Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn - 1996) - elokuva-arvostelu

HÄMÄRÄSTÄ AAMUNKOITTOON

FROM DUSK TILL DAWN

Ohjaus: Robert Rodriguez

Näyttelijät: George Clooney, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Juliette Lewis, Ernest Liu, Salma Hayek, Brenda Hillhouse, Cheech Marin, Michael Parks, Danny Trejo, Tom Savini ja Fred Williamson

Genre: rikos, kauhu, toiminta, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

From Dusk Till Dawn, eli suomalaisittain Hämärästä aamunkoittoon on Robert Rodriguezin elokuva. Robert Kurtzman keksi idean leffaan jo vuonna 1988, luodakseen töitä perustamalleen efektifirma KNB EFX Groupille. Vuonna 1990 Kurtzman teki Quentin Tarantinon kanssa diilin, jossa Tarantino kirjoittaisi hänen ideansa pohjalta elokuvan käsikirjoituksen ja vastapalveluna KNB tekisi efektit Tarantinon esikoiselokuvaan Reservoir Dogsiin (1992). Reservoir Dogsin ja Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta -leffan (Pulp Fiction - 1994) menestyksen myötä Tarantino vei Kurtzmanin idean pohjalta laatiman tekstinsä Miramax-yhtiölle, missä tartuttiin projektiin. Tarantino ei kuitenkaan itse halunnut ohjata elokuvaa, vaan pyysi pestiin kaverinsa Robert Rodriguezin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1995 ja lopulta Hämärästä aamunkoittoon sai maailmanensi-iltansa 17. tammikuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, sekä huonoimman miessivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse katsoin leffan jo nuorempana, jolloin pidin sitä varsin viihdyttävänä. Kun huomasin Hämärästä aamunkoittoon viettävän 30-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Veljekset Seth ja Richie Gecko ovat ryöstäneet pankin, tappaneet useamman ihmisen ja yrittävät nyt paeta Meksikoon. Matkallaan he törmäävät lomailevaan perheeseen, jonka he ottavat panttivangikseen ja vetäytyvät yöksi Titty Twistersin majataloon, tietämättä mikä siellä odottaa...

Päärooleissa Seth ja Richie Geckona nähdään George Clooney ja käsikirjoittaja Quentin Tarantino, joka taisi vängätä itsensä rooliin, kirjoitettuaan Richielle kohtauksen, missä hän imuttelee Salma Hayekin varpaita. Tuolloin lähinnä hurmurirooleista tunnettu Clooney ja lähinnä kameran takana viihtynyt, mutta satunnaisia pikkurooleja tehnyt Tarantino tuntuvat kummatkin todella erikoisilta valinnoilta, mutta kenties juuri siksi homma toimii ja molemmat pääsevät irrottelemaan eri tavalla kuin ennen. He sopivat täydellisesti osiinsa rikollisveljeksiksi, jotka ovat juuri ryöstäneet pankin ja kaahaavatkin nyt kohti Meksikon rajaa. Hahmoina veljekset ovat onnistuneen erilaisia, joskin molemmat ovat varsin häikäilemättömiä paskiaisia. Seth on kaksikon aivot, kun taas Richie on huomattavasti arvaamattomampi tyyppi. Veljesten matkaa seuraa yllättävänkin kiinnostuneena, siitä huolimatta, että katsojan on vaikea tykätä näistä tyypeistä.

     Elokuvassa nähdään myös Harvey Keitel Jacob Fullerina, entisenä pastorina, joka on menettänyt uskonsa, jäätyään vaimonsa kuoleman myötä yksinhuoltajaisäksi kahdelle lapselleen, Katelle (Juliette Lewis) ja Scottille (Ernest Liu), Brenda Hillhouse veljesten panttivankina pitävänä pankkivirkailija Gloria Hillinä, Danny Trejo Titty Twister -strippikapakan baarimikkona, sekä Salma Hayek tanssija Santanico Pandemoniumina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin karismaattinen Keitel perheenisänä, joka yrittää suojella lapsiaan, kun Geckot päättävät hyödyntää heidän asuntoautoaan rajan ylittämiseen.

Hämärästä aamunkoittoon on ehdottomasti niitä elokuvia, jotka kannattaa katsoa tietämättä niiden sisällöstä kovinkaan paljoa etukäteen. Leffa lähtee liikkeelle perinteisempänä rikostarinana, mutta puolen välin tietämillä se kiskaisee maton todella reippaasti katsojan jalkojen alta ja lähtee täysin uudenlaiseen suuntaan, vaihtamalla myös lajityyppiä täysin. En nyt lähde sen enempää paljastamaan, mitä salaisuuksia Titty Twisteristä löytyy, mutta sanon vain, että sen myötä elokuva pääsee kokonaan uudelle tasolle pitämään hauskaa. 

Kyseessä on kokonaisuutena aivan mahtava ja täysin omalaatuinen genreblenderi, joka toimii vakuuttavasti niin rikostarinana kuin, noh, mitä ikinä elokuvan toinen puolisko tarjoaakaan. On jo valmiiksi jännittävää seurata, kuinka veljesten pakomatka etenee, mutta myöhemmin meno äityy niin villiksi, että takaa-ajajatkin pääsevät unohtumaan. Jännittävän menon ja kekseliään yllättävien käänteiden lisäksi Hämärästä aamunkoittoon on myös todella hauska elokuva. Tarantino on mestari keksimään nasevaa dialogia, joka tarjoaa jo omat hupinsa, mutta sen myötä, kun leffa kääntää kaiken päälaelleen, ohjaaja Robert Rodriguez ymmärtää pitää kielen poskessa. Lopputuloksena on täysin omanlaisensa eri lajityyppejä tyylikkäästi yhdistelevä paketti, joka kannattaa ehdottomasti vilkaista. Sen käänne voi tuntua joidenkin katsojien mielestä typerältä ja luotaantyöntävältä, mutta omasta mielestäni tämä täysin puskista tuleva muutos vain parantaa leffaa ja sementoi elokuvan aseman omanlaisenaan klassikkona.

Hämärästä aamunkoittoon on teknisiltä ansioiltaan pääasiassa mainio, joskin sen parit tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo aikoja sitten. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain varsin tyylikkäitä otoksia. Titty Twisterin lavasteet ovat hienot ja puvustajat ovat tehneet oivaa työtä. Maskeeraukset ovat vekkulit, eikä tekoveressä todellakaan säästellä sitten, kun toiminta käynnistyy. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Graeme Revellin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

From Dusk Till Dawn, Yhdysvallat, 1996, Dimension Films, A Band Apart, Los Hooligans Productions, Miramax

Arvostelu: Magic Mike's Last Dance (2023)

MAGIC MIKE'S LAST DANCE

Ohjaus: Steven Soderbergh

Pääosissa: Channing Tatum, Salma Hayek Pinault, Ayub Khan Din, Jemelia George, Juliette Motamed, Vicki Pepperdine, Gavin Spokes, Joe Manganiello, Matt Bomer, Kevin Nash ja Adam Rodríguez

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Channing Tatumin tähdittämä ja löyhästi hänen uraansa miesstripparina perustuva elokuva Magic Mike (2012) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Kakkososa Magic Mike XXL (2015) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta, eikä se myöskään yltänyt ensimmäisen elokuvan taloudelliseen menestykseen. Vuonna 2021 ilmoitettiin, että tekeillä olisi kolmas elokuva, joka julkaistaisiin suoraan HBO Max -palvelussa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022 ja myöhemmin syksyllä ilmoitettiin, että alkuperäisen suoratoistojulkaisusuunnitelman sijaan elokuva saisikin teatterilevityksen. Nyt trilogian päätösosaksi tarkoitettu Magic Mike's Last Dance saa ensi-iltansa. Itse olin vuosia vältellyt edellisten leffojen katsomista, mutta kun kolmannesta filmistä ilmoitettiin, päätin vihdoin antaa elokuvasarjalle mahdollisuuden. Alkuperäinen Magic Mike osoittautui yllättävän toimivaksi draamaleffaksi, mutta kakkososa Magic Mike XXL oli todella yhdentekevää hömppää. Meninkin katsomaan Magic Mike's Last Dancea aika skeptisin odotuksin.

Baarimikkona työskentelevä Mike Lane saa rikkaalta Max Mendozalta tarjouksen ohjata täysin uudenlaisen tanssitulkinnan romanttisesta draamanäytelmästä Lontoossa.

Channing Tatum palaa näillä näkymin viimeistä kertaa Mike Lanen rooliin, sillä jos ainakin elokuvan nimeä on uskominen, kyseessä on "Magic Miken viimeinen tanssi". Tatum suoriutuu osastaan jälleen kerran mainiosti, pärjäten passelisti draamakohtauksissa ja vakuuttaen tanssiliikkeillään lavalla. Tatumin intohimoista antautumista tanssin pyörteisiin ei voi kuin ihailla ja onkin hieman jopa sääli, kuinka vähän Mike leffassa tanssii. Mies pyrkii pääsemään eroon vanhasta ammatistaan, mutta kun suuren summan tarjous osuu vastaan, ei hän voi olla kieltäytymättä.

     Ainakin yhtä merkittävässä roolissa on Salma Hayek Pinaultin näyttelemä Max Mendoza, rikas seurapiirinainen, joka ihastuu baarimikkonsa yllättäviin tanssitaitoihin ja vaatii tätä mukaansa, palatessaan Yhdysvalloista takaisin Lontooseen. Max on aikamoinen tuuliviiri ja välillä hahmon mielen muuttuminen, halu kontrolloida ja räväkkyys käyvät hermoille. Mikea käy toisinaan sääliksi, kun Max pompottelee tätä tahtonsa mukaan. Hayek Pinault on myös oiva osassaan ja hänen ja Tatumin väliltä löytyy hyvin kemiaa, joskin heidän hahmojen välille muodostuvaa suhdetta kypsytellään epätasaisesti, jättäen lopputuloksen osittain palaneeksi ja osittain raa'aksi.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jemelia George Maxin tyttärenä Zadiena, Ayub Khan Din Maxin hovimestarina ja kuskina Victorina ja Juliette Motamed esitykseen kuuluvana Hannahina. Victor nousi nopeasti omaksi suosikkihahmokseni. Huvittava hahmo lausuu viisauksia ja kertoo voimakkaat mielipiteensä silloinkin, kun hän on ihan vain hiljaa. Sen sijaan tyttären muka-filosofisen kertojaäänen olisi voinut jättää leffasta pois.

Magic Mike's Last Dance on aavistuksen edellisosaa, Magic Mike XXL:ää parempi elokuva, mutta se jää silti aika keskinkertaiseksi rainaksi. Etukäteen intoilin hieman siitä, että ykkösosan ohjannut Steven Soderbergh on palannut tekemään trilogian huipennuksen, mutta eipä yleensä mainio Soderberghkaan tällä kertaa paljoa säväytä. Iso syy tähän on Reid Carolinin hieman ontuva käsikirjoitus. Tarinaa on selvästi enemmän kuin kakkososassa, mutta eipä tämänkertainen tarina kaksinen ole. Jälleen kerran tanssihommista eroon haikaileva Mike vedetään keplotellen takaisin strippipuuhiin - joskin tällä kertaa kyse on siitä, että Mike koulii lupaavista tanssijanaluista uusia miesstrippareita.

Vaikka alkuperäistä Magic Mikea kehuin siitä, että elokuva painottui enemmän ihmisdraamaan, eikä pelkkiin tanssinumeroihin ja kakkososaa taas kritisoin siitä, että juonentynkä oli pelkkä ohut kehys niille tansseille, kolmososa jää hassuun välimaastoon. Sen ihmisdraama ei ole yhtä onnistunutta kuin ykkösosassa, mutta se ei myöskään oikeastaan tarjoa kakkososan viihdyttäviä tanssinumeroita. Ennalta-arvattavasta finaalista toki löytyy silmäkarkkia niin lihaksikkaiden, liki alastomien miesvartaloiden kuolaajille kuin mainioiden tanssikoreografioiden ystäville, mutta sitä ennen leffa on ajoittain jopa pitkäveteinen. Näytelmän uudistaminen miesstrippiesitykseksi kuulostaa jo aluksi kummalta, mutta kun Maxin motiivit hommaan käyvät selväksi, homma tuntuu vain kummalliselta miesten vinkkelistä tehdyltä naisten voimafantasialta, missä nainen käyttää muita miehiä kostaakseen ex-miehelleen. Samalla pohdiskellaan taas hieman naisten paikkaa yhteiskunnassa seksuaalisina olentoina.

Teknisiltä ansioiltaan Magic Mike's Last Dance on vakuuttava filmi. Se on tyylikkäästi kuvattu ja on hienoa, kuinka kamera kiertää pitkien otoksien kanssa näyttelijöiden ja tanssijoiden ympärillä, leikaten oikeasti tarpeen vaatiessa. Jotkut kohtaukset hoidetaan lähes kokonaan yhdellä pitkällä kuvalla, jossa näyttelijät pääsevät oikeasti tuomaan itseään esille. Valaisu on loppuhuipennuksessa erinomaista. Lavasteet ovat hienot ja asut oivalliset. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja erilaiset kappaleet, kuten alkuperäisleffasta tuttu Pony säestävät menoa toimivasti.

Yhteenveto: Magic Mike's Last Dance on aika keskinkertainen finaali kelvollisesti käynnistyneelle trilogialle. Siinä on enemmän tarinaa kuin trilogian keskimmäisessä osassa, mutta eipä tämänkertainen tarina täysin vakuuta. Mike on jälleen hieman väkisin menossa mukana ja miestä käy sääliksi, kun tämän haaveilemat urapolut kaatuilevat jatkuvasti, jotta joku voi raahata hänet taas tanssin pyörteisiin. Channing Tatum on jälleen oiva osassaan ja häneltä löytyy hyvää kemiaa Salma Hayek Pinaultin kanssa, joskin hahmojen välille kirjoitettu suhde ontuu. Maxin erilaiset oikuttelut käyvät hermoille ja draamailun takia leffa muuttuu toisinaan pitkäveteiseksi. Pitkä loppuhuipennus pelastaa vähän hienoilla tanssikoreografioilla ja tyylikkäällä teknisellä toteutuksella - puhumattakaan tietysti kohdeyleisölle tarjotusta silmänruoasta. Steven Soderberghin ohjaus ei ole erityisen vakuuttavaa, eikä Reid Carolinin käsikirjoitus ole kummoinen. Magic Mike's Last Dancen luulisi miellyttävän edellisosien faneja, mutta jos ne eivät iskeneet, kolmosleffan on turha odottaa voittavan puolelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Magic Mike's Last Dance, 2023, Warner Bros.

Arvostelu: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (Puss in Boots: The Last Wish - 2022)

SAAPASJALKAKISSA: VIIMEINEN TOIVOMUS

PUSS IN BOOTS: THE LAST WISH

Ohjaus: Joel Crawford

Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Harvey Guillén, Florence Pugh, Olivia Colman, Ray Winstone, Samson Kayo, John Mulaney, Wagner Moura, Da'Vine Joy Randolph, Anthony Mendez, Kevin McCann, Conrad Vernon ja Cody Cameron

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin Shrek-animaatioelokuville (2001-2010) lisäosana toiminut leffa Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011) oli kehuttu menestys, joka kilpaili parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Alun perin "Puss in Boots 2: Nine Lives & 40 Thieves" -nimellä kulkeneen jatko-osan teko lähtikin heti liikkeelle. Projekti joutui kuitenkin jatkuviin ongelmiin, kun ohjaaja vaihtui pariin otteeseen ja käsikirjoitusta kirjoitettiin uudestaan kerta toisensa perään. Paul Fisher ja Tommy Swerdlow saivat kuitenkin lopulta kasaan kaikkia tyydyttäneen tekstin ja Joel Crawfordin ohjauksessa ääninäyttelijöiden esiintymisen nauhoitus ja elokuvan animointi käynnistyivät keväällä 2021. Nyt Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen lapsesta asti pitänyt Shrek-leffoista ja selvästi enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostuin tietty Saapasjalkakissasta hahmona. Pidin paljon hahmon omasta elokuvasta ja olen siitä asti odottanut jatko-osaa. Juuri kun ehdin jo menettää toivoni, jatko-osa varmistui. Vaikka olinkin skeptinen uudenlaisen animaatiotyylin takia, menin silti erittäin positiivisin mielin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta heti ensi-iltapäivänä.

Saapasjalkakissa on seikkailujen varrella menettänyt lähes kaikki yhdeksän elämäänsä ja nyt hänellä on enää yksi elämä jäljellä. Katti lähtee etsimään legendaarista toivomustähteä, saadakseen elämänsä takaisin. Avukseen hän tarvitsee vanhaa liittolaistaan Kitty Pehmotassua ja uutta tuttavuuttaan Perrito-koiraa.

Saapasjalkakissa tekee vihdoin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen paluun valkokankaille ja hahmon äänenä kuullaan tietty edelleen karismaattinen Antonio Banderas. Legendaarinen lainsuojaton ja seikkailusankari on vuosia nauranut päin kuoleman kasvoja, mutta kun Saapasjalkakissa saa tietää, että hänellä on vihoviimeinen elämä tassuissaan, muuttuu ääni kellossa. Myyttien toivomustähti pitää löytää mahdollisimman äkkiä ja uuden seikkailun varrella hahmo päätyy kokemaan varsinaisen henkisen kasvutarinan. Saapasjalkakissan matkaan tarttuvat ensimmäisestä elokuvasta tuttu viekas rosvo Kitty Pehmotassu (Salma Hayek), sekä uusi tuttavuus, innokas terapiakoira Perrito (Harvey Guillén), joka on aidosti sympaattinen ja hauska, vaikka hahmon kohdalla on iso riski, että hauva muuttuisi ärsyttäväksi.

      Oranssi kolli ei kuitenkaan ole ainoa toivomustähden perässä oleva, vaan Saapasjalkakissa, Kitty ja Perrito joutuvat matkansa varrella kohtaamaan taikaesineitä havittelevan Iso-Jaakko Person (John Mulaney), Kultakutrin (Florence Pugh) ja kolme karhua (Olivia Colman, Ray Winstone ja Samson Kayo), sekä palkkionmetsästäjäsuden (Wagner Moura), joka on ajoittain niin hurja ilmestys, ettei ihme, jos perheen pienimmät näkevät punasilmäisestä ja hyytävästi viheltelevästä sudesta painajaisia, sillä myös itse jännitin hahmon ollessa läsnä. Iso-Jaakko Perso taas on vekkulimpi pahis, joka on kylmäsydämisesti valmis pistämään alaisiaan lihoiksi saadakseen haluamansa. Kultakutria ja kolmea karhuakin hyödynnetään hyvin ja tämä erikoinen perhedynamiikka tuo lopulta yllättävää herkkyyttäkin mukaan.

Heti nähtyäni ensimmäisen Saapasjalkakissa-elokuvan ensimmäistä kertaa, olen toivonut sen saavan jatkoa. Jatko-osasta puhuttiin kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana niin vaihtelevaan sävyyn, että jossain kohtaa aloin jo menettää toivoani siitä, että se olisi koskaan tulossa. Olinkin jopa epäuskoinen ensi-iltapäivänä, astellessani elokuvasaliin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta. Samalla olin myös hieman pelokas, sillä vain viikkoa aiemmin ilmestynyt Avatar: The Way of Water (2022) oli osoittautunut valtavaksi pettymykseksi samanlaisen yli kymmenen vuoden odotuksen ja viivästymisten jälkeen. Ilokseni ja suureksi huojennuksekseni voin sanoa, että yhdentoista vuoden odotus todella palkitaan. Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus ei ole vain pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, vaan se myös päihittää ensimmäisen elokuvan! Kyseessä on myös viime aikoina aika yhdentekeviä tusinaleffoja ulos suoltaneen DreamWorks-animaatioyhtiön paras elokuva vuosiin.

Taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin viihdyttävä elokuva nappaa tiukasti mukaansa heti riemukkailla ensiminuuteillaan ja pitää otteessaan läpi vähän päälle puolitoistatuntisen keston. Vauhdikas seikkailu tarjoaa jatkuvasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, joissa on mietitty kaikenikäisiä. Osa huumorista naurattaa varmasti paremmin lapsikatsojia, kun taas jotkut komedialliset tilanteet kutkuttavat enemmän aikuisten nauruhermoja, varsinkin elämiensä menetyksestä masentuvan Saapasjalkakissan ylidramaattinen elämäkriisi. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja paikoitellen aidosti jännittäviä, erityisesti kun aiemmin mainitsemani susi astelee esiin varjoista. Menon ja meiningin keskellä elokuva osaa kuitenkin rauhoittua tarpeen vaatiessa ja syventyä hahmoihinsa ja etenkin heidän motiiveihinsa löytää toivomustähti ensimmäisenä. Elokuva hivuttautuu salakavalasti katsojan ihon alle ja muuttuukin ajoittain aidosti liikuttavaksi. Mukana on myös hyviä opetuksia siitä, että itse kunkin pitäisi välillä pysähtyä pohtimaan asioita, joita jo löytyy itseltä, sen sijaan että on jatkuvasti vain haalimassa ja haluamassa lisää.

Ennen elokuvaa olin varsin skeptinen sen visuaalisesta toteutuksesta. Tekijät ovat nimittäin hylänneet ensimmäisen Saapasjalkakissa-leffan, sekä samalla Shrek-elokuvien animaatiotyylin ja ovat halunneet tehdä Viimeisestä toivomuksesta enemmän Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffaa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) muistuttavan. Vaikka välillä elokuvaa katsoessani tuumin, että olisi ollut kiva, jos animaattorit olisivat pitäytyneet vanhassa tyylissä, lämpenin nopeasti uudelle ulkonäölle. Elokuva onkin lopulta visuaalisesti todella komeaa katseltavaa ja monet kuvat näyttävät suorastaan maalauksellisilta. Kaikki kuvasommittelusta värien ja valojen ja varjojen käyttöön on erittäin tyylikästä. Toimintakohtauksissa on välillä häiritsevää, kun kuvataajuutta vaihdellaan, jolloin välillä kuva liikkuu sulavasti, toisinaan hieman töksähtelevästi. Äänimaailma on myös mainio, vaikka Heitor Pereiran musiikit eivät olekaan yhtä riemastuttavaa rallatusta kuin Henry Jackmanin ykkösosassa. Joel Crawfordin ohjaus on sähäkkää ja Paul Fisherin ja Tommy Swerdlow'n käsikirjoitus on erittäin mainio tarinankerrontaa, replikointia ja hahmokäsittelyä myöten.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on riemastuttava ja suorastaan mahtava koko perheen seikkailu, joka päihittää edellisosan ja on DreamWorksin paras animaatioleffa vuosiin. Elokuva nappaa tiukasti mukaansa vauhdikkaan ja veikeän tarinansa kanssa, tarjoten paljon hupia kaikenikäisille. Aikuiskatsojat voivat huvittua Saapasjalkakissan elämäkriisistä, kun taas lapset voivat kikattaa hassujen hahmojen toilailuille. Huumorin vastapainona on yllättävänkin synkkiä juttuja ja sankaria jahtaava susi voi vihellyksineen ilmestyä vanhempienkin painajaisiin. Toimintaa ei puutu ja toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja sähäköitä, mutta onneksi leffa malttaa tasaisin väliajoin myös pysähtyä tutkimaan näitä hahmoja ja heidän motiivejaan toivomustähden kanssa. Elokuva onnistuu iskemään tunteisiin yllättävänkin lujaa. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia, vaikka toisinaan vaihteleva kuvataajuus voi häiritä tökkivyydellään. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus osoittautui yli vuosikymmenen odotuksen arvoiseksi leffaksi. Toivottavasti tämän myötä saamme myös vihdoin viidennen Shrek-elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Puss in Boots: The Last Wish, 2022, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Pirates! (The Pirates! In an Adventure with Scientists! - 2012)

PIRATES!

THE PIRATES! IN AN ADVENTURE WITH SCIENTISTS!

Ohjaus: Peter Lord
Pääosissa: Hugh Grant, Martin Freeman, David Tennant, Imelda Staunton, Brendan Gleeson, Russell Tovey, Ashley Jensen, Ben Whitehead, Jeremy Piven, Salma Hayek, Lenny Henry, Brian Blessed ja David Schneider
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

The Pirates! In an Adventure with Scientists! (tai kuten se tunnetaan Yhdysvalloissa ja Australiassa nimellä The Pirates! Band of Misfits), eli suomalaisittain ihan vain Pirates! on Aardman-yhtiön stop motion -animaatioelokuva, joka perustuu Gideon Defoen samannimiseen kirjaan vuodelta 2004. Aardman ryhtyi innokkaasti työstämään elokuvaa, kokiessaan, että stop motion -tekniikan ja tietokonetehosteiden yhdistämisellä yhtiö saisi aikaiseksi parasta jälkeään. Animointi käynnistyi ja lopulta Pirates! sai maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, joka keräsi kehuja kriitikoilta, sekä sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Itse näin elokuvan vasta vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin, että Pirates! täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin tietty juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.

Huonosti menestyvä ja jatkuvasti naurunalaiseksi joutuva Merirosvokapteeni päättää osoittaa taitonsa muille piraateille ja voittaa vihdoin himoitun Vuoden merirosvo -palkinnon. Yhdessä miehistönsä kanssa Merirosvokapteeni päätyy seikkailuun, johon liittyy tiedemiehiä, sukupuuttoon kuolleeksi luultu lintu ja itse Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar Viktoria.

Hugh Grant ääninäyttelee merirosvokapteenia nimeltä Merirosvokapteeni, joka on pitkään tähyillyt upeaa Vuoden merirosvo -palkintoa, mutta joka on vuosi toisensa perään hävinnyt pahimmille kilpailijoilleen, Peg-Leg Hastingsille (Lenny Henry), Cutlass Lizille (Salma Hayek) ja Black Bellamylle (Jeremy Piven). Vuonna 1837 hän on kuitenkin varma voitostaan ja niinpä Merirosvokapteeni seilaa ei-kovin-urhean, mutta silti uskollisen miehistönsä kanssa uusiin seikkailuihin, varastaakseen saaliin, mikä saisi muut vihreäksi kateudesta. Merirosvokapteenin miehistöön kuuluvat Huivipiraatti eli Kakkonen (Martin Freeman), Kihtipiraatti (Brendan Gleeson), Albiinopiraatti (Russell Tovey), Yllättävän kurvikas piraatti, joka ei varmasti ole tekopartaa käyttävä nainen (Ashley Jensen), Auringonlaskuista ja kissanpennuista pitävä piraatti (Ben Whitehead), sekä laivan maskottina toimiva papukaija Polly.

     Matkansa varrella Merirosvokapteeni ja kumppanit kohtaavat mm. tiedemies Charles Darwinin (David Tennant) ja tämän apinan Bobon, sekä itse kuningatar Viktorian (Imelda Staunton), joka potee syvää, suorastaan murhanhimoista vihaa ja halveksuntaa merirosvoja kohtaan. Läpikotaisin hahmogalleria on täynnä mitä vekkulimpia tyyppejä, jotka tarjoavat useat makeat naurut. Ääninäyttelijät ovat erinomaisesti valittuja. Grant tuo paljon elämää eksentriseen Merirosvokapteeniin, kun taas Staunton herkuttelee häijynä kuningattarena.

Yhä kymmenen vuoden jälkeen Pirates! jaksaa ilahduttaa ja riemastuttaa, toimien takuuvarmasti kaikenikäisille seikkailijasieluille. Elokuvan puolentoista tunnin kestoon mahtuu mukaansatempaavaa ja varsin viihdyttävää seikkailemista ja kosolti hersyvää huumoria. Komediapuolella on huomioitu tasavertaisesti lapsi- ja aikuiskatsojat ja filmin aikana pääseekin nauramaan kaikenlaisille kommelluksille ja nokkeluuksille. Osat sutkautuksista menevät nuoremmilta katsojilta ohi, mutta sitten taas jotkut koheltamiset riemastuttavat luultavasti juuri heitä paremmin. Sen lisäksi, että repliikeistä löytyy paljon hilpeitä vitsejä ja hahmoille tapahtuu vaikka ja mitä hupaisaa, tekijät ovat työstäneet taustat täyteen pieniä lisäyksiä, joista osan saattaa jopa huomata vasta toisella katselulla.

Itse tarina on oikein hassu, kun ryöstelevät merirosvot kohtaavat tiedemiesten tutkiskelevan maailman. Osalle katsojista tämä siirtyminen meriltä Lontoon kaduille ja tiedekilpailuihin voi tuottaa pettymyksen, mutta itse pidän siitä, ettei tarina kulje tyypillisimpiä ja arvattavimpia reittejä. Kertomuksessa onkin omat ovelat koukkunsa, vaikka samalla Merirosvokapteenin kehityskaaren kuljetuksen voi nähdä helposti ennalta. Elokuvan loppuhuipennus ei ihan vastaa ensimmäisen tunnin valloittavaa tasoa, mutta toimii silti kelpo päätöksenä tälle lystikkäälle piraattianimaatiolle.

Ja siitä animaatiosta puheenollen; Pirates! on visuaalisesti häikäisevän upeaa katsottavaa! Huikean lahjakkaasti vahanukeilla ja pienoismalleilla toteutettu stop motion -animaatio yhdistyy saumattomasti tietokonetehosteisiin, tekniikoiden tukiessa täydellisesti toisiaan. Elokuvaa katsoessa ei voi muuta kuin ihailla animaattoreiden valtavaa ammattitaitoa ja kärsivällisyyttä pitkää työtä tehdessä. Hahmot ovat toinen toistaan hassumman näköisiä ja taustat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia. Vahvoja visuaalisuuksia tukee oiva äänisuunnittelu ja niin miekan kolisteluista, laivan puiden narinoista ja muista koostuvat efektit kuin myös Theodore Shapiron seikkailulliset musiikit tehostavat filmiä. Gideon Defoen käsikirjoitus on oivallinen ja Aardmanin Kananlennonkin (Chicken Run - 2000) tehneen Peter Lordin ohjaus energisen ilahduttavaa.

Yhteenveto: Pirates! on erittäin hauska merirosvoelokuva, joka tarjoaa hupia kaikenikäisille katsojille. Vauhdikas seikkailu imaisee heti mukaansa ja näiden piraattien kommelluksia jämähtää seuraamaan leveä hymy huulillaan. Leffassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, ja energiatasot pysyvät korkealla, ilman että elokuva koskaan kuitenkaan muuttuu päättömäksi koheltamiseksi. Komediapuoli hauskuuttaa tasavertaisesti niin nuorempia kuin vanhempia katsojia. Nokkelat vitsit ja fyysinen pöhköys tarjoavat monet naurut. Elokuva on visuaalisesti todella hieno, eikä voi muuta kuin ihailla ja kehua animaattoreiden kärsivällistä kädenjälkeä. Ääninäyttelijät tekevät lupsakkaa työtä rooleissaan ja Peter Lordin ohjaus on mainiota. Loppuhuipennus ei ihan iske niin lujaa kuin voisi toivoa riemastuttavan ensimmäisen tunnin perusteella, mutta homma toimii silti viime minuuteille asti erittäin passelisti. Jos Pirates! on jäänyt katsomatta, suosittelen vihdoin vilkaisemaan, kuinka ilahduttavasta animaatioseikkailusta onkaan kyse.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Pirates! In an Adventure with Scientists!, 2012, Columbia Pictures, Aardman Animations, Sony Pictures Animation

Arvostelu: House of Gucci (2021)

HOUSE OF GUCCI

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Lady Gaga, Adam Driver, Jared Leto, Al Pacino, Jeremy Irons, Salma Hayek, Jack Huston, Reeve Carney, Camille Cottin, Vincent Riotta ja Youssef Kerkour 

Genre: draama, rikos

Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 12

House of Gucci perustuu Sara Gay Fordenin kirjaan The House of Gucci: A Sensational Story of Murder, Madness, Glamour and Greed (2001), joka taas pohjautuu tositapahtumiin muotiteollisuuden huipulla olleesta Gucci-perheestä. Ridley Scott kiinnostui jo 2000-luvun alussa tekemään elokuvan kirjan pohjalta, mutta projekti ei edennyt ja hänen tyttärensä Jordan Scott otti hetkellisesti ohjakset. Vuonna 2019 isä-Scott palasi takaisin elokuvan ohjaajaksi ja sen työstäminen lähti tosissaan liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa ja jo nyt, vain puolitoista kuukautta Scottin edellisen elokuvan, The Last Duelin (2021) ilmestymisen jälkeen House of Gucci saa ensi-iltansa myös Suomessa. Onnistuin yllättämään itseni, kun hoksasin näistä kahdesta Scottin filmistä odottavani juurikin House of Guccia enemmän. Odotukseni ehtivät hieman laskea The Last Duelin osoittauduttua odottamaani heikommaksi ja kun paljastui, että House of Gucci kestäisi lähes kolme tuntia. Kävinkin hieman pelokkain mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1978 nuori Patrizia Reggiani tapaa varakkaasta Guccin suvusta tulevan Maurizion. Huolimatta miehen isän negatiivisuudesta suhdetta kohtaan pari menee naimisiin ja Patrizia innostuu uudesta asemastaan rikkaiden keskellä... kenties jopa liikaakin.

Lady Gaga näyttelee Patriziaa, vähävaraisemmasta Reggianin perheestä tulevaa italialaisnaista, joka tapaa eräissä juhlissa Maurizio Guccin, jota esittää Adam Driver. Patrizian ja Maurizion välille syttyy palava rakkaus, vaikka Maurizion isä Rodolfo (aina karismaattinen Jeremy Irons) varoittelee poikaansa, että Patrizia on pelkän maineen ja mammonan perässä. Ja eipä Rodolfo välttämättä täysin väärässä ole... Aluksi hupsuilta kuulostavista aksenteistaan huolimatta Gaga ja Driver tekevät todella vakuuttavaa työtä pariskuntana, joka alkaa vähitellen uppoutumaan enemmän Gucci-perheen bisneksiin, mikä alkaa vaikuttamaan todella voimakkaasti kumpaankin. Näyttelijäduo tulkitsee hienosti hahmojen muovautumista filmin edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Al Pacino Rodolfon veljenä, eli Maurizion setänä Aldo Guccina, joka on ottanut isoimman vastuun firman pyörittämisestä, Jared Leto Aldon eksentrisenä poikana Paolona, Jack Huston Maurizion neuvonantajana Domenicona, Reeve Carney muotisuunnittelija Tom Fordina ja Salma Hayek meedio Pinana. Ironsin tavoin Pacinostakin huokuu arvokkuus roolissaan - heidän hahmonsa vain ovat hyvin erilaiset. Huston, Carney ja Hayek suoriutuvat pätevästi osistaan, mutta Jared Leton roolityöstä on vaikea sanoa, että mitä mieltä siitä olisi. Leto ampuu isosti yli erikoisen Paolon roolissa ja jatkuvasti tuntuu siltä kuin hän esiintyisi ihan eri leffassa kuin kollegansa. Samalla Leto tuo suurta viihdearvoa useisiin kohtauksiin ja huumoria kaiken sekaan - oli se sitten hänen tarkoituksensa tai ei.

Jared Leton kummallisen roolisuorituksen lisäksi House of Guccista löytyy muitakin vikoja, eikä Leton esiintyminen jää ainoaksi asiaksi, josta katsoja pohtii, että oliko tämä tarkoituksella koomista vai vahingossa. Etukäteen kauhistelin elokuvan pitkää, yli kahden ja puolen tunnin kestoa ja harmillisesti leffa ei onnistunut ihan perustelemaan pituuttaan. Siinä on välillä hetkiä, joita voisi tiivistää tai leikata kokonaan pois. Tai jättää Blu-raylle pidennettyyn versioon, jonka Ridley Scott on jo sanonut olevan tulossa. Silti tiettyine heikkouksineen ja epätasaisuuksineen pidin yllättävänkin paljon House of Guccista. Jopa liian pitkänä se oli mielestäni mukaansatempaavampi kuin vastikään ilmestynyt The Last Duel.

En tiennyt etukäteen Guccin perheestä mitään muuta kuin että heidän firmansa tekee hurjan kalliita vaatteita, laukkuja ja muita, joihin minulla ei taida unissanikaan olla varaa. Sen takia olinkin varsin yllättynyt ja kiehtoutunut, kun elokuva kulkee eteenpäin ja perheen sisäiset konfliktit ja skandaalit alkavat nousta esille. Ja nämä konfliktit ja skandaalit muuttuvat näin katsojan ja tarinankerronnallisesta näkökulmasta kaiken aikaa vain herkullisemmiksi. Yli kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu jos jonkinlaista petosta, huijausta ja selkäänpuukotusta. Jotkut juonittelevat yhdessä muita vastaan, samalla kun he juonittelevat yksinään toisiaan vastaan. Hahmojen valta-asemat vaihtelevat pitkin leffaa ja koska en tiennyt homman lopputulosta, jännitin lopputeksteihin asti, minne tapahtumaketju eskaloituu.

Ridley Scottin pitäisi siirtyä pois historiallisista eeposelokuvista ja keskittyä enemmän näihin lähimenneisyyden tositapauksiin, sillä House of Gucci ja muutaman vuoden takainen All the Money in the World (2017) ovat huomattavasti parempia kuin The Last Duel tai vaikkapa raamatullinen Exodus: Gods and Kings (2014). Scott ei saa täysin pidettyä tunnelmaa tasaisena ja on hieman hämmentävää, kuinka vapaasti hän on antanut Leton... öh, ilmaista itseään... mutta silti hän näyttää läpi elokuvan lahjansa. House of Gucci tietty näyttää todella hyvältä. Sen lisäksi, että näyttelijät puetaan toinen toistaan tyylikkäämpiin asuihin, on filmi myös upeasti kuvattu. Kuvasommittelu, kamera-ajot ja vieläpä värien tarkasti harkittu käyttö tekevät elokuvasta mielenkiintoisen silloinkin, kun tarina junnailee paikoillaan. Lavasteet ovat näyttävät, Leton maskeeraukset vakuuttavat ja äänimaailmakin laadukas. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat leffassa vähän väliä soivien, jo olemassa olleiden kappaleiden alle.

Yhteenveto: House of Gucci on liian pitkästä kestostaan huolimatta erittäin mainio ja mielenkiintoinen elokuva. Leffan tasoa laskee hieman pieni epätasaisuus tarinankerronnan ja tunnelman puolesta, minkä lisäksi osaa katsojista varmasti häiritsee suuresti Jared Leton eksentrinen roolityö. Vieläkään en osaa sanoa, oliko hän aivan kamala vai aivan mahtava. Lady Gaga sen sijaan todella on mahtava roolissaan Patriziana. Adam Driver, Jeremy Irons ja Al Pacinokin tekevät vahvaa työtä ja vaikka näyttelijöiden hassut aksentit saattavat särähtää korvaan, ei voi kuin ihailla esiintyjien eläytymistä. Guccin vaikeat perhekuviot muuttuvat kaiken aikaa mielenkiintoisemmiksi ja loppupäästä alkaa löytyä ihan tosissaan jännitettä, että mihin asti tämä kiista voikaan eskaloitua? Vaikka elokuvaa voisi tiivistää ja siitä löytyy juttuja, joiden koomisuuden tarkoituksellisuutta ei voi kuin pohtia, House of Gucci on silti oikein hyvä tositapahtumaleffa. Vaikkei muotimaailmasta olisikaan kiinnostunut, on se jo rikolliseksi muuttuvan perhedraamansa kanssa tarina, johon itse kukin voi hypätä mukaan - vielä kun se on teknisesti taiturimaisesti tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

House of Gucci, 2021, BRON Studios, Scott Free Productions, Metro-Goldwyn-Mayer

Arvostelu: Eternals (2021)

ETERNALS

Ohjaus: Chloé Zhao

Pääosissa: Gemma Chan, Richard Madden, Lia McHugh, Kumail Nanjiani, Brian Tyree Henry, Lauren Ridloff, Berry Keoghan, Don Lee, Angelina Jolie, Salma Hayek, Kit Harington ja Harish Patel

Genre: scifi, draama, toiminta

Kesto: 2 tuntia 37 minuuttia

Ikäraja: 12

Eternals on Marvelin elokuvauniversumin 26. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1976. Keväällä 2018 Marvel Studios ilmoitti työstävänsä elokuvaa sarjakuvien pohjalta ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisua siirrettiin ensin helmikuulle 2021 ja sitten marraskuulle. Nyt Eternals saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja täytyy tunnustaa, että vaikka olenkin suuri Marvel-fani, tämä projekti ei herättänyt erityistä kiinnostusta etukäteen. Leffan trailerit näyttivät hieman latteilta, mutta pyrin silti katsomaan elokuvan mahdollisimman optimistisena, tietäessäni Marvelin pystyvän yllättämään leffoilla, jotka on etukäteen tuomittu epäonnistumisiksi. Kävinkin katsomassa Eternalsin viikkoa ennen sen ensi-iltaa.

7000 vuoden ajan toiselta planeetalta saapuneet Ikuiset ovat suojelleet Maata ja ihmiskuntaa pahoilta deviaaneilta. Muutaman sadan vuoden ajan deviaanit ovat vaikuttaneet kuolleen kokonaan, mutta kun ne yllättäen tekevätkin paluun, eroon toisistaan ajautuneiden Ikuisten täytyy yhdistää voimansa jälleen kerran.

Elokuvan nimenmukaiseen Eternals-ryhmään, eli suomalaisittain Ikuisiin kuuluvat parannuskykyinen johtaja Ajak (Salma Hayek), lentävä Ikaris (Richard Madden), materiaalin muuttamiseen kykenevä Sersi (Gemma Chan), illuusioita luova Sprite (Lia McHugh), energiaa käsistään ampuva Kingo (Kumail Nanjiani), teknologian taitava Phastos (Brian Tyree Henry), todella nopea Makkari (Lauren Ridloff), ihmismielten sisälle pääsevä Druig (Barry Keoghan), väkivahva Gilgamesh (Don Lee) ja hurja soturi Thena (Angelina Jolie). Olympia-planeetalta saapuneet Ikuiset ovat suojelleet ihmiskuntaa jopa 7000 vuoden ajan ja he ovatkin kuin perhe toisilleen. Vuosituhansien varrella erilaisia riitoja ja konflikteja on kuitenkin tietty muodostunut, joten nykyhetkessä osa ryhmästä ei ole puhunut toisilleen muutamaan vuosisataankaan. Tämä rikkinäinen perhedynamiikka onkin elokuvan vahvinta antia. Elokuva esittelee Ikuisten elämää Maassa eri aikakausilta ja mitkä esimerkiksi historian tapahtumat ovat vaikuttaneet heihin. Vaikka hahmot ovat mielenkiintoisia ja toimivia, ei elokuva saa katsojaa todella välittämään heistä, kuten vaikkapa Guardians of the Galaxy (2014) teki. Kun mukana on jopa kymmenen monelle katsojalle täysin tuntematonta sankaria, ei ole ihme, että osa jää toisten varjoon. Näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti, vaikka minua jäi ihmetyttämään, että kenties koko filmin isoin stara, Angelina Jolie saattaa jopa olla pienimmässä roolissa ryhmästä!

     Elokuvassa nähdään myös Maddenin lisäksi toinen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) tähti, nimittäin Kit Harington Sersin poikaystävänä Danena, sekä Harish Patel Kingon palvelijana Karunina, joka on ehdottomasti filmin hauskinta antia.

Olen kyllä tavallaan iloinen, etten erityisemmin innostunut etukäteen Eternalsista, sillä elokuvan tuottama pettymys olisi varmasti ollut paljon suurempi. Nyt olen lähinnä harmissani, että Marvelilta on muutaman vuoden jälkeen tullut keskinkertainen tekele, joka vajoaa nopeasti unholaan. Eternalsista löytyy omat vahvuutensa, liittyen erityisesti juurikin aiemmin mainitsemaani Ikuisten rikkinäiseen perhekuvioon, mutta siinä on myös selviä heikkouksia, jotka estävät sitä nousemasta potentiaaliinsa. Vaikka on toisaalta hyvä, että elokuva on haluttu tehdä henkilövetoisesti, silti tuntuu siltä, että elokuva kaipaisi enemmän menoa ja meininkiä. Vähäiset toimintakohtaukset eivät ole millään lailla mieleenpainuvia ja ne tuntuvat olevan jopa hieman pakotetusti mukana. Pahat deviaanit ovat vieläpä todella tylsiä vastuksia, eivätkä tarjoa oikein minkäänlaista jännitettä.

Elokuvan isoin ongelma on kuitenkin sen käsikirjoitus. Juuri Nomadlandista (2020) palkintoja kahmineen ohjaaja-käsikirjoittaja Chloé Zhaon, sekä Patrick Burleighin, Ryan Firpon ja Kaz Firpon työstämä teksti on ontuileva. Vaikka onkin mielenkiintoista nähdä Ikuisten elämää Maassa eri aikakausilla 7000 vuoden ajalta, on aikahyppely hieman kömpelöä. Pitkät takaumakohtaukset tuovat toki hahmoihin lisää sisältöä, mutta samalla ne saavat elokuvan junnaamaan paikoillaan. Todellinen tarina tuntuu käynnistyvän vasta myöhemmässä vaiheessa. Ikuisten ja tietokonetehostemörököllien välinen vuosituhansien konflikti on liiankin yksinkertainen lähtökohdiltaan, jolloin alusta asti katsoja odottaa jonkinlaista käännettä tapahtuvaksi, joka sekoittaisi pakkaa. Siihen päästään kuitenkin niin hitaasti, että odottaessa elokuva on jopa paikoitellen hieman pitkäveteinen. Kestoa Eternalsilla on yli kaksi ja puoli tuntia, mikä on lopulta aivan liikaa filmille - erityisesti kun se ei saa luotua tunnesidettä katsojan ja hahmojen/tapahtumien välille.

Yhtenä elokuvan pelastavana puolena toimii ehdottomasti Nanjianin näyttelemä Kingo ja häntä uskollisesti seuraava Karun, jotka ovat vastuussa aika lailla koko elokuvan huumorista. Kingon ja Karunin jutuille hörähtelee vähän väliä ja on varsinkin hilpeää, kuinka Karun kuvaa Kingosta jonkin sortin dokumenttia. Samalla komediakaksikko tuntuu hieman irralliselta muuten synkistelevässä filmissä. Eternalsia katsoessa muodostuu helposti mielleyhtymiä DC:n Justice League -elokuvaan, oli kyse sitten teatterijulkaisusta tai Zack Snyderin versiosta. Sen lisäksi, että voimiensa puolesta osasta Ikuisia tulee mieleen B-luokan versiot mm. Supermanista, Flashista ja Wonder Womanista, tarinasta löytyy samaa kömpelyyttä, kun yhden elokuvan täytyy esitellä isompi joukko supersankareita ja samalla myös kertoa jonkinlaista maailmanpelastustarinaa. Kummassakin huumori on erikoisesti istutettu mukaan muuten tummasävyisessä teoksessa.

Käsikirjoituksen lisäksi Chloé Zhaon työ ei ole erityisen vakuuttavaa ohjaajana. Pienistä indieteoksista suuren tehoste-elokuvan valjaisiin siirtyminen ei ole sujunut luontevasti. Zhaolla on käsissään valtava kertomus ja muutenkin suuria mittakaavoja, mutta hän hoitaa homman hieman liian pienimuotoisesti. Teknisiltäkin ansioiltaan Eternals on ailahteleva. Se on kuvattu todella tyylikkäästi, mutta erikoistehosteiden taso heittelee pitkin leffaa. Yksi digimörkki näyttää joltain PlayStation 3 -pelin hahmolta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii Ramin Djawadin musiikkeja myöten. Leikkaus on kuitenkin aivan liian pitkäksi venytettyä ja kaivaisi tiivistämistä, sekä muutenkin hieman uudelleenjärjestelyä.

Yhteenveto: Eternals on harmillisen keskinkertainen, innoton ja hieman jopa pitkäveteinen supersankarielokuva. Yli kahden ja puolen tunnin kestossa on paljon tiivistämisen varaa, vaikka elokuvassa yritetäänkin käsitellä tapahtumia usealta vuosituhannelta. Aikahyppely on vähän kömpelösti toteutettu. Sen lisäksi, että osa takaumista tuntuu olevan läntätty väärään kohtaan, ne saavat elokuvan usein jumittamaan paikoillaan. Kunnon tarina lähtee myöhäisessä vaiheessa liikkeelle ja leffan aikana saattaa jopa tylsistyä. Chloé Zhaon henkilövetoisempi lähestymistapa on ajatuksen tasolla hyvä juttu, mutta hän ei lopulta saa innostumaan tai välittämään kunnolla näistä Ikuisista, vaikka ryhmän sisäinen konflikti onkin kiinnostava ja muutamat hahmot erottuvat hyvin edukseen. Toimintakohtaukset ja huumori tuntuvat paikoitellen irrallisilta, jopa hieman väkinäisiltä ja erikoistehosteiden taso vaihtelee. Loppua kohti filmi paranee, mutta silti itselleni jäi sellainen "tässäkö tämä nyt oli" -tunne.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eternals, 2021, Marvel Studios

Arvostelu: Hitman's Wife's Bodyguard (2021)

HITMAN'S WIFE'S BODYGUARD

Ohjaus: Patrick Hughes

Pääosissa: Ryan Reynolds, Salma Hayek, Samuel L. Jackson, Antonio Banderas, Frank Grillo, Tom Hopper, Kristofer Kamiyasu, Caroline Goodall, Alice McMillan, Rebecca Front ja Morgan Freeman

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Ryan Reynoldsin ja Samuel L. Jacksonin tähdittämä toimintakomedia The Hitman's Bodyguard (2017) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Hitman's Wife's Bodyguard saapuu Suomenkin elokuvateattereihin ja itse odotin sitä ihan positiivisin mielin. The Hitman's Bodyguard oli heikkouksineenkin viihdyttävä raina, joten ajattelin katsovani sujuvasti jatkoa - etenkin kun se on näin hilpeästi nimetty. Kävinkin katsomassa Hitman's Wife's Bodyguardin sen lehdistönäytöksessä noin puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Henkivartijan virasta erotettu Michael Bryce yrittää pitää sapattivapaata lievittääkseen stressitasojaan, mutta päätyy pian uuteen tehtävään, kun palkkamurhaaja Darius Kincaidin vaimo Sonia tarvitsee Brycen apua pelastaakseen miehensä mafialta.

Ryan Reynolds ja Samuel L. Jackson palaavat rooleihinsa henkivartija Michael Bryceksi ja palkkamurhaaja Darius Kincaidiksi, minkä lisäksi Salma Hayek nostetaan viime leffaa huomattavasti isompaan rooliin Dariuksen vaimonsa Soniana. The Hitman's Bodyguard ei ollut kovin ihmeellinen tekele, mutta Reynoldsin ja Jacksonin iskevä kemia piti sen viihdearvoa yllä alusta loppuun. Heidän näkeminen yhdessä oli isoin syy, miksi halusin nähdä leffalle jatkoa, mutta nyt kun olen nähnyt Hitman's Wife's Bodyguardin, voin vain todeta, että jatko-osa olisi pitänyt jättää tekemättä. Vaikka Reynoldsin ja Jacksonin hahmojen välinen sananvaihto ja kettuilu tarjoaa muutamat hilpeät heitot, viime filmin yhteys on kadonnut lähes täysin. Outoa on, että sen lisäksi, etteivät hahmot toimi kummoisesti yhdessä, eivät he toimi lähes lainkaan omillaan. Jacksonin voimakas asenne jaksaa vielä hymyilyttää, mutta Reynolds tekee kenties yhden kehnoimmista roolisuorituksistaan. Yleensä hauskan Reynoldsin silmistä puuttuu täysin halu tehdä tätä leffaa ja hän kulkeekin läpi filmin aika tylsällä vaihteella. Harmillisesti isompaan osaan nostettu Hayek ei myöskään vakuuta, sillä hänen tehtäväksi jää lähinnä olla paljastavissa asuissa ja huutaa ärsyttävästi liki kaikki repliikkinsä.

     Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Antonio Banderas Aristotle-pahiksena, jolla on omat katalat hällä-väliä-suunnitelmansa, Frank Grillo Interpol-agentti O'Neillina, Caroline Goodall tämän pomona, Alice McMillan O'Neillin assistenttina, sekä Morgan Freeman henkivartijoista parhaana. Banderas häijyilee passelisti roiston roolissa, mutta hänen hahmonsa on tylsä ja motiivit olemattomat. Grillo sopii agentiksi ja Goodallissa on arvokkuutta Interpolin johtohahmoksi, mutta McMillan jää nopeasti unohduksiin. Freeman on toki aina mainio, vaikka toimintakohtauksissa on naurettavan selvää, ettei yli 80-vuotias Freeman tee omia stunttejaan.

Jos Hitman's Wife's Bodyguardia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se "äänekäs". Jatkuvasti huutava Salma Hayek on vain yksi osa sitä loputtomalta tuntuvaa meteliä, mitä leffa pitää sisällään. Hiljaista hetkeä ei elokuvasta löydy, sillä silloinkin kun hahmot eivät ammuskele toisiaan kauheassa pauhussa, he vain riitelevät kovaan ääneen siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Ja jossain kohtaa aloin kokea sen väsyttäväksi ja olisin halunnut pistää elokuvan pauselle. Harmillisesti olin elokuvateatterissa, eikä sellainen ollut mahdollista. Jos katsoisin filmiä ensi kertaa vuokralta tai suoratoistopalvelusta, tuskin olisin saanut sitä katsottua yhdeltä istumalta kokonaan, vaikka kestoa on vain hieman yli puolitoista tuntia. Ruudulla tapahtuu koko ajan jonkinlaista mekastusta, mutta hyvin nopeasti hoksasin, ettei millään ollut väliä. Pääkolmikko palkkamurhaaja, hänen vaimonsa ja hänen henkivartijansa käyvät hermoille ja jossain kohtaa jopa toivoin pahisten onnistuvan pistämään heidät hengiltä, sillä sentään Banderas ei alkanut ärsyttämään.

Kyseessä on toimintakomedia, joka aika lailla epäonnistuu molemmissa lajityypeissään. Sen toiminta on innotonta ja verisyyttä lukuunottamatta mitäänsanomatonta koheltamista. Asiaa ei auta taistelukohtausten hektinen toteutus, mikä saa monet siisteiksi tarkoitetut hetket näyttämään amatöörimäisiltä. Taistelut jaksavat viihdyttää todella harvoin ja silloinkin lähinnä kökköytensä vuoksi. Vielä toimintaa kehnompaa on elokuvan komediaosasto. Huumori on yllättävänkin väsynyttä, mitä ei auta esimerkiksi Reynoldsin tylsistynyt tapa tarjota repliikkinsä. Kenties hänkin oli pettynyt kirjoitettuun materiaaliin. Muutamat aidosti hauskat jutut ovat päässeet livahtamaan mukaan ja pari kertaa hörähdin kunnolla, mutta valtaosa vitseistä lentää kirkkaasti maalitaulun ohi. 

Ensimmäisen elokuvan tavoin Hitman's Wife's Bodyguardin ohjauksesta vastaa Patrick Hughes, joka on kadottanut paljon edellisen osan veikeydestä. Hughes ei saa pidettyä pakettia kasassa, mitä ei auta yhtään Tom O'Connorin, Brandon Murphyn ja Phillip Murphyn hätiköiden rustattu käsikirjoitus. Kolmikon teksti on läpikotaisin töksähtelevää ja vain parissa kohtaa heidän aivoriihensä osuu lähelle napakymppiä. Filmin tekninenkään toteutus ei vakuuta. Kuvaus on hätäistä ja heiluvaa, erityisesti toimintakohtauksissa, mitä ei auta silppuavan äkkipikainen leikkaustyyli. Leikkauksessa on yritetty pitämään yllä ylienergistä adrenaliiniryöppyä, mikä alkaa vähitellen käydä katsojan voimille. Sentään lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja yksi leffan paremmista vitseistä on, kuinka Bryce on ainoana jatkuvasti veren peitossa. Äänimaailma on tosiaan vielä pahempaa sekamelskaa kuin leikkaus. Atli Örvanssonin säveltämät musiikit jäävät täysin lukuisten artistien kappaleiden jalkoihin, jotka jumputtavat läpi leffan.

Yhteenveto: Hitman's Wife's Bodyguard on harmillisen heikko toimintakomedia, jonka toiminta on sekavaa koheltamista ja komedia todella laiskaa läpänheittoa. Sentään pari hauskaa vitsiä on eksynyt mukaan, mutta muuten huumoriosasto saa pyörittelemään silmiä. Lähinnä filmi onnistuu huvittamaan kökköydellään. Erikoistehosteet ovat jo nyt aikansa eläneet ja Morgan Freemanin stuntmies on naurettavan selkeä. Ryan Reynoldsin ja Samuel L. Jacksonin väliltä ei valitettavasti enää löydy samaa kemiaa ensimmäisestä elokuvasta. Jacksonin tympeä asenne ilahduttaa, mutta Reynolds vaikuttaisi vain haluavan pois koko tuotannosta. Salma Hayekin hommaksi jää lähinnä huutaa koko ajan yhä vain ärsyttävämmin. Huutaminen on vain yksi osa jatkuvaa meteliä, mikä tekee Hitman's Wife's Bodyguardin katselusta turhauttavaa ja uuvuttavaa. Jos olisin katsonut sitä kotona suoratoistosta, olisin luultavasti katsonut sen parissa osassa. Toivon, että tämä jää näiden palkkatappajan, vaimon ja henkivartijan viimeiseksi seikkailuksi.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hitman's Wife's Bodyguard, 2021, Millennium Media, Summit Entertainment, Campbell Gropman Films, Above the Line Set Assistance & Security

Arvostelu: Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011)

SAAPASJALKAKISSA

PUSS IN BOOTS

Ohjaus: Chris Miller
Pääosissa: Antonio Banderas, Zach Galifianakis, Salma Hayek, Billy Bob Thornton, Amy Sedaris, Constance Marie, Guillermo del Toro ja Mike Mitchell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Puss in Boots, eli suomalaisittain Saapasjalkakissa perustuu eurooppalaiseen satuun 1600-luvulta ja se on esiosa Shrek-elokuvasarjalle (2001-2010). Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle heti, kun Shrek 2 (2004) ilmestyi ja hahmo nousi fanien suosikiksi. Alunperin leffan oli tarkoitus olla suoraan DVD:llä julkaistu, halvemmalla tehty lisäosa, mutta pian DreamWorks-studio päätti, että hahmo ansaitsee kunnon elokuvateatterijulkaisun. Leffan teko lähti liikkeelle ja tekijät ottivat ohjaaja Guillermo del Toron mukaan antamaan neuvoja ja palautetta. Lopulta Saapasjalkakissa sai ensi-iltansa lokakuussa 2011 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2012). Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, vaikka lipputulot eivät nousseetkaan samoihin lukemiin Shrek-elokuvien kanssa. Leffa oli ehdolla parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Rangolle (2011). Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä minulla oli silloin hölmö vaihe meneillään, jolloin en katsonut animaatioita lähes lainkaan, kokiessani, että ne on tehty lapsille ja minä saisin katsoa vain näyteltyjä filmejä (onneksi pääsin tästä urpoudesta pian yli). Katsoinkin Saapasjalkakissan vasta myöhemmin vuokralta isäni kanssa ja pidin elokuvasta paljon. Olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan. Kun huomasin ensimmäisen Shrekin (2001) täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin arvostella koko leffasarjan läpi. Myös Saapasjalkakissa viettää 10-vuotissyntymäpäiviään tänä vuonna, mikä antoi vielä suuremman syyn katsoa myös tämän leffan.

Lainsuojaton Saapasjalkakissa lyöttäytyy yhteen vanhan ystävänsä Tyyris Tyllerön ja varas Kitty Pehmotassun kanssa kähveltääkseen legendaariset taikapavut, jotta he voisivat toteuttaa vuosia vanhan unelmansa ja löytää jättiläisen linnan rikkaudet.

Ennen kuin Saapasjalkakissa (äänenä Antonio Banderas) tapasi Shrekin, Aasin ja Fionan, hän oli yksinäinen susi... tai siis kissa, lainsuojaton rosvo ja omahyväinen naiskisujen hurmaaja. Enemmän kissa- kuin koiraihmisenä olen fanittanut Saapasjalkakissaa lapsesta asti heti, kun näin Shrek 2:n ensimmäisen kerran. Onkin mahtavaa päästä näkemään hänen alkuperäistarinansa, etenkin kun siitä oikeasti löytyy sisältöä, eikä lopputulos tunnu vain helpon rahan perässä tehdyltä rainalta. Hahmolle on kirjoitettu oiva kehityskaari, kun elokuvan edetessä hän päättää korjata vanhoja virheitään.
     Saapasjalkakissa saa seikkailuunsa mukaan elävän munan, Tyyris Tyllerön (Zach Galifianakis) ja tätä auttavan rosvokissan, Kitty Pehmotassun (Salma Hayek). Saapasjalkakissan ja Tyyris Tyllerön rikkinäinen ystävyys on yksi elokuvan vahvuuksista ja sitä kehitellään elokuvan aikana mainiosti. Kitty Pehmotassu taas tuo oivan kilpailijan Saapasjalkakissan taidoille, sekä totta kai pakollista romantiikkaa. Hahmolle lyhyesti selitetty taustatarina on mielenkiintoinen ja sitäkin hyödynnetään elokuvan aikana toimivasti.
     Vastaansa kolmikko saa Taavin ja Annin (Billy Bob Thornton ja Amy Sedaris), häijyn rosvopariskunnan, jotka eivät anna minkään tulla heidän ja legendaarisen kulta-aarteen väliin. Kaksikko on oivallisen julma ja ilkikurinen, mutta heiltä myös löytyy toisenlaista puolta, kun he ovat kahdestaan, eikä heidän täydy esittää vaarallisia ja karskeja.

Yhä kymmenen vuotta myöhemmin minua ärsyttää, etten mennyt katsomaan Saapasjalkakissaa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi. Kyseessä on erittäin hyvä elokuva, mikä päihittää kevyesti Shrek kolmannen (Shrek the Third - 2007) ja Shrek ja ikuisen onnen (Shrek Forever After - 2010). Täysin kahden ensimmäisen Shrekin tasolle filmi ei yllä, mutta se ei haittaa. Saapasjalkakissa on onnistunut niin spin-offina sivuhahmosta kuin esiosana Shrekeille, etenkin kun se toimii täysin omana juttunaan. Elokuva ei vaadi sitä, että katsoja on nähnyt Shrekit, sillä niihin ei viitata oikeastaan millään tavalla. Fanipalveluksena toimivia cameorooleja ei nähdä, eikä elokuvan loppuhuipennus yritä linkittyä Shrek 2:n tapahtumiin. Tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan ja elokuvasta huomaa, kuinka paljon tekijätkin fanittavat Saapasjalkakissaa hahmona.

Seikkailuhenki on vahvasti läsnä alusta loppuun. Elokuva ei turhaan jarruttele, vaan se kulkee ripeää vauhtia kohti loppuhuipennustaan. Silti se onnistuu niin avaamaan Saapasjalkakissan alkuperää, alustamaan mukaansatempaavaa tarinaa ja kertoa kaiken kiirehtimättä. Puolentoista tunnin kesto käytetään esimerkillisesti hyödyksi. Rauhallisemmat suvantohetket löytyvät oikeista kohdista, eikä aika käy koskaan pitkäksi - etenkään kun filmi on todella hauska. Shrek-elokuvien tapaan Saapasjalkakissakin naurattaa takuuvarmasti kaikenikäisiä. Aikuiset joutuvat pidättelemään hymähdyksiään heti alussa, kun Saapasjalkakissa yrittää pukea kaikessa hiljaisuudessa ja hiipiä pois, kun vieressä nukkuu suloinen naaraskissa. Muutenkin aikuisvitsejä, kuten Fight Club -viittausta ja Tyyriksen munaläppiä on pitkin leffaa ja nauran yhä monille jutuille railakkaasti ääneen. Jostain syystä parhaat naurut kuitenkin edelleen tarjoaa kissa, joka nolon tilanteen sattuessa korostaa tilannetta nostamalla tassun suunsa eteen ja pyörein silmin päästää "ouu..." -äännähdyksen.

Elokuvan animaatiojälki on tuttua laatua Shrek-leffoista. Niin hahmot kuin maisemat ovat täynnä tarkkoja yksityiskohtia. Saapasjalkakissan turkki on huikeasti animoitu, kuten ovat myös rikkaat lokaatiot, joita leffa on täynnä. Väreillä ja valoilla leikitellään niin päivällä kuin yökohtauksissa ja filmi on paikoitellen erittäin tyylitelty. Jakautuvaa kuvaa käytetään taitavasti muutamassa kohdassa. Tom Wheelerin käsikirjoitus on monin tavoin nokkela ja on hienoa, kuinka hahmovetoisesti hän kirjoittaa seikkailua. Ohjauksesta taas vastaa Chris Miller, joka tekee huomattavasti parempaa työtä kuin Shrek kolmannen parissa, minkä hän myös ohjasi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit rakentavat elokuvaan täysin omanlaisensa hengen, mikä jo itsessään erottaa Saapasjalkakissan satumaisista Shrek-leffoista.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa on erittäin mainio animaatioseikkailu, joka on jopa parempi elokuva kuin Shrek kolmas ja Shrek ja ikuinen onni. Leffa ei onneksi koskaan tunnu rahan perässä tehdyltä turhakkeelta, vaan tekijöillä on oikeasti ollut tarina kerrottavanaan ja he selvästi fanittavat itse nimikkohahmoa. Saapasjalkakissan omaan seikkailuun hyppääkin riemulla mukaan, erityisesti kun se todella on oma juttunsa, jonka parissa viihtyminen ei vaadi lainkaan Shrek-elokuvien näkemistä ennakkoon. Filmi syventää hyvin nimikkohahmonsa taustaa ja luo oivaa konfliktia Saapasjalkakissan ja uusien esiteltyjen hahmojen välille. Elokuva on todella hauska ja sitä katsoessa voivat nauraa aivan kaikenikäiset. Animaatiojälki on erittäin näyttävää ja jo siksi filmiä on ilo katsoa. Siinä, missä pääsarja Shrek väsähti parin edellisen osansa myötä, Saapasjalkakissa on kipeästi kaivannut jatko-osaa jo noin vuosikymmenen ajan. Toivottavasti pitkään tuotanto-ongelmissa pyörinyt jatkoleffa saataisiin oikeasti tehtyä ja teattereihin vuoden päästä, kuten DreamWorks on jo jonkin aikaa lupaillut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Puss in Boots, 2011, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Oikeesti aikuiset 2 (Grown Ups 2 - 2013)

OIKEESTI AIKUISET 2

GROWN UPS 2

Ohjaus: Dennis Dugan
Pääosissa: Adam Sandler, Kevin James, David Spade, Chris Rock, Salma Hayek, Maya Rudolph, Maria Bello, Nick Swardson, Alexander Ludwig, Cameron Boyce, Nadji Jeter, Alexys Nycole Sanchez, China Anne McClain, Ada-Nicole Sanger, Steve Buscemi, Shaquille O'Neal, Taylor Lautner, Peter Dante, Jake Goldberg, Colin Quinn, Jonathan Loughran, Tim Meadows, Cheri Oteri, Halston Sage, Steve Austin, April Rose, Oliver Hudson, Frank Gingerich, Morgan Gingerich, Kaleo Elam, Georgia Engel ja Ebony Jo-Ann
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

Adam Sandlerin, Kevin Jamesin, Chris Rockin, David Spaden ja Rob Schneiderin tähdittämä komedia Oikeesti aikuiset (Grown Ups - 2010) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta iso hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Schneider ei kuitenkaan voinut palata jatko-osaan, sillä hänellä oli jo toinen projekti tiedossa ja hänen vaimonsa oli tullut raskaaksi. Sen sijaan, että hänen vapautumista olisi odotettu, muut neljä päättivät tehdä toisen osan heti. Kuvaukset alkoivat keväällä 2012 ja lopulta Oikeesti aikuiset 2 sai ensi-iltansa kesällä 2013. Vaikka tämäkin leffa tuotti reilusti yli 200 miljoonaa dollaria, sai se vielä pahemman tyrmäyksen kriitikoilta ja elokuva oli ehdolla jopa yhdeksästä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa Taylor Lautnerille ja Nick Swardsonille, naissivuosa, käsikirjoitus, kokoonpano ja jatko-osa), muttei voittanut niistä yhtäkään. Itse näin Oikeesti aikuiset 2:n vasta 2015. Pidin sarjan avausosaa ihan kivana komediana, mutten pitänyt jatko-osasta lähes lainkaan. Katsoin ensimmäisen Oikeesti aikuiset -leffan "juhlistamaan" sen kymmenvuotis-syntymäpäivää ja kun Netflix ehdotti sen jälkeen jatko-osaa, päätin antaa Oikeesti aikuiset 2:lle uuden mahdollisuuden.

Oikeesti aikuiset 2:ssa edellisestä osasta tutut hahmot juhlistavat kesäloman alkua... kai... tässä elokuvassa ei oikeastaan ole juonta.

Rob Schneiderin esittämää Robia ja hänen perhettään lukuunottamatta muut ensimmäisestä elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun. Adam Sandlerin Lenny Feder -hahmo on muuttunut oudon paljon kahden elokuvan välillä, eikä hahmo ole enää sama rikas Hollywood-agentti kuin ennen. Tämä ei kuitenkaan erityisemmin haittaa, sillä Sandler esittää aina vain itseään, jolloin hän tavallaan tuntuu yhä samalta hahmolta. Tässä Sandlerin ote on kuitenkin löystynyt huomattavasti, eikä hän ole samalla lailla menossa mukana kuin viimeksi. Lennyn vaimo Roxanne (Salma Hayek) joutuu jälleen seuraamaan miehensä hölmöilyä sivusta. Pariskunnan lapsista vain innokas Becky-tyttö (Alexys Nycole Sanchez) on samanlainen kuin edellisessä leffassa, mutta pojat Greg (Jake Goldberg) ja Keith (viime vuonna menehtynyt Cameron Boyce) eivät ole enää samoja kännykkään kiinni kasvaneita nulikoita. Greg alkaa olla yhä vain kiinnostuneempi tytöistä, kun taas Keith haluaisi urheilla. Lapset saavat jälleen hyvin ruutuaikaa ja heidän näyttelijänsä toimivat yhä rooleissaan.

Kevin Jamesin näyttelemälle Lamonsoffille ja Chris Rockin esittämälle Kurtille on tällä kertaa ollut selvästi vaikea keksiä kunnon tekemistä, sillä molemmat lähinnä pyörivät Lennyn mukana. Lähinnä molempien avioliitot joutuvat koetukselle, kun Lamonsoff ja Kurt iskevät silmänsä Lennyn tyttären tanssiopettajaan (April Rose), samalla kun heidän vaimonsa, Sally (Maria Bello) ja Deanne (Maya Rudolph) kuolaavat oman jumppaopensa (Oliver Hudson) perään. Näidenkin pariskuntien lapset saavat oivasti ruutuaikaa, Lamonsoffin ja Sallyn Donna-tyttären (Ada-Nicole Sanger) etsiessä omaa tyyliään ja Bean-pojan (Frank ja Morgan Gingerich) osoittaessa älyllisiä "lahjakkuuksiaan", kun taas Kurtin ja Deannen Charlotte-tytär (China Anne McClain) nostetaan aiempaa paremmin esille, Andre-poika (Nadji Jeter) lähtee tyttöjahtiin Gregin kanssa ja perheen kuopus Ronnie (Kaleo Elam) kakkii vaippoihinsa... koska tämähän on Sandlerin elokuva. Myös Deannen voivotteleva äiti Mama Ronzoni (Ebony Jo-Ann) tekee paluun ja uutena hahmona esitellään Lamonsoffin huolehtiva äiti (Georgia Engel).
     David Spaden näyttelemä Higgy nousee myös isommin esille kuin viimeksi, kun hänen poikansa Braden (Alexander Ludwig) ilmestyy yllättäen paikalle. Braden ei ole mikään kiltti tapaus, vaan isokokoinen ja tympeä äijänalku, joten Higgyn täytyy jättää naisten katselut vähemmälle pitääkseen muksunsa kurissa. Spade ei vieläkään vakuuta näyttelijäntaidoillaan (kuten ei moni muukaan leffassa), mutta ajaa asiansa paremmin kuin edellisessä leffassa.
     Perheiden lisäksi mukana on paljon muitakin hahmoja. Ensimmäisestä osasta tutut Bailey (Colin Quinn), Wiley (Steve Buscemi), Malcolm (Tim Meadows) ja Robideaux (Jonathan Loughran) tekevät paluun, eivätkä he vieläkään pidä päänelikosta. Uusina hahmoina leffassa esitellään Lennyyn ihastunut Penny (Cheri Oteri), poliisit Fluzoo (Shaquille O'Neal) ja Dante (Peter Dante), uhitteleva collegepoika Andy (Taylor Lautner), Lennyn entinen kiusaaja Cavanaugh (Steve Austin), Gregin ihastus Nancy (Halston Sage) ja bussikuski Nick (Nick Swardson), joka on ehdottomasti huonointa leffassa. Nick tuntuu siltä kuin Swardson olisi ollut saapunut seuraamaan kuvauksia, alkanut sekoilemaan ja se on sitten päätetty kuvata ja lisätä leffaan. Hahmo ei ole hauska, vaan hänen outoilunsa ärsyttää. Swardsonin hölmöilyä seuratessa huomaa yllättäen toivovansa, että Schneider olisikin mukana elokuvassa. Muut sivuhahmot ajavat tavallaan asiansa, mutta silti ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka täyteen elokuva on ahdettu.

Adam Sandlerilla ei ole tapana tehdä jatko-osia elokuvilleen. Oikeesti aikuiset 2 on itse asiassa ensimmäinen jatko-osa, minkä hän on tehnyt uransa aikana. Ensimmäisen osan menestys ja elokuvan tarjoama tekosyy kutsua kaverit sivurooleihin taisi kuitenkin riittää Sandlerille jatkaa perheiden seikkailuja ja niinpä Oikeesti aikuiset 2 tehtiin. Siinä samalla Sandler ja kumppanit taisivat kuitenkin unohtaa sellaisen pienen asian elokuvanteosta kuin käsikirjoituksen. Kuten jo yllä olevasta juonikuvauksesta käy selväksi, elokuvan tarinaa on todella vaikeaa avata, sillä tässä ei oikeastaan ole sellaista. Hahmot vain hölmöilevät vähän yli puolentoista tunnin ajan ja siinä se. Leffa tuntuu siltä kuin siihen olisi keksitty kohtauksia sitä mukaan, kun sitä kuvattiin tai siltä kuin joku olisi yhdistellyt sketsejä toisiinsa ja sormet ristissä toivonut, että se menee läpi elokuvana. Lopputulos kuitenkin muistuttaa lähinnä ihan liian pitkäksi venytettyä tv-sarjan jaksoa. Elokuva on ahdettu täyteen tavaraa, jotta se saataisiin kestämään tarpeeksi kauan, mutta kukaan ei tainnut koskaan miettiä, toimiiko kokonaisuus millään tavalla?

Tarinattomuus ei oikeastaan haittaisi, jos yhteen liimatut sketsit toimisivat. Jos elokuvan jatkuva hölmöily naurattaisi, juonen puuttumisen voisi antaa anteeksi. Mutta kun Oikeesti aikuiset 2 ei ole hauska leffa. On siinä muutama juttu, jotka tarjoavat mukavat hekottelut, mutta siihen se jää. Kyseessä on itse asiassa jopa aika tylsä elokuva, mitä ei yhtään helpota vitsien laatu - vai pitäisikö sanoa laaduttomuus. Elokuva esimerkiksi alkaa kohtauksella, missä peura virtsaa Adam Sandlerin päälle. Lisäksi leffa kuvittelee, että jos Kevin James röyhtäisee, aivastaa ja pieraisee samanaikaisesti tarpeeksi monta kertaa, se muuttuisi jossain kohtaa hauskaksi. Siinä missä ensimmäisessä osassa sai nauraa sille, kuinka jotakuta vahingossa sattui, tässä pitäisi nauraa sille, kun jotakuta satutetaan tarkoituksella. Kyseessä on äärimmäisen laiska tekele, minkä on hyvin vaikea perustella olemassaoloaan.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Dennis Dugan, mutta hän ei saa paljoa aikaiseksi tällä kertaa. Leffa tuntuu enemmän useamman ohjaajan töiltä, mitkä on yhdistetty lopuksi toisiinsa. Sandler ja Fred Wolf jatkavat käsikirjoittajina ja ovat ottaneet mukaansa myös Tim Herlihyn, mikä on hassua, sillä kuten jo totesin, Oikeesti aikuiset 2 tuntuu siltä kuin siinä ei olisi käsikirjoitusta lainkaan. Kolmikko onkin vain tainnut heitellä omasta mielestään hassuja ideoita ja päättäneet toteuttaa ne kaikki. Mikä juoni? Kuka sellaista tarvitsee? Sentään leffa on oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksessa tästä olisi voinut karsia paljon juttuja pois. Alussa nähtävä peura on paikoitellen naurettavan digitaalisen näköinen ja mukana on pari muutakin kehnoa efektiä. Rupert Gregson-Williams on merkitty tämänkin leffan säveltäjäksi, mutta hänen työnsä ei vieläkään pääse esille.

Yhteenveto: Oikeesti aikuiset 2 on mitäänsanomaton ja epähauska jatko-osa ihan kelvolliselle komedialle. Tällä kertaa Sandler ja kumppanit eivät ole vaivautuneet edes keksimään tarinaa, vaan heille on riittänyt kuvata kasa sketsintynkiä ja yhdistää ne toisiinsa, siinä toivossa, että lopputulosta voi kutsua elokuvaksi. Näyttelijöillä on ollut hauskaa, mutta tällä kertaa sama hilpeys ei välity kotisohvalle. Leffa tarjoaa pari hekottelua, mutta muuten sen huumorin taso on yllättävänkin kehnoa. Silmiä saa pyöritellä ja useasti saattaa kuulua epäuskoinen tuhahdus, kun odottaa leffan päättyvän. Nick Swardsonin sekoilut ovat kiusallisen hirveitä ja niitä katsoessa huomaa jopa ikävöivänsä Rob Schneideria. Sandler, James, Rock ja Spade toimivat hyvin kaverinelikkona, mutta heille ei ole keksitty mitään kertomusta. Eivät hahmot tai heidän näyttelijänsä niin hyviä ole, jotta heitä jaksaisi katsella ihan vain tyhjää toimittamassa. Elokuva on erittäin väkisin väännetty ja siinä mennään aivan kaikessa siitä, mistä aita on matalin. Jos pidit ensimmäisestä Oikeesti aikuiset -leffasta todella paljon, voi toisenkin osan vilkaista, mutta muuten et todellakaan menetä mitään, vaikka jättäisitkin elokuvan katsomatta. On huhuttu, että elokuvasarja saisi kolmannenkin osan, mutta itse toivon, että tämä jätetään suosiolla tekemättä, jos edes tarinaa ei vaivauduta kirjoittamaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Grown Ups 2, 2013, Columbia Pictures, Happy Madison Productions, Sony Pictures Entertainment