Näyttelijät: George Clooney, Adam Sandler, Laura Dern, Billy Crudup, Riley Keough, Grace Edwards, Stacy Keach, Patrick Wilson, Jim Broadbent, Greta Gerwig, Charlie Rowe, Louis Partridge, Eve Hewson, Alba Rohrwacher, Josh Hamilton, Emily Mortimer, Sadie Sandler, Isla Fisher ja Jamie Demetriou
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 13
Jay Kelly on Noah Baumbachin uusi elokuva. Baumbach oli tehnyt Netflixin kanssa diilin useammasta elokuvasta ja vuonna 2023 hän ryhtyi kynäilemään uutta tarinaa Emily Mortimerin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Jay Kelly sai elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla. Lopulta elokuva julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Itse kiinnostuin, kun luin noin vuosi sitten Baumbachin tehneen elokuvan George Clooneyn ja Adam Sandlerin kanssa. Kun Jay Kelly saapui vihdoin Netflixiin ja sai parhaan miespääosan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, päätin katsoa leffan.
Tavattuaan vuosikymmenten jälkeen vanhan ystävänsä, jonka kautta hän päätyi elokuvatähdeksi, kuuluisa Hollywood-näyttelijä Jay Kelly matkustaa Italiaan vastaanottamaan kunnianosoituspalkintoa urastaan ja pohtimaan samalla uraansa ja elämäänsä.
Pääroolissa kuuluisana Hollywood-näyttelijä Jay Kellynä nähdään George Clooney, joka tekee elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Clooney istuu toki täydellisesti ikääntyneeksi kuuluisaksi Hollywood-tähdeksi, onhan hän sellainen tosielämässäkin. Hänestä löytyy oikeaa karismaa ja charmia kuten Clooneylta voikin odottaa, mutta tässä elokuvassa mies tuo esiin muita, herkempiä ja jotenkin raadollisempia puolia, jotka tekivät suuren vaikutuksen. Jay Kelly on erittäin menestynyt urallaan, mutta perhe-elämä on jäänyt kiireiden takia hataralle pohjalle ja vaikka Jay on koko ajan ihmisten ympäröimä, kokee hän olonsa kaiken aikaa yksinäiseksi. Asiaa ei auta, kun Jay tapaa vuosikymmenten jälkeen pitkästä aikaa vanhan ystävänsä Timothyn (Billy Crudup), eikä voi olla miettimättä, veikö hän Timothylle kuuluneen uran.
Elokuvassa nähdään myös Riley Keough ja Grace Edwards Jayn tyttärinä Jessicana ja Daisyna, Stacy Keach Jayn isänä, Adam Sandler Jayn managerina Ronina, Greta Gerwig hänen vaimonaan Loisina ja Sandlerin tytär Sadie heidän tyttärenään Viviennenä, Laura Dern Jayn tiedottajana Lizinä, Emily Mortimer Jayn hiustenmuotoilijana Candyna, Jim Broadbent elokuvaohjaaja Peter Schneiderinä, Patrick Wilson näyttelijä Ben Alcockina ja Isla Fisher hänen vaimonaan Melaniena, sekä Eve Hewson näyttelijä Daphne Spenderinä, jonka kanssa Jaylla oli aikoinaan salasuhde. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Isoin yllättäjä on Adam Sandler, joka väläyttää jälleen osaavansa ihan aidosti oikeasti näytellä, tarjottuaan käsittämättömän laiskan suorituksen viime kesänä ilmestyneessä Happy Gilmore 2:ssa (2025).
Jay Kelly osoittautui erittäin mainioksi ja yllättävän tunteikkaaksikin draamakomediaksi. Elokuva voitti minut heti puolelleen - olenhan aina ollut lumoutunut siitä, mitä elokuvien taustalla tapahtuu ja kiinnostunut siitä, millaisia elokuvia tekevien ihmisten elämät ovat. Jay Kellyllä vaikuttaisi pintapuoleisesti olevan kaikki kunnossa. Glamouria, rahaa, faneja... mutta silti miestä vaivaa monikin asia, jotka nousevat tosissaan pintaan vanhan ystävän jälleennäkemisen myötä. Perustuuko Jayn koko ura sittenkin selkäänpuukotukselle? Ansaitseeko mies mitään siitä maineesta ja mammonasta, mitä hän on vuosien varrella saanut? Nämä ajatukset syövät Jayn mieltä, samalla kun hän lähtee Italiaan vastaanottamaan palkintoa urastaan.
Itse matka on täynnä monenlaista tapahtumaa, jotka alkavat muovata Jayta ihmisenä, ystävänä ja isänä. Lisäksi matkan varrella näemme takaumien kautta, kuinka Jay muistelee uransa alkuaikoja ja elämänsä muita käännekohtia, toisinaan haikeasti, toisinaan katuen. Elokuva on hyvin sentimentaalinen, kenties joillekin katsojista jopa hitusen imelä, mutta itseeni tunnelataus tehosi, erityisesti finaalissa. Tunnepuolta tasapainottaa oiva huumori, jota on ripoteltu sulavasti läpi keston. Tökkimään jäi lähinnä Ron-managerin ja Liz-tiedottajan välille kirjoitettu vanhan suhteen muistelu, joka tuntui lopulta turhalta. Ymmärrän, että sillä haetaan sitä, kuinka kummankin elämät pyörivät liikaa Jayn ympärillä, mutta tämä pointti käy selväksi Ronin kohdalla jo muutenkin.
Noah Baumbachin ohjaus on vähemmän yllättäen taidokasta ja hän rakentaa tunnelmaa onnistuneesti, saaden näyttelijät heittäytymään vakuuttavasti. Hänen ja Emily Mortimerin työstämä käsikirjoitus on myös mainio ja täynnä oivaa dialogia. Lisäksi Jay Kelly on pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on hyvin kasattu Nicholas Britellin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Dane Cook, Julie Bowen, Ed Harris, Wes Studi, Stacy Keach, Brad Garrett, Teri Hatcher, Danny Mann, Regina King, Dale Dye, John Michael Higgins, Curtis Armstrong, Fred Willard, Hal Holbrook, Patrick Warburton, Cedric the Entertainer ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7
Pixar-animaatioyhtiön Autot-elokuvasarjalle (Cars - 2006-2017) lisäosana toiminut Lentsikat(Planes - 2013) oli taloudellinen menestys, joten sille oli luvassa jatkoa. Kakkosleffan teko oli jo käynnistynyt, ennen kuin ensimmäistäkään oli vielä julkaistu ja jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat julkaistiinkin jo alle vuosi ykköselokuvan ensi-illasta, heinäkuussa 2014. Elokuva sai edeltäjäänsä parempaa palautetta kriitikoilta, muttei menestynyt lippuluukuilla yhtä hyvin. Itse katsoin Lentsikat 2: Pelastajat vasta pari vuotta myöhemmin, kun molemmat elokuvat löytyivät Netflixin valikoimasta. En pitänyt kumpaakaan kovin kummoisena, enkä ole katsonut niitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Lentsikat-leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille ja jatko-osalle uuden mahdollisuuden. Katsoin Lentsikat 2: Pelastajat noin kuukautta ykköselokuvan jälkeen.
Dusty Crophopper on noussut lentokisojen huipulle, kun hänen moottoriinsa muodostuu vika, mikä estää häntä lentämästä nopeasti. Lannistunut Dusty löytää uuden kutsumuksen palopelastajien joukosta.
Alun perin peltoja lannoittanut ja siitä kilpalentäjäksi siirtynyt lentokone Dusty Crophopper (äänenä yhä Dane Cook) tekee paluun ja päätyy uuteen seikkailuun, kun hänen moottorinsa reistailee pahasti ja lääkärin (tai tässä maailmassa enemmänkin mekaanikon) tuomioksi muodostuu, että Dustyn kilpalentäjäpäivät ovat ohitse. Aluksi maansa myynyt Dusty löytää kuitenkin pian uuden kutsumuksen, saadessaan tietää palopelastajista. Vaikka aluksi on harmi, että jo nyt Dustyn lupaava kilpalentäjäura on ohi, on palopelastuskuvio toisaalta mielenkiintoisempi. Idea tekee hahmosta jotain muuta kuin tylsän lentokoneversion Autot-leffojen Salama McQueenista.
Muitakin tuttuja hahmoja ykkösosasta nähdään myös kakkosleffassa. Paluun tekevät Dustyn mentori Kippari (Stacy Keach), tankkeriauto Puksu (Brad Garrett), mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher) ja trukki Välkky (Danny Mann). Uusina tuttavuuksina puolestaan esitellään muun muassa palopelastushommissa työskentelevät helikopterit Pena (Ed Harris) ja Tuulentekijä (Wes Studi), lentokoneet Varpu (Julie Bowen) ja Rami (Dale Dye), sekä tulen keskelle laskuvarjohyppäävä Dynamiitti (Regina King). Vanhat tutut jäävät vähemmälle huomiolle, leffan keskittyessä enemmän palopelastustiimiin, jotka näyttävät kaikki elokuvan aikana toimivasti osaamisalaansa ja merkittävyyttään ryhmässä.
Vaikka tulenkin pitämään pisteeni samoina kuin ensimmäisellä Lentsikat-elokuvalla, mielestäni jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran parempi filmi. Ykköselokuva tuntui usein liikaa Autot-leffan kopiolta. Autokisat oli vaihdettu lentokilpailuun, mutta perusidea oli turhan samanlainen ja lopputuloksena oli liiankin ennalta-arvattava, mutta silti ihan viihdyttävä animaatioelokuva. Jatko-osan kertomus palopelastushommista on oiva idea ja se laajentaa tätä Pixarin luomaa maailmaa. Elokuva myös tuntuu tavallaan jännittävämmältä, etenkin varmasti lapsille, kun jännite ei muodostu siitä, voittaako Dusty kisat, vaan kyse on lopuksi näiden hahmojen selviämisestä hengissä riehuvan metsäpalon keskellä.
Ei tämäkään Lentsikat-raina harmillisesti keskivertoa parempi ole. Kuten alussa kerroin, elokuva ilmestyi jo alle vuosi ykkösosan ilmestymisen jälkeen. Tällaisia animaatioita ei ihan niin pikavauhtia väsätä, vaan leffa oli työn alla jo ennen ensimmäisen ilmestymistä. Silti elokuvassa näkyy ja tuntuu kiirehditty tuotanto. Se vaikuttaa usein suoraan DVD:lle tehdyltä tusinaleffalta, jolla pidetään perheen pienimpiä viihdytettyinä vajaan puolentoista tunnin ajan. Lapsille elokuvan huumori uppoaa todennäköisesti, mutta itse en kokenut leffaa kovinkaan hauskaksi. Aikuisena päätyy jälleen pohtimaan erilaisia logiikkajuttuja, kuten että jos tämä maailma on täynnä eläviä lentokoneita, miksei lentokenttiä ole hurjasti enemmän? Elokuvassa myös näytetään kuvia Dustyn kojelaudasta, mikä pistää pohtimaan, että onko lentokoneiden sisällä yhä ohjaamot silminä toimivien tuulilasien takana? Ja jos on, niin kuka ohjaamossa katsoo näitä mittareita?
Bobs Gannawayn ohjaus ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä Jeffrey M. Howardin kanssa eivät ole erityisen vahvoja, vaikka Gannaway viekin Lentsikat-sarjaa raikkaammalta tuntuvaan suuntaan. Elokuvan animaatiojälki on mainiota, joskin se ei koskaan tarjoa mitään vau-fiiliksiä. Animoituja lentokoneita on mukava seurata ja tämäkin leffa on miellyttävän värikäs. Metsäpalokohtaukset ovat pääasiassa onnistuneesti työstettyjä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Mark Mancinan säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen. Nostin kyllä reippaasti äänenvoimakkuutta, kun AC/DC:n erinomainen Thunderstruck-kappale pärähti soimaan.
Yhteenveto: Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran ensimmäistä elokuvaa parempi, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi animaatioleffaksi. Vaikka aluksi Dustyn lentokisojen päättyminen jo tähän voi harmittaa, omasta mielestäni palopelastuskuvio oli huomattavasti kiinnostavampi ja omaperäisempi, ykkösleffan Autot-elokuvaa matkivaan tarinaan verrattuna. Leffasta löytyy perheen pienimmille takuulla tehoavaa jännitettä ja huumoria, ja aikuisena elokuvan katsoo ihan sujuvasti. Filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti, mutta ei tee mitään vaikutusta. Animaatiojälkeä myöten kaikesta huomaa, että elokuva suunniteltiin alun perin suoraan DVD:lle julkaistavaksi ja että tuotanto oli kiireellinen. Jos pidit ensimmäisestä Lentsikat-leffasta, suosittelen toki katsomaan myös jatko-osan. Hommasta suunniteltiin myös kolmatta elokuvaa, jossa lentokoneet olisivat kulkeneet avaruuteen asti, sekä muita lisäosia esimerkiksi junista ja laivoista, mutta nämä ideat kariutuivat, kun Lentsikat-elokuvat tehnyt Disneytoon Studios ja sen tuotannot lakkautettiin kesällä 2018.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Planes: Fire & Rescue, 2014, Walt Disney Pictures, Disneytoon Studios, Prana Studios
Pääosissa: Dane Cook, Brad Garrett, Teri Hatcher, Stacy Keach, Roger Craig Smith, Carlos Alazraqui, Priyanka Chopra, Julia Louis-Dreyfus, Cedric the Entertainer, Gabriel Iglesias, John Cleese, Colin Cowherd, Oliver Kalkofe, John Ratzenberger ja Val Kilmer
Genre: animaatio, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7
Pixar-animaatioyhtiön elokuva Autot(Cars - 2006) oli taloudellinen menestys ja Autot 2(Cars 2 - 2011) vielä isompi hitti, joten Pixarin omistava Disney-yhtiö päätti tahkota elokuvilla lisää rahaa ja tehdä niiden rinnalle animaatioelokuvan elävistä lentokoneista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointi alkoi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä suoraan Blu-raylle ja DVD:lle, mutta tekijät päättivätkin lopulta antaa sille kunnon teatterikierroksen ja Planes, eli suomalaisittain Lentsikat sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta sai lähinnä negatiivisia arvioita kriitikoilta. Itse katsoin Lentsikat muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä ihan kivana animaatiorainana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella juhlavuoden kunniaksi.
Peltoja lannoittava lentokone Dusty Crophopper haaveilee urasta kilpalentäjänä. Hän päättääkin osallistua huippuvaativaan Siivin ympäri maailman -kisaan, jossa hän kohtaa parhaista parhaat lentokoneet.
Elokuvan päähahmo on Dusty Crophopper (äänenä Dane Cook), peltoja lannoittava lentokone, jolla on aikamoiset haaveet osallistua vaativaan lentokisaan. Kukaan ei tietenkään usko, että ruiskukoneella olisi mitään saumaa voittaa kisaa tai edes haaveilla kisaavansa kovimmista kovimpien lentokoneiden rinnalla. Nämä epäilijät eivät kuitenkaan Dustyä lannista, vaan hän päättää puskea entistä kovempaa todistaakseen epäilijänsä vääriksi. Hahmo on erittäin tyypillinen altavastaajatyyppi, joka saa nopeasti katsojan sympatiat ja kannustukset puolelleen.
Muita hahmoja leffassa ovat Dustyn kaverit, tankkeriauto Puksu (Brad Garrett) ja mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher), Dustyn pomona pelloilla toimiva Lyijyperä (Cedric the Entertainer), konkarilentokone Kippari (Stacy Keach), sekä Siivin ympäri maailman -lentokisan muut kilpailijat, lentokoneet Ripslinger (Roger Craig Smith), El Chupacabra (Carlos Alazraqui), Bulldog (John Cleese), Ishani (Priyanka Chopra) ja Rochelle (Julia Louis-Dreyfus). Top Gun - lentäjistä parhaat -elokuvan (Top Gun - 1986) tähti Val Kilmer tekee veikeän cameon hävittäjänä. Sivuhahmoista yksikään ei erityisemmin tee vaikutusta, mutta kaikki toimivat kelvollisesti mukana. Puksu ja El Chupacabra ovat tavanomaiset huumorisivuhahmot, vanha ja kokenut Kippari toimii tietty päähenkilön mentorina ja ylimielinen Ripslinger ajaa asiansa pahimpana vastuksena, joka pilkkaa Dustya minkä ehtii.
Toisellakaan katselukerralla ja kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Letsikat ei onnistunut tekemään erityistä vaikutusta. Se on ihan kiva lastenleffa, joka iskee varmasti kohdeyleisöönsä hyvin, mutta jättää aikuiskatsojat kylmäksi. Ensimmäinen Autot-elokuva onnistui tasapainottelemaan taidokkaasti koko perheelle sopivana filminä, mutta se olikin Pixarin teos. Lentsikat on pelkkä Disneyn päivänselvä yritys tienata lisää rahaa. Elokuva tuntuu olevan olemassa vain sen oheistuotteita, leluja sun muita varten. Silti leffa jaksaa viihdyttää ihan tarpeeksi hyvin ja sen puolentoista tunnin kesto kulkee aika nopeasti, elokuvan omatessa toimivan reippaan tahdin.
Reippaan rytmityksenkin kanssa aikuiskatsoja voi huomata ajatustensa harhailevan vähän väliä, sillä tarina kulkee niin kliseisiä ja turvallisia urheiluelokuvan latuja. Filmi yrittää päästä pälkähästä viittauksilla esimerkiksi Rockyyn(1976), mutta ei se auta, kun mukaan ei ole edes yritetty tuoda mitään twistiä. Jo traileria katsoessa on helppo arvata, kuinka elokuva tulee kulkemaan, eikä lopputulos yllätä kertaakaan. Lapsia tämä tuskin haittaa, jos vastaavia tarinoita ei ole nähnyt ja lukenut jo kymmeniä aiemmin. Meininki on perheen pienimmille varmasti onnistuneen jännittävää ja mukana oleva huumori naurattaa takuulla. Aikuinen saattaa sen sijaan pohtia joitain leffan kummallisuuksia logiikassa, lähtien siitä, että jos tämän maailman kaikki elävät olennot ovat koneita, jotka syövät bensiiniä ja sen sellaista, mihin ihmeeseen edes tarvitaan maissipeltoja ja Dustyn kaltaisia ruiskukoneita pitämään ne hyvässä kunnossa?
Elokuva on animoitu hyvin, joskin se ei ole visuaalisesti yhtä yksityiskohtainen kuin Autot.Lentsikoista huomaa aika ajoin, että sitä ryhdyttiin alun perin tekemään suoraan televisiokatselua varten teatterikierroksen sijaan. Silti leffaa on miellyttävä katsoa, etenkin sen ollessa toimivan värikäs. Myös äänimaailma on rakennettu oivallisesti ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tunnelmoivat passelisti taustalla. Ohjaaja Klay Hall pitää pakettia ihan hyvin kasassa, mutta Jeffrey M. Howardin kirjoittama käsikirjoitus on aivan liian turvallinen, kulkiessaan useita kertoja nähtyjä latuja pitkin.
Yhteenveto:Lentsikat on aika keskinkertainen rahastuslisäosa mainiolle Autot-elokuvalle. Siitä suorastaan paistaa läpi oheistuotteiden myynnistä haaveilevien Disney-pomojen dollarikuvat silmissä, mutta on lopputulos silti ajoittain ihan viihdyttävää menoa. Tarina on täysin ennalta-arvattava, mutta pitää tarpeeksi mukavasti mukanaan. Aikuisille elokuva voi ripeästä rytmityksestäänkin huolimatta käydä toisinaan pitkäveteiseksi, mutta lapsia leffan luulisi riemastuttavan. Mukana on joitain hetkiä, jotka ovat takuulla jännittäviä perheen pienimmille, sekä joitain vitsejä, jotka naurattavat koko perhettä. Animaatiojälki on oikein kelvollista, mutta siitä voi välillä huomata, ettei elokuvaa ollut alun perin tarkoitus julkaista teattereissa. Lentsikat on periaatteessa tarpeeton rahastusraina, mutta toisaalta se myös laajentaa ihan kivasti Autot-elokuvien maailmaa. Jos pidit Autot-elokuvista, voi Lentsikat katsoa sujuvasti niiden perään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Kevin Conroy, Dana Delany, Mark Hamill, Efrem Zimbalist Jr., Hart Bochner, Stacy Keach, Abe Vigoda, Dick Miller, John P. Ryan, Bob Hastings ja Robert Costanzo
Genre: animaatio, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuviin perustuva televisiosarja Batman: The Animated Series nousi valtavaan suosioon, kun se alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 1992. Suosion myötä Warner Bros. alkoi työstämään animaatioelokuvaa sarjan pohjalta ja palkkasi Alan Burnettin kirjoittamaan käsikirjoituksen. Alun perin leffan oli tarkoitus sijoittua Arkhamin mielisairaalaan, missä rikolliset pistäisivät Batmanin vastuuseen siitä, millaisiksi he ovat muuttuneet. Studio kuitenkin piti ideaa huonona leffaan ja sen sijaan tarina hyödynnettiin myöhemmin itse sarjassa. Burnett alkoikin kynäillä toisenlaista kertomusta täysin uuden pahishahmon kanssa ja animointiprosessi käynnistyi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä suoraan VHS:llä, mutta Warner Bros. päättikin julkaista elokuvan teattereissa ensin. Niinpä filmin budjettia nostettiin, mutta silti animaattorit tuskailivat saadakseen elokuvan valmiiksi ensi-iltapäivää varten studion vaatimusten mukaisesti. Lopulta Batman: Mask of the Phantasm, eli suomalaisittain Batman: Mustan kostajan paluu ilmestyi jouluna 1993. Vaikka elokuva sai positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin faneilta, se oli suuri taloudellinen pettymys. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä parhaimmista Batman-elokuvista ikinä. Itse näin Batman: Mustan kostajan paluun joskus lapsena, mutten silloin pahemmin innostunut siitä, vaikka pidinkin kovasti animaatiosarjasta. Kun katsoin animaatiosarjan kokonaan sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin antaa Batman: Mustan kostajan paluulle uuden mahdollisuuden.
Mysteerinen Musta kostaja tappaa Gothamin rikollispomoja, lavastaen Batmanin murhaajaksi. Naamiosankarin täytyy selvittää, kuka on tämä uusi uhka, samalla kun hän pakenee poliiseja ja kohtaa vanhan tuttunsa.
Animaatiosarjassakin miljardööri Bruce Waynen, eli yön ritari Batmanin äänenä toiminut Kevin Conroy palaa rooliinsa ja hänen äänensä uhkuu jälleen suurta voimaa. Sarjan tavoin myös elokuvassa syvennytään onnistuneesti ja kypsästi päähenkilön mieleen ja tutkitaan, millainen ihminen käyttäisi yönsä puolustaessaan viattomia ja hakatessaan pahiksia tuusan nuuskaksi. Elokuvan tulkinta Batmanista on jopa traaginen ja hahmoa huomaa paikoitellen jopa säälivänsä. Kun yleensä Batman-leffoja katsoessa herää tunne siitä, kuinka siistiä olisi itse olla Batman, tämän elokuvan aikana käy usein selväksi, että eipä se kovin hehkeää elämää olisi - ei edes Bruce Waynen rikkauksien kanssa.
Animaatiosarjasta tutut hahmot, kuten Brucen hovimestari Alfred (Efrem Zimbalist Jr.), komisario Gordon (Bob Hastings), etsivä Harvey Bullock (Robert Costanzo) ja Batmanin arkkivihollinen Jokeri (Mark Hamill) tekevät myös paluun. Heidän lisäksi elokuvassa esitellään uusia hahmoja, kuten Brucen entinen mielitietty Andrea Beaumont (Dana Delany), hänen isänsä Carl (Stacy Keach), Batmanin pidätettäväksi haluava kaupunginvaltuutettu Arthur Reeves (Hart Bochner), sekä Gothamin rikollispomot Sol (Dick Miller), Bronski (John P. Ryan) ja Valestra (Abe Vidoga), jotka tämä mystinen Musta kostaja ottaa kohteekseen. Alfred pääsee murjomaan parit hauskat vitsit, mutta hänen kautta myös esitellään Brucen traagisuutta, hovimestarin harmitellessa, millaiseksi hänen isäntänsä elämä on vuosien varrella muuttunut. Andrea on mainio lisäys, tuoden hyvää syvyyttä Bruceen. Leffa ei toisaalta kaipaisi Jokeria, sillä Musta kostaja on omillaan mielenkiintoinen pahis, mutta onhan se aina ilo kuulla Mark Hamillin nauravan hulluna klovnina.
Aloittaessani katsomaan Batman: The Animated Seriesiä sen juhlavuoden kunniaksi, minun oli tarkoitus katsoa pelkkä sarja läpi. Innostuin siitä kuitenkin niin paljon, että kun sarja päättyi, koin, että minun oli pakko saada nähdä lisää. Niinpä päätinkin nopeasti katsovani Batman: Mustan kostajan paluun uudestaan. Vaikken ollut pahemmin piitannut leffasta lapsena, ryhdyin silti katsomaan sitä nyt erittäin positiivisin mielin ja tämä katselukokemus oli kyllä huomattavasti miellyttävämpi. Kyseessä on aivan mahtava teos, eikä ihme, että sitä pidetään nykyään varsin korkeassa arvossa. Ei se omasta mielestäni yllä Tim Burtonin ensimmäisen Batman-leffan (1989), Christopher Nolanin Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) tai uuden The Batman -elokuvan (2022) tasolle, mutta eipä se niistä kovin paljoa jälkeen jää.
Animaatiosarjan tavoin Batman: Mustan kostajan paluu ei ole mikään täysin lapsiystävällinen Batman-seikkailu. Vaikka sen voi toki katsoa lapsena, tuntuu se enemmän varttuneemmalle yleisölle tehdyltä. Siitä löytyy tavanomaisempaa supersankaritoimintaa, mutta myös syvyyksiä, joita joistain näytellyistä Batman-elokuvista ei löydy edes kaivamalla (katson nyt teitä, Batman Forever, 1995 ja Batman & Robin, 1997). Andrean saapuminen Gothamiin sekoittaa Brucen mielen täysin ja etsiessään Mustaa kostajaa, hän päätyy vähän väliä muistelemaan aikaa tämän neidon kanssa. Takaumien kautta esitellään aikakautta, jolloin Bruce oli vasta aloittanut yölliset puuhansa. Hän ei ole ihan vielä Batman, eikä saavuttanut samanlaista mainetta poliisien ja alamaailman keskuudessa. Tuolloin Andrea tarjosi hänelle mahdollisuutta toisenlaiseen elämään ja onkin haikeaa seurata sivusta, kun Bruce pohtii, kuinka paljon onnellisempi hän olisi kenties voinut olla.
Tunnelmaltaan elokuva on hyvin synkkäsävyinen. Vaikka mukana onkin muutama ihan hauska vitsi, leffa kulkee pääasiassa tummia ja painostavia polkuja. Eräässä hautausmaakohtauksessa, jossa mafiapomo Bronski joutuu Mustan kostajan hyökkäyksen kohteeksi, on jopa kauhumaisia vivahteita. Hieman noir-henkistä puolta löytyy Batmanin etsiväkohtauksista, kuten animaatiosarjassakin. Toimintakohtauksissa taas ei pelätä näyttää hahmojen saamia ruhjeita. Vaikka nykyäänkin tehdään liukuhihnatuotannolla väkivaltaisia Batman-animaatioleffoja, Batman: Mustan kostajan paluu on monin tavoin sellainen teos, jollaista on vaikea kuvitella näkevänsä enää tänä päivänä tehtynä.
Visuaalisesti elokuva on vielä laadukkaammin tehty kuin animaatiosarja, olihan tekijöille isompi budjetti käytössään. Tyyli on kuitenkin täysin sama kuin sarjassa ja elokuvaa on suuri ilo katsoa. Piirrosjälki on tarkkaa ja tyylikästä. Sarjan tavoin leffassakin hyödynnetään vahvasti varjoja ja pimeyttä. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja sarjankin musiikeista vastaava Shirley Walker tekee loistotyötä sävellysten kanssa. Elokuvan ohjauksesta vastaavat animaatiosarjan luojat Bruce Timm ja Eric Radomski, jotka luovat tunnelmaa vahvasti ja pitävät filmiä tiukasti kasassa. Alan Burnettin, Paul Dinin, Martin Paskon ja Michael Reavesin työstämä käsikirjoitus on erittäin onnistunut. Leffa on todella lyhyt, vain tunnin ja vartin mittainen, mutta silti nelikko ehtivät rauhassa kertoa koko tarinan ja täyttää filmin niin syvällisillä puolilla kuin vauhdikkaalla ja jännittävällä toiminnalla.
Yhteenveto: Batman: Mustan kostajan paluu on hieno lisäys laajentamaan upeaa Batman-animaatiosarjaa. Elokuva soveltuu hyvin niin hahmosta innostuneille lapsille kuin aikuisillekin faneille - kenties jopa paremmin varttuneemmalle yleisölle. Vaikka mukana onkin tavanomaista supersankariseikkailua, josta muksut voivat innostua, leffa on varsin synkkäsävyinen ja syvällinen teemoiltaan. Batmanin elämää ei esitetä romantisoituna, vaan suorastaan tragediana. Hahmoon uppoudutaan vaikuttavasti ja Bruce Waynea huomaa jopa säälivänsä. Uusi pahis Musta kostaja tuo leffaan suorastaan kauhumaisia vivahteita. Tarina on koukuttava ja vaikka kestoa on vain vähän päälle tunti, ehtii elokuva kertoa kaiken sulavasti ja omalla temmollaan. Animaatiojälki on sarjan tavoin fantastista ja tummanpuhuvaa ilmettä on ilo katsella. Jos siis Batman: The Animated Series iski, suosittelen lämpimästi Batman: Mustan kostajan paluun katsomista. Vielä sarjan 85 jakson ja tämän elokuvankaan jälkeen nälkäni Batman-animaatioita kohtaan ei laantunut, joten pitäähän tässä vielä ottaa käsittelyyn Batman: The Animated Seriesin jatkumona toiminut animaatiosarja The New Batman Adventures (1997-1999)...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Batman: Mask of the Phantasm, 1993, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Family Entertainment
Ohjaus: John Carpenter Pääosissa: Kurt Russell, Steve Buscemi, Peter Fonda, Cliff Robertson, Valeria Golino, Stacy Keach, Pam Grier, Georges Corraface, A. J. Langer, Michelle Forbes ja Bruce Campbell Genre: scifi, toiminta Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 16
John Carpenterin ohjaama ja Kurt Russellin tähdittämä scifitoimintaelokuva Pako New Yorkista(Escape from New York) ilmestyi vuonna 1981, mutta vielä ilmestyessään se ei ihan ollut erityinen hitti. Vuosien varrella elokuvan menestys kuitenkin kasvoi ja se keräsi oman fanikuntansa, muovautuen kulttiklassikoksi. Menestys tarjosi Carpenterille ja Russellille mahdollisuuden toteuttaa vihdoin pitkään suunnittelemansa jatko-osan leffalle. Kuvaukset alkoivat huomattavasti ensimmäistä osaa isommalla budjetilla ja lopulta Escape from L.A., eli suomalaisittain Pako L.A:sta ilmestyi elokuussa 1996. Se ei saanut kuitenkaan kummoista vastaanottoa kriitikoilta tai ensimmäisen elokuvan faneilta, eikä se tienannut takaisin edes puolia budjetistaan lippuluukuilla. Itse en ollut ennen nähnyt Pakoa New Yorkista, enkä Pakoa L.A:sta, vaikka olin tiennyt niistä jo pitkään. Kun huomasin Paon New Yorkista täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi. Samalla päätin myös katsoa ja arvioida sen jatko-osan. Kesti kuitenkin pitkälti yli puoli vuotta, ennen kuin vihdoin sain aikaiseksi katsottua Paon L.A:sta.
Vuonna 2000 Los Angeles irtosi Yhdysvalloista omaksi saarekseen massiivisen maanjäristyksen voimasta, jolloin uusi presidentti teki Los Angelesin saaresta paikan, jonne kaikki syntiset lähetetään kuolemaan. Vuonna 2013 Snake Plissken lähetetään Los Angelesiin, hakemaan vaarallista, vääriin käsiin joutunutta tuholaitetta takaisin presidentille.
Kurt Russell palaa tietty Snake Plisskenin rooliin ja toimii ehdottomasti elokuvan kantavana voimana. Russell tuimistelee tehokkaasti silmälappunsa takaa ja pitää karismallaan leffan kiinnostavana loppuun asti. Hahmona Snake on aika samanlainen tapaus kuin viimeksi. Minne ikinä hän meneekin, on hän aikamoinen legenda - niin hyvässä kuin pahassa ja siten jatkuvasti tähtäimessä. Pientä hahmokasvua tuodaan mukaan Snaken tekemillä mielenkiintoisilla valinnoilla filmin loppupäässä.
Elokuvassa nähdään myös mm. Cliff Robertson Yhdysvaltain elinikäisenä presidenttinä, A. J. Langer tämän tyttärenä, joka on vienyt vaarallisen laitteen Los Angelesiin, Stacy Keach kenraali Malloyna, joka lähettää Snaken tehtävälleen, sekä Peter Fonda, Georges Corraface, Steve Buscemi, Pam Grier ja Bruce Campbell erilaisina tyyppeinä, joita Snake kohtaa Losissa. Robertson on oiva valinta päämääräisen presidentin rooliin, kun taas Buscemi ja Fonda tekevät ihan hilpeät roolit erikoisina Map to the Stars Edienä ja Pipelinena, joita eristetyssä Los Angelesissa eläminen ei ole kohdellut mukavasti.
Iso osa Pako L.A:sta -elokuvan saamasta kritiikistä luultavasti johtuu siitä, että se on aika mielikuvitukseton kopio Pako New Yorkista -leffasta. Ja ymmärtäähän tuon. Jatko-osaa piti odottaa viisitoista vuotta ja kun se vihdoin saapui, pettymys oli varmaan suuri, kun jatko-osa onkin lähes sama elokuva - tapahtumapaikka on vain vaihdettu Yhdysvaltojen toiselle rannikolle. Tätä on hieman perusteltu sillä, että elokuvan pitäisi samalla toimia jonkinlaisena parodiana ensimmäisestä elokuvasta ja vastaavista toimintarainoista, mutta satiirimainen toteutus kolahtaa lopulta omaan nilkkaan. Los Angeles ei ole ihan samanlainen vankila kuin New York ensimmäisessä elokuvassa, mutta muuten meno on hyvin samanlainen. Onkin jopa hieman huvittavaa, että tässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa maan kaksi tunnetuinta kaupunkia ja mahdollista turistikohdetta on päätetty tuhlata pohjasakan kertymiksi. No, eipä elokuvan presidenttikään miltään puhtaalta pulmuselta vaikuta, joten ratkaisu ei sinänsä ihmetytä.
Juoni noudattaa orjallisesti ensimmäisen osan kaavaa. Jotain presidenttiin liittyvää on kadotettu suurkaupunkiin ja Snake kiristetään jollain tavalla noutamaan se. Jotta Snake varmasti palaisi takaisin ja vieläpä niin, ettei elokuvan kesto venyisi hirveästi yli puoleentoista tuntiin, Snaken elimistöön tökätään myrkkyä, mikä tappaa hänet, jos hän ei saa vasta-ainetta tietyn ajan sisällä. Ja senhän saa vain suorittamalla tehtävän. Hitaasti Snaken toimintakykyyn vaikuttamaan alkavasta myrkystä huolimatta tarinassa ei ole erityistä jännitettä. Toimintakohtaukset ovat menevää räiskintää, mutta eipä niissäkään synny koskaan tunnetta, että Snake olisi vaarassa. Lähinnä meno on vain ihan viihdyttävää ja jos ei sitä, niin sujuvasti katsottavaa. Kenties pettymykseni ei ollut yhtä suuri, sillä en ollut joutunut odottamaan jatko-osan näkemistä viittätoista vuotta ja olin jo nimestä päättynyt, että leffat olisivat luultavasti aika samanlaiset. Pako L.A:sta kalpenee totaalisesti alkuperäisen filmin rinnalla, mutta on se silti ihan passeli jatkoraina.
Ohjaajana jatkaa John Carpenter, joka ei ole lainkaan samassa vireessä kuin ensimmäistä elokuvaa tehdessään. Carpenter oli muutenkin menettämässä otettaan 1990-luvulle siirryttäessä ja Pako L.A:sta on selvä osoitus siitä. Elokuvasta huomaa, että taustalla pyörii aiemmin loistoelokuvia toisensa perään tehnyt herra, mutta tietty vakuuttavuus jää uupumaan. Carpenter myös toimii käsikirjoittajana, yhdessä Russellin ja tuottaja Debra Hillin kanssa. Onkin hieman huvittavaa, että monen vuoden jälkeen kolmikko ei keksinyt tämän luovempaa tarinaa Snaken toiselle seikkailulle. Teknisesti elokuva on nähnyt jo parhaat päivänsä ja vaikka elokuva tehtiinkin paljon isommalla budjetilla kuin edeltäjänsä, Pako New Yorkista on silti visuaalisesti kestänyt paremmin aikaa. Tämä johtuu lähinnä jatko-osan kehnoista tietokonetehosteista, joista tulee mieleen 20 vuoden takaiset videopelit. Etenkin Snaken vedenalainen sukkula on todella kökön näköinen tänä päivänä. Vihreän taustakankaakin käyttö on selvää, tehden muuten viihdyttävästä surffauskohtauksesta väärällä tavalla hilpeän. Kuvaus, lavasteet, asut, valaisu ja äänimaailma toimivat kuitenkin oivallisesti ja John Carpenterin ja Shirley Walkerin säveltämät musiikit rakentavat sujuvasti hyvää tunnelmaa.
Yhteenveto: Pako L.A:sta on ihan menevä jatko-osa huomattavasti laadukkaammalle scifitoimintajännärille. Vaikka filmiä voikin puolustella vetoamalla parodiamaisuuteen ja satiiriin, siitä ei pääse yli eikä ympäri, että tarina on aika laiska uudelleenkierrätys ensimmäisen filmin juonesta, tällä kertaa vain eri kaupungissa. Erityistä jännitystä ei löydy ja toimintakohtauksetkin tarjoavat lähinnä vain ihan kivaa viihdettä, muttei mitään sen kummempaa. John Carpenterin ohjaus alkaa olla hieman siihen suuntaan hoidettua, eikä ikääntyvän ohjaajan otteessa ole samaa vimmaa ja rautaisuutta. Hassua on myös, että 15 vuotta uudemmaksi ja vieläpä kalliimmaksi filmiksi elokuva näyttää teknisesti heikommalta kuin Pako New Yorkista. Kurt Russell on kuitenkin edelleen aivan mahtava pääroolissa Snake Plisskeninä ja kantaa filmiä, kun se muuten horjuu, meinaten kaatua. Siinä missä Pako New Yorkista on yhä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin tehokas filmi, Pako L.A:sta on lähinnä vaisu jatko-osan ja kopion yhdistelmä. Sen katsoo ihan sujuvasti, jos innostui ensimmäisestä osasta, mutta eipä tätä tarvitse välttämättä uudelleen mulkaista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Escape from L.A., 1996, Paramount Pictures, Rysher Entertainment
Ohjaus: Kevin Connolly Pääosissa: John Travolta, Spencer Lofranco, Kelly Preston, Pruitt Taylor Vince, William DeMeo, Stacy Keach, Chris Kerson ja Sal Rendino Genre: draama, rikos Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 16
Gotti - Viimeinen kummisetä perustuu tositapahtumiin kuuluisan mafioso John Gottin elämästä. Mafiapomosta oli tehty jo aiemmin televisioleffa Gotti vuonna 1996, mutta 2000-luvulla hänestä on kiinnostuttu tekemään kunnon teatterilevityksen saava elokuva. Vuonna 2010 Fiore Films -yhtiö hankki oikeudet tehdä elokuva Gottista mafioson pojalta, John Gotti Jr:lta ja projekti lähti käyntiin... mutta erittäin takellellen. Alunperin leffan ohjaajana oli tarkoitus toimia Barry Levinson, mutta kun elokuva ei edennyt, hän poistui projektista. Häntä seurasivat Nick Cassavetes ja Joe Johnston, kunnes lopulta ohjaajan homman sai Kevin Connolly. Päärooliin taas kaavailtiin Sylvester Stallonea, kunnes Gottiksi valittiin John Travolta, joka oli intohimoisesti halunnut ottaa osaa projektiin jo pitkään. Gottin rikostoveri Angelo Ruggieroksi roolitettiin Joe Pesci, joka lihotti itseään roolia varten, kunnes yhtiö kiersi sopimusta ja roolitti hänet eri hahmoksi. Pesci haastoi tekijät oikeuteen, mikä pitkitti leffan tekoa. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä joulukuussa 2017, mutta viime hetkellä ensi-ilta siirrettiin seuraavalle vuodelle. Gotti - Viimeinen kummisetä sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2018, minkä jälkeen se sai laajemman teatterilevityksen kesällä. Leffa haukuttiin kuitenkin täysin lyttyyn, eikä se tuottanut edes puolia budjetistaan. Silti jostain syystä elokuva päätettiin tuoda myös Suomeen (missä sitä ei kovin moni käynyt katsomassa) ja päätin muistaakseni jättää leffan lehdistönäytöksen väliin, sillä halusin mieluummin nukkua kuin herätä aikaisin katsomaan yhtä vuoden haukutuimmista rainoista. Ajattelin katsovani leffan joskus myöhemmin ja kun vuoden 2018 lopussa aloin työstämään listaani vuoden huonoimmista elokuvista, Gotti - Viimeinen kummisetä tuli mieleeni ja päätin katsoa, onko se oikeasti niin huono. Ja voi pojat, että se todella on!
Tarina mafiapomo John Gottin elämästä... käsittämättömän kömpelösti kerrottuna.
John Gottina nähdään tosiaan John Travolta, joka esittää lähinnä vain tympääntynyttä itseään. Travolta ei koskaan saa myytyä itseään Gottina, vaan hän vain tekee samaa kuin aina ennenkin ja kenties jopa vielä laiskemmin. Travoltalla on kasvoillaan alusta loppuun sama (anteeksi kielenkäyttöni) vittuuntunut ilme, mikä alkaa pikkuhiljaa leviämään myös katsojaan. Travolta sopii ulkonäkönsä puolesta rikollispomon rooliin, mutta hän vetää roolinsa erittäin kehnosti. Gotti ei ole myöskään hahmona kirjoitettu kovin hyvin. Hän jää lähinnä vain yksiulotteiseksi rikollispomoksi, joka on rikollinen ja siinäpä se. Elokuva haluaa kovasti saada katsojan välittämään Gottista, mutta tämä on vaikeaa, kun hahmo on niin tylsästi toteutettu. John Gottin poikaa, John Gotti Jr:a näyttelee parikymppinen Spencer Lofranco, joka esittää hahmoa niin teinipoikana kuin nuorena aikuisena ja keski-ikäisenä miehenä. Lofrancoa on maskeerattu vain pienesti vanhemmaksi, minkä takia katsojan on vaikea seurata, minkä ikäinen hänen pitäisi missäkin kohtauksessa olla. Gotti Jr. ei "yllättäen" myöskään ole kummoisesti kirjoitettu henkilö. Hän on rikollispomon poika, joka haluaa itsekin olla rikollinen... ilman että leffa lähtee tutkimaan hahmoa kovin syvällisin tavoin. Oikea John Gotti Jr. vaati olla paikalla leffan kuvauksissa, joten kenties hänen vuoksi hahmo on jouduttu yksinkertaistamaan ja hänestä on näytetty vain positiiviset puolet. Lofranco on täysin mitäänsanomattoman pökkelö roolissaan. Elokuvassa nähdään myös Kelly Preston John Gottin vaimona, Pruitt Taylor Vince Gottin luottomies Angelona, sekä muita näyttelijöitä, kuten Stacy Keach, William DeMeo, Chris Mulkey, Leo Rossi ja Chris Kerson erilaisia rikollisina. Hahmot vain roikkuvat tarinassa mukana, eikä kenestäkään heistä oikeastaan opi mitään. Angelo on hahmoista "kehitetyin", mutta hänkin jää todella yksiulotteiseksi, tylsäksi ja mitäänsanomattomaksi, kuten kaikki muukin tässä perhanan leffassa. Tai no, kyllä tämä jotain yrittää sanoa: nimittäin lopussa elokuva alkaa hehkuttamaan, ettei rikollisuus olekaan niin paha juttu ja että Gotti olikin kansan rakastama sankari, vaikka teki kauheuksia.
Ei Gotti - Viimeinen kummisetä ole mikään kaikkien aikojen surkein elokuva. Itse olen nähnyt useita tätä huonompia rainoja. Kyseessä ei edes ole ilmestymisvuotensa huonoin leffa - se kunnia kuuluu mielestäni Clint Eastwoodin rikollisen surkealle 15:17 Pariisiin -pökäleelle (The 15:17 to Paris - 2018). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kyseessä olisi yksi kaikkien aikojen kehnoimmista tekeleistä. Gottin huonous syntyy siitä, kuinka amatöörimäisesti se on ohjattu, kuinka kehnosti se on näytelty ja ennen kaikkea, kuinka tökerösti se on käsikirjoitettu ja leikattu kasaan. Tässä elokuvassa ei oikeastaan ole tarinaa, vaan se vain näyttää parin tunnin edestä kohtauksia kolmelta vuosikymmeneltä, kunnes se päättyy. Elokuva ei yritä kertoa sitä, kuinka Gottista tuli niin tunnettu rikollispomo, vaan se vain näyttää, kun John Travolta ja kumppanit leikkivät Mafiaveljiä (Goodfellas - 1990). Mukana on jopa repliikkejä ja hetkiä, mitkä ovat suoraan varastettu kyseisestä leffasta! Ja mikä pahinta, nämä kohtaukset on ripoteltu mukaan todella kummalliseen järjestykseen, jolloin leffa hyppii ajassa eteen ja taakse, jolloin filmin seuraaminen on yllättävänkin vaikeaa. Tekijät varmaankin tajusivat elokuvan onttouden ja yrittivät näin huijata katsojaa luulemaan, että he ovat jonkin todella nokkelan pätkän äärellä.
Elokuva alkaa aivan naurettavasti siitä, kun Gottin haamu (kai) seisoo sillan edessä ja kääntyy kameraan päin aloittaakseen elämäntarinansa selittämisen. Tämä on niin tökerösti toteutettu, että odotin hänen sanovan kameralle jotain niinkin typerää kuin "Kas, en nähnyt teitä siinä!" Se olisi itse asiassa parantanut leffaa huomattavasti. Joka tapauksessa, Gotti alkaa selittämään tarinaansa siitä, kun hän oli vankilassa selittämässä tarinaansa pojalleen. Ja sitten hän selittää pojalleen sitä, kun hän tappoi rikollisia, oli kova äijä ja teki pahoja juttuja, minkä vuoksi ihmiset alkoivat pitämään häntä idolina. Lopulta leffa palaa takaisin Gottiin, joka toteaa, että "tämä tarina oli muuten tosi kuin vesi" ja lopputekstit alkavat. Ensimmäisen tunnin ajan Gotti - Viimeinen kummisetä kulkee aika nopeasti, sillä katsojana yrittää pysyä kärryillä tapahtumissa ja löytää jostain tarinan punaisen langan. Eri aikakausissa pysyy juuri ja juuri mukana Travoltan harmaantuvien hiusten ansiosta. Puolessa välissä katsojana tajuaa, ettei leffasta yksinkertaisesti löydy selkeyttä ja luovuttaa, jolloin toisen tunnin katsominen muuttuu raivostuttavan tylsäksi. Elokuvassa ei ole minkäänlaista emotionaalista puolta. Kun Gottille käy perhetragedia, tämä on niin surkeasti toteutettu, ettei katsojana voi millään liittyä heidän suruunsa - varsinkaan kun tämä unohdetaan lähes välittömästi. Kun joku rikollisista kuolee, katsojana yrittää pähkäillä, kuka hahmo oli edes kyseessä. Ja kun filmi vihdoin ymmärtää päättyä, ei voi muuta kuin miettiä, että tähänkö turhaan roskaan tuli juuri tuhlattua kaksi tuntia elämästä? Miten ihmeessä tämä edes pääsi teatterilevitykseen? Elokuvan taso ei vastaa edes suoratoistopalveluiden originaalituotantojen laatua, vaan Gotti on enemmänkin suoraan kaupan alelaariin päätyvän DVD:n tasoa.
Elokuvan on ohjannut Kevin Connolly, joka tunnetaan parhaiten Entourage-komediasarjan (2004-2011) näyttelijänä. Hyppy siitä rikosdraaman ohjaajaksi on selvästi ollut aivan liian kova pala purtavaksi hänelle, eikä Connolly onnistu vakuuttamaan, että hän kuuluisi kameran taakse. Tunnetta ei löydy sitten millään, eikä Connolly saa intoa näyttelijöihin. Travoltan roolisuoritus vaikuttaa siltä kuin hän olisi ohjannut itseään, jolloin ei voi kuin pohtia, uskalsiko Connolly edes ohjata häntä? Lem Dobbsin ja Boriello-rikollista leffassa näyttelevän Leo Rossin työstämä käsikirjoitus on surkuhupaisan huono. Tuntuu itse asiassa siltä, ettei kaksikolla ole edes ollut käsikirjoitusta, vaan he ovat vain heitelleet ideoita, Connolly on kuvannut ne ja leikkaajaparat ovat joutuneet yrittämään kasata palasista kokonaisuutta, mikä muistuttaa vain todella tökeröä leikkaa-liimaa-lopputulosta. Sentään Gotti - Viimeinen kummisetä on ihan kelvollisesti kuvattu paikoitellen. Hätäisen kameratyöskentelyn ohesta löytyy tyylikkäitäkin kuvia, joita vain hieman pilaa Travoltan ärsyttävän tympeä pärstä. Äänimaailma on pikaisesti kasattu, eikä Jorge Gómez ole saanut aikaiseksi kummoisia musiikkeja. Lopputekstikappaleeksi on päätetty vetää vielä viimeinen pohjanoteeraus, kun Pitbull saapuu räppäämään, mikä ei sovi filmiin lainkaan. Noh, eipä tältä roskalta muuta voisi odottaakaan.
Yhteenveto:Gotti - Viimeinen kummisetä on käsittämättömän surkea raina, mikä lähinnä tympäännyttää katsojaa. Kevin Connollyn ohjaus on täysin amatöörimäistä, Lem Dobbsin ja Leo Rossin käsikirjoitus on täysin sisällötön ja Jim Flynnin leikkaus on tökeröä. Tähän vielä päälle John Travoltan todella huono roolisuoritus itse Gottina, on elokuvan katselu aika vaikea prosessi. Leffa hyppii ajassa sinne sun tänne ja näyttää rikollisia tapahtumia parilta vuosikymmeneltä, kunnes se lopulta tajuaa päättyä. Katsojan on hyvin vaikea pysyä kärryillä tapahtumissa, eivätkä koskettaviksi tarkoitetut hetket tarjoa minkäänlaisia tunteita. Lopussa elokuva yrittää vielä esittää Gottin kansan rakastamana sankarina, mikä saa lähinnä kyseenalaistamaan tekijöiden ajatusmaailmaa. Toisaalta John Gottin poika pakotti itsensä kuvauspaikalle joka päivä, joten ei ole sinänsä ihme, että hänen isänsä on pitänyt esittää idolina. Joka tapauksessa lopputuloksena on läpimätää roskaa, mitä ei voi suositella kenellekään. Gotti - Viimeinen kummisetä ei ole edes niin huono, että se olisi viihdyttävä, vaan se on vain puuduttavan pitkäveteinen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gotti, 2018, Emmett/Furla/Oasis Films, Fiore Films, Highland Film Group, Ingenious, JTP Films, River Bay Films, Riversdale Films
