Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn - 1996) - elokuva-arvostelu

HÄMÄRÄSTÄ AAMUNKOITTOON

FROM DUSK TILL DAWN

Ohjaus: Robert Rodriguez

Näyttelijät: George Clooney, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Juliette Lewis, Ernest Liu, Salma Hayek, Brenda Hillhouse, Cheech Marin, Michael Parks, Danny Trejo, Tom Savini ja Fred Williamson

Genre: rikos, kauhu, toiminta, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

From Dusk Till Dawn, eli suomalaisittain Hämärästä aamunkoittoon on Robert Rodriguezin elokuva. Robert Kurtzman keksi idean leffaan jo vuonna 1988, luodakseen töitä perustamalleen efektifirma KNB EFX Groupille. Vuonna 1990 Kurtzman teki Quentin Tarantinon kanssa diilin, jossa Tarantino kirjoittaisi hänen ideansa pohjalta elokuvan käsikirjoituksen ja vastapalveluna KNB tekisi efektit Tarantinon esikoiselokuvaan Reservoir Dogsiin (1992). Reservoir Dogsin ja Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta -leffan (Pulp Fiction - 1994) menestyksen myötä Tarantino vei Kurtzmanin idean pohjalta laatiman tekstinsä Miramax-yhtiölle, missä tartuttiin projektiin. Tarantino ei kuitenkaan itse halunnut ohjata elokuvaa, vaan pyysi pestiin kaverinsa Robert Rodriguezin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1995 ja lopulta Hämärästä aamunkoittoon sai maailmanensi-iltansa 17. tammikuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, sekä huonoimman miessivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse katsoin leffan jo nuorempana, jolloin pidin sitä varsin viihdyttävänä. Kun huomasin Hämärästä aamunkoittoon viettävän 30-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Veljekset Seth ja Richie Gecko ovat ryöstäneet pankin, tappaneet useamman ihmisen ja yrittävät nyt paeta Meksikoon. Matkallaan he törmäävät lomailevaan perheeseen, jonka he ottavat panttivangikseen ja vetäytyvät yöksi Titty Twistersin majataloon, tietämättä mikä siellä odottaa...

Päärooleissa Seth ja Richie Geckona nähdään George Clooney ja käsikirjoittaja Quentin Tarantino, joka taisi vängätä itsensä rooliin, kirjoitettuaan Richielle kohtauksen, missä hän imuttelee Salma Hayekin varpaita. Tuolloin lähinnä hurmurirooleista tunnettu Clooney ja lähinnä kameran takana viihtynyt, mutta satunnaisia pikkurooleja tehnyt Tarantino tuntuvat kummatkin todella erikoisilta valinnoilta, mutta kenties juuri siksi homma toimii ja molemmat pääsevät irrottelemaan eri tavalla kuin ennen. He sopivat täydellisesti osiinsa rikollisveljeksiksi, jotka ovat juuri ryöstäneet pankin ja kaahaavatkin nyt kohti Meksikon rajaa. Hahmoina veljekset ovat onnistuneen erilaisia, joskin molemmat ovat varsin häikäilemättömiä paskiaisia. Seth on kaksikon aivot, kun taas Richie on huomattavasti arvaamattomampi tyyppi. Veljesten matkaa seuraa yllättävänkin kiinnostuneena, siitä huolimatta, että katsojan on vaikea tykätä näistä tyypeistä.

     Elokuvassa nähdään myös Harvey Keitel Jacob Fullerina, entisenä pastorina, joka on menettänyt uskonsa, jäätyään vaimonsa kuoleman myötä yksinhuoltajaisäksi kahdelle lapselleen, Katelle (Juliette Lewis) ja Scottille (Ernest Liu), Brenda Hillhouse veljesten panttivankina pitävänä pankkivirkailija Gloria Hillinä, Danny Trejo Titty Twister -strippikapakan baarimikkona, sekä Salma Hayek tanssija Santanico Pandemoniumina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin karismaattinen Keitel perheenisänä, joka yrittää suojella lapsiaan, kun Geckot päättävät hyödyntää heidän asuntoautoaan rajan ylittämiseen.

Hämärästä aamunkoittoon on ehdottomasti niitä elokuvia, jotka kannattaa katsoa tietämättä niiden sisällöstä kovinkaan paljoa etukäteen. Leffa lähtee liikkeelle perinteisempänä rikostarinana, mutta puolen välin tietämillä se kiskaisee maton todella reippaasti katsojan jalkojen alta ja lähtee täysin uudenlaiseen suuntaan, vaihtamalla myös lajityyppiä täysin. En nyt lähde sen enempää paljastamaan, mitä salaisuuksia Titty Twisteristä löytyy, mutta sanon vain, että sen myötä elokuva pääsee kokonaan uudelle tasolle pitämään hauskaa. 

Kyseessä on kokonaisuutena aivan mahtava ja täysin omalaatuinen genreblenderi, joka toimii vakuuttavasti niin rikostarinana kuin, noh, mitä ikinä elokuvan toinen puolisko tarjoaakaan. On jo valmiiksi jännittävää seurata, kuinka veljesten pakomatka etenee, mutta myöhemmin meno äityy niin villiksi, että takaa-ajajatkin pääsevät unohtumaan. Jännittävän menon ja kekseliään yllättävien käänteiden lisäksi Hämärästä aamunkoittoon on myös todella hauska elokuva. Tarantino on mestari keksimään nasevaa dialogia, joka tarjoaa jo omat hupinsa, mutta sen myötä, kun leffa kääntää kaiken päälaelleen, ohjaaja Robert Rodriguez ymmärtää pitää kielen poskessa. Lopputuloksena on täysin omanlaisensa eri lajityyppejä tyylikkäästi yhdistelevä paketti, joka kannattaa ehdottomasti vilkaista. Sen käänne voi tuntua joidenkin katsojien mielestä typerältä ja luotaantyöntävältä, mutta omasta mielestäni tämä täysin puskista tuleva muutos vain parantaa leffaa ja sementoi elokuvan aseman omanlaisenaan klassikkona.

Hämärästä aamunkoittoon on teknisiltä ansioiltaan pääasiassa mainio, joskin sen parit tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo aikoja sitten. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain varsin tyylikkäitä otoksia. Titty Twisterin lavasteet ovat hienot ja puvustajat ovat tehneet oivaa työtä. Maskeeraukset ovat vekkulit, eikä tekoveressä todellakaan säästellä sitten, kun toiminta käynnistyy. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Graeme Revellin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

From Dusk Till Dawn, Yhdysvallat, 1996, Dimension Films, A Band Apart, Los Hooligans Productions, Miramax

Arvostelu: Heat - ajojahti (Heat - 1995)

HEAT - AJOJAHTI

HEAT

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer, Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Amy Brenneman, Ashley Judd, Mykelti Williamson, Wes Studi, Ted Levine, Natalie Portman, William Fichtner, Dennis Haysbert, Hank Azaria ja Danny Trejo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Heat - ajojahti on Michael Mannin ohjaama ja käsikirjoittama rikostoimintaelokuva. 1970-luvun lopulla Mann kiinnostui rikollisesta Neil McCauleystä ja tätä jahdanneesta chicagolaisesta poliisista Chuck Adamsonista. Mann ryhtyi työstämään tositarinan pohjalta elokuvaa ja esitteli käsikirjoitustaan ympäri Hollywoodia, mutta tuloksetta. Kun Mannin tuottamasta Miami Vice -sarjasta (1984-1990) muodostui iso hitti, Mann keksi muovata vanhan tekstinsä televisiosarjan muotoon. Hän sai kuvattua pilottijakson NBC-kanavalle, mutta kanava hylkäsikin sarjan. Mann muokkasi pilottijaksosta televisiossa julkaistun leffan L.A. Takedown (1989), jonka pohjalta hän alkoi työstämään kunnon teatterielokuvaa. Tällä kertaa Mann sai rahoittajat projektiin, työryhmän ympärilleen ja innokkaat näyttelijät kameran eteen. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 1995 ja lopulta Heat - ajojahti sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka arvostus on vain kasvanut vuosien varrella. Elokuva on toiminut innoittajana niin tosielämän rikollisille, kuin myös leffoille, kuten Christopher Nolanin Batman-elokuvalle Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja suursuosiota nauttiville Grand Theft Auto -videopeleille (1997-). Itse katsoin Heat - ajojahdin ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, jolloin pidin sitä hyvänä, joskin ylipitkänä rikosleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Los Angelesin rikoskomisario Vincent Hanna tutkii veristä ryöstöä ja muuttuu pakkomielteiseksi tekijöiden nappaamisesta. Ryöstön takana oleva Neil McCauley tiimeineen onkin jo suunnittelemassa uutta, monen miljoonan arvoista keikkaa.

Al Pacino ja Robert De Niro näyttelivät kummatkin Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja De Niro voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Mutta koska elokuva kertoi tarinaansa kahdella eri aikajanalla, ei Pacinolla ja De Nirolla ollut ainuttakaan yhteistä kohtausta. Kummisedän myötä näyttelijät on jatkuvasti yhdistetty katsojien mielessä toisiinsa, mutta vasta Heat - ajojahdissa, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Pacino ja De Niro näyttelivät vihdoin samassa kohtauksessa. Al Pacino nähdään Vincent Hannana, työlleen pakkomielteisesti omistautuvana ylikomisariona, joka ei niele paskaa keneltäkään ja toimii ajoittain hieman kyseenalaisesti. Robert De Niro taas näyttelee Neil McCauleytä, rikollisneroa, jonka johtama tiimi tekee useiden miljoonien arvoisia iskuja ja joka ei myöskään niele paskaa keneltäkään. Vincent ja Neil ovat poliisi ja rosvo, saman kolikon kaksi eri puolta, mutta heistä löytyy hämmentävän paljon samankaltaisuuksia. Näiden kahden välille muodostuukin erittäin kiehtova suhde, jossa he ovat periaatteessa toisiaan vastaan, mutta samalla he eivät voi olla ihailematta ja kunnioittamatta toisiaan. Pacino ja De Niro ovat kummatkin ilmiömäisessä vedossa läpi elokuvan. Pacino istuu täydellisesti toisinaan räjähtävän kytän osaan, kun taas De Niro osoittaa jälleen kerran näyttelevänsä karismaattisesti roistoa, jonka ei haluaisi jäävän kiinni laittomista puuhistaan huolimatta. Kun Pacino ja De Niro vihdoin nähdään samassa kuvassa ikonisessa kahvilakohtauksessa, on homma kaiken odotuksen arvoista.

Elokuvassa nähdään myös Val Kilmer, Tom Sizemore, Danny Trejo ja Kevin Gage Neilin rosvotiimiin kuuluvina Chrisinä, Michaelina, Trejona ja Waingrona, Jon Voight heidän työkeikkansa antavana Natena, Mykelti Williamson, Wes Studi ja Ted Levine Vincentiä auttavina ylikonstaapeli Druckerina, etsivä Casalsina ja etsivä Boskona, Dennis Haysbert rikollista elämää taakseensa jättävänä Danielina, William Fichtner rahanpesijä Roger Van Zantina, sekä Diane Verona Vincentin vaimona Justinena, Natalie Portman hänen tyttärenä Laurenina, Ashley Judd Chrisin vaimona Charlenena ja Amy Brenneman kirjakaupassa työskentelevänä Eadyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Verona, Portman, Judd ja Brenneman Vincentin, Neilin ja Chrisin elämään kuuluvina naisina, jotka joutuvat ikävään välikäteen, kun tämä kissa-hiiri-leikki äityy huippuunsa.

Kuten alussa kerroin, kymmenen vuotta sitten ensikatselussa pidin Heat - ajojahtia kelpo rikoselokuvana. Nyt vuosikymmen myöhemmin uudelleenkatselussa olin täysin myyty elokuvan edessä. Kyseessä on mestarillinen rikoseepos, joka pitää tiukasti otteessaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa ja joka jättää suuren vaikutuksen päätyttyään. Ei ole mikään ihme, että elokuva on toiminut vuosien varrella innoittajana lukuisille ihmisille, niin elokuvantekijöille, pelisuunnittelijoille kuin myös ironista kyllä, myös tosielämän rikollisille. Helmikuussa 1997 tapahtunut North Hollywoodin pankkiryöstö muistutti monella tapaa elokuvaa ja tekijöiden kotoa löytyikin Heat - ajojahdin VHS-kasetti.

Heti ensiminuuteillaan elokuva nappaa katsojan mukaansa, eikä sitten suostu millään päästämään irti. Jo alun ryöstökohtaus on väkevän tiukasti toteutettu ja tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta siitä jännitys vasta alkaa tosissaan kasvaa. On äärimmäisen koukuttavaa seurata niin Neilin ryhmää, joka alkaa valmistautua seuraavaan keikkaansa, erittäin riskialttiiseen pankkiryöstöön, samalla kun Vincentin tiimi yrittää päästä rikollisten jäljille ja saada nämä kiinni. Itse pankkiryöstökohtaus ja sitä seuraava tulitaistelu Los Angelesin kaduilla on aivan mieletön ja äärimmäisen jännittävä. Etenkin tässä kohtauksessa katsoja voi huomata jännittävänsä molempien joukkojen puolesta. Toisaalta sitä haluaa nähdä Vincentin saavan roistot nalkkiin, mutta samalla sitä kuitenkin haluaisi nähdä Neilin ja kumppanien livahtavan kuin koirat veräjästä. Jossain muussa leffassa tämä osio voisi olla elokuvan finaali, mutta Michael Mannilta löytyy paukkuja vielä jollain ilveellä tätäkin tiivistunnelmaisempaan viimeiseen tuntiin. Todellisen loppuhuipennuksen aikana katsoja suorastaan pidättää hengitystä jännityksen kourissa.

Heat - ajojahdin hienous ei kuitenkaan johdu vain intensiivisistä ammuskeluista ja takaa-ajoista, vaan elokuva nousee täysin uudelle tasolle ja monien muiden vastaavien rikosleffojen yläpuolelle sen fantastisesti laadittujen ihmissuhteiden ansiosta. Elokuva pureutuu todella ytimekkäästi hahmoihin ja kuinka heidän toimintansa vaikuttaa heidän ympärillä oleviin. Kuinka Vincentin työriippuvuus rikkoo hänen parisuhdettaan ja kuinka rikollisten on vaikea pitää yllä illuusiota tavallisesta elämästä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, ytimessä on Vincentin ja Neilin välinen kummallinen suhde toisiinsa. Ilman tätä täydellisesti rakennettua heijastusta hahmojen välillä, ei loppuhuipennuskaan tuntuisi samalla lailla missään. Kaiken päätteeksi tunnetila on lopulta lähinnä haikea.

Elokuvan tie kankaille oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta olen erittäin iloinen, että Mann oli sinnikäs aikomuksensa kanssa, eikä luovuttanut siihen, kun NBC-kanava päätti olla rahoittamatta sarjaa alkuperäisen pilottijakson pohjalta. Vuosien varrella Mann oli hionut ja tuunannut Heat - ajojahtia täydellisyyteen asti, eikä lopputuloksessa onnu mikään. Mannin ohjaus on rautaista läpi filmin ja hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Tarinan kuljetus, hahmot ja heidän suhteensa, sekä dialogi ovat ensiluokkaista. Tämän päälle elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan upea. Joistain hieman epätarkoista otoksista huolimatta kameratyöskentely on komeaa, leikkaus tiukkaa vaikka kestoa onkin pari tuntia ja 50 minuuttia, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät varsin verisiksi. Käytännön tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma väkevästi rakennettu tulitaisteluita ja Elliot Goldenthalin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heat, 1995, Warner Bros., New Regency Productions, Forward Pass, Art Linson Productions, Monarchy Enterprises B.V.

Arvostelu: Zootropolis - eläinten kaupunki 2 (Zootopia 2 - 2025)

ZOOTROPOLIS - ELÄINTEN KAUPUNKI 2

ZOOTOPIA 2

Ohjaus: Jared Bush ja Byron Howard

Pääosissa: Ginnifer Goodwin, Jason Bateman, Ke Huy Quan, Fortune Feimster, Andy Samberg, David Strathairn, Idris Elba, Patrick Warburton, Quinta Brunson, Nate Torrence, Shakira, Bonnie Hunt, Don Lake, Macaulay Culkin, Brenda Song, Maurice LaMarche, Leah Latham, Raymond S. Persi, Tommy Lister Jr., Danny Trejo, Jean Reno, John Leguizamo, Stephanie Beatriz, Wilmer Valderrama, Jenny Slate, Alan Tudyk, Josh Gad, Michael J. Fox, Auli'i Cravalho ja Dwayne Johnson

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Disneyn animaatioelokuva Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016) oli jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Disney+ -palvelussa ilmestyneen lyhyen animaatiosarja Zootropolis+:n (Zootopia+ - 2022) lisäksi yhtiö ilmoitti vuonna 2023 varsinaisen jatko-osaelokuvan olevan työn alla. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Zootropolis - eläinten kaupunki 2 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän valtavasti ensimmäisestä Zootropolis-elokuvasta - se on jopa mielestäni Disneyn paras oma elokuva viimeiseltä kymmeneltä vuodelta. Olen odottanut jatko-osaa jännityksellä, toivoen sen olevan onnistunut, mutta peläten sen olevan väkisin rahan takia väännetty. Kävin katsomassa Zootropolis - eläinten kaupunki 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Poliisipari Judy Hopps ja Nick Wilde päätyvät uuden tutkimuksen äärelle, mihin liittyy koko Zootropoliksen historiaa mullistava salajuoni.

Pupu Judy Hopps (äänenä Ginnifer Goodwin) ja kettu Nick Wilde (Jason Bateman) tekevät paluun ja nyt kaksikko työskentelee yhdessä Zootropoliksen poliisivoimissa työparina. Paljastettuaan apulaispormestari Bellwetherin ilkikuriset aikomukset ja palautettuaan rauhan lihansyöjien ja kasvissyöjien välille, Judyä ja Nickiä juhlitaan sankareina. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun he päätyvät uuden tapauksen äärelle, millä on shokeeraavia vaikutuksia koko kaupunkiin. Judy ja Nick ovat toistamiseen erittäin mainiot hahmot ja näiden kahden hyvin erilaisen persoonan yhteistyötä - tai ainakin siihen pyrkimistä - on jälleen ilo seurata.

     Monet muutkin tutut hahmot, kuten poliisipäällikkö Bogo (Idris Elba), Flash-laiskiainen (Raymond S. Persi), laulajatähti Gazelle (Shakira) ja gangsteri Big (Maurice LaMarche) tekevät paluun - osa hieman tarpeettomasti - ja uusina hahmoina jatko-osassa esitellään muun muassa Zootropoliksen neljä vyöhykettä suunnitelleen Lynxleyn ilvessuvun jäsenet, isä Milton (David Strathairn) ja lapset Pawbert (Andy Samberg), Cattrick (Macaulay Culkin) ja Kitty (Brenda Song), Zootropoliksen uusi pormestari Brian Winddancer (Patrick Warburton), salaliittoteoreetikko Nibbles Maplestick (Fortune Feimster) ja käärme Gary (Ke Huy Quan). Uudet hahmot ovat kiinnostavia tyyppejä, etenkin Gary, jonka ympärille uusi tutkimustapaus muodostuu. Nibbles taas on uusista hahmoista hupaisin.

Etukäteen vain yhdeltä Disneyn eläinanimaatiolta muiden joukossa vaikuttanut Zootropolis - eläinten kaupunki oli ällistyttävä ja yllättävänkin syvällinen tarina ennakkoluuloista, rasismista, seksismistä ja korruptiosta. Elokuva tuntui enemmän Pixarin työltä; niin vakuuttava se oli siinä kohtaa Disneyn muihin aikalaisiin tuotantoihin verrattuna. Paineet jatko-osaa kohtaan olivat siis korkeat ja vaikkei Zootropolis - eläinten kaupunki 2 olekaan edeltäjänsä veroinen napakymppi, on se loistokas uusi seikkailu tässä mielikuvituksellisessa eläinmaailmassa. Jo ykkösosassa eri ilmastovyöhykkeistä koostuva Zootropolis kiehtoi ja se on selvästi huomattu, sillä eri alueita esitellään enemmän ja ne liittyvät tarinaan huomattavasti merkittävämmin. Voisi jopa sanoa, että jos ensimmäinen elokuva kertoi tavallaan Zootropoliksen kansalaisista, jatko-osa kertoo nimenomaan itse kaupungista.

Kyseessä on tälläkin kertaa erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä leffa, jonka aikana pääsee nauramaan useasti, jännittämäänkin hieman ja kenties jopa pyyhkimään kyyneliä silmäkulmista. Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä nämä hahmot, sekä tämä maailma ja kertomus ovat niin oivalliset. Ykkösosan tapaan leffassa myös riittää valtavasti bongailtavaa ja se on täynnä viittauksia niin muihin Disneyn animaatioihin kuin pariin todella yllättäväänkin elokuvaan. Nämä tuovat lisäherkkua erityisesti aikuiskatsojille, mitä tekevät myös elokuvan teemat. Ihan ykkösosan syvällisyyksiin ei päästä, mutta aihepiirit erilaisuudesta ja siihen liittyvistä ennakkoluuloista, sekä niistä yli pääsemisestä ovat läsnä ja aina yhtä tärkeitä ja ajankohtaisia.

Visuaalisesti Zootropolis - eläinten kaupunki 2 on puhdasta silmäkarkkia. Disneyn animaattorit tuntuvat joka vuosi ylittävän itsensä - niin häikäisevän yksityiskohtaisesti tämä eläinmaailma on loihdittu. Kaikki paikat ovat täynnä elämää ja taustoille on taatusti piiloteltu niin paljon lisävitsejä, että monet niistä hoksaa vasta useamman katselukerran jälkeen. Hahmot liikkuvat sulavasti ja elokuva on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa taitavasti rakennettu Michael Giacchinon leikkisiä musiikkeja myöten.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä mahdollista kolmatta elokuvaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Zootopia 2, 2025, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Anakonda (Anaconda - 1997)

ANAKONDA

ANACONDA

Ohjaus: Luis Llosa

Pääosissa: Jennifer Lopez, Ice Cube, Jon Voight, Eric Stoltz, Jonathan Hyde, Kari Wuhrer, Owen Wilson, Vincent Castellanos ja Danny Trejo

Genre: kauhu, seikkailu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Anakonda on Jennifer Lopezin, Ice Cuben ja Jon Voightin tähdittämä kauhupainotteinen seikkailuelokuva. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1996 ja niissä koettiin lukuisia ongelmia, kun iso osa kuvausryhmästä pelkäsi käärmeitä ja kun tehosteryhmän rakentama mekaaninen jättikäärme reistaili vähän väliä, aiheuttaen lukuisia läheltä piti -tilanteita. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Anakonda sai ensi-iltansa huhtikuussa 1997. Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta ja huonoimman elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miespääosan, näyttelijäkaksikon ja uuden tähden Razzie-ehdokkuudet. Vuosien varrella leffasta on muodostunut kulttiklassikko ja se on saanut lukuisia jatko-osia. Itse katsoin Anakondan ensi kertaa useita vuosia sitten televisiosta, mutten pahemmin piitannut siitä. Kuitenkin nyt kun on tulossa uusi Anaconda-elokuva (2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen leffan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kuvausryhmä saapuu Amazon-joelle tekemään dokumenttia shirishama-heimosta, kun ryhmä kohtaa valtavan anakondakäärmeen, joka ryhtyy jahtaamaan heitä.

Anakondan näyttelijäkaartissa ei ole paperilla juuri hurraamista. Keskeisinä tähtinä nähdään laulaja Jennifer Lopez ja rap-artisti Ice Cube, jotka näyttelevät dokumentin ohjaajaa Terri Floresia ja kuvaaja Dannya. Muita ryhmään kuuluvia henkilöitä, shirishama-heimoa tutkivaa tohtori Calea, kertojaääni Warren Westridgeä, tuottaja Deniseä ja äänimies Garya näyttelevät Eric Stoltz, Jonathan Hyde, Kari Wuhrer ja Owen Wilson yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Näyttelijät kuitenkin ajavat asiansa vähintään kelvollisesti. Lopez toimii ohjaajana ja Ice Cube tarjoaa hyvää huumoria kuvaajana, joka on heti Amazon-joen nähdessään valmis pakkaamaan kamansa ja palaamaan kotiinsa Los Angelesiin - eikä siinä kohtaa ole vielä edes tiedossa, että heitä lähtee jahtaamaan monta metriä pitkä, ihmislihaa himoitseva käärme. Hahmot ovat sopivan erilaisia persooniltaan, reagoiden eri tavoin tilanteeseen, kun homma alkaa eskaloitua ikävällä tavalla ja dokumentin teko unohtuu, kun reissu muuttuu taisteluksi selviytymisestä. Jonathan Hyde on erityisen hupaisa kultalussikka pehvassa syntyneenä kertojana, joka valittaa lähes kaiken aikaa jostain. Hyden kanssa ei muuten kannattanut lähteä vuonna 1997 vesille - mies nimittäin näytteli myös samana vuonna ilmestyneessä Titanicissa.

     Elokuvassa nähdään myös Vincent Castellanos kuvausryhmää kuljettavan veneen kapteenina Mateona, Jon Voight ei-yhtään-epäilyttävänä Paul Seronena, jonka vene on hyytynyt ja jonka kuvausryhmä ottaa mukaansa, sekä Danny Trejo pikaisesti leffan prologissa pakenemassa anakondaa. Voight sai roolistaan parikin huonoimman näyttelijän palkintoa tai vähintään ehdokkuutta. Omasta mielestäni hän on juuri sopivan sarjakuvamainen ketale, jonka kieroa katsetta tuijotellessa on hämmentävää, ettei kukaan veneellä tunnu tajuavan miehellä olevan pahat mielessään.

Joskus uusintakatselut - sekä elokuvaa seuranneet toinen toistaan surkeammat jatko-osat ja muut samaa yrittäneet rainat - tekevät hyvää. Nimittäin nyt katsottuna minä jopa pidin Anakondasta. Siis oikeasti pidin, enkä edes millään "niin huono, että se tekee siitä hyvän" -tavalla. Eihän tämä nyt oikeasti mikään erityisen hyvä elokuva ole, mutta kun miettii, millaisia yleensä jättikäärmeistä kertovat kauhuleffat ovat, tämähän on suunnilleen Oscarin arvoinen suoritus. Leffasta löytyy tahattoman koomiset hetkensä, joista moni syntyy kiusallisen heikosti vanhentuneista tietokone-efekteistä, mutta toisaalta nämä tuovat mukaan oman viihdearvonsa.

Tietyistä huvittavuuksistaan huolimatta mielsin Anakondan jopa varsin jännittäväksi elokuvaksi. Pari vuosikymmentä aiemmin ilmestynyt Tappajahai (Jaws - 1975) on päivänselvästi toiminut tekijöiden inspiraation lähteenä, mutta hei, jos meinaat matkia, niin matki toki parhaalta. Elokuvan tarina on toki täysin eri ja hain sijaan hahmoja vastassa on jättikäärme, mutta Tappajahain tapaan Anakonda luottaa kauhussa siihen tunteeseen, että jokin vaanii näitä hahmoja koko ajan. Tällä saadaan heti epämukava tunne katsojille, kun kuvausryhmä nähdään usein kauempaa ja veden rajasta kuvattuna, aivan kuin jokin tarkkailisi heitä. Sitten sitä vain odottaa, milloin ja kenen kimppuun käärme iskee...

Loppua kohti meno äityy turhan hektiseksi ja menettää ison osan jännitteestään, etenkin kun aika kököltä näyttävää digikäärmettä esitellään liikaa. Heikkouksineenkin minun on pakko todeta, että viihdyin Anakondan parissa oikein mukavasti. Se on paljon parempi kuin muistin ja paljon parempi kuin kaiken maailman "Jättikäärme vastaan Megakrokotiili" -leffat, jotka tehtiin sen vanavedessä, puhumattakaan niistä kököistä jatko-osista. Nyt jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, millainen tuleva, aikamoisilla metatasoilla liikkuva uusi Anaconda-elokuvaa tulee olemaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Luis Llosa, joka ei ole mikään Steven Spielberg, mutta joka onnistuu rakentamaan passelilla tavalla jännitettä, erityisesti vaanimisen ja vainoharhaisuuden kautta. Hans Bauerin, Jim Cashin ja Jack Epps Jr.:n työstämä käsikirjoitus lähinnä ajaa asiansa. Anakonda on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Randy Edelmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Leffan efektit kuitenkin vaihtelevat kelvollisista suorastaan naurettaviin. Käytännön tehostein toteutettu nukkekäärme toimii vielä, vaikka onkin selvästi kumia, mutta 1990-luvun tietokoneilla loihdittu digikäärme saa nykypäivänä lähinnä aikaiseksi huvittuneisuutta katsojassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anaconda, 1997, Columbia Pictures, Cinema Line Film Corporation, Iguana Producciones, Middle Fork Productions, Skylight Cinema Foto Art, St. Tropez Films

Arvostelu: Halloween (2007)

HALLOWEEN

Ohjaus: Rob Zombie

Pääosissa: Tyler Mane, Daeg Faerch, Malcolm McDowell, Scout Taylor-Compton, Sheri Moon Zombie, William Forsythe, Hanna Hall, Brad Dourif, Danielle Harris, Kristina Klebe, Danny Trejo, Skyler Gisondo, Jenny Gregg Stewart, Pat Skipper, Dee Wallace ja Udo Kier

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia - Unrated Director's Cut: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 18

Halloween on uudelleenfilmatisointi John Carpenterin kauhuelokuvasta Halloween - naamioiden yö (Halloween) vuodelta 1978. Elokuvasarjan edellisen osan, Halloween: Resurrectionin (2002) oltua taloudellinen pettymys, josta sarjan fanitkaan eivät pitäneet, Dimension Films -yhtiöllä pohdittiin, mitä tehdä sarjan kanssa. Useampi käsikirjoittaja työsti erilaisia jatkokäsikirjoituksia, jotka kulkivat nimillä "Halloween: Bad Blood", "Halloween: Retribution", "Halloween: Asylum" ja "Halloween: The Missing Years". Freddy vs. Jasonin (2003) oltua hitti, yhtiö pohti kokeilevansa samanlaista crossover-elokuvaa, jossa Michael Myers kohtaisi Hellraiser-elokuvien (1987-) kenobiitit. Projekti ei kuitenkaan edennyt, joten yhtiö päättikin tehdä uudelleenfilmatisoinnin alkuperäisestä elokuvasta. Ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi valittiin White Zombie -yhtyeen laulaja ja innokas Halloween-fani Rob Zombie. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2007 ja lopulta Halloween sai ensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, saman vuoden elokuussa. Kriitikot ja osa faneista lyttäsivät elokuvan, mutta se oli taloudellinen hitti, tuolloin jopa parhaiten menestynyt Halloween-elokuva lippuluukuilla. Itselleni juuri tämä Halloween-elokuva oli ensikosketukseni elokuvasarjaan. En pitänyt leffasta tuolloin, enkä ole katsonut sitä uudestaan tai sen jatko-osaa, Halloween II:a (2009). Kun ryhdyin vuonna 2017 arvostelemaan joka vuosi yhden elokuvan sarjasta, tiesin, että vääjäämättä minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tälle leffalle. Vuosi Halloween: Resurrectionin jälkeen katsoin vihdoin uudestaan Rob Zombien Halloweenin.

Murhattuaan osan perheestään lapsena ja jouduttuaan vankimielisairaalaan, Michael Myers karkaa eräänä halloweenina, etsiäkseen siskonsa Laurien.

Uudelleenfilmatisointina alkuperäisestä Halloween - naamioiden yöstä, vuoden 2007 Halloween sisältää toki aika lailla saman hahmokattauksen. Keskiössä on tietty itse ikoninen murhaaja Michael Myers (lapsena Daeg Faerch ja aikuisena Tyler Mane), joka nousee aiempaa selvemmin elokuvan päähenkilöksi. Rob Zombielle ei nimittäin riittänyt alkuperäisen elokuvan selitys, että Michael olisi yksinkertaisesti puhdas pahuuden ilmentymä, vaan hän on halunnut selittää juurta jaksaen, miksi Michaelista tuli sellainen kuin hän on: traumaattisen lapsuuden takia. Michaelin äiti Deborah (Sheri Moon Zombie) oli strippari, isäpuoli Ronnie (William Forsythe) väkivaltainen alkoholistimulkku ja isosisko Judithkin (Hanna Hall) naljaili veljelleen minkä ehti, unohtamatta jatkuvaa läpsimistä. Tähän kun vielä lisää päälle koulukiusaajat, Michaelin raivo ja kostonhimo ymmärrettävästi kasvavat. Jo Michael Myersin kohdalla Zombie on ajanut päin mäntyä. Yrittäessään selittää Michaelin murhahalua, Zombie unohti sen, että alun perin hahmossa nimittäin kauhistutti se, että hän tuli täysin hyvinvoivasta ja normaalista perheestä, millä haettiin sitä, että pahuus voi syntyä missä tahansa olosuhteissa. Zombie teki Michaelista olosuhteidensa uhrin ja siten hän herättää katsojan sympatiat kaltoinkohdellun pojan puolelle. Kun siis Michael ryhtyy pistämään hengiltä niitä, jotka ovat olleet hänelle ikäviä, ei katsoja pelkää tätä, vaan nimenomaan haluaa tämän onnistuvan tavoitteessaan. Kun Zombie yrittää elokuvan loppupäässä maalailla Michaelista pahista, ei hän siihen pysty, koska hän on siihen asti asettanut katsojan hahmon puolelle.

Elokuvassa nähdään myös Malcolm McDowell Michaelia tutkivana ja tämän auttamista yrittävänä tohtori Loomisina, Udo Kier vankimielisairaalan johtajana Walkerina, Danny Trejo Michaelille sympaattisena hoitajana Ismaelina, Scout Taylor-Compton Lauriena, joka paljastuu tässä uudelleenfilmatisointisarjassa jo ykkösosassa Michaelin pikkusiskoksi, Kristine Klebe ja Danielle Harris Laurien kavereina Lyndana ja Anniena, sekä Brad Dourif Annien isänä, seriffi Brackettina. McDowell on elokuvan harvoja valopilkkuja. Ei hänestä löydy samaa karismaa kuin alkuperäisleffassa hahmoa esittäneestä Donald Pleasencestä, mutta on hän silti oiva roolissaan. Muu näyttelijäkaarti ei pahemmin vakuuta ja etenkin Taylor-Compton oli virhevalinta kenties kauhuhistorian tunnetuimman final girlin, Laurien osaan. Toki jo 2000-luvun alussa neitseellinen ja kiltti selviytyjätyttö oli muuttunut aikamoiseksi kliseeksi, mutta eipä leffan ratkaisu tehdä Lauriesta rivouksien puhuja sen parempikaan ratkaisu ole. Nyt tyttökolmikko tuntuu vain toistensa tylsiltä klooneilta, eikä katsojaa kiinnosta heidän kohtalo pätkääkään.

En piitannut Rob Zombien Halloweenista vuosia sitten, kun näin sen ensikosketuksenani Michael Myersin tarinaan ja nyt, kun olen nähnyt kaikki aiemmin ilmestyneet Halloween-elokuvat, pidin tästä rainasta vielä vähemmän. Iso syy tähän tosiaan on se, että Zombie on tehnyt pelkkiä virheliikkeitä Michaelin kanssa. Kun katsoja pistetään Michaelin puolelle, elokuva luo tietyn hyväksynnän hänen teoilleen, eikä tätä pysty pitämään uhkana. Suuren osan ajasta Michael vain kostaa niille, jotka ovat kohdelleet häntä väärin. Yhdessä kohtaa hän jopa pelastaa naispotilaan tämän raiskaavilta hoitajamiehiltä. Miten muka hän olisi siis elokuvan pahis, jota pitäisi pelätä? Ja kun katsoja ei pelkää Michael Myersiä, on jokin mennyt todella pahasti vikaan. Rob Zombien Halloween onkin kauhuelokuva, joka ei pelota juuri tippaakaan.

Kyseessä on kaikin puolin tyylitajuton ja tönkösti laadittu filmi, joka ei osaa päättää, kenen puolelle se haluaisi katsojan asettuvan. Elokuva onkin periaatteessa jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen puolisko keskittyy Michaelin ikävään lapsuuteen ja tämän aikaan vankimielisairaalassa. Toisella puoliskolla Michael karkaa ja elokuva muuttuu lähes täysin kopioksi alkuperäisestä klassikosta ja yhtäkkiä elokuva toivoo, että katsoja kääntyisikin Michaelia vastaan. Jos ensimmäinen puolisko tuntui jo laahaavan, toinen puolisko on erittäin pitkäveteistä seurattavaa. Edes tapot eivät ole mielenkiintoisia tai järin shokeeraavia. Zombie on luottanut leffassa niin paljon kurjuudella mässäilyyn, että lopputuloksena on kaikin puolin suorastaan masentava elokuva, jota tuskin katson enää uudestaan. Ja ai kamala, olen kuullut, että pari vuotta myöhemmin tehty jatko-osa on vielä tätäkin huonompi.

Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan häävi. Kauhukohtauksissa Zombie on halunnut stimuloida paniikin tunnetta myös kuvauksella, pistäen kameran heilumaan ja leikaten kohtauksen ajoittain aikamoiseksi silpuksi. Leikkaus on muutenkin kehnoa ja parin tunnin mitassa leffassa kyllä riittäisi runsaasti saksimisen varaa. Lavasteet ovat sentään mainiot ja veriset maskeeraukset oivat. Puvustajat ovat saaneet Michaelin ulkonäön suurin piirtein nappiin tuttua naamaria ja haalaria myöten, joskin on jopa huvittavaa, kuinka elokuva haluaa pakkomielteisesti perustella, miksi Michael käyttää naamioita ja juuri sitä tuttua, valkoiseksi maalattua William Shatner -maskia. Musiikkien säveltäjäksi on merkitty Tyler Bates, mutta eipä Bates saa mitään omaa aikaiseksi, vaan kaikki musiikit ovat suoraan alkuperäisleffasta kierrätettyjä Carpenterin töitä. Zombien tyylitajuttomuudesta kertoo paljon jo se, missä kohtaa hän pistää ikonisen tunnusmelodian soimaan. Sen sijaan, että tunnari pärähtäisi käyntiin vaikka alkuteksteissä, siinä kohtaa kun lapsi-Michael passitetaan vankimielisairaalaan tai kun hän aikuisena pistää tutun maskinsa vihdoin päälle, se alkaa täysin töksähtäen kohtauksessa, jossa Michael juoksee ulos koulusta kesken päivän, jouduttuaan rehtorin juttusille kiusaamistapauksen tiimoilta. Ei helvetti, mitä paskaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween, 2007, Dimension Films, The Weinstein Company, Nightfall Productions, Trancas International Films, Spectacle Entertainment Group

Arvostelu: Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004)

UUTISANKKURI: RON BURGUNDYN LEGENDA

ANCHORMAN: THE LEGEND OF RON BURGUNDY

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Will Ferrell, Christina Applegate, Paul Rudd, David Koechner, Steve Carell, Fred Willard, Chris Parnell, Vince Vaughn, Kathryn Hahn, Fred Armisen, Seth Rogen, Jack Black, Danny Trejo, Tim Robbins, Luke Wilson, Ben Stiller, Missi Pyle, Judd Apatow ja Bill Kurtis

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, eli suomalaisittain Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda on Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva. Työskennellessään Saturday Night Live -ohjelman parissa, Ferrell ja elokuvaohjaajan hommiin pyrkivä Adam McKay pyörittelivät ideoita yhteisestä leffasta. Heidän työstämä käsikirjoituksensa, työnimeltään "August Blowout" ei koskaan edennyt tuotantoon, vaikka se herätti paljon kiinnostusta Hollywoodissa. Yksi kiinnostuneista oli Paul Thomas Anderson, joka otti yhteyttä kaksikkoon ja sanoi tukevansa duoa, jos nämä jatkavat yritystään saada elokuvan tehtyä. Kun Ferrell katsoi 1970-luvun uutisankkurin haastattelun, hän halusi tehdä sellaisesta komedian ja uuden tekstin kirjoittaminen alkoi. Tarina muovautui todella räikeästi suunnitteluprosessin aikana ja yhdessä kohtaa oli jopa ideana, että uutisankkuripäähenkilö ajautuisi autiosaarelle ja pyrkisi takaisin sivistyksen pariin. Kuvausvaiheeseen asti mukana pysyi juonikuvio hippipankkirosvoista, joista ankkurit tekevät uutisia, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet ideasta, homma kirjoitettiin ja kuvattiin uusiksi. Lopulta leffa saatiin valmiiksi ja Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai aluksi ailahtelevat arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään elokuvaa pidetään yhtenä vuosituhannen parhaista komedioista. Itse olen katsonut Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan kerran aiemmin televisiosta ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1974 Ron Burgundy nauttii maineestaan San Diegon suosituimpana uutisankkurina tiiminsä kanssa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kanavalla aloittaa uusi toimittaja, Veronica Corningstone, joka pistää jokaisen pasmat sekaisin.

Pääroolissa uutisankkuri Ron Burgundynä nähdään tosiaan Will Ferrell, joka istuu ideoimaansa rooliin kuin valettu. Ajoittain Ferrellin jotkut rasittavat maneerit nousevat esille, kun näyttelijä kuvittelee, että hän olisi jotenkin todella hauska, huutaessaan kovaan ääneen kuin kiukutteleva lapsi, mutta muuten mies hoitaa hommansa mainiosti. Hän herkuttelee uutisankkurina, jolla pissa on noussut pahasti päähän suosionsa takia ja joka käyttäytyy kuin olisi kaupungin suurin stara. Vaikka hahmo onkin kovan luokan nuija ja seksisti, Ferrell tekee Burgundystä pidettävän hepun kaikessa surkuhupaisuudessaan.

     Burgundyn tiimiin kuuluvat myös urheilutiedottaja Champ Kind (David Koechner), säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell) ja kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), jotka ovat kaikki varsin omantakeisia persoonia. Carell on ilahduttavan pönttö alle 50 älykkyysosamäärällä varusteltuna Brickinä, joka nouseekin varmasti monien, mukaan lukien itseni suosikiksi. Fred Willard esittää kanavan johtajaa Ed Harkenia, kun taas Christina Applegate näyttelee kanavalle uutena toimittajana saapuvaa Veronica Corningstonea. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Chris Parnell Edin avustajana, Kathryn Hahn kanavan työntekijänä, Vince Vaughn Burgundyn pahimpana kilpailijana ja vasta toisen elokuvansa tekevä Seth Rogen ihan pikkuroolissa Veronican kameramiehenä. Elokuva on myös täynnä cameoita tutuilta koomikoilta, joita en lähde tässä paljastamaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu hommistaan mainiosti, monien ylinäytellessä ansiokkaassa yhteishengessä.

Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda julistaa alussa perustuvansa tositapahtumiin. Ainoastaan henkilöiden nimet, paikat ja tapahtumat on kuulemma muutettu. Jo tästä lystikkäästä avausruudusta voi jo päätellä, millaisesta filmistä on kyse. Elokuva on toisaalta aika pöljä, mutta toisaalta myös aika nokkela. Sen huumori koostuu niin päättömän tyhmistä jutuista kuin myös ajoittain todella fiksusta satiirista. Molemmat puolet toimivat ja luovat kokonaisuuden, josta voivat nauttia niin aivotonta viihdettä etsivät kuin komedioiltaankin jotain syvällisempää sisältöä hakevat.

Elokuva on napakka katsaus seksismiin työpaikoilla, joka 1970-luvulla oikein rehotti voimissaan. Veronica on kyvykäs ja sanavalmis, omaten oikean presenssin uutistenlukuun, mutta kun hän saapuu kanavalle, hänet otetaan vastaan pilkaten, kitisten ja ehdotellen. Toimittajat näytetään kärjistettyinä esimerkkeinä lukuisten naisten kohtaamista miehistä, jotka yrittävät eri keinoin estää naisen etenemistä urallaan, oli kyse selvästä kiellosta tai jatkuvasta vähättelystä ja kieroilusta. Homma esitetään nasevan huumorin kautta ja sen sijaan, että leffa asettaisi katsojan miesten puolelle, se näyttää, kuinka dorkaa tuollainen toiminta on ja kuinka pikkumaisilta nämä äijät näyttävät. Satiiri tosin kompastuu hieman siihen, että ahdistelujen ja muiden törkeyksien jälkeen Veronica lankeaa Burgundyn pauloihin. Sentään leffassa on myös opetuksia näille törkyilijöille, sekä sanomaa parempaan suuntaan kulkevasta menosta. Vaikka välillä leffaa katsoessa tuntuu siltä, ettei sitä saisi enää vuonna 2024 tehdä tällaisena, usein myös tuntuu siltä, että Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda oli edellä aikaansa.

Tämän sosiaalisen kommentaarin ohella elokuva tarjoaa paljon lähestulkoon aivot narikkaan -menoa. Vaikka Veronican seurassa miesten toiminta on vähintään kyseenalaista, kun Burgundy, Champ, Brick ja Fantana ovat vain keskenään, on nelikon hönttiä puuhailua hupaisaa seurata. Puolentoista tunninkin keston aikana he ehtivät ajautua monenlaiseen kommellukseen, joissa elokuva rikkoo vekkulisti genrerajoja. Mukana on villiä toimintaa, lähes psykedeelistä seksitrippiä, musikaalinumeroa ja muuta veikeää. Jos nyt ihan naurut eivät irtoa katsojasta, niin ainakin elokuva nostaa jatkuvasti hymyä huulille. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Adam McKay, joka oli myös käsikirjoittanut leffan Ferrellin kanssa. Saturday Night Livesta elokuvien pariin siirtynyt McKay teki tässä ohjausdebyyttinsä ja on tämän jälkeen tehnyt muitakin pöljäkomedioita, kuten Katastrofikytät (The Other Guys - 2010), sekä vielä voimakkaammin yhteiskuntasatiiriin kallistuvia leffoja, kuten kiistellyn parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaan, Don't Look Upin (2021). McKayn rakentama ilmapiiri on mukavan kepeä, vaikka hän käsittelee vakaviakin aiheita. Leffa on myös kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteilla, asuilla ja maskeerauksilla on herätelty tarpeeksi hyvin 1970-lukua takaisin henkiin. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Alex Wurmanin säveltämistä musiikeista ei jää nuottiakaan mieleen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä pieleen menneitä otoksia ja lopputekstien jälkeen on luvassa kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, 2004, DreamWorks Pictures, Apatow Productions, Herzog-Cowen Entertainment

Arvostelu: Kätyrit: Grun tarina (Minions: The Rise of Gru - 2022)

KÄTYRIT: GRUN TARINA

MINIONS: THE RISE OF GRU

Ohjaus: Kyle Balda

Pääosissa: Steve Carell, Pierre Coffin, Taraji P. Henson, Alan Arkin, Jean-Claude Van Damme, Lucy Lawless, Dolph Lundgren, Danny Trejo, Michelle Yeoh, RZA, Russell Brand ja Julie Andrews

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin animaatiokomedia Itse ilkimys (Despicable Me - 2010) oli suuri hitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. Itse ilkimys 2 (Despicable Me 2 - 2013) ja Itse ilkimys 3 (Despicable Me 3 - 2017) olivat edeltäjiään isompia hittejä ja vielä menestyksekkäämpi lippuluukuilla oli päähenkilön keltaisista apureista tehty lisäosaleffa Kätyrit (Minions - 2015). Pian lisäosaelokuvan ilmestymisen jälkeen alkoi jatko-osan suunnittelu. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi loppuvuodesta 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo kesällä 2020, mutta koronaviruspandemian takia sitä on siirretty useaan otteeseen. Nyt Minions: The Rise of Gru, eli suomalaisittain Kätyrit: Grun tarina on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut elokuvasta erityisen innoissani. Mielestäni ensimmäinen Itse ilkimys -leffa on varsin kelpo raina, mutten piitannut sen jatko-osista. Ensimmäinen Kätyrit-elokuva oli kuitenkin mielestäni ihan menevä, joten toivoin, että jatko-osa olisi edes hieman sen tasoa. Meninkin vähän skeptisin odotuksin katsomaan Kätyrit: Grun tarinaa sen ensi-iltapäivän aamuna.

1970-luvulla 12-vuotias Gru haaveilee superrikollisen urasta, osana pelättyä Konnakuusikkoa. Kun yksi kuusikosta sieppaa pojan, Grun hölmöjen keltaisten kätyreiden on lähdettävä pelastusretkelle.

Tohelot ja pöljät keltaiset kätyriolennot (tai kuten varmaan kaikki oikeasti kutsuvat niitä Suomessa, "minionit") tekevät pitkään odotetun paluunsa valkokankaille, Pierre Coffinin toimiessa niiden kaikkien ääninäyttelijänä - jopa suomidubbauksessa. Ensimmäisestä Kätyrit-elokuvasta tuttu kolmikko Kevin, Stuart ja Bob toimii tämänkin leffan päätriona, joskin myös vielä hölmömpi Otto saa paljon ruutuaikaa omassa sivuseikkailussaan. Kolmikko toimii ihan lystikkäästi edelleen, hahmojen ollessa onnistuneesti hieman erilaisia toisistaan.

     Ensimmäisen Kätyrit-elokuvan lopuksi keltaiset oliot hyppäsivät pahiksen ammatista haaveilevan Gru-pojan (Steve Carell) mukaan ja nyt palvelevat tätä tulevaisuuden superrikollista. Tässä elokuvassa Gru on vasta 12-vuotias lapsi, mutta sitäkin innokkaampi roistoudesta. Vaikka lapsi-Gru onkin oiva idea, hahmo tuntuu varastavan tarinallista valokeilaa liikaa itseensä elokuvan nimikkohahmoilta.

Muita hahmoja leffassa ovat Grun ihailemaan Konnakuusikkoon kuuluvat Disco Donna (Taraji P. Henson), Willi Koukku (Alan Arkin), Mahtikoura (Danny Trejo), Nunnachaku (Lucy Lawless), Svedunaattori (Dolph Lundgren) ja Saksi-Jean (Jean-Claude Van Damme), Grun äkäinen äiti (Julie Andrews), akupunktioita suorittava Chow (Michelle Yeoh), Oton kohtaama moottoripyöräilijä (RZA), sekä Itse ilkimys -leffoista tuttu nuori tohtori Nefario (Russell Brand). Vaikuttavasta ääninäyttelijäjoukosta huolimatta sivuhahmot eivät pahemmin vakuuta. Konnakuusikon jäsenet eivät herätä erityistä mielenkiintoa, eivätkä myöskään tarjoa uhkaa tai naurujakaan.

Harmillisesti Kätyrit: Grun tarina ei onnistunut voittamaan minua puolelleen. Siitä löytyy ajoittain ihan hassuja ja viihdyttäviä hetkiä (parhaana kenties trailerissa lähes kokonaan näytetty lentokoneosio) ja myönnän naurahtaneeni ääneen muutaman kerran, mutta muuten kyseessä on hieman turruttava melukohellus. Erityisesti lopputaistelun aikana aloin jo toivoa, että äänenvoimakkuutta laskettaisiin, sillä jatkuva huutaminen alkoi käydä ikävästi korviin. Näytökseni yleisön nuorempaa väkeä seuratessa tuli sentään huomattua, että kohderyhmään elokuva tehoaa varmasti hyvin. Siinä tapahtuu ihan koko ajan jotain ja jokainen rauhallisempikin hetki on jossain kohtaa pakko keskeyttää älämölöllä ja/tai jollain villillä jutulla sinkoilemassa ympäri kuvaa. Voisi luulla, että kaikessa vauhdissaan elokuva kulkisi nopeasti, mutta ei. Tämä puolitoistatuntinen tuntuu yllättävänkin pitkältä.

Isoin ongelmani elokuvassa on kuitenkin se, että se tuntuu olevan yllättävän vähän kiinnostunut itse Kätyreistä. Kuten leffan suomenkielinen nimi sanookin, tämä on Grun tarina. Varmaan ainoa syy, miksei elokuvaa nimetty Itse ilkimykseksi on, että ensimmäinen Kätyrit-leffa tuotti enemmän rahaa kuin yksikään Itse ilkimyksistä. Minulla on ollut varsin ristiriitainen suhtautuminen näihin keltaisen sekopäihin ja olen välillä kokenut ne todella ärsyttäviksi. Tätä elokuvaa katsoessani minua kuitenkin jopa harmitti, kuinka vähän ruutuaikaa kätyrit saavat. Kestää yli puoli tuntia, kunnes Kevin, Bob ja Stuart nousevat esiin Grun varjosta. Kolmikon kommellus nostaa leffan tasoa aika ajoin ja jotkut jutut olisivat toimineet paremmin irrallisina lyhytelokuvina. Kokonaisuus jää kuitenkin erittäin keskinkertaiseksi.

Elokuvan animaatiojälkeä ei kuitenkaan voi kuin kehua. Visuaalisesti Kätyrit: Grun tarina on todella taidokkaasti tehty ja oivallisen värikäs. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Varsinkin 1970-luvun San Francisco on hienosti luotu animaatiomuodossaan. Usein jopa toivoo, että tekijät uskaltaisivat rauhoittua enemmän näyttääkseen animaattoreiden hienoja luomuksia. Matthew Fogelin käsikirjoitus ja Kyle Baldan ohjaus kuitenkin paahtavat siihen tahtiin eteenpäin, ettei aikaa oikein jää sellaiselle. Meuhkaava äänimaailma käy tosiaan välillä raskaaksi. Heitor Pereiran säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan hyvin taustalla, mutta jäävät tunnettujen hittibiisien varjoon, mitä läpi leffan hyödynnetään.

Yhteenveto: Kätyrit: Grun tarina on keskinkertainen, joskin paikoitellen ihan viihdyttävä animaatiokohellus, joka luultavasti iskee lujaa lapsiin. Elokuvan iso ongelma on, että se tuntuu enemmän Itse ilkimys -leffalta kuin Kätyreiden omalta filmiltä. Grun tarina on osuva lisänimi, leffan keskittyessä lähinnä Gruhun. Kestää liian kauan, ennen kuin kätyrikolmikko Kevin, Bob ja Stuart päästetään vauhtiin ja silloinkin he saavat liian vähän ruutuaikaa. Trion kohtaukset ovat parhaimmillaan todella lystikkäitä. Muu siinä ympärillä ei oikein vakuuta. Pahisjengi Konnakuusikko sisältää tylsiä tyyppejä, joita edes vahva näyttelijäkaarti ei pelasta. Animaatiojälki on erittäin mainiota, mutta äänimaailma muun hektisen menon kanssa muuttuvat aika ajoin rasittaviksi. Kätyrit: Grun tarina toimii takuuvarmasti Itse ilkimys -leffojen ja kätyreiden faneille. Jos sarjan aiemmat elokuvat eivät ole vakuuttaneet, tämä tuskin muuttaa mieltä positiivisempaan suuntaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Minions: The Rise of Gru, 2022, Universal Pictures, Illumination Entertainment, DreamWorks Animation

Arvostelu: Paavo Pesusieni vapaalla jalalla (The SpongeBob Movie: Sponge on the Run - 2020)

PAAVO PESUSIENI VAPAALLA JALALLA

THE SPONGEBOB MOVIE: SPONGE ON THE RUN

Ohjaus: Tim Hill

Pääosissa: Tom Kenny, Bill Fagerbakke, Rodger Bumpass, Carolyn Lawrence, Clancy Brown, Mr. Lawrence, Jill Talley, Matt Berry, Awkwafina, Keanu Reeves, Reggie Watts, Tiffany Haddish, Snoop Dogg ja Danny Trejo

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 7

Edesmenneen Stephen Hillenburgin luomaan Paavo Pesusieni -animaatiosarjaan (SpongeBob SquarePants - 1999-) perustuva filmatisointi Paavo Pesusieni -elokuva (The SpongeBob SquarePants Movie - 2004) oli hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Paavo Pesusieni kuivalla maalla (The SpongeBob Movie: Sponge Out of Water - 2015) oli vielä isompi menestys, joten kolmannen elokuvan suunnittelu lähti heti käyntiin. Työnimellä "The SpongeBob Movie: It's a Wonderful Sponge" liikkeelle lähteneen leffan oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna, mutta sen julkaisu päätettiin siirtää tälle vuodelle. Keväällä maailmalla levinneen koronaviruksen vuoksi elokuva kuitenkin siirrettiin ensi vuodelle, kunnes Netflix nappasi sen levitysoikeudet ja julkaisi Paavo Pesusieni vapaalla jalalla -elokuvan jo nyt suoratoistopalvelussaan. Itse katsoin lapsena paljon Paavo Pesusientä ja olen yhä viime vuosienkin aikana jämähtänyt katsomaan sarjaa, jos se osuu vastaan televisiosta kanavasurffatessa. Pidin molemmista edellisistä Paavo Pesusieni -leffoista, etenkin kun katsoin ne alkuvuodesta uudestaan, valmistautuakseni tätä kolmatta filmiä varten. Minua harmittikin, kun Paavo Pesusieni vapaalla jalalla siirrettiin ensi vuodelle ja sitten taas ilahduin, kun huomasin, että Netflix oli julkaisemassa leffan parin viikon sisällä. Katsoinkin Paavo Pesusieni vapaalla jalalla heti sen julkaisupäivänä.

Kun Paavo Pesusienen lemmikkietana Kari siepataan, hän ja Patrik Meritähti lähtevät seikkailulle etsimään tätä.

Vanhat tutut animaatiosarjan hahmot palaavat jälleen seikkailemaan ja ovat ihan yhtä sekopäisiä ja hilpeitä heppuja kuin ennenkin. Paavo Pesusieni (äänenä Tom Kenny) kadottaa elämänsä kenties tärkeimmän asian, lemmikkietanansa Karin, mikä onkin täydellinen motivaatio hahmolle jättää rapupiiraiden teko ja lähteä seikkailuun. Mukaansa Paavo ottaa tietenkin pöljän parhaan kaverinsa Patrik Meritähden (Bill Fagerbakke), mutta apuna toimivat välillä myös kyyninen Jalmari (Rodger Bumpass), tutkijaorava Sanna (Carolyn Lawrence), rahanahne johtaja Rapu (Clancy Brown), sekä jopa häijy Plankton (Mr. Lawrence). Paavo Pesusienen faneille tuttujen hahmojen uusi seikkailu tarjoaa takuuvarmasti riemua, mutta samalla näitä ylienergisiä hahmoja inhoaville leffasta aiheutuu lähinnä päänsärkyä.

     Muita Paavon ja kumppaneiden kohtaamia hahmoja ovat mm. Atlantiksen ylimielinen kuningas Poseidon (Matt Berry), tämän apuri Kansleri (Reggie Watts), juhlallisuuksia johtava Seremoniamestari (Tiffany Haddish), Sannan rakentama Otto-robotti (Awkwafina), sekä Paavoa ohjeistava arokierijä Risu, jonka roolissa nähdään Keanu Reeves. Siis ihan nähdään, eikä vain kuulla. Sympaattinen Reeves on nappivalinta viisauksia latelevaksi risukasaksi, eikä hän jää ainoaksi näyttelijäksi, joka tekee ihan kuvatun roolin filmissä...

Kuten elokuvan trailerista, julisteesta ja tämän arvostelun kuvista voi päätellä, toisin kuin animaatiosarja ja edelliset elokuvat, Paavo Pesusieni vapaalla jalalla on animoitu täysin tietokoneella käsin piirretyn animaation sijaan. Jo Paavo Pesusieni kuivalla maalla sisälsi tietokoneanimoidun loppuhuipennuksen ja se on selvästi toiminut tekijöiden kokeiluna, kuinka nämä seikkailut toimisivat digimuodossa. Vaikka aluksi harmittelinkin uutta toteutusta (etenkin sen takia, että käsin piirretyt animaatiot ovat kuoleva laji), yllätyin, kuinka nopeasti totuin uuteen tyyliin. Paavo Pesusieni on alusta alkaen tunnettu sekopäisestä, värikylläisestä ja yliampuvasta visuaalisuudestaan ja digianimaation voimin tekijät ovat voineet viedä homman astetta pidemmälle. Uusi leffa tykittääkin sellaista värikkyyden ja hulluuden juhlaa, että elokuva todella vaatii oikean mielentilan, jotta siitä voi nauttia täysin.

Vaikkei Paavo Pesusieni vapaalla jalalla lopulta ole mielestäni yhtä mainio teos kuin kaksi edellistä Paavo Pesusienen elokuvaa, on se silti oikein kelvollinen ja hilpeä uusi seikkailu. Hupia löytyy taas niin lapsille kuin aikuisillekin. Etenkin elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana saa nauraa ties mille absurdeille ja pöhköille jutuille. Paavon ja Patrikin matka nostaa leveän hymyn kasvoille alusta alkaen, mikä ei haihdu ennen filmin päättymistä. Täysin loppuun asti riemu ei kanna, eivätkä viimeiset puoli tuntia tarjoa enää samalla lailla hulvattomuuksia. Loppupäässä leffa kuitenkin tuo mukaan hyvää sanomaa ystävyydestä ja ystävällisyydestä. Samalla elokuva päätyy myös mainostamaan tulevaa lisäosasarjaa Paavosta ja kavereista lapsina, vielä suomentamatonta Kamp Koral: SpongeBob's Under Yearsia, jonka on tarkoitus alkaa ensi vuonna. Vaikka hahmot ovatkin ihan suloisia muksuina, olivat lapsikohtaukset lähinnä mukavat takaumat, enkä jaksaisi kokonaista sarjaa katsoa hahmojen lapsiversioista.

Elokuvan tarina pitää toimivasti mukanaan ja siitä löytyy veikeää seikkailuhenkeä. Loppujen lopuksi tarina on kuitenkin pelkkä kehys, jonka sisällä tekijät voivat hullutella mielensä mukaan. Vaikka käsikirjoittajat eivät ihan pidä tasoa yllä loppuun saakka, onnistuvat he silti tarjoamaan paljon iloa kaikenikäisille. Ohjaajat pitävät tunnelmaa korkealla ja äänimaailmakin on oivallinen. Musiikeista vastaavat Steve Mazarro ja Hans Zimmer (kyllä, luitte oikein, Zimmer on ollut säveltämässä musiikkeja Paavo Pesusienen elokuvaan) tekevät kelpo työtä hyväntuulisten melodioidensa kanssa. Tutut sävelmät sarjasta ovat mukana, mutta tunnuskappaleesta kuullaan hyvin erilainen versio lopputekstien aikana.

Yhteenveto: Paavo Pesusieni vapaalla jalalla on mainio animaatioseikkailu, mikä viihdyttää niin lapsia kuin vanhempiakin Paavon faneja. Tuttu absurdi ja pöljä meno on läsnä ja katsojalta vaaditaankin tiettyä mielentilaa, jotta paikoitellen ylikierroksilla käyvästä meiningistä voi todella nauttia. Elokuvan alkupää tarjoaa paljon hilpeitä hetkiä ja veikeän seikkailun tuntua. Peräkkäin nähtävät cameot tutuilta julkimoilta riemastuttavat etenkin aikuiskatsojia. Viimeinen puolituntinen ei ole enää yhtä riemastuttava ja loppupäässä nähtävät takaumat hahmoista lapsina tuntuvat jopa liikaa lisäosasarjan mainostamiselta. Lopusta kuitenkin löytyy sopivasti sydäntä ja mukavaa viestiä ystävyydestä. Animaatiojälki on loistokasta ja tietokoneanimaatiohon tottuu nopeasti, vaikka kuinka kannattaisikin käsin piirrettyä jälkeä. Ääninäyttelijät pistävät jälleen kerran parastaan tutuissa rooleissaan. Tekijöillä on selvästi yhä hauskaa Paavo Pesusienen tarinoita väsätessään ja sama hauskuus välittyy myös kotikatsomoon. Jos siis perheestänne löytyy minkä tahansa ikäisiä Paavo Pesusieni -faneja tai pidät itse näistä leffoista ja sarjasta, suosittelen oikein lämpimästi Paavo Pesusieni vapaalla jalalla -leffan katselua. Se on juurikin se piristysruiske, mitä alati synkkenevät syysillat ja vielä synkempi nykyinen maailmantilanne kaipaavat!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The SpongeBob Movie: Sponge on the Run, 2020, Paramount Animation, Nickeloden Movies, United Plankton Pictures

Arvostelu: Predators (2010)

PREDATORS

Ohjaus: Nimród Antal
Pääosissa: Adrien Brody, Alice Braga, Topher Grace, Oleg Taktarov, Walton Goggins, Mahershala Ali, Louis Ozawa Changchien, Danny Trejo ja Laurence Fishburne
Genre: toiminta, scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuoden 1987 scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator) oli menestys ja kriitikoiden pitämä teos, joten sille tehtiin jatkoa. Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990) menestyi ihan hyvin, mutta sai muuten pääasiassa negatiivisen vastaanoton, joten sarjaa ei enää ennen 2000-lukua jatkettu. Hahmo nähtiin kuitenkin yhdessä Alien-sarjan (1979-) Xenomorph-hirviön kanssa leffoissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), mutta ne saivat niin huonon vastaanoton, ettei niitä yritetty tehdä lisää. Kun 20th Century Fox huomasi, etteivät ne olleet pidettyjä, yhtiö päätti toteuttaa Robert Rodriguezin kirjoittaman tarinan, jota hän oli ehdottanut yhtiölle jo vuonna 1994. Uudesta elokuvasta päätettiin tehdä jatkoa pääasiassa alkuperäiselle Predatorille, eikä sitä haluttu yhdistää Alien vs. Predator -sarjaan. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2009 ja Predators ilmestyi kesällä 2010. Leffa menestyi todella hyvin ja se sai hyviä arvosteluja, kuten myös negatiivista palautetta. Itseäni ärsytti todella paljon sinä kesänä, sillä minulla ei ihan ollut tarpeeksi ikää päästä katsomaan elokuvaa, joten näin sen vasta loppuvuodesta, kun sain sen lahjaksi. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaankin, viimeksi pari vuotta sitten. Kun huomasin, että sarja on vihdoin saamassa jatkoa teoksella The Predator (2018), oli jälleen aika katsoa Predators uudestaan yhdessä kahden edellisen osan kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Predator ja Predator 2!

Joukko erilaisia tappajia herää oudossa viidakossa ja alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, että he ovatkin saaliina vaarallisten avaruusolentojen planeetalla.

Elokuvan pääosassa nähdään Pianistista (The Pianist - 2002) Oscarin voittanut Adrien Brody, joka näyttelee kylmän etäistä palkkasoturia. Hahmo ei tunnu välittävän muista kuin itsestään, mutta hän ei silti vaikuta inhottavalta. Hän on päättäväinen, määrätietoinen ja tarkka, jolloin hän alkaa välittömästi miettiä tapaa voittaa, jos hän päätyy pahaan tilanteeseen. Ja niitähän leffassa riittää. Hahmoon on luotu oivaa salaperäisyyttä, mikä lisää hänen kiinnostavuuttaan, jolloin katsojana seuraa palkkasoturia oikein mielellään läpi leffan. Brodya ei yleensä nähdä toimintasankarina ja onkin erinomainen yllätys, että tässä hän toimii todella mainiosti läpi leffan.
     Muita tappajajoukkoon kuuluvia ihmisiä ovat tarkka-ampuja Isabelle (Alice Braga), murhista vangittu Stans (Walton Goggins), isolla aseella ampuva Nikolai (Oleg Taktarov), hiljainen Hanzo (Louis Ozawa Changchien), sotilas Mombasa (Moonlightista, 2016, Oscarin voittanut Mahershala Ali tai kuten hänen nimensä on merkitty elokuvaan: Mahershalalhashbaz Ali), huumejengiläinen Cuchillo (Danny Trejo), sekä lääkäri Edwin (Topher Grace), joka ei tunnu kuuluvan joukkoon. Jokaiselle hahmolle on onnistuttu luomaan jonkinlainen piirre - parille useampikin - jolloin he jäävät edes jollain tapaa muistiin. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan ja he ovat uskottavia tilanteissa, joihin hahmot joutuvat. Isabellesta on onnistuttu luomaan naissankari ilman, että hänestä on vain väännetty todella miehekäs nainen, kuten Predator 2:ssa tehtiin Maria Conchita Alonson esittämälle Leonalle.
     Filmin nimen mukaisesti mukana on useampi kuin yksi Predator. Tai noh, jos puhutaan tavallisesta Predatorista, jollainen on jo nähty muutamassa elokuvassa, niin niitä on vain yksi ja sitä esittää Derek Mears. Se yksilö on todella samanlainen kuin alkuperäisen leffan hirviöhahmo, kun taas kolme muuta Predatoria (joita esittävät Brian Steele ja Carey Jones) ovat selkeästi erilaiset, vaikka niissä on myös paljon samaa. Tämä ratkaisu on todella mielenkiintoinen ja tuo jälleen hienoa lisäystä Predator-maailmaan. Toivottavasti erilaisia lajin edustajia nähdään jatkossakin. Kun ensimmäisen kerran näin elokuvan, olin pettynyt, että siinä nähdään vain neljä Predatoria, kun taas Aliens - paluu -leffassa (Aliens - 1986) monikko tarkoitti kymmeniä alieneja, eli Xenomorpheja. Olin toivonut näkeväni ainakin kymmenen Predatoria, joten ei ihme, että olin pettynyt. Kuitenkin parin katselukerran jälkeen tajusin, että sana "predator", eli suomeksi "saalistaja" ei tarkoita tässä vain avaruusolentoja, vaan myös leffan ihmisiä. Elokuvan nimi tarkoittaa siis kaikkia hahmoja elokuvassa.

Predatorsissa on päivänselvästi palattu takaisin leffasarjan juurille: aseistetut miehet (ja nainen) taistelemassa avaruuden olentoa vastaan. Tällä kertaa se on tosin niin, että olioita onkin muutama ja miehet (ja nainen) ovat avaruuden mörköjä, ollessaan saalistajien planeetalla. Elokuvasta löytyy paljon samaa kuin alkuperäisestä Predatorista. Mukana on useita repliikkejä, jotka on suoraan varastettu leffasta, minkä lisäksi loppuhuipennus on hyvin samanlainen. Yhdessä kohtauksessa tietty viitataan alkuperäisen filmin tapahtumiin ja lopputekstien aikana soi Little Richardin kappale "Long Tall Sally", joka kuultiin ensimmäisessä leffassa, sotilaiden lentäessä helikopterilla viidakkoon. Nämä "ryöstöt" eivät kuitenkaan haittaa, sillä kyseessä on oikein mainio toimintaelokuva. Lainaukset ovat enemmänkin hauskoja viittauksia ja elokuva kykenee hyödyntämään niitä taidokkaasti. Ihan alkuperäisen osan tasolle ei päästä, mutta ei tarvitsekaan, sillä tällaisenaan filmi viihdyttää läpi kestonsa ja saa napattua heti ensimmäisestä kohtauksesta mukaansa. Tunnelmaan on saatu mystisyyttä ja jännitystä, sillä mukaan on lisätty asioita, joita ei olla koskaan ennen nähty sarjan osissa. Yllätyksiäkin on luvassa ja jos ei katso paljon elokuvia, eikä kiinnitä huomiota alkupään vihjeisiin, voi lopun yllätys tulla ihan puskista. Leffan selviytymispanokset ovat myös korkeammalla, sillä vieraalta planeetalta ei noin vain lähdetäkään.

Valitettavasti yllätysten vastapainona on kliseitä. Leffan aikana on helppo arvata kuka kuolee seuraavaksi ja mitä jossain kohtaa tulee tapahtumaan. Mukaan on ollut tietenkin pakko tunkea kohtaus, jossa yksi hahmoista näyttää kuvan lapsistaan, jolloin kaikki jotka katsovat vähänkin tämän tyylisiä elokuvia huutavat päänsä sisällä: "Ei! Miksi menit tekemään noin! Nyt sinä varmasti kuolet!" Eipä siinä, hyvin nopeasti leffan alussa arvaa muutenkin, kuka tai ketkä jäävät henkiin. Erikoista kyllä, sekään ei erityisemmin haittaa, sillä elokuva tietää täysin, mitä se on ja hoitaa hommansa niin oivallisesti, että katsoja haluaa seurata tarinan loppuun asti. Toimintakohtaukset ovat hyviä ja vaikkei leffa olekaan K18, on mukana ihan tarpeeksi verta ja väkivaltaa. Huumoriakin on mukana ja elokuvan aikana saa nauraa yllättävän useasti. Predatorsissa ei aika käy koskaan pitkäksi, vaan teos osaa pitää otteessaan loppuun asti ja kun lopputekstit alkavat, haluaa katsojana heti nähdä jatkoa filmin tarinalle.

Ohjaaja Nimród Antal on tehnyt hommansa hyvin ja leffasta huokuu, että hän ja filmin tarinan kirjoittanut Robert Rodriguez ovat alkuperäisen Predatorin suuria fanittajia. Käsikirjoitus toimii pääosin, mutta mukana on harmillisen monia repliikkejä, joissa vain selitetään asioita. Kun ei juosta saalistajia pakoon tai taistella niitä vastaan, dialogi koostuu lähinnä siitä, että hahmot kertovat itsestään toisilleen. Yhdessä kohtaa mukaan ilmestyy ison näyttelijän esittämä hahmo, joka vaikuttaa kiehtovalta, mutta joka on loppujen lopuksi vain selittämässä planeetasta ja Predatoreista muille ihmisille. Leffa on kuvattu ja leikattu mainiosti, minkä lisäksi valaisu toimii, varsinkin pimeissä kohtauksissa. Maskeeraus ja puvustus on tehty todella hyvin etenkin Predatorien kohdalla, minkä lisäksi avaruusaluksen lavaste on tyylikäs. Visuaaliset tehosteet ovat suurimmaksi osaksi hyvät, mutta mukaan on lipsahtanut muutamia heikommin toteutettuja efektejä. Äänimaailma on erinomainen ja John Debneyn säveltämät musiikit toimivat. Mukana on tietty hieman tuttuja sointuja alkuperäisestä leffasta.

Yhteenveto: Predators on oiva scifitoimintaleffa, josta löytyy paljon tuttuja juttuja alkuperäisestä elokuvasta, mutta se myös tarjoaa hieman yllätyksiäkin. Kliseitä on paljon ja monet repliikit toimivat selityksinä, mutta filmi onnistuu viihdyttämään niin paljon ja se vie mukanaan heti ensimmäisten kuvien aikana, jolloin hyvästä elokuvasta on kyse. Toiminta on mainiota, huumoria on kelpo määrä ja vertakin löytyy, kuten sarjan leffoista kuuluukin löytyä. Näyttelijät suoriutuvat todella hyvin rooleistaan, etenkin Adrien Brody. Tekninen toteutus on erittäin hyvä ja tunnelma on saatu kohdalleen. Jos pidit alkuperäisestä Predator - saalistajasta, mitä luultavimmin myös Predators toimii. Ja kun elokuva ei ole mitään selkeää jatkumoa aiemmille tarinoille, voi sen katsoa yksinäänkin. Tavallaan toivon, että tämän teoksen tarinaa jatkettaisiin joskus, mutta samalla toivon, että tämä taru olisi tässä. Innolla jään odottamaan tulevaa The Predatoria ja minulla on vahva usko siihen, että ohjaaja Shane Black onnistuu luomaan jotain todella mainiota.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Predators, 2010, Twentieth Century Fox Film Corporation, Troublemaker Studios, Davis Entertainment, Dune Entertainment III