Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Stephen Tobolowsky, Evan Arnold, Brad Garrett, David Eigenberg, Nick Cannon, Alan Cumming, Mark Christopher Lawrence, Richard Kind, Debra Messing, Eve Brent ja Jimmy Kimmel
Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 20 minuuttia
Ikäraja: 7
Garfield: The Movie, eli suomalaisittain Karvinen perustuu Jim Davisin samannimisiin sarjakuviin, joita on julkaistu vuodesta 1976 lähtien. Sarjakuvien pohjalta oli pitkään suunnitteilla elokuva ja 20th Century Fox sai hankittua elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2003 ja lopulta Karvinen sai ensi-iltansa kesäkuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se keräsi paljon negatiivista palautetta kriitikoilta. Jopa itse Karvista ääninäyttelevä Bill Murray on jälkikäteen haukkunut leffan useampaan otteeseen. Minä itse näin Karvisen joskus lapsena luultavasti vuokralta ja pidin elokuvasta. Olen nähnyt sen muutamankin kerran, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun elokuvan julkaisusta on kulunut noin 20 vuotta ja uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024) on tekeillä, päätin odotellessa katsoa tämän vanhan Karvisen uudestaan ja arvostella sen.
Lihava ja laiska oranssi kissa Karvinen loikoilee ja syö päivät pitkät onnessaan. Karvisen luksuselämä saa kuitenkin takapakkia, kun hänen omistajansa Esko hankkii koiran, Oskun.
Kenties kaikkien aikojen tunnetuimman kissan, Karvisen ääneksi oli ehdolla vain Jack Nicholson ja Bill Murray, joista jälkimmäinen nappasi lopulta roolin. Murray on jälkikäteen sanonut, että otti roolin vastaan, luettuaan käsikirjoittaja Joel Cohenin nimen vahingossa väärin Joel Coenina, haluttuaan pitkään työskennellä Coenin veljesten kanssa. Murray on myös jälkikäteen kritisoinut elokuvaa ja kertonut, että äänityssessio oli yhtä tuskaa, sillä hän väitteli jatkuvasti tekijöiden kanssa repliikeistä ja yritti parhaansa mukaan muuttaa niitä sellaisiksi, jotka hän koki sopivan paremmin Karviselle. Niin tai näin, on pakko todeta, ettei tämän kyynisen, sarkastisen ja narsistisen kissan rooliin sovi oikein kukaan muu kuin Murray. Hän on nappivalinta Karviseksi ja hänen äänensä istuu täydellisesti laiskalle katille. Selvistä persoonallisuusvioistaan huolimatta Karvinen on aina ollut lystikäs hahmo ja kissa on pääasiassa hyvin siirretty elokuvamuotoon. Vaikka aluksi sarjakuvamainen digikissa pistää silmään oikeiden eläinten rinnalla, on minun lopulta vaikea kuvitella, että Karvista olisi voitu toteuttaa tämän paremmin näytellyssä elokuvassa.
Leffassa nähdään myös Breckin Meyer Karvisen omistajana Eskona, Jennifer Love Hewitt tämän ihastuksenkohteensa Liisana, sekä Stephen Tobolowsky katkerana televisiojuontajana, Onni Onnisena, joka etsii itselleen taitavaa eläintä, joka nostaisi hänet kuuluisaksi. Äänirooleissa eri eläiminä kuullaan muun muassa Alan Cumming, Brad Garrett ja Jimmy Kimmel, josta oli elokuvan ilmestymisen aikoihin, juuri vuotta aiemmin tullut oman, jättisuosiota nykyään nauttivan ohjelmansa juontaja. Meyer istuu kelvollisesti vässykän Eskon osaan, mutta Hewitt on turhan kiltti Liisan roolissa. Tobolowskyn esittämä Onni toimii tarpeeksi menevästi elokuvan pahiksena.
Moni varmasti tietää, että on toisinaan jopa pelottavaa palata vuosien jälkeen aikuisiällä katsomaan elokuvia, joista piti lapsena. Monet elokuvat toimivat vahvasti myös täysikäisenä, kuten vaikkapa Disneyn Leijonakuningas(The Lion King - 1994), joka on säilyttänyt asemansa suosikkileffojeni joukossa lapsuudesta tähän päivään asti. Karvisen kohdalla minua todella jännitti, että noinkohan elokuva toimisi enää nykyään ja nopeastihan sen huomasi, ettei leffa iskenyt samalla lailla nyt kuin lapsena. Odotin kuitenkin ehkä jopa pahempaa, etenkin kun luin, kuinka nuivan vastaanoton elokuva sai jo ilmestyessään. Karvinen ei ole kovin hyvä elokuva, mutta ei se onneksi ole kovin huonokaan. Se on lähinnä keskinkertainen, mutta ihan katsottava lastenleffa.
Monet tämän oranssin kissan faneista eivät lämmenneet elokuvan ratkaisuille, joihin kuului seikkailua suurkaupungissa ja energisempää menoa. Vaikka toisaalta nämä eivät olekaan erityisen karvismaisia juttuja, on pakko todeta, että käsikirjoittajien oli pakko keksiä edes jotain, jotta muutamien ruutujen mittaiset sarjakuvat saisi käännettyä elokuvamuotoon. Elokuvan tarina toimii pääasiassa hyvin. On huvittavaa seurata, kun huushollin kuninkaana itseään pitävä Karvinen joutuu sivuun Osku-koiran tieltä ja kun kissa keplottelee tavan hankkia koirasta eroon. Mutta tietystihän se omatunto alkaa soimaamaan ja sitten Oskua pitää lähteä etsimään. Tarinasta löytyy kelpo teemoja ja elokuvan kestokin on passelin lyhyt vain vähän päälle tunnin ja vartin mitassa. Lapsia leffa viihdyttää takuulla ja löytyy seasta hauskoja hetkiä aikuisillekin, lähinnä Karvisen sarkastisten kommenttien kautta.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Billin ja Tedin maailmankin(Bill & Ted's Bogus Journey - 1991) ohjannut Peter Hewitt. Hewitt pitää kepeää tunnelmaa menevästi yllä ja yhdessä Murrayn improvisaation kanssa pelastaa Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n käsikirjoitusta. Karvinen on kelvollisesti kuvattu ja ihan hyvin leikattu kasaan. Itse Karvisen digitaalisuus on nähtävissä, mutta vuoden 2004 elokuvaksi kissa näyttää yllättävänkin pätevältä. Lavasteet ja asut ovat oivat ja äänimaailmakin toimivasti rakennettu. Christophe Beckin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Garfield: The Movie, 2004, Twentieth Century Fox, Twentieth Century Fox Animation, Davis Entertainment
Ohjaus: Raja Gosnell Pääosissa: Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jayma Mays, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Katy Perry, Fred Armisen, Alan Cumming, George Lopez, Sofia Vergara, Tom Kane ja Frank Welker Genre: seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 43 minuuttia Ikäraja: 7
The Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Cullifordin sarjakuvahahmoihin, smurffeihin. Nämä pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958 Le Journal de Spirou -sarjakuvalehdessä, mutta maailmanlaajuisen suosioon hahmot nousivat Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) kautta. Vuonna 1997 tuottaja Jordan Kerner alkoi pommittamaan hahmojen oikeuksia pitävää belgialaisyhtiötä, Lafig Belgiumia kirjeillä, missä hän kertoi innostuksestaan hahmoihin ja kysyi elokuvaoikeuksien hintaa mahdollista filmatisointia varten. Vasta vuonna 2002, kun Peyon perikunta luki Kernerin tuottaman Lotta ystäväni -elokuvan (Charlotte's Web - 2006) käsikirjoituksen, he luottivat tähän tarpeeksi, jotta he vihdoin myivät elokuvaoikeudet. Aluksi leffaa työstettiin Paramount Picturesin ja Nickelodeon Moviesin kautta, mutta vuonna 2008 oikeudet siirtyivät Columbia Picturesille ja Sony Pictures Animationille. Alunperin leffan piti olla vain animaatio, mutta Sonyn johtohahmo Michael Lyntonin ideasta elokuvan päätettiin yhdistävän animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja leffan oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo saman vuoden joulukuussa, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, jottei elokuva joutunut kilpailemaan Jogi-karhun (Yogi Bear - 2010) ja Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) kanssa. Lopulta 16. kesäkuuta 2011 (tasan kymmenen vuotta sitten) Smurffit sai maailmanensi-iltansa pienessä espanjalaisessa Júzcarin kylässä, minkä asukkaat maalasivat kokonaan siniseksi ensi-illan kunniaksi. Elokuva oli rahallisesti megahitti, mutta kriitikoilta ja faneilta se sai murskaavaa tylytystä. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin syyskuussa 2011, vaan näin sen vasta muutamia vuosia myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin, että Smurffit-elokuvatäyttää nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Rauhallisessa kylässään asuvat pienet ja siniset smurffi-olennot valmistautuvat Sinisen kuun festivaaliin. Juhlavalmistelut saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun paha Velho saapuu kylään, aikomuksenaan siepata smurffit ja imeä niistä taikavoimat omaan käyttöönsä. Osa smurffeista löytää paetessaan portaalin, mikä kuljettaa heidät metsästä New Yorkiin.
Seikkailuun päätyvät smurffit ovat smurffikylän vanha ja viisas johtaja Suursmurffi (äänenä Jonathan Winters), kylän ainoa tyttö Smurffiina (laulaja Katy Perry), jatkuvasti mokaileva Tohelo (Anton Yelchin), fiksu ja siksi silmälaseja käyttävä Välkky (Fred Armisen), äksy Ärjysmurffi (George Lopez), sekä jostain syystä skotlantilaisesti kilttiin pukeutuva Sisusmurffi (Alan Cumming). Smurffien nimet määrittelevät heidän piirteensä hyvin vahvasti ja esimerkiksi Ärjysmurffi ja Sisusmurffi jäävätkin aika tylsän yksiulotteisiksi. Hahmot ovat veikeän energisiä, joiden kanssa lapsikatsoja lähtee varmasti mielellään seikkailemaan. Aikuisille smurffit voivat usein käydä ärsyttäviksi - paikoitellen ihan tarkoituksella. Elokuvan pahis on tietty smurffien arkivihollinen, paha Velho (Hank Azaria), jonka suomenkielinen nimi on todella typerä. Miksei hahmo voi olla Suomessakin Gargamel, kuten hän on alunperin? Toisin kuin digitaalisesti animoidut smurffit, Azaria pääsee näyttelemään Velhoa ihan asussa ja maskeerauksissa kameran edessä. Useiden Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninä tunnettu Azaria aiheuttaa lähinnä suurta myötähäpeää teatraalisella olemuksellaan. On ymmärrettävää, että lastenleffassa pahishahmo halutaan esittää hupsusti, mutta kun hahmo pissaa astiaan keskellä täyttä hienostoravintolaa, aletaan jo mennä liian pitkälle. Animaatiossa pöljä pahis toimii, mutta näyteltynä Velho on vain nolo. Velhoa seuraa tietysti häijy kissa Rontti, jota on päätetty tehostaa digitehostein. Huomasin useaan otteeseen vain tuijottavani järkyttyneenä, kun aito kissa on päätetty vaihtaa aivan järkyttävään digiräpellykseen. On jälleen ymmärrettävää, että piirrossarjassa Rontti oli ilmeikäs kissa, joten tekijöiden on pitänyt tehdä jokin ratkaisu katin kanssa elokuvassa, mutta tämä ratkaisu on yksi osoitus siitä, että kenties Smurffeja ei olisi koskaan kannattanut tehdä osittain näyteltynä elokuvana.
Sen sijaan, että sarjakuvien ja piirrossarjan tavoin Smurffit-leffa sijoittuisi smurffien kylään ja sitä ympäröivään metsään täynnä kaikenlaista taianomaista, ovat tekijät ilmiselvästi halunneet toistaa elokuvien, kuten Alvin ja pikkuoravien (Alvin and the Chipmunks - 2007) ja Lumotun (Enchanted - 2007) suosion ja viedä satuhahmot ja puhuvat eläimet meidän maailmaamme. Taikametsän sijaan maagisuutta smurffeille edustaa ihmisten teknologia, mitä löytyy esimerkiksi Times Squarelta jättimäisten mainostaulujen muodossa. M&M's, Coca-Cola, McDonald's ja Google ovat vain muutamia hävyttömiä tuotesijoitteluja, joita leffa alkaa puskemaan tiuhaan tahtiin New York -osuuden alkaessa. Blue Man Groupin mainos ihmettelevien smurffien takana menee vielä vitsinä, mutta Blu-rayn mainos saa huokaisemaan syvään pettymyksestä. Musiikkivideota muistuttava Guitar Hero -osio taas saa pyörittelemään silmiään. Missä on Smurffit-sarjakuvien ja -piirrossarjan ihastuttavuus, sydän ja riemu?
New Yorkissa smurffit päätyvät kosmetiikkafirman markkinointiosaston varajohtajan, Patrickin ja tämän raskaana olevan vaimon Gracen (Neil Patrick Harris ja Jayma Mays, jotka yrittävät parhaansa, mutta sääliksi käy) kotiin. Eli ne pakolliset ihmishahmot, jotka aluksi kirkuvat nähdessään outoja animoituja pikku-ukkoja ja sitten käyttävät loppuleffan niiden auttamiseen. Harmi vain, että Patrickin kosmetiikkajuonikuvio vie aivan liikaa aikaa elokuvasta ja tekee siitä pitkäveteisen jopa kohdeyleisölle. Tällä on kai yritetty kosiskella aikuiskatsojaa, mutta heidän kohdalla peli on jo menetetty. Vannoutuneimmat smurffifanitkin pysyvät suuttuneina New York -asetelmasta ja elokuvan sieluttomuudesta. Huumoria yritetään epätoivoisesti yrittää vähän jokaiseen makuun, mutta kaikki pieruvitseistä hieman härömpiin heittoihin lentävät kauas ohi maalitaulusta. Aikuisille epätoivoisimpia vitsejä ovat populaarikulttuurijutut, kuten skottismurffin "freedom"-huuto Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995). Ainoa vitsi, mikä sai minut naurahtamaan, on osuvan itseironinen läppä siitä, saavatko smurffit nimensä heti syntyessään, vai vasta näyttäessään tietyn asian itsestään, mikä määrittelee heidät täysin persoonina? Sitten taas, kun elokuva yrittää liikkua meta-tasoilla ja näyttää, että smurffit ovat sarjakuvahahmoja leffassakin, se lähinnä vain hämmentää.
Elokuvan on ohjannut Raja Gosnell, joka on erikoistunut juurikin tällaisiin teoksiin kuin Smurffit. Gosnellin filmografiaan kuuluu mm. Scooby-Doo (2002) ja Beverly Hillsin hienostohauva (Beverly Hills Chihuahua - 2008), minkä lisäksi hän ohjasi aiemmin Yksin kotona 3:nkin (Home Alone 3 - 1997). Aivan kuin Gosnell haluaisi tieten tahtoen pilata monien rakastamia juttuja... Käsikirjoitustiimiin taas kuuluvat J. David Stem, David N. Weiss, David Ronn ja Jay Scherick. Edes kolmen Davidin avulla smurffeja ei onnistuta tuomaan valkokankaille kunnioittavalla tavalla. Nelikko ei vaikuta edes pitävän näistä taikaolioista ja monet tarinallisista ratkaisuista tuntuvatkin tulleen suoraan studiolta. Sentään Smurffit on kelvollisesti kuvattu elokuva. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät parhaansa saadakseen Velhon näyttämään sarjakuville uskolliselta. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä tunnin ja 45 minuutin pituisena se on luultavasti liian pitkä lapsille, puhumattakaan vanhemmista, jotka joutuvat kärvistelemään elokuvan läpi lastensa kanssa. Itse smurffit näyttävät ihan hyviltä, mutta muuten digianimaatiot ovat usein todella kehnot. Äänimaailma toimii sujuvasti, vaikkei Heitor Pereira saakaan mitään kiinnostavaa aikaan musiikkien kanssa.
Yhteenveto:Smurffit on todella surullisen kehno koko perheen elokuva. Lapsille se voi tarjota hauskaa viihdettä, mutta uskoisin heidänkin kokevan leffan paikoitellen tylsäksi, Neil Patrick Harrisin hahmon kosmetiikkajuonikuvion takia. Aikuisten taas on vaikea löytää riemua leffasta. Jos on kovemman luokan Smurffifani, elokuva voi tuntua jopa suurelta loukkaukselta. Alkuperäistöiden taianomaisuus loistaa poissaolollaan. Sydäntä ei löydy lainkaan ja lähinnä leffa on vain tökerön hävytöntä tuotesijoittelua. Koheltaminen ei jaksa naurattaa ja vitsit ovat aikamoisia hutilaukauksia. Hank Azaria yrittää aivan liikaakin pahan Velhon osassa, luoden vain erittäin myötähäpeällisen pahishahmon. Velhoa seuraava Rontti-kissa on vähän väliä järkyttävän kökkö digiluomus. Kaikin puolin lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä sekoilu. Elokuvan sijaan Smurffeja tekisi mieli kutsua lähinnä tuotteeksi, sillä sitä se todella on. Tuote, jolla on tarkoitus höynäyttää helpot rahat nostalgiannälkäisten aikuisten ja viattomien lasten taskuista.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. Lisäksi lopputeksteissä lukee huojentava tieto, ettei animoituja kissoja satutettu elokuvaa tehdessä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Studio Peyo, Mel's Cite du Cinema, Kerner Entertainment Company
Ohjaus: Martin Campbell Pääosissa: Pierce Brosnan, Sean Bean, Izabella Scorupco, Famke Janssen, Joe Don Baker, Judi Dench, Gottfried John, Alan Cumming, Robbie Coltrane, Desmond Llewelyn, Tchéky Karyo ja Samantha Bond Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 16
007 ja kultainen silmä on 17. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Edellinen Bond-filmi, Timothy Daltonin tähdittämä 007 ja lupa tappaa(Licence to Kill - 1989) ei tuottanut yhtä paljon kuin tekijät toivoivat, mutta se oli silti menestys ja sille alettiinkin heti suunnittelemaan jatkoa. Kuitenkin kesällä 1990 elokuvasarjan aloittaneen Albert R. Broccolin yhtiö Danjaq ja sarjan levittäjäyhtiö United Artists joutuivat ongelmiin keskenään. United Artists ja sen omistava yhtiö Metro-Goldwyn-Mayer myytiin ranskalaiselle Pathé Entertainment -yhtiölle, jonka johtaja halusi myydä sarjan levitysoikeudet eteenpäin. Koska tämä olisi rikkonut Danjaqin ja MGM:n alkuperäistä sopimusta, Danjaq haastoi Pathén oikeuteen. Pathé ei antanut periksi, mikä johtikin yhtiön ajautumisesta konkurssiin. Metro-Goldwyn-Mayer irtautui yhtiöstä vuonna 1992 ja vihdoin seuraavan James Bond -leffan teko voitiin aloittaa. Dalton oli kuitenkin sitä mieltä, että odotusaika oli ollut liian pitkä, eikä enää halunnut jatkaa roolissa. Rooliin pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Hugh Grantia ja Liam Neesonia, kunnes siihen valittiin Pierce Brosnan, joka oli jo 007 ja kuoleman katseen(A View to a Kill - 1985) jälkeen ollut vahvasti ehdolla rooliin, muttei voinut olla mukana esiintyessään Remington Steele -sarjassa (1982-1987). Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1995 ja lopulta 007 ja kultainen silmä sai ensi-iltansa samaisen vuoden marraskuussa. Elokuva oli jättimenestys, joka tuotti enemmän rahaa kuin moni sarjan aiemmista osista. Myös kriitikot kehuivat filmiä ja se oli ehdolla parhaan äänityksen ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin elokuvan lapsena eräänä kesänä, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -elokuvaa. Pidin leffasta todella paljon ja se nousikin suosikkieni joukkoon sarjasta. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa filmillä No Time to Die (2020), oli aika katsoa koko sarja läpi. Katsoin 007 ja kultaisen silmän pari päivää 007 ja lupa tappaa -leffan jälkeen.
Kun neuvostoliittolainen asesatelliitti Kultainen silmä varastetaan, agentti James Bond lähetetään ottamaan kiinni varkaat, ennen kuin nämä pääsevät käyttämään sen hirmuista tuhovoimaa.
Vaikka 007 ja lupa tappaa -elokuvan arvostelussa harmittelinkin, ettei Dalton tehnyt kuin kaksi Bond-leffaa, Pierce Brosnan osoittaa heti tämän elokuvan alussa olevansa loistovalinta hänen seuraajakseen, eikä kestä kauaa, kun tämä harmitus unohtuu. Brosnan yhdistää Bondissaan Roger Mooren vitsailevan hurmurivaakojan ja Daltonin toiminnallisemman sankarin, ja tekee sen vieläpä hienosti. Brosnan ei koskaan lipsu liikaa toiselle puolelle, vaan tasapainottaa kaksi tyyliä erinomaisesti. Lisähienouden hahmoon tuo se, kuinka hänet esitetään usein ihmisenä, jolla on aitoja tunteita. Yhdessä kohtaa Bondilta kysytään, kuinka monta vodka martinia tarvitaan hukuttamaan tehtävillä tapettujen miesten aiheuttama piina Bondin mielessä ja Brosnan välittää hienosti ilmeellään, että agenttihommilla on kyllä vaikutuksensa hänen mieleensä. En yleensä välitä Brosnanista näyttelijänä, mutta tässä leffassa hän toimii todella hyvin.
Tällä kertaa James Bond saa vastaansa Janus-rikosorganisaation, johon kuuluvat mm. venäläiskenraali Ourumov (Gottfried John) ja huipputappaja Xenia Onatopp (Famke Janssen). Kenraali Ourumov on toimiva roisto, mutta Xenia varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan. Tappamisesta kiihottuva Xenia on yksi parhaimmista Bond-vastuksista, etenkin Janssenin fantastisen roolityön vuoksi. Janssen todella hyppää osaansa sekopäisenä ja arvaamattomana tappajana, vahva hullunkiilto silmissään. John on sopiva osaansa, mutta jää täysin Janssenin varjoon. Perinteisenä Bond-tyttönä nähdään Izabella Scorupcon näyttelemä Natalya Simonova, venäläinen ohjelmoija, joka edustaa oman hahmotyyppinsä parhaimmistoa. Natalya ei todellakaan aio jäädä avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan tekee itsekin kaikkensa selvitäkseen vaikeista paikoista. Hahmosta on tehty taidokkaampi kuin monista muista Bondin heiloista ja se tekee hänestä kiinnostavamman henkilön. Scorupco on vieläpä oikein mainio roolissaan. 007 ja kultaisessa silmässä on selvästi panostettu naishahmoihin tavallisia Bond-elokuvia enemmän. Sen lisäksi, että mukana on mahtava Xenia roistona ja erittäin hyvä Natalya Bondin mielenkiinnon kohteena, elokuvassa esitellään uusi M johtamaan salaista MI6-palvelua ja häntä esittää Judi Dench. Ai että, minä suorastaan rakastan Denchiä tässä roolissa! Heti, kun hän ensimmäisen kerran astelee kuvaan, hän täyttää tilan auktoriteetillään, mikä saisi välittömästi monet Bondin maailmanvalloittajapahiksista antautumaan. Heti ensimmäisellä lauseellaan hän osoittaa, ettei siedä nenälleen hyppimistä. Bondille Denchin M tokaisee, ettei pidä tämän toimintatavoista, vaan pitää Bondia seksistisenä dinosauruksena, joka kuului kylmään sotaan, eikä epäröi yhtään lähettää häntä kuolemaan maansa puolesta. Siinä, missä aiemmat M:t lähinnä vain antoivat Bondille tehtävänsä, Denchin M tuntuu todelliselta persoonalta ja jälleen kerran se tekee hahmosta kiinnostavamman. Dench omii roolin itselleen heti ensimmäisessä kohtauksessaan ja onkin sääli, ettei hahmoa nähdä paria kohtausta enempää. Elokuvassa ovat mukana myös Desmond Llewelyn vempainvalmistaja Q:na, Samantha Bond neiti Moneypennynä, Sean Bean agentti 006:na, Alan Cumming ohjelmoijanero Boriksena, Robbie Coltrane entisenä KGB-agentti Valentinina, sekä 007 vaaran vyöhykkeellä -elokuvassa (The Living Daylights - 1987) Whitaker-roistoa esittänyt Joe Don Baker uudessa roolissa Bondia auttavana, koomisena CIA-agentti Jack Wadena.
Kylmän sodan päätyttyä tekijät halusivat selvästi viedä Bond-sarjaa modernimpaan suuntaan. Sen lisäksi, että naisista tehdään vahvempia ja parempia hahmoja, leffa myös painottaa, ettei Bondin käytös naisia kohtaan ole yleensä ollut hyväksyttävää. Jopa Moneypenny huomauttaa, että agentin käytös voitaisiin laskea seksuaaliseksi ahdisteluksi työpaikalla, eikä voihkaise "oi James, ota minut!" kun näkee tämän. Teknologia on myös harpannut suuria loikkia eteenpäin ja Q:n laitteiden lisäksi filmissä käytetään täysin eri tavalla tietokoneita ja erilaisia ruutuja kuin aiemmin. Tekijät ovat kuitenkin halunneet tuoda jotain vanhoista Bondeista takaisin ja onkin veikeää, että näin omalla tavallaan totiseen leffan on saatu mukaan yliampuvia pahisten suunnitelmia ja vieläpä tarpeeksi uskottavasti. Elokuva päättää usein käydä eeppisissä mitoissa ja kuuden vuoden tauon ja oikeuskiistan jälkeen tekijät ovat halunneet tuoda Bondin takaisin valkokankaille oikein kunnon ryminällä... panssarivaunulla... pitkin Pietarin katuja. Huh, siinäpä vasta hieno kohtaus.
007 ja kultainen ase on yhä mielestäni yksi Bond-sarjan parhaista elokuvista. Sen hahmot ovat mielenkiintoisia ja mainioita tasapuolisesti niin hyvien kuin pahojen puolella. Elokuvan tarina on mukaansatempaava ja se sisältää paljon vangitsevia kohtauksia. Toimintapuoli filmissä on kyllä kunnossa - sen osoittaa jo erittäin hieno aloitus. Vaikka alun stuntti liittyen moottoripyörään ja lentokoneeseen on hyvin epätodennäköinen tosielämässä, on se todella vaikuttavasti tehty ja se naulaa katsojan penkkiinsä. Panssarivaunukohtaus on aivan mielettömän kova ja lopputaistelukin on upea. Mukana on myös taidokkaasti rakennettua jännitettä, etenkin Bondin räjähtävän kynän kanssa. Vastapainona jännitykselle ja toiminnalle on aidosti hyvää huumoria. Varsinkin Bondin ja Q:n väliset keskustelut ovat todella hauskoja. Yksi elokuvan parhaimmista puolista on kuitenkin se, että sen tarina tuntuu henkilökohtaiselta Bondille. Jo 007 ja lupa tappaa -leffan juoni oli henkilökohtainen Bondille, kun tämä lähti kostamaan pahiksille, mitä he tekivät Felix Leiterille. Tässä henkilökohtaisuus tuodaan eri tavalla ja sillä rakennetaan osuvaa konfliktia, mikä puretaan loppuhuipennuksessa voimakkaalla tavalla esiin. Jos minun pitäisi elokuvasta jotain kritisoitavaa sanoa, niin Bondin ja Natalyan romanssi ei ihan täysin toimi. Mukana on yksi rantakohtaus, mikä on turhan imelä ja minkä olisi voinut tehdä paljon paremminkin. Lisäksi en erityisemmin piittaa Éric Serran säveltämistä musiikeista. Parissa kohtaa ne eivät istu leffaan lainkaan.
Elokuvan on ohjannut Martin Campbell, joka ei ollut tätä tehdessään vielä erityisen iso nimi, vaikka olikin jo voittanut kymmenen vuotta aiemmin parhaan ohjauksen BAFTA-palkinnon Pimeyden ytimessä -minisarjasta (Edge of Darkness - 1985). Campbell tekee erinomaista työtä läpi leffan, rakentaen hienoa tunnelmaa (jos erästä romanttista osiota ei lasketa) ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Tämähän ei jäänyt Campbellin ainoaksi kerraksi, kun hän toi Bondin takaisin vaikuttavalla tavalla, vaan hän pisti vielä paremmaksi Daniel Craigin tähdittämällä Casino Royalella (2006), mikä on muuten ehdoton suosikkini sarjasta. Jeffrey Cainen ja Bruce Feirsteinin työstämä käsikirjoitus on todella hyvä. Kaksikko on kirjoittanut kiehtovan kertomuksen ja täyttänyt sen hyvillä hahmoilla. Lisäksi filmi on visuaalisesti todella näyttävä, vaikka pari efektiä, kuten avaruudesta kuvattu maapallo, onkin nähnyt parhaat päivänsä. Etenkin kuvaus on erittäin tyylikästä ja mukaan mahtuu useita hienosti sommiteltuja otoksia, sekä taiturimaisia kamera-ajoja. Myös valaisua hyödynnetään esimerkillisesti. Leikkaus on taidokasta läpi leffan, minkä lisäksi lavasteet ovat oivalliset. Ääniefektit ovat hyvin rakennetut ja vaikken välitäkään Serran säveltämistä musiikeista, pidän kyllä Tina Turnerin laulamasta tunnuskappaleesta "GoldenEye".
Yhteenveto:007 ja kultainen silmä on yksi James Bond -sarjan parhaimmista elokuvista. Leffa siirtää Bondin hienosti modernimpaan aikaan, päivittäen mm. sarjan tapaa käsitellä tietokoneita ja etenkin naishahmoja. Tämänkertainen Bond-tyttö ei ole vain neito pulassa ja vahvin pahiskin on naispuolinen. Hienointa on kuitenkin Judi Denchin roolittaminen MI6:n johtajaksi, M:ksi. Hän on täydellinen valinta rooliin ja on vain sääli, että hän saa näin vähän ruutuaikaa. Pierce Brosnan on myös oiva valinta itse salaiseksi agentiksi, ja onnistuu olemaan sekä veijarimainen hurmuri, että tyylikäs toimintasankari - uudenlaisella ripauksella inhimillisyyttä. Toimintakohtaukset ovat erinomaisia ja jännittäviä. Itse tarinastakin löytyy hyvää jännitettä, asioiden muuttuessa henkilökohtaiseksi Bondille. Mukana on useita hienoja hetkiä ja filmi pitää tiukasti mukanaan loppuun saakka. Martin Campbell tekee loistotyötä ohjaajana ja näyttää ensimmäistä kertaa urallaan, kuinka Bond pitää tehdä. Aika lailla ainoiksi valituksen aiheikseni jäävät kömpelö romantiikka (etenkin siirappinen rantakohtaus), sekä Éric Serran säveltämät musiikit, jotka kuuluvat sarjan huonoimpien joukkoon. Sen sijaan Tina Turnerin "GoldenEye"-kappale on todella hyvä. Koska James Bond -leffoissa ei pääasiassa ole selkeää jatkumoa, eikä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta filmejä tarvitse katsoa tietyssä järjestyksessä, kuuluu 007 ja kultainen silmä ehdottomasti niihin Bond-filmeihin, mitä suosittelen ensimmäisenä katsomaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
GoldenEye, 1995, Eon Productions, United Artists
