu. Eikä sitä voisi edes laittaa pauselle, vaan se täytyisi katsoa kertaheitolla loppuun asti. Kokemustani ei helpottanut vessahätä, joka alkoi, kun elokuvaa oli kulunut vasta parikymmentä minuuttia.
Rebecca ja hänen veljensä Martin joutuvat kärsimään äitinsä demonisesta Diana-ystävästä.
Pääosassa on nuori nainen nimeltä Rebecca, jota näyttelee Teresa Palmer. Palmer on selkeästi pääosista paras näyttelijä ja sopii oivasti rooliin - jonka olisi tosin voinut täyttää kuka tahansa nuori nainen, mistä tahansa muusta samanlaisesta kauhuelokuvasta. Rebecca on paikoitellen paljon rohkeampi kuin kukaan todellinen henkilö olisi tällaisissa tilanteissa. Aluksi hahmo tuntuu hieman ärsyttävältä, kun katsoo hänen kohtelevan töykeästi tapailemaansa miestä, Bretia (Alexander DiPersia). Onneksi hahmo muuttuu pidettävämmäksi ja näkee, että hän yrittäisi lopulta kaikkensa pitääkseen Martin-veljensä hengissä. Martinina nähdään Gabriel Bateman, joka on välillä ärsyttävä, mutta suurimmaksi osaksi lapsihahmo onneksi toimii. Hänen ja Palmerin kemia veljenä ja siskona on onnistunut. Rebeccan ja Martinin äitiä, Sophieta näyttelee Maria Bello. Hahmo on mielisairas ja alkupuolella häntä voi luulla myös jonkinlaiseksi uhaksi, mutta niin ei onneksi ole. Alussa hahmoa ei kuitenkaan kovin paljoa nähdä. Bello suoriutuu osastaan hieman hulluna äitinä toimivasti.
Elokuvan alussa tekstiilitehtaassa työskentelevät Esther (Lotta Losten) ja Paul (Billy Burke) huomaavat, että pimeydessä vaanii naisen siluetti, joka lopulta hyökkää Paulin kimppuun ja tappaa tämän. Paul on Rebeccan ja Martinin isäpuoli, mutta sitä tai hänen kuolemaansa ei oikeastaan käsitellä loppuelokuvan aikana. Martin näkee äitinsä puhumassa jollekin pimeydessä yöllä, eikä pelkojensa takia saa nukutuksi. Rebecca syyttää äitiään veljensä unettomuudesta ja ottaa tämän kotiinsa yöksi. Käy ilmi, että Rebecca on lapsena nähnyt myös saman siluetin, joka paljastuu kuuluvan Dianalle (Alicia Vela-Bailey), jonka menneisyyttä selvitellään elokuvan aikana. Vähän väliä Diana käy joko Rebeccan tai Martinin kimppuun. Elokuva on todella lyhyt ja se kulkee nopealla tahdilla eteenpäin, eikä käytä aikaansa turhaan. Välillä näytetään lyhyttä pätkää päivästä, mutta suurimmaksi osaksi elokuva tapahtuu yöllä, sillä Diana kykenee näyttäytymään vain pimeässä ja valossa hän katoaa. Pimeän pelko on erittäin luonnollista ihmisille, joten tämä voi helposti saada jälkikäteen yöllä pienen jännityksen aikaan, kun on menossa nukkumaan.
Demonin riivaama perhe on todella perinteinen tarina kauhuelokuvassa. Demonin nimi ja syy perheen riivaamiselle vaihtelee, mutta samalla kaavalla demonikauhuelokuvat kulkevat. Syy Dianan oleskelulle perheenjäsenten ympärillä on paikoitellen aika hölmö, mutta tavallaan myös ymmärrettävissä. Useissa kauhuelokuvissa on ongelmana, että kun näytetään, mikä päähenkilöillä on todellisuudessa vastassaan, piinaava tunnelma menettää otteensa katsojasta. Tässä onkin hyvä ratkaisu, ettei Dianasta näytetä suurimmaksi osaksi muuta kuin siluetti, jossa välillä pelkät tummat silmät kiiluvat. Kunnolla Diana näytetään vain pari kertaa ja todella nopeasti, mikä toimii, sillä hahmo pysyy karmivana loppuun asti - jos hänen hölmöä ääntään ei laske mukaan. Läpi elokuvan perhe joutuu löytämään valoa jostain, sillä pimeydessä Diana pääsee minne tahansa. En oikein perustanut siitä, että Diana osaa teleporttailla minne haluaa, vaan olisin pitänyt enemmän ratkaisusta, jossa Diana joutuu aina piilottelemaan varjoissa ja pystyy kulkemaan vain pimeyttä pitkin. Muutenkin monet selitetyt logiikat leffassa eivät täysin pidä paikkaansa loppuun asti. Elokuvassa ei esimerkiksi selitetä, miksi Dianaa voi satuttaa taskulampulla osoittamalla, jos muuten valon syttyessä hän katoaa kokonaan, eikä sitä miten hän saa valot kaikkialta sammuteltua niin, ettei niitä saa takaisin päälle millään.
Paljon kauhukliseitä löytyy, sekä tarinan että myös teknisen puolen suunnalta. Tuttuja kuvauskikkoja on käytetty paljon ja äänitehosteilla on päästy leikkimään. Ovien ja seinien raapimista kuullaan paljon, kuten myös kaikenlaista huminaa ja töminää, sekä äkillisissä pelästyskohdissa kuuluu tuttuja kovia ääniä, jotta katsoja säikähtää varmasti. Kun tämän katsoo pimeässä teatterissa, jossa äänet ovat kovalla, niin kyllähän siinä useasti säpsähtää. Kotioloissa valot päällä tämä ei varmasti saisi samalla lailla otetta katsojasta. Elokuvan on ohjannut David F. Sandberg ja tämä perustuu hänen samannimiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2013, jonka pikaisen Google-haun avulla huomasin, että olen nähnyt pari vuotta sitten. On muuten hyvä lyhäri, joka kannattaa käydä katsomassa ja sen löytää esimerkiksi YouTubesta. Siinä nähdään pääosassa tässä elokuvassa Estheriä näytellyt Lotta Losten. joka on ohjaaja Sandbergin vaimo. Lights Out on pitkänä elokuvana Sandbergin esikoisohjaus ja hän pitää jutun ihan hyvin kasassa. Hyvä lisä on, ettei tämä yritä aloittaa mitään sarjaa, joten loppuun on turha odottaa mitään extrasäikäyttelyä. Hyvä niin, sillä ei tämä turhaa jatkoa tarvitse.
Yhteenveto:Lights Out on ihan kiva kauhupätkä, joka voi jäädä kummittelemaan jälkikäteen, etenkin kun on menossa illalla nukkumaan. Diana on toimiva demonihahmo, jossa parasta on, ettei häntä näytetä kunnolla kuin vain pari kertaa vilaukselta. Silti jälkikäteen alkoi ihmetellä, millä logiikalla Diana pystyy tekemään joitain asioita. Elokuva keskittyy juuri oikeisiin asioihin, eikä pyri liiallisuuksiin. Se on hyvin yksinkertainen, nopeatempoinen ja onnistuu säikyttelemään useasti. Päähahmot eivät ole kovin muistettavia ja vähän liian perinteisiä kauhuelokuvalle. Kliseitä löytyy paljon, mutta miksi kauhugenreen pitäisikään luoda mitään uutta ja omaperäistä? Jos on kauhufani tai haluaa muuten vain käydä säikyttelemässä itseään alle puolentoistatunnin ajan, on tämä ihan kelpo elokuva siihen. Muuten tämän voi jättää väliin menettämättä mitään. Lyhytelokuvaa suosittelen, sillä sen näkee ilmaiseksi ja se vie aikaanne vain pari minuuttia.
Kirjoittanut: Joonatan, 15.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.in.com
Lights Out, 2016, Atomic Monster, Grey Matter Productions, New Line Cinema
