Blondin kosto 2 (Legally Blonde 2: Red, White & Blonde - 2003) - elokuva-arvostelu

BLONDIN KOSTO 2

LEGALLY BLONDE 2: RED, WHITE & BLONDE

Ohjaus: Charles Herman-Wurmfeld

Näyttelijät: Reese Witherspoon, Sally Field, Regina King, Jennifer Coolidge, Bob Newhart, Bruce McGill, Dana Ivey, Jessica Cauffiel, Alanna Ubach, Luke Wilson, Bruce Thomas ja Moonie

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 3

Amanda Brownin kirjaan perustuva komedia Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) oli kriitikoilta positiivista palautetta saanut taloudellinen hitti, joka sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja lopulta Blondin kosto 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2003. Elokuva menestyi hyvin, mutta se sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja monilta katsojilta. Jopa päätähti Reese Witherspoon on jälkikäteen todennut, ettei välittänyt siitä, millainen elokuvasta tuli. Itse olin aiemmin nähnyt vain alkuperäisen Blondin koston, josta olin pitänyt yllättävänkin paljon. Nyt kun elokuvasarja on saamassa lisäyksen esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin sitä odotellessa katsoa koko leffasarjan läpi. Muutama viikko ensimmäisen Blondin koston uudelleenkatselun jälkeen katsoin vihdoin Blondin kosto 2:n.

Elle ja Emmett ovat menossa naimisiin ja pariskunta haluaa kaikki heille tärkeät paikalle häihin - jopa Bruiser-koiran vanhemmat. Kun Ellelle selviää, että Bruiserin äitiä pidetään kosmetiikkatuotteiden koe-eläimenä, hän matkaa Washingtoniin, saadakseen läpi lain, joka kieltäisi alan eläinkokeet.

Reese Witherspoon palaa rooliinsa Elle Woodsiksi, joka osoitti ensimmäisessä Blondin kostossa kaikki vääriksi pääsemällä opiskelemaan lakia Harvardin yliopistossa. Nyt Elle on valmistunut koulusta ja häntä odottaa lupaava ura, sekä unelmahäät Emmettin (Luke Wilson) kanssa. Kaikki menee kuitenkin sekaisin, kun Ellelle selviää, että hänen koiransa Bruiserin (Moonie) äitiä pidetään kosmetiikkatuotteiden koekaniinina. Witherspoon on toistamiseen mainio Ellenä ja jälleen hahmo saa huomata, että on vaikeaa tulla otetuksi tosissaan, jos on nuori nainen, joka vieläpä pukeutuu päästä varpaisiin vaaleanpunaiseen ja kantaa koiraansa kaikkialle. Elleä kannustaa jälleen todistamaan kykynsä ja on hienoa nähdä, että vaikka nainen rakastaakin erilaisia ihonhoitotuotteita, on hän heti valmis muuttamaan järjestelmää, kun karu totuus bisneksestä käy hänelle ilmi.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Jessica Cauffiel ja Alanna Ubach Ellen ystävinä Margotina ja Serenana, sekä Jennifer Coolidge kampaamolla työskentelevänä Paulettena, kun taas uusina tuttavuuksina mukaan hyppäävät Sally Field kongressin jäsenenä Victoria Ruddina, Regina King, Mary Lynn Rajskub ja J. Barton hänen tiimiinsä kuuluvina Gracena, Reenana ja Timothyna, Bob Newhart ovimies Sid Postina, sekä Bruce McGill ja Dana Ivey kongressin edustajina Stan Marksina ja Libby Hauserina. Sivunäyttelijät ovat vähintään kelvollisia rooleissaan. Uudet tulokkaat hoitavat hommansa huomattavasti rauhallisemmin kuin eksentrisesti rooleihinsa palaavat Cauffiel, Ubach ja fanisuosikki Coolidge.

Ensimmäinen Blondin kosto onnistui tosiaan yllättämään minut aivan totaalisesti ja vaaleanpunaisen bimboilun alta löytyi voimakas feministitarina, joka kommentoi niin naisten asemaa lakimaailmassa, typeriksi osoittautuvia ennakkoluuloja, sekä alan epäkohtia esimerkiksi ahdistelun muodossa. Blondin kosto 2 sisältää myös omat syvällisyytensä, liittyen esimerkiksi lakimaailman korruptioon, sekä siihen, että lainmukaisuus ei aina tarkoita sitä, että jokin olisi moraalisesti tai eettisesti oikein. Elokuvan ilmestymisen aikoihin vuonna 2003 eläinkokeet kosmetiikka-alalla olivat täysin normaalina pidetty juttu ja tosielämässä vasta vuonna 2013 Euroopassa lakiin kirjattiin, että alan on pakko siirtyä vaihtoehtoisiin menetelmiin. Edelleen Yhdysvalloissa eläinkokeita tehdään siellä ja täällä.

Vaikka leffa kommentoikin lakimaailman epäkohtia ja pistää Ellen tärkeälle asialle, Blondin kosto 2:sta puuttuu se terävyys ja hauskuus, mitkä tekivät ensimmäisestä leffasta niin mahtavan. Elokuva näyttäytyy enemmän turhan sinisilmäisenä ja sen huumori syntyy enemmän koheltamisesta - tai viittauksista Frendit-sarjaan (Friends - 1994-2004), mikä on toki hieman hassua, koska Witherspoonhan esiintyi kyseisessä komediasarjassa parissakin jaksossa yhden päähenkilöistä siskona. Siinä, missä ensimmäinen leffa oli nokkela koko perheen elokuva, jatko-osa tuntuu lähinnä nimenomaan lastenleffalta ja valitettavasti tällä kertaa elokuvan loppuhuipennus on kaikissa naiiviudessaan jopa vaivaannuttavan korni. Leffasta löytyy hetkensä, mutta silti kokonaisuutena se jäi harmillisen keskinkertaiseksi.

Ohjaaja Charles Herman-Wurmfeld ei onnistu tunnelman kanssa yhtä ilahduttavasti kuin edeltäjänsä, eikä myöskään tämänkertainen käsikirjoittaja Kate Kondell suoriudu työstään yhtä vakuuttavan monitahoisesti. Sentään teknisesti Blondin kosto 2 on ihan toimiva. Leffa on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus näyttävää. Visuaalisen ilmeen ainoa selvä kämmähdys on kiusallisen kökkö taustakankaan käyttö kohtauksessa, jossa Elle vierailee Lincolnin muistomerkillä. Kohtauksesta näkee liiankin selvästi, ettei Witherspoon todellakaan ollut samassa tilassa patsaan kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Rolfe Kentin säveltämät musiikit pitävät kepeää fiilistä yllä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Legally Blonde 2: Red, White & Blonde, Yhdysvallat, 2003, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions, Type A Films

Arvostelu: Caught Stealing (2025)

CAUGHT STEALING

Ohjaus: Darren Aronofsky

Pääosissa: Austin Butler, Regina King, Zoë Kravitz, Matt Smith, Liev Schreiber, Vincent D'Onofrio, Benito A Martínez Ocasio, Nikita Kukushkin, Yuri Kolokolnikov ja D'Pharaoh Woon-A-Tai

Genre: rikos, komedia, trilleri

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Caught Stealing perustuu Charlie Hustonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2004. Jo vuonna 2013 David Hayter aikoi tehdä kirjasta elokuvasovituksen, jota olisi tähdittänyt Patrick Wilson, mutta projekti ei edennyt. Vuonna 2024 Sony Pictures ilmoitti Hustonin itse kirjoittavan studiolle elokuva-adaptaatiota, jonka ohjaisi Darren Aronofsky. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Caught Stealing saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Hustonin kirja ei ole tuttu, mutta kiinnostuin heti, kun kuulin Aronofskyn tekevän uutta elokuvaa ja kun näin leffan näyttelijäkaartin. Kävinkin uteliaana katsomassa Caught Stealingin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1998 New Yorkissa Hank Thompson tekee naapurilleen Russille palveluksen ja huolehtii tämän kissasta, kun mies matkustaa Lontooseen näkemään sairasta isäänsä. Pian Hankille valkenee, että Russ on sotkeutunut hämärähommiin ja Hank joutuu keskelle kahden rikollisjengin konfliktia.

Pääroolissa Hank Thompsonina nähdään Elvis-elokuvan (2022) nimikkoroolista tuttu Austin Butler. Hank on entinen pesäpallolupaus ja nykyinen baarimikko, joka yrittää pitää elämäänsä kasassa, soitellen päivittäin äidilleen ja tapaillen rakastamaansa Yvonnea (Zoë Kravitz). Kun Hankin naapuri Russ (Matt Smith) eräänä iltana saapuu Hankin ovelle hätäpäissään, kertoen että hänen täytyy matkustaa Lontooseen tapaamaan sairasta äitiään, Hank huomaa yhtäkkiä pitävänsä huolta Russin kissasta Budista ja joutuvansa osaksi tämän rikollisia puuhia. Butler näyttää jälleen olevansa yksi tämän hetken kiinnostavimmista nimistä Hollywoodissa, heittäytyen vakuuttavasti roolinsa vietäväksi, kun menneisyyden traumojen keskellä kamppaileva Hank joutuu New Yorkin alamaailman pyöriteltäväksi. Myös Kravitz ja etenkin rääväsuista naapuria esittävä Smith ovat oivat rooleissaan, eikä pidä missään nimessä unohtaa Budia esittävää, erinomaisesti koulutettua Tonic-kissaa. Kyseessä ei muuten ole Tonicin elokuvadebyytti, vaan katti nähtiin jo vuoden 2019 Uinu, uinu lemmikkini -kauhuleffassa (Pet Sematary).

     Elokuvassa nähdään myös Benito A Martínez Ocasio, eli rap-artisti Bad Bunny rikollisena Coloradona ja Nikita Kukushkin ja Yuri Kolokolnikov tämän kätyreinä, Vincent D'Onofrio ja Liev Schreiber rikollisina juutalaisveljeksinä Shmullynä ja Lipana, sekä Regina King etsivä Romanina, joka saapuu tutkimaan, kun Coloradon kätyrit hakkaavat Hankin rappukäytävässä, etsiessään Russia. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. D'Onofrio ja Schreiber ovat mainiot rikollisveljeksinä, jotka vaikuttavat lämpimiltä ja mukavilta, mutta voivat äityä todella julmiksi sille tuulelle sattuessaan.

Caught Stealing osoittautui erittäin hyväksi elokuvaksi ja jälleen varsin erilaiseksi lisäykseksi Darren Aronofskyn monipuoliseen filmografiaan. Leffasta löytyy tiettyä tragediaa, sekä synkkiä puolia, mutta se ei kuitenkaan uiskentele läheskään niin tummissa vesissä kuin ohjaajan tunnetuimmat työt, kuten vaikkapa Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000). Kyseessä on sopivassa määrin trilleriä ja komediaa sekoittava rikosleffa, joka nappaa tehokkaasti mukaansa, kun Russ häipyy Lontooseen, jättäen Bud-kissansa Hankille ja kun hämäräheput saapuvat koputtelemaan ovea. Ennen kuin Hank edes tajuaa, hänet on jo kiskaistu mukaan tapahtumaketjuun, josta ei äkillisiä kuolemia puutu ja onkin mukaansatempaavaa seurata tämän ketjun eskaloitumista.

On kiinnostavaa ryhtyä Hankin kanssa selvittämään, että mihin ihmeeseen hän on joutunut mukaan ja mitä Russ on tehnyt, saadakseen useammankin tahon peräänsä? Osa kohtauksista ovat tiivistunnelmaisia jännitysnäytelmiä, osa rujon väkivaltaisia ja osa yllättävänkin hauskoja. Leffassa on pari toistuvaa vitsiä, jotka jaksavat naurattaa joka kerta. Muutenkin elokuvaan on ovelasti upotettu yksityiskohtia, jotka huipennetaan loppusuoralla palkitsevan tuntuisesti. Varttia vaille parin tunnin kestossa Caught Stealingiin ei juuri ylimääräistä mahdu ja elokuva viihdyttää mukavasti viime minuuteille asti. Kirjojen puolella kyse on vasta trilogian avausosasta, mutta omasta mielestäni leffa päättyy niin, etten jäänyt kaipaamaan jatkoa.

Aronofsky yhdistelee sulavasti kertomuksen synkempiä ja humoristisempia puolia, mikä näkyy erityisesti D'Onofrion ja Schreiberin hahmoissa, joissa tämä kepeyden ja julmuuden yhdistelmä tarjoaa kunnon jännitettä, kun koskaan ei voi tietää, milloin toinen miehistä ryhtyy häikäilemättömiin tekoihin. Charlie Hustonin käsikirjoitus on oivallinen ja hän kuljettaa käänteitä täynnä olevaa kertomusta sujuvasti maaliinsa. Caught Stealing on myös pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on onnistuneesti työstetty. Musiikit on säveltänyt Rob Simonsen ja ne esittää Idles-yhtye. Yhteistyö toimii ja musiikit säestävät jännittävää menoa hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Caught Stealing, 2025, Columbia Pictures, Protozoa Pictures

Arvostelu: Lentsikat 2: Pelastajat (Planes: Fire & Rescue - 2014)

LENTSIKAT 2: PELASTAJAT

PLANES: FIRE & RESCUE

Ohjaus: Bobs Gannaway

Pääosissa: Dane Cook, Julie Bowen, Ed Harris, Wes Studi, Stacy Keach, Brad Garrett, Teri Hatcher, Danny Mann, Regina King, Dale Dye, John Michael Higgins, Curtis Armstrong, Fred Willard, Hal Holbrook, Patrick Warburton, Cedric the Entertainer ja John Ratzenberger

Genre: animaatio, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön Autot-elokuvasarjalle (Cars - 2006-2017) lisäosana toiminut Lentsikat (Planes - 2013) oli taloudellinen menestys, joten sille oli luvassa jatkoa. Kakkosleffan teko oli jo käynnistynyt, ennen kuin ensimmäistäkään oli vielä julkaistu ja jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat julkaistiinkin jo alle vuosi ykköselokuvan ensi-illasta, heinäkuussa 2014. Elokuva sai edeltäjäänsä parempaa palautetta kriitikoilta, muttei menestynyt lippuluukuilla yhtä hyvin. Itse katsoin Lentsikat 2: Pelastajat vasta pari vuotta myöhemmin, kun molemmat elokuvat löytyivät Netflixin valikoimasta. En pitänyt kumpaakaan kovin kummoisena, enkä ole katsonut niitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Lentsikat-leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille ja jatko-osalle uuden mahdollisuuden. Katsoin Lentsikat 2: Pelastajat noin kuukautta ykköselokuvan jälkeen.

Dusty Crophopper on noussut lentokisojen huipulle, kun hänen moottoriinsa muodostuu vika, mikä estää häntä lentämästä nopeasti. Lannistunut Dusty löytää uuden kutsumuksen palopelastajien joukosta.

Alun perin peltoja lannoittanut ja siitä kilpalentäjäksi siirtynyt lentokone Dusty Crophopper (äänenä yhä Dane Cook) tekee paluun ja päätyy uuteen seikkailuun, kun hänen moottorinsa reistailee pahasti ja lääkärin (tai tässä maailmassa enemmänkin mekaanikon) tuomioksi muodostuu, että Dustyn kilpalentäjäpäivät ovat ohitse. Aluksi maansa myynyt Dusty löytää kuitenkin pian uuden kutsumuksen, saadessaan tietää palopelastajista. Vaikka aluksi on harmi, että jo nyt Dustyn lupaava kilpalentäjäura on ohi, on palopelastuskuvio toisaalta mielenkiintoisempi. Idea tekee hahmosta jotain muuta kuin tylsän lentokoneversion Autot-leffojen Salama McQueenista.

     Muitakin tuttuja hahmoja ykkösosasta nähdään myös kakkosleffassa. Paluun tekevät Dustyn mentori Kippari (Stacy Keach), tankkeriauto Puksu (Brad Garrett), mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher) ja trukki Välkky (Danny Mann). Uusina tuttavuuksina puolestaan esitellään muun muassa palopelastushommissa työskentelevät helikopterit Pena (Ed Harris) ja Tuulentekijä (Wes Studi), lentokoneet Varpu (Julie Bowen) ja Rami (Dale Dye), sekä tulen keskelle laskuvarjohyppäävä Dynamiitti (Regina King). Vanhat tutut jäävät vähemmälle huomiolle, leffan keskittyessä enemmän palopelastustiimiin, jotka näyttävät kaikki elokuvan aikana toimivasti osaamisalaansa ja merkittävyyttään ryhmässä.

Vaikka tulenkin pitämään pisteeni samoina kuin ensimmäisellä Lentsikat-elokuvalla, mielestäni jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran parempi filmi. Ykköselokuva tuntui usein liikaa Autot-leffan kopiolta. Autokisat oli vaihdettu lentokilpailuun, mutta perusidea oli turhan samanlainen ja lopputuloksena oli liiankin ennalta-arvattava, mutta silti ihan viihdyttävä animaatioelokuva. Jatko-osan kertomus palopelastushommista on oiva idea ja se laajentaa tätä Pixarin luomaa maailmaa. Elokuva myös tuntuu tavallaan jännittävämmältä, etenkin varmasti lapsille, kun jännite ei muodostu siitä, voittaako Dusty kisat, vaan kyse on lopuksi näiden hahmojen selviämisestä hengissä riehuvan metsäpalon keskellä.

Ei tämäkään Lentsikat-raina harmillisesti keskivertoa parempi ole. Kuten alussa kerroin, elokuva ilmestyi jo alle vuosi ykkösosan ilmestymisen jälkeen. Tällaisia animaatioita ei ihan niin pikavauhtia väsätä, vaan leffa oli työn alla jo ennen ensimmäisen ilmestymistä. Silti elokuvassa näkyy ja tuntuu kiirehditty tuotanto. Se vaikuttaa usein suoraan DVD:lle tehdyltä tusinaleffalta, jolla pidetään perheen pienimpiä viihdytettyinä vajaan puolentoista tunnin ajan. Lapsille elokuvan huumori uppoaa todennäköisesti, mutta itse en kokenut leffaa kovinkaan hauskaksi. Aikuisena päätyy jälleen pohtimaan erilaisia logiikkajuttuja, kuten että jos tämä maailma on täynnä eläviä lentokoneita, miksei lentokenttiä ole hurjasti enemmän? Elokuvassa myös näytetään kuvia Dustyn kojelaudasta, mikä pistää pohtimaan, että onko lentokoneiden sisällä yhä ohjaamot silminä toimivien tuulilasien takana? Ja jos on, niin kuka ohjaamossa katsoo näitä mittareita?

Bobs Gannawayn ohjaus ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä Jeffrey M. Howardin kanssa eivät ole erityisen vahvoja, vaikka Gannaway viekin Lentsikat-sarjaa raikkaammalta tuntuvaan suuntaan. Elokuvan animaatiojälki on mainiota, joskin se ei koskaan tarjoa mitään vau-fiiliksiä. Animoituja lentokoneita on mukava seurata ja tämäkin leffa on miellyttävän värikäs. Metsäpalokohtaukset ovat pääasiassa onnistuneesti työstettyjä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Mark Mancinan säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen. Nostin kyllä reippaasti äänenvoimakkuutta, kun AC/DC:n erinomainen Thunderstruck-kappale pärähti soimaan.

Yhteenveto: Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran ensimmäistä elokuvaa parempi, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi animaatioleffaksi. Vaikka aluksi Dustyn lentokisojen päättyminen jo tähän voi harmittaa, omasta mielestäni palopelastuskuvio oli huomattavasti kiinnostavampi ja omaperäisempi, ykkösleffan Autot-elokuvaa matkivaan tarinaan verrattuna. Leffasta löytyy perheen pienimmille takuulla tehoavaa jännitettä ja huumoria, ja aikuisena elokuvan katsoo ihan sujuvasti. Filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti, mutta ei tee mitään vaikutusta. Animaatiojälkeä myöten kaikesta huomaa, että elokuva suunniteltiin alun perin suoraan DVD:lle julkaistavaksi ja että tuotanto oli kiireellinen. Jos pidit ensimmäisestä Lentsikat-leffasta, suosittelen toki katsomaan myös jatko-osan. Hommasta suunniteltiin myös kolmatta elokuvaa, jossa lentokoneet olisivat kulkeneet avaruuteen asti, sekä muita lisäosia esimerkiksi junista ja laivoista, mutta nämä ideat kariutuivat, kun Lentsikat-elokuvat tehnyt Disneytoon Studios ja sen tuotannot lakkautettiin kesällä 2018.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Planes: Fire & Rescue, 2014, Walt Disney Pictures, Disneytoon Studios, Prana Studios

Arvostelu: Boyz n the Hood - kulman kundit (Boyz n the Hood - 1991)

BOYZ N THE HOOD - KULMAN KUNDIT

BOYZ N THE HOOD

Ohjaus: John Singleton
Pääosissa: Cuba Gooding Jr., Ice Cube, Laurence Fishburne, Angela Bassett, Morris Chestnut, Nia Long, Tyra Ferrell, Desi Arnez Hines II, Baha Jackson, Redge Green, Debrick D. Gobert, Baldwin C. Sykes ja Regina King
Genre: draama, rikos
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Boyz n the Hood - kulman kundit on edesmenneen ohjaaja-käsikirjoittaja John Singletonin esikoiselokuva. Singleton kirjoitti käsikirjoituksen alunperin pääsykoetehtävänä elokuvakouluun. Teksti kulki nimellä "Summer of 84" ja se pohjautui Singletonin lapsuuteen. Vuosien varrella hän työsti tekstiä lisää ja lopulta myi sen Columbia Picturesille, mutta sillä ehdolla, että hän saisi itse myös tehdä elokuvan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 1990 ja lopulta Boyz n the Hood - kulman kundit sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 13. toukokuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli budjettiinsa verrattuna iso menestys, minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Itse en ollut nähnyt Boyz n the Hood - kulman kundeja aiemmin, mutta olin tiennyt elokuvasta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla sen vihdoin ja arvostelemalla sen.

Los Angelesin South Centralissa kolme lasta kasvavat aikuisiksi rikollisuuden, murhan ja huumeiden keskellä.

Boyz n the Hood - kulman kundit keskittyy kolmeen nuoreen, jotka ovat joutuneet kasvamaan vaarallisissa olosuhteissa, mikä on vaikuttanut jokaiseen heistä eri tavoin. Tre Styles (aikuisena Cuba Gooding Jr. ja lapsena Desi Arnez Hines II) yrittää selvitä parhaansa mukaan siihen asti, että voisi muuttaa pois alueelta. Darrin "Pullapoika" Baker (aikuisena Ice Cube ja lapsena Baha Jackson) on ajautunut rikollisille poluille ja viettänytkin aikaa vankilassa. Hänen veljensä Ricky Baker (aikuisena Morris Chestnut ja lapsena Donovan McCrary) haaveilee jalkapalloilijan urasta, mutta pelkää, ettei hänellä ole siihen mahdollisuutta lähtökohtiensa vuoksi. Yllättävänkin hyvät lapsinäyttelijät saavat välittömästi katsojan sympatiat puolelleen, sillä he tulkitsevat karuissa oloissa kasvamista pelottavankin uskottavasti. Siitä Gooding Jr:n, Ice Cuben ja Chestnutin on hyvä jatkaa hahmojen esittämistä, kun he alkavat olla aikuistumisen kynnyksellä. Yllätyin todella paljon, kuinka hienoa työtä Ice Cubekin tekee leffassa. En ole koskaan ollut erityisen vaikuttunut hänestä näyttelijänä, mutta tässä hän osoittaa lahjansa.
     Elokuvassa nähdään myös Angela Bassett ja Laurence Fishburne Tren vanhempina, Tyra Ferrell Bakerin veljesten äitinä, Redge Green, Dedrick D. Gobert ja Baldwin C. Sykes Tren, Darrinin ja Rickyn kanssa hengailevina Chrisinä, Dookyna ja Monsterina, Nia Long Tren tyttöystävänä Brandina, sekä Regina King Trestä kiinnostuneena Shalikana. Sivunäyttelijöistä upeimman roolityön tekee Fishburne Tren isänä, Furious Stylesina, joka yrittää kasvattaa pojastaan kunnon miestä vaikka väkisin. Fishburne suorastaan huokuu karismaa ja auktoriteettia roolissaan.

Alusta alkaen on selvää, että Boyz n the Hood - kulman kundien tarina on erittäin tärkeä ja henkilökohtainen ohjaaja-käsikirjoittaja John Singletonille, jolta löytyy paljon painavaa sanottavaa "amerikkalaisesta unelmasta". Hän todella haluaa näyttää tällaisten "hoodien" karua menoa, missä monet lapset joutuvat kasvamaan, eikä ketään tunnu kiinnostavan. Jopa virkavalta kohtelee näiden katujen kasvatteja kuin roskaa. Ei olekaan mikään ihme, että rikollisuus kukoistaa tällä alueella. Furious Stylesin repliikkien kautta Singleton kommentoikin leffassa sitä, kuinka valkoiset vallanpitäjät sulkevat mustat omalle alueelleen, missä he voivat tappaa toisensa, eivätkä siten olisi valkoisten ongelmana. Meno on traagista läpi elokuvan ja katsoja herkistyy helposti useaan otteeseen - etenkin he, jotka ovat joutuneet elämään vastaavissa oloissa.

Rankasta kertomuksestaan ja traagisista tapahtumistaan huolimatta elokuvasta löytyy paljon sydäntä. Kolmen ystävyksen veljellinen rakkaus toisiaan kohtaan puskee esiin läpi leffan ja karuuden vastakohtana on jopa kauniita hetkiä. Niin kauniista, liikuttavista kuin kauheista kohdista löytyy jotain todella voimakasta. Tunnelma onkin kaikin puolin vahvasti rakennettu. Jo sen ansiosta leffa nappaa mukaansa ja se pitää yhä vain tiukemmin mukanaan, mitä enemmän näistä hahmoista alkaa välittämään. Heidän kasvukertomustaan voisi seurata vieläkin kauemmin. Lapsinäyttelijät olivat niin hyviä, että olisin ihan hyvin voinut katsoa vielä ainakin toiset puoli tuntia pelkästään heidän puuhiaan. Etenkin kun juuri heidän kohdallaan karu kasvuympäristö korostuu tosissaan. He puhuvat asioista, mitkä omaan korvaan kuulostavat kauheilta, mutta heille se on niin arkipäiväistä, että he tajuavat vasta kasvaessaan, kuinka kamala heidän kasvuympäristönsä onkaan ollut. Kaikki tämä johtaa lopulta erittäin iskevään lopetukseen, mikä jättää aika tyhjän olotilan, sillä tietää, että on kokenut jotain hyvin vaikuttavaa.

Vaikuttavuutta vain vahvistaa se, kuinka aidolta kaikki tuntuu. Singletonin ammentaessa omasta elämästään, näkemisistään ja kokemisistaan, hän onnistuu välittämään katsojalle sen tunteen, millaista on elää tällä tavalla. Hän ei pelkää näyttää vaikeita asioita, mutta samalla hän pyrkii sanomaan kaiken aikaa, kuinka väärin tämä on ja kuinka asioiden pitää muuttua. Singletonin työ on niin erinomaista, ettei ihme, että hän nappasi Oscar-ehdokkuudet käsikirjoituksellaan ja ohjauksellaan. Hän on itse asiassa edelleen, 30 vuotta myöhemminkin nuorin parhaan ohjauksen Oscar-ehdokas, saatuaan ehdokkuuden vain 24-vuotiaana! Boyz n the Hood - kulman kundit on myös mainiosti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteilla ja puvustuksella korostetaan likaista ja köyhää naapurustoa. Myös äänimaailma on oivallinen ja Stanley Clarken säveltämät musiikit vain lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Boyz n the Hood - kulman kundit on hieno draamaelokuva, joka tekee suuren vaikutuksen todellisuuden tunteellaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja John Singleton on ammentanut filmiin omasta lapsuudestaan ja omista kokemuksistaan, tehden lopputuloksesta todella voimakkaan ja henkilökohtaisen. Singleton ei pelkää näyttää karuakin menoa, tehden katsojan olosta tarkoituksellisesti epämiellyttävän useassa kohtaa. Hän kritisoi monia asioita filmillään ja teoksessa on paljon painoarvoa. Karuuksien onnistuneena vastapuolena on oikeaa kauneutta ja herkkyyttä. Päähahmojen veljeydellinen rakkaus on aidosti liikuttavaa ja Cuba Gooding Jr., Ice Cube ja Morris Chestnut hoitavat kaikki hommansa hyvin - kuten tekevät myös hahmoja lapsina näyttelevät Desi Arnez Hines II, Baha Jackson ja Donovan McCrary. Kyseessä on merkittävä teos, mikä tuntuu valitettavasti yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen ajankohtaiselta. Suosittelenkin erittäin lämpimästi Boyz n the Hood - kulman kundeja aivan kaikille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Boyz n the Hood, 1991, Columbia Pictures

Arvostelu: If Beale Street Could Talk (2018)

IF BEALE STREET COULD TALK

Ohjaus: Barry Jenkins
Pääosissa: KiKi Layne, Stephan James, Regina King, Colman Domingo, Teyonah Parris, Michael Beach, Brian Tyree Henry, Diego Luna, Aunjanue Ellis, Finn Wittrock, Ebony Obsidian, Dominique Thorne, Ed Skrein, Dave Franco, Emily Rios ja Pedro Pascal
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

If Beale Street Could Talk perustuu James Baldwinin samannimiseen kirjaan vuodelta 1974. Ohjaaja Barry Jenkins kiinnostui kirjasta ja päätti sovittaa sen elokuvaksi. Hän alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta työstäessään elokuvaansa Moonlightia (2016) ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, hän keskittyi tosissaan tekemään filmiä Baldwinin kirjasta. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta If Beale Street Could Talk sai ensiesityksensä Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on näytetty muissakin elokuvatapahtumissa, kunnes se alkoi pikkuhiljaa saamaan kunnon teatterilevitystä ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Kun muut iloitsivat Jenkinsin uudesta leffasta parhaan elokuvan Oscar-palkinnon napanneen Moonlightin jälkeen, itse olin hyvin skeptinen, sillä en itse ollut erityisemmin innostunut Moonlightista, vaan pidin sitä aika keskinkertaisena teoksena tärkeästä aiheesta. Yritin kuitenkin pitää mielessä, että tämä on täysin eri filmi ja voi hyvin olla, että Jenkins pääsisi yllättämään tällä kertaa. Meninkin katsomaan If Beale Street Could Talkin mahdollisimman avoimin mielin ensi-iltaviikonloppuna ja voin huojentuneena sanoa, että kyseessä on erittäin mainio elokuva.

1970-luvulla nuori pariskunta Tish ja Fonny ovat saamassa lapsen, kun Fonnya syytetään rikoksesta, mitä hän ei ole tehnyt ja hän joutuu vankilaan. Tish ja hänen perheensä yrittävät epätoivoisesti keksiä keinon todistaa Fonnyn syyttömyyden.

Pääroolissa Clementine "Tish" Riversinä nähdään KiKi Layne, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Layne on mainio löytö ja sopii osaansa erittäin hyvin. Tishistä löytyy paljon herkkyyttä ja Layne onnistuu tuomaan sen hienosti esille. Tish on täysin rikki poikaystävänsä joutumisesta vankilaan ja vauvan syntyminen vain lisää paineita. Hahmon täytyy yrittää kerätä urheutensa ja voimansa, sillä muuten hän ei saa Fonnya takaisin, eikä selviä äitiydestä.
     Tishin poikaystävänä, Alonzo "Fonny" Huntina taas nähdään Stephan James. Fonny on pääasiassa lukkojen takana vankilassa, mutta elokuva sisältää onneksi paljon takaumia, joissa päästään näkemään hänet Tishin kanssa yhdessä, jotta katsojana pystyy välittämään heidän ongelmatilanteestaan. Se ei pelkästään riitä, että Tish käy muutamaan otteeseen vankilassa puhumassa Fonnylle, vaan heillä täytyy olla kunnon yhteisiä kohtauksia, jotta heidän tunteensa välittyy myös katsojaan. Jamesin ja Laynen väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Yksittäisenä hahmona Fonny ei ole mitä kiinnostavin, vaan hän tarvitsee rakkaansa vierelleen, jotta paketti tuntuu kokonaiselta.
     Tishin perheeseen kuuluu hänen rakastava äitinsä Sharon (Regina King), vitsaileva isänsä Joseph (Colman Domingo) ja huolehtiva siskonsa Ernestine (Teyonah Parris). Ernestine-sisko jää aika pahasti taka-alalle, mutta vanhemmat saavat hyvin ruutuaikaa. Domingosta löytyy juuri oikeaa henkeä rennolle isälle ja King on mahtava valinta äitihahmoksi, tehden elokuvan parhaan roolityön. Fonnyn perheeseen taas kuuluvat hänen vahvasti uskovainen äitinsä (Aunjanue Ellis), isänsä Frank (Michael Beach), sekä siskokset Adrienne (Ebony Obsidian) ja Sheila (Dominique Thorne), jotka ovat aika ärsyttäviä ylimielisyydessään. Frank-isä on aika samanlainen kuin Tishin isä ja oikein pidettävä heppu. Fonnyn äiti taas ei ole kovin miellyttävä persoona, mutta Ellis on erinomainen osassaan. Harmi vain, ettei Fonnyn perhettä erityisemmin nähdä elokuvan aikana.
     Elokuvassa esiintyvät myös Brian Tyree Henry Fonnyn ystävänä Danielina, Finn Wittrock Fonnyn asianajana, Rogue One: A Star Wars Storysta (2016) tuttu Diego Luna vekkulina tarjoilijana, Ed Skrein inhottavana poliisina, Dave Franco vuokraisäntänä, sekä Emily Rios Fonnya syyttävänä Victoriana ja Pedro Pascal hänen isänään. Aunjanue Elliksen tavoin myös Brian Tyree Henry tekee vaikuttavan roolityön, vaikka saakin hyvin vähän ruutuaikaa.

If Beale Street Could Talk koukuttaa heti alkupäässä unenomaisella visiolla Tishin ja Fonnyn rakkaudesta, kunnes se iskee kovan todellisuuden pöytään ja asettaa vankilan lasin pariskunnan väliin ja ainoa tapa kommunikoida on lasin molemmin puolin löytyvillä puhelimilla. Lisäksi alussa on erinomainen pitkä osio, missä Tish kertoo vanhemmilleen raskaudestaan ja yhdessä he kertovat Fonnyn perheelle. Perheiden reaktiot ovat hyvin erilaiset ja tämä luo oivaa jännitettä. Harmillisesti tähän ei palata oikeastaan enää koskaan elokuvan aikana, mikä on aika hämmentävää, sillä reaktiot tuntuivat hyvin tärkeältä osalta tarinaa. Kuten jo totesin, elokuva hyödyntää takaumia näyttääkseen Tishin ja Fonnyn suhdetta, mikä onkin huomattavasti kiinnostavampaa seurattavaa kuin hyvin vaisuksi jäävä oikeuspuoli. Mukana on muutamia todella vaikuttavia hetkiä; etenkin kohtaus, jossa Brian Tyree Henry varastaa leffan kokonaan itselleen, hänen hahmonsa kertoessa, mitä vääryyksiä hän on joutunut kokemaan ihonvärinsä vuoksi. Elokuvasta löytyy muutenkin paljon kommenttia rasismista. Eräässä kohtauksessa Fonny päätyy tappeluun inhottavan lähentelijän kanssa ja kun poliisi saapuu paikalle, vain Fonnya syytetään tapahtumasta, koska hän on musta.

Valitettavasti elokuvasta löytyi myös selkeitä juttuja, jotka vaivasivat itseäni leffan aikana ja isoimpana on leffan rytmitys. Vaikka pidinkin takaumista ja mielestäni niihin sopii hyvin unenomainen tunnelma, kun kyseessä ovat Tishin muistot, johti tämä unenomainen tunnelma useassakin kohtaa haukottelemiseen ja siihen, että parin kohtauksen aikana alkoi tuottaa vaikeuksia pysyä hereillä. Joitain kohtauksia venytetään tarpeettoman pitkiksi, jotta ohjaaja Barry Jenkins pääsee tosissaan fiilistelemään luomassaan tunnelmassa. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tunnelma ei oikein välittynyt itseeni toivotulla tavalla. Elokuvan tunnepuoli itse asiassa jätti minut hieman kylmäksi, enkä koskaan pystynyt tosissaan välittämään Tishin ja Fonnyn rakkaudesta. Näyttelijöiden kemiat pelasivat hyvin yhteen, mutta jokin siinä mätti hieman. Tästä syystä kun hahmot yrittävät keksiä keinoa vapauttaakseen Fonnyn, olin kiinnostunut tästä enemmän siksi, että Fonny on syyttömänä vankilassa kuin siksi, että pääkaksikko joutuu olemaan erillään - etenkin nyt kun vauva on tulossa. Tietyin muutoksin olisin pitänyt If Beale Street Could Talkia läpikotaisin hienona. Jo tällaisenaan se on kuitenkin oikein mainio filmi, mikä sisältää hienoja hetkiä.

Barry Jenkinsin käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi mainiota, etenkin dialogin osalta ja hänen henkilöohjauksensa on myös oivallista. Omasta mielestäni hän jää kuitenkin haahuilemaan usein liian pitkiksi ajoiksi ja leikkauspuolella filmi kaipaisi tiivistämistä vähän sieltä sun täältä. Kuvaus on oikein taidokasta läpi leffan, mutta mitään erityisiä kamerakikkailuja ei ole luvassa. 1970-luvun ajankuva on onnistuneesti toteutettu lavastuksella ja puvustuksella. Äänimaailma ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit vain lisäävät unenomaista tuntua. Yksinään Britellin sävellykset tuudittaisivat kuuntelijan mukavasti unten maille.

Yhteenveto: If Beale Street Could Talk on hyvä elokuva, mistä löytyy oikeasti hienoja kohtauksia, mutta myös valitettavan keskinkertaisiakin hetkiä. Elokuvan alkupää on erinomainen yksinkertaisen vangitsevalla aloituksellaan. Takaumat syventävät hahmoja ja lisäävät kiinnostavuutta. KiKi Layne ja Stephan James ovat mainiot päärooleissa ja heidän väliltä löytyy oivaa kemiaa, mutta show'n varastavat vaikuttavat roolityöt tekevät Regina King ja Brian Tyree Henry. Leffa käsittelee hyvin vaikeita aiheita, kuten rasismia ja luo useita painostavia kohtauksia. Ajankuva on taidolla luotu ja filmi on teknisesti pääosin onnistunut. Itselleni ongelmia kuitenkin syntyy, kun ohjaaja Barry Jenkins takertuu liian pitkäksi aikaa eri kohtauksiin ja niiden unenomaiseen tunnelmaan, mikä pakostikin väsyttää katsojaa. Elokuva kaipaisi hieman tiivistämistä ja vielä jonkinlaista vaikuttavaa iskua loppuun. Siten kyseessä olisi hieno paketti, eikä vain oikein hyvä filmi, josta löytyy hienojakin hetkiä. Hitaiden draamaelokuvien ystäville If Beale Street Could Talk toimii lähes takuuvarmasti, mutta monet katsojista tulevat luultavasti pitämään tätä pitkäveteisenä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
If Beale Street Could Talk, 2018, Annapurna Pictures, PASTEL, Plan B Entertainment