Simpsonit, kausi 37 (The Simpsons - 2025-2026) - sarja-arvostelu

SIMPSONIT - KAUSI 37

THE SIMPSONS

Luoja: Matt Groening

Näyttelijät: Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, Yeardley Smith, Hank Azaria, Harry Shearer, Tress MacNeille, Kevin Michael Richardson, Grey DeLisle, Alex Désert, Kelly Macleod ja Maggie Roswell

Genre: animaatio, komedia

Jaksomäärä: 15

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Matt Groeningin luoma animaatiokomediasarja Simpsonit nousi valtavaan suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä joulukuussa 1989. Vaikka katsojaluvut ovatkin vuosikymmenten varrella laskeneet, sarja on silti pysynyt niin suosittuna, että keväällä 2025 Fox-kanava tilasi tekijöiltä neljä tuotantokautta sarjaa lisää. Ääninäyttelijät nauhoittivat uudet repliikit tuttuun tapaansa, animaattorit ryhtyivät hommiin ja nyt Simpsonien jo 37. tuotantokausi on saanut päätöksensä. Itse olen lapsesta asti pitänyt Simpsoneista ja vaikkei sarja minunkaan mielestäni ole enää yhtä loistava kuin vuosia sitten, miellän uudetkin kaudet varsin hupaisiksi ja katsoin jälleen ilomielin uudet jaksot heti niiden ilmestymispäivinä.

Lisasta tulee muoti-ikoni, pukeuduttuaan äitinsä Margen vanhoihin vaatteisiin. Homer pestataan Kimalaismiehen stunt-näyttelijäksi, kun taas Bart päätyy professori Frinkin assistentiksi.

Tuttu Simpsonien perhe hauskuuttaa jälleen kerran, päätyessään erilaisiin kommelluksiin, joihin liittyy aarrejahtia, maskuliinisuusleirejä ja teinihormoneja. Homer-isä (Dan Castellaneta), Marge-äiti (Julie Kavner), Bart-poika (Nancy Cartwright) ja Lisa-tytär (Yeardley Smith) seikkailevat niin yhdessä kuin omissa jaksoissaan, saaden aika tasaisesti ruutuaikaa jokainen kauden varrella. Tämä perhenelikko on aina yhtä mahtava ja Homerin, Margen, Bartin ja Lisan metkuihin onkin aina mukavaa uppoutua puolen tunnin ajaksi. Tällä kaudella Maggie-vauvakin pääsee hyvin esille tulevaisuuteen sijoittuvassa jaksossa, jossa Maggien äänenä kuullaan Lindsay Lohan.

     Springfieldin tutuista kaupunkilaisista esille pääsevät tällä kaudella erityisesti ylitarkastaja Chalmers (Hank Azaria), rehtori Skinner (Harry Shearer), professori Frink (Azaria), pormestari Quimby (Castellaneta), Kimalaismies (Humberto Vélez), sekä Bartin parhaan kaverin Milhousen (Kelly Macleod) isä Kirk Van Houten (Azaria), mutta myös muutkin tutut, kuten naapuri Ned Flanders (Harry Shearer), poliisipäällikkö Wiggum (Azaria), Margen siskot Patty (Kavner) ja Selma (Kavner), baarimikko Moe (Azaria) ja kiusaaja Nelson (Cartwright) ovat menossa mukana. Vierailevina tähtinä kaudella kuullaan Lohanin lisäksi Idris Elba, Michael Keaton, Viola Davis, Carrie Coon, Domhnall Gleeson, Kieran Culkin, Johnny Knoxville, Julianne Moore, Kevin Bacon, sekä ohjaaja Alejandro González Iñárritu.

Simpsonit jatkaa tutuksi tulleella linjallaan, joka pitää sarjaa yhä seuraavat katsojat tyytyväisinä ja viihdytettyinä, mutta joka tuskin enää saa takaisin niitä katsojia, jotka kivenkovaa vannovat sen nimeen, ettei sarja olisi ollut hyvä enää tällä vuosituhannella. Minulla oli jälleen hauskaa näiden hahmojen ja heidän seikkailujensa parissa, vaikka kaikkien jaksojen juonikuviot eivät olleetkaan järin mielenkiintoisia. Hilpeitä juttuja ja hetkiä on saatu ripoteltua sinne tänne jaksojen varrella ja nauroin taas kerran useasti ääneen. Huumoria revitään irti niin ajankohtaisista aiheista, kuten tekoälyn käytöstä kouluissa ja Las Vegasin järjettömästä Sphere-tapahtumarakennuksesta, mutta toki myös lukuisista popkulttuuriviittauksista. Kauden varrella nähdäänkin parodiaa muun muassa elokuvista Late Night with the Devil (2023) ja Trap (2024), sekä sarjoista Severance - Erotus (Severance - 2022-) ja The Pitt (2025-).

Suosikkijaksojani kaudelta olivat seitsemäs jakso, joka mukailee lystikkäästi Kummisetä osa II:n (The Godfather Part II - 1974) kerrontatyyliä, näyttämällä niin koulunsa vaaleihin osallistuvaa Joe Quimby junioria kuin hänen isäänsä nuorena, tämän vasta saapuessa Amerikkaan, yhdeksäs jakso, jossa tuohtunut Patty kirjaa Homerin lain silmissä kuolleeksi, mutta tämä osoittautuu vain hyväksi jutuksi Homerille, sekä kymmenes jakso, jossa rehtori Skinner löytää koulun kirjastossa asuvan pojan ja bondaa tämän kanssa.

Teknisesti Simpsonit pysyy ennallaan ja mainiona. Animaatiojälki on oivallista. Hahmot liikkuvat sulavasti, taustat ovat sopivan yksityiskohtaisia ja visuaalinen ilme on ilahduttavan värikäs. Eniten visuaalista kikkailua löytyy heti kauden alussa nähtävässä perinteikkäässä Kauhujen talo -jaksossa. Myös äänimaailma on oivallisesti rakennettu musiikkeja myöten. On tosin sääli, että ikoninen intro taidetaan nähdä vain kerran, sarjan 800. jakson kunniaksi. Jakson sohvaläppä on hauskan itsetietoinen, ruhjeisen Homerin tullessa järkyttyneenä ihmettelemään, miksi Marge ajoi hänet läpi autotallin ovesta ja miksi lapset eivät reagoineet tilanteeseen mitenkään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Simpsons, Yhdysvallat, 1989-, Gracie Films, 20th Television Animation, Fox Television Animation, The Curiosity Company

Arvostelu: Heat - ajojahti (Heat - 1995)

HEAT - AJOJAHTI

HEAT

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer, Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Amy Brenneman, Ashley Judd, Mykelti Williamson, Wes Studi, Ted Levine, Natalie Portman, William Fichtner, Dennis Haysbert, Hank Azaria ja Danny Trejo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Heat - ajojahti on Michael Mannin ohjaama ja käsikirjoittama rikostoimintaelokuva. 1970-luvun lopulla Mann kiinnostui rikollisesta Neil McCauleystä ja tätä jahdanneesta chicagolaisesta poliisista Chuck Adamsonista. Mann ryhtyi työstämään tositarinan pohjalta elokuvaa ja esitteli käsikirjoitustaan ympäri Hollywoodia, mutta tuloksetta. Kun Mannin tuottamasta Miami Vice -sarjasta (1984-1990) muodostui iso hitti, Mann keksi muovata vanhan tekstinsä televisiosarjan muotoon. Hän sai kuvattua pilottijakson NBC-kanavalle, mutta kanava hylkäsikin sarjan. Mann muokkasi pilottijaksosta televisiossa julkaistun leffan L.A. Takedown (1989), jonka pohjalta hän alkoi työstämään kunnon teatterielokuvaa. Tällä kertaa Mann sai rahoittajat projektiin, työryhmän ympärilleen ja innokkaat näyttelijät kameran eteen. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 1995 ja lopulta Heat - ajojahti sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka arvostus on vain kasvanut vuosien varrella. Elokuva on toiminut innoittajana niin tosielämän rikollisille, kuin myös leffoille, kuten Christopher Nolanin Batman-elokuvalle Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja suursuosiota nauttiville Grand Theft Auto -videopeleille (1997-). Itse katsoin Heat - ajojahdin ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, jolloin pidin sitä hyvänä, joskin ylipitkänä rikosleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Los Angelesin rikoskomisario Vincent Hanna tutkii veristä ryöstöä ja muuttuu pakkomielteiseksi tekijöiden nappaamisesta. Ryöstön takana oleva Neil McCauley tiimeineen onkin jo suunnittelemassa uutta, monen miljoonan arvoista keikkaa.

Al Pacino ja Robert De Niro näyttelivät kummatkin Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja De Niro voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Mutta koska elokuva kertoi tarinaansa kahdella eri aikajanalla, ei Pacinolla ja De Nirolla ollut ainuttakaan yhteistä kohtausta. Kummisedän myötä näyttelijät on jatkuvasti yhdistetty katsojien mielessä toisiinsa, mutta vasta Heat - ajojahdissa, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Pacino ja De Niro näyttelivät vihdoin samassa kohtauksessa. Al Pacino nähdään Vincent Hannana, työlleen pakkomielteisesti omistautuvana ylikomisariona, joka ei niele paskaa keneltäkään ja toimii ajoittain hieman kyseenalaisesti. Robert De Niro taas näyttelee Neil McCauleytä, rikollisneroa, jonka johtama tiimi tekee useiden miljoonien arvoisia iskuja ja joka ei myöskään niele paskaa keneltäkään. Vincent ja Neil ovat poliisi ja rosvo, saman kolikon kaksi eri puolta, mutta heistä löytyy hämmentävän paljon samankaltaisuuksia. Näiden kahden välille muodostuukin erittäin kiehtova suhde, jossa he ovat periaatteessa toisiaan vastaan, mutta samalla he eivät voi olla ihailematta ja kunnioittamatta toisiaan. Pacino ja De Niro ovat kummatkin ilmiömäisessä vedossa läpi elokuvan. Pacino istuu täydellisesti toisinaan räjähtävän kytän osaan, kun taas De Niro osoittaa jälleen kerran näyttelevänsä karismaattisesti roistoa, jonka ei haluaisi jäävän kiinni laittomista puuhistaan huolimatta. Kun Pacino ja De Niro vihdoin nähdään samassa kuvassa ikonisessa kahvilakohtauksessa, on homma kaiken odotuksen arvoista.

Elokuvassa nähdään myös Val Kilmer, Tom Sizemore, Danny Trejo ja Kevin Gage Neilin rosvotiimiin kuuluvina Chrisinä, Michaelina, Trejona ja Waingrona, Jon Voight heidän työkeikkansa antavana Natena, Mykelti Williamson, Wes Studi ja Ted Levine Vincentiä auttavina ylikonstaapeli Druckerina, etsivä Casalsina ja etsivä Boskona, Dennis Haysbert rikollista elämää taakseensa jättävänä Danielina, William Fichtner rahanpesijä Roger Van Zantina, sekä Diane Verona Vincentin vaimona Justinena, Natalie Portman hänen tyttärenä Laurenina, Ashley Judd Chrisin vaimona Charlenena ja Amy Brenneman kirjakaupassa työskentelevänä Eadyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Verona, Portman, Judd ja Brenneman Vincentin, Neilin ja Chrisin elämään kuuluvina naisina, jotka joutuvat ikävään välikäteen, kun tämä kissa-hiiri-leikki äityy huippuunsa.

Kuten alussa kerroin, kymmenen vuotta sitten ensikatselussa pidin Heat - ajojahtia kelpo rikoselokuvana. Nyt vuosikymmen myöhemmin uudelleenkatselussa olin täysin myyty elokuvan edessä. Kyseessä on mestarillinen rikoseepos, joka pitää tiukasti otteessaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa ja joka jättää suuren vaikutuksen päätyttyään. Ei ole mikään ihme, että elokuva on toiminut vuosien varrella innoittajana lukuisille ihmisille, niin elokuvantekijöille, pelisuunnittelijoille kuin myös ironista kyllä, myös tosielämän rikollisille. Helmikuussa 1997 tapahtunut North Hollywoodin pankkiryöstö muistutti monella tapaa elokuvaa ja tekijöiden kotoa löytyikin Heat - ajojahdin VHS-kasetti.

Heti ensiminuuteillaan elokuva nappaa katsojan mukaansa, eikä sitten suostu millään päästämään irti. Jo alun ryöstökohtaus on väkevän tiukasti toteutettu ja tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta siitä jännitys vasta alkaa tosissaan kasvaa. On äärimmäisen koukuttavaa seurata niin Neilin ryhmää, joka alkaa valmistautua seuraavaan keikkaansa, erittäin riskialttiiseen pankkiryöstöön, samalla kun Vincentin tiimi yrittää päästä rikollisten jäljille ja saada nämä kiinni. Itse pankkiryöstökohtaus ja sitä seuraava tulitaistelu Los Angelesin kaduilla on aivan mieletön ja äärimmäisen jännittävä. Etenkin tässä kohtauksessa katsoja voi huomata jännittävänsä molempien joukkojen puolesta. Toisaalta sitä haluaa nähdä Vincentin saavan roistot nalkkiin, mutta samalla sitä kuitenkin haluaisi nähdä Neilin ja kumppanien livahtavan kuin koirat veräjästä. Jossain muussa leffassa tämä osio voisi olla elokuvan finaali, mutta Michael Mannilta löytyy paukkuja vielä jollain ilveellä tätäkin tiivistunnelmaisempaan viimeiseen tuntiin. Todellisen loppuhuipennuksen aikana katsoja suorastaan pidättää hengitystä jännityksen kourissa.

Heat - ajojahdin hienous ei kuitenkaan johdu vain intensiivisistä ammuskeluista ja takaa-ajoista, vaan elokuva nousee täysin uudelle tasolle ja monien muiden vastaavien rikosleffojen yläpuolelle sen fantastisesti laadittujen ihmissuhteiden ansiosta. Elokuva pureutuu todella ytimekkäästi hahmoihin ja kuinka heidän toimintansa vaikuttaa heidän ympärillä oleviin. Kuinka Vincentin työriippuvuus rikkoo hänen parisuhdettaan ja kuinka rikollisten on vaikea pitää yllä illuusiota tavallisesta elämästä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, ytimessä on Vincentin ja Neilin välinen kummallinen suhde toisiinsa. Ilman tätä täydellisesti rakennettua heijastusta hahmojen välillä, ei loppuhuipennuskaan tuntuisi samalla lailla missään. Kaiken päätteeksi tunnetila on lopulta lähinnä haikea.

Elokuvan tie kankaille oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta olen erittäin iloinen, että Mann oli sinnikäs aikomuksensa kanssa, eikä luovuttanut siihen, kun NBC-kanava päätti olla rahoittamatta sarjaa alkuperäisen pilottijakson pohjalta. Vuosien varrella Mann oli hionut ja tuunannut Heat - ajojahtia täydellisyyteen asti, eikä lopputuloksessa onnu mikään. Mannin ohjaus on rautaista läpi filmin ja hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Tarinan kuljetus, hahmot ja heidän suhteensa, sekä dialogi ovat ensiluokkaista. Tämän päälle elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan upea. Joistain hieman epätarkoista otoksista huolimatta kameratyöskentely on komeaa, leikkaus tiukkaa vaikka kestoa onkin pari tuntia ja 50 minuuttia, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät varsin verisiksi. Käytännön tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma väkevästi rakennettu tulitaisteluita ja Elliot Goldenthalin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heat, 1995, Warner Bros., New Regency Productions, Forward Pass, Art Linson Productions, Monarchy Enterprises B.V.

Arvostelu: Liittymiä (The Electric State - 2025)

LIITTYMIÄ

THE ELECTRIC STATE

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Chris Pratt, Anthony Mackie, Alan Tudyk, Stanley Tucci, Ke Huy Quan, Giancarlo Esposito, Woody Norman, Woody Harrelson, Jason Alexander, Colman Domingo, Hank Azaria, Jenny Slate, Brian Cox ja Martin Klebba

Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

The Electric State, eli suomalaisittain Liittymiä perustuu Simon Stålenhagin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Russon veljekset Anthony ja Joe hankkivat kirjan filmatisointioikeudet. Russojen oli tarkoitus vain tuottaa leffa ja Andy Muschiettin ohjata, mutta lopulta Russot ottivat myös ohjauksen haltuunsa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus levittää elokuva teattereihin, mutta lopulta elokuva päätyi Netflixille. Nyt Liittymiä on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä uteliaana, joskin maailmalta kantautuneet negatiiviset palautteet ovat laskeneet odotuksiani. Katsoin elokuvan silti heti sen julkaisupäivänä.

1990-luvun alussa ihmisten ja robottien välille syttyi sota, mikä päättyi ihmisten voittoon ja hävinneet robotit sysättiin muurien taakse autiomaahan. Nuori Michelle-tyttö päätyy seikkailuun, kun hän törmää robottiin, joka kertoo, että Michellen pari vuotta aiemmin kuollut pikkuveli onkin yhä elossa ja että tätä pidetään vankina.

Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Michelle Greeneä, teinityttöä, joka menetti vanhempansa ja pikkuveljensä Christopherin (Woody Norman) auto-onnettomuudessa, mikä on tehnyt Michellestä katkeran ongelmanuoren, jota on heitelty adoptioperheestä toiseen. Michelle ajautuu kuitenkin seikkailuun, kun hänen luokseen saapuu Alan Tudykin ääninäyttelemä Cosmo-robotti, joka kertoo, että Christopher olisi yhä hengissä. Brown on tuttuun tapaansa ihan kiva roolissaan, joskin hän ei mitenkään erityisesti säväytä.

     Elokuvassa nähdään myös Chris Pratt laitonta tavaraa kaupittelevana Keatsina, joka päätyy Michellen avuksi, Stanley Tucci robottivastaista Sentre-yhtiötä johtavana Ethan Skatena, Giancarlo Esposito tämän hämärähommia toimittavana Bradburynä, sekä Ke Huy Quan tohtori Amherstinä, minkä lisäksi leffan useita robottihahmoja ääninäyttelevät muun muassa Anthony Mackie, Woody Harrelson, Brian Cox, Hank Azaria, Colman Domingo ja Jenny Slate. Pratt on oma tuttu itsensä, vetäen vanhaa Jurassic World- ja Guardians of the Galaxy -habitustaan aika laiskalla tavalla. Yleensä mainio Tucci näyttää vain käyneen hakemassa helpot rahat, panostamatta lopputulokseen sen kummemmin ja nyt jo kyllästymiseen asti pahisrooleja esittävä Esposito hoitaa tonttinsa Bradburynä niin puolivillaisesti, että sitä alkaa todella toivoa, että mies älyttäisiin jo vaihtelun vuoksi palkata sankariksi.

Liittymiä on ehditty parjata vähän siellä sun täällä alkuvuoden huonoimmaksi elokuvaksi, mutta itse en suhtautunut näkemääni noin nuivasti. Siis onhan kyseessä harmillisen heikko leffa, mutta sen sijaan, että elokuvan näkeminen olisi erityisemmin vituttanut, leffa mielestäni vain... noh, oli. Liittymiä-elokuvan suurin synti on se, kuinka totaalisen yhdentekevä ja unohdettava se on. Paperilla kertomus seikkailusta ihmisten ja robottien sodan jälkeisessä maailmassa kuulostaa kiehtovalta, mutta toteutus on yllättävänkin vaisu ja ajoittain jopa pitkäveteinen. Liittymiä ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, tarjoa juuri minkäänlaista seikkailun fiilistä tai herätä oikein muitakaan tunteita. Vitsit eivät naurata, toimintakohtaukset eivät jännitä tai innosta ja loppupään sisarustunteilu jättää valitettavan kylmäksi. Yritykset sanoa jotain ihmisten suhteista koneisiin jäävät puolitiehen ja kun vastaavaa aihetta on käsitelty viime vuosina runsaasti elokuvien ja sarjojen puolella, ei Liittymiä tuo keskusteluun mukaan mitään uutta tai mielenkiintoista. Parin vuoden takaisessa The Creatorissa (2023) oli hieman samaa ja se oli huomattavasti väkevämpi ja vaikuttavampi elokuva. Eikä se myöskään maksanut älytöntä 320 miljoonaa dollaria, mikä Liittymiä-leffaan on isketty.

Elokuvassa harmittaa lähinnä sen hukattu mahdollisuus ja se, että uusien scifitarinoiden haluaisi nähdä onnistuvan paremmin. Missäköhän on sitten menty metsään? Niin kameran takana kuin sen edessä häärää osaavia tyyppejä. Esimerkiksi Stanley Tucci, Giancarlo Esposito, Brian Cox ja Colman Domingo ovat erittäin lahjakkaita näyttelijöitä ja ohjaajakaksikko Anthony ja Joe Russo, sekä käsikirjoitusduo Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat nelistään saaneet aikaiseksi Marvelin elokuvauniversumin parhaita leffoja, kuten Captain America: The Winter Soldierin (2014) ja Avengers: Endgamen (2019). Liittymiä-elokuvassa ei kuitenkaan tunnu olevan juuri minkäänlaista paloa tai mielikuvituksellisuutta, mikä tekee leffasta vain valitettavan lattean.

Jo mainitsemani 320 miljoonan dollarin budjetti saa kyllä kohottelemaan kulmia läpi elokuvan. Mihin ihmeeseen kaikki tuo raha on muka palanut? Näyttelijöiden palkkoihin? Toki elokuva on täynnä tietokonetehostein luotuja robotteja, mutta niin ovat myös Transformers-leffat ja niistäkin kallein, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) oli tehty yli sata miljoonaa halvemmalla. Kummallisinta onkin se, että Liittymiä-leffan efektit eivät edes näytä erityisen hyviltä. Roboteista paistaa digitaalisuus ja maisematkin ovat usein niin epäaidon näköisiä, että leffa on taidettu kuvata ihan vain studiossa taustakankaiden edessä. Myös erilaiset räjähdykset ja taistelujen aikana ilmassa leijaileva tomu näyttävät lähinnä pikseleiltä ja koodinpätkiltä, eivätkä miltään aidolta. Sentään elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivallisia ja äänimaailma rymistelee menevästi. Koko leffan parasta antia taitavat olla Alan Silvestrin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Electric State, 2025, AGBO, Anthem & Song, Double Dream, Skybound Entertainment

Arvostelu: Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013)

SMURFFIT 2

THE SMURFS 2

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Katy Perry, Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Christina Ricci, Brendan Gleeson, J. B. Smoove, Jayma Mays, John Oliver, George Lopez, Jacob Tremblay ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7

HUOM! Jotta arvostelu pysyisi lapsiystävällisenä, osa sanoista on jouduttu korvaamaan "smurffaavalla" ilmaisulla.

Peyon klassikkosarjakuviin perustuva elokuva Smurffit (The Smurfs - 2011) oli valtava hitti, vaikka se sai paljon haukkuja niin kriitikoilta kuin sarjakuvien ja Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) faneilta. Jatko-osan teosta ilmoitettiinkin pian sen jälkeen, kun ensimmäinen elokuva todettiin menestykseksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja Smurffit 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2013. Elokuva oli hitti, vaikkei tienannutkaan yhtä paljon kuin edellinen leffa ja se sai vielä ensimmäistä osaa huonommat arviot. Itse en ollut nähnyt Smurffit 2:a aiemmin. Olin katsonut ensimmäisen Smurffit-elokuvan ja se oli niin kehno, etten kokenut tarvetta jatko-osan katsomiselle. Kuitenkin kun huomasin, että ensimmäinen osa täyttää tänä kesänä 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Se oli mielestäni edelleen huono leffa, mutta siitä huolimatta päätin vihdoin katsoa myös Smurffit 2:n.

Smurffaavan paha Velho smurfnappaa Smurffiinan ja yrittää käyttää tätä ilkikurisessa juonessaan saadakseen smurffien esanssia ja valloittaakseen maailman taikavoimillaan.

Ensimmäisestä elokuvasta tutut smurffihahmot tekevät paluun, mutta hieman erilainen joukko lähtee Smurffiinan (äänenä laulajatähti Katy Perry) pelastusretkelle. Suursmurffi (kesken elokuvan teon menehtynyt Jonathan Winters viimeisessä roolissaan), mokaileva Tohelo (Anton Yelchin) ja jatkuvasti tympeä Ärjysmurffi (George Lopez) saavat Välkyn (Fred Armisen) ja Sisusmurffin (Alan Cumming) sijaan seurakseen narsistisen Kaunosmurffin (John Oliver), joka käyttää koko ruutuaikansa itsensä ylistämiseen ja ihalemiseen. Kaunosmurffi käykin nopeasti hermoille ja katsojana toivoo pian, että hahmo smurffaisi jossain kohtaa leffaa. Miksei hänen sijaan Passiivisaggressiivissmurffi (Jimmy Kimmel) voinut lähteä seikkailuun? Hänen nimensä oli yksi ainoista vitseistä, joille jopa hymähdin positiivisesti. Suursmurffi, Tohelo ja Ärjysmurffikin ovat omien heikkouksiensakin kanssa tarpeeksi hyvä kolmikko, ettei neljättä smurffia olisi edes tarvittu retkelle.

Monien Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) hahmojen äänenä tunnettu Hank Azaria palaa pahan Velhon rooliin ja hän onnistuu olemaan vielä smurffimpi roolissa kuin viime kerralla. Azaria hyppää täysin roolinsa vietäväksi, eikä pysähdy kertaakaan miettimään, missä kohtaa hän alkaa jo olla raivostuttava. Lapsista Velho saattaa olla hieman jännittävä, mutta aikuinen lähinnä pyörittelee silmiään Azarian smurffailulle. Sitten taas kun ruutuun ilmestyy Velhon kissa, kammottavilla digiefekteillä toteutettu Rontti, silmien pyörittely loppuu, eikä katsetta voi kääntää, vaikka mieli kuinka tekisi. Häiriintyneen epäaidon katin väännellessä naamaansa, katsojan tärykalvoille palaa ilmestys, minkä aiheuttamat painajaiset eivät hetkeen lopu.
     Ja tietty edellisestä osasta tutut poloiset Neil Patrick Harris ja Jayma Mays on raahattu tähänkin leffaan, vaikka tosin Mays pääsee hieman pälkähästä hahmonsa Gracen pienellä ruutuajalla. Patrickia esittävä Neil Patrick Harris sen sijaan kärvistelee pitkin leffaa ja hänestä voi nähdä, että ensimmäisen elokuvan kuvausten aikana mukana kulkenut lapsenomainen into on kadonnut karun todellisuuden tieltä. Rakastavasti tehdyn lastenseikkailun sijaan Smurffit-rainat ovatkin rahanahneudesta väännettyjä tuotesijoitteluja, joita Peyo tuskin hyväksyisi, jos olisi yhä elossa. Elokuvassa esitellään myös Patrickin ja Gracen lapsi, joka on tottakai nimetty Blueksi (Jacob Tremblay ensimmäisessä elokuvaroolissaan), sekä Patrickin isäpuoli Victor (Brendan Gleeson), johon Patrickilla on todella huonot välit. Koska jos jotain ensimmäisestä Smurffit-leffasta puuttui, niin ihmissuhdedraama. Voi smurffi soikoon.

Ensimmäisen Smurffit-elokuvan tekijät eivät tainneet ottaa lainkaan opikseen filmin saamasta murskapalautteesta, josta äänekkäin tuli smurffien faneilta, joiden mielestä elokuva teki pelkkää hallaa heidän lapsuudensuosikeilleen. Smurffit 2 ei ole ihan yhtä paha tuotesijoitteluteos kuin edeltäjänsä, mutta se on jo itsessään täysin sieluton tuote. Parissa kohtaa filmi kyllä syyllistyy mainostamiseen. Elokuvan taustalla pyörii Sony-yhtiö, joten on täysin odotettavissa, että kaikki leffassa nähtävät puhelimet ja tietokoneet olisivat yhtiön. Sen vielä ymmärtää. Mutta kun mukana on kohtaus, missä Velho oikein ihailee ja tutkii yhtä Sonyn tablettia ja kehuu sitä maasta taivaisiin, alkaa katsojalla jo olla smurffi kireällä. Sentään tekijät ovat kuunnelleet fanien valitusta siitä, että leffa sijoittui smurffien maailman sijaan New Yorkiin ja keskittyi liikaa esittelemään nähtävyyksiä. Smurffit 2 tapahtuukin Pariisissa... missä taitaa olla vielä enemmän nähtävyyksiä. Tuotesijoittelun sijaan elokuvaa voi katsoa siis matkailumainoksena. Jossain kohtaa huomaa odottavansa Trivagon hotellivertailua.

Joku voisi toisaalta ihan ymmärrettävästi sanoa, että olen aivan liian julma elokuvalle, joka on tarkoitettu monta vuotta nuoremmille katsojille kuin minä. Onhan se ihan totta, mutta minua silti smurffaa suunnattomasti, kun rahanahneet studiot tekevät tällaista moskaa lapsille, jotka ansaitsevat paljon parempaa. Kun maailmasta löytyy niin paljon lapsiystävällisiä elokuvia, joihin on panostettu monella tapaa enemmän kuin moniin "aikuisten elokuviin" ja joista oikeasti kaikenikäiset voivat nauttia, niin miksi pistää heitä tyhmentymään tällaisten rainojen parissa? Jos smurffeja haluaa katsoa, niin pistäkää pyörimään vanha ihastuttava piirrossarja. Jopa vuoden 2017 animaatio Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village) on parempi vaihtoehto, vaikka sekin on lopulta aika keskinkertainen. Smurffit 2:sta on turha odottaa ajatuksia herätteleviä opetuksia, mitkä auttaisivat lasta kasvamaan hyväksi aikuiseksi. Siitä ei löydy sydäntä, mikä pumppaisi sen täyteen Peyon töistä tuttua rakkautta ja aitoa, puhdasta riemua. Kaikessa ylienergisyydessään leffa ei ole edes viihdyttävä tai hauska.

Elokuvan on ohjannut sama henkilö kuin edellisenkin osan, Raja Gosnell, joka tekee täysin samanlaista työtä kuin viimeksi. Gosnell hassuttelee, minkä kerkeää, muttei pysähdy miettimään, mitä on oikeasti tekemässä. Sama koskee myös viidestä henkilöstä koostuvaa käsikirjoitustiimiä, joka tunkee mukaan toinen toistaan typerämpiä vitsejä, eikä ole hoksannut lainkaan, mikä ensimmäisessä osassa meni pieleen. Sentään Smurffit 2 on sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa turhia juttuja voisi karsia, sillä tunnin ja 45 minuutin kestossaan leffa käy tylsäksi kohdeyleisöllekin. Mukana on oivallisia lavasteita, kelpo valaisua ja Velho on puettu ja maskeerattu mahdollisimman samannäköiseksi kuin sarjakuvissa. Tehosteet eivät tässäkään leffassa vakuuta ja on edelleen erittäin selvää, milloin Rontti on oikea kissa ja milloin digismurffitus. Heitor Pereiran säveltämät musiikit eivät pääse lainkaan esille, sillä leffa tuntuu vain olevan täynnä isosti jumputtavia popkappaleita.

Yhteenveto: Smurffit 2 on smurffaavan smurffi elokuva, joka tylsistyttää liian pitkällä kestollaan, ärsyttää monestakin syystä ja tyhmentää kaikenikäisiä katsojia. Hävytöntä tuotesijoittelua löytyy jälleen, mutta tällä kertaa filmi tuntuu enemmän matkailumainokselta. Sielu ja sydän ovat tästäkin rainasta kateissa ja katsojaa harmittaa niin Peyon, kyllästyneen näköisen Neil Patrick Harrisin kuin myös niiden lasten puolesta, jotka päätyvät tätä katsomaan. Aivoton kohellus saattaa toki naurattaa kohdeyleisöä, mutta on tästä silti kelpo perhe-elokuva kaukana. Kyseessä on niitä teoksia, joita lapset tuskin muistelevat enää aikuisiällä lämmöllä edes paksujen, nostalgianhuuruisten lasien kera. Hank Azaria käy hermoille pahana Velhona ja tämän digikissa aiheuttaa yhä painajaiskuvia. Uutena hahmona seikkailuun hyppäävä Kaunosmurffi on raivostuttava tapaus. Smurffit 2 pitää sisällään aika lailla kaiken, mitä 2000-luvun lastenleffoissa voi mennä vikaan ja taitaa olla sanomattakin selvää, että suosittelen kaikenikäisiä pysymään kaukana näistä smurffaavista kammotuksista. Jos hahmojen seikkailut kiinnostavat, suosittelen vilkaisemaan kokonaan animoidun Smurffit: Kadonneen kylän.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Jos sinne asti pystyy sinnittelemään...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs 2, 2013, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Hemisphere Media Capital, Kerner Entertainment Company, Studio Peyo, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Firstep Productions, Legend3D, NeoReel

Arvostelu: Smurffit (The Smurfs - 2011)

SMURFFIT

THE SMURFS

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jayma Mays, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Katy Perry, Fred Armisen, Alan Cumming, George Lopez, Sofia Vergara, Tom Kane ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

The Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Cullifordin sarjakuvahahmoihin, smurffeihin. Nämä pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958 Le Journal de Spirou -sarjakuvalehdessä, mutta maailmanlaajuisen suosioon hahmot nousivat Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) kautta. Vuonna 1997 tuottaja Jordan Kerner alkoi pommittamaan hahmojen oikeuksia pitävää belgialaisyhtiötä, Lafig Belgiumia kirjeillä, missä hän kertoi innostuksestaan hahmoihin ja kysyi elokuvaoikeuksien hintaa mahdollista filmatisointia varten. Vasta vuonna 2002, kun Peyon perikunta luki Kernerin tuottaman Lotta ystäväni -elokuvan (Charlotte's Web - 2006) käsikirjoituksen, he luottivat tähän tarpeeksi, jotta he vihdoin myivät elokuvaoikeudet. Aluksi leffaa työstettiin Paramount Picturesin ja Nickelodeon Moviesin kautta, mutta vuonna 2008 oikeudet siirtyivät Columbia Picturesille ja Sony Pictures Animationille. Alunperin leffan piti olla vain animaatio, mutta Sonyn johtohahmo Michael Lyntonin ideasta elokuvan päätettiin yhdistävän animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja leffan oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo saman vuoden joulukuussa, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, jottei elokuva joutunut kilpailemaan Jogi-karhun (Yogi Bear - 2010) ja Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) kanssa. Lopulta 16. kesäkuuta 2011 (tasan kymmenen vuotta sitten) Smurffit sai maailmanensi-iltansa pienessä espanjalaisessa Júzcarin kylässä, minkä asukkaat maalasivat kokonaan siniseksi ensi-illan kunniaksi. Elokuva oli rahallisesti megahitti, mutta kriitikoilta ja faneilta se sai murskaavaa tylytystä. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin syyskuussa 2011, vaan näin sen vasta muutamia vuosia myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin, että Smurffit-elokuva täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rauhallisessa kylässään asuvat pienet ja siniset smurffi-olennot valmistautuvat Sinisen kuun festivaaliin. Juhlavalmistelut saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun paha Velho saapuu kylään, aikomuksenaan siepata smurffit ja imeä niistä taikavoimat omaan käyttöönsä. Osa smurffeista löytää paetessaan portaalin, mikä kuljettaa heidät metsästä New Yorkiin.

Seikkailuun päätyvät smurffit ovat smurffikylän vanha ja viisas johtaja Suursmurffi (äänenä Jonathan Winters), kylän ainoa tyttö Smurffiina (laulaja Katy Perry), jatkuvasti mokaileva Tohelo (Anton Yelchin), fiksu ja siksi silmälaseja käyttävä Välkky (Fred Armisen), äksy Ärjysmurffi (George Lopez), sekä jostain syystä skotlantilaisesti kilttiin pukeutuva Sisusmurffi (Alan Cumming). Smurffien nimet määrittelevät heidän piirteensä hyvin vahvasti ja esimerkiksi Ärjysmurffi ja Sisusmurffi jäävätkin aika tylsän yksiulotteisiksi. Hahmot ovat veikeän energisiä, joiden kanssa lapsikatsoja lähtee varmasti mielellään seikkailemaan. Aikuisille smurffit voivat usein käydä ärsyttäviksi - paikoitellen ihan tarkoituksella.
     Elokuvan pahis on tietty smurffien arkivihollinen, paha Velho (Hank Azaria), jonka suomenkielinen nimi on todella typerä. Miksei hahmo voi olla Suomessakin Gargamel, kuten hän on alunperin? Toisin kuin digitaalisesti animoidut smurffit, Azaria pääsee näyttelemään Velhoa ihan asussa ja maskeerauksissa kameran edessä. Useiden Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninä tunnettu Azaria aiheuttaa lähinnä suurta myötähäpeää teatraalisella olemuksellaan. On ymmärrettävää, että lastenleffassa pahishahmo halutaan esittää hupsusti, mutta kun hahmo pissaa astiaan keskellä täyttä hienostoravintolaa, aletaan jo mennä liian pitkälle. Animaatiossa pöljä pahis toimii, mutta näyteltynä Velho on vain nolo. Velhoa seuraa tietysti häijy kissa Rontti, jota on päätetty tehostaa digitehostein. Huomasin useaan otteeseen vain tuijottavani järkyttyneenä, kun aito kissa on päätetty vaihtaa aivan järkyttävään digiräpellykseen. On jälleen ymmärrettävää, että piirrossarjassa Rontti oli ilmeikäs kissa, joten tekijöiden on pitänyt tehdä jokin ratkaisu katin kanssa elokuvassa, mutta tämä ratkaisu on yksi osoitus siitä, että kenties Smurffeja ei olisi koskaan kannattanut tehdä osittain näyteltynä elokuvana.

Sen sijaan, että sarjakuvien ja piirrossarjan tavoin Smurffit-leffa sijoittuisi smurffien kylään ja sitä ympäröivään metsään täynnä kaikenlaista taianomaista, ovat tekijät ilmiselvästi halunneet toistaa elokuvien, kuten Alvin ja pikkuoravien (Alvin and the Chipmunks - 2007) ja Lumotun (Enchanted - 2007) suosion ja viedä satuhahmot ja puhuvat eläimet meidän maailmaamme. Taikametsän sijaan maagisuutta smurffeille edustaa ihmisten teknologia, mitä löytyy esimerkiksi Times Squarelta jättimäisten mainostaulujen muodossa. M&M's, Coca-Cola, McDonald's ja Google ovat vain muutamia hävyttömiä tuotesijoitteluja, joita leffa alkaa puskemaan tiuhaan tahtiin New York -osuuden alkaessa. Blue Man Groupin mainos ihmettelevien smurffien takana menee vielä vitsinä, mutta Blu-rayn mainos saa huokaisemaan syvään pettymyksestä. Musiikkivideota muistuttava Guitar Hero -osio taas saa pyörittelemään silmiään. Missä on Smurffit-sarjakuvien ja -piirrossarjan ihastuttavuus, sydän ja riemu?

New Yorkissa smurffit päätyvät kosmetiikkafirman markkinointiosaston varajohtajan, Patrickin ja tämän raskaana olevan vaimon Gracen (Neil Patrick Harris ja Jayma Mays, jotka yrittävät parhaansa, mutta sääliksi käy) kotiin. Eli ne pakolliset ihmishahmot, jotka aluksi kirkuvat nähdessään outoja animoituja pikku-ukkoja ja sitten käyttävät loppuleffan niiden auttamiseen. Harmi vain, että Patrickin kosmetiikkajuonikuvio vie aivan liikaa aikaa elokuvasta ja tekee siitä pitkäveteisen jopa kohdeyleisölle. Tällä on kai yritetty kosiskella aikuiskatsojaa, mutta heidän kohdalla peli on jo menetetty. Vannoutuneimmat smurffifanitkin pysyvät suuttuneina New York -asetelmasta ja elokuvan sieluttomuudesta. Huumoria yritetään epätoivoisesti yrittää vähän jokaiseen makuun, mutta kaikki pieruvitseistä hieman härömpiin heittoihin lentävät kauas ohi maalitaulusta. Aikuisille epätoivoisimpia vitsejä ovat populaarikulttuurijutut, kuten skottismurffin "freedom"-huuto Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995). Ainoa vitsi, mikä sai minut naurahtamaan, on osuvan itseironinen läppä siitä, saavatko smurffit nimensä heti syntyessään, vai vasta näyttäessään tietyn asian itsestään, mikä määrittelee heidät täysin persoonina? Sitten taas, kun elokuva yrittää liikkua meta-tasoilla ja näyttää, että smurffit ovat sarjakuvahahmoja leffassakin, se lähinnä vain hämmentää.

Elokuvan on ohjannut Raja Gosnell, joka on erikoistunut juurikin tällaisiin teoksiin kuin Smurffit. Gosnellin filmografiaan kuuluu mm. Scooby-Doo (2002) ja Beverly Hillsin hienostohauva (Beverly Hills Chihuahua - 2008), minkä lisäksi hän ohjasi aiemmin Yksin kotona 3:nkin (Home Alone 3 - 1997). Aivan kuin Gosnell haluaisi tieten tahtoen pilata monien rakastamia juttuja... Käsikirjoitustiimiin taas kuuluvat J. David Stem, David N. Weiss, David Ronn ja Jay Scherick. Edes kolmen Davidin avulla smurffeja ei onnistuta tuomaan valkokankaille kunnioittavalla tavalla. Nelikko ei vaikuta edes pitävän näistä taikaolioista ja monet tarinallisista ratkaisuista tuntuvatkin tulleen suoraan studiolta. Sentään Smurffit on kelvollisesti kuvattu elokuva. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät parhaansa saadakseen Velhon näyttämään sarjakuville uskolliselta. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä tunnin ja 45 minuutin pituisena se on luultavasti liian pitkä lapsille, puhumattakaan vanhemmista, jotka joutuvat kärvistelemään elokuvan läpi lastensa kanssa. Itse smurffit näyttävät ihan hyviltä, mutta muuten digianimaatiot ovat usein todella kehnot. Äänimaailma toimii sujuvasti, vaikkei Heitor Pereira saakaan mitään kiinnostavaa aikaan musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Smurffit on todella surullisen kehno koko perheen elokuva. Lapsille se voi tarjota hauskaa viihdettä, mutta uskoisin heidänkin kokevan leffan paikoitellen tylsäksi, Neil Patrick Harrisin hahmon kosmetiikkajuonikuvion takia. Aikuisten taas on vaikea löytää riemua leffasta. Jos on kovemman luokan Smurffifani, elokuva voi tuntua jopa suurelta loukkaukselta. Alkuperäistöiden taianomaisuus loistaa poissaolollaan. Sydäntä ei löydy lainkaan ja lähinnä leffa on vain tökerön hävytöntä tuotesijoittelua. Koheltaminen ei jaksa naurattaa ja vitsit ovat aikamoisia hutilaukauksia. Hank Azaria yrittää aivan liikaakin pahan Velhon osassa, luoden vain erittäin myötähäpeällisen pahishahmon. Velhoa seuraava Rontti-kissa on vähän väliä järkyttävän kökkö digiluomus. Kaikin puolin lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä sekoilu. Elokuvan sijaan Smurffeja tekisi mieli kutsua lähinnä tuotteeksi, sillä sitä se todella on. Tuote, jolla on tarkoitus höynäyttää helpot rahat nostalgiannälkäisten aikuisten ja viattomien lasten taskuista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. Lisäksi lopputeksteissä lukee huojentava tieto, ettei animoituja kissoja satutettu elokuvaa tehdessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Studio Peyo, Mel's Cite du Cinema, Kerner Entertainment Company

Arvostelu: Pretty Woman (1990)

PRETTY WOMAN

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Richard Gere, Julia Roberts, Héctor Elizondo, Jason Alexander, Ralph Bellamy, Laura San Giacomo, Alex Hyde-White, Amy Yasbeck ja Hank Azaria
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Pretty Woman on Garry Marshallin ohjaama romanttinen elokuva, minkä nimi on otettu Roy Orbisonin kappaleesta "Oh, Pretty Woman". Alunperin filmin oli kuitenkin tarkoitus olla synkkä ja vakava draamaleffa nimeltä "3000". J. F. Lawton kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja vaikka siitä oltiin kiinnostuneita, monet pitivät sitä liian synkkänä. Tuottaja Laura Ziskinin ja Walt Disneyn silloisen johtajan Jeffrey Katzenbergin toiveesta Lawton työstikin tekstiä huomattavasti kevyemmäksi. Alkuperäinen nimi muutettiin, sillä se toi liian monille mieleen scifielokuvan. Roolitusprosessi oli pitkä: miespääosaan kaavailtiin Christopher Reeveä, Daniel Day-Lewista, Kevin Klinea, Al Pacinoa ja Denzel Washingtonia, kunnes roolin sai Richard Gere, kun taas naispääosasta kieltäytyivät Meg Ryan, Diane Lane ja Michelle Pfeiffer, minkä lisäksi Winona Ryder ja Jennifer Connelly olivat ehdolla, mutta heidät todettiin liian nuoriksi, jolloin roolin nappasi Julia Roberts. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1989 ja lopulta Pretty Woman sai maailmanensi-iltansa 23. maaliskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättihitti, jopa ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein leffa, vaikkei se täysin vakuuttanut kriitikoita. Julia Roberts kuitenkin voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon ja oli ehdolla myös Oscarista ja BAFTA-pystistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pretty Womania, mutta olin tiennyt siitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin leffan täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Menestyksekäs liikemies Edward Lewis maksaa yöstä Vivian-nimisen prostituoidun kanssa ja pyytää tätä pysymään hänen seuralaisenaan seuraavan viikon ajan, 3000 dollarin maksua vastaan. Aluksi pelkältä liiketoimelta tuntuva sopimus alkaa vähitellen johtamaan aitoihin tunteisiin...

Richard Gere näyttelee bisnesmies Edward Lewista, joka ostaa yrityksiä ja myy ne eteenpäin pienemmissä osissa. Hän on tavallaan aika kylmä persoona, joka ei päästä helpolla lähelleen. Elokuvan aikana hänestä alkaa kuitenkin oppia asioita, jotta voi ymmärtää, miksi hän on mitä on. Silti Edward ei koskaan ollut mielestäni kovin kiinnostava tyyppi. Kenties tämä johtuu lähinnä siitä, että Gere on hieman tylsä roolissaan. Tavallaan hän on kyllä oikein passeli valinta rooliin, muttei hän onnistu tekemään minkäänlaista vaikutusta.

Pretty Woman onkin selvästi Viviania näyttelevän Julia Robertsin show. Roberts hyppää innokkaasti rooliinsa ja herkuttelee osallaan prostituoituna, joka mielellään aiheuttaa liian ylpeille rikkaille epämiellyttävää oloa. Hänenkin taustojaan avataan elokuvan aikana ja niistä katsoja kyllä kiinnostuu. Roberts ponkaisi tällä elokuvalla täysin ymmärrettävästi romanttisten filmien suureksi tähdeksi.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jason Alexander Edwardin asianajajana Phillip Stuckeyna, Héctor Elizondo hotellin omistajana Barney Thompsonina, Laura San Giacomo Vivianin ystävänä Kitinä, sekä Ralph Bellamy viimeisessä roolissaan vanhana liikemies James Morsena ja Alex Hyde-White tämän pojanpoikana David Morsena. Vaikka sivuhahmot ovat aika mitäänsanomattomia, heidän näyttelijänsä tekevät kelpo työtä. Silti Roberts jättää kaikki varjoonsa.

Ymmärrän kyllä, miksi Pretty Woman on noussut asemaansa yhtenä kaikkien aikojen suosituimpana romanttisena elokuvana. On myös helppo ymmärtää, miksi filmi voi olla monien naisten mieleen. Elokuvassa heikommassa jamassa oleva nainen kohtaa rikkaan miehen, joka on valmis maksamaan tälle kalliita vaatteita ja jonka kautta nainen pääsee erilaisiin seurapiiritapahtumiin. Varmasti moni nainen haaveilee tätä katsoessaan, että omalle kohdalle sattuisi joku rikas ja hyvännäköinen herra lompakko levällään viikon ajan. Lisäksi elokuvan rakkaustarinassa on poikkeuksellista se, että naispäähenkilö on näinkin "rohkeassa" ammatissa, eikä pelkkä tavan tallaaja. Leffassa tuodaan erittäin hyvin esille, että vaikka nopeasti vilkaistuna Vivian ja Edward ovat ääripäät toisistaan, ovat he monin tavoin samanlaisia ja siksi he vetävät toisiaan puoleensa. Ja onhan tässä onnistunutta romantiikkaa, sekä tiettyä seksuaalista jännitettä, mikä voi herättää kihelmöintiä katsojassa.

Silti minun täytyy todeta, ettei Pretty Woman tehnyt minuun toivomaani vaikutusta. Se on mainio teos, muttei sen ihmeellisempi. Romanttiseksi komediaksi tämä ei ole kovinkaan hauska. Hymähdin pariin otteeseen, mutta nauruja leffa ei tarjonnut lainkaan. Itse näinkin tämän enemmänkin kevyenä draamana. Vivianin ja Edwardin kehittyvä suhde on kiinnostava, mutta asiat siinä ympärillä lähinnä pitkästyttävät. Etenkin Edwardin työhön liittyvä juonikuvio on aika tylsä. Pidin kyllä elokuvasta, mutta monien hehkutuksien jälkeen odotin hieman enemmän. Roberts kyllä osoitti taitonsa, mutta muuten leffa tuotti pienoisen pettymyksen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Garry Marshall, joka rakentaa mukavaa tunnelmaa ja saa katsojan kiinnostumaan tarinasta hiljalleen. Filmi ei nappaa heti mukaansa, vaan se lämmittelee katsojaa pikkuhiljaa. J. F. Lawtonin kirjoittama rakkauskertomus on tosiaan toimiva, mutta hänelle on tainnut tuottaa vaikeuksia keksiä kiinnostavia juonikuvioita siihen ympärille. Tietäen, että Lawtonin alkuperäinen teksti oli paljon synkempi ja onnettomampi, minua kiinnostaisi kovasti nähdä elokuva siitä käsikirjoituksesta. Pretty Woman on sujuvasti kuvattu ja leikattu, vaikkakin joitain kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustajat ovat tehneet oivaa työtä asujen kanssa. James Newton Howardin säveltämät musiikit eivät koskaan oikein nouse esille, mutta mukana on hyviä kappalevalintoja, joista parhaiten päähän jää soimaan tietty kipale "Oh, Pretty Woman".

Filmistä on olemassa viitisen minuuttia pidempi versio, missä Edwardin ja Vivianin ensimmäinen keskustelu kestää hieman kauemmin, minkä lisäksi myös mm. ravintolakohtaus ja romanttinen montaasi ovat pidempiä. Mukana on myös kohtaus, missä parittaja nimeltä Carlos (Billy Gallo) jahtaa Viviania velkojen perässä.

Yhteenveto: Pretty Woman on oiva romanttinen komedia, vaikkei se erityisen hauska olekaan. Erilaisten ihmisten välille muodostuva suhde on kiinnostavasti kirjoitettu ja Julia Robertsin ja Richard Geren väliltä löytyy hyvää kemiaa, ja osuvaa seksuaalista jännitettä. Mukana on kuitenkin Geren hahmon, Edwardin työhön liittyvä sivujuoni, mikä ei erityisemmin nappaa mukaansa ja saa leffan lähinnä hidastelemaan. Gere sopii passelisti hurmuriksi, mutta on silti jotenkin tylsä roolissaan, kun häntä vertaa Robertsiin, joka revittelee hienosti läpi elokuvan. Tunnelma on sujuvasti kasvatettu, mutta huumoripuoli jää hieman vaisuksi. Muutenkaan leffa ei noussut sellaisiin korkeuksiin, joita olin siltä toivonut pitkien hehkutusten jälkeen. Ymmärrän tietyt asiat, mitkä Pretty Womanissa viehättävät, mutta itse en valitettavasti löytänyt tästä sitä hienoutta, minkä vuoksi elokuva on niin rakastettu. Jos romanttiset elokuvat kiehtovat ja tämä on jäänyt näkemättä, suosittelen katsomaan filmin jo siitä syystä, että se kuuluu genressään yleissivistykseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pretty Woman, 1990, Touchstone Pictures, Silver Screen Partners IV

Arvostelu: Hop (2011)

HOP (2011)

Ohjaus: Tim Hill
Pääosissa: Russell Brand, James Marsden, Hugh Laurie, Kaley Cuoco, Hank Azaria, Cary Cole, Tiffany Espensen ja David Hasselhoff
Genre: lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Kun näin Hopin trailerin vuonna 2011, kiinnostuin elokuvasta, vaikka en ajatellut sen voivan olla kovin kummoinen. Kiinnostus johtui lähinnä siitä, ettei minulle tullut mieleeni muita pääsiäispupuelokuvia. En kuitenkaan käynyt katsomassa sitä leffateatterissa, vaan ajattelin odottaa, että se tulisi jossain kohtaa televisiosta. Pari vuotta sitten huomasinkin, että pääsiäisen aikaan televisiossa näytettäisiin Hop ja aloin katsomaan elokuvaa... aina siihen asti, että ensimmäiset repliikit kuuluivat ja tajusin, että kyseessä oli suomeksi dubattu versio. Siinä kohtaa kanava vaihtui ja päätin odottaa seuraavaa tilaisuutta. Seuraavanakin vuonna elokuva tuli televisiosta ja tällä kertaa tarkistin etukäteen, millä kielellä se näytettäisiin. Suomidubbihan se taas oli ja jälleen Hop jäi minulta väliin. Onnekseni huomasin vuoden 2017 alussa, että elokuva oli tullut Netflixin valikoimaan. Kun pääsiäinen alkoi lähestyä, päätin vihdoin katsoa Hopin ja arvostella sen juhlan kunniaksi... tarkastaen tietty ensin, että kyseessä oli varmasti alkuperäinen englanniksi puhuttu versio.

E.B:sta on tarkoitus tulla seuraava pääsiäispupu, mutta hän unelmoikin rummuttamisesta rockyhtyeessä. E.B. karkaa Pääsiäissaarelta ja lähtee Hollywoodiin toteuttamaan unelmaansa. Siellä hän tapaa Fred Puputin, jonka kanssa hän alkaa ystävystyä.

Lapsena E.B. ihaili suuresti isänsä pääsiäispupun työtä, mutta vuosien varrella hänen kiinnostuksensa on kohdistunut musiikilliseen ilmaisuun. E.B. ei pidä siitä, että hänen elämänsä olisi päätetty etukäteen, mikä johtaakin siihen, että hän päättää karata juuri ennen kruunajaisiaan. E.B. on kiinnostava päähenkilö, vaikka hänestä löytyy ärsyttäväkin puoli. Hän on nimittäin todella itsekeskeinen, eikä tunnu huomioivan muita ympärillään. Elokuvan aikana hän alkaa onneksi oppimaan, että muutkin ovat tärkeitä. E.B:n äänenä kuullaan Russell Brand, joka ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä. Tässä on onneksi mukana vain hänen äänensä, mutta sekin on välillä hieman rasittava.
     E.B:n isää, eli pääsiäispupua esittää House-sarjasta (2004-2012) tuttu Hugh Laurie. Pääsiäispupu ei kykene ymmärtämään, että hänen pojallaan on muita unelmia kuin hänen roolinsa jatkaminen. E.B:n karatessa hän alkaa pikkuhiljaa tajuamaan, ettei hän voikaan määräillä poikaansa ikuisesti tai ohjailla tämän elämää. Muuten hahmo ei tunnu pääsevän oikein esille, eikä Laurie tuo rooliin mitään ihmeellistä.
     Pääsiäispupun alaisuudessa toimii tietysti tipuja, joista isoimmassa roolissa on Carlos, joka on kyllästynyt elämään pupujen ikeen alla ja haluaisi päästä huipulle. E.B:n karatessa Carlos kokee tilaisuutensa tulleen ja aloittaa ilkikurisen suunnitelmansa, jonka avulla hän nousisi Pääsiäissaaren johtoon. Carlosin äänenä kuullaan The Simpsons -animaatiosarjasta (1989-) tuttu Hank Azaria, joka esittää sarjassa mm. baarimikko Moeta, poliisipäällikkö Wiggumia ja Kwik-E-Mart -kaupan myyjä Apua.
     E.B:n tapaamaa ihmistä, Fred Puputinta näyttelee James Marsden, joka on ihan hyvä roolissaan. Fred on työtön nuori mies, joka asuu yhä vanhempiensa luona, jotka pitävät häntä täysin saamattomana. Hän päättää kuitenkin vihdoin yrittää osoittaa olevansa parempi kuin muut luulevat. Hänen ongelmiaan eivät kuitenkaan auta itsekeskeinen puhuva pupu, joka haluaa itse apua. Fred yrittää auttaa E.B:ta parhaansa mukaan, vaikka itse haluaisikin keskittyä täysillä oman elämänsä parantamiseen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Fredin isä (Cary Cole), jonka mielestä Fred on perheen musta lammas, Fredin sisko Sam (The Big Bang Theory -sarjasta, 2007-, tuttu Kaley "Penny" Cuoco), joka yrittää saada Fredia parantamaan elämäänsä, sekä Fredin perheen adoptiolapsi Alex (Tiffany Espensen), joka tuntuu olevan ylpeydenaihe perheelle. Leffassa nähdään valitettavasti myös David Hasselhoff omana itsenään, joka pääsee tietenkin heittämään "Ritari Ässä" -vitsejä.

Pääsiäinen on noin 1900 vuotta vanha, kristittyjen tärkein juhla. Sitä vietetään Jeesuksen ylösnousemuksen takia. Uskomuksen mukaan nykyään pitkäperjantaina tunnettuna päivänä Jeesus ristiinnaulittiin ja kaksi päivää myöhemmin (ensimmäinen pääsiäispäivä) hän teki ylösnousemuksen. Tästä on tehty useita näytelmiä ja elokuvia, kuten The Last Temptation of Christ (1988). Tähän eivät Hopin pääsiäisjutut liity oikeastaan millään lailla, vaan elokuva kuvastaakin sellaista pääsiäistä, mikä se erittäin monille nykylapsille on: paljon karkkia, suklaata, värejä, pupuja ja tipuja. Pääsiäismunien koristelu, pääsiäisruoat, -puput ja -tiput kuuluvat kyllä pääsiäisperinteisiin, mutta tässä ne ovat muutettu paikoitellen todella yliampuviksi. Etenkin karkkia ja suklaata valmistava Pääsiäistehdas on täynnä värejä ja kirkkautta, mikä aiheuttaisi todellisuudessa päänsäryn, mutta elokuvaan se sopii erinomaisesti. Kontrastina on arkinen ihmisten maailma, josta E.B. on innoissaan, sillä se on jotain, mistä hän ei vielä erityisen paljon tiedä. Fredille taas pääsiäismaailma tuottaa vau-tunteita. Elokuvassa näytetäänkin, kuinka kahdesta eri maailmasta tulevat henkilöt kiinnostuvat siitä paikasta, jossa he eivät ole ennen olleet. Silti he haluaisivat pitää oman kotinsa, eivätkä välttämättä uskalla kokea muutosta.

Hop on selvästi lastenelokuva. Siinä on monia hölmöjä hetkiä ja värikkäät teemat yhdistettyinä söpöihin hahmoihin toimivat varmasti paremmin perheen pienille kuin isoille. Se ei kuitenkaan tarkoita, että aikuiset eivät voisi nauttia Hopista. Monille elokuvan idea kuulostaa jo liian typerältä, jotta he voisivat koskaan antaa leffalle mahdollisuutta, mutta yllätyksekseni Hopissa on otettu aikuiskatsojatkin huomioon. Siinä missä lapset naureskelevat sille, että puput kakkivat karkkia, aikuiset pääsevät hekottelemaan, kun E.B. yrittää käydä Playboy-talossa, sillä Playboyn logossahan on pupun siluetti. Mukana on muutamia yksittäisiä vitsejä, jotka naurattivat toimivasti - eräs heitto oli jopa yllättävän julma. Vanhemmille voi tuottaa vaikeuksia olla nauramatta, sillä lapset luultavasti haluavat heti tietää, mikä oli niin hassua ja mitä siihen oikein uskaltaisi vastata? Useaan otteeseen leffa tuntuu kököltä, eikä loppuosiosta enää löydy samanlaista tunnelmaa, mutta niinä hetkinä pitää vain muistuttaa itselleen, että Hop on pääasiassa lapsille tehty elokuva. Itsensä löytäminen on tärkeä teema läpi leffan, mikä on tietty lapsille tärkeä pohdiskelun aihe, joten jotain syvällistäkin on mukana. Tällaisenaan kyseessä on viihdyttävä pääsiäispätkä, jonka aikana on mainiota mussuttaa Kinder-munia ja muita juhlan herkkuja.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Tim Hill, joka oli tätä ennen ohjannut muutaman muunkin lastenelokuvan, joissa yhdistetään näyttelijöitä ja animoituja hahmoja - tunnetuimpana Alvin and the Chipmunks (Alvin ja pikkuoravat - 2007). Hill selvästi taitaa tällaisen tyylin ja mielestäni hän voisi tehdä samanlaisia pätkiä lisääkin, vaikka eivät nämä kovin kummoisia olekaan. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta tarpeeksi toimivat. Suurimmaksi osaksi katsojana kykenee uskomaan, että James Marsdenin esittämä Fred puhuu digijänikselle. Musiikista vastaa Christopher Lennertz, mutta hänen sävellyksensä eivät jää mieleen.

Yhteenveto: Hop ei sinänsä ole hyvä, mutta omalla tavallaan se on juuri oikea elokuva nykypäivän pääsiäisenviettoon, missä on unohtunut koko pyhän lähtökohdat. Viihdyttävä leffa on, vaikka loppuosio ei enää toimi kovin kummoisesti. Elokuva kertoo mainiosti siitä, että pitäisi kuunnella omaa sydäntään ja tehdä sitä, mitä oikeasti haluaa, eikä sitä mitä muut haluavat sinun tekevän. E.B. on mielenkiintoinen hahmo, vaikka välillä ärsyttääkin itsekeskeisyydessään. Fred on myös mainio tapaus. Visuaalinen ilme on tarpeeksi toimiva, jotta katsojana uskoo oikean näyttelijän ja digihahmon tekevän asioita. Pääasiassa kyseessä on lastenelokuva, mutta mukana on onneksi myös huumoria vanhemmille. Suosittelenkin Hopia perheen yhteiseen pääsiäisleffahetkeen. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten kannattaa odottaa, että leffa on varmasti täysin päättynyt, ennen kuin alkaa puuhaamaan muuta.

Kirjoittanut: Joonatan, 10.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmofilia.com
Hop, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Illumination Entertainment

Arvostelu: The Simpsons Movie (2007)

THE SIMPSONS MOVIE

Ohjaus: David Silverman
Pääosissa: Dan Castellaneta, Julie Kavner, Nancy Cartwright, Yeardley Smith, Hank Azaria, Harry Shearer, Tress MacNeille, Albert Brooks ja Tom Hanks
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuonna 1989 alkanut The Simpsons, eli suomalaisittain Simpsonit saattaa olla maailman tunnetuin televisiosarja. 27. tuotantokausi alkoi juuri pyöriä Suomessa ja aiempia jaksoja on jo satoja, joten on ihan mahdotonta, että joku ei olisi koskaan kuullut tai nähnyt mitään sarjaan liittyvää. Sarjan isona fanina Simpsoneista tehty elokuva on upea juttu. En kuitenkaan ollut kummoinen fani silloin, kun vuosien työstämisen jälkeen The Simpsons Movie ilmestyi kesällä 2007. Teattereihin sen menin katsomaan, mutten ollut päässyt vielä täysin mukaan juttuun ja suuri osa Springfieldin naamoista oli minulle tuntemattomia. The Simpsons Movie saikin minut innostumaan enemmän Homerin perheen seikkailuista ja olen vuoden 2007 jälkeen nähnyt lähes kaikki sarjan jaksot, sekä nähnyt itse elokuvan useita kertoja uudestaan. Olen nähnyt leffan niinkin monta kertaa, että muistan sen repliikit lähestulkoon ulkoa.

Lisa Simpsonin aloitteesta Springfieldin järven saastutus lopetetaan, mutta hänen isänsä Homerin mokatessa pahemman kerran, EPA-järjestö sulkee Springfieldin kuvun alle liian saasteisena kaupunkina. Vihaiset kaupunkilaiset saavat Simpsonien perheen pakenemaan, joka lähtee etsimään uutta elämää muualta.

Homer on oma ihanan tyhmä itsensä, joka on kuitenkin kaikkien sankari. Hänen toilailujaan on aina hulvatonta katsoa. Kuten suurimmaksi osaksi sarjan jaksoista, Homer on elokuvankin päähenkilö. Dan Castellanetan suoritus Homerin lisäksi myös Abe Simpsonina, Hassuna ja tämän apinana, Sideshow Melinä, pormestari Quimbynä, Barneyna ja monena muuna, on huikea.
     Bartin villiys menee äärirajoille, hänen rullalautaillessa kaupungin halki alasti. Aikoinaan Bart oli oma lempihahmoni, mutta hahmo osaa olla myös usein ärsyttävä ja vanhetessani Homer on noussut ykkössijalle. Nancy Cartwright, joka esittää Bartia, on äänenä myös Nelsonille, Ralphille ja Toddille. Cartwright vetää lasten äänet loistavasti, varsinkin kun ottaa huomioon, että naisnäyttelijän roolit ovat kaikki poikia. Harmi, ettei Bart pääse elokuvassa soittelemaan pilapuheluita Moelle, kuten hän usein sarjassa tekee.
     Lisaan saadaan lisää syvyyttä, hänen ihastuessa kaupunkiin muuttaneeseen poikaan, Coliniin. Perinteinen ympäristöstä luennointi on pysynyt ennallaan ja hahmo on edelleen perheen fiksuin, mutta hahmoa on kiva nähdä ihastuneena. Milhouse on tietenkin mukana yrittämässä iskeä Lisaa. Yeardley Smith esittää vain Lisaa ja vetää tuttuun tapaansa onnistuneesti.
     Marge on aina ollut mielestäni tylsin hahmo perheestä, sillä hän on vain aika tavallinen kotiäiti. The Simpsons Moviessa Marge pääsee näyttämään enemmän tunteita, mikä on hyvä. Ja tietysti hänellä on mukana perheen vauva, Maggie. Julie Kavner näyttelee kaikkia Bouvierin sukuun kuuluvia, eli esittää myös Margen siskoja, Pattya ja Selmaa, jotka eivät kuitenkaan pääse tekemään elokuvassa mitään.
     The Simpsons Moviessa esiintyvät myös muut Springfieldin asukeista, vaikka suurin osa onkin mukana vain todella lyhyen ajan. Naapurissa asuva Ned Flanders on isossa roolissa, mutta muut tuntuvat olevan elokuvassa vain, koska kuuluvat sarjaan. Onneksi kaikille ei ole yritetty saada hirveästi ruutuaikaa, sillä muuten elokuva olisi todella sekava.
     Pahiksena on A. Brooksin esittämä Russ Cargill, joka on luotu elokuvaa varten. Hahmo on ihan hyvä lisäys, muttei kovin muistettava. Sarjan kaltaisesti elokuvaan on myös saatu lisättyä muutama cameo. Green Day -yhtyeen jäsenet Billie Joe Armstrong, Mike Dirnt ja Tré Cool esiintyvät elokuvan alussa ja mukana on myös Tom Hanks omana itsenään.

Elokuva ei käytä ollenkaan aikaa esitelläkseen sarjan maailmaa ihmisille, joille Simpsonit eivät ole vielä tuttuja. The Simpsons Movie on periaatteessa yksi todella pitkä jakso tavallisten jaksojen joukossa. Minusta on parempi, ettei elokuvassa käytetä aikaa turhaan, vaan näin se yhdistyy sarjaan sulavasti ja myöhemmin sarjassa leffaan on viitattu hauskoilla tavoilla. Joidenkin mielestä ylipitkä jakso ei ole toimiva ratkaisu, mutta minusta se toimii, eikä leffa koskaan käy tylsäksi - ei edes silloin, kun sen on nähnyt parikymmentä kertaa kuten minä olen. Sarja käsittelee yhteiskunnallisia asioita ja tässä käsitellään saastuttamista. Simpsonien perinteiseen tapaan asiat näytetään siten, että amerikkalaiset ovat hölmöjä ja etenkin saastuttamisen esteeksi rakennetun muurin testaaminen kuvastaa hyvin hahmojen idioottimaisuutta. USA:n hallitusta pilkataan sillä, että Arnold Schwarzenegger on presidenttinä - harmi vain, ettei oikea Arska ole mukana ääninäyttelemässä.

The Simpsons Movie on teemaltaan isä-poikaleffa. Bart ei koe, että Homer on isänä sellainen, kuin hän kaipaa ja alkaa toivoa, että kuuluisi Flandersin perheeseen, jossa lapsia hoivataan. Varsinkin Homerin ottaessa Hämähäkkipossun huostaansa, Bart kokee jääneensä ulkopuolelle. Homer tuntuu vähät välittävän omasta lapsestaan. Kun sarjaa on katsonut vuosia, hahmojen kohtaloilla tuntuu oikeasti olevan iso merkitys ja siksi Homerin ja Bartin totaalisesti murenevan ihmissuhteen näkeminen voi olla vaikeaa. Parissa kohtaa elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin liikuttava.

Elokuva on täynnä vitsejä, jotka ovat hyvin samanlaisia kuin sarjassa. Jokainen hahmo toilailee normaaliin tapaansa ja varsinkin Homerin kivulle nauretaan useaan otteeseen. Kun Simpsonit-jaksossa katsotaan Tikku ja Takku -sarjaa, niin The Simpsons Moviessa katsotaan loogisesti Tikku ja Takku -elokuvaa. Tämän lyhyen prologin jälkeen alkaa hieman muunnettu alkutunnari, josta on valitettavasti jätetty pois perinteinen "sohvaläppä". Viittauksia sarjaan on kuitenkin mukana, joista yksi tärkeimmistä on, kun Homerin ja Margen häävideon taustalla soiva kappale "Close to You", joka soi sarjan jaksossa, jossa näytetään, miten Homer tapaa Margen ensimmäistä kertaa. Monilta biisi menee luultavasti ohi, mutta tarkkaavaisimmille katsojille saattaa vierähtää tippa linssiin - riippuen kuinka kova juttu Simpsonit itselle on. Sarjassa on ollut vitsinä, ettei kerrota, missä Springfieldissä Simpsonit asuvat, joten myös elokuvaan on saatu ujutettua viittaus siihen. Sarjan teemamusiikin luojan Danny Elfmanin sijaan elokuvan musiikista vastaa Hans Zimmer. Elokuvan musiikki poikkeaa Zimmerin muusta tuotannosta ja hän on saanut luotua hyviä teemoja eri hahmoille.

Elokuva on animoitu samoin kuin sarja, mutta paikoitellen taustojen animointiin tuntuu olevan panostettu hieman enemmän. Elokuvassa on paljon klaffivirheitä (esim. jokin asia ei ole samalla lailla seuraavassa kuvassa kuin edellisessä). Välillä taustalta puuttuu joitain yksityiskohtia, mutta niiden huomaamiseen tarvitaan erittäin tarkka ihminen tai joku, joka on nähnyt elokuvan todella monta kertaa. Elokuvassa on otettu pieniä vapauksia Springfieldin kartassa - esimerkiksi Simpsonien talo on yhtäkkiä kaupungin laidalla, ja kirkko ja Moen baari ovat vierekkäin, joka tosin toimii täydellisesti yhden elokuvan vitsin kannalta.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Hahmojen, paikkojen ja asioiden ääriviivat ovat tarkat ja selkeät, eikä kuva ole mitään pikselimössöä. Elokuvan voi katsoa alkuperäisen englannin kielen lisäksi muutamalla muulla kielellä, kuten suomeksi ja painotan sitä, ettette katso elokuvaa suomeksi puhuttuna, sillä se kuulostaa ihan kauhealta. Kerran olen nähnyt elokuvan kokonaisuudessaan suomeksi ja se oli ihan kauhea kokemus. Blu-raylla ei ole erikseen valikkoa, vaan elokuva alkaa heti. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita ja noin kolme ja puoli minuuttia kestävän "Special Stuffin", joka sisältää lyhyet videot: "Homer's Monologue on the Tonight Show", "The Simpsons Judge American Idol", "Homer Introduces American Idol" ja "The Lobby".

Yhteenveto: The Simpsons Movie on todella viihdyttävä elokuva. Vaikka elokuvan on käsikirjoittanut kymmenhenkinen tiimi, se pysyy toimivasti kasassa yhtenäisenä tarinana ja siinä on samanlaista henkeä kuin sarjassa. Leffa on todella hauska vielä useammankin katselukerran jälkeen ja näiden mahtavien hahmojen seikkailua on aina ilo seurata. Elokuva on monen vuoden työn tulos ja sarjan fanien on pakko nähdä se. Leffaa ei kannata pistää pois heti, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana tulee vielä lyhyitä pätkiä. Todella toivon, että The Simpsons Movielle tehtäisiin joskus jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2016 - Muokattu 12.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.reggiestaketwo.wordpress.com
The Simpsons Movie, 2007, 20th Century Fox Film Corporation