The Secret Agent (O Agente Secreto - 2025) - elokuva-arvostelu

THE SECRET AGENT

O AGENTE SECRETO

Ohjaus: Kleber Mendonça Filho

Näyttelijät: Wagner Moura, Carlos Francisco, Tânia Maria, Enzo Nunes, Robério Diógenes, Roney Villela, Gabriel Leone, Isabél Zuaa, Laura Lufési, Kaiony Venâncio, Maria Fernanda Cândiho, Thomás Aquino, Italo Martins, Igor de Araújo ja Udo Kier

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Secret Agent on Wagner Mouran tähdittämä poliittinen trilleri. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kleber Mendonça Filho työsti leffan käsikirjoitusta usean vuoden ajan ja sai brasilialaiset, ranskalaiset, saksalaiset ja alankomaalaiset elokuvayhtiöt tekemään yhteistyötä projektin rahoittamiseksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 ja maailmanensi-iltansa The Secret Agent sai Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2025, missä se voitti parhaan ohjauksen ja miespääosan palkinnot. Nyt elokuva on saapunut Suomeen, kahden Golden Globe -palkinnon (paras vieraskielinen elokuva ja miespääosa) ja neljän Oscar-ehdokkuuden (paras elokuva, vieraskielinen elokuva, miespääosa ja roolitus) siivittämänä. Itse kiinnostuin The Secret Agentista heti, kun aloin kuulla siitä kehuja maailmalta. Kävinkin uteliaana katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1977 Brasilia on korruptoituneen diktatuurin kourissa. Mustamaalattu professori Armando Solimões matkustaa Recifen kaupunkiin hakemaan poikaansa ja päätyy auttamaan taistossa vaarallisia tahoja vastaan.

Muun muassa Narcos-sarjasta (2015-2017) ja Civil War -elokuvasta (2024) tuttu Wagner Moura näyttelee Armando Solimõesia, entistä professoria, jonka vaimo on kuollut hämärissä olosuhteissa ja joka on vienyt poikansa Fernandon (Enzo Nunes) turvaan tämän isovanhempien luokse. Yrittäessään hakea poikansa ja karata maasta, Armando päätyy kuitenkin auttamaan diktatuurihallitusta vastustavia peitenimellä Marcelo. Moura on mainio roolissaan, tehden hyvää työtä miehenä, joka haluaisi saada tehtyä paljon enemmän kansan eteen. Hän tarjoaa paljon aika vähälläkin, tehden Armandosta saman tien kiinnostavan ja tykättävän tyypin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Carlos Francisco Armandon appiukkona Sr. Alexandrena, Tânia Maria Armandon uutena vuokranantajana ja hänelle myös tehtävän antavana Sebastianana,  Robério Diógenes korruptoituneena poliisikomentaja Euclidesina, Igor de Araújo ja Italo Martins tämän poikina Sergiona ja Arlindona, Roney Villela ja Gabriel Leone palkkatappajakaksikko Augustona ja Bobbina, Maria Fernanda Cândido kapinaliikettä johtavana Elzana, sekä Udo Kier viimeisessä elokuvaroolissaan holokaustiselviytyjä Hansina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan. Maria on erittäin hyvä kommuuniturvapaikkaa pyörittävänä Sebastianana ja Díogenes, Villela ja Leone oikein herkuttelevat niljakkailla hahmoillaan.

1970-luvulla Brasiliaa riepotellut sotilasdiktatuuri on selvästi nyt aihe, joka kiehtoo etenkin paikallisia elokuvantekijöitä. Vuotta aiemmin ilmestyi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-voittaja Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui - 2024) ja nyt The Secret Agent, jotka tutkivat kyseistä aikakautta eri vinkkeleistä ja haluavat selvästi varoittaa maailmaa, ettei vastaavaa kävisi enää uudelleen. Siinä, missä Olen yhä täällä kertoi tavallisen perheen epätoivoisesta taistelusta, saadakseen isänsä takaisin sotilaiden kynsistä, The Secret Agent lähestyy korruptiota eri tavalla, muun muassa metaforien kautta. Elokuva ei hirveästi selittele asioita, mikä saa asiasta sen enempää tietämättömät todennäköisesti tutkimaan ihmeissään esimerkiksi sitä, että mikä ihme on karvajalka, joka potkii ihmisiä leffan ehdottomasti omituisimmassa kohtauksessa?

Elokuvassa on oivallinen jännite yllä heti avauskohtauksesta lähtien, missä paikallisen poliisin moraalit käyvät saman tien selväksi. Heti herää epätoivoinen kysymys siitä, että mitä ihmettä tilanteelle voi tehdä, kun keneenkään ei oikeastaan voi luottaa? Median sensurointi ja ihmisten mielenkiinnon siirtäminen muualle käyvät hyvin selväksi. Kun leffan alkupäässä hain vatsasta löytyy ihmisen jalka, tämä muutetaankin viihteeksi tuomalla Tappajahai (Jaws - 1975) takaisin teattereihin, jotta päästään eroon kysymyksistä "kenelle jalka kuului" ja "miten se päätyi mereen hain sapuskaksi". Oman lisänsä kaikkeen tuo nykypäivään sijoittuvat osiot, joissa opiskelija Flavia (Laura Lufési) tutkii Armandon tapausta, kun tapahtumat ovat jo muuttuneet tilastoiksi muiden joukossa.

Onnistumisistaan huolimatta The Secret Agent ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin moniin muihin, eikä se säväyttänyt samalla lailla kuin Olen yhä täällä vuosi sitten. Isoin syy tähän on elokuvan mielestäni venytetty kesto. The Secret Agentilla on mittaa noin varttia vaille kolme tuntia, joka käy kyllä raskaaksi, eikä vain ikävän aihepiirinsä takia. Elokuvassa on hieman liikaa löysää ja ihan vain sieltä täältä trimmaamalla leffasta saisi napakamman vaikkapa vajaassa kahden ja puolen tunnin kestossa, jolloin sen jännitekään ei rakoilisi samalla tavalla.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut Kleber Mendonça Filho, joka kertoo kauhistuttavista asioista varsin velmulla ja piikittelevälläkin tavalla, muuttumatta kuitenkaan mauttomaksi. Filhon teksti on oivaltava, mutta jo käsikirjoitusta olisi voinut vähän tiivistää. Teknisesti The Secret Agent on laadukas. Se on taitavasti kuvattu ja valaistu etenkin yökohtausten aikana. Lavasteilla, puvustuksella ja maskeerauksella 1970-luku on herätetty vakuuttavasti takaisin eloon. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Tomaz Alves Souzan ja Mateus Alvesin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

O Agente Secreto, Brasilia, Ranska, Saksa, Alankomaat, 2025, CinemaScópio Produções, MK Productions, ONE TWO Films, Lemming Film, Arte France Cinéma, MK2 Films, Ad Vitam, Primo Content, Rotor Film, Netflix

Arvostelu: Halloween (2007)

HALLOWEEN

Ohjaus: Rob Zombie

Pääosissa: Tyler Mane, Daeg Faerch, Malcolm McDowell, Scout Taylor-Compton, Sheri Moon Zombie, William Forsythe, Hanna Hall, Brad Dourif, Danielle Harris, Kristina Klebe, Danny Trejo, Skyler Gisondo, Jenny Gregg Stewart, Pat Skipper, Dee Wallace ja Udo Kier

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia - Unrated Director's Cut: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 18

Halloween on uudelleenfilmatisointi John Carpenterin kauhuelokuvasta Halloween - naamioiden yö (Halloween) vuodelta 1978. Elokuvasarjan edellisen osan, Halloween: Resurrectionin (2002) oltua taloudellinen pettymys, josta sarjan fanitkaan eivät pitäneet, Dimension Films -yhtiöllä pohdittiin, mitä tehdä sarjan kanssa. Useampi käsikirjoittaja työsti erilaisia jatkokäsikirjoituksia, jotka kulkivat nimillä "Halloween: Bad Blood", "Halloween: Retribution", "Halloween: Asylum" ja "Halloween: The Missing Years". Freddy vs. Jasonin (2003) oltua hitti, yhtiö pohti kokeilevansa samanlaista crossover-elokuvaa, jossa Michael Myers kohtaisi Hellraiser-elokuvien (1987-) kenobiitit. Projekti ei kuitenkaan edennyt, joten yhtiö päättikin tehdä uudelleenfilmatisoinnin alkuperäisestä elokuvasta. Ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi valittiin White Zombie -yhtyeen laulaja ja innokas Halloween-fani Rob Zombie. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2007 ja lopulta Halloween sai ensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, saman vuoden elokuussa. Kriitikot ja osa faneista lyttäsivät elokuvan, mutta se oli taloudellinen hitti, tuolloin jopa parhaiten menestynyt Halloween-elokuva lippuluukuilla. Itselleni juuri tämä Halloween-elokuva oli ensikosketukseni elokuvasarjaan. En pitänyt leffasta tuolloin, enkä ole katsonut sitä uudestaan tai sen jatko-osaa, Halloween II:a (2009). Kun ryhdyin vuonna 2017 arvostelemaan joka vuosi yhden elokuvan sarjasta, tiesin, että vääjäämättä minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tälle leffalle. Vuosi Halloween: Resurrectionin jälkeen katsoin vihdoin uudestaan Rob Zombien Halloweenin.

Murhattuaan osan perheestään lapsena ja jouduttuaan vankimielisairaalaan, Michael Myers karkaa eräänä halloweenina, etsiäkseen siskonsa Laurien.

Uudelleenfilmatisointina alkuperäisestä Halloween - naamioiden yöstä, vuoden 2007 Halloween sisältää toki aika lailla saman hahmokattauksen. Keskiössä on tietty itse ikoninen murhaaja Michael Myers (lapsena Daeg Faerch ja aikuisena Tyler Mane), joka nousee aiempaa selvemmin elokuvan päähenkilöksi. Rob Zombielle ei nimittäin riittänyt alkuperäisen elokuvan selitys, että Michael olisi yksinkertaisesti puhdas pahuuden ilmentymä, vaan hän on halunnut selittää juurta jaksaen, miksi Michaelista tuli sellainen kuin hän on: traumaattisen lapsuuden takia. Michaelin äiti Deborah (Sheri Moon Zombie) oli strippari, isäpuoli Ronnie (William Forsythe) väkivaltainen alkoholistimulkku ja isosisko Judithkin (Hanna Hall) naljaili veljelleen minkä ehti, unohtamatta jatkuvaa läpsimistä. Tähän kun vielä lisää päälle koulukiusaajat, Michaelin raivo ja kostonhimo ymmärrettävästi kasvavat. Jo Michael Myersin kohdalla Zombie on ajanut päin mäntyä. Yrittäessään selittää Michaelin murhahalua, Zombie unohti sen, että alun perin hahmossa nimittäin kauhistutti se, että hän tuli täysin hyvinvoivasta ja normaalista perheestä, millä haettiin sitä, että pahuus voi syntyä missä tahansa olosuhteissa. Zombie teki Michaelista olosuhteidensa uhrin ja siten hän herättää katsojan sympatiat kaltoinkohdellun pojan puolelle. Kun siis Michael ryhtyy pistämään hengiltä niitä, jotka ovat olleet hänelle ikäviä, ei katsoja pelkää tätä, vaan nimenomaan haluaa tämän onnistuvan tavoitteessaan. Kun Zombie yrittää elokuvan loppupäässä maalailla Michaelista pahista, ei hän siihen pysty, koska hän on siihen asti asettanut katsojan hahmon puolelle.

Elokuvassa nähdään myös Malcolm McDowell Michaelia tutkivana ja tämän auttamista yrittävänä tohtori Loomisina, Udo Kier vankimielisairaalan johtajana Walkerina, Danny Trejo Michaelille sympaattisena hoitajana Ismaelina, Scout Taylor-Compton Lauriena, joka paljastuu tässä uudelleenfilmatisointisarjassa jo ykkösosassa Michaelin pikkusiskoksi, Kristine Klebe ja Danielle Harris Laurien kavereina Lyndana ja Anniena, sekä Brad Dourif Annien isänä, seriffi Brackettina. McDowell on elokuvan harvoja valopilkkuja. Ei hänestä löydy samaa karismaa kuin alkuperäisleffassa hahmoa esittäneestä Donald Pleasencestä, mutta on hän silti oiva roolissaan. Muu näyttelijäkaarti ei pahemmin vakuuta ja etenkin Taylor-Compton oli virhevalinta kenties kauhuhistorian tunnetuimman final girlin, Laurien osaan. Toki jo 2000-luvun alussa neitseellinen ja kiltti selviytyjätyttö oli muuttunut aikamoiseksi kliseeksi, mutta eipä leffan ratkaisu tehdä Lauriesta rivouksien puhuja sen parempikaan ratkaisu ole. Nyt tyttökolmikko tuntuu vain toistensa tylsiltä klooneilta, eikä katsojaa kiinnosta heidän kohtalo pätkääkään.

En piitannut Rob Zombien Halloweenista vuosia sitten, kun näin sen ensikosketuksenani Michael Myersin tarinaan ja nyt, kun olen nähnyt kaikki aiemmin ilmestyneet Halloween-elokuvat, pidin tästä rainasta vielä vähemmän. Iso syy tähän tosiaan on se, että Zombie on tehnyt pelkkiä virheliikkeitä Michaelin kanssa. Kun katsoja pistetään Michaelin puolelle, elokuva luo tietyn hyväksynnän hänen teoilleen, eikä tätä pysty pitämään uhkana. Suuren osan ajasta Michael vain kostaa niille, jotka ovat kohdelleet häntä väärin. Yhdessä kohtaa hän jopa pelastaa naispotilaan tämän raiskaavilta hoitajamiehiltä. Miten muka hän olisi siis elokuvan pahis, jota pitäisi pelätä? Ja kun katsoja ei pelkää Michael Myersiä, on jokin mennyt todella pahasti vikaan. Rob Zombien Halloween onkin kauhuelokuva, joka ei pelota juuri tippaakaan.

Kyseessä on kaikin puolin tyylitajuton ja tönkösti laadittu filmi, joka ei osaa päättää, kenen puolelle se haluaisi katsojan asettuvan. Elokuva onkin periaatteessa jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen puolisko keskittyy Michaelin ikävään lapsuuteen ja tämän aikaan vankimielisairaalassa. Toisella puoliskolla Michael karkaa ja elokuva muuttuu lähes täysin kopioksi alkuperäisestä klassikosta ja yhtäkkiä elokuva toivoo, että katsoja kääntyisikin Michaelia vastaan. Jos ensimmäinen puolisko tuntui jo laahaavan, toinen puolisko on erittäin pitkäveteistä seurattavaa. Edes tapot eivät ole mielenkiintoisia tai järin shokeeraavia. Zombie on luottanut leffassa niin paljon kurjuudella mässäilyyn, että lopputuloksena on kaikin puolin suorastaan masentava elokuva, jota tuskin katson enää uudestaan. Ja ai kamala, olen kuullut, että pari vuotta myöhemmin tehty jatko-osa on vielä tätäkin huonompi.

Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan häävi. Kauhukohtauksissa Zombie on halunnut stimuloida paniikin tunnetta myös kuvauksella, pistäen kameran heilumaan ja leikaten kohtauksen ajoittain aikamoiseksi silpuksi. Leikkaus on muutenkin kehnoa ja parin tunnin mitassa leffassa kyllä riittäisi runsaasti saksimisen varaa. Lavasteet ovat sentään mainiot ja veriset maskeeraukset oivat. Puvustajat ovat saaneet Michaelin ulkonäön suurin piirtein nappiin tuttua naamaria ja haalaria myöten, joskin on jopa huvittavaa, kuinka elokuva haluaa pakkomielteisesti perustella, miksi Michael käyttää naamioita ja juuri sitä tuttua, valkoiseksi maalattua William Shatner -maskia. Musiikkien säveltäjäksi on merkitty Tyler Bates, mutta eipä Bates saa mitään omaa aikaiseksi, vaan kaikki musiikit ovat suoraan alkuperäisleffasta kierrätettyjä Carpenterin töitä. Zombien tyylitajuttomuudesta kertoo paljon jo se, missä kohtaa hän pistää ikonisen tunnusmelodian soimaan. Sen sijaan, että tunnari pärähtäisi käyntiin vaikka alkuteksteissä, siinä kohtaa kun lapsi-Michael passitetaan vankimielisairaalaan tai kun hän aikuisena pistää tutun maskinsa vihdoin päälle, se alkaa täysin töksähtäen kohtauksessa, jossa Michael juoksee ulos koulusta kesken päivän, jouduttuaan rehtorin juttusille kiusaamistapauksen tiimoilta. Ei helvetti, mitä paskaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween, 2007, Dimension Films, The Weinstein Company, Nightfall Productions, Trancas International Films, Spectacle Entertainment Group

Arvostelu: Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994)

ACE VENTURA - LEMMIKKIDEKKARI

ACE VENTURA: PET DETECTIVE

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Jim Carrey, Courteney Cox, Sean Young, Tone Loc, John Capodice, Noble Willingham, Troy Evans, Dan Marino, Raynor Scheine, Udo Kier, Frank Adonis ja Mark Margolis

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 12

Ace Ventura: Pet Detective, eli suomalaisittain Ace Ventura - lemmikkidekkari on Jim Carreyn tähdittämä komediaelokuva. Alun perin tavanomaisempana Sherlock Holmes -parodiana käynnistynyt idea muovautui eläinasetelmaksi, kun käsikirjoittaja Jack Bernstein katsoi David Lettermanin sketsiä lemmikinomistajista. Yhdessä ohjausdebyyttinsä tekevän Tom Shadyacin kanssa Letterman sai ideansa läpi Morgan Greek Productionsilla. Alun perin päärooliin kaavailtiin Rick Moranista, mutta kun hän kieltäytyi, tekijät ottivat yhteyttä muun muassa Alan Rickmaniin, ennen kuin he näkivät tuohon aikaan varsin tuntemattoman Jim Carreyn esiintyvän In Loving Color -komediaohjelmassa (1990-1994) ja valitsivat hänet. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1993 ja lopulta Ace Ventura - lemmikkidekkari sai maailmanensi-iltansa 4. helmikuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin ohjaaja ja päätähti ennakkoon pelkäsivät, elokuvasta muodostui suurhitti, joka nosti Jim Carreyn kertaheitolla komediagenren kuumimpien nimien joukkoon. Kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet leffalle ja suosiostaan huolimatta Carrey sai Razzie-ehdokkuuden vuoden huonoimpana uutena starana. Itse näin Ace Ventura - lemmikkidekkarin jo lapsena ja pidin siitä tuolloin paljon. Olen kerran tai pari katsonut leffan uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt jo 30 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kun Miami Dolphins -jalkapallojoukkueen maskottidelfiini siepataan juuri ennen merkittävintä urheilutapahtumaa Super Bowlia, joukkue palkkaa etsintätöihin parhaan (ja ainoan) lemmikkidekkarin, Ace Venturan.

1990-luvun alussa Jim Carrey oli tunnettu lähinnä komediaohjelmien sivurooleista ja nähtiinpä hänet myös Clint Eastwoodin kanssa jännärissä Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool - 1988). Vuonna 1994 Carrey pääsi kuitenkin tähdittämään kolmea komediaelokuvaa, jotka tekivät hänestä nopeasti yhden isoimmista komediatähdistä. Näistä ensimmäinen elokuva oli Ace Ventura - lemmikkidekkari, jossa hän näyttelee, noh, Ace Venturaa, lemmikkidekkaria. Enemmän eläimistä kuin ihmisistä pitävä Ace on hankkiutunut varsin erikoiselle alalle, mihin hän tosin istuu täydellisesti, sillä "erikoinen" tuntuu aika minimalistiselta ilmaisulta kuvaamaan Acen eksentristä olemusta. Ace on hyvin hessuhopomainen touhottaja, jonka Carrey vaati kuitenkin olevan pätevämpi työssään kuin millaiseksi hahmo oli alun perin kirjoitettu. Carrey loikin paljon hahmosta itse, improvisoiden kuvauksissa tai vaatien muutoksia käsikirjoitukseen. Lopputuloksena on komediagenren ikoni, jonka rooliin on mahdotonta kuvitella ketään muuta kuin Jim Carrey. Siis oikeasti, ajatelkaapa, jos Ace Venturaksi olisikin valittu Alan Rickman, eli siis Hans Gruber ja professori Kalkaros. Vaikkei Carreylle lämpenisikään, täytyy hänelle nostaa hattua siitä, kuinka täysillä hän hyppää hommaansa. Varmaan tsiljoona kuppia kahvia aamulla hörppinyt Carrey paahtaa menemään vähintään 110-prosenttisesti kohtauksesta toiseen ja leffan katselu vaatiikin tiettyä mielentilaa, jotta Carrey ei käy hermoille. Hieman väsyneenä, jolloin kaikki tuntuu hauskalta, Ace Ventura - lemmikkidekkari on mitä otollisin leffa pistää pyörimään. Silloin Carreyn naamanvääntelyt ja muut hassut maneerit pitävät väkisin virnettä yllä.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Courteney Cox Miami Dolphinsille työskentelevänä Melissana, Sean Young Acea inhoavana poliisikomentaja Einhornina, Tone Loc Acea toisinaan auttavana poliisi Emiliona, sekä Miami Dolphins -joukkueessa ihan oikeasti amerikkalaista jalkapalloa pelannut Dan Marino omana itsenään. Udo Kier tekee leffassa pienen roolin rikkaana Ronald Campina. Sivunäyttelijät ovat ihan passeleita osissaan, mutta kaikki jäävät toki Carreyn show'n varjoon. Voin vain kuvitella, kuinka monta otosta on mennyt pilalle sivunäyttelijöiden tai muiden työryhmäläisten purskahtaessa nauruun Carreyn takia.

Aaalrighty then, mistäs sitä lähtisi purkamaan Ace Ventura - lemmikkidekkaria? Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että elokuva ei ole erityisen hyvin kestänyt aikaa. Elokuva sai jo ilmestyessään negatiivista palautetta sen sukupuolivähemmistöön kohdistuvasta huumorista, eikä kritiikki ole kuin kasvanut vuosien varrella. Itsekin koin tietyn puolen leffan loppupäästä varsin vaivaannuttavaksi katseltavaksi ja on helppo sanoa, että jos Ace Ventura - lemmikkidekkari tehtäisiin tänä päivänä, moni asia tehtäisiin varmasti toisin. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa leffan heikkouksista, vaan yleisesti ottaen näin aikuisiällä en kokenut Carreyn revittelyjä enää yhtä hillittömän hulvattomiksi kuin lapsena. Elokuvasta löytyy paljon hauskoja hetkiä, mutta kuten jo totesin, se myös todella vaatii tietyn mielentilan, jotta siitä voi tosissaan nauttia.

Elokuvan delfiiniryöstötarina antaa ihan passelit raamit Carreyn sekoilulle, joskin kertomus tuntuu ajautuvan eläinpuolelta hieman sivuraiteille elokuvan edetessä. Tämän omalaatuisen etsivän tutkimustyö on silti varsin viihdyttävää seurattavaa ja vajaan puolentoista tunnin pituus on erittäin hyvä kesto pöljälle vouhotukselle. Sekaan mahtuu niin hupaisaa hiiviskelyä juhlatilaisuudessa Mission: Impossible -tunnarin tahtiin, myötähäpeällistä soluttautumista mielisairaalaan kuin rikospaikan vihjeiden esittelyä veikeällä tavalla. Kenties hauskinta on montaasi, jossa Ace yrittää tutkia erään sormuksen mysteeriä. Vekkuli idea on myös Acen tietty eläimellinen käytös ja on suorastaan nerokasta, että Acen auton tuulilasi on hajalla, minkä takia hänen täytyy ajaessaan työntää päänsä sivuikkunasta koiran tavoin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa debyyttinsä tekevä Tom Shadyac, joka jatkoi Carreyn kanssa yhteistyötä myöhemmin komedioissa Valehtelija, valehtelija (Liar Liar - 1997) ja Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003). Shadyac pitää filmiä kelvollisesti kasassa ja antaa Carreyn kaikessa rauhassa toteuttaa itseään. Tekniseltä puoleltaan Ace Ventura - lemmikkidekkari on ihan menevästi tehty. Se on sujuvasti kuvattu ja napakasti rytmitetty leikkauksessa. Päähahmon asut ja maskeeraukset ovat mahdollisimman räikeät ja villit. Lavasteet ovat mainiot ja muutamat erikoistehosteetkin ihan toimivat. Äänimaailma on hyvin luotu ja Ira Newbornin säveltämät musiikit tuovat mukaan letkeää etsivähenkeä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ace Ventura: Pet Detective, 1994, Morgan Greek Entertainment

Arvostelu: Blade (1998)

BLADE

Ohjaus: Stephen Norrington

Pääosissa: Wesley Snipes, N'Bushe Wright, Stephen Dorff, Kris Kristofferson, Donal Logue, Udo Kier, Tim Guinee, Sanaa Lathan, Arly Jover ja Kevin Patrick Walls

Genre: toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 18

Blade perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1973. New World Pictures hankki hahmon elokuvaoikeudet 1990-luvun alussa ja ryhtyi työstämään filmiä. Projekti päätyi New Line Cinemalle, joka halusi tehdä elokuvasta komedian, kunnes käsikirjoittaja David S. Goyer vakuutti studion tekemään leffan vakavin mielin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1997 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä saman vuoden lopulla, mutta testiyleisöreaktion ollessa voimakkaan negatiivinen, leffaa työstettiin uudestaan ja ensi-iltaa siirrettiin yli puolella vuodella eteenpäin. Lopulta Blade ilmestyi elokuussa 1998 ja se oli taloudellinen hitti, vaikkei saanut kovinkaan positiivisia arvioita kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin lisääntynyt ja se on noussut kulttiklassikon asemaan. Itse katsoin Bladen ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut elokuvan parikin kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Nyt kun Marvel kehittelee uutta Blade-elokuvaa (2025), päätin katsoa aiemman trilogian uudestaan ja arvostella sen uutuutta odotellessa. Julkaisen Blade-arvostelun nyt 3. marraskuuta 2023, jolloin uuden Bladen oli alun perin tarkoitus ilmestyä teattereihin.

Blade, puoliksi vampyyri ja puoliksi ihminen metsästää vampyyreja ja päätyy auttamaan veritautilääkäriä, joka joutuu kunnianhimoisen vampyyrin, Deacon Frostin kohteeksi.

Nimikkoroolissa Bladena nähdään Wesley Snipes, jonka elokuvantekijät kokivat ainoana vaihtoehtona rooliin. Snipes oli pidemmän aikaa yrittänyt tehdä elokuvaa Marvelin toisesta tummaihoisesta sarjakuvasankarista, Black Pantherista, mutta kun projekti ei edennyt, hän hyppäsi innokkaasti Bladen osaan, kun sitä hänelle tarjottiin. Snipes onkin suorastaan täydellinen osassa. Hän huokuu karismaa ja esittelee mittavaa kamppailulajien osaamistaan toimintakohtauksissa, tehdessään hahmonsa stuntit itse. Blade on hahmona erittäin mielenkiintoinen. Hän ei ole täysin vampyyri, muttei myöskään ihminen. Häneltä löytyy vampyyrien kyvyt ja verenhimo, mutta esimerkiksi auringonvalolla ei ole häneen vaikutusta. Päheän ulkokuoren alta löytyy traagisuutta ja jotkut leffan parhaista hetkistä ovatkin niitä, joissa Blade käy hiljaa läpi menneisyyttään. Hahmon vihan vampyyreja kohtaan voi ymmärtää ja katsojana ryhtyy mielellään seuraamaan hänen taistoaan yöllisiä verenimijöitä vastaan.

     Elokuvassa nähdään myös Kris Kristofferson Bladea auttavana Whistlerinä, Stephen Dorff nuorena ja kunnianhimoisena vampyyrina Deacon Frostina, Donal Logue tämän kätyrinä Quinnina, Udo Kier vampyyrijohtaja Dragonettina, sekä N'Bushe Wright veritautilääkäri Karen Jensonina, joka joutuu häijyn Frostin kohteeksi. Sivuhahmotkin toimivat mainiosti. Dorff on oiva ylimielisenä ja suuria tavoittelevana vampyyripahiksena, Loguen tuodessa kepeyttä hieman hölmöllä kätyrihahmollaan. Wright tulkitsee hyvin hahmonsa monenlaisia tuntemuksia, kun Karen vedetään vampyyrimaailmaan. Parasta työtä kuitenkin tekee Kristofferson Bladen mentorina Whistlerinä. Whistlerin ja Bladen välinen lähes isä-poikamainen suhde tuo leffaan oivaa syvyyttä.

1990-luvun lopulla sarjakuviin perustuvat elokuvat tekivät aika lailla kuolemaa fiaskojen, kuten Batman & Robinin (1997), Spawnin (1997) ja Steelin (1997) takia. Monet kokevat, että 2000-luvun alussa ilmestyneet X-Men (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002) pelastivat sarjakuvaleffagenren ja puskivat sen uuteen nousuun. Blade tuntuu kuitenkin jatkuvasti unohtuvan, kun puhutaan tästä käännekohdasta parempaan suuntaan. Elokuva tuntuu unohtuvan myös, kun vuoden 2018 Black Pantheria hehkutetaan Marvelin ensimmäisenä tummaihoisen tähdittämänä supersankarielokuvana. Blade oli itse asiassa monin tavoin edellä aikaansa. Siinä esimerkiksi käytetään samanlaisia kikkoja kuin vuotta myöhemmin ilmestyneessä The Matrixissa (1999) ja tuskinpa Robert Pattinsonin Lepakkomies ajelisi tummanpuhuvalla muskeliautolla The Batmanissa (2022), jos Blade ei olisi näyttänyt, kuinka coolia se voi olla.

Sen lisäksi, että kyseessä on oman lajityyppinsä vähälle huomiolle jäänyt merkkiteos, Blade on yleisesti elokuvana erittäin mainio. Lukuun ottamatta joitain kehnoja digiefektejä etenkin leffan loppuhuipennuksen aikana, elokuva on kestänyt todella hyvin aikaa ja se pitää otteessaan yhä 25 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Leffa tarjoaa hienoja toimintakohtauksia, joissa Snipes pistää itseään vaikuttavasti likoon ja hakkaa ja potkii menemään ihailtavalla antaumuksella. Vampyyrit tuovat oivaa kauhua mukaan ja erityisesti elokuvan alku on onnistuneen tiivistunnelmainen. Kertomus pitää hyvin mukanaan ja meno on sulavasti rytmitettyä. Tylsää hetkeä ei löydy ja filmi viihdyttää tehokkaasti loppuun saakka. Hieman herkempiäkin hetkiä mahtuu väliin, eikä homma ole vain aivotonta mäiskettä. Aiemmin mainittujen ysärisarjisleffojen jälkeen Blade osoitti, että sarjakuvaelokuvia voitaisiin jälleen tehdä ja ne voitaisiin ottaa vastaan totisin mielin.

Elokuvan on ohjannut Stephen Norrington, joka on tämän lisäksi tehnyt vain kolme leffaa ja jonka oli tarkoitus esittää Morbius-vampyyria Bladessa, mutta hänen kohtauksensa leikattiin pois. Norrington rakentaa tunnelmaa pätevästi ja tarjoaa tyylikästä toimintaa. David S. Goyerin käsikirjoitus on mainio ja tarpeeksi moniulotteinen. Leffa on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, kuten myös puvustus. Blade on erittäin siisti näky nahkarotsi päällään ja aurinkolasit päässään, miekkaansa pidellen. Maskeeraukset toimivat hyvin, eikä leffa pelkää tekoveren käyttöä. Äänimaailma on onnistuneesti työstetty ja Mark Ishamin musiikit säestävät tapahtumia vahvasti.

Yhteenveto: Blade on erittäin mainio ja harmillisen unohduksiin jäävä sarjakuvafilmatisointi, joka oli monin tavoin edellä aikaansa ja osoitti, että genren edustajat voitaisiin jälleen ottaa vakavasti. Supersankaritoiminta ja kauhumaiset vampyyrit yhdistyvät onnistuneesti ja elokuvan menoon hyppää riemuin mukaan. Bladen vampyyrinvastaista ristiretkeä seuraa mielenkiinnolla ja se tarjoaa toinen toistaan mainiompia toimintakohtauksia. Vasta loppuhuipennus lässähtää hieman, lähinnä ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamien erikoistehosteiden takia. Jännitystä löytyy hyvin ja Bladen ja Whistlerin väliset keskustelut tuovat sekaan oivaa huumoria. Wesley Snipes on täydellinen valinta itse Bladeksi, näyttäen hemmetin siistiltä, uhkuen karismaa ja vakuuttaessaan kamppailulajitaidoillaan. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin ja lukuun ottamatta kehnoja digiefektejä leffan tekninenkin toteutus on pääasiassa mallillaan. Blade oli kääntämässä sarjakuvaelokuvien kelkkaa parempaan suuntaan vuosituhanteen vaihteessa ja se viitoittikin tietä X-Menin ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen kaltaisille hiteille, jotka taas avasivat tien mammuttimaiseksi paisuneelle Marvelin elokuvauniversumille. Perheen pienimmille leffa ei sovi kauhunsa ja ajoittain raa'an kuvastonsa takia, mutta muuten suosittelen Blade kaikille sarjakuvaelokuvien ystäville ja vampyyrifaneille. Uutta Blade-elokuvaa odotellessa on hyvä katsoa Snipesin Blade, oli se jäänyt aiemmin näkemättä tai oli sen nähnyt aiemmin jo useampaan otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade, 1998, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Imaginary Forces

Arvostelu: Iron Sky The Coming Race (2019)

IRON SKY THE COMING RACE

Ohjaus: Timo Vuorensola
Pääosissa: Lara Rossi, Vladimir Burlakov, Kit Dale, Julia Dietze, Udo Kier, Tom Green, Stephanie Paul, Emily Atack, Martin Swabey ja Edward Judge
Genre: scifi, komedia, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Timo Vuorensolan ohjaama kuunatseista kertova scifikomedia Iron Sky (2012) osoittautui hitiksi, jolloin tekijät pystyivät työstämään jatko-osan. Vaikka voisi luulla, että hittileffan jälkeen jatko-osan teko olisi huomattavasti helpompi prosessi, näin ei kuitenkaan käynyt tämän kanssa. Tekijät saivat rahoitusta eri tavoilla - mm. suoraan faneilta, jotka pääsivät vastineeksi esiintymään itse leffaan statisteiksi - mutta rahaa tarvittiin kuitenkin huomattavasti enemmän kuin ensimmäisessä osassa, sillä elokuva vaatisi paljon enemmän tehosteita. Rahan kanssa syntyikin ongelmia, kuten myös levityksen kanssa. Universal Pictures oli alunperin suostunut levittämään jatko-osan, mutta kun efektien teko venytti projektia ja sovittua ensi-iltaa jouduttiin siirtämään, Universal jätti projektin. Tilanne alkoi kuitenkin näyttää valoisalta ja leffan uskottiin saavan ensi-iltansa vuoden 2018 puolella, mutta ongelmia syntyi jälleen, kun koko Iron Sky Universe -yhtiö haastettiin oikeuteen. Ensimmäiseen leffaan aluksia suunnitellut harjoittelija koki, että yhtiö oli luvatta käyttänyt hänen mallejaan ja vaati yhtiöltä korvauksia. Tämän vuoksi elokuvan tuotanto piti keskeyttää ja monet sijoittajat alkoivat olla epävarmoja kannattaako heidän olla enää mukana projektissa. Oikeusjuttu kääntyi kuitenkin Iron Skyn eduksi ja tuotanto lähti jälleen rullaamaan. Lopulta Iron Sky The Coming Race -nimellä kulkeva jatko-osa saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa tämän vuoden tammikuussa. Leffa sai kuitenkin murska-arvostelut, minkä lisäksi se osoittautui Suomessa jättiflopiksi - elokuva ei saanut edes puolia ensimmäisen osan katsojista. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui teattereihin, sillä en erityisemmin välittänyt ensimmäisestä Iron Skysta. Minulla oli itse asiassa mahdollisuus nähdä filmin efektitön raakaversio jo muutama vuosi sitten, mutten tarttunut mahdollisuuteen samasta syystä. Kuitenkin nyt kun Iron Sky The Coming Race on saapunut myyntiin ja vuokralle, yhtiöllä työskentelevä ystäväni halusi näyttää minulle elokuvan. Katsoimmekin samana päivänä molemmat Iron Sky -leffat peräkkäin.

Vuonna 2018 sota natseja vastaan tuhosi Maan ja jäljelle jääneet ihmiset pakenivat Kuun natsitukikohtaan. Vuonna 2047 Renaten tytär Obi lähtee erikoisen joukon kanssa takaisin Maahan, etsimään mystistä Graalin maljaa maapallon keskipisteestä.

Ensimmäisen Iron Skyn päähenkilöt Renate Richter (Julia Dietze) ja James Washington (Christopher Kirby) ovat saaneet lapsen nimeltä Obianaju Washington, eli Obi (Lara Rossi), josta on kasvanut nuori ja reipas aikuinen. Obi on päättäväinen ja valmis tekemään kaikkensa Kuun asukkien ja vanhan äitinsä puolesta. Harmi vain, että suurimmaksi osaksi ajasta tämä tulee esiin äkkipikaisuutena, kun Obi ei tunnu miettivän tulevia tekojaan, vaan lähtee välittömästi hommiin. Obista voisi helposti kehitellä paremman päähenkilön, mutta tällaisenaan hän jää harmillisen yksiulotteiseksi ja tylsäksi tapaukseksi. Rossi on kelpo valinta osaan, muttei tarpeeksi pidettävä, jotta hänkään saisi katsojaa kiinnostumaan Obin seikkailusta.
     Obin kanssa Maahan lähtevät venäläinen moottoriturpa Sasha (Vladimir Burlakov), muskelikasa Malcolm (Kit Dale), sekä joukko "jobsisteja". Jobsistit ovat Kuun asukkien uusi uskonto, kun Applen tabletti mullisti teknologisesti jälkeen jääneet natsit. Nimensä mukaisesti he palvovat Steve Jobsia ja vaikka paperilla tämä idea kuulostaa kekseliäältä, ei se toimi leffassa lainkaan. Jobsismista ei ole saatu aikaiseksi hauskaa vitsiä ja läppä vain huononee, mitä kauemmin sitä viljellään. Jobsistien johtajaa, Donaldia näyttelevä Tom Green on myös niin kehno ja ärsyttävän tympeä osassaan, ettei hän naurata millään tavalla. Malcolm on porukan ainoa pidettävä tapaus, vaikka monet hänenkin vitseistään ovat huonoja. Hän on kuitenkin paljon lystikkäämpi kuin todella rasittava Sasha, jonka toivoo kuolevan hirvittävällä tavalla heti, kun katsoja saa selville, että leffassa on dinosauruksia.
     Elokuvassa nähdään myös ensimmäisestä osasta tutut Udo Kier tuplaroolissa entisenä Kuu-führerina sekä itse oikeana führerina, Adolf Hitlerinä, Stephanie Paul Yhdysvaltain entisenä presidenttinä, sekä tosiaan Julia Dietze Obin äitinä. Paul ja Dietze saavat yllättävän vähän ruutuaikaa, eivätkä onnistu vakuuttamaan taidoillaan, mutta Kier tuntuu olevan jopa liiankin paljon mukana. Kier ylinäyttelee minkä kerkeää ja vaikka se tavallaan sopii kahden natsidiktaattorin osiin, on hän lähinnä ärsyttävä eikä uhkaava, vaikka Adolf kuinka ratsastaisi tyrannosauruksella. Lisäksi filmistä löytyy myös suomalaisia kasvoja, kuten Kati Ketonen Venäjän presidentti Putinina, Jukka Hilden paavi Urbanus II:na, sekä elokuvan tuottaja Tero Kaukomaa Urho Kekkosena.

Vaikkei ensimmäinen Iron Sky ollut erityisen hyvä elokuva, oli siinä vahva ja hauska idea, mitä siinä hyödynnettiin pääasiassa mainiosti. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Iron Sky The Coming Racesta. Ensimmäisen osan jälkeen tämä on valtava pettymys ja harmillisen huono elokuva. Ensimmäisen osan lystikäs henki, nokkela juoni ja veikeä visio saavat kyytiä, ja siinä missä ensimmäinen Iron Sky tuntui suomalaiselta tavalta tehdä b-leffa, millaisia Hollywoodissa tehtiin vuosia sitten, Iron Sky The Coming Race tuntuu todella epätoivoiselta yritykseltä tehdä ison luokan blockbuster, millaisia Hollywoodissa tehdään nyt. Ensimmäisestä osasta paistoi tekijöiden into, kun taas toinen osa tuntuu hieman väkisin väännetyltä. Leffa yrittää aivan liian kovasti olla mahtipontinen ja eeppinen seikkailu, mutta se on lopulta lähinnä isoa mekastusta ilman ensimmäisen osan sielua. Budjetti on tuplaantunut ja efekteihin on voinut käyttää enemmän rahaa, mutta silti ensimmäinen Iron Sky tuntui eeppisemmältä teokselta. Tästä puuttuu Kuutukikohdan jylhyys ja oikeasti suurelta vaikuttava lopputaistelu. Panoksetkin tuntuvat hurjan paljon pienemmiltä.

Ensimmäiseen osaan verrattuna Iron Sky The Coming Race on myös erikoisen vakava elokuva. Filmissä synkistellään paljon, mikä johtaakin siihen, että useat hauskoiksi tarkoitetut puolet, kuten jobsistit tuntuvat erittäin kummallisilta lisäyksiltä. Joka kerta jobsistien ollessa ruudulla, en voinut olla miettimättä, etteivät he kuulu tähän elokuvaan. Itse asiassa minä naurahdin vain yhden ainoan kerran leffan aikana ja muuten vitsit olivat joko kehnoja, tylsiä tai ihan myötähäpeällisen surkeita. Seikkailuhenkeäkään ei leffasta löydy, jolloin Obin ja kumppaneiden matka Maan keskipisteeseen ei nappaa millään tavalla mukaansa - etenkään kun hahmot ovat huomattavasti mitäänsanomattomampia verrattuna ensimmäisen osan henkilöihin. Hahmoista ei jaksa kiinnostua tai välittää, mikä osoittautuu ikävällä tavalla parissa kohtauksessa Renaten ja Obin välillä. Niiden on tarkoitus koskettaa, mutta äidin ja tyttären suhde on heikosti kirjoitettu.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen rytmitys. Iron Sky The Coming Racella on kestoa vain puolitoista tuntia, mihin kuuluvat alku- ja lopputekstit, ja se on ahdettu täyteen tavaraa, jolloin leffalla on törkeän kova kiire. Koko leffa lähtee käyntiin töksähtäen ja niin se myös päättyykin. Siinä välissä mennään kovaa vauhtia eteenpäin, mutta silti homma tuntuu välillä pitkäveteiseltä. Kaikki Obin seikkailussa on aivan liian helppoa, eikä missään tunnu olevan haastetta. Tarinan vastukset ovat liian helppoja päihittää, jolloin leffasta ei löydy pienintäkään jännitettä. Paljon asioita tapahtuu, mutta leffalla ei ole aikaa keskittyä niistä mihinkään. Läpi elokuvan kuullaan Obin kertojaääni, joka tuntuu siltä kuin se olisi lisätty viime tipassa, kun tekijät hoksasivat, ettei elokuvasta saa selvää ilman jatkuvaa selitystä. Kokonaisuutena Iron Sky The Coming Race tuntuu keskeneräiseltä tekeleeltä aika lailla jokaisella osa-alueellaan, mikä on outoa, kun ottaa huomioon, kuinka kauan näiden kahden filmin välissä oli kulunut aikaa.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Timo Vuorensola, joka ei millään löydä tasapainoa vakavuuden ja huumorin välille, eikä onnistu rakentamaan leffan vaatimaa seikkailuhenkeä. Tähän vaikuttavat myös vahvasti huono käsikirjoitus ja kehno leikkaus. Elokuvaan pyydettiin käsikirjoittajaksi Dalan Musson, sillä tekijät uskoivat hänen voivan tuoda mukaan Hollywoodin tyyliä, jotta leffa vetoaisi isompaan yleisöön. Mussonin teksti on kuitenkin yksi elokuvan huonoimmista puolista, sillä se on tuntuu aivan liian keskeneräiseltä. Aivan kuin Musson olisi kirjoittanut käsikirjoituksen, missä kerrotaan, mitä kaikkea leffassa tapahtuu, mutta mistä puuttuvat vielä hahmojen syventäminen ja heidän kohtaamat esteet, ja se versio on päätetty kuvata, jolloin itse leffa jää pintaraapaisuksi. Lisäksi Mussonin kirjoittamat vitsit eivät naurata. Käsittääkseni elokuva on alunperin kestänyt kauemmin, mutta mm. budjettisyistä sitä on pitänyt tiivistää roimasti ja siksi leffa onkin muuttunut liian nopeatempoiseksi ja kömpelösti rytmitetyksi. Sentään Iron Sky The Coming Race on kelvollisesti kuvattu leffa. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä, mutta efektien taso vaihtelee. Tehosteista vastaa sama firma kuin Game of Thrones -sarjan (2011-2019) efekteistä, Pixomondo, ja vaikka mukana on tyylikkäitä efektejä, on mukana myös paljon liian digitaaliselta näyttäviä asioita, eli budjetti on tullut lopulta pahasti vastaan. Äänimaailma on onneksi oivallisesti rakennettu ja Laibachin ja Tuomas Kantelisen musiikit toimivat ihan hyvin.

Yhteenveto: Iron Sky The Coming Race on harmillisen surkea elokuva, mistä on erittäin vaikea löytää hyvää sanottavaa. Mukana on tyylikkäitä lavasteita ja efektejä, mutta siihen se aika pitkälti jää. Tarina tuntuu monien ideoiden pakotetulta yhdistelmältä ja mukaan on ängetty aivan liian paljon kaikkea puolentoista tunnin leffaksi. Dalan Mussonin käsikirjoitus on todella huono ja sen pohjalta olisi kenen tahansa hankalaa tehdä hyvä elokuva. Hahmot ovat ohuita, tylsiä ja ärsyttäviä, eikä heidän kanssa kiinnosta lähteä seikkailuun - etenkään kun ohjaaja Vuorensola ei onnistu luomaan seikkailuhenkeä tai mitään muutakaan tunnetta, joita hän selvästi yrittää. Jännitystä ei löydy lainkaan ja kaikki vastoinkäymiset ovat aivan liian helppoja päihittää. Vuorensola ei myöskään löydä tasapainoa huumorin ja synkkyyden välille, vaan nämä tunnelmat ovat pahassa ristiriidassa keskenään. Tätä vain pahentaa se, kuinka myötähäpeällisen kehnoa leffan huumori on. Jobsistit olisi pitänyt poistaa kokonaan, sillä he eivät millään sovi mukaan ja Tom Green on lähinnä rasittava roolissaan. Näyttelijät eivät muutenkaan ole kummoisia. Leffa rymistelee hirveällä kiireellä ohuen tarinansa läpi, eikä sillä ole aikaa keskittyä mihinkään, jolloin kaikki jää harmillisen pinnalliseksi, ja koskettavaksi tarkoitettu kohtaus äidin ja tyttären välillä menettää kaiken tehonsa. Ensimmäisen Iron Skyn veikeys on poissa ja vaikka budjetti on tuplaantunut, tästä puuttuvat myös ensimmäisen filmin eeppiset hetket.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä pohjustaa tarinalle jatkoa. Täytyy kyllä todeta, että tämä jatko vaikuttaa paljon mielenkiintoisemmalta idealta kuin Iron Sky The Coming Race ja todella toivon, että tällä kertaa jatkossa onnistutaan. Sitä ennen nähdään kuitenkin vielä kiinalaisrahoitteinen lisäosaleffa The Ark - An Iron Sky Story.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Iron Sky The Coming Race, 2019, 27 Films Production, Potemkino

Arvostelu: Iron Sky (2012)

IRON SKY

Ohjaus: Timo Vuorensola
Pääosissa: Julia Dietze, Christopher Kirby, Götz Otto, Stephanie Paul, Peta Sergeant, Udo Kier ja Tilo Prückner
Genre: scifi, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia / Dictator's Cut: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Iron Sky on Timo Vuorensolan ohjaama suomalais-saksalais-australialainen scifikomedia vuodelta 2012. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun Blind Spot Pictures löysi Vuorensolan ohjaaman ja Samuli Torssosen ja Atte Joutsenen tuottaman Star Trek -parodiaelokuvan Star Wreck: In the Pirkinning (2005), mikä oli levinnyt internetissä suureen suosioon. Leffa oli tehty vain 10 000 euron budjetilla ja se oli pääasiassa toteutettu Torssosen äidin kotona. Kaverukset olivat aiemmin tehneet viisi Star Wreck -lyhytelokuvaa, mutta tämä oli heidän ensimmäinen täyspitkä tuotos ja se teki Blind Spot Picturesiin suuren vaikutuksen. Yhtiön tuottaja Tero Kaukomaa otti tekijöihin yhteyttä ja kysyi, mitä heillä oli seuraavaksi suunnitteilla. Yksi Star Wreckin käsikirjoittajista, Jarmo Puskala oli aiemmin saanut saunassa villin idean Kuuhun paenneista natseista ja tästä Kaukomaa innostui. Vaikka heti heräsi piinaava ajatus siitä, ettei tällaisen elokuvan teko olisi ikinä mahdollista Suomessa, Kaukomaa päätti antaa tekijöille mahdollisuuden ja Iron Skyn vaikea työstäminen lähti liikkeelle. Käsikirjoitusta tehtiin pitkään ja hartaasti, ja samalla luotiin jonkinlaista videomateriaalia, jolla leffa saataisiin myytyä. Rahoitusta piti repiä ties mistä (esimerkiksi Suomen elokuvasäätiö myönsi tukea 800 000 euroa ja Star Wreckin fanit olivat valmiita investoimaan filmin tekoon yhteisrahoituksella), sillä tällaisen elokuvan teko ei olisi halpa prosessi. Lopulta Iron Skysta tulikin siihen aikaan Suomen kallein elokuva yli 7 miljoonan euron budjetillaan. 2010 kuvaukset saatiin viimein alkamaan ja elokuvaa kuvattiin Saksassa ja Australiassa. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2011, mutta sen vaativan työprosessin takia se saatiin teattereihin vasta alkuvuodesta 2012. Iron Sky sai kuitenkin ristiriitaiset arvostelut kriitikoilta, eikä se menestynyt budjettiinsa nähden kummoisesti teattereissa, vaikka saikin Suomessa jopa 180 tuhatta katsojaa. Internetlevityksen kautta elokuva osoittautui kuitenkin hitiksi ja sen on nähnyt noin 50 miljoonaa ihmistä. Itse en nähnyt leffaa elokuvateatterissa, vaan vasta myöhemmin. En kuitenkaan erityisemmin pitänyt siitä, joten en käynyt katsomassa jatko-osaakaan, Iron Sky The Coming Racea (2019), kun se ilmestyi tammikuussa. Kuitenkin nyt kun jatko-osa on saapunut myyntiin ja vuokralle, Iron Sky Universe -yhtiöllä työskentelevä ystäväni halusi näyttää minulle molemmat elokuvat ja katsoimmekin ne eräänä kesäpäivänä peräkkäin.

James Washingtonin Kuu-matka saa yllättävän käänteen, kun selviää, että natsit ovat paenneet Kuun pimeälle puolelle vuonna 1945 ja nyt he odottavat tilaisuutta hyökätä koko Maan kimppuun.

Vaikka James Washington (Christopher Kirby) pääsee matkaamaan Kuuhun, ei hän ole astronautti, vaan miesmalli, joka toimii Yhdysvaltain presidentin toisen kauden mainoskasvona. Washington on hilpeä tapaus, joka ei oikein tiedä, kuinka suhtautua natsilöytöönsä Kuun pimeällä puolella. Hän on hahmoista hauskin ja Kirby on oiva valinta rooliinsa.
     Kuussa asuvia natseja johtaa Udo Kierin näyttelemä Kuuführer Wolfgang Kortzfleisch. Kieristä löytyy sopivaa arvokkuutta ja uhkaavuutta natsijohtajan osaan, mutta hahmo jää hieman varjoon, sillä todellinen paha tuntuu olevan Götz Otton esittämä natsikomentaja Klaus Adler. Adler on häijy ja vallanahne tapaus, joka on malttamaton hyökkäämään Maahan, ja Otto hyppää inhottavaan rooliinsa täysillä mukaan. Julia Dietze taas näyttelee Adlerin kihlattua, maatieteilijä Renate Richteriä. Renate on naiivi nainen, jolle on koko elämän ajan syötetty natsipropagandaa, eikä hän todellisuudessa tiedä Maan menosta mitään. Dietzekin on oiva valinta osaansa ja hänen kehityskaarensa on kiinnostavin. Tilo Prückner näyttelee Renaten isää, tohtori Richteriä, josta on saatu malliesimerkki hullusta tiedemiehestä.

Stephanie Paul taas esittää Yhdysvaltain presidenttiä, joka ei välttämättä ole mitä pätevin työhönsä. Presidentin on tarkoitus olla parodia Alaskan entisestä kuvernööristä, Sarah Palinista ja Iron Sky sai ilmestyessään kritiikkiä siitä, ettei Palin-vitsi ollut enää ajankohtainen vuonna 2012. Vielä vähemmän se on nykypäivänä. Itse en seuraa politiikkaa, minkä vuoksi jouduinkin googlettamaan, kuka Palin on. Minultakin meni siis ohi hahmon vitsi, minkä lisäksi Paul ei vaikuta olevan kovin kaksinen näyttelijä. Vielä heikompaa työtä tekee Peta Sergeant, joka esittää presidentin kampanjamanageria Vivian Wagneria. Hahmo nostetaan elokuvan aikana isoon rooliin, mikä ei paranna katselukokemusta, sillä Vivian on aika ärsyttävä.

Iron Sky osoittautui onneksi toisella katselukerralla hieman paremmaksi elokuvaksi, mutta jotain tästä jäi vielä uupumaan, jotta tätä voisi kutsua oikeasti hyväksi leffaksi. Mahtavan idean elokuva kyllä sisältää - se täytyy myöntää. 2010-luvun alussa Kuun pimeältä puolelta tuntui löytyvän ties mitä; muotoaan muuttavia robotteja Transformers: Kuun pimeässä puolessa (Transformers: Dark of the Moon - 2011) ja avaruusolioiden vankila Men in Black 3:ssa (2012). Iron Sky onnistuu kuitenkin päihittämään nämä hupaisat ideat natsitukikohdallaan. Tukikohdasta tekee erityisen hauskan se, ettei natsien teknologia ole oikeastaan kehittynyt, vaan monin tavoin he ovat jääneet 1940-luvulle. Miten siis käy, kun natsit ovat vuosikymmeniä valmistautuneet hyökkäykseen, mutteivät ole valmiita kohtaamaan 2010-luvun lopun teknologiaa? Elokuvasta todella löytyy lennokkaita ideoita, mutta valitettavasti toteutus jää paikoitellen puolitiehen, eikä Iron Sky onnistu saavuttamaan potentiaaliaan.

Elokuvan alkupää, missä James Washington saapuu Kuuhun ja natsien tukikohta esitellään, on selvästi leffan parempi puolisko. Erinomainen idea imaisee katsojan nopeasti mukaansa ja on erittäin kiinnostavaa nähdä, kuinka natsit toimivat avaruudessa. Kun tarina siirtyy Maahan, taso alkaa vähitellen laskemaan ja voi jo huomata ensimmäisiä merkkejä siitä, ettei idea kanna loppuun asti, sillä Vuorensolan ja Michael Kalesnikon työstämä käsikirjoitus ei tunnu tietävän, kuinka kuljettaa tarina ja hahmot finaaliin. Elokuvan loppuhuipennuskin jättää toivomisen varaan ja vaikka natsien hyökkäystä pohjustetaan sujuvasti, on itse hyökkäys lopulta aika yhdentekevää seurattavaa. Lopputaistelu ei onnistu edes viihdyttämään. Onneksi sitä ennen on kuitenkin mukana oivallisia hetkiä. Huumorin taso heittelee vahvasti leffan aikana. Palin-parodian lisäksi mukaan mahtuu muitakin vanhentuneita vitsejä, mutta onneksi muutamaan otteeseen leffa tarjoaa makeat naurut. Yhdessä kohtaa tekijät ovat ottaneet valtavan riskin ja tuovat mukaan nykypäivänä hyvin kyseenalaista huumoria. Tämäkin on saanut osakseen kritiikkiä, mutta itse ihailin, että tekijöillä oli munaa kirjoittaa mukaan näinkin julma läppä.

Iron Skyn ohjaaja Timo Vuorensolasta paistaa kyllä suuri into tehdä elokuvia ja leffasta voikin huomata välillä, mistä hän on ottanut inspiraatiota mukaan. Elokuvasta löytyy mukavaa b-luokan henkeä, mutta samalla se myös tuntuu välillä yrittävän olla a-luokan teos. Iron Skyn visuaalista puolta täytyy kyllä kehua ja on pakko sanoa, että pienehkö 7 miljoonan euron budjetti on osattu hyödyntää pääasiassa todella hyvin. Vasta suuressa lopputaistelussa budjetin rajat tuntuvat tulevan vastaan. Alkupäässä avaruusalukset näyttävät hienoilta, mutta loppupäässä niistä alkaa huokumaan digitaalisuus. Kuunatsien tukikohta on vaikuttava ilmestys ja sen lavasteet ovat hienot. Puvustustiimi on myös tehnyt loistotyötä kuunatsien asujen kanssa. Avaruuskypäriksi muokatut kaasunaamarit ovat mahtava idea. Paikoitellen taustakankaan käyttö on todella selkeää, mutta toisaalta se sopii b-leffahenkeen. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksesta löytyy välillä pientä tökkimistä, kun siirrytään kohtauksesta toiseen. Välillä tuntuu siltä kuin kohtauksien välistä puuttuisi jotain (ja minä siis katsoin leffan pidennetyn version, missä suuri osa poistetuista kohtauksista on lisätty mukaan). Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu ja Laibachin säveltämät musiikit säestävät filmiä hyvin.

Elokuvasta on tosiaan olemassa lähes 20 minuuttia pidempi Dictator's Cut, mikä sisältää muutaman uuden, sekä useita pidennettyjä kohtauksia. Esimerkiksi Renaten oppitunti natsilapsille on pidempi, minkä lisäksi yhden kohtauksen lisätyssä alussa natsilapset nähdään leikkimässä hakaristin muotoisella hyppyruudukolla. New Yorkiin saapumista on myös pidennetty ja mukana on mm. lisätty kohtaus, missä Kuuführer suunnittelee hyökkäystä Maahan. Ohjaaja Timo Vuorensola tekee nopean cameon Dictator's Cutissa suomea mumisevana juoppona.

Yhteenveto: Iron Sky sisältää mahtavan idean, mutta hyödyntää sitä lopulta harmillisen keskinkertaisesti. Elokuvan alkupää on vielä todella hyvä, kiehtova ja lystikäs, mutta taso alkaa laskea, kun tarina siirtyy Kuusta Maahan. Kaikkein kiinnostavinta on natsien meno Kuussa ja kuinka he ovat jämähtäneet teknologisesti vuosikymmenien päähän. Leffasta löytyy veikeä b-leffojen hömppähenki, mitä tosin rikkovat muutamat hetket, kun elokuva yrittää olla enemmän ison luokan Hollywood-viihdettä. Lopputaistelussa leffa lässähtää hieman, eikä tyylikkääksi tarkoitettu mäiske onnistu vakuuttamaan katsojaa. Huumorin taso heittelee läpi leffan vanhentuneista jutuista yllättävänkin julmiin vitseihin. Myös efektien taso vaihtelee. Paikoitellen filmi on yllättävänkin näyttävä 7 miljoonan euron budjetilla tehdyksi ja välillä siitä taas paistaa taustakankaan käyttö ja digitaalisuus. Natsien tukikohta on kyllä kaikin puolin visuaalisesti hieno ilmestys. Osa näyttelijöistä ovat oikein mainioita rooleissaan, mutta jotkut taas ampuvat roolinsa väärällä tavalla yli. Timo Vuorensolalla ja kumppaneilla on ollut erinomainen idea, mutta lopputulos ei onnistu saavuttamaan idean potentiaalia. Iron Sky on kuitenkin menevä scifikomedia, minkä jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä ainakin kerran - onhan se tärkeä osa meidän elokuvahistoriaamme!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Iron Sky, 2012, Iron Sky Universe, Blind Spot Pictures Oy, 27 Films Productions, New Holland Pictures, Tuotantoyhtiö Energia, Yleisradio (YLE)

Arvostelu: Brawl in Cell Block 99 (2017)

BRAWL IN CELL BLOCK 99

Ohjaus: S. Craig Zahler
Pääosissa: Vince Vaughn, Jennifer Carpenter, Don Johnson, Udo Kier, Marc Blucas, Dion Mucciacito, Geno Segers, Victor Almanzar, Willie C. Carpenter ja Mustafa Shakir
Genre: draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 18

Brawl in Cell Block 99 on S. Craig Zahlerin kirjoittama ja ohjaama elokuva. Se kuvattiin syksyllä 2016 ja se sai ensi-iltansa syyskuussa 2017 Venetsian elokuvajuhlilla. Siellä filmiä kehuttiin ja se levisi seuraavien kuiden aikana maailman leffateattereihin. Suomessa elokuvaa ei kuitenkaan koskaan nähty teattereissa, vaan se ilmestyi vasta alkuvuodesta 2018 suoraan DVD:lle ja Blu-raylle. Tämä harmitti itseäni kovasti, sillä kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Leffaa oltiin tosiaan kehuttu ja sitä oli myös kutsuttu yhdeksi väkivaltaisimmista teoksista pitkiin aikoihin, joten tietty halusin nähdä sen. Iloitsinkin, kun sain Brawl in Cell Block 99:n isältäni lainaan ja katsoin sen heti.

Huumekuriiri Bradley Thomas päätyy vankilaan pieleen menneen keikan takia. Eräs taho ei pidä epäonnistumisesta ja sieppaa Bradleyn raskaana olevan vaimon. Saadakseen vaimonsa takaisin, Bradleyn täytyy tappaa tietty vanki huippuvartioidulta selliosastolta 99.

Vince Vaughn tekee uransa rankimman roolin vankilaan joutuvana Bradley Thomasina - ja sanoisin jopa, että samalla myös uransa parhaimman roolityön. Vaughn näyttelee pääasiassa komedioissa, joissa hän ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut itseäni. Tässä hän kuitenkin osoittaa, että hänestä löytyy pätevyyttä, jos hän vain niin tahtoo. Vaughn on uskottava synkkänä miehenä, joka menettää lähes kaiken. Hän tuo hienosti esille, kuinka Bradley jaksaa painaa eteenpäin ainoastaan vaimonsa ja syntymättömän tyttärensä takia. Hän myös näyttää, ettei Bradleylle kannata ryttyillä. Hahmo nimittäin vetää turpaan oikein kunnolla, eikä hänen ilmekään värähdä.
     Bradleyn vaimoa, Laurenia näyttelee Jennifer Carpenter, joka ei mielestäni ole kovin ihmeellinen osassaan. Vaughnin rinnalla Carpenter vaikuttaa hieman elottomalta, vaikka lopulta saakin yhden huippuhetken itselleen. Hahmosta on myös aika hankala välittää, sillä hyvin alkuvaiheilla käy ilmi, että hän on pettänyt miestään.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Bradleyn huumepomo Gil (Marc Blucas), vankilanjohtaja Tuggs (Don Johnson), vanginvartija Andre (Mustafa Shakir), Bradleylle vankilaa esittelevä vanki Lefty (Willie C. Carpenter), huumebisnestä hoitava Eleazar (Dion Mucciacito), tämän kätyrit Roman (Geno Segers) ja Pedro (Victor Almanzar), sekä Eleazarin kanssa työskentelevä inhottava mies (Udo Kier), joka on paljon vakuuttavampi roisto kuin pomonsa. Jopa Johnsonin esittämä vankilanjohtaja on uhkaavampi tapaus kuin Eleazar, jonka näyttelijällä ei ole tarpeeksi karismaa osaansa. Johnson sen sijaan on erinomainen tylynä johtajana, jota tavallaan inhoaa, mutta jota voi myös ymmärtää.

Harmillisesti Brawl in Cell Block 99 ei loppujen lopuksi ollut ihan sitä, mitä toivoin. En tietenkään odottanut mitään Rita Hayworth - avain pakoon -elokuvan (The Shawshank Redemption - 1994) kaltaista mestariteosta, mutta ennakkohehkutusten takia odotin näkeväni paljon rankkaa toimintaa. Kyllä leffasta turpaanvetoja löytyy ja ne ovat erittäin hyvin toteutettuja, mutta jäin kaipaamaan jotain samanlaista kuin "Daredevil"-sarjan (2015-) toisella kaudella, kun Punisher joutuu vankilaan ja pistää siellä koko selliosaston sairaalakuntoon niin, että hahmo on mätkinnän jälkeen täysin veren peitossa. Rankkoja hetkiä on onneksi luvassa, mutta aivan liian maltillisesti omaan makuuni. Parissa kohtaa elokuvan raju meininki nousee sentään niin korkealle, että suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Pidin kovasti siitä, kuinka realistiseksi tappeluiden henki on onnistuttu luomaan ja lyönnit näyttävät oikeasti sattuvan. Leffa ei sillä tavalla siis päästä katsojaansa helpolla, mutta olisin halunnut nähdä enemmän sitä turpaanvetoa. Tällaisenaan filmin korkea K18-ikäraja selittyy vain juuri ja juuri.

Pääasiassa elokuva pohjautuukin draamaan. Eikä siinä sinänsä mitään, jos draamapuoli olisi hyvin rakennettu. Ymmärrettävästi filmi haluaa pohjustaa Bradleyn hahmon, sekä hänen suhteensa Laurenin kanssa, jotta katsojana välittäisi vaikeasta tilanteesta, johon Bradley joutuu vankilassa. Pohjustus on kuitenkin tehty paikoitellen niin pitkäveteisesti, että ennen vankilaosuutta huomasin, etteivät hahmojen kohtalot oikeastaan kiinnosta minua. Brawl in Cell Block 99 hyötyisikin reilusta tiivistämisestä. Elokuvan ensimmäiset kolme varttia voisi tiivistää lähes puoleen ajasta ja tarina voisi kulkea nopeammin vankilaan. Niinhän se Rita Hayworth - avain pakoonkin alkoi lähes välittömästi vankilasta ja siinä vasta välittääkin leffan henkilöistä. Tämä elokuva nappaakin paljon paremmin mukaansa, kunhan Bradleylle häkki heilahtaa. Vaikka puhun tiivistämisestä, en haluaisi sekuntiakaan pois siitä, kun Bradley saa tuomionsa ja kun hänet viedään vankilaan, missä hän joutuu odottamaan jonoissa, luovuttamaan omaisuutensa, vaihtamaan vaatteensa vartijoiden edessä ja kun hänelle kerrotaan vankilassa käyttäytymisestä. Tämä lisää filmin realistisuutta ja se oli yllättävän kiehtovasti toteutettu. Mielenkiintoinen (ja ennen kaikkea todella karu) vankilaosio siis onneksi pelastaa aluksi pitkäveteisen kertomuksen ja nostaa Brawl in Cell Block 99:n kelvoksi teokseksi.

Elokuvan on ohjannut itselleni lähes tuntematon S. Craig Zahler. Tiedän herran vain, koska minun on jo pidemmän aikaa ollut tarkoitus katsoa hänen edellinen teoksensa, Bone Tomahawk (2015). Zahler suoriutuu hommastaan mainiosti. Hän selvästi fanittaa 1970- ja 1980-luvun toimintafilmejä, sillä Brawl in Cell Block 99:n henki on usein kuin ryöstetty niistä. Tämän voi huomata helposti siitä, että filmissä on parissa kohtaa käytetty selkeää nukkea ihmisen tilalla. Vaikka idea onkin hauska, katkaisee viimeisessä kuvassa näkyvä nukke oman fiilikseni kuin seinään. Oli todella ärsyttävää, että kun olin vihdoin päässyt oikein kunnolla mukaan elokuvaan ja sitten ihan viime hetkellä juttu lässähtääkin, kun ruutuun ilmestyy niin selkeä nukkeihminen, ettei samanlaista hirvitystä ole nähty vuosikymmeniin. Zahlerin käsikirjoitus on myös oivallinen, mutta sitä olisi voinut tiivistää oikein kunnolla. Tiivistäminen olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkaamossa. Elokuva on kuitenkin hyvin kuvattu ja kaikessa karuudessaan se näyttää visuaalisesti muuten hyvältä, mutta jostain syystä kuva on usein ylivalottunut. En tiedä, onko kyseessä kuvaajan vai valaisijan taidottomuus vai huono värimäärittely, vai oliko tämä tietoinen ratkaisu, että useat ulkokohtaukset näyttävät siltä kuin filmikela olisi palamassa puhki. Yhdessä pimeässä kohtauksessa musta väri taas muuttuu punaiseksi, mikä on erittäin häiritsevää. Äänimaailma on muuten onnistuneesti luotu (pidin etenkin voimakkaasti rusahtavista luista tappeluiden aikana), mutten pitänyt siitä, ettei leffasta löydy lähes lainkaan musiikkia. Musiikki olisi lisännyt kiinnostavuutta pitkäveteisiin kohtiin ja tuonut tarpeellista lisätunnelmaa mukaan.

Yhteenveto: Pitkäveteisestä alkupäästään huolimatta Brawl in Cell Block 99 on oikein mainio vankiladraama. Vince Vaughn tekee uransa parhaan roolisuorituksen rankkana Bradley Thomasina, minkä lisäksi myös Don Johnson vakuuttaa inhottavana vankilanjohtajana. Muut näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä, vaikka Dion Mucciacito onkin aika karismaaton roisto ja Jennifer Carpenter on tylsä Bradleyn vaimona. Ohjaaja S. Craig Zahler on onnistunut luomaan kiehtovan ja karun maailman, muttei ole osannut käynnistää filmiään, eikä hän ole uskaltanut tarjota enempää ääriväkivaltaisia tappeluita. Silloin kun leffassa vedetään turpaan, on meno komeaa, mutta sitä on aivan liian vähän. Realistisen brutaalit mätkimiset ja yllättävän aidolta tuntuva vankilaan siirtyminen eivät kuitenkaan ole kovin hyvässä tasapainossa muutamien yliampuvien hölmöyksien kanssa. Jos elokuva olisi käynyt vielä kerran leikkaamossa tiivistettävänä, sekä jonkun säveltäjän luona ja jonkun taidokkaamman värimäärittelijän luona, olisi se varmasti parempi kokonaisuus. Karumman toiminnan ja 1970- ja 1980-luvun mätkintäleffojen ystäville suosittelen Brawl in Cell Block 99:ä oikein lämpimästi. Suoraviivaisempaa toimintarymistelyä odottavat kokevat luultavasti pettymyksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Brawl in Cell Block 99, 2017, Assemble Media, Cinestate, Caliber Media Company, IMG Films, Nasser Group, Realmbuilders Productions, XYZ Films

Arvostelu: Downsizing (2017)

DOWNSIZING

Ohjaus: Alexander Payne
Pääosissa: Matt Damon, Christoph Waltz, Kristen Wiig, Hong Chau, Jason Sudeikis, Udo Kier, Rolf Lassgård, Neil Patrick Harris ja Laura Dern
Genre: draama, scifi
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Downsizingin teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Alexander Payne keksi sen idean Sideways-leffaa (2004) tehdessään. Elokuvan oli tarkoitus olla Paynen seuraava teos, mutta hän päättikin tehdä tässä välissä The Descendantsin (2011) ja Nebraskan (2013). Jälkimmäisen ilmestymisen jälkeen Payne alkoi vihdoin kunnolla työstämään Downsizingia. Alunperin elokuvaan oli roolitettu Reese Witherspoon, Paul Giamatti ja Sacha Baron Cohen, mutta vuosien varrella suunnitelmat muuttuivat ja he saivat potkut. Kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja Downsizing sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2017. Syksyn aikana leffaa on esitetty eri tapahtumissa, mutta vasta tammikuussa se saa kunnon teatterilevityksen myös täällä Suomessa. Minä olin hyvin kiinnostunut leffasta, kun kuulin siitä ensimmäisen kerran. Tarina vaikutti todella mielenkiintoiselta ja luin siitä paljon hyviä asioita. Kun huomasin, että eräs elokuvasivu oli valinnut sen vuoden 2017 parhaimpien leffojen joukkoon, halusin entistä enemmän nähdä sen. Olinkin iloinen, kun huomasin, että sille järjestettiin lehdistönäytöksiä ennen joulua, joten kävin katsomassa sen positiivisin mielin. Valitettavasti lähdin teatterista todella ristiriitaisin tuntein...

Ylikansoittumisen estämiseksi luodaan oiva keksintö, jolla ihmisiä voi pienentää noin kymmenen sentin pituisiksi. Elämäänsä kyllästyneet Paul ja Audrey Safranek päättävät kokeilla pienen ihmisen elämää, mikä ei kuitenkaan mene niin kuin voisi toivoa...

Elokuvan pääroolissa Paul Safranekina nähdään Matt Damon, joka on totuttu näkemään isoissa toimintarooleissa kuten Jason Bournena, mutta jolta löytyy myös uskottavuutta esittämään ihan tavallista heppua. Sellainen Paul onkin: ihan tavallinen tyyppi. Leffassa ei nimittäin tarvitse olla kukaan erityinen, jotta voi käydä läpi pienennysprosessin, vaan se on mahdollista kaikille. Ja kun päähenkilönä on ihan tavallinen mies, voi katsojana samaistua paremmin häneen ja ihmetellä hänen kanssaan pienikokoisten ihmisten maailmaa. Paulille on luotu hieman tarinaa itsensä löytämisestä, mutta sitä ei ole valitettavasti tuotu kovin hyvin esille. Damon on kuitenkin mainio roolissaan ja hänen takia leffan katsoo jokseenkin mielellään loppuun asti.
     Paulin lisäksi muita tärkeitä hahmoja ovat hänen vaimonsa Audrey Safranek (Kristen Wiig), rikas naapuri Dusan (Christoph Waltz) ja vietnamilainen siivooja Ngoc (Hong Chau). Audrey on hahmona jokseenkin tylsä, eikä hänen tavallisuudestaan löydy samanlaista otetta kuin Paulista. Wiig yrittää parhaansa ja hahmon kanssa tehdään oivallinen ratkaisu, mutta muuten Audrey on aika unohdettava. Waltz taas pääsee valloilleen hieman ylimielisenä Dusanina, joka yrittää saada Paulin nauttimaan luksuselämästä. Paikoitellen Waltzin roolisuoritus on yliampuvaa, mutta pääasiassa hän pysyy tarpeeksi maltillisena, jottei vedä koko hommaa yli. Ngoc-siivooja aiheutti minussa voimakkaasti ristiriitaisia tunteita. Tavallaan hän on hyvä lisä taustansa takia ja on karua miettiä, että hänelle tehtiin kokomuutos vastoin hänen tahtoaan, mutta paikoitellen hän on hyvinkin ärsyttävä puhuessaan jatkuvasti todella kovaäänisesti. Hänestä löytyy muitakin ärsyttäviä puolia, mutta myös hyväsydämisyyttä. Chau ei ole kovin ihmeellinen roolissa, mutta ihan tarpeeksi hyvä silloin, kun hän ei huuda.
     Elokuvassa nähdään myös Jason Sudeikis ja Maribeth Monroe Paulin ja Audreyn tuttuina, jotka innostavat pariskuntaa muuttamaan itsensä pieneksi; Udo Kier Dusanin Konrad-ystävänä, joka vajoaa todella helposti unholaan; sekä Rolf Lassgård pienennyksen keksineenä tohtori Jørgen Asbjørnsenina. Mukana on myös cameoita tutuilta näyttelijöiltä, kuten Neil Patrick Harrisilta ja Laura Derniltä.

Aloitetaan ensin Downsizingin hyvistä puolista... tai siis elokuvan ensimmäisestä puolikkaasta. Filmi nimittäin lähtee todella hyvin liikkeelle. Vaikka ihmisten pienentäminen noin kymmensenttisiksi voi aluksi tuntua pöhköltä idealta, tekee leffa sen uskottavasti ja saa katsojat toivomaan, että pystyisivät itsekin kokemaan sellaisen maailman, jossa se olisi mahdollista. Paul esitellään alussa erinomaisesti, jotta katsoja ymmärtää, miksi hän haluaa muuttaa elämänsä niin voimakkaasti. Katsojana ei malta odottaa näkevänsä, mitä pienenä eläminen tarjoaa. Onko tiedossa jonkinlainen seikkailu tai jopa trilleri? Tarinaa voisi nimittäin jopa viedä siihen suuntaan. Leffan alkupää on erittäin kiehtova senkin takia, että kaikki pienennyksessä vaikuttaa olevan vain positiivista ja hyvää. Se tuntuu niin täydelliseltä, että katsoja alkaa nopeasti epäilemään, että siinä on jotain pielessä. Katsoja pohtiikin, että voisiko koko homman takana olla jokin ilkeyksiä suunnitteleva yhtiö tai vaikuttaako pienennys ihmisiin vakavasti luoden jonkinlaisen sairauden? Mitä jos ihmisen elinikä vähenisikin huomattavasti samalla tai pienten kaupunkia suojaava turvakatos pettäisi ja hahmot joutuisivat pakenemaan lintuja, jotka näkevät alla juoksevat pienet olennot ruokana? Pienennyksessä on pakko olla jotain pielessä.

Harmillisesti se ei ole kuitenkaan pienennys, missä on jotain pielessä, vaan itse elokuvassa. Vielä Paulin muuttuminen on aivan mahtavasti tehty ja sitä katsellessa ajattelee, että kyseessä voisi ollakin yksi vuoden parhaista leffoista, mutta hyvin nopeasti elokuva ottaa uuden suunnan. Ja se suunta on voimakas alamäki. Dusanin luona nähtävän biletyskohtauksen jälkeen leffa muuttuu vain koko ajan kehnommaksi. Tarina alkaa kulkemaan täysin sivuraiteilla, eikä toinen puolisko tunnu kertovan enää samaa tarinaa kuin ensimmäinen. Aivan kuin käsikirjoittajat eivät olisi keksineet mitä tehdä, kun päästään vihdoin pienten kaupunkiin, jolloin mukaan on otettu uusi kirjoittaja, joka ei kuitenkaan lukenut käsikirjoituksen aiempia sivuja. Filmiin tuodaan uusia aiheita mukaan, kuten maahanmuuttamista ja maailmanloppua, mutta ne tuntuvat kuuluvan ihan eri elokuvaan kuin siihen, mitä Downsizing oli ensimmäisen tuntinsa ajan. Maailmassa on kuin onkin jotain pahaa, mutta se ei ole sitä, mitä toivoisi. Tarinassa tehdyt ratkaisut ovat paikoitellen jopa surkeita. Ne ovat niinkin kehnoja, että viimeisen puolen tunnin ajan vain toivoin, että elokuva osaisi päättyä, ennen kuin se tekee todellisen pohjanoteerauksen. Lopussa sentään osataan näyttää pienten ihmisten kokoero isojen ihmisten maailmaan verrattuna, mutta sitä olisi pitänyt tapahtua paljon enemmän leffan aikana.

Elokuvan tunnelma on myös kehnosti luotu ja vaihtelevat tunnelmat lisäävät katsojan tunnetta siitä, ettei kyseessä ole kokonainen paketti. Downsizingia on markkinoitu paljon komediana, mutta sitä se ei ole. Mukana on kyllä nokkelia vitsejä ja hauskoja juttuja, mutta monet vitsit ovat niin laimeita, etteivät ne tarjoa edes hymähdystä. Usein vitsit eivät edes sovi mukaan, kun elokuva yrittää olla oudon ankeaa draamaa. Yli kahden tunnin kestossa mukaan mahtuu myös pitkäveteisiä hetkiä ja välillä tuntuu, ettei leffa etene mihinkään, kun se muuttaa juonikuviotaan vähän väliä. En voi käsittää, miten niin loistokas lähtökohta on päästetty pilaantumaan mitäänsanomattoman lopun kanssa. Teatterista ulos kävellessäni en osannut sanoa, pystynkö edes kutsumaan tätä hyväksi elokuvaksi. Jos olisin nähnyt vain ensimmäisen tunnin, sanoisin Downsizingin olevan erittäin hyvä. Kun mukaan lisää kehnon toisen tunnin, on kokonaisuus lähinnä todella keskinkertainen yritys olla jotain erilaista.

En ole nähnyt Alexander Paynen aiempia ohjauksia, eikä tämä saa minua kiinnostumaan niistä. Payne vaikuttaa sellaiselta, joka keksii hyviä ideoita, muttei osaa viedä niitä loppuun. Hän ei saa erilaisia tunnelmia yhdistymään, minkä lisäksi hänen työstämä käsikirjoituksensa yhdessä Jim Taylorin kanssa tuntuu siltä kuin kaksikko olisi vain jatkuvasti kyllästynyt siihen, mitä oli tekemässä ja keksinyt uusia juttuja ilman erityisempää pohdintaa, sopivatko ratkaisut elokuvaan. Downsizing on sentään kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Lavasteet ovat kuitenkin tyylikkäästi tehtyjä ja visuaaliset efektit ovat erinomaiset. Pienet ihmiset on yhdistetty kuviin todella taidokkaasti, jolloin toivoisi näkevänsä sellaista enemmänkin. Äänimaailma ei erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Rolfe Kent on tehnyt yllättävän hyvää työtä musiikkien parissa.

Yhteenveto: Downsizingin erinomainen idea menee täysin hukkaan laimean lopputuloksen takia. Elokuvan ensimmäinen tunti on todella mainio ja lupailee erittäin hyvää filmiä, mutta juhlimiskohtauksen jälkeen taso aloittaa huiman laskunsa. Tarina lähtee kulkemaan ihan minne sattuu, leffa muuttuu tylsemmäksi, eikä tunnelma ole enää yhtä menevä. Viimeisen puolen tunnin ajan sitä vain toivoo, että elokuva loppuisi jo, sillä on inhottavaa katsoa, kuinka mahtava lähtökohta pilaantuu lisää ja lisää. Elokuvasta löytyy kyllä joitain hyviä juttuja myös toisella puoliskolla, mutta pääasiassa se on vain huono. Jotkut vitsit toimivat, kun taas toiset eivät naurata millään. Matt Damon, Christoph Waltz ja Kristen Wiig sentään suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Damon on nappivalinta pääosaan tavalliseksi hepuksi, mutta Hong Chau on jokseenkin ärsyttävä siivooja Ngocina. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs teos, etenkin kun pääsee näkemään pienten ja isojen ihmisten kokoeroa. Kuitenkin Alexander Paynen ja Jim Taylorin kehno käsikirjoitus, ja Paynen usko luoda taidetta erilaisuuden kautta tekevät kokonaisuudesta erittäin keskinkertaisen. Haluaisin kovasti suositella Downsizingia, sillä sen ensimmäinen puolisko on niin hyvä. Toisaalta ainahan voi katsoa vain sen ja jättää tarinan kesken vielä kun ollaan voiton puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Downsizing, 2017, Paramount Pictures, Ad Hominem Enterprises, Annapurna Pictures