Song Sung Blue (2025) - elokuva-arvostelu

SONG SUNG BLUE

Ohjaus: Craig Brewer

Näyttelijät: Hugh Jackman, Kate Hudson, Michael Imperioli, Ella Anderson, King Princess, Hudson Hensley, Mustafa Shakir, Fisher Stevens, Jim Belushi, Erika Slezak ja John Beckwith

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Song Sung Blue perustuu vuoden 2008 samannimiseen dokumenttiin, joka puolestaan kertoo Neil Diamond -tribuuttiyhtyeestä Lightning & Thunderista. Vuonna 2024 ilmoitettiin, että dokumentin pohjalta oli tekeillä elokuva, jonka kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Lopulta Song Sung Blue sai ensi-iltansa jouluna 2025. Itse en ollut ennen kuullutkaan tästä tribuuttiyhtyeestä, mutta kiinnostuin leffasta sen näyttelijöiden ja trailerin takia. Kävinkin uteliaana katsomassa Song Sung Bluen muutama päivä sen ensi-illan jälkeen.

Artistien tribuuttikeikkoja vetävät Mike Sardina ja Claire Stingl rakastuvat ja päättävät perustaa yhdessä Neil Diamondin musiikkia esittävän tribuuttiyhtyeen nimeltä Lightning & Thunder.

Päärooleissa Mike "Lightning" Sardinana ja Claire "Thunder" Stinglinä nähdään Hugh Jackman ja Kate Hudson, jotka ovat loistovedossa läpi leffan. Heistä löytyy aitoa intoa ja energiaa projektia kohtaan ja he vakuuttavat myös dramaattisemmissa kohtauksissa. Jackmanin ja Hudsonin väliltä myös löytyy ehtaa kemiaa. Hahmoina Mike ja Claire, tai siis Lightning ja Thunder ovat myös kiinnostavat. Siinä, missä aiempien alkoholiongelmien kanssa painiskeleva ja omaa artisti-identiteettiään etsiskelevä Mike on aluksi leffan keulakuva, Claire muuttuu elokuvan edetessä ja tarinan käännekohtien myötä kiinnostavammaksi hahmoksi.

     Elokuvassa nähdään myös Mikaela "King Princess" Straus Miken tyttärenä Angelinana, Ella Anderson ja Hudson Hensley Clairen lapsina Rachelina ja Daynana, Michael Imperioli Miken Buddy Holly -tribuuttia vetävänä ystävänä Markina, Jim Belushi Lightning & Thunderin managerina Tomina, sekä John Beckwith Pearl Jam -yhtyeen solistina Eddie Vedderinä, jolla oli tosielämässäkin osansa Lightning & Thunderin auttamisessa kuuluisuuteen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin oivassa vedossa. Sivunäyttelijöistä parhaiten vakuuttaa nuori Anderson Rachel-tyttärenä, joka joutuu pitämään arkea kasassa, kun Mike ja Claire ovat liian kiinni uransa ylä- ja alamäissä.

Artisteista kertovia elämäkertaelokuvia ilmestyy nykyään kuin sieniä sateella, mutta Song Sung Blue onnistuu olemaan kivan erilainen tarina, sillä se ei kerro Neil Diamondista, vaan tätä fanittavasta pariskunnasta, joka päättää esittää hänen kappaleitaan tribuuttibändinä. Aluksi voisi ajatella, että miksi näiden covereita esittävien ihmisten pitäisi kiinnostaa katsojia, mutta kyseessä on yllättävänkin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava elokuva. Lightningin ja Thunderin elämää ja uraa jämähtää seuraamaan yhä vain keskittyneemmin, etenkin kun heidän elämänsä ja uransa alkavat kohdata erilaisia takaiskuja.

Ilmapiiriltään Song Sung Blue on pääasiassa varsinainen hyvän mielen elokuva, joka nostaa tehokkaasti hymyä huulille ja jonka musiikilliset kohtaukset vievät mennessään. Kun Neil Diamondin isoin hitti Sweet Caroline vihdoin esitetään, katsojankin tekisi mieli huutaa "Ba! Ba! Baa!" mukana, samalla nyrkkiä ilmaan takoen (yrittäkää saada se biisi pois päästä leffan loputtua). Takaiskujen kautta mukaan ujuttautuva draama synkentääkin menoa, paikoin jopa liiallisuuksiin ja osa leffasta velloo aikamoisessa melodraamassa. Välillä tuntuu kuin katsojan edessä pilkottaisiin sipulia, jotta varmasti saataisiin kyynel tiristettyä ulos. Ruudulla esitetyt ja samalla katsojasta irti saatavat tunteet halutaan mahdollisimman isoina. Osa katsojista tulee takuulla elämään täysillä Lightning ja Thunderin matkassa, kun taas joistakin tämä sentimentaalisuus voi tuntua luotaantyöntävältä. Itse en täysin lämmennyt elokuvan ylidramaattisuudelle, mutta muuten kyllä pidin näkemästäni.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Craig Brewer, jonka rakentama tunnelma menee ajoittain liiallisuuksiin, mutta joka saa pidettyä paketin silti toimivasti kasassa. Brewer vähän värittelee tämän pariskunnan elämäntarinaa, mutta pitää kuitenkin monet jutut tosina. Teknisesti Song Sung Blue on taitavasti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteilla, puvustuksella ja maskeerauksella herätetään 1980-luvun loppu tyylikkäästi takaisin henkiin. Äänimaailma on pätevästi työstetty, joskin Scott Bomarin säveltämät musiikit jäävät täysin leffassa kuultavien Neil Diamondin biisien varjoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Song Sung Blue, Yhdysvallat, 2025, Focus Features, Davis Entertainment

Arvostelu: Brawl in Cell Block 99 (2017)

BRAWL IN CELL BLOCK 99

Ohjaus: S. Craig Zahler
Pääosissa: Vince Vaughn, Jennifer Carpenter, Don Johnson, Udo Kier, Marc Blucas, Dion Mucciacito, Geno Segers, Victor Almanzar, Willie C. Carpenter ja Mustafa Shakir
Genre: draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 18

Brawl in Cell Block 99 on S. Craig Zahlerin kirjoittama ja ohjaama elokuva. Se kuvattiin syksyllä 2016 ja se sai ensi-iltansa syyskuussa 2017 Venetsian elokuvajuhlilla. Siellä filmiä kehuttiin ja se levisi seuraavien kuiden aikana maailman leffateattereihin. Suomessa elokuvaa ei kuitenkaan koskaan nähty teattereissa, vaan se ilmestyi vasta alkuvuodesta 2018 suoraan DVD:lle ja Blu-raylle. Tämä harmitti itseäni kovasti, sillä kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Leffaa oltiin tosiaan kehuttu ja sitä oli myös kutsuttu yhdeksi väkivaltaisimmista teoksista pitkiin aikoihin, joten tietty halusin nähdä sen. Iloitsinkin, kun sain Brawl in Cell Block 99:n isältäni lainaan ja katsoin sen heti.

Huumekuriiri Bradley Thomas päätyy vankilaan pieleen menneen keikan takia. Eräs taho ei pidä epäonnistumisesta ja sieppaa Bradleyn raskaana olevan vaimon. Saadakseen vaimonsa takaisin, Bradleyn täytyy tappaa tietty vanki huippuvartioidulta selliosastolta 99.

Vince Vaughn tekee uransa rankimman roolin vankilaan joutuvana Bradley Thomasina - ja sanoisin jopa, että samalla myös uransa parhaimman roolityön. Vaughn näyttelee pääasiassa komedioissa, joissa hän ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut itseäni. Tässä hän kuitenkin osoittaa, että hänestä löytyy pätevyyttä, jos hän vain niin tahtoo. Vaughn on uskottava synkkänä miehenä, joka menettää lähes kaiken. Hän tuo hienosti esille, kuinka Bradley jaksaa painaa eteenpäin ainoastaan vaimonsa ja syntymättömän tyttärensä takia. Hän myös näyttää, ettei Bradleylle kannata ryttyillä. Hahmo nimittäin vetää turpaan oikein kunnolla, eikä hänen ilmekään värähdä.
     Bradleyn vaimoa, Laurenia näyttelee Jennifer Carpenter, joka ei mielestäni ole kovin ihmeellinen osassaan. Vaughnin rinnalla Carpenter vaikuttaa hieman elottomalta, vaikka lopulta saakin yhden huippuhetken itselleen. Hahmosta on myös aika hankala välittää, sillä hyvin alkuvaiheilla käy ilmi, että hän on pettänyt miestään.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Bradleyn huumepomo Gil (Marc Blucas), vankilanjohtaja Tuggs (Don Johnson), vanginvartija Andre (Mustafa Shakir), Bradleylle vankilaa esittelevä vanki Lefty (Willie C. Carpenter), huumebisnestä hoitava Eleazar (Dion Mucciacito), tämän kätyrit Roman (Geno Segers) ja Pedro (Victor Almanzar), sekä Eleazarin kanssa työskentelevä inhottava mies (Udo Kier), joka on paljon vakuuttavampi roisto kuin pomonsa. Jopa Johnsonin esittämä vankilanjohtaja on uhkaavampi tapaus kuin Eleazar, jonka näyttelijällä ei ole tarpeeksi karismaa osaansa. Johnson sen sijaan on erinomainen tylynä johtajana, jota tavallaan inhoaa, mutta jota voi myös ymmärtää.

Harmillisesti Brawl in Cell Block 99 ei loppujen lopuksi ollut ihan sitä, mitä toivoin. En tietenkään odottanut mitään Rita Hayworth - avain pakoon -elokuvan (The Shawshank Redemption - 1994) kaltaista mestariteosta, mutta ennakkohehkutusten takia odotin näkeväni paljon rankkaa toimintaa. Kyllä leffasta turpaanvetoja löytyy ja ne ovat erittäin hyvin toteutettuja, mutta jäin kaipaamaan jotain samanlaista kuin "Daredevil"-sarjan (2015-) toisella kaudella, kun Punisher joutuu vankilaan ja pistää siellä koko selliosaston sairaalakuntoon niin, että hahmo on mätkinnän jälkeen täysin veren peitossa. Rankkoja hetkiä on onneksi luvassa, mutta aivan liian maltillisesti omaan makuuni. Parissa kohtaa elokuvan raju meininki nousee sentään niin korkealle, että suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Pidin kovasti siitä, kuinka realistiseksi tappeluiden henki on onnistuttu luomaan ja lyönnit näyttävät oikeasti sattuvan. Leffa ei sillä tavalla siis päästä katsojaansa helpolla, mutta olisin halunnut nähdä enemmän sitä turpaanvetoa. Tällaisenaan filmin korkea K18-ikäraja selittyy vain juuri ja juuri.

Pääasiassa elokuva pohjautuukin draamaan. Eikä siinä sinänsä mitään, jos draamapuoli olisi hyvin rakennettu. Ymmärrettävästi filmi haluaa pohjustaa Bradleyn hahmon, sekä hänen suhteensa Laurenin kanssa, jotta katsojana välittäisi vaikeasta tilanteesta, johon Bradley joutuu vankilassa. Pohjustus on kuitenkin tehty paikoitellen niin pitkäveteisesti, että ennen vankilaosuutta huomasin, etteivät hahmojen kohtalot oikeastaan kiinnosta minua. Brawl in Cell Block 99 hyötyisikin reilusta tiivistämisestä. Elokuvan ensimmäiset kolme varttia voisi tiivistää lähes puoleen ajasta ja tarina voisi kulkea nopeammin vankilaan. Niinhän se Rita Hayworth - avain pakoonkin alkoi lähes välittömästi vankilasta ja siinä vasta välittääkin leffan henkilöistä. Tämä elokuva nappaakin paljon paremmin mukaansa, kunhan Bradleylle häkki heilahtaa. Vaikka puhun tiivistämisestä, en haluaisi sekuntiakaan pois siitä, kun Bradley saa tuomionsa ja kun hänet viedään vankilaan, missä hän joutuu odottamaan jonoissa, luovuttamaan omaisuutensa, vaihtamaan vaatteensa vartijoiden edessä ja kun hänelle kerrotaan vankilassa käyttäytymisestä. Tämä lisää filmin realistisuutta ja se oli yllättävän kiehtovasti toteutettu. Mielenkiintoinen (ja ennen kaikkea todella karu) vankilaosio siis onneksi pelastaa aluksi pitkäveteisen kertomuksen ja nostaa Brawl in Cell Block 99:n kelvoksi teokseksi.

Elokuvan on ohjannut itselleni lähes tuntematon S. Craig Zahler. Tiedän herran vain, koska minun on jo pidemmän aikaa ollut tarkoitus katsoa hänen edellinen teoksensa, Bone Tomahawk (2015). Zahler suoriutuu hommastaan mainiosti. Hän selvästi fanittaa 1970- ja 1980-luvun toimintafilmejä, sillä Brawl in Cell Block 99:n henki on usein kuin ryöstetty niistä. Tämän voi huomata helposti siitä, että filmissä on parissa kohtaa käytetty selkeää nukkea ihmisen tilalla. Vaikka idea onkin hauska, katkaisee viimeisessä kuvassa näkyvä nukke oman fiilikseni kuin seinään. Oli todella ärsyttävää, että kun olin vihdoin päässyt oikein kunnolla mukaan elokuvaan ja sitten ihan viime hetkellä juttu lässähtääkin, kun ruutuun ilmestyy niin selkeä nukkeihminen, ettei samanlaista hirvitystä ole nähty vuosikymmeniin. Zahlerin käsikirjoitus on myös oivallinen, mutta sitä olisi voinut tiivistää oikein kunnolla. Tiivistäminen olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkaamossa. Elokuva on kuitenkin hyvin kuvattu ja kaikessa karuudessaan se näyttää visuaalisesti muuten hyvältä, mutta jostain syystä kuva on usein ylivalottunut. En tiedä, onko kyseessä kuvaajan vai valaisijan taidottomuus vai huono värimäärittely, vai oliko tämä tietoinen ratkaisu, että useat ulkokohtaukset näyttävät siltä kuin filmikela olisi palamassa puhki. Yhdessä pimeässä kohtauksessa musta väri taas muuttuu punaiseksi, mikä on erittäin häiritsevää. Äänimaailma on muuten onnistuneesti luotu (pidin etenkin voimakkaasti rusahtavista luista tappeluiden aikana), mutten pitänyt siitä, ettei leffasta löydy lähes lainkaan musiikkia. Musiikki olisi lisännyt kiinnostavuutta pitkäveteisiin kohtiin ja tuonut tarpeellista lisätunnelmaa mukaan.

Yhteenveto: Pitkäveteisestä alkupäästään huolimatta Brawl in Cell Block 99 on oikein mainio vankiladraama. Vince Vaughn tekee uransa parhaan roolisuorituksen rankkana Bradley Thomasina, minkä lisäksi myös Don Johnson vakuuttaa inhottavana vankilanjohtajana. Muut näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä, vaikka Dion Mucciacito onkin aika karismaaton roisto ja Jennifer Carpenter on tylsä Bradleyn vaimona. Ohjaaja S. Craig Zahler on onnistunut luomaan kiehtovan ja karun maailman, muttei ole osannut käynnistää filmiään, eikä hän ole uskaltanut tarjota enempää ääriväkivaltaisia tappeluita. Silloin kun leffassa vedetään turpaan, on meno komeaa, mutta sitä on aivan liian vähän. Realistisen brutaalit mätkimiset ja yllättävän aidolta tuntuva vankilaan siirtyminen eivät kuitenkaan ole kovin hyvässä tasapainossa muutamien yliampuvien hölmöyksien kanssa. Jos elokuva olisi käynyt vielä kerran leikkaamossa tiivistettävänä, sekä jonkun säveltäjän luona ja jonkun taidokkaamman värimäärittelijän luona, olisi se varmasti parempi kokonaisuus. Karumman toiminnan ja 1970- ja 1980-luvun mätkintäleffojen ystäville suosittelen Brawl in Cell Block 99:ä oikein lämpimästi. Suoraviivaisempaa toimintarymistelyä odottavat kokevat luultavasti pettymyksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Brawl in Cell Block 99, 2017, Assemble Media, Cinestate, Caliber Media Company, IMG Films, Nasser Group, Realmbuilders Productions, XYZ Films