Arvostelu: The Patriot (2000)

THE PATRIOT

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Mel Gibson, Heath Ledger, Joely Richardson, Jason Isaacs, Chris Cooper, Lisa Brenner, Tchéky Karyo, Tom Wilkinson, Donal Logue, Adam Baldwin, Gregory Smith, Trevor Morgan, Bryan Chafin, Mika Boorem, Logan Lerman ja Skye McCole Bartusiak
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Patriot on Roland Emmerichin ohjaama Yhdysvaltain vapaussotaan ja itsenäistymisen aikaan sijoittuva elokuva. Robert Rodat kirjoitti monta eri käsikirjoitusversiota filmistä, kunnes sai studion kiinnostumaan tekemään siitä elokuvan. Ohjaaja Emmerich sen sijaan päätti jo hyvin aikaisessa vaiheessa käsikirjoituksen lukua, että haluaa olla mukana projektissa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta The Patriot sai maailmanensi-iltansa 27. kesäkuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Eniten tylytystä filmi sai historioitsijoilta, joita ärsytti elokuvan historiallisten tapahtumien muokkaus. Lisää negatiivista huomiota elokuva sai, kun kävi ilmi, että yksi ylistävämmistä arvosteluista oli studion laatima, eikä todellisen sanomalehden. Tämä johti lopulta siihen, että studion täytyi maksaa viisi dollaria usealle henkilölle, jotka olivat käyneet katsomassa elokuvan kyseisen "feikki-kriitikon" arvion innostamana. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Patriotia, mutta olin kuullut siitä jo pitkään. Aiemmin keväällä pitämässäni 24 tunnin elokuvamaraton -haasteessa päätin vihdoin katsoin elokuvan ja samalla myös kirjoittaa siitä arvostelun leffan 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

1770-luvulla Amerikassa itsenäistymistä haluavat siirtokuntalaiset ovat ajautuneet vapaussotaan brittiläistä imperiumia vastaan. Benjamin Martin päätyy mukaan taisteluun, kun brittieversti tappaa hänen poikansa.

Pääroolissa Benjamin Martinina nähdään Mel Gibson, joka oli tässä kohtaa jo tottunut esiintymään historiallisesti epätarkoissa elokuvissa, Braveheart - taipumattoman (Braveheart - 1995) ja Pocahontasin (1996) jälkeen. Gibson sopii hienosti perheenisäksi, joka haluaisi vain elää rauhassa, mutta kun tragedia iskee, on hänen pakko taipua ja lähteä sotaan. Hän hoitaa niin lempeän ja rakastavan isähahmon kuin brutaalin sotilaan puolet hahmostaan lujalla taidolla. Katsoja on alusta alkaen Benjaminin puolella. Hänen kautta sotaa käsitellään hieman monipuolisemmin kuin muiden hahmojen näkökulmasta, mikä tekee hänestä heti viisaamman tuntuisen.

Benjaminin lapsia ovat vanhin poika Gabriel (edemennyt Heath Ledger), heti alussa kuoleva Thomas (Gregory Smith), Nathan (Trevor Morgan), Samuel (Bryan Chafin), Margaret (Mika Boorem), William (Logan Lerman esikoisroolissaan) ja Susan (Skye McCole Bartusiak). Benjaminin hahmoa kirjoittaessa Robert Rodat todella halusi Gibsonin tähdittävän leffaa, joten hän kirjoitti hahmolle yhtä monta lasta kuin Gibsonillakin oli. Käsikirjoituksen teon aikana Gibson sai seitsemännen lapsensa ja siksi Rodat myös lisäsi Benjaminillekin yhden lapsen lisää. Suuri osa muksuista jää täysin taka-alalle ja vain muutama nousee esille - lähinnä mahtavan Ledgerin näyttelemä Gabriel, joka haluaa lähteä sotaan isänsä käskyjen vastaisesti. Gibsonin ja Ledgerin välille on onnistuttu rakentamaan toimiva isä-poika-suhde, mikä tuo sydäntä filmiin.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Chris Cooper Benjaminin komentajana, Harry Burwellina, Joely Richardson Benjaminin kuolleen vaimon siskona Charlottena, Tom Wilkinson brittiarmeijaa johtavana kenraali Charles Cornwallina, sekä Jason Isaacs Thomas-pojan tappavana eversti William Tavingtonina, jolle Benjamin tietty hautoo kostoa. Isaacs on uransa aikana useasti osoittanut sopivansa täydellisesti niljakkaiden roistojen rooliin ja tekee saman myös tässä. Hän on erinomainen kaikessa vihattavuudessaan. Myös Wilkinson ja Cooper sopivat rooleihinsa - etenkin oikeanlaista arvokkuutta omaava Wilkinson.

Iso tekijä siihen, pitääkö The Patriotista, on se, välittääkö historiallisista epätarkkuuksista vai ei. Jos haluat nähdä tarkan kuvauksen Yhdysvaltojen vapaussodasta ja neutraalimman näkökulman sodan osapuoliin, on tämä täysin väärä elokuva sinulle. Jos taas pidät historiallisista filmeistä, mutta sinua ei haittaa lainkaan, jos tapahtumia on muuteltu, hahmoja väritelty ja muutenkin asioita muokkailtu suuntaan jos toiseen, The Patriot tarjoaa erittäin toimivan aikamatkan 1770-luvun Amerikkaan. Itselleni kyseinen aika historiasta ei ole tutuimmasta päästä, joten tiettyjen asioiden kuvaaminen väärin ei voinut häiritä katselukokemustani. Lähinnä tapa, jolla elokuva esittää orjuuden (tai pikemminkin sen esittämättä jättäminen ja röyhkeä kaunistelu) on kyseenalainen katsojalle kuin katsojalle. Muuten viihdyin oikein passelisti elokuvan parissa ja se piti hyvin mukanaan lähes kolmen tunnin kestonsa ajan. Paikoitellen elokuva kulkee turhan hitaasti, mutta pääasiassa kesto ei haittaa.

Ohjaaja Roland Emmerich on monille tuttu valtavien katastrofielokuvien, kuten Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996), Godzillan (1998), The Day After Tomorrow'n (2004) ja 2012:n (2009) tekijänä. Vaikkei Emmerich ole ohjaajana lahjakkaimmasta päästä ja hänen filmografiaansa kuuluu useita huteja, hänellä on kyllä aina ollut silmää massiivisille kohtauksille ja vaikuttavalle tuholle. Emmerich pääseekin esittelemään näitä taitojaan The Patriotin sotakohtauksissa, jotka ovat erittäin näyttäviä. Sadoista extroista koostuvat armeijat marssivat räjähdysten keskellä upeissa laajakuvissa. Kaiken vaikuttavuuden keskellä katsojan on vaikea olla pohtimatta, kuinka typerä tuonaikainen taistelutaktiikka olikaan. Armeijat kävelevät toisiaan vastaan isolla aukiolla ja ammuskelevat, kunnes toinen osapuoli luovuttaa tai menettää kaikki sotilaansa. Vähän kuin pelaisi shakkia ja liikuttaisi kaikkia sotilasnappuloita kerralla eteenpäin. Jos jonkin tiedän elokuvassa olevan historiallisesti tarkkaa, niin tämän hölmön taktiikan... mitä on vaikea taktiikaksi kutsua.

Suurten taistojen keskellä elokuvaan saadaan tosiaan sitä sydäntä oivallisella isä-poika-suhteella. Jos Gabrielin hahmo puuttuisi leffasta kokonaan ja Benjamin lähtisi vain kostamaan Thomasin kuolemaa, olisi päähenkilöllä sentään motiivi, mutta ei paljoa muuta. Tarpeeksi lämpimältä ja syvältä tuntuva perhesuhde tuo kuitenkin ripauksen todellista ihmisyyttä, kun kömpelösti kirjoitetut ja esitetyt kohtaukset vapausjaarittelusta eivät siihen pysty. Huumoriakin on hieman saatu mukaan (yhdessä sotakohtauksessa tahatonta komiikkaa pöljällä kuolemalla) ja hieman häiriintynyttä romantiikkaa, mikä ei todellakaan ole elokuvan vahvuus. Isoilla taisteluilla Emmerich yrittää saada katsojan joko unohtamaan tai katsomaan sormien läpi tietyt kehnoudet, mitkä estävät The Patriotia olemasta vieläkin parempi elokuva.

Tekniseltä toteutukseltaan kyseessä on hieno teos. Kuvaus on kaikin puolin tarkasti tehty ja elokuvassa hyödynnetään paljon upeita laajoja kuvia, joko esittelemään maisemia tai korostaakseen armeijoiden kokoa. Leikkauksessa muutamia kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman, mutta suurimmaksi osaksi kohtaukset on pistetty hyvin kasaan ja tarina soljuu eteenpäin kiinnostavasti alusta loppuun. Lavasteet ovat todella hienot läpikotaisin ja asutkin ovat tyylikkäästi toteutetut. Univormuja täytyi valmistaa satoja kappaleita isoja taisteluita varten. Maskeeraustiimi on myös päässyt meikkaamaan ikävän näköisiä taisteluvammoja. Efektit ovat kestäneet hyvin aikaa ja äänitehosteet lisäävät tärkeän iskun taistoihin. John Williamsin säveltämät musiikit sisältävät maestrolle tuttua klassisuutta, herkkyyttä ja seikkailullisuutta, kuten myös eeppisyyttä ja aikaan sopivaa huilusoittoa.

The Patriotista on olemassa noin kymmenen minuuttia teattereissa julkaistua elokuvaa pidempi versio. Mukana on uusia kohtauksia, kuten myös hieman muokattuja ja pidennettyjä hetkiä. Lähinnä nämä ovat lisättyjä keskusteluja ja joitakin lisäraakuuksia. Itse katsoin elokuvasta pidennetyn version.

Yhteenveto: The Patriot on erittäin oivallinen sotadraama, kun pystyy katsomaan historialliset epätarkkuudet sormien läpi. Ohjaaja Roland Emmerich on pätevä tekijä isojen taistelukohtausten ja tuhon kanssa, mutta onneksi saa mukaan myös toimivan isä-poika-suhteen, mikä tuo sydäntä tarinaan. Mel Gibson on erittäin mainio pääroolissa Benjamin Martinina ja Heath Ledger on oiva valinta hänen pojakseen. Kenties parhaan roolityön tekee kuitenkin Jason Isaacs, joka on mahtava inhottavana everstinä. Joissain asioissa filmi onnistuu tekemään vaikutuksen ja siinä on hienoja kohtauksia, mutta toisinaan leffasta myös paistaa tiettyjä heikkouksia. Kömpelyyttä löytyy käsikirjoituksesta ja orjien esittäminen leffassa on vähintäänkin kyseenalainen. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja ajankuva on upeasti luotu. Lähes kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Elokuvassa kuitenkin on helposti korjattavia ongelmia, mitkä estävät kokonaisuutta nousemaan potentiaaliinsa. Suosittelenkin The Patriotia eritoten niille, joita kiehtovat historialliset tapahtumat, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että historiaa on oikeasti tutkinut tosissaan. Silloin leffasta voi bongata vielä enemmän vikoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Patriot, 2000, Columbia Pictures Corporation, Centropolis Entertainment, Mutual Film Company, Global Entertainment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995)

007 JA KULTAINEN SILMÄ

GOLDENEYE

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Pierce Brosnan, Sean Bean, Izabella Scorupco, Famke Janssen, Joe Don Baker, Judi Dench, Gottfried John, Alan Cumming, Robbie Coltrane, Desmond Llewelyn, Tchéky Karyo ja Samantha Bond
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kultainen silmä on 17. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Edellinen Bond-filmi, Timothy Daltonin tähdittämä 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) ei tuottanut yhtä paljon kuin tekijät toivoivat, mutta se oli silti menestys ja sille alettiinkin heti suunnittelemaan jatkoa. Kuitenkin kesällä 1990 elokuvasarjan aloittaneen Albert R. Broccolin yhtiö Danjaq ja sarjan levittäjäyhtiö United Artists joutuivat ongelmiin keskenään. United Artists ja sen omistava yhtiö Metro-Goldwyn-Mayer myytiin ranskalaiselle Pathé Entertainment -yhtiölle, jonka johtaja halusi myydä sarjan levitysoikeudet eteenpäin. Koska tämä olisi rikkonut Danjaqin ja MGM:n alkuperäistä sopimusta, Danjaq haastoi Pathén oikeuteen. Pathé ei antanut periksi, mikä johtikin yhtiön ajautumisesta konkurssiin. Metro-Goldwyn-Mayer irtautui yhtiöstä vuonna 1992 ja vihdoin seuraavan James Bond -leffan teko voitiin aloittaa. Dalton oli kuitenkin sitä mieltä, että odotusaika oli ollut liian pitkä, eikä enää halunnut jatkaa roolissa. Rooliin pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Hugh Grantia ja Liam Neesonia, kunnes siihen valittiin Pierce Brosnan, joka oli jo 007 ja kuoleman katseen (A View to a Kill - 1985) jälkeen ollut vahvasti ehdolla rooliin, muttei voinut olla mukana esiintyessään Remington Steele -sarjassa (1982-1987). Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1995 ja lopulta 007 ja kultainen silmä sai ensi-iltansa samaisen vuoden marraskuussa. Elokuva oli jättimenestys, joka tuotti enemmän rahaa kuin moni sarjan aiemmista osista. Myös kriitikot kehuivat filmiä ja se oli ehdolla parhaan äänityksen ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin elokuvan lapsena eräänä kesänä, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -elokuvaa. Pidin leffasta todella paljon ja se nousikin suosikkieni joukkoon sarjasta. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa filmillä No Time to Die (2020), oli aika katsoa koko sarja läpi. Katsoin 007 ja kultaisen silmän pari päivää 007 ja lupa tappaa -leffan jälkeen.

Kun neuvostoliittolainen asesatelliitti Kultainen silmä varastetaan, agentti James Bond lähetetään ottamaan kiinni varkaat, ennen kuin nämä pääsevät käyttämään sen hirmuista tuhovoimaa.

Vaikka 007 ja lupa tappaa -elokuvan arvostelussa harmittelinkin, ettei Dalton tehnyt kuin kaksi Bond-leffaa, Pierce Brosnan osoittaa heti tämän elokuvan alussa olevansa loistovalinta hänen seuraajakseen, eikä kestä kauaa, kun tämä harmitus unohtuu. Brosnan yhdistää Bondissaan Roger Mooren vitsailevan hurmurivaakojan ja Daltonin toiminnallisemman sankarin, ja tekee sen vieläpä hienosti. Brosnan ei koskaan lipsu liikaa toiselle puolelle, vaan tasapainottaa kaksi tyyliä erinomaisesti. Lisähienouden hahmoon tuo se, kuinka hänet esitetään usein ihmisenä, jolla on aitoja tunteita. Yhdessä kohtaa Bondilta kysytään, kuinka monta vodka martinia tarvitaan hukuttamaan tehtävillä tapettujen miesten aiheuttama piina Bondin mielessä ja Brosnan välittää hienosti ilmeellään, että agenttihommilla on kyllä vaikutuksensa hänen mieleensä. En yleensä välitä Brosnanista näyttelijänä, mutta tässä leffassa hän toimii todella hyvin.

Tällä kertaa James Bond saa vastaansa Janus-rikosorganisaation, johon kuuluvat mm. venäläiskenraali Ourumov (Gottfried John) ja huipputappaja Xenia Onatopp (Famke Janssen). Kenraali Ourumov on toimiva roisto, mutta Xenia varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan. Tappamisesta kiihottuva Xenia on yksi parhaimmista Bond-vastuksista, etenkin Janssenin fantastisen roolityön vuoksi. Janssen todella hyppää osaansa sekopäisenä ja arvaamattomana tappajana, vahva hullunkiilto silmissään. John on sopiva osaansa, mutta jää täysin Janssenin varjoon.
     Perinteisenä Bond-tyttönä nähdään Izabella Scorupcon näyttelemä Natalya Simonova, venäläinen ohjelmoija, joka edustaa oman hahmotyyppinsä parhaimmistoa. Natalya ei todellakaan aio jäädä avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan tekee itsekin kaikkensa selvitäkseen vaikeista paikoista. Hahmosta on tehty taidokkaampi kuin monista muista Bondin heiloista ja se tekee hänestä kiinnostavamman henkilön. Scorupco on vieläpä oikein mainio roolissaan.
     007 ja kultaisessa silmässä on selvästi panostettu naishahmoihin tavallisia Bond-elokuvia enemmän. Sen lisäksi, että mukana on mahtava Xenia roistona ja erittäin hyvä Natalya Bondin mielenkiinnon kohteena, elokuvassa esitellään uusi M johtamaan salaista MI6-palvelua ja häntä esittää Judi Dench. Ai että, minä suorastaan rakastan Denchiä tässä roolissa! Heti, kun hän ensimmäisen kerran astelee kuvaan, hän täyttää tilan auktoriteetillään, mikä saisi välittömästi monet Bondin maailmanvalloittajapahiksista antautumaan. Heti ensimmäisellä lauseellaan hän osoittaa, ettei siedä nenälleen hyppimistä. Bondille Denchin M tokaisee, ettei pidä tämän toimintatavoista, vaan pitää Bondia seksistisenä dinosauruksena, joka kuului kylmään sotaan, eikä epäröi yhtään lähettää häntä kuolemaan maansa puolesta. Siinä, missä aiemmat M:t lähinnä vain antoivat Bondille tehtävänsä, Denchin M tuntuu todelliselta persoonalta ja jälleen kerran se tekee hahmosta kiinnostavamman. Dench omii roolin itselleen heti ensimmäisessä kohtauksessaan ja onkin sääli, ettei hahmoa nähdä paria kohtausta enempää.
     Elokuvassa ovat mukana myös Desmond Llewelyn vempainvalmistaja Q:na, Samantha Bond neiti Moneypennynä, Sean Bean agentti 006:na, Alan Cumming ohjelmoijanero Boriksena, Robbie Coltrane entisenä KGB-agentti Valentinina, sekä 007 vaaran vyöhykkeellä -elokuvassa (The Living Daylights - 1987) Whitaker-roistoa esittänyt Joe Don Baker uudessa roolissa Bondia auttavana, koomisena CIA-agentti Jack Wadena.

Kylmän sodan päätyttyä tekijät halusivat selvästi viedä Bond-sarjaa modernimpaan suuntaan. Sen lisäksi, että naisista tehdään vahvempia ja parempia hahmoja, leffa myös painottaa, ettei Bondin käytös naisia kohtaan ole yleensä ollut hyväksyttävää. Jopa Moneypenny huomauttaa, että agentin käytös voitaisiin laskea seksuaaliseksi ahdisteluksi työpaikalla, eikä voihkaise "oi James, ota minut!" kun näkee tämän. Teknologia on myös harpannut suuria loikkia eteenpäin ja Q:n laitteiden lisäksi filmissä käytetään täysin eri tavalla tietokoneita ja erilaisia ruutuja kuin aiemmin. Tekijät ovat kuitenkin halunneet tuoda jotain vanhoista Bondeista takaisin ja onkin veikeää, että näin omalla tavallaan totiseen leffan on saatu mukaan yliampuvia pahisten suunnitelmia ja vieläpä tarpeeksi uskottavasti. Elokuva päättää usein käydä eeppisissä mitoissa ja kuuden vuoden tauon ja oikeuskiistan jälkeen tekijät ovat halunneet tuoda Bondin takaisin valkokankaille oikein kunnon ryminällä... panssarivaunulla... pitkin Pietarin katuja. Huh, siinäpä vasta hieno kohtaus.

007 ja kultainen ase on yhä mielestäni yksi Bond-sarjan parhaista elokuvista. Sen hahmot ovat mielenkiintoisia ja mainioita tasapuolisesti niin hyvien kuin pahojen puolella. Elokuvan tarina on mukaansatempaava ja se sisältää paljon vangitsevia kohtauksia. Toimintapuoli filmissä on kyllä kunnossa - sen osoittaa jo erittäin hieno aloitus. Vaikka alun stuntti liittyen moottoripyörään ja lentokoneeseen on hyvin epätodennäköinen tosielämässä, on se todella vaikuttavasti tehty ja se naulaa katsojan penkkiinsä. Panssarivaunukohtaus on aivan mielettömän kova ja lopputaistelukin on upea. Mukana on myös taidokkaasti rakennettua jännitettä, etenkin Bondin räjähtävän kynän kanssa. Vastapainona jännitykselle ja toiminnalle on aidosti hyvää huumoria. Varsinkin Bondin ja Q:n väliset keskustelut ovat todella hauskoja. Yksi elokuvan parhaimmista puolista on kuitenkin se, että sen tarina tuntuu henkilökohtaiselta Bondille. Jo 007 ja lupa tappaa -leffan juoni oli henkilökohtainen Bondille, kun tämä lähti kostamaan pahiksille, mitä he tekivät Felix Leiterille. Tässä henkilökohtaisuus tuodaan eri tavalla ja sillä rakennetaan osuvaa konfliktia, mikä puretaan loppuhuipennuksessa voimakkaalla tavalla esiin. Jos minun pitäisi elokuvasta jotain kritisoitavaa sanoa, niin Bondin ja Natalyan romanssi ei ihan täysin toimi. Mukana on yksi rantakohtaus, mikä on turhan imelä ja minkä olisi voinut tehdä paljon paremminkin. Lisäksi en erityisemmin piittaa Éric Serran säveltämistä musiikeista. Parissa kohtaa ne eivät istu leffaan lainkaan.

Elokuvan on ohjannut Martin Campbell, joka ei ollut tätä tehdessään vielä erityisen iso nimi, vaikka olikin jo voittanut kymmenen vuotta aiemmin parhaan ohjauksen BAFTA-palkinnon Pimeyden ytimessä -minisarjasta (Edge of Darkness - 1985). Campbell tekee erinomaista työtä läpi leffan, rakentaen hienoa tunnelmaa (jos erästä romanttista osiota ei lasketa) ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Tämähän ei jäänyt Campbellin ainoaksi kerraksi, kun hän toi Bondin takaisin vaikuttavalla tavalla, vaan hän pisti vielä paremmaksi Daniel Craigin tähdittämällä Casino Royalella (2006), mikä on muuten ehdoton suosikkini sarjasta. Jeffrey Cainen ja Bruce Feirsteinin työstämä käsikirjoitus on todella hyvä. Kaksikko on kirjoittanut kiehtovan kertomuksen ja täyttänyt sen hyvillä hahmoilla. Lisäksi filmi on visuaalisesti todella näyttävä, vaikka pari efektiä, kuten avaruudesta kuvattu maapallo, onkin nähnyt parhaat päivänsä. Etenkin kuvaus on erittäin tyylikästä ja mukaan mahtuu useita hienosti sommiteltuja otoksia, sekä taiturimaisia kamera-ajoja. Myös valaisua hyödynnetään esimerkillisesti. Leikkaus on taidokasta läpi leffan, minkä lisäksi lavasteet ovat oivalliset. Ääniefektit ovat hyvin rakennetut ja vaikken välitäkään Serran säveltämistä musiikeista, pidän kyllä Tina Turnerin laulamasta tunnuskappaleesta "GoldenEye".

Yhteenveto: 007 ja kultainen silmä on yksi James Bond -sarjan parhaimmista elokuvista. Leffa siirtää Bondin hienosti modernimpaan aikaan, päivittäen mm. sarjan tapaa käsitellä tietokoneita ja etenkin naishahmoja. Tämänkertainen Bond-tyttö ei ole vain neito pulassa ja vahvin pahiskin on naispuolinen. Hienointa on kuitenkin Judi Denchin roolittaminen MI6:n johtajaksi, M:ksi. Hän on täydellinen valinta rooliin ja on vain sääli, että hän saa näin vähän ruutuaikaa. Pierce Brosnan on myös oiva valinta itse salaiseksi agentiksi, ja onnistuu olemaan sekä veijarimainen hurmuri, että tyylikäs toimintasankari - uudenlaisella ripauksella inhimillisyyttä. Toimintakohtaukset ovat erinomaisia ja jännittäviä. Itse tarinastakin löytyy hyvää jännitettä, asioiden muuttuessa henkilökohtaiseksi Bondille. Mukana on useita hienoja hetkiä ja filmi pitää tiukasti mukanaan loppuun saakka. Martin Campbell tekee loistotyötä ohjaajana ja näyttää ensimmäistä kertaa urallaan, kuinka Bond pitää tehdä. Aika lailla ainoiksi valituksen aiheikseni jäävät kömpelö romantiikka (etenkin siirappinen rantakohtaus), sekä Éric Serran säveltämät musiikit, jotka kuuluvat sarjan huonoimpien joukkoon. Sen sijaan Tina Turnerin "GoldenEye"-kappale on todella hyvä. Koska James Bond -leffoissa ei pääasiassa ole selkeää jatkumoa, eikä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta filmejä tarvitse katsoa tietyssä järjestyksessä, kuuluu 007 ja kultainen silmä ehdottomasti niihin Bond-filmeihin, mitä suosittelen ensimmäisenä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
GoldenEye, 1995, Eon Productions, United Artists

Arvostelu: Pahat pojat (Bad Boys - 1995)

PAHAT POJAT

BAD BOYS

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Martin Lawrence, Will Smith, Téa Leoni, Theresa Rhandle, Joe Pantoliano, Tchéky Karyo, Marg Helgenberger, Nestor Serrano, Julio Oscar Mechoso ja Michael Imperioli
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

"Bad boys, bad boys
Whatcha gonna do, whatcha gonna do
When they come for you?"

Bad Boys, eli suomalaisittain Pahat pojat on ohjaaja Michael Bayn esikoiselokuva. Tuottaja Jerry Bruckheimer oli vaikuttunut Bayn hommista mainosten ohjaajana ja tarjosi tälle töitä uuden toimintaelokuvansa parissa. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 1994 ja kuvausten aikana Bay kehotti päänäyttelijöitä Martin Lawrencea ja Will Smithiä improvisoimaan useat repliikkinsä, sillä hän ei pitänyt käsikirjoituksen dialogista. Pahat pojat sai ensi-iltansa keväällä 1995 ja se oli valtava menestys. Kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet leffalle. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa joskus ala-asteella ja pidin sitä kelpo toimintakomediana. Olen katsonut sen kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Bad Boys For Life (2020), päätin katsoa edelliset filmit uudestaan ja arvostella ne.

Poliisikaksikko Mike ja Marcus tutkivat poliisiasemalta varastetun heroiinin tapausta, kun he joutuvat suojelemaan murhan todistanutta Juliaa, jota heroiinivarkaat nyt jahtaavat.

Leffan "pahoja poikia", eli poliisiduo Mikea ja Marcusta näyttelevät Will Smith ja Martin Lawrence. Nykypäivänä Smith on huomattavasti isompi stara kuin Lawrence, jota ei hädin tuskin enää edes näe missään. Toisin oli kuitenkin tämän elokuvan ilmestyessä vuonna 1995. Smith oli noussut tunnetuksi Bel-Airin prinssi -sarjallaan (The Fresh Prince of Bel-Air - 1990-1996), mutta Pahat pojat oli hänen ensimmäinen iso leffansa. Tämän voikin huomata, sillä Lawrence on itse asiassa hieman isommassa roolissa kuin hän. Kaksikkona he kuitenkin toimivat parhaiten ja heidän väliset kemiansa iskevät timanttisesti yhteen. He saavat Miken ja Marcuksen todella tuntumaan siltä kuin he olisivat olleet ystäviä vuosikaudet ja työskennelleet yhdessä todella kauan. Katsoja voi suorastaan aistia, kuinka Mike ja Marcus tuntevat toisensa niin tarkkaan, että he pystyvät ottamaan tilanteet haltuunsa eri konstein. He tietävät täysin, milloin alkaa hämäys ja milloin palataan itse asiaan. Yksittäisinä persoonina he ovat tietty toistensa vastakohdat, Miken ollessa naisia iskevä sinkkumies ja Marcuksen ollessa aviossa ja muutaman lapsen isä. Mike on äkkipikainen ja valmis taistoon, kun taas Marcus epäröi ja haluaisi mieluummin puhua asiat läpi. Hahmot ja etenkin heitä näyttelevät Smith ja Lawrence ovat ehdottomasti parasta koko elokuvassa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. murhan nähnyt Julia (Téa Leoni), Marcuksen vaimo Theresa (Theresa Rhandle), tympeä poliisikapteeni Howard (Joe Pantoliano), sekä tarinan pääroisto, jota näyttelee Tchéky Karyo. Karyo kyllä sopii pahikseksi, mutta hänen hahmonsa on täysin mitäänsanomaton ja tylsä. Muutenkin leffan roistot ovat todella unohdettavia tapauksia. Pantoliano sen sijaan istuu kuin valettu äksyilevän pomon rooliin ja Rhandle on hauska miestään nenänvartta pitkin katsovana vaimona. Leoni sopii ihan hyvin henkensä puolesta pelkäävän Julian osaan.

Pahat pojat pistää kaiken luottonsa siihen, että sen pääkaksikko toimii ja katsoja tykästyy Smithin ja Lawrencen esittämiin persoonallisiin poliisihahmoihin. Itse tarina ei ole mitään ihmeellistä ja tarinan roisto on tosiaan todella laimea tapaus. Jos pääkaksikko ei toimisi, ei leffakaan toimisi. Elokuva on selvästi parhaimmillaan, kun siinä vain nähdään Mike ja Marcus hölisemässä tyhjänpäiväisiä asioita tai kettuilemassa toisilleen. Bay teki oikean ratkaisun ehdottaessaan Smithille ja Lawrencelle, että he improvisoisivat keskustelujaan, sillä siten niiden energia ja veikeys ovat tapissaan. Monet heidän kohtauksistaan nostavat hölmön virneen katsojan kasvoille ja onkin selvää, että leffa puhuttelee yhä tänäkin päivänä pääasiassa vain sen hahmojen vuoksi. Jos Smithin ja Lawrencen vaihtaisi toisiin näyttelijöihin, olisi filmi luultavasti vaipunut nopeasti unholaan, eikä Michael Bayn ura olisi välttämättä auennut yhtä massiiviseksi. Toisaalta joku voisi pitää jälkimmäistä vaihtoehtoista todellisuutta parempana kuin mitä oikeasti tapahtui...

Kun leffa keskittyy enemmän tarinaan ja tunnelma vakavoituu, on se heti tylsempi. Vaikka kohtauksiin Julian kanssa tuodaan oma huumoripuolensa, ovat ne lähinnä oudon haikeaa ja paikoitellen hieman melodramaattista seurattavaa. On erikoista kritisoida elokuvaa siitä, kun se yrittää olla jotain vakavasti otettavaa, mutta minkäs teet, kun leffa toimii huomattavasti paremmin, kun se tajuaa olla ihan vain hömppää. Leffan aikana saa nauraa usein ja suuren osan ajasta se viihdyttää erittäin passelisti. Toimintakohtauksia on Bayn nykymittariin verrattuna vähän, eivätkä Pahojen poikien taistelut ole läheskään yhtä mahtipontisia kuin tuoreemmissa Bay-elokuvissa. Räjähdyksissä on säästelty, eikä hidastuskuviakaan ole ihan yhtä paljon. Kestoakin leffalla on alle kaksi tuntia, eli Bay on ymmärtänyt pitää pakettinsa tiiviinä. Transformersit (2007-) kestävät kaikki reippaasti yli kaksi tuntia, puhumattakaan kahden ja puolen tunnin katastrofileffasta Armageddon (1998) tai kolmen tunnin sotafilmi Pearl Harborista (2001).

Tuttuja Bay-piirteitä on silti läsnä, kuten hahmojen ympärillä alakulmasta kuvaava kamera ja saturaation korostaminen värimäärittelyssä. Pääasiassa Bay tekee kelpo työtä ohjaajana. Ongelmat syntyvät lähinnä Michael Barrien, Jim Mulhollandin ja Doug Richardsonin käsikirjoituksesta. Kolmikko ei ole vaivautunut panostamaan roistoihin tarpeeksi, minkä lisäksi itse tarinakaan ei ole ihmeellinen. Ja jos kerran suuri osa Smithin ja Lawrencen dialogista on improvisoitua, ei kolmikolle voi paljoa antaa kehuja. Teknisesti Pahat pojat on ihan tyylikkäästi toteutettu filmi. Kameratyöskentely on suurimmaksi osaksi oivallista, vaikka mukana on myös kehnompia kuvia. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta mukaan mahtuu Baylle tuttua turboleikkausta toiminnassa. Lavasteet ovat hyvin toteutetut ja äänimaailmakin on oivasti rakennettu. Mark Mancinan säveltämät musiikit, etenkin leffassa usein taustalla soiva melodia, ovat yllättävänkin hyvät. Silti leffan jälkeen päässä jää tietty lähinnä pyörimään Inner Circlen "Bad Boys" -kappale.

Yhteenveto: Pahat pojat on kelpo toimintakomedia, missä parasta on ehdottomasti sen pääkaksikko. Martin Lawrence ja Will Smith muodostavat mahtavan duon, jonka hölmöilyjä ja tekemisiä on viihdyttävää seurata. Heidän hahmonsa Mike ja Marcus tuntuvat todellisilta ystävyksiltä. Smithin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täysillä ja he hallitsevat hienosti improvisoimisen taidon vitseissään. Kun leffa keskittyy ihan vain näyttämään heitä kahta ja heidän tapojaan toimia eri tilanteissa, on leffa oikein lystikäs. Kun elokuva vakavoituu itse tarinan kanssa ja tuo Juliaa mukaan, muuttuu se melodramaattiseksi ja paikoitellen pitkäveteiseksi. Roistot eivät ole kummoiset, eivätkä Mike ja Marcus saa arvoisiaan vastuksia. Ohjaaja Michael Bay onnistuu ensimmäisessä leffassaan vielä hillitsemään itsensä, eikä hänen kikkailunsa ole yhtä voimakasta kuin nykyään. Lisäksi hän osaa pitää leffan napakkana pakettina, eikä venytä kestoa pitkälti yli kahteen tuntiin. Smithin ja Lawrencen loistavuuden ansiosta Pahat pojat jaksaa viihdyttää uudelleenkin katseltuna. Jos olet toimintakomedioiden ystävä, etkä ole tätä vielä nähnyt, suosittelen elokuvan vilkaisemista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Boys, 1995, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films