Song Sung Blue (2025) - elokuva-arvostelu

SONG SUNG BLUE

Ohjaus: Craig Brewer

Näyttelijät: Hugh Jackman, Kate Hudson, Michael Imperioli, Ella Anderson, King Princess, Hudson Hensley, Mustafa Shakir, Fisher Stevens, Jim Belushi, Erika Slezak ja John Beckwith

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Song Sung Blue perustuu vuoden 2008 samannimiseen dokumenttiin, joka puolestaan kertoo Neil Diamond -tribuuttiyhtyeestä Lightning & Thunderista. Vuonna 2024 ilmoitettiin, että dokumentin pohjalta oli tekeillä elokuva, jonka kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Lopulta Song Sung Blue sai ensi-iltansa jouluna 2025. Itse en ollut ennen kuullutkaan tästä tribuuttiyhtyeestä, mutta kiinnostuin leffasta sen näyttelijöiden ja trailerin takia. Kävinkin uteliaana katsomassa Song Sung Bluen muutama päivä sen ensi-illan jälkeen.

Artistien tribuuttikeikkoja vetävät Mike Sardina ja Claire Stingl rakastuvat ja päättävät perustaa yhdessä Neil Diamondin musiikkia esittävän tribuuttiyhtyeen nimeltä Lightning & Thunder.

Päärooleissa Mike "Lightning" Sardinana ja Claire "Thunder" Stinglinä nähdään Hugh Jackman ja Kate Hudson, jotka ovat loistovedossa läpi leffan. Heistä löytyy aitoa intoa ja energiaa projektia kohtaan ja he vakuuttavat myös dramaattisemmissa kohtauksissa. Jackmanin ja Hudsonin väliltä myös löytyy ehtaa kemiaa. Hahmoina Mike ja Claire, tai siis Lightning ja Thunder ovat myös kiinnostavat. Siinä, missä aiempien alkoholiongelmien kanssa painiskeleva ja omaa artisti-identiteettiään etsiskelevä Mike on aluksi leffan keulakuva, Claire muuttuu elokuvan edetessä ja tarinan käännekohtien myötä kiinnostavammaksi hahmoksi.

     Elokuvassa nähdään myös Mikaela "King Princess" Straus Miken tyttärenä Angelinana, Ella Anderson ja Hudson Hensley Clairen lapsina Rachelina ja Daynana, Michael Imperioli Miken Buddy Holly -tribuuttia vetävänä ystävänä Markina, Jim Belushi Lightning & Thunderin managerina Tomina, sekä John Beckwith Pearl Jam -yhtyeen solistina Eddie Vedderinä, jolla oli tosielämässäkin osansa Lightning & Thunderin auttamisessa kuuluisuuteen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin oivassa vedossa. Sivunäyttelijöistä parhaiten vakuuttaa nuori Anderson Rachel-tyttärenä, joka joutuu pitämään arkea kasassa, kun Mike ja Claire ovat liian kiinni uransa ylä- ja alamäissä.

Artisteista kertovia elämäkertaelokuvia ilmestyy nykyään kuin sieniä sateella, mutta Song Sung Blue onnistuu olemaan kivan erilainen tarina, sillä se ei kerro Neil Diamondista, vaan tätä fanittavasta pariskunnasta, joka päättää esittää hänen kappaleitaan tribuuttibändinä. Aluksi voisi ajatella, että miksi näiden covereita esittävien ihmisten pitäisi kiinnostaa katsojia, mutta kyseessä on yllättävänkin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava elokuva. Lightningin ja Thunderin elämää ja uraa jämähtää seuraamaan yhä vain keskittyneemmin, etenkin kun heidän elämänsä ja uransa alkavat kohdata erilaisia takaiskuja.

Ilmapiiriltään Song Sung Blue on pääasiassa varsinainen hyvän mielen elokuva, joka nostaa tehokkaasti hymyä huulille ja jonka musiikilliset kohtaukset vievät mennessään. Kun Neil Diamondin isoin hitti Sweet Caroline vihdoin esitetään, katsojankin tekisi mieli huutaa "Ba! Ba! Baa!" mukana, samalla nyrkkiä ilmaan takoen (yrittäkää saada se biisi pois päästä leffan loputtua). Takaiskujen kautta mukaan ujuttautuva draama synkentääkin menoa, paikoin jopa liiallisuuksiin ja osa leffasta velloo aikamoisessa melodraamassa. Välillä tuntuu kuin katsojan edessä pilkottaisiin sipulia, jotta varmasti saataisiin kyynel tiristettyä ulos. Ruudulla esitetyt ja samalla katsojasta irti saatavat tunteet halutaan mahdollisimman isoina. Osa katsojista tulee takuulla elämään täysillä Lightning ja Thunderin matkassa, kun taas joistakin tämä sentimentaalisuus voi tuntua luotaantyöntävältä. Itse en täysin lämmennyt elokuvan ylidramaattisuudelle, mutta muuten kyllä pidin näkemästäni.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Craig Brewer, jonka rakentama tunnelma menee ajoittain liiallisuuksiin, mutta joka saa pidettyä paketin silti toimivasti kasassa. Brewer vähän värittelee tämän pariskunnan elämäntarinaa, mutta pitää kuitenkin monet jutut tosina. Teknisesti Song Sung Blue on taitavasti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteilla, puvustuksella ja maskeerauksella herätetään 1980-luvun loppu tyylikkäästi takaisin henkiin. Äänimaailma on pätevästi työstetty, joskin Scott Bomarin säveltämät musiikit jäävät täysin leffassa kuultavien Neil Diamondin biisien varjoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Song Sung Blue, Yhdysvallat, 2025, Focus Features, Davis Entertainment

Arvostelu: Hain tarina (Shark Tale - 2004)

HAIN TARINA

SHARK TALE

Ohjaus: Vicky Jenson, Bibo Bergeron ja Rob Letterman

Pääosissa: Will Smith, Renée Zellweger, Robert De Niro, Jack Black, Martin Scorsese, Angelina Jolie, Michael Imperioli, Ziggy Marley, Doug E. Doug, Vincent Pastore, Peter Falk, Katie Couric, David P. Smith ja David Soren

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 3

Shark Tale, eli suomalaisittain Hain tarina on DreamWorksin animaatioelokuva. Alun perin "Sharkslayer"-nimellä tuotantoon päätynyt elokuva vaihtoi pian nimensä, tekijöiden kokiessa alkuperäisen nimen olevan liian synkkä, joten he päätyivät perheystävällisempään lopulliseen versioon. Teko käynnistyi keväällä 2002 ja lopulta Hain tarina sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 10. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä leffoista, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, mutta johon kriitikot suhtautuivat aika nuivasti. Itse näin elokuvan pian sen ilmestymisen jälkeen vuokralta, kun olin lapsi ja tuolloin pidin leffasta. Olen nähnyt elokuvan kerran tai pari uudestaan, mutta viime katselusta on kulunut jo vähintään vuosikymmen. Nyt kun huomasin Hain tarinan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Huonosti menestyvä kala Oscar valehtelee tappaneensa hai-mafiapomon pojan, noustakseen kuuluisaksi, mutta saa kostonhimoiset hait peräänsä. Oscarin ainoa apu on mafiapomon toinen poika, kasvissyöjähai Lenny.

Hain tarina pitää sisällään aikamoisen ääninäyttelijäkaartin isoja Hollywood-nimiä. Jopa ohjaaja Martin Scorsese on mukana, eikä vain missään pienessä cameo-roolissa, vaan useammassa kohtauksessa valaspesulan omistajana, Sykesina! Elokuvan pääroolissa kuullaan Will Smith renttumaisena Oscar-kalana, joka työskentelee valaspesulassa ja on huimia summia velkaa Sykesille. Varsin mitäänsanomatonta elämää viettävä Oscar haaveilee hulppeammista jutuista ja piireistä, kuvitellen itsestään turhankin paljon. Kun eriskummallinen onnettomuus tarjoaa Oscarille mahdollisuuden esittää paikallisen kalakaupungin suurta sankaria, haintappajaa, hän tietysti tarttuu koukkuun. Ylimielinen Oscar käy toisinaan hermoille, eikä elokuva tee tarpeeksi hyvää työtä, jotta katsojan sympatiat olisivat toilailevan kalan puolella.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Oscarin työkaveri ja tähän ihastunut Angie (Renée Zellweger), Oscarin ihastuksenkohde, hienostofisu Lola (Angelina Jolie), hai-mafiaperheen pomo Don Lino (Robert De Niro), tämän pojat, hurja Frankie (Michael Imperioli) ja herkkähipiäinen kasvissyöjä Lenny (Jack Black), Sykesin medusakätyrit Ernie (Ziggy Marley) ja Bernie (Doug E. Doug), sekä paikallinen uutistoimittaja Katie Current (tosielämänkin journalisti Katie Couric). Elokuva herätti ilmestyessään kritiikkiä haiden esittämisestä stereotyyppisinä italialaisamerikkalaisina gangstereina. Hahmoihin onkin selvästi otettu vaikutteita Kummisetä-trilogiasta (The Godfather - 1972-1990), sekä tuohon aikaan suurta suosiota nauttineesta The Sopranos -televisiosarjasta (1999-2007). Eipä ihme, että kummankin proggiksen näyttelijöitä, mm. äsken mainitsemaani Robert De Niroa ja Michael Imperiolia on pyydetty mukaan.

Tiedättekö sen, kun lapsuutenne suosikkielokuvat toimivat mainiosti vielä aikuisiällä? DreamWorksin alkupään tuotannosta Tie El Doradoon (The Road to El Dorado - 2000), Kananlento (Chicken Run - 2000), Shrek (2001) ja Shrek 2 (2004) tehoavat edelleen todella hyvin, parhaimmillaan aivan mahtavasti. Harmillisesti Shrek 2:n kanssa samana vuonna teattereihin uinut Hain tarina ei kuulu tähän kategoriaan. Kyseessä on enemmän niitä "aika kultaa muistot" -juttuja, jotka olisi kannattanut jättää suosiolla sinne lapsuuteen. Ei kyseessä mikään umpisurkea kammotus ole, mutta aika laimeasta ja laiskasta leffasta on kyse. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia ja elokuva koheltaa menemään jopa hieman epätoivoisesti, homma käy toisinaan aika raskassoutuiseksi ja pitkäveteiseksi.

Lapsia elokuva varmaan viihdyttää passelisti, eikä aikuiskatsojiakaan ole täysin unohdettu. Moni vanhempi on varmasti tuhahtanut, että "totta kai", kun elokuva käynnistyy Tappajahai-leffan (Jaws - 1975) tunnusmusiikin tahdissa. Mafialeffoihin löytyy tosiaan silmäniskuja haiden puolelta, minkä lisäksi elokuva on muutenkin täynnä pop-kulttuuriviittauksia, joista osa on ihan veikeitä - haiden asuttamassa Titanicin hylyssä roikkuu seinällä Titanic-leffasta (1997) tuttu maalaus Rosesta - ja toiset taas ovat aika kiusallisia - eräässä kohtauksessa Oscar viljelee putkeen repliikkejä muun muassa Gladiaattorista (Gladiator - 2000) ja Kunnian miehistä (A Few Good Men - 1993). Myötähäpeä iskee vähän väliä leffaa katsoessa, etenkin silloin, kun se yrittää vedota perheen pienimpiin älyvapaalla sekoilullaan. Oikeastaan hupaisin vitsi löytyy leffan alkupäästä, kun tätä kalojen yhteiskuntaa esitellään ja nopeasti näytetyssä sushi-ravintolassa ei tietenkään ole yhden yhtä asiakasta.

Hain tarinan tarina ei ole kovin häävi, etenkin kun haiden sijaan leffa keskittyy hieman rasittavaan Oscariin. Välillä katsojana saattaa jopa huomata toivovansa, että poikansa kuolemasta järkyttynyt ja suuttunut Don Lino saisi kostonsa ja popsisi Oscarin kitaansa. Lapsia varmasti huvittaa, kun Oscar saa apua hyväsydämiseltä Lenny-hailta, pitääkseen imagoaan yllä. Lenny taitaa jopa olla elokuvan mielenkiintoisin puoli. Kasvissyöjä Lenny ei sovellu lihansyöjäperheeseensä, muttei kehtaa omien sanojensa mukaan tulla "kaapista ulos" perheelleen. Aikuiskatsojat saattavatkin herkästi mieltää Lennyn juonikuvion allegoriaksi homoseksuaalisuudesta. Tämä potentiaalisesti kypsä ja fiksu puoli leffasta kuitenkin tukahtuu kaiken ylienergisen kohkaamisen alle. Leffan mutkat turhan helposti ja höttöisesti suoriksi vetävä finaali toimii latteana huipennuksena epätasaiselle lastenrainalle.

Visuaalisesti elokuva on nähnyt parhaat päivänsä vuosia sitten. Sen tietokoneanimaatiojälki näyttää tänä päivänä keskeneräiseltä ja turhan pelkistetyltä. Eikä kyse ole edes vain siitä, että Hain tarinaa uudemmat animaatioelokuvat näyttävät ymmärrettävästikin paremmalta, vaan esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestynyt Pixarin kala-animaatio Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) on huomattavasti paremmin animoitu. Myös DreamWorksin edelliset digianimaatiot, Shrek ja Shrek 2 ovat kestäneet paremmin aikaa ihan pelkkää visuaalisuutta katsoen. Hain tarina on mukavan värikäs, mutta se saisi myös uskaltaa synkentyäkin hieman. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit peittyvät täysin leffassa käytettyjen hiphop- ja pop-kappaleiden alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Shark Tale, 2004, DreamWorks Pictures, DreamWorks Animation

Arvostelu: The Many Saints of Newark (2021)

THE MANY SAINTS OF NEWARK

Ohjaus: Alan Taylor

Pääosissa: Alessandro Nivola, Michael Gandolfini, Vera Farmiga, Jon Bernthal, Leslie Odom Jr., Corey Stoll, Ray Liotta, Michela De Rossi, Billy Magnussen, John Magaro, Samson Moeakiola, Alexandra Intrator ja Michael Imperioli

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

David Chasen luoma The Sopranos (1999-2007) nousi nopeasti suureen suosioon, sekä ylistettyyn asemaan yhtenä kaikkien aikojen parhaana televisiosarjana. Chase jätti tarkoituksella sarjan lopetuksen auki katsojan tulkinnan varaan, eikä halunnut kertoa uutta tarinaa, joka sijoittuisi aikaan sarjan viimeisen kauden jälkeen. Sen sijaan Chase alkoi muovata vanhaa tarinaideaansa, saadakseen siitä aikaan esiosatarinan, joka kertoisi sarjan päähenkilön, Tony Sopranon nuoruudesta. Pitkän suunnitteluprosessin jälkeen kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä syyskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Lopulta The Many Saints of Newark -nimen saanut elokuva ilmestyi loppuvuodesta 2021. Itse katsoin The Sopranos -sarjan läpi vasta vuonna 2020, juurikin valmistautuakseni tähän esiosaleffaan. Pidin sarjasta todella paljon, mutta olin silti varautunut filmin suhteen, sillä en ole erityisemmin lämmennyt, kun hienojen sarjojen pohjalta väännetään vuosia myöhemmin elokuvia (köh köh, El Camino: A Breaking Bad Movie, 2019). Katsoin The Many Saints of Newarkin silti heti, kun se oli ilmestynyt HBO Max -palvelun valikoimaan.

Nuori Tony Soprano kasvaa Newarkissa rikollisten perheenjäsentensä vaikutusten alaisena, mikä muovaa hänet gangsteriksi, jona hänet tunnemme The Sopranos -sarjassa.

The Sopranos -sarjan päähenkilöä, Tony Sopranoa näytelleen edesmenneen James Gandolfinin poika, elokuva-alalla vielä aika kokematon Michael Gandolfini nähdään teini-ikäisenä Tony Sopranona, kun tätä vasta alkoi kiinnostamaan rikollisuuden maailma. Etukäteen minua kiinnosti elokuvassa eniten juurikin se, kuinka Gandolfinin poika suoriutuisi saman hahmon esittämisestä ja olen todella positiivisesti yllättynyt. Gandolfini junior on selvästi tehnyt pitkää työtä hallitakseen isänsä maneerit ja puhetavan, ja matkii niitä täysin luontevasti läpi elokuvan. Michael onnistuu todella herättämään tunteen siitä, että kyseessä on sama henkilö. Voin vain kuvitella, millaisen tunnevyöryn nuorimies on kokenut elokuvaa tehdessään, onhan sen pakko olla kova paikka näytellä kuolleen isänsä tunnetuinta roolia - hommana kun ei ole sen enempää tai vähempää kuin toistaa yksi kaikkien aikojen upeimmista roolitöistä televisiohistoriassa!

     Elokuvassa nähdään myös moni muukin sarjasta tuttu hahmo nuorempana, sekä joitain hahmoja, jotka vain mainittiin sarjassa. Jon Bernthal ja Vera Farmiga nähdään Tonyn vanhempina, rikollisia hommia puuhailevana Johnny Boyna ja tiukkana Liviana, Corey Stoll tulkitsee isoja silmälaseja käyttävää Junior-setää, Lauren DiMario pistäytyy Tonyn tulevana vaimona Carmelana ja Billy Magnussen, John Magaro ja Samson Moeakiola esittävät Tonyn tulevia rikoskumppaneita, Paulieta, Silviota ja Pussyä. Alessandra Nivola näyttelee Tonyn esikuvaa, sarjasta tutun Christopherin (Michael Imperioli, joka toimii leffassa kertojana) isää Dickie Moltisantia. Näyttelijät suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, mutta heidän hahmonsa jäävät suurimmaksi osaksi etäisiksi. On ymmärrettävää, ettei elokuvan aikana onnistuta syventymään hahmoihin samalla lailla kuin kuusikautisessa televisiosarjassa, mutta leffa jopa yrittää mahduttaa liikaa kahden tunnin kestoonsa. Samalla se myös luottaa täysillä siihen, että katsoja tietää lähes kaikki hahmot entuudestaan, jottei sen tarvitse rakentaa kunnolla ketään.

En ole aina ollut näin kyyninen elokuvien ja televisiosarjojen lisäosia, jatko-osia, esiosia ja ties mitä laajennuksia kohtaan, mutta muutaman viime vuoden aikana olen huomannut kokevani ne yhä vain innottomampina ja tylsempinä. Montaa hienoa filmiä ja sarjaa ei malteta jättää siihen, mihin ne on huipennettu, vaan hommaa on pakko jatkaa pidemmälle - yleensä rahan perässä. Breaking Bad (2008-2013) on suosikkisarjani, upea mestariteos. Better Call Saul (2015-) on kelpo lisäosa sen ohelle, mutta El Camino -leffa oli täysin tarpeeton raina, tehden jopa hieman hallaa sarjan huipennukselle. Game of Thrones (2011-2019) on ristiriitaisesta finaalikaudestaan huolimatta myös yksi suosikeistani, mutta minulta ei löydy yhtään mielenkiintoa ties kuinka montaa lisäosasarjaa kohtaan, mitä siitä on suunnitteilla. Rillit huurussa (The Big Bang Theory - 2007-2019) sai turhan esiosansa Young Sheldonin (2017-), Sinkkuelämää (Sex and the City - 1998-2004) taas kaksi leffaa, esiosan Carrien päiväkirjat (The Carrie Diaries - 2013-2014) ja nyt jatko-osan And Just Like That... (2021-). Eikä edes lähdetä puhumaan siitä, kuinka mammuttimaiseksi The Walking Dead (2010-) on onnistuttu paisuttamaan. Tuntuu, että ainoastaan Downton Abbey -sarjaa (2010-2015) jatkanut elokuva (2019) toimi todella hyvin.

Ja nyt meillä on The Many Saints of Newark. Olen kiitollinen, että elokuva toimii esiosana The Sopranosille, eikä jatko-osana, sillä sellaisena se voisi pilata sarjan mystisesti auki jääneen lopetuksen. Olisinko silti pärjännyt ilman tätä elokuvallista katsausta yhden kaikkien aikojen parhaan televisiohahmon nuoruuteen? Ehdottomasti. Ei The Many Saints of Newark huono ole, mutta eipä se erityisen hyväkään ole. Michael Gandolfini pelastaa paljon vahvalla suorituksellaan nuorena Tonyna, mutta eipä häntäkään lopulta paljoa leffassa nähdä. Elokuvalla on pieniä vaikeuksia päättää, mistä se oikein yrittää kertoa ja niinpä lopputuloksena on hieman juonettomalta tuntuva kuvaus Tonyn nuoruudesta, hänen rikollisesta perheestään ja Newarkissa vuonna 1967 käydystä mellakasta.

Elokuvalla on kestoa kaksi tuntia ja samanaikaisesti tuntuu siltä, että se on liian pitkä kesto, kun elokuvalla ei ole oikein mitään sanottavanaan, sekä siltä, että se on liian lyhyt kesto leffalle, jotta se voisi sanoa mitään. Tästä syystä The Many Saints of Newark on aika pitkäveteinen parituntinen, josta löytyy ajoittain hetkensä. Parit keskustelut nappaavat hyvin mukaansa, välillä on hauskaa, kun hoksaa, kuka tuttu hahmo saapui juuri kuvaan nuorempana versiona ja muutamat kohtaukset ovat vahvasti rakennettuja. Kokonaisuus on kuitenkin epätasainen ja aika ponneton. The Sopranosin suurimmille faneille leffa voi jopa olla unelmien täyttymys, mutta itse näin sen jälleen yhtenä lisäyksenä tarpeettomien jatko-osien, esiosien ja lisäosien tulvaan. Siinä, missä The Sopranos on ansainnut paikkansa kaikkien aikojen parhaiden televisiosarjojen joukossa ja sarjan voi katsoa useastikin elämän aikana läpi, elokuvan taistelee kerran loppuun ja sitten sitä unohtaakin pian sen olemassaolon.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alan Taylor, joka ohjasi useammankin jakson The Sopranos -sarjasta ja jonka sarjan luoja David Chase henkilökohtaisesti pyysi tekemään leffan. Taylorin ohjauksesta ei kuitenkaan löydy samaa paloa kuin sarjaa tehdessään, eikä hän saa edes tuotua mukaan sarjan tunnelmaa. Enemmän sarja tuntuu monelta muulta gangsteriteokselta ja oikeastaan vasta, kun Alabama 3:n Woke Up This Morning alkaa soida lopputekstien aikana, sitä hoksaa, että "ai niin, tämähän liittyi jotenkin The Sopranosiin". Biisin käyttö ei kuitenkaan tunnu ansaitulta, vaan helpolta kikalta, jolla herättää katsojan nostalgiaa. Ja jos Taylorin ohjaus ei ole kaksista, sitä ei myöskään ole Chasen ja Lawrence Konnerin käsikirjoitus. Tekniseltä puoleltaan The Many Saints of Newark on kieltämättä pätevästi tehty. Se sisältää tyylikästä kuvausta, hienoja lavasteita, taidokkaasti tehtyjä asuja ja maskeerauksia, mutta ei se yksinään riitä. Äänimaailma on muuten kelvollisesti rakennettu, mutta yhdessä sadekohtauksessa voi kuulla mikrofonin nauhoittaman häiriökohinan. Peter Nashelin säveltämät musiikit eivät kertaakaan erotu edukseen.

Yhteenveto: The Many Saints of Newark on harmillisen keskinkertainen esilisäosa yhdelle kaikkien aikojen parhaista televisiosarjoista. Michael Gandolfini tekee upeaa työtä nuorena Tony Sopranona, halliten vakuuttavasti isänsä maneerit ja puhetavan. James-isä olisi varmasti ylpeä nuoresta Michaelista. Harmillisesti muu siinä ympärillä ei yllä Gandolfinin roolityön tasolle. Elokuvan käsikirjoitus on aika lattea, pitäen sisällään löyhästi kyhätyn tarinan ja aika vähän oikeasti mielenkiintoista sisältöä. Lähinnä leffa luottaa nostalgian voimaan. Kahden tunnin kesto tuntuu samanaikaisesti liian pitkältä, kun filmillä ei ole oikein mitään sanottavaa ja se laahustaa, että myös liian lyhyeltä, eikä filmi edes ehdi oikeasti sanoa mitään. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on laadukkaasti tehty, mutta silti lopputulosta varjostaa turhan rahastuksen haju. Ei The Many Saints of Newark onneksi pilaa The Sopranosin perintöä, mutta eipä se myöskään tuo mitään uutta ja mielenkiintoista pöytään, mikä perustelisi rainan olemassaolon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Many Saints of Newark, 2021, Warner Bros., New Line Cinema, Chase Films

Arvostelu: Mafiaveljet (Goodfellas - 1990)

MAFIAVELJET

GOODFELLAS

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Ray Liotta, Robert De Niro, Joe Pesci, Lorraine Bracco, Paul Sorvino, Frank Sivero, Frank Vincent, Frank DiLeo, Tony Darrow, Michael Imperioli, Catherine Scorsese, Gina Mastrogiacomo ja Samuel L. Jackson
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 16

Goodfellas, eli suomalaisittain Mafiaveljet perustuu Nicholas Pileggin kirjaan Wiseguy vuodelta 1985, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Henry Hillin elämästä gangsterina. Ohjaaja Martin Scorsese oli aina ollut kiehtoutunut mafiamaailmasta ja hän innostuikin Pileggin kirjasta. Scorsese soitti välittömästi Pileggille, jonka mukaan Scorsese oli sanonut "olen odottanut tätä kirjaa koko elämäni", mihin Pileggi oli vastannut "olen odottanut tätä puhelua koko elämäni". Scorsese alkoi suunnitella elokuvaa, mutta teki samalla Kristuksen viimeisen kiusauksen (The Last Temptation of Christ - 1988). Scorsese ja Pileggi kirjoittivat yhdessä leffan käsikirjoitusta ja päättivät muuttaa nimen "Wiseguysta" Goodfellasiksi, sillä Brian De Palma oli juuri tehnyt rikoselokuvan nimeltä Wise Guys (1986). Kuvausharjoituksissa Scorsese antoi näyttelijöille paljon vapauksia ja kirjoitti tekstiä uudestaan näyttelijöiden esiintymisen pohjalta. Kuvaukset alkoivat keväällä 1989 ja lopulta Mafiaveljet sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta. Leffa sai lukuisia palkintoehdokkuuksia, kuten kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, seitsemän BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, leikkauksen ja puvustuksen palkinnot, sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se ei kuitenkaan voittanut ainuttakaan. Nykyään Mafiaveljiä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana ja esimerkiksi IMDb-sivulla leffa on päässyt parhaiden elokuvien listalla sijalle 19. Itse en valitettavasti ollut aiemmin katsonut tätä elokuvaa, vaikka olen omistanutkin sen jo jonkin aikaa. Nyt kun elokuva viettää 30-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin korjata tämän vääryyden ja sivistää itseäni Mafiaveljillä.

Henry Hill on halunnut olla gangsteri niin kauan kuin hän vain muistaa. Lapsesta asti Henry on pyrkinyt mafian piireihin ja vuosien varrella hänestä alkaa muodostua isokin kiho.

Pääroolissa Henry Hillinä nähdään Ray Liotta (nuorena Henrynä Christopher Serrone). On mielenkiintoista seurata Henryn matkaa mafiapiireissä ja nousua kohti huippua. Vaikka katsoja tietää, että hahmo tekee rikollisia hommia, on häntä vaikea olla kannustamatta onnistumaan. Henryn kertojaäänen avulla pääsemme entistä paremmin hahmon pään sisälle ja näemme tapahtumat hänen silmiensä kautta. Liotta on erittäin pätevä roolissaan ja hänkin kehittyy matkan varrella. Liottan täytyy uppoutua gangsterin osaan yhä vain enemmän, mitä pidemmälle tarina kulkee ja suoriutuu roolistaan uskottavasti läpi filmin.

Liotta jää kuitenkin näyttelijänä Henryn mafiaveljiä, Jimmy Conwayta ja Tommy DeVitoa näyttelevien Robert De Niron ja Joe Pescin jalkoihin. Kaksikko kahmi ehdokkuuksia ja itse palkintoja rooleistaan ja täysin ansaitusti. Varsinkin Pesci on täydellinen Tommyna, herkutellen roolillaan läpi leffan ja kiroillen lähes joka repliikissään. Hänen hahmonsa Tommy on pidettävä, mutta samalla hieman karmiva, sillä hänellä on lyhyt pinna ja herkkä liipaisinsormi. De Niro taas huokuu karismaa ja hän on nappivalinta hienosti pukeutuvan ja käyttäytyvän Jimmyn rooliin, joka voi kuitenkin silmänräpäyksessä muuttua vaaralliseksi.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Lorraine Bracco Henryn tyttöystävänä Karenina, Paul Sorvino gangstereiden toimia seuraavana ja tuomitsevana Pauliena, sekä Martin Scorsesen äiti Catherine Scorsese Tommyn äitinä. Martinin isä, Charles Scorsese tekee pienen roolityön leffassa, kuten tekee myös Samuel L. Jackson, joka ei vielä tätä tehdessään ollut iso stara. Kaikki näyttelijät ovat erittäin hyviä siinä, mitä he tekevät. Jokainen hyppää omaan osaansa täydellä antaumuksella - vaikka rooli kestäisi vain yhden kohtauksen verran.

Lukiessaan Nicholas Pileggin Wiseguy-kirjaa, Martin Scorsese äimisteli, ettei mikään muu opus ollut vienyt häntä yhtä taidokkaasti mafiaelämään mukaan ja hän halusi tarjota katsojalle samanlaisen kokemuksen elokuvallaan. Ja siinä hän totta vie onnistui. Mafiaveljet on erinomainen filmi, mikä kuljettaa katsojansa täydellisesti mafiakulttuuriin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. On todella kiehtovaa nähdä gangstereiden elämää ja heidän tapojaan. Katsoja ymmärtää helposti, miksi joku haluaisi ryhtyä sellaiseen elämään, vaikka samalla (ainakin toivottavasti) tietää myös, että se on väärin ja vaarallista - ei vain muille, vaan myös itselle. Jos pääset mafiaan mukaan ja he hyväksyvät sinut, olet osa heitä ja he osa sinua. Jos teet kuten käsketään, et väitä vastaan ylemmälle taholle, maksat velkasi ja käyttäydyt hyvin, tämä jengi on kuin toinen perheesi. He ovat valmiita suojelemaan sinua vaikka omalla hengellään ja kostavat sinun kuolemasi. Jos taas vaikkapa jätät rahoja maksamatta, etkä toimi ohjeiden mukaan ja vielä jos teet näin toistamiseen, voit päätyä takakonttiin ja hakattavaksi - tai pahempaa, suoraan hautaan luoti kallossa.

Sen lisäksi, että Mafiaveljet esittää gangsterikulttuurin kiehtovasti ja Henryn matkan siellä vangitsevasti, on elokuva muutenkin koukuttava. Martin Scorsesen huikea ohjaus, sekä hänen ja Nicholas Pileggin fantastinen käsikirjoitus pitävät katsojasta kiinni leffan alusta loppuun. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu huomattavasti lyhyemmältä, sillä elokuva on kaiken aikaa liikkeessä. Se tarjoaa koko ajan mielenkiintoista seurattavaa, eikä koskaan pysähdy - aivan kuin näiden gangstereiden elämä. Filmi kehittyy läpi leffan Henryn tavoin ja on hyvin vaikea sanoa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Scorsesen ja Pileggin kirjoittama dialogi ja se, miten näyttelijät sen lausuvat, on ehdottomasti yksi elokuvan parhaista puolista. Replikointi on läpi elokuvan mestarillista ja jo ihan vain hahmojen keskustelut pitävät kiinnostuksen täysillä yllä, etenkin kun tuntuu siltä kuin olisi paikan päällä keskusteluissa mukana. Dialogi on luontevaa - täydellisyyteen hiottua, mutta silti spontaania. Hahmojen väliset keskustelut ovat usein myös todella hauskoja. Elokuva herätti ilmestymisestään lähtien kohua voimakkaalla kielenkäytöllään, mutta omasta mielestäni yli 500 kertaa kuultava "fuck" toimii vain pisteenä i:n tai kirsikkana kakun päällä. Leffa ei myöskään pelkää esittää brutaalia väkivaltaa, kun sille päälle sattuu - aivan kuten todellinen gangsteri.

Mafiaveljet on myös teknisesti todella taidokkaasti tehty. Kuvaus on tyylikästä ja leikkauksessa rytmi on hiottu mahdollisimman iskeväksi. On aivan nerokas idea pysäyttää kuva joka kerta, kun Henry oppii jotain uutta. Aluksi ruudun pysäyttäminen voi tuntua erikoiselta, mutta sekin muuttuu luontevaksi filmin aikana. Leikkaustyyli vaihtelee pitkin leffaa, osoittaen mafiaelämän hektisyyden ja jatkuvan muutoksen. Samalla se pitää kerrontatyylin jatkuvasti tuoreen tuntuisena. Lavasteisiin on panostettu ja puvustajat ovat pistäneet gangsterit hienoihin pukuihin. Maskeeraukset ovat onnistuneet, kuten ovat myös ääniefektit. Läpi elokuvan on tehty erittäin mainioita kappalevalintoja, mitkä säestävät tapahtumia erinomaisesti.

Yhteenveto: Mafiaveljet on upea gangsterifilmi, mikä viskaa katsojan mafian kiehtovaan maailmaan ja pitää rautaisessa otteessaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tarina koukuttaa heti ensimmäisestä kohtauksesta ja ikonisiksi muodostuneista ensirepliikeistä lähtien. Gangsterien tavoin itse filmikin on usein armoton, mutta samalla myös todella viihdyttävä. Se sisältää paljon hauskoja hetkiä, mutta se osaa myös äityä brutaaliksi. Ray Liotta on todella hyvä pääroolissa Henry Hillinä, jonka elämää on mielenkiintoista seurata. Silti hän jää pahasti mielettömän fantastisten Robert De Niron ja Joe Pescin jalkoihin, jotka loistavat molemmat kirkkaina. Jokainen Pescin lausuma kirosana parantaa filmiä entisestään. Muutenkin elokuvan dialogi on läpikotaisin erinomaista ja on yksi osasyy koukuttavuuteen - hahmojen keskusteluja on vain niin vangitsevaa seurata. Martin Scorsesen ohjaus on huikeaa ja hän hyödyntää erilaisia tehokeinoja, kuten pysäytyskuvia nerokkaasti. Tekninen toteutus on muutenkin taiturimaista. Kaiken kaikkiaan Mafiaveljet on aivan mahtava elokuva, mitä suosittelen lämpimästi kaikille - jopa niille, joita rikosleffat eivät yleensä kiinnosta. Mafiaveljet on niin hieno teos, että sen kautta voi monille katsojille avautua täysin uusi maailma elokuvien parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Goodfellas, 1990, Warner Bros.

Arvostelu: Pahat pojat (Bad Boys - 1995)

PAHAT POJAT

BAD BOYS

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Martin Lawrence, Will Smith, Téa Leoni, Theresa Rhandle, Joe Pantoliano, Tchéky Karyo, Marg Helgenberger, Nestor Serrano, Julio Oscar Mechoso ja Michael Imperioli
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

"Bad boys, bad boys
Whatcha gonna do, whatcha gonna do
When they come for you?"

Bad Boys, eli suomalaisittain Pahat pojat on ohjaaja Michael Bayn esikoiselokuva. Tuottaja Jerry Bruckheimer oli vaikuttunut Bayn hommista mainosten ohjaajana ja tarjosi tälle töitä uuden toimintaelokuvansa parissa. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 1994 ja kuvausten aikana Bay kehotti päänäyttelijöitä Martin Lawrencea ja Will Smithiä improvisoimaan useat repliikkinsä, sillä hän ei pitänyt käsikirjoituksen dialogista. Pahat pojat sai ensi-iltansa keväällä 1995 ja se oli valtava menestys. Kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet leffalle. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa joskus ala-asteella ja pidin sitä kelpo toimintakomediana. Olen katsonut sen kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Bad Boys For Life (2020), päätin katsoa edelliset filmit uudestaan ja arvostella ne.

Poliisikaksikko Mike ja Marcus tutkivat poliisiasemalta varastetun heroiinin tapausta, kun he joutuvat suojelemaan murhan todistanutta Juliaa, jota heroiinivarkaat nyt jahtaavat.

Leffan "pahoja poikia", eli poliisiduo Mikea ja Marcusta näyttelevät Will Smith ja Martin Lawrence. Nykypäivänä Smith on huomattavasti isompi stara kuin Lawrence, jota ei hädin tuskin enää edes näe missään. Toisin oli kuitenkin tämän elokuvan ilmestyessä vuonna 1995. Smith oli noussut tunnetuksi Bel-Airin prinssi -sarjallaan (The Fresh Prince of Bel-Air - 1990-1996), mutta Pahat pojat oli hänen ensimmäinen iso leffansa. Tämän voikin huomata, sillä Lawrence on itse asiassa hieman isommassa roolissa kuin hän. Kaksikkona he kuitenkin toimivat parhaiten ja heidän väliset kemiansa iskevät timanttisesti yhteen. He saavat Miken ja Marcuksen todella tuntumaan siltä kuin he olisivat olleet ystäviä vuosikaudet ja työskennelleet yhdessä todella kauan. Katsoja voi suorastaan aistia, kuinka Mike ja Marcus tuntevat toisensa niin tarkkaan, että he pystyvät ottamaan tilanteet haltuunsa eri konstein. He tietävät täysin, milloin alkaa hämäys ja milloin palataan itse asiaan. Yksittäisinä persoonina he ovat tietty toistensa vastakohdat, Miken ollessa naisia iskevä sinkkumies ja Marcuksen ollessa aviossa ja muutaman lapsen isä. Mike on äkkipikainen ja valmis taistoon, kun taas Marcus epäröi ja haluaisi mieluummin puhua asiat läpi. Hahmot ja etenkin heitä näyttelevät Smith ja Lawrence ovat ehdottomasti parasta koko elokuvassa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. murhan nähnyt Julia (Téa Leoni), Marcuksen vaimo Theresa (Theresa Rhandle), tympeä poliisikapteeni Howard (Joe Pantoliano), sekä tarinan pääroisto, jota näyttelee Tchéky Karyo. Karyo kyllä sopii pahikseksi, mutta hänen hahmonsa on täysin mitäänsanomaton ja tylsä. Muutenkin leffan roistot ovat todella unohdettavia tapauksia. Pantoliano sen sijaan istuu kuin valettu äksyilevän pomon rooliin ja Rhandle on hauska miestään nenänvartta pitkin katsovana vaimona. Leoni sopii ihan hyvin henkensä puolesta pelkäävän Julian osaan.

Pahat pojat pistää kaiken luottonsa siihen, että sen pääkaksikko toimii ja katsoja tykästyy Smithin ja Lawrencen esittämiin persoonallisiin poliisihahmoihin. Itse tarina ei ole mitään ihmeellistä ja tarinan roisto on tosiaan todella laimea tapaus. Jos pääkaksikko ei toimisi, ei leffakaan toimisi. Elokuva on selvästi parhaimmillaan, kun siinä vain nähdään Mike ja Marcus hölisemässä tyhjänpäiväisiä asioita tai kettuilemassa toisilleen. Bay teki oikean ratkaisun ehdottaessaan Smithille ja Lawrencelle, että he improvisoisivat keskustelujaan, sillä siten niiden energia ja veikeys ovat tapissaan. Monet heidän kohtauksistaan nostavat hölmön virneen katsojan kasvoille ja onkin selvää, että leffa puhuttelee yhä tänäkin päivänä pääasiassa vain sen hahmojen vuoksi. Jos Smithin ja Lawrencen vaihtaisi toisiin näyttelijöihin, olisi filmi luultavasti vaipunut nopeasti unholaan, eikä Michael Bayn ura olisi välttämättä auennut yhtä massiiviseksi. Toisaalta joku voisi pitää jälkimmäistä vaihtoehtoista todellisuutta parempana kuin mitä oikeasti tapahtui...

Kun leffa keskittyy enemmän tarinaan ja tunnelma vakavoituu, on se heti tylsempi. Vaikka kohtauksiin Julian kanssa tuodaan oma huumoripuolensa, ovat ne lähinnä oudon haikeaa ja paikoitellen hieman melodramaattista seurattavaa. On erikoista kritisoida elokuvaa siitä, kun se yrittää olla jotain vakavasti otettavaa, mutta minkäs teet, kun leffa toimii huomattavasti paremmin, kun se tajuaa olla ihan vain hömppää. Leffan aikana saa nauraa usein ja suuren osan ajasta se viihdyttää erittäin passelisti. Toimintakohtauksia on Bayn nykymittariin verrattuna vähän, eivätkä Pahojen poikien taistelut ole läheskään yhtä mahtipontisia kuin tuoreemmissa Bay-elokuvissa. Räjähdyksissä on säästelty, eikä hidastuskuviakaan ole ihan yhtä paljon. Kestoakin leffalla on alle kaksi tuntia, eli Bay on ymmärtänyt pitää pakettinsa tiiviinä. Transformersit (2007-) kestävät kaikki reippaasti yli kaksi tuntia, puhumattakaan kahden ja puolen tunnin katastrofileffasta Armageddon (1998) tai kolmen tunnin sotafilmi Pearl Harborista (2001).

Tuttuja Bay-piirteitä on silti läsnä, kuten hahmojen ympärillä alakulmasta kuvaava kamera ja saturaation korostaminen värimäärittelyssä. Pääasiassa Bay tekee kelpo työtä ohjaajana. Ongelmat syntyvät lähinnä Michael Barrien, Jim Mulhollandin ja Doug Richardsonin käsikirjoituksesta. Kolmikko ei ole vaivautunut panostamaan roistoihin tarpeeksi, minkä lisäksi itse tarinakaan ei ole ihmeellinen. Ja jos kerran suuri osa Smithin ja Lawrencen dialogista on improvisoitua, ei kolmikolle voi paljoa antaa kehuja. Teknisesti Pahat pojat on ihan tyylikkäästi toteutettu filmi. Kameratyöskentely on suurimmaksi osaksi oivallista, vaikka mukana on myös kehnompia kuvia. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta mukaan mahtuu Baylle tuttua turboleikkausta toiminnassa. Lavasteet ovat hyvin toteutetut ja äänimaailmakin on oivasti rakennettu. Mark Mancinan säveltämät musiikit, etenkin leffassa usein taustalla soiva melodia, ovat yllättävänkin hyvät. Silti leffan jälkeen päässä jää tietty lähinnä pyörimään Inner Circlen "Bad Boys" -kappale.

Yhteenveto: Pahat pojat on kelpo toimintakomedia, missä parasta on ehdottomasti sen pääkaksikko. Martin Lawrence ja Will Smith muodostavat mahtavan duon, jonka hölmöilyjä ja tekemisiä on viihdyttävää seurata. Heidän hahmonsa Mike ja Marcus tuntuvat todellisilta ystävyksiltä. Smithin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täysillä ja he hallitsevat hienosti improvisoimisen taidon vitseissään. Kun leffa keskittyy ihan vain näyttämään heitä kahta ja heidän tapojaan toimia eri tilanteissa, on leffa oikein lystikäs. Kun elokuva vakavoituu itse tarinan kanssa ja tuo Juliaa mukaan, muuttuu se melodramaattiseksi ja paikoitellen pitkäveteiseksi. Roistot eivät ole kummoiset, eivätkä Mike ja Marcus saa arvoisiaan vastuksia. Ohjaaja Michael Bay onnistuu ensimmäisessä leffassaan vielä hillitsemään itsensä, eikä hänen kikkailunsa ole yhtä voimakasta kuin nykyään. Lisäksi hän osaa pitää leffan napakkana pakettina, eikä venytä kestoa pitkälti yli kahteen tuntiin. Smithin ja Lawrencen loistavuuden ansiosta Pahat pojat jaksaa viihdyttää uudelleenkin katseltuna. Jos olet toimintakomedioiden ystävä, etkä ole tätä vielä nähnyt, suosittelen elokuvan vilkaisemista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Boys, 1995, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films