Arvostelu: Heat - ajojahti (Heat - 1995)

HEAT - AJOJAHTI

HEAT

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer, Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Amy Brenneman, Ashley Judd, Mykelti Williamson, Wes Studi, Ted Levine, Natalie Portman, William Fichtner, Dennis Haysbert, Hank Azaria ja Danny Trejo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Heat - ajojahti on Michael Mannin ohjaama ja käsikirjoittama rikostoimintaelokuva. 1970-luvun lopulla Mann kiinnostui rikollisesta Neil McCauleystä ja tätä jahdanneesta chicagolaisesta poliisista Chuck Adamsonista. Mann ryhtyi työstämään tositarinan pohjalta elokuvaa ja esitteli käsikirjoitustaan ympäri Hollywoodia, mutta tuloksetta. Kun Mannin tuottamasta Miami Vice -sarjasta (1984-1990) muodostui iso hitti, Mann keksi muovata vanhan tekstinsä televisiosarjan muotoon. Hän sai kuvattua pilottijakson NBC-kanavalle, mutta kanava hylkäsikin sarjan. Mann muokkasi pilottijaksosta televisiossa julkaistun leffan L.A. Takedown (1989), jonka pohjalta hän alkoi työstämään kunnon teatterielokuvaa. Tällä kertaa Mann sai rahoittajat projektiin, työryhmän ympärilleen ja innokkaat näyttelijät kameran eteen. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 1995 ja lopulta Heat - ajojahti sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka arvostus on vain kasvanut vuosien varrella. Elokuva on toiminut innoittajana niin tosielämän rikollisille, kuin myös leffoille, kuten Christopher Nolanin Batman-elokuvalle Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja suursuosiota nauttiville Grand Theft Auto -videopeleille (1997-). Itse katsoin Heat - ajojahdin ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, jolloin pidin sitä hyvänä, joskin ylipitkänä rikosleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Los Angelesin rikoskomisario Vincent Hanna tutkii veristä ryöstöä ja muuttuu pakkomielteiseksi tekijöiden nappaamisesta. Ryöstön takana oleva Neil McCauley tiimeineen onkin jo suunnittelemassa uutta, monen miljoonan arvoista keikkaa.

Al Pacino ja Robert De Niro näyttelivät kummatkin Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja De Niro voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Mutta koska elokuva kertoi tarinaansa kahdella eri aikajanalla, ei Pacinolla ja De Nirolla ollut ainuttakaan yhteistä kohtausta. Kummisedän myötä näyttelijät on jatkuvasti yhdistetty katsojien mielessä toisiinsa, mutta vasta Heat - ajojahdissa, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Pacino ja De Niro näyttelivät vihdoin samassa kohtauksessa. Al Pacino nähdään Vincent Hannana, työlleen pakkomielteisesti omistautuvana ylikomisariona, joka ei niele paskaa keneltäkään ja toimii ajoittain hieman kyseenalaisesti. Robert De Niro taas näyttelee Neil McCauleytä, rikollisneroa, jonka johtama tiimi tekee useiden miljoonien arvoisia iskuja ja joka ei myöskään niele paskaa keneltäkään. Vincent ja Neil ovat poliisi ja rosvo, saman kolikon kaksi eri puolta, mutta heistä löytyy hämmentävän paljon samankaltaisuuksia. Näiden kahden välille muodostuukin erittäin kiehtova suhde, jossa he ovat periaatteessa toisiaan vastaan, mutta samalla he eivät voi olla ihailematta ja kunnioittamatta toisiaan. Pacino ja De Niro ovat kummatkin ilmiömäisessä vedossa läpi elokuvan. Pacino istuu täydellisesti toisinaan räjähtävän kytän osaan, kun taas De Niro osoittaa jälleen kerran näyttelevänsä karismaattisesti roistoa, jonka ei haluaisi jäävän kiinni laittomista puuhistaan huolimatta. Kun Pacino ja De Niro vihdoin nähdään samassa kuvassa ikonisessa kahvilakohtauksessa, on homma kaiken odotuksen arvoista.

Elokuvassa nähdään myös Val Kilmer, Tom Sizemore, Danny Trejo ja Kevin Gage Neilin rosvotiimiin kuuluvina Chrisinä, Michaelina, Trejona ja Waingrona, Jon Voight heidän työkeikkansa antavana Natena, Mykelti Williamson, Wes Studi ja Ted Levine Vincentiä auttavina ylikonstaapeli Druckerina, etsivä Casalsina ja etsivä Boskona, Dennis Haysbert rikollista elämää taakseensa jättävänä Danielina, William Fichtner rahanpesijä Roger Van Zantina, sekä Diane Verona Vincentin vaimona Justinena, Natalie Portman hänen tyttärenä Laurenina, Ashley Judd Chrisin vaimona Charlenena ja Amy Brenneman kirjakaupassa työskentelevänä Eadyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Verona, Portman, Judd ja Brenneman Vincentin, Neilin ja Chrisin elämään kuuluvina naisina, jotka joutuvat ikävään välikäteen, kun tämä kissa-hiiri-leikki äityy huippuunsa.

Kuten alussa kerroin, kymmenen vuotta sitten ensikatselussa pidin Heat - ajojahtia kelpo rikoselokuvana. Nyt vuosikymmen myöhemmin uudelleenkatselussa olin täysin myyty elokuvan edessä. Kyseessä on mestarillinen rikoseepos, joka pitää tiukasti otteessaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa ja joka jättää suuren vaikutuksen päätyttyään. Ei ole mikään ihme, että elokuva on toiminut vuosien varrella innoittajana lukuisille ihmisille, niin elokuvantekijöille, pelisuunnittelijoille kuin myös ironista kyllä, myös tosielämän rikollisille. Helmikuussa 1997 tapahtunut North Hollywoodin pankkiryöstö muistutti monella tapaa elokuvaa ja tekijöiden kotoa löytyikin Heat - ajojahdin VHS-kasetti.

Heti ensiminuuteillaan elokuva nappaa katsojan mukaansa, eikä sitten suostu millään päästämään irti. Jo alun ryöstökohtaus on väkevän tiukasti toteutettu ja tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta siitä jännitys vasta alkaa tosissaan kasvaa. On äärimmäisen koukuttavaa seurata niin Neilin ryhmää, joka alkaa valmistautua seuraavaan keikkaansa, erittäin riskialttiiseen pankkiryöstöön, samalla kun Vincentin tiimi yrittää päästä rikollisten jäljille ja saada nämä kiinni. Itse pankkiryöstökohtaus ja sitä seuraava tulitaistelu Los Angelesin kaduilla on aivan mieletön ja äärimmäisen jännittävä. Etenkin tässä kohtauksessa katsoja voi huomata jännittävänsä molempien joukkojen puolesta. Toisaalta sitä haluaa nähdä Vincentin saavan roistot nalkkiin, mutta samalla sitä kuitenkin haluaisi nähdä Neilin ja kumppanien livahtavan kuin koirat veräjästä. Jossain muussa leffassa tämä osio voisi olla elokuvan finaali, mutta Michael Mannilta löytyy paukkuja vielä jollain ilveellä tätäkin tiivistunnelmaisempaan viimeiseen tuntiin. Todellisen loppuhuipennuksen aikana katsoja suorastaan pidättää hengitystä jännityksen kourissa.

Heat - ajojahdin hienous ei kuitenkaan johdu vain intensiivisistä ammuskeluista ja takaa-ajoista, vaan elokuva nousee täysin uudelle tasolle ja monien muiden vastaavien rikosleffojen yläpuolelle sen fantastisesti laadittujen ihmissuhteiden ansiosta. Elokuva pureutuu todella ytimekkäästi hahmoihin ja kuinka heidän toimintansa vaikuttaa heidän ympärillä oleviin. Kuinka Vincentin työriippuvuus rikkoo hänen parisuhdettaan ja kuinka rikollisten on vaikea pitää yllä illuusiota tavallisesta elämästä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, ytimessä on Vincentin ja Neilin välinen kummallinen suhde toisiinsa. Ilman tätä täydellisesti rakennettua heijastusta hahmojen välillä, ei loppuhuipennuskaan tuntuisi samalla lailla missään. Kaiken päätteeksi tunnetila on lopulta lähinnä haikea.

Elokuvan tie kankaille oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta olen erittäin iloinen, että Mann oli sinnikäs aikomuksensa kanssa, eikä luovuttanut siihen, kun NBC-kanava päätti olla rahoittamatta sarjaa alkuperäisen pilottijakson pohjalta. Vuosien varrella Mann oli hionut ja tuunannut Heat - ajojahtia täydellisyyteen asti, eikä lopputuloksessa onnu mikään. Mannin ohjaus on rautaista läpi filmin ja hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Tarinan kuljetus, hahmot ja heidän suhteensa, sekä dialogi ovat ensiluokkaista. Tämän päälle elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan upea. Joistain hieman epätarkoista otoksista huolimatta kameratyöskentely on komeaa, leikkaus tiukkaa vaikka kestoa onkin pari tuntia ja 50 minuuttia, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät varsin verisiksi. Käytännön tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma väkevästi rakennettu tulitaisteluita ja Elliot Goldenthalin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heat, 1995, Warner Bros., New Regency Productions, Forward Pass, Art Linson Productions, Monarchy Enterprises B.V.

Arvostelu: Lentsikat 2: Pelastajat (Planes: Fire & Rescue - 2014)

LENTSIKAT 2: PELASTAJAT

PLANES: FIRE & RESCUE

Ohjaus: Bobs Gannaway

Pääosissa: Dane Cook, Julie Bowen, Ed Harris, Wes Studi, Stacy Keach, Brad Garrett, Teri Hatcher, Danny Mann, Regina King, Dale Dye, John Michael Higgins, Curtis Armstrong, Fred Willard, Hal Holbrook, Patrick Warburton, Cedric the Entertainer ja John Ratzenberger

Genre: animaatio, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön Autot-elokuvasarjalle (Cars - 2006-2017) lisäosana toiminut Lentsikat (Planes - 2013) oli taloudellinen menestys, joten sille oli luvassa jatkoa. Kakkosleffan teko oli jo käynnistynyt, ennen kuin ensimmäistäkään oli vielä julkaistu ja jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat julkaistiinkin jo alle vuosi ykköselokuvan ensi-illasta, heinäkuussa 2014. Elokuva sai edeltäjäänsä parempaa palautetta kriitikoilta, muttei menestynyt lippuluukuilla yhtä hyvin. Itse katsoin Lentsikat 2: Pelastajat vasta pari vuotta myöhemmin, kun molemmat elokuvat löytyivät Netflixin valikoimasta. En pitänyt kumpaakaan kovin kummoisena, enkä ole katsonut niitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Lentsikat-leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille ja jatko-osalle uuden mahdollisuuden. Katsoin Lentsikat 2: Pelastajat noin kuukautta ykköselokuvan jälkeen.

Dusty Crophopper on noussut lentokisojen huipulle, kun hänen moottoriinsa muodostuu vika, mikä estää häntä lentämästä nopeasti. Lannistunut Dusty löytää uuden kutsumuksen palopelastajien joukosta.

Alun perin peltoja lannoittanut ja siitä kilpalentäjäksi siirtynyt lentokone Dusty Crophopper (äänenä yhä Dane Cook) tekee paluun ja päätyy uuteen seikkailuun, kun hänen moottorinsa reistailee pahasti ja lääkärin (tai tässä maailmassa enemmänkin mekaanikon) tuomioksi muodostuu, että Dustyn kilpalentäjäpäivät ovat ohitse. Aluksi maansa myynyt Dusty löytää kuitenkin pian uuden kutsumuksen, saadessaan tietää palopelastajista. Vaikka aluksi on harmi, että jo nyt Dustyn lupaava kilpalentäjäura on ohi, on palopelastuskuvio toisaalta mielenkiintoisempi. Idea tekee hahmosta jotain muuta kuin tylsän lentokoneversion Autot-leffojen Salama McQueenista.

     Muitakin tuttuja hahmoja ykkösosasta nähdään myös kakkosleffassa. Paluun tekevät Dustyn mentori Kippari (Stacy Keach), tankkeriauto Puksu (Brad Garrett), mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher) ja trukki Välkky (Danny Mann). Uusina tuttavuuksina puolestaan esitellään muun muassa palopelastushommissa työskentelevät helikopterit Pena (Ed Harris) ja Tuulentekijä (Wes Studi), lentokoneet Varpu (Julie Bowen) ja Rami (Dale Dye), sekä tulen keskelle laskuvarjohyppäävä Dynamiitti (Regina King). Vanhat tutut jäävät vähemmälle huomiolle, leffan keskittyessä enemmän palopelastustiimiin, jotka näyttävät kaikki elokuvan aikana toimivasti osaamisalaansa ja merkittävyyttään ryhmässä.

Vaikka tulenkin pitämään pisteeni samoina kuin ensimmäisellä Lentsikat-elokuvalla, mielestäni jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran parempi filmi. Ykköselokuva tuntui usein liikaa Autot-leffan kopiolta. Autokisat oli vaihdettu lentokilpailuun, mutta perusidea oli turhan samanlainen ja lopputuloksena oli liiankin ennalta-arvattava, mutta silti ihan viihdyttävä animaatioelokuva. Jatko-osan kertomus palopelastushommista on oiva idea ja se laajentaa tätä Pixarin luomaa maailmaa. Elokuva myös tuntuu tavallaan jännittävämmältä, etenkin varmasti lapsille, kun jännite ei muodostu siitä, voittaako Dusty kisat, vaan kyse on lopuksi näiden hahmojen selviämisestä hengissä riehuvan metsäpalon keskellä.

Ei tämäkään Lentsikat-raina harmillisesti keskivertoa parempi ole. Kuten alussa kerroin, elokuva ilmestyi jo alle vuosi ykkösosan ilmestymisen jälkeen. Tällaisia animaatioita ei ihan niin pikavauhtia väsätä, vaan leffa oli työn alla jo ennen ensimmäisen ilmestymistä. Silti elokuvassa näkyy ja tuntuu kiirehditty tuotanto. Se vaikuttaa usein suoraan DVD:lle tehdyltä tusinaleffalta, jolla pidetään perheen pienimpiä viihdytettyinä vajaan puolentoista tunnin ajan. Lapsille elokuvan huumori uppoaa todennäköisesti, mutta itse en kokenut leffaa kovinkaan hauskaksi. Aikuisena päätyy jälleen pohtimaan erilaisia logiikkajuttuja, kuten että jos tämä maailma on täynnä eläviä lentokoneita, miksei lentokenttiä ole hurjasti enemmän? Elokuvassa myös näytetään kuvia Dustyn kojelaudasta, mikä pistää pohtimaan, että onko lentokoneiden sisällä yhä ohjaamot silminä toimivien tuulilasien takana? Ja jos on, niin kuka ohjaamossa katsoo näitä mittareita?

Bobs Gannawayn ohjaus ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä Jeffrey M. Howardin kanssa eivät ole erityisen vahvoja, vaikka Gannaway viekin Lentsikat-sarjaa raikkaammalta tuntuvaan suuntaan. Elokuvan animaatiojälki on mainiota, joskin se ei koskaan tarjoa mitään vau-fiiliksiä. Animoituja lentokoneita on mukava seurata ja tämäkin leffa on miellyttävän värikäs. Metsäpalokohtaukset ovat pääasiassa onnistuneesti työstettyjä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Mark Mancinan säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen. Nostin kyllä reippaasti äänenvoimakkuutta, kun AC/DC:n erinomainen Thunderstruck-kappale pärähti soimaan.

Yhteenveto: Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran ensimmäistä elokuvaa parempi, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi animaatioleffaksi. Vaikka aluksi Dustyn lentokisojen päättyminen jo tähän voi harmittaa, omasta mielestäni palopelastuskuvio oli huomattavasti kiinnostavampi ja omaperäisempi, ykkösleffan Autot-elokuvaa matkivaan tarinaan verrattuna. Leffasta löytyy perheen pienimmille takuulla tehoavaa jännitettä ja huumoria, ja aikuisena elokuvan katsoo ihan sujuvasti. Filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti, mutta ei tee mitään vaikutusta. Animaatiojälkeä myöten kaikesta huomaa, että elokuva suunniteltiin alun perin suoraan DVD:lle julkaistavaksi ja että tuotanto oli kiireellinen. Jos pidit ensimmäisestä Lentsikat-leffasta, suosittelen toki katsomaan myös jatko-osan. Hommasta suunniteltiin myös kolmatta elokuvaa, jossa lentokoneet olisivat kulkeneet avaruuteen asti, sekä muita lisäosia esimerkiksi junista ja laivoista, mutta nämä ideat kariutuivat, kun Lentsikat-elokuvat tehnyt Disneytoon Studios ja sen tuotannot lakkautettiin kesällä 2018.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Planes: Fire & Rescue, 2014, Walt Disney Pictures, Disneytoon Studios, Prana Studios

Arvostelu: Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans - 1992)

VIIMEINEN MOHIKAANI

THE LAST OF THE MOHICANS

Ohjaus: Michael Mann
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Madeleine Stowe, Russell Means, Eric Schweig, Jodhi May, Wes Studi, Steven Waddington, Maurice Roëves, Patrice Chéreau, Terry Kinney, Tracey Ellis, Dennis Banks, Pete Postlethwaite ja Jared Harris
Genre: draama, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

The Last of the Mohicans, eli suomalaisittain Viimeinen mohikaani perustuu James Fenimore Cooperin samannimiseen kirjaan vuodelta 1826, sekä sen pohjalta tehtyyn aiempaan elokuvasovitukseen Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans - 1936). Vanha elokuvaversio oli yksi ohjaaja Michael Mannin suosikkielokuvista lapsena ja hän pohti pidemmän aikaa tehdä siitä oman versionsa. Lopulta hän pääsikin työstämään sitä ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 1991. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo alkukesästä 1992, mutta kun filmin ensimmäisistä leikkausversioista tuli noin kolmetuntisia, studio pakotti Mannia tiivistämään elokuvan kahteen tuntiin. Vastahakoisasti Mann suostui ja lopulta Viimeinen mohikaani sai maailmanensi-iltansa 26. elokuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen, kuten myös parhaan äänityksen Oscar-palkinnon. Itse näin elokuvan joskus yli kymmenen vuotta sitten huomattavasti nuorempana, mutta silloin filmi ei tehnyt kummoista vaikutusta. Olen pohtinut elokuvan uudelleenkatselua jo pitkään ja kun huomasin Viimeisen mohikaanin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen toistamiseen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1757 Ison-Britannian ja Ranskan sodan aikana Pohjois-Amerikassa mohikaaniheimon jäsenet Haukansilmä, Uncas ja Chingachgook päätyvät suojelemaan brittiläisen everstin tyttäriä, joita Ranskan armeija jahtaa mohawk-alkuperäiskansalaisen Maguan avulla.

Daniel Day-Lewis nähdään elokuvan pääroolissa Nathaniel Poena, eli Haukansilmänä, jonka mohikaani Chingachgook (Russell Means) on adoptoinut heimoonsa. Haukansilmänä Poe on opetellut alkuperäiskansan tavoille ja tietty siis metodinäyttelijänä tunnettu Day-Lewis päätti viettää useat viikot ennen kuvauksia eläen metsässä, kalastaen ja metsästäen ruokansa, päästäkseen paremmin käsiksi hahmonsa mielenmaisemaan. Ja tuttuun tapaansa Day-Lewisin suuri panostus johtaa kaikki kehut ansaitsevaan roolisuoritukseen. Hän on todella karismaattinen ja tekee voimakasta työtä kaiken aikaa ollessaan kameran edessä. Myös Means tekee oivaa työtä, kuten myös Eric Schweig, joka näyttelee Chingachgookin poikaa, Poen velipuolena toimivaa Uncasia.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Madeleine Stowe ja Jodhi May siskoksina Corana ja Alicena, joita Poe ryhtyy suojelemaan, sekä Maurice Roëves heidän eversti-isänään, Steven Waddington suojeluhommissa auttavana majuri Duncan Heywardina, Patrice Chéreau ranskalaiskenraali Montcalmina, sekä Wes Studi mohawk Maguana, joka auttaa Ranskan armeijaa, mutta jolla on myös omat motiivinsa pelissä. Sivuhahmoista juurikin Magua on mielenkiintoisin. Studi sopii erinomaisesti antagonistin osaan, mutta samalla katsoja voi ymmärtää hänen puolensa tarinasta ja miksi hän tekee niin kuin tekee. Kaikin puolin näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan.

Viimeinen mohikaani nousi nopeasti niihin elokuviin, jotka kolahtivat vanhemmalla iällä huomattavasti kovempaa kuin lapsena. Filmissä on jotain todella vahvaa, jota on vaikea kuvailla. Mahdollisista historiallisista epätarkkuuksista viis, elokuva tuntuu oikeasti kuljettavan katsojansa aikamatkalle 1750-luvulle, kun Iso-Britannia ja Ranska taistelivat Pohjois-Amerikan herruudesta. Samalla leffa näyttää, kuinka Amerikan alkuperäiskansat joutuivat taistelun keskellä tyytymään osaansa häviäjinä. Onkin mielenkiintoista seurata tarinaa kahden kansan vinkkelistä katsottuna ja kuinka he päätyvät mukaan sodan keskelle ja millaiset motiivit ajavat heitä eteenpäin toisten ihmisten taistelussa. Filmi vangitsee taidokkaasti mukaansa ja pitää kiinni katsojasta vaikuttavaan loppuunsa asti. 

Elokuvan tunnelma on läpikotaisin taidokkaasti luotu. Hengessä on jotain mystistä, mikä sopii erittäin hyvin näiden alkuperäiskansojen tarinaan. Seasta löytyy myös hyvää seikkailun tunnetta, joka sisältää niin jännitettä kuin tietysti myös romantiikkaa. Viimeisen mohikaanin keskellä onkin rakkaustarina, joka ei koskaan äidy siirappiseksi mössöksi, vaan se on juuri oikealla tavalla herkkä ja vahva - omasta mielestäni vahvempi kuin hieman vastaavanlainen romanssi Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa -elokuvassa (Dances with Wolves - 1990). Toimintaakin on luvassa ja mukana on niin suuria ja näyttäviä sotakohtauksia kuin myös pienimuotoisempia (mutta tunnepuoleltaan voimakkaampia) käsirysyjä. Sotakohtauksissa vain hieman huvittaa, kuinka 1700-luvulla näiden kuninkaan armeijan sotilaiden käytös on taistelun tiimellyksessä mukamas erittäin arvokasta ja puista. Nopeat alkuperäiskansalaiset ehtivät juosta metrikaupalla sotilaiden luokse ja survaista kirveensä parinkin naamaan, ennen kuin nämä oikeasti ryhtyvät tekemään asialle mitään. Kivääritaistelussa suojaan ei mennä, vaan keskellä avointa maastoa tykitetään toisiaan siinä toivossa, että toisen puolen väki ehtii kuolla ennen omia kavereita.

Vanha Viimeinen mohikaani -elokuva on tosiaan tärkeä teos ohjaaja Michael Mannille, ja kunnioitus ja tietty henkilökohtainen side klassikkoa kohtaan huokuu Mannin filmistä. Mannin ohjaus on taidokasta ja hän rakentaa niin tarinaa kuin tunnelmaa osaavin käsin. Myös hänen käsikirjoituksensa yhdessä Christopher Crowen kanssa on mainio. Elokuva on näyttävästi kuvattu ja mukana on paljon upeita maisemakuvia, kuten myös hienoja kuvia taisteluista, jotka ovat hurjan näköisiä suurten lavasteidensa kanssa, jotka räjähtelevät tykkitulen voimasta. Asut ja maskeerauksetkin ovat erinomaiset. Kuitenkin kenties kaikkein parasta koko elokuvassa on sen musiikki. Säveltäjä Trevor Jones on työstänyt todella mahtipontisia melodioita, jotka nostavat teoksen vielä korkeammalle tasolle ja todella luovat sitä voimaa, mistä olen puhunut. Heikompien musiikkien kanssa Viimeinen mohikaani ei luultavasti toimisi näin hyvin ja Jonesin upea työ on äärimmäisen tärkeässä osassa. Ne maalailevat sellaisia skaaloja, että kaikki filmin tunteet kumpuavat melodioiden herkistä, suurista ja reippaista rytmeistä. Elokuva voitti Oscar-palkinnon parhaasta äänityksestä ja vaikka se tontti on hyvin hoidettu, on käsittämätöntä, etteivät muut tekniset puolet, erityisesti Jonesin musiikki, olleet edes ehdolla.

Viimeisestä mohikaanista on olemassa teattereissa julkaistun version lisäksi myös pidempi ohjaajan versio. Mann oli tosiaan alun perin työstämässä liki kolmetuntista teosta filmistä, mutta studion päätöksestä hän joutui tiivistämään sitä reippaalla kädellä. Ohjaajan versio ei kuitenkaan ole kuin muutaman minuutin teatteriversiota pidempi. Se sisältää lähinnä pienesti pidempiä kohtauksia, repliikkejä joita ei ole teatteriversiossa, sekä vaihtoehtoisia otoksia eri kuvista. Vaikka leffa toimii hyvin jo näin, olisi mielenkiintoista nähdä, millainen Mannin alkuperäinen visio olisi ollut.

Yhteenveto: Viimeinen mohikaani on hieno ja vaikuttava teos, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja siitä löytyy jotain todella mystistä ja voimakasta. Katsojalle herää tunne siitä, että on todistamassa jotain elämää suurempaa, mitä on vaikea saavuttaa. Ohjaaja Michael Mann suoriutuukin ihailtavasti roolistaan, tuoden jokaiseen hetkeen voimaa. Sotakohtaukset ovat näyttäviä, mutta vielä iskevämpiä ovat pienemmät ja henkilökohtaisemmat kamppailut. Seikkailun tunne on hyvin läsnä ja mukaan tuotu romantiikka ei ole mitenkään siirappista, vaan onnistuneen herkkää. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti - etenkin aina mahtava Daniel Day-Lewis. Sivurooleista parasta työtä tekee Wes Studi, jonka Magua-hahmo on myös varsin mielenkiintoinen. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on häikäisevä. Kuvaus on kaunista, puitteet komeat ja Trevor Jonesin säveltämät musiikit fantastiset. Jos Viimeinen mohikaani on jäänyt näkemättä, on 30-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää sillä itseään. Vuosijuhla on myös oiva syy katsoa elokuva pitkästä aikaa uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Last of the Mohicans, 1992, Twentieth Century Fox, Morgan Greek Entertainment

Arvostelu: Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020)

SOUL - SIELUN SYÖVEREISSÄ

SOUL

Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Jamie Foxx, Tina Fey, Questlove, Angela Bassett, Phylicia Rashad, Graham Norton, Rachel House, Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Daveed Diggs
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, musiikki
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Elokuvan taikaa -sivun tuhannes elokuva-arvostelu!

Soul - Sielun syövereissä on Pixar-animaatioyhtiön uusi elokuva. Sen ohjaaja-käsikirjoittaja Pete Docter alkoi työstämään uutta ideaansa, kun oli saanut valmiiksi animaationsa Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015). Vähitellen leffan teko lähti kunnolla liikkeelle; näyttelijät äänittivät repliikkinsä ja animaattorit ryhtyivät rakentamaan filmin visuaalista ilmettä. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa jo tänä kesänä, mutta koronaviruksen levitessä maailmalla, leffan julkaisua päätettiin siirtää. Aluksi Soul - Sielun syövereissä siirrettiin marraskuulle, mutta koronan toisen aallon alkaessa elokuva päätettiin julkaista suoraan Disney+ -suoratoistopalvelussa joulupäivänä. Itse aloin odottamaan elokuvaa erittäin innokkaasti, kun näin sen mielenkiintoisen trailerin. Minua ärsyttikin, kun leffaa on siirrelty eteenpäin ja vaikka olinkin iloinen, kun kävi selväksi, että elokuvan näkisi varmasti jouluna, minua harmitti suuresti, etten pääsisi kokemaan elokuvaa valkokankaalta, minne se on tarkoitettukin. Katsoinkin Soul - Sielun syövereissä heti sen ilmestymispäivänä.

Musiikinopettaja Joe Gardner saa unelmiensa mahdollisuuden esiintyä jazzklubilla menestyksekkään bändin pianistina. Kertoessaan uutiset tästä puhelimessa, Joe ei kadulla katso, minne astuu ja putoaa kaivoon ja kuolee. Joen sielu ei kuitenkaan ole valmis matkaamaan tuonpuoleiseen, vaan päättää keksiä keinon palata takaisin ruumiiseensa ja soittaa unohtumattoman konsertin.

Jamie Foxxin ääninäyttelemä Joe Gardner on erittäin intohimoinen muusikko, joka ei kuitenkaan ole päässyt esiintymään lavoilla, kuten on nuoruudesta asti toivonut. Hän onkin päätynyt musiikinopettajaksi ja vaikka hänestä on hienoa herättää muissa intoa soittamista kohtaan, hän silti haluaisi päästä todistamaan kykynsä kunnon yleisölle. Ei siis olekaan ihme, että kun Joe kuolee juuri sen jälkeen, kun saa mahdollisuuden toteuttaa unelmansa, hän päättää tehdä kaikkensa muovatakseen kohtaloaan. Hahmo on välittömästi pidettävä ja katsojana haluaa nähdä Joen onnistuvan haaveessaan. Niinpä hänen seikkailuunsa henkimaailmassa uppoutuu heti täysillä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Joen rumpalikaveri Curley (Questlove), joka saa järjestettyä Joelle keikan, Joen ihailema jazztähti Dorothea Williams (Angela Bassett), Joen äiti (Phylicia Rashad), sekä henkimaailman hahmot Terry (Rachel House), Jerryt (mm. Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Fortune Feimster) ja tärkeimpänä 22 (Tina Fey), joka päätyy Joen kanssa seikkailemaan. 22 voi aluksi vaikuttaa hieman ärsyttävältä, mutta nopeasti hänestäkin alkaa välittämään suuresti. Joe ja 22 ovat erinomainen parivaljakko.

Pixar teki sen taas! Soul - Sielun syövereissä on fantastisen erinomainen animaatioelokuva, jolla Pixar pistää jälleen muut animaatiostudiot nurkkaan häpeämään (kyllä, jopa Pixarin omistavan Disneyn), sekä saa monet ns. "aikuisten elokuvat" tuntumaan vähäisemmiltä. En voi muuta kuin ihailla Pixarin elokuvantekijöiden mielikuvituksen määrää, tarinankerronnallista lahjakkuutta, kykyä iskeä katsojan tunteisiin, sekä rohkeutta tarjota todella erilaisia ja kypsiä animaatioita. Kaikenlaisten sekopäisten ja sisällöltään tyhjien animaatiorainojen keskellä Soulin kaltaiset filmit ovat helmiä, joita pitää varjella. Tämä on niitä teoksia, jotka todella kuljettavat katsojansa täysin uusiin ulottuvuuksiin ja sfääreihin, ja kun se lopputekstien alkaessa palauttaa takaisin maan pinnalle, on katsojassa jokin muuttunut. Olikin siis sääli, ettei näin hienoa teosta päässyt kokemaan elokuvateatterissa, vaan tylsästi kotisohvalta. Edes monikymmentätuumainen 4K Ultra HD -älytelevisio ei tee lopulta oikeutta näin hienolle filmille, kun sen kokee ensimmäisen kerran.

Kyseessä on jälleen erittäin monikerroksinen ja -ulotteinen teos animaatioiden mestareilta. Soulissa pohdiskellaan mm. elämää ja kuolemaa, ihmisyyttä, sielua ja elämän tarkoitusta. Ei kuitenkaan elämän tarkoitusta siinä mittakaavassa, että miksi tässä maailmankaikkeudessa on sellainen asia kuin elämä, vaan mikä on jokaisen ihmisen tarkoitus omassa elämässään? Onko se sitä, että saa jotain erityistä aikaiseksi ennen kuolemaa? Ainakin niin Joe uskoo, eikä siksi ole valmis siirtymään tuonpuoleiseen. Syntyykö ihmisen tarkoitus intohimosta jotain tiettyä asiaa kohtaan? Vai onko kyseessä jotain suurempaa? Perheen pienimmille katsojille elokuvan seuraaminen voi vaatia teemoja avaavan vanhemman apua, jotta leffan kertomuksen ymmärtää. Vielä yläasteikäisellekin elokuva voi olla haastava. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kritiikki Soulia kohtaan, sillä minä vain ihailen sitä, että tekijöillä on rohkeutta tarjota katsojilleen haastetta. Pixar ei istuta katsojaansa syöttötuoliin ja sitten tarjoa lusikan kanssa vastauksia, vaan se odottaa kärsivällisesti, että katsoja on valmis ottamaan lautasen herkut vastaan. Siten leffasta avautuu jatkuvasti uusia puolia, kun sen näkee varttuessaan aina uusin silmin. 

Vaikkei elokuvaa täysin ymmärtäisikään, se ei silti tarkoita, etteikö siitä voisi nauttia suuresti. Pixarin tekijät pohdiskelevat syviä elokuvissaan, mutta mikä parasta, he osaavat tehdä sen niin valloittavan viihdyttävästi, ettei katsoja välttämättä edes ehdi miettiä leffan aikana, mitä juuri tuli hoksattua elämän syvimmistä saloista. Soul - Sielun syövereissä on kaikessa filosofisuudessakin äärimmäisen mukaansatempaava ja lumoava leffa. Huumoria riittää jokaiseen makuun ja elokuva tarjoaa monen monet makeat naurut. Jännitettäkin löytyy, kun Joen tilanne monimutkistuu entisestään ja henkimaailmassakin aletaan huomaamaan, ettei hän kuulu sinne sellaisenaan. Ja Pixarin tuttuun tapaan mukana on tietysti herkkyyttäkin. Ei Soul - Sielun syövereissä saanut minua itkemään, kuten vaikka leffaa osittain vahvasti muistuttava Docterin edellinen teos Inside Out - mielen sopukoissa, mutta kyllä se silti sai minut liikuttumaan. Filmi on monin tavoin kaunis ja jo se saa herkistymään.

Kun kyseessä on Pixarin elokuva, on varmaan jopa turha todeta, että Soul - Sielun syövereissä on visuaalisesti häikäisevän upea teos. No sitä se todella on. Oli kyse sitten lähes fotorealistisesta New Yorkista tai lumoavasta ja abstraktista henkimaailmasta, elokuva on täynnä hienoa animaatiota, mikä loksauttaa helposti katsojan suun auki. Kuvat pursuavat yksityiskohtia, joita bongaa varmasti uusilla katseluilla lisää ja lisää. Värien, valojen ja varjojen käyttö on erinomaista. Kun elokuva sijoittuu tavalliseen maailmaan, sitä saattaa jopa unohtaa katsovansa animaatiota, sillä leffaa käsitellään kuin se olisi kuvattu paikan päällä näyttelijöiden kera. Pete Docterin ohjaus on erittäin taidokasta ja hänen työstämänsä käsikirjoitus on erittäin kiehtova ideoidensa ja teemojensa kera. Myös äänimaailma on loistokas äänitehosteista Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämiin musiikkeihin, joissa yhdistellään tyylikkäästi reipasta jazzia unenomaisiin sointuihin.

Yhteenveto: Soul - Sielun syövereissä on jälleen hurja taidonnäyte Pixarin animaatiovelhoilta niin visuaalisesti kuin tarinaltaan ja teemoiltaan. Elokuvassa käsitellään ihmisen sielua ja pohdiskellaan elämän tarkoitusta sekä kuolemaakin, mikä voi tehdä filmistä paikoitellen vaikean katselukokemuksen perheen pienemmille katsojille. Vaikkei elokuvan filosofisuuksista mitään ymmärtäisikään, pitää se silti mukanaan mainioiden hahmojensa, kiinnostavan tarinansa ja lumoavan tunnelmansa ansiosta. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon kaikenikäisille. Herkkyyttäkin on tiedossa, vaikkei Soul - Sielun syövereissä kuulukaan Pixarin syviten tunteisiin meneviin teoksiin, joita katsoessa vollottaa kerta toisensa perään. Visuaalisesti leffa on tietty häikäisevän hieno todella aidon näköisestä New Yorkista fantasiamaiseen henkimaailmaan asti. Kaikin puolin kyseessä on upea elokuva, jota suosittelen erittäin lämpimästi aivan kaikille!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä todella lyhyt, jokseenkin ironinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Soul, 2020, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Arvostelu: Avatar (2009)

AVATAR

Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldana, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Giovanni Ribisi, Joel David Moore, Michelle Rodriguez, Laz Alonso, CCH Pounder, Wes Studi ja Dileep Rao
Genre: scifi, seikkailu, toiminta, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 51 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Ohjaaja-käsikirjoittaja James Cameron sai idean Avatariin jo 1990-luvun alussa, yhdistellessään lapsuutensa scifi-suosikkejaan. Cameron aikoi aloittaa elokuvan teon saatuaan valmiiksi 11 Oscar-palkintoa voittaneen, siihen aikaan kaikkien aikojen menestyneimmän elokuvan Titanicin (1997), mutta hän koki, ettei teknologia ollut vielä kehittynyt tarpeeksi, jotta hän saisi leffasta sellaisen kuin hän halusi. Cameron päättikin siirtyä muihin projekteihin (joista yksi on aiemmin tänä vuonna vihdoin ilmestynyt Alita: Battle Angel - 2019) ja kehittämään teknologiaa Avataria varten. 2000-luvun alussa hän alkoi kehittelemään leffan maailmaa ja työstämään tarinaa uudestaan. Elokuvan taustalla pyörivä 20th Century Fox -yhtiö alkoi kuitenkin menettää uskoaan koko projektiin ja Cameron joutuikin taistelemaan saadakseen elokuvan lopulta tehtyä. Kuvaukset alkoivat vihdoin keväällä 2007 ja lopulta Avatar sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa tuomittiin etukäteen mainosten perusteella taloudelliseksi katastrofiksi ja muutenkin surkeaksi elokuvaksi, mutta kun filmi vihdoin saapui teattereihin, se yllätti kaikki. Elokuvan huippukehittynyt 3D-tekniikka herätti paljon ihmetystä ja Avataria pidettiin elämyksenä, mikä kaikkien täytyy kokea teattereissa. Ja niinpä sana lähti kiertämään ja yhä useampi meni katsomaan sen. Ennakkoon flopiksi tuominneet eivät olisi voineet olla pahemmin väärässä, sillä Avatar tuotti lopulta lähes kolme miljardia dollaria, mikä teki siitä kaikkien aikojen menestyneimmän elokuvan... kunnes Avengers: Endgame (2019) ohitti sen tänä kesänä. Elokuva keräsi myös ylistystä kriitikoilta ja se oli ehdolla useista palkinnoista, kuten yhdeksästä Oscarista (mm. paras elokuva), joista se voitti kolme (paras lavastus, kuvaus ja parhaat erikoistehosteet), kahdeksasta BAFTAsta, joista se voitti kaksi (paras lavastus ja tehosteet), sekä neljästä Golden Globesta, joista se voitti kaksi (paras draamaelokuva ja paras ohjaus). Itse en kuitenkaan nähnyt Avataria teattereissa, kun se ilmestyi, sillä se ei jostain syystä kiinnostanut minua. Kuitenkin mitä enemmän leffa keräsi kehuja, se alkoi kiinnostamaan ja kun katsoin sen vihdoin vuokralta keväällä 2010, en olisi voinut enempää katua päätöstäni jättää 3D-teatterikierros väliin. Olen sen jälkeen nähnyt filmin muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo ehtinyt kulua viitisen vuotta. Innostukseni elokuvaa kohtaan lopahti, kun Cameronilla vaikutti nousevan maine päähän ja hän alkoi ilmoittamaan yhä vain useampia jatko-osia leffalle, joista yksikään ei ole vieläkään ilmestynyt. Kuitenkin nyt kun huomasin, että Avatar täyttää 10 vuotta, päätin palata pitkästä aikaa Pandoralle ja katsoa, kuinka hyvin elokuva on kestänyt aikaa ja onko se oikeasti kaiken sen hehkutuksen arvoinen, mitä se sai kymmenisen vuotta sitten.

2100-luvulla Maa on tuhoutumassa ja ihmiskunta lähtee avaruuteen etsimään uutta kotia. Matka vie Pandora-nimiselle kuulle, mistä löytyy yhtä maailmankaikkeuden arvokkainta metallia, mutta ihmisiä vastassa ovatkin kuun alkuasukasolennot, Na'vit. Välttääkseen sodan, ihmiset lähettävät tutkijoita soluttautumaan Na'vi-heimoon, yhdistämällä tutkijoiden mielet Na'veja muistuttaviin avatar-kehoihin.

Sam Worthington näyttelee Jake Sullya, entistä merijalkaväen sotilasta, joka otetaan mukaan avatar-ohjelmaan. Jake on halvaantunut vyötäröstä alaspäin, eikä siksi voi kävellä, miksi onkin ymmärrettävää, että kun hänen mielensä siirretään sinistä, kolmemetristä Na'via muistuttavaan kehoon, jolla hän voi kävellä ja juosta, on hänen vaikea palata enää takaisin. Jake on alusta alkaen kiinnostava tapaus, vaikkakin paikoitellen hieman typerä. Hänen on vähän väliä pakko yrittää ties mitä, pohtimatta etukäteen seurauksia, mikä johtaa tietty vaikeisiin tilanteisiin. Soluttautuessaan Na'vi-heimoon hänen täytyy alkaa ymmärtämään monia asioita uudella tavalla. Hahmon kehitys on oivallisesti toteutettu ja Worthington on oikein mainio valinta päärooliin.

Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat avatar-ohjelmaa johtava ja Na'veja tutkiva tohtori Grace Augustine (mahtava Sigourney Weaver), omaa avatariaan ohjaava Norm (Joel David Moore), rahanhimoinen johtohahmo Parker Selfridge (Giovanni Ribisi), pilotti Trudy (Michelle Rodriguez), tohtori Max Patel (Dileep Rao) ja ihmisten tukikohdan turvallisuuspäällikkö Quaritch (Stephen Lang), joka pitää Na'veja pelkkinä arvottomina villeinä. Heti kun Quaritch astelee (kirjaimellisesti) mukaan tarinaan, tietää katsoja välittömästi, että tässä on elokuvan päävihollinen. Quaritchin häijyyttä ei edes yritetä peitellä. Lang on erinomainen valinta hahmoksi, eikä hän edes tarvitsisi ohimoaan koristavaa arpea muuttuakseen uhkaavaksi vastukseksi. Selfridge on taas toisenlainen pahis. Hän ei halveksu Na'veja, mutta häntä ei kiinnosta pätkän vertaa, kuolevatko he vai eivät, kunhan hän rikastuu. Norm, pilotti Trudy ja etenkin Max Patel jäävät aika pienelle huomiolle, vaikka vähän väliä taustalla näkyvätkin, mutta Sigourney Weaver pääsee oikein kunnolla esille tohtori Augustinena. Weaver on nappivalinta sarkastiseksi mutta huolehtivaksi tohtoriksi, joka katsoo kömpelöä sotilas-Jakea nenänvartta pitkin. Ribisi, Rodriguez, Rao ja Moorekin sopivat oivallisesti rooleihinsa, mutta jäävät armottomasti Weaverin ja Langin varjoon näyttelijöinä.
     Tärkeimpiä Na'vi-hahmoja taas ovat nuori soturinainen Neytiri (Zoe Saldana), tämän vanhemmat päällikkö Eytukan (Wes Studi) ja Mo'at (CCH Pounder), sekä Jakea halveksuva soturi Tsu'tey (Laz Alonso). Na'vit todella elävät yhdessä luonnon kanssa, joten he eivät hyväksy kuulleen ihmisiä, jotka aikovat tuhota kaiken rahanahneutensa perässä. Etenkin Saldana onnistuu vakuuttamaan avaruuden olentona ja hänen Neytiri-hahmonsa on kiehtova.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin katsottuna on selvää, että yksi isoimmista syistä Avatarin menestykselle vaikuttavan 3D-elämyksen ja uskomattomien efektien (puhutaan niistä pian enemmän) lisäksi on sen maailma. James Cameron ymmärsi, että kilpaillakseen isojen franchise-elokuvien, kuten 2009 ilmestyneiden Harry Potter ja puoliverisen prinssin (Harry Potter and the Half-Blood Prince), Star Trekin ja Transformers: Kaatuneiden koston (Transformers: Revenge of the Fallen) kanssa, hänen täytyisi luoda laaja, rikas ja kiehtova maailma, jonne katsojat palaisivat yhä uudestaan. Pandora on henkeäsalpaavasti luotu paikka, mitä laajennetaan läpi leffan ja mitä todella haluaa päästä tutkimaan hahmojen kanssa. Elokuvassa käytetäänkin runsaasti aikaa maailman esittelyyn ja sen historian avaamiseen. Na'veille on todella luotu oma kulttuurinsa, ja heidän puheistaan ja tavoistaan käy selväksi, millainen menneisyys lajilla on ollut. Elokuva myös näyttää, kuinka eri Na'vi-heimot eroavat toisistaan, mikä tuo lisärikkautta maailmaan. Muihin olentoihin on hauskasti otettu vaikutteita erilaisista Maan eläimistä ja niitä on sitten yhdistelty uudenlaisiksi olennoiksi. Pandoran luonto itsessään tuntuu elävältä ja se tavallaan onkin, kun syvennetään Na'vien suhdetta maailmaansa.

Avataria on vuosia huomautettu siitä, että sen tarina muistuttaa todella vahvasti Pocahontasta (1995), eikä mikään ihme. Itseänikin on jo pitkään huvittanut, kuinka paljon samaa leffoissa onkaan. Molemmat kertovat "sivistyneemmistä" ja teknologisesti kehittyneemmistä ihmisistä, jotka matkaavat uuteen maailman rikkausten perässä, kunnes kohtaavat alkuperäiskansan, joka puolustaa kotiaan tunkeilijoilta keihäin ja jousin. Yksi matkaan lähteneistä onnistuu tutustumaan alkuperäiskansan jäseneen ja kenties pientä romanssiakin syntyy siinä samalla kahden eri kansan edustajien välille. Soluttautuja alkaa tietysti vähitellen huomaamaan, kuinka paljon parempi alkuperäiskansa onkaan ja siitähän syntyy taistelu. Mukana on jopa alkuperäiskansalle tärkeä puu, joka jakaa viisauksia! Aiemmin nämä samankaltaisuudet häiritsivät itseäni, mutta nykyään tämä on lähinnä huvittavaa, etenkin kun pidän Avataria parempana elokuvana.

Leffan tarinasta tai enemmänkin sen kerronnasta löytyy tiettyjä ongelmia. Elokuvan alku on pistetty hieman kömpelösti kasaan (mitä keräilijän pidennetty versio tosin parantaa, palataan siihenkin myöhemmin), minkä lisäksi läpi leffan kuultava Jaken kertojaääni on hieman hassusti istutettu mukaan. Kertojaääni itsessään ei ole vielä ongelma, mutta mukaan on päätetty ottaa kohtauksia, joissa Jake pitää videopäiväkirjaa ja selittää sinnekin tapahtumia. Nämä selitykset ovat välillä tönkköjä ja haittaavat pienesti kerrontaa sekä rytmitystä. Tuntuu vain hassulta, että päähenkilön täytyisi selittää katsojille asioita kertojan muodossa ja muille hahmoille videopäiväkirjan kautta.

Ongelmistaan huolimatta Avatar on erittäin mainio leffa ja ennen kaikkea se on loistokas elämys. Yksi isoimmista syistä elokuvan menestykseen on se, ettei se ole vain elokuva, vaan se todella on elämys. Katsoja oikeasti imaistaan mukaan Pandoralle ja erilaisiin tapahtumiin. Katsojana pääsee tutkimaan tätä maailmaa ja oppimaan Na'vien kulttuuria - Jaken päästessä Na'vien joukkoon katsojakin pääsee. Vastakkainasettelua ihmisten ja Na'vien välillä rakennetaan taidokkaasti läpi leffan ja kun se vihdoin päästetään valloilleen, tarjoaa elokuva mitä vaikuttavimpia hetkiä. Mukana on traagisuutta, mikä oikeasti iskee sydämeen, sillä on uppoutunut niin syvälle elokuvan tapahtumiin. Lopputaistelu tarjoaa eeppisyyttä oikein koko rahan edestä ja vieläkin enemmän. Quaritchin pahuuden lisäksi leffa ei pyri lainkaan piilottelemaan sen selkeitä teemoja teollisuuden ja luonnon välisestä sodasta ja kritiikkiä ihmisten Maapalloa tuhoavaa toimintaa kohtaan. Vaikka tarinan kertomisesta löytyy vikoja, on elämys kuitenkin tarjottu niin vaikuttavasti, että tiettyjä vikoja pystyy antamaan anteeksi. Ja vaikka kerronta paikoitellen takelteleekin, on paketti niin koukuttava ja napakka, että pitkälti yli kahden tunnin kesto sujahtaa kuin siivillä. Tarinaltaan Avatar on lähinnä mainio pätkä, mutta elämyksenä se on aivan fantastinen.

James Cameron osoittaa taas kerran olevansa erinomainen ohjaaja, pitäessään valtavaa pakettia kasassa näin taidokkaasti. Hänen käsikirjoituksensa kuitenkin vaatisi vielä tiettyjä viilauksia, jotta tarinankerronta olisi samalla tasolla elokuvaan luodun maailman ja sen uskomattoman huikean visuaalisen puolen kanssa. Kaikenlaisissa palkintogaaloissa Avatar voitti lähes jokaisen efekteihin liittyneen palkinnon ja täysin ymmärrettävästi. Paria selvästi digitaalista ja muovisen näköistä olentoa lukuunottamatta filmi on visuaalisesti yksi kaikkien aikojen upeimmista. Enkä tarkoita vain erilaisia olioita ja liikkeentunnistus-tekniikalla toteutettuja Na'veja, vaan yleisesti ottaen koko Pandoraa. Kaikki lokaatiot ovat hämmästyttävästi luotuja. Taustat ovat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joita bongaa joka katselukerralla yhä vain enemmän. Elokuva on myös todella kaunis ja välillä se osaa pysähtyä nauttimaan siitä kauneudesta. Digiefektien lisäksi tekijät käyttivät myös lavasteita ja miniatyyreja, ja yhdistelivät niitä niin mestarillisesti, ettei katsojana osaa aina sanoa, miten mikäkin asia on toteutettu. Avatar on myös taiturimaisesti kuvattu ja leikattu. Puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä ihmisten asujen kanssa. Äänimaailma on erinomaisesti luotu kaikin puolin, vaikka itseäni häiritsee pienesti, että Na'vien ratsujen äänet kuulostavat täysin Jurassic Parkin (1993) velociraptoreilta. Musiikeista vastaa edesmennyt James Horner, joka on onnistunut säveltämään useita hienoja teemoja ja tuo oman lisäyksensä filmin tunnelmaan. Etenkin leffan traagisimmassa kohdassa Horner näyttää taitonsa musiikintekijänä.

Avatarista on olemassa kolme eri versiota: alkuperäinen teatteriversio, noin 10 minuuttia pidempi Special Edition ja siitä vielä lähes 10 minuuttia pidempi keräilijän versio. Mukana on sekä pidennettyjä että kokonaan uusia kohtauksia. Special Editionilla esimerkiksi ensimmäinen lento Pandoran yllä kestää kauemmin, kuten kestää myös Jaken ensimmäinen yö Na'vien joukossa. Jaken koulutus ja lopputaistelu kestävät myös pidempään. Keräilijän versio taas aloittaa elokuvan täysin eri tavalla. Siinä missä teatteriversio ja Special Edition alkavat suoraan siitä, kun Jaken alus saapuu Pandoralle, keräilijän versio näyttää Jaken elämää Maassa, syventäen hänen syitään lähteä pois. Suomessa on julkaistu kuusilevyinen Blu-ray- ja DVD-paketti, mikä sisältää kaikki kolme versiota elokuvasta. Itse olen nähnyt ne kaikki ja arvostelua varten katsoin Special Editionin, sillä halusin nähdä tietyt lisäykset, mutta halusin filmin kuitenkin alkavan samalla tavalla kuin teatteriversiossa.

Yhteenveto: Avatar on edelleen upea elämys, vaikka se sisältää tarinalliset ongelmansa. Kertojaääni on hieman kömpelö ja juoni on ryöstetty suoraan Pocahontaksesta, mutta eipä se lopulta hirveästi haittaa - lähinnä vain huvittaa. Kertomus nappaa mukaansa ja tapahtumista huomaa todella välittävänsä. Filmi on niin mukaansatempaava, että yli kahden tunnin (keräilijän versiossa lähes kolmen tunnin) kesto on nopeasti ohi. Tunnelma on erinomaisesti luotu ja filmi onkin lumoava, jännittävä, hauska, kaunis ja jopa koskettava. Etenkin jälkimmäiseen tunteeseen vaikuttavat vahvasti James Hornerin sävellykset. Pandoran maailma on esimerkillisesti rakennettu ja esitetty. Yksi filmin menestyksen salaisuuksista onkin tämä paikka ja kuinka rikas siitä on saatu. Katsoja haluaa lähteä seikkailemaan tällä kuulla ja tutkimaan sen salaisuuksia. Paria olentoa lukuunottamatta elokuva on visuaalisesti henkeäsalpaavan hieno ja se sisältää edelleen joitakin parhaimmista tietokonetehosteista ikinä. Näyttelijät tekevät pääasiassa mainiota työtä, etenkin Sigourney Weaver, Zoe Saldana ja Stephen Lang. Sam Worthington ei ole kummoinen näyttelijä, mutta tähän leffaan hän sopii. Elokuvan teema teollisuuden ja luonnon välisestä sodasta on todella vahva ja joidenkin mielestä se saattaa olla jopa liian alleviivattu. Toisaalta kun miettii, ettei Maapallo ole 10 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen yhtään sen paremmassa kunnossa, voisi teema olla vieläkin merkittävämmin mukana. James Cameron osaa kyllä hommansa ja hän pitää mammuttimaista Avataria taiturimaisesti kasassa. Elämyksenä ja seikkailuna tämä on huikea, mikä kannattaa kokea mahdollisimman isolta ruudulta, jotta sen visuaalinen upeus pääsee oikeuksiinsa. Mutta vaikka pidänkin Avatarista, täytyy minun todeta, ettei minulla ole lähes mitään kiinnostusta sen jatko-osia kohtaan. Toisen osan olisi pitänyt ilmestyä jo ja kun miettii, kuinka montaa Avatar-leffaa Cameron on tekemässä, ei voi olla miettimättä, että liika on jo liikaa. Palaammekin sitten Pandoralle selvittämään, mistä jatko-osat on tehty, kun (ja jos) ne joskus ilmestyvät...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar, 2009, Twentieth Century Fox, Dune Entertainment, Ingenious Film Partners, Lightstorm Entertainment