Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jennifer Coolidge. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jennifer Coolidge. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. kesäkuuta 2026

Klik! (Click - 2006) - elokuva-arvostelu

KLIK!

CLICK



Ohjaus: Frank Coraci
Näyttelijät: Adam Sandler, Christopher Walken, Kate Beckinsale, Henry Winkler, Julie Kavner, David Hasselhoff, Sean Astin, Jennifer Coolidge, Danielle Tatum McCann, Joseph Castanon, Lorraine Nicholson, Jonah Hill, Katie Cassidy, Jake Hoffman, Cameron Monaghan, Sally Insul, Nick Swardson, Jana Kramer, Rob Schneider, Terry Crews ja James Earl Jones
Genre: komedia, draama, scifi
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 7

Click, eli suomalaisittain Klik! on Adam Sandlerin tähdittämä scifi- ja draamaelementtejä sisältävä komediaelokuva. Steve Koren ja Mark O'Keefe keksivät idean leffaan William Bennettin antologiakirja The Book of Virtues: A Treasury of Great Moral Storiesin (1993) tarinasta The Magic Thread. He työstivät käsikirjoituksen ja saivat Sony Picturesin innostumaan siitä. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2005 ja lopulta Klik! sai maailmanensi-iltansa 14. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, mutta se oli taloudellinen menestys ja sai parhaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuuden. Itse näin Klikin jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Arkkitehti Michael Newman ei osaa tasapainotella elämässä perheensä ja työnsä välillä. Hänen maailmansa kuitenkin mullistuu, kun hän saa käsiinsä yleiskaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan niin televisiota kuin muutakin elämäänsä ympärillään.




Adam Sandler näyttelee Michael Newmania, arkkitehtiä ja perheenisää, joka on aikamoisen burnoutin partaalla. Hän yrittää olla mahdollisimman hyvä perheelleen, mutta samalla hän on todella lähellä kunnon läpimurtoa töissä, mikä ampaisisi hänet kohti tavoitteitaan ja niinpä hänestä onkin tullut pakkomielteinen hommistaan. Tämä puolestaan ajaa häntä kauemmas vaimostaan Donnasta (Kate Beckinsale) ja lapsistaan Benistä (Joseph Castanon) ja Samanthasta (Danielle Tatum McCann), vaikka miehen aikomus on nimenomaan tarjota heille parempi elämä. Sandler on roolissaan pääasiassa hyvä, vaikka häneltä löytyykin tuttuja, hiukan ärsyttäviä maneereita myös tässä. Beckinsale on kelpo Michaelin yhä vain turhautuneempana vaimona.
     Elokuvassa nähdään myös Henry Winkler ja Julie Kavner Michaelin vanhempina Tedinä ja Trudynä, Jennifer Coolidge Donnan parhaana ystävänä Janinena, David Hasselhoff Michaelin pomona John Ammerina, Sean Astin Ben-pojan uintiopettaja Billinä, sekä Christopher Walker Bed Bath & Beyondin varastossa työskentelevänä Mortyna, joka antaa Michaelille ihmeellisen kaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan elämäänsä. Lisäksi esimerkiksi Gotham-sarjan (2014-2019) "Jokerina" tunnettu Cameron Monaghan tekee yhden ensimmäisistä rooleistaan naapurin raivostuttavana Kevin-poikana. Sivunäyttelijät irrottelevat passelisti rooleissaan - erityisesti Coolidge ja Hasselhoff.




Klik! sisältää mielestäni Adam Sandlerin filmografian parhaan tarinaidean, eikä ihme että Sony Pictures tarttui tähän Steve Korenin ja Mark O'Keefen kertomukseen - saman duon kynästä syntyi pari vuotta aiemmin Jim Carreyn menestyskomedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003), jossa elämäänsä turhautunut mattimeikäläinen sai Jumalan voimat. Kukapa ei olisi joskus haaveillut olevansa paremmin hallinnassa omasta elämästään? Kukapa ei joskus toivoisi voivansa hypätä yli päivien tylsiä puolia? Kukapa ei joskus haluaisi pystyä kirjaimellisesti hiljentämään ihmistä, jonka juttuja ei jaksaisi kuunnella? Mitä jos olisi olemassa kaukosäädin, joka mahdollistaa kaiken tämän? Aivan mahtava idea - ainakin elokuvan tarinaksi.

On hupaisaa seurata, kun Michael ottaa kaukosäätimen käyttöönsä alun epäuskosta huolimatta ja alkaakin vähittelen käyttämään sitä yhä enemmän arjessa. Vähitellen komedia saa kuitenkin väistyä, kun mies huomaa hyppivänsä yli merkittäviä hetkiä elämästään. Pienten alakouluikäisten muksujen sijaan edessä onkin yhtäkkiä pari nuorta aikuista ja peiliin katsoessa rypyt ja harmaat hiukset ovat lisääntyneet. Siinä, missä Klikin ensimmäinen puolisko menee huumorin parissa, toinen puolisko on huomattavasti draamapainotteisempi ja mielestäni juuri tällä toisella puoliskolla elokuva pääsee kunnolla vauhtiin. Meno synkkenee yllättävänkin paljon ja loppusuoralla voi jopa huomata pyyhkivänsä kyyneliä poskiltaan. Ja sitä reaktiota eivät Sandlerin elokuvat yleensä aiheuta.




Klik! on mielestäni edelleen yksi Sandlerin parhaista elokuvista, etenkin kun katsoo, millaisia mätäpaiseita hän on tähdittänyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Siitä löytyy kuitenkin omat vikansa ja etenkin näin 20 vuotta myöhemmin katsottuna sen ensimmäiseltä puoliskolta löytyy useita vaivaannuttavan huonosti vanhentuneita vitsejä, joista Rob Schneider arabiprinssi Habeeboona on pahin. Nämä onneksi uupuvat toiselta puoliskolta ja mielestäni leffa paranee kaikin puolin edetessään.

Juan José Campanellan oli alun perin tarkoitus ohjata Klik!, mutta hän lopulta jätti projektin ja tilalle astui Frank Coraci, joka oli aiemmin tehnyt Sandlerin kanssa komediat The Wedding Singerin (1998) ja Juomahemmon (The Waterboy - 1998). Coraci näyttää kyntensä, siirtyessään sulavasti häröstä huumorista traagiseen draamaan, mitä tukee Korenin ja O'Keefen teksti. Käsikirjoitus sisältää mainioita teemoja siitä, että hetkessä on hyvä elää ja pitäisi osata arvostaa sitä mitä on jo, eikä aina vain tavoitella jotain mitä ei vielä ole. Klik! on myös teknisesti pääasiassa hyvin tehty. Se on oivallisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustus on pätevää. Tietokonetehosteita hyödynnetään kekseliäästi, kun Michael esimerkiksi pysäyttää tai pikakelaa maailmaa ympärillään. Äänimaailma on osaavasti työstetty Rupert Gregson-Williamsin tunnelmoivia musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Click, 2006, Columbia Pictures, Revolution Studios, Happy Madison Productions, Original Film


lauantai 2. toukokuuta 2026

Blondin kosto 2 (Legally Blonde 2: Red, White & Blonde - 2003) - elokuva-arvostelu

BLONDIN KOSTO 2

LEGALLY BLONDE 2: RED, WHITE & BLONDE



Ohjaus: Charles Herman-Wurmfeld
Näyttelijät: Reese Witherspoon, Sally Field, Regina King, Jennifer Coolidge, Bob Newhart, Bruce McGill, Dana Ivey, Jessica Cauffiel, Alanna Ubach, Luke Wilson, Bruce Thomas ja Moonie
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 3

Amanda Brownin kirjaan perustuva komedia Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) oli kriitikoilta positiivista palautetta saanut taloudellinen hitti, joka sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja lopulta Blondin kosto 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2003. Elokuva menestyi hyvin, mutta se sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja monilta katsojilta. Jopa päätähti Reese Witherspoon on jälkikäteen todennut, ettei välittänyt siitä, millainen elokuvasta tuli. Itse olin aiemmin nähnyt vain alkuperäisen Blondin koston, josta olin pitänyt yllättävänkin paljon. Nyt kun elokuvasarja on saamassa lisäyksen esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin sitä odotellessa katsoa koko leffasarjan läpi. Muutama viikko ensimmäisen Blondin koston uudelleenkatselun jälkeen katsoin vihdoin Blondin kosto 2:n.

Elle ja Emmett ovat menossa naimisiin ja pariskunta haluaa kaikki heille tärkeät paikalle häihin - jopa Bruiser-koiran vanhemmat. Kun Ellelle selviää, että Bruiserin äitiä pidetään kosmetiikkatuotteiden koe-eläimenä, hän matkaa Washingtoniin, saadakseen läpi lain, joka kieltäisi alan eläinkokeet.




Reese Witherspoon palaa rooliinsa Elle Woodsiksi, joka osoitti ensimmäisessä Blondin kostossa kaikki vääriksi pääsemällä opiskelemaan lakia Harvardin yliopistossa. Nyt Elle on valmistunut koulusta ja häntä odottaa lupaava ura, sekä unelmahäät Emmettin (Luke Wilson) kanssa. Kaikki menee kuitenkin sekaisin, kun Ellelle selviää, että hänen koiransa Bruiserin (Moonie) äitiä pidetään kosmetiikkatuotteiden koekaniinina. Witherspoon on toistamiseen mainio Ellenä ja jälleen hahmo saa huomata, että on vaikeaa tulla otetuksi tosissaan, jos on nuori nainen, joka vieläpä pukeutuu päästä varpaisiin vaaleanpunaiseen ja kantaa koiraansa kaikkialle. Elleä kannustaa jälleen todistamaan kykynsä ja on hienoa nähdä, että vaikka nainen rakastaakin erilaisia ihonhoitotuotteita, on hän heti valmis muuttamaan järjestelmää, kun karu totuus bisneksestä käy hänelle ilmi.
     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Jessica Cauffiel ja Alanna Ubach Ellen ystävinä Margotina ja Serenana, sekä Jennifer Coolidge kampaamolla työskentelevänä Paulettena, kun taas uusina tuttavuuksina mukaan hyppäävät Sally Field kongressin jäsenenä Victoria Ruddina, Regina King, Mary Lynn Rajskub ja J. Barton hänen tiimiinsä kuuluvina Gracena, Reenana ja Timothyna, Bob Newhart ovimies Sid Postina, sekä Bruce McGill ja Dana Ivey kongressin edustajina Stan Marksina ja Libby Hauserina. Sivunäyttelijät ovat vähintään kelvollisia rooleissaan. Uudet tulokkaat hoitavat hommansa huomattavasti rauhallisemmin kuin eksentrisesti rooleihinsa palaavat Cauffiel, Ubach ja fanisuosikki Coolidge.




Ensimmäinen Blondin kosto onnistui tosiaan yllättämään minut aivan totaalisesti ja vaaleanpunaisen bimboilun alta löytyi voimakas feministitarina, joka kommentoi niin naisten asemaa lakimaailmassa, typeriksi osoittautuvia ennakkoluuloja, sekä alan epäkohtia esimerkiksi ahdistelun muodossa. Blondin kosto 2 sisältää myös omat syvällisyytensä, liittyen esimerkiksi lakimaailman korruptioon, sekä siihen, että lainmukaisuus ei aina tarkoita sitä, että jokin olisi moraalisesti tai eettisesti oikein. Elokuvan ilmestymisen aikoihin vuonna 2003 eläinkokeet kosmetiikka-alalla olivat täysin normaalina pidetty juttu ja tosielämässä vasta vuonna 2013 Euroopassa lakiin kirjattiin, että alan on pakko siirtyä vaihtoehtoisiin menetelmiin. Edelleen Yhdysvalloissa eläinkokeita tehdään siellä ja täällä.

Vaikka leffa kommentoikin lakimaailman epäkohtia ja pistää Ellen tärkeälle asialle, Blondin kosto 2:sta puuttuu se terävyys ja hauskuus, mitkä tekivät ensimmäisestä leffasta niin mahtavan. Elokuva näyttäytyy enemmän turhan sinisilmäisenä ja sen huumori syntyy enemmän koheltamisesta - tai viittauksista Frendit-sarjaan (Friends - 1994-2004), mikä on toki hieman hassua, koska Witherspoonhan esiintyi kyseisessä komediasarjassa parissakin jaksossa yhden päähenkilöistä siskona. Siinä, missä ensimmäinen leffa oli nokkela koko perheen elokuva, jatko-osa tuntuu lähinnä nimenomaan lastenleffalta ja valitettavasti tällä kertaa elokuvan loppuhuipennus on kaikissa naiiviudessaan jopa vaivaannuttavan korni. Leffasta löytyy hetkensä, mutta silti kokonaisuutena se jäi harmillisen keskinkertaiseksi.




Ohjaaja Charles Herman-Wurmfeld ei onnistu tunnelman kanssa yhtä ilahduttavasti kuin edeltäjänsä, eikä myöskään tämänkertainen käsikirjoittaja Kate Kondell suoriudu työstään yhtä vakuuttavan monitahoisesti. Sentään teknisesti Blondin kosto 2 on ihan toimiva. Leffa on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus näyttävää. Visuaalisen ilmeen ainoa selvä kämmähdys on kiusallisen kökkö taustakankaan käyttö kohtauksessa, jossa Elle vierailee Lincolnin muistomerkillä. Kohtauksesta näkee liiankin selvästi, ettei Witherspoon todellakaan ollut samassa tilassa patsaan kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Rolfe Kentin säveltämät musiikit pitävät kepeää fiilistä yllä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Legally Blonde 2: Red, White & Blonde, Yhdysvallat, 2003, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions, Type A Films


torstai 2. huhtikuuta 2026

Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) - elokuva-arvostelu

BLONDIN KOSTO

LEGALLY BLONDE



Ohjaus: Robert Luketic
Näyttelijät: Reese Witherspoon, Matthew Davis, Selma Blair, Luke Wilson, Victor Garber, Jennifer Coolidge, Holland Taylor, Ali Larter, Jessica Cauffiel, Alanna Ubach, Osgood Perkins, Linda Cardellini, Meredith Scott Lynn ja Francesca P. Roberts
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 3

Legally Blonde, eli suomalaisittain Blondin kosto perustuu Amanda Brownin samannimiseen kirjaan vuodelta 2001. Brown työsti kirjan omien kokemustensa pohjalta, opiskeltuaan lakia Stanfordin yliopistossa. Brown kaupitteli tekstiään sinne ja tänne, mutta vasta kun hän printtasi sen vaaleanpunaiselle paperille, niin kustantamot kuin elokuvastudiot kiinnostuivat. Tuottaja Marc Platt ihastui lukemaansa ja otti heti yhteyttä Browniin, auttaen häntä ensin tekemään diilin kirjan julkaisusta ja sitten ostaen kirjan filmatisointioikeudet. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2000 ja lopulta Blondin kosto sai ensi-iltansa heinäkuussa 2001. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan komediaelokuvan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin Blondin koston vasta pari vuotta sitten. Olin ollut lapsesta asti todella skeptinen elokuvaa kohtaan, ajatellen, ettei se olisi yhtään minun juttuni. Kuitenkin kun katsoimme sen työporukkani kanssa, yllätyin valtavasti siitä, että elokuva oli jotain ihan muuta kuin olin etukäteen odottanut. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin sitä odotellessa katsoa niin alkuperäisen Blondin koston uudelleen kuin vihdoin myös sen jatko-osat ja samalla arvostella ne.

Kun blondin Elle Woodsin poikaystävä jättää tytön, päästyään Harvardin lakiopistoon ja pitäessään Elleä liian tyhmänä seurustelukumppanina vakavissa piireissä, Elle päättää todistaa hänet vääräksi ja hakee itsekin Harvardiin.




Päärooliin Elle Woodsiksi oli ehdolla muun muassa Charlize Theron, Gwyneth Paltrow, Jennifer Love Hewitt ja Alicia Silverstone, mutta rooli meni lopulta Reese Witherspoonille, ohjaaja Robert Luketicin kokiessa hänen olevan ainoa oikea valinta. Luketicin vainu oli oikea ja Witherspoon onkin erinomaisessa vedossa leffassa. Hahmona Elle vaikuttaa ensitapaamisella mitä stereotyyppisimmältä blondilta. Hän ei tunnu olevan järin fiksu ja häntä kiinnostavat lähinnä sellaiset todella tyttömäiset jutut, kuten shoppailu, kynsien ja hiusten laittelu, sekä vaaleanpunainen väri. Kuitenkin kun Ellen poikaystävä Warner (Matthew Davis) jättää hänet päästyään opiskelemaan Harvardissa ja kokiessaan tarvitsevansa vakavammin otettavan tyttöystävän, Elle päättää todistaa epäilijänsä vääriksi ja hakee myös Harvardiin - päästen sisään hyvin pistein! Tästä alkaakin aikamoinen kehityskaari, jonka varrella Elle alkaa hoksata, että hänestä löytyy paljon enemmän kuin hän itsekään oli ajatellut. Witherspoon tulkitsee hahmonsa muovautumista täydellisesti, ollen mainio niin alun bimbona kuin loppusuoran lakitietäjänä.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jessica Cauffiel ja Alanna Ubach Ellen bestiksinä Margotina ja Serenana, Luke Wilson, Selma Blair, Osgood Perkins ja Meredith Scott Lynn Harvardin muina lakiopiskelijoina Emmettinä, Vivianina, Davidina ja Enidinä, Victor Garber ja Holland Taylor professoreina Callahanina ja Stromwellina, Jennifer Coolidge kynsistudiolla työskentelevänä Paulettena ja Bruce Thomas tämän ihastuksenkohteena, nimettömänä UPS-lähettinä, sekä Ali Larter miehensä murhasta epäiltynä Brookena. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, etenkin Taylor hieman uhkaavana mutta silti pidettävänä professorina Stromwellina.




Kuten sen päähenkilöä, myös itse elokuvaa, Blondin kostoa on etukäteen helppo pitää varsin tyhmänä, eikä järin vakavasti otettavana. Ja sellaisena se nähtävästi piti alun perin kaupitella Metro-Goldwyn-Mayerille ja käsikirjoitusta muovattiin lopulliseen muotoonsa vasta, kun vihreää valoa oli jo näytetty. Ja kuten Ellen epäilijät, myös Blondin koston epäilijät osoitetaan nopeasti vääriksi, sillä jonkin vaaleanpunaiseen hattaraan ympäröidyn bimboleffan sijaan vastassa onkin yllättävän fiksu elokuva ja aikamoinen feministinen mestariteos. Witherspoon onkin vuosia myöhemmin kertonut, että saa edelleen kuulla tuntemattomilta naisilta, että he uskalsivat hakea opiskelemaan lakia nähtyään tämän elokuvan.

Blondin koston voi katsoa puhtaasti komediana ja se toimii hyvin silloinkin. Elokuva on varsin hupaisa, erityisesti kun Elle pääsee kuin pääseekin Harvardiin, mutta saa nopeasti huomata, että hänen aikansa koulun suosituimpana tyttönä ovat menneisyyttä. Elleä kannustaa päihittämään esteensä ja näyttämään muille, mistä hänet on todellisuudessa tehty. Mutta sitten elokuva vain paranee, kun siitä kaivaa syvemmältä ja huomaa, että leffa kuvastaa onnistuneesti naisten vaikeutta pärjätä miesvoittoisilla aloilla ja kuinka heitä ei oteta tosissaan. On hienoa, kuinka leffa ryhtyy rikkomaan kliseitä ja kuinka romanttiselta komedialta vaikuttanut tarina unohtaa hissuksiin koko kundin, Ellen alkaessa tavoitella uraansa. Ja vielä hienompaa on, että vaikka Ellestä kuoriutuu vähitellen taitava asianajaja, hän ei menetä kiinnostusta niihin tyttömäisiin juttuihin, kuten kynsien laittoon ja pinkkiin. Blondin kosto ja sen päähenkilö tekivät aikamoisen tempun, enkä yhtään ihmettele, miksi se nousi nopeasti niin inspiroivaan ja ikoniseen asemaan. Se on edelleen ajankohtainen, niin hyvässä kuin hetkittäin myös pahassa ja kerta kaikkiaan loistava komedia.




Ohjaaja Robert Luketic pitää mainiota ilmapiiriä onnistuneesti yllä läpi leffan, kun taas Karen McCullah Lutzin ja Kirsten Smithin käsikirjoitus jaksaa yllättää vähän väliä oveluudellaan ja kommentaarillaan. Lisäksi Blondin kosto on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Vain puolentoista tunnin kestossa elokuva on sopivan napakka, eikä aika todellakaan ehdi käydä pitkäksi. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hauskan kontrastin tylsän arkisten muiden hahmojen ja kaiken pinkkiin vuoranneen Ellen välillä. Jopa Ellen läppäri erottuu oppitunneilla harmaiden seasta. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty ja Rolfe Kentin musiikit tuovat kivan lisänsä fiilikseen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Legally Blonde, Yhdysvallat, 2001, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions


perjantai 4. huhtikuuta 2025

Arvostelu: Minecraft-elokuva (A Minecraft Movie - 2025)

MINECRAFT-ELOKUVA

A MINECRAFT MOVIE



Ohjaus: Jared Hess
Pääosissa: Jack Black, Sebastian Hansen, Jason Momoa, Emma Myers, Danielle Brooks, Jennifer Coolidge, Rachel House, Jemaine Clement, Kate McKinnon ja Matt Berry
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

A Minecraft Movie, eli suomalaisittain Minecraft-elokuva perustuu ruotsalaisen Mojang-yhtiön videopeliin Minecraft, joka julkaistiin vuonna 2011 ja joka on kaikkien aikojen myydyin videopeli. Jo vuonna 2014 Minecraftin luoja Markus "Notch" Persson paljasti, että Warner Bros. Pictures oli hankkinut pelin filmatisointioikeudet ja että elokuva-adaptaatio oli tekeillä. Shawn Levy pestattiin ohjaajaksi ja Kieran ja Michele Molroney ryhtyivät työstämään käsikirjoitusta, mutta lopulta he jättivät projektin. Kesällä 2015 Rob McElhenney korvasi Levyn ohjaajana, Jason Fuchs kirjoitti uuden käsikirjoituksen ja Steve Carell roolitettiin pääosaan. Elokuvan ensi-illaksi ehdittiin ilmoittaa toukokuu 2019, mutta lopulta tämäkin yritys kaatui ja tekijätiimi pistettiin jälleen vaihtoon. Tammikuussa 2019 Peter Sollett palkattiin ohjaamaan ja käsikirjoittamaan elokuva, joka oli tarkoitus julkaista maaliskuussa 2022, mutta vuonna 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia sotki suunnitelmat. Huhtikuussa 2022 Jared Hess vahvisti paikkansa ohjaajana ja käsikirjoitus muodostui lopulta Chris Bowmanin, Hubbel Palmerin, Neil Widenerin, Gavin Jamesin ja Chris Gallettan kynästä. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin tammikuussa 2024 ja nyt viimeinkin Minecraft-elokuva saapuu teattereihin. Itse olen tykännyt Minecraftista lapsesta asti ja peli on ollut jo kolme vuotta putkeen eniten pelaamani peli. Elokuvasovitukseen olen kuitenkin suhtautunut epäilevästi, pitkään jopa tuumien, että tuskin sitä ikinä edes saadaan aikaiseksi. Elokuvan mainokset ovat herättäneet minussa voimakkaan ristiriitaisia tunteita ja meninkin lopulta katsomaan Minecraft-elokuvaa sen ennakkonäytökseen Finnkinon IMAX-salissa pelonsekaisin fiiliksin.

Neljä hylkiötä päätyvät kummalliseen palikkamaailmaan, missä voi päästää luovuutensa valloilleen. Nelikon täytyy lyöttäytyä yhteen paikallisen Steven kanssa palatakseen kotiinsa ja päihittääkseen pahan Malgoshan, joka aikoo syöstä koko palikkamaailman pimeyteen ja mielikuvituksettomuuteen.




Jo kolmatta vuotta putkeen Jack Black on mukana videopeliin perustuvassa elokuvassa. Vuoden 2023 The Super Mario Bros. Moviessa hän oli Bowser, vuoden 2024 Borderlandsissa hän oli Claptrap ja nyt hän on Steve, tuo turkoosipuseroinen mainari, joka sattui vuosia aiemmin löytämään erikoisen palikkatodellisuuden, Ylämaailman, minne hän on jäänyt asustelemaan ja rakentelemaan. Alun perin Black roolitettiin possuksi, mutta hänet päätettiinkin lopulta ylentää koko elokuvan keulakuvaksi. Blackin hommaksi jää lähinnä huutaa Minecraft-pelistä tuttuja juttuja, kuten "tulukset", "kanaratsastaja", "työpöytä" ja "äärenhelmi" ja selittää tätä outoa maailmaa niin katsojille kuin neljälle tyypille, jotka myös päätyvät portaalista Ylämaailmaan. He ovat Jason Momoan näyttelemä entinen huippupelaaja Garrett "The Garbage Man" Garrison, Emma Myersin ja Sebastian Hansenin esittämät sisarukset Natalie ja Henry, sekä Danielle Brooksin näyttelemä erilaisia bisneksiä pyörittävä Dawn. Black ja Momoa kilpailevat siitä, kumpi vetää isomman show'n pystyyn ja heidän on annettu heittäytyä niin täysillä kuin he pystyvät. Myers, Hansen ja Brooks jäävät hieman enemmän taustalle, mutta jokaiselle hahmolle on kuitenkin keksitty oma pointtinsa elokuvan aikana.
     Vastaansa Steve ja nelikko eivät saa pelin ikonista pääpahista, Ääriliskoa, vaan elokuvaa varten kehitellyn pahiksen, synkässä Hornassa asuvia ja kultaa rakastavia piglineitä johtavan Malgosha-possun (Rachel House). Malgosha vihaa kaikenlaista luovuutta ja hän haluaakin muuttaa Ylämaailman Hornan kaltaiseksi helvetiksi. Malgosha ajaa kelvollisesti asiansa teatraalisena pahiksena.




No mitäs Minecraft-elokuvasta sitten sanoisi? Kääntyikö maailman myydyin videopeli onnistuneesti elokuvamuotoon, vai onko luvassa kamala fiasko ja häpeäpilkku itse kunkin elokuvaan osallistuneen henkilön CV:ssä? Jos Minecraft ei ole jo pelinä sen kummemmin tuttu, voi elokuvaan olla vaikea päästä mukaan, vaikka leffan ensimmäinen kymmenminuuttinen onkin aikamoinen informaatiovyöry. Jos taas Minecraftiin on tullut tuhlattua elämästä enemmän tunteja kuin kehtaisi sanoa (tätä kirjoittaessa 501 tuntia. Ai kamala, sehän on lähes 21 päivää!), luvassa on varsin viihdyttävä seikkailuleffa. Kun pakollinen ihmishahmojen tylsän maanpäällisen elämän esittely on saatu alta pois ja nelikko päätyy Ylämaailmaan, Minecraft-elokuva starttaa oikein tosissaan ja riepotteleekin hahmoja monenlaiseen kommellukseen ja vaaratilanteeseen, joista ei zombeja, hämähäkeillä ratsastavia luurankoja ja toki niitä pelin ikonisimpia otuksia, eli vihreitä creepereitä puutu.

Minecraft-elokuva on totaalisen pöhkö leffa, mikä on nimenomaan osa elokuvan viehätystä. Itse pelikin on pöhkö ja elokuva oikein syleilee sen pöhköyttä. Ei hätää, vaikka putoaisit kymmenien metrien korkeudesta maata kohti, jos taskustasi löytyy ämpärillinen vettä pehmentämään laskua. Kannattaa varoa, minne juokset, sillä maaperästä saattaa löytyä yllättäviä kuoppia. Yö tulee täysin puskista ja silloin kannattaa olla mökki valmiina. Joitain vapauksia elokuva ottaa, mutta muuten siitä näkyy tekijöiden into ja ihastus peliä kohtaan, enkä voinut muuta kuin seurata tapahtumia typerän leveä virne kasvoillani. Juoni on ohkainen, näyttelijöiden on turha edes haaveilla Oscareista ja osa vitseistä aiheuttaa puhdasta myötähäpeää, puhumattakaan Jack Blackin varmaan jo sopimuksessa pakollisista laulunumeroista, mutta ai että Minecraft-elokuva viihdyttää ja lämmittää fanin sydäntä. Vähän päälle puolitoista tuntia on juuri sopiva määrä tätä vauhdikasta vyörytystä ja mahdollista jatko-osaa jää odottamaan mielellään.




Monen mutkan kautta elokuvan ohjauksesta vastasi lopulta mahtavan Dynamiitti Napoleonin (Napoleon Dynamite - 2004) ohjaaja Jared Hess, joka on selvästi saanut vapaat kädet lopputuloksen kanssa. Hessin omantakeinen höpsö tyyli paistaa leffasta ja hän on tehnyt elokuvasta tykättävän kaikessa vilpittömässä hupsuudessaan. Ja vaikka olinkin etukäteen todella varautunut sen suhteen, että Minecraft-elokuva päätettiinkin tehdä näyteltynä oikeiden ihmisten kera, eikä animaationa, en voi kuin kehua lavastustiimiä, joka on nähnyt paljon vaivaa siirtääkseen pelistä tutun värikkään palikkamaisen maailman sujuvasti kameran eteen. Myös liikkeenkaappausteknologiaa hyödyntäen luodut hahmot kyläläisistä ja heitä suojelevasta rautagolemista erilaisiin mörökölleihin näyttävät pääasiassa hyvältä. Toisinaan taustakankaan käyttö on tosin kiusallisenkin selvää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja pidin paljon siitä, että Mark Mothersbaugh hyödyntää rauhallisemmissa kohtauksissa pelin tuttua seesteisesti maalailevaa pianonpimputtelumusiikkia, kun toiminnallisemmissa kohtauksissa miehen sävellykset menevät liikaa turhan tavanomaisen bulkkimekastuksen puolelle.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.4.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Minecraft Movie, 2025, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Vertigo Entertainment, On The Roam, Mojang AB


torstai 6. maaliskuuta 2025

Arvostelu: Robots (2005)

ROBOTS



Ohjaus: Chris Wedge
Pääosissa: Ewan McGregor, Robin Williams, Halle Berry, Greg Kinnear, Mel Brooks, Jim Broadbent, Amanda Bynes, Drew Carey, Jennifer Coolidge, Harland Williams, Stanley Tucci, Dianne Wiest, Paul Giamatti ja Chris Wedge
Genre: animaatio, komedia, seikkailu, scifi
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Robots on Blue Sky Studiosin animaatioelokuva. 1990-luvun lopulla ohjaaja Chris Wedge ja kirjailija William Joyce suunnittelivat elokuvasovitusta Joycen joulukirjasta Santa Calls (1993), mutta kun projekti ei edennyt, kaksikko päätti tehdä animaatioleffan roboteista. Kaksikko esitteli ideansa 20th Century Foxin animaatiopuolta johtaneelle Chris Meledandrille, joka ei erityisemmin innostunut, mutta näytti silti idealle vihreää valoa. Kun Wedgen ohjaama Ice Age - jäätikön sankarit (Ice Age - 2002) osoittautui jättihitiksi, robottileffan työstäminen lähti tosissaan käyntiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi alkoi. Lopulta Robots sai maailmanensi-iltansa 6. maaliskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kädenlämpöisen vastaanoton kriitikoilta. Itse joko kävin katsomassa leffan teatterissa, kun se saapui Suomeen tai näin sen vasta myöhemmin vuokralta. Lapsena katsoin elokuvan useampaankin otteeseen, mutta aikuisiällä olen katsonut sen vain kerran, osana vuoden 2020 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta. Kun huomasin Robotsin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan taas uudestaan ja samalla arvostella sen.

Keksijäksi pyrkivä nuori robotti Rodney Copperbottom matkaa isoon Robotticityyn, tavatakseen idolinsa Bigweldin, vain huomatakseen, että kaupungin on ottanut valtaansa häikäilemätön Ratchet, joka pyrkii hankkiutumaan eroon ruosteisista ja varaosilla pärjäävistä roboteista.




Robotsin päähenkilö on Rodney Copperbottom (äänenä Ewan McGregor), nuori ja sinisilmäinen robotti, jonka unelmana on olla uusi suurkeksijä. Niinpä hän päättääkin pakata kimpsunsa ja kampsunsa ja matkata pienestä Niittivaarasta suureen Robotticityyn toteuttamaan haaveitaan ja päätyy siinä samalla seikkailuun, jossa vaakalaudalla on kaikkien robottien kohtalo. Rodney on pidettävä päähahmo, jonka matkalle lähtee positiivisin mielin mukaan. Kun Rodney huomaa, millaisessa jamassa Robotticity on, hän päättää tehdä sen, minkä hän parhaiten osaa: korjata asiat.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Rodneyn vanhemmat Herb (Stanley Tucci) ja Lydia (Dianne Wiest), Rodneyn keksijäidoli Bigweld (Mel Brooks), tämän bisneksen ja samalla Robotticityn vallan napannut Phineas T. Ratchet (Greg Kinnear) ja hänen katala äitinsä Madame Gasket (Jim Broadbent), Ratchetille työskentelevä Cappy (Halle Berry), sekä hölösuinen höhläbotti Fender (Robin Williams), hänen siskonsa Piper (Amanda Bynes) ja heidän tätinsä Fanny (Jennifer Coolidge). Ratchet on kelpo antagonisti ja hänen karmiva äitinsä on vielä sitäkin parempi uhka varaosien kanssa toimeentuleville roboteille. Lapsille Fender nousee taatusti suosikiksi, mutta aikuisille tämän häsläävän pönttöpään koheltaminen voi olla varsin raskasta seurattavaa. Robin Williamsille on tuskin edes annettu käsikirjoitusta, vaan hänet on todennäköisemmin vain pistetty äänityskoppiin ja sormet ristissä toivottu, että lopputuloksena olisi samanlaista komediakultaa kuin Aladdinin (1992) Lampunhenkenä. 




Robots on harmillisen epätasainen paketti, josta löytyy paljon toimivia asioita, mutta myös asioita, jotka estävät elokuvaa nousemaan täyteen potentiaaliinsa. Siinä on selvät juttunsa lapsikatsojille, mutta myös selvät juttunsa aikuisille katsojille. Yleensä pidän parhaina animaatioina juuri niitä, jotka onnistuvat viihdyttämään koko perhettä, mutta Robots tuntuu siltä, että se yrittää vuoronperään viihdyttää toista ikäryhmää, jättäen samalla toisen tylsistymään siinä vieressä. Etenkin komediansa puolesta elokuva hyppii joko todella lapsellisen sekoilun ja pieruhuumorin ja sitten taas aikuisille suunnattujen härskien vitsien välillä. Joko siis aikuinen pyörittelee silmiään tai saa päänsärkyä pitkistä mekastusosioista tai sitten joutuu vastaamaan jälkikasvulleen, miksi jokin repliikki oli niin pirun hauska.

Elokuvan tarina on kuitenkin oivallinen, erityisesti paperilla. On kiinnostavaa seurata Rodneyn matkaa tapaamaan idoliaan, etenkin kun tämä robottien maailma on niin mielikuvituksellisesti luotu. Toki Robotticityn julkinen liikenne lähennä hämmentää, mutta pääasiassa maailma on vekkulisti ja oivaltavasti suunniteltu. Aikuisille taas on luvassa hyvää heijastuspintaa ja etenkin näin vuoden 2025 Suomessa tuntuu turhankin tutulta, että vallassa olevat pyrkivät hankkiutumaan eroon huono-osaisista, joilla ei ole varaa heidän vaatimaan elämäntyyliin. Ratchet ja hänen äitinsä mieluummin heivaavat mielestään huonommat robotit romuttamolle kuin antavat näiden "pilata" katukuvaa. Valitettavasti tekijät eivät tuntuneet tietävän, kuinka viedä kertomusta tyydyttävästi päätökseen, jolloin koheltamisen kierrosnupit väännetään kaakkoon ja tietty leffa vielä päättyy suureen tanssinumeroon.




Visuaalisesti Robots näyttää edelleen yllättävänkin hyvältä, vaikka viimeisten 20 vuoden aikana animaatiopuolella on koettu aikamoisia harppauksia. Erilaiset hupsun näköiset robotit liikkuvat sulavasti ja robottien maailma on luotu todella yksityiskohtaisesti, oli kyse sitten upeista taustoista tai ihan vain siitä erosta, onko robotin pinta kiiltävä vai ruosteinen. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma äityy toisinaan aikamoiseksi rymistelyksi, oli kyse sitten äänitehosteista tai John Powellin pauhaavasta musiikista. Rauhallisempina hetkinä Powell kuitenkin tunnelmoi oikein menevästi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robots, 2005, Twentieth Century Fox Animation, Blue Sky Studios


keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Arvostelu: Lupaava nuori nainen (Promising Young Woman - 2020)

LUPAAVA NUORI NAINEN

PROMISING YOUNG WOMAN



Ohjaus: Emerald Fennell
Pääosissa: Carey Mulligan, Bo Burnham, Jennifer Coolidge, Clancy Brown, Laverne Cox, Alison Brie, Chris Lowell, Connie Britton, Max Greenfield, Adam Brody, Christopher Mintz-Plasse, Sam Richardson, Steve Monroe ja Alfred Molina
Genre: trilleri, komedia
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

Promising Young Woman, eli suomalaisittain Lupaava nuori nainen on Carey Mulliganin tähdittämä mustan huumorin kostotrilleri. Killing Eve -sarjaa (2018-) työstänyt Emerald Fennell kehitteli filmin idean ja esitteli sen Margot Robbielle, joka tarttui siihen tuotantoyhtiönsä LuckyChap Entertainmentin kautta ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019. Elokuva sai maailmanensi-iltansa jo tammikuussa 2020 Sundancen elokuvajuhlilla, mutta juuri kun filmin oli tarkoitus saada teatterikierroksensa, koronapandemia alkoi ja elokuvateatterit ympäri maailman sulkeutuivat. Elokuvan julkaisua on siirrelty kerta toisensa perään, mutta nyt se on vihdoin ja viimein saapunut Suomeen. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun sen traileri julkaistiin viime vuoden alussa. Mitä enemmän leffaa ruvettiin kehumaan, sitä enemmän halusin sen nähdä. Lupaava nuori nainen saikin mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, roolitus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja brittiläiselokuvan palkinnot. Olinkin innoissani, kun elokuvasta järjestettiin vihdoin lehdistönäytös ja kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Lupaavan nuoren naisen.

Joka viikko Cassie menee viettämään iltaa yöklubille tai baariin, esittäen olevansa kauheassa humalassa ja odottaen, että joku mies yrittää käyttää häntä hyväkseen. Cassie on lopensa kyllästynyt näihin miehiin ja nyt on heidän aika kokea hänen kostonsa.




Pääroolissa Cassiena nähdään Carey Mulligan, joka on kerännyt roolityöllään useita palkintoehdokkuuksia sekä muutamia pystejäkin - ja täysin ansaitusti! Olen aina pitänyt Mulliganista näyttelijänä, mutta olen tottunut näkemään häneltä hiljaisempia ja mukavampia esiintymisiä. Cassien roolissa Mulligan kuitenkin todella päräyttää esiin synkemmät ja kierommat puolensa ja heittäytyy täysillä hahmon villin kostoretken vietäväksi. Mulligan kanavoi Cassien hurjia tunteita vaikuttavasti laidasta laitaan. Yhtenä hetkenä Cassie on erittäin kiva ja hauska, toisena taas jopa suorastaan pelottava. Mitä pidemmälle filmi etenee, sitä paremmin katsoja ymmärtää, mikä todella motivoi Cassieta kostamaan ja sitä enemmän hahmoa kannustaa - vaikka jossain kohtaa saattaisikin pohtia, ovatko hänen tekonsa enää moraalisesti oikein?
     Lisäksi elokuvassa esiintyvät myös mm. Jennifer Coolidge ja Clancy Brown Cassien vanhempina, Bo Burnham, Alison Brie ja Chris Lowell Cassien entisinä luokkatovereina Ryanina, Madisonina ja Alina, Laverne Cox Cassien pomona kahvilassa, sekä mm. Adam Brody, Christopher Mintz-Plasse, Sam Richardson ja Max Greenfield niljakkaina miehinä, jotka iskevät silmänsä humalaista esittävään Cassieen, uskoen tilaisuutensa koittaneen. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Hyväksikäyttäjien rooleihin valittiin tarkoituksella lähinnä aiemmin mukavia heppuja esittäneitä miehiä ja heistä saadaankin irti todella vastenmielisiä tyyppejä. 




Ai että, kylläpä nyt pitkä odotus palkittiin! Lupaava nuori nainen on kaikkea, mitä sen yli vuosi sitten julkaistu iskevä traileri lupaili ja vieläkin enemmän. Sen kostotarina on piristävän erilainen ja todella intensiivisesti tehty, minkä lisäksi aihe on tietty äärimmäisen ajankohtainen. Tietty valitettavasti naisten seksuaalista ahdistelua on tapahtunut läpi historian, mutta viime vuosien aikana siitä on ryhdytty puhumaan täysin uusin tavoin ja nämä miehet, jotka ovat ennen päässeet kuin koira veräjästä, joutuvat nyt vastuuseen teoistaan. Cassie on hahmo, jollaisen monet varmasti toivovat olevan olemassa tai jollainen moni haluaisi uskaltaa itse olla. Cassie on päättänyt näpäyttää näitä ahdistelijoita oikein toden teolla ja hänen matkaansa läpi leffan on äärimmäisen mielenkiintoista seurata. 

Elokuva on tietty erittäin feministinen, mutta samalla tällaisen tarinankin kanssa se onnistuu välttämään puhtaaksi miesvihaksi muuttumisen. Cassie ei ole leffassa vain miesten perässä, vaan hänen "oikeutensa" eteen päätyy myös naisia, jotka ovat joko katsoneet kauheita tapahtumia sormien läpi, vähätelleet uhreja tai asettautuneet täysin ahdistelijan puolelle. Ja kuten jo totesin, ei Cassiekaan mikään puhdas pulmunen ole, vaan hänenkin tekonsa muuttuvat jossain kohtaa arveluttaviksi. Leffa ei lähde maalailemaan toisista puhtoisia hyviksiä ja toisista ihmishirviöitä, mikä on hienoa. Samalla se kuitenkin takoo oikein tosissaan viestiään päin katsojaa, mikä on myös hyvä. Usein sanotaan, että kaikille pitäisi olla selvää, että "ei tarkoittaa ei", mutta tekijätkin tietävät, ettei se silti ole selvää, joten rautalangasta vääntäminen on pakollista. Jos katsoja kokee elokuvan liian syyllistäväksi, kenties sitten on peiliin katsomisen paikka ja omien tekojen ja sanojen pohtimisen aika.




Itselleni filmin ohjaaja-käsikirjoittaja Emerald Fennell ei ollut entuudestaan lainkaan tuttu nimi, mutta tämän jälkeen olen erittäin kiinnostunut, mitä hän pääsee vielä tekemään elokuvien puolella. Voisikin jopa sanoa, että Fennell on itse lupaava nuori nainen. Hänen käsikirjoituksensa on todella nokkela, Fennellin pyöritellessä kostotarinaa uudenlaiseen muottiin, sekä hyödyntäessä kekseliäästi naisten jatkuvasti kuulemia lauseita, mutta kääntäen niitäkin erilaisiin yhteyksiin. Tekstinsä pohjalta Fennell ohjaa elokuvaansa todella tyylikkäästi. Hänen rakentamansa tunnelma on erinomainen ja hän hyödyntää taidokkaasti palasia eri lajityypeistä muodostamaan kokonaisuuden. Filmistä löytyy hempeää romantiikkaa ja lämmintä hassuttelua, mutta siinä on myös todella painostavia, suorastaan kauhumaisia kohtauksia. Huumori on synkkää ja kieroa, kuten kuuluukin. Tunnelman vaihtelussa ainoastaan yksi apteekkiin ja Paris Hiltoniin liittyvä kohtaus aiheutti kamalaa myötähäpeää; muuten homma toimii.

Tekniseltä puoleltaankin Lupaava nuori nainen on onnistunut paketti. Se on mainiosti kuvattu, mitä vain vahvistaa tyylitelty valaisu ja värimaailma. Kuvauksessa kenties parasta on heti alussa, kun Fennell kuvaa yöklubilla tanssivia miehiä täysin samalla himokkaalla tavalla kuin miehet kuvaisivat naisia. Takapuolet keinuvat, kehot osuvat toisiinsa, kielet lipovat huulia... leffa näyttää heti ensiminuuteilla, mitä filmi tulee olemaan. Leikkauskin on pääosin onnistunutta, vaikka mukana onkin yksi ravintolakohtaus, missä koin erittäin häiritseväksi jatkuvat jatkumovirheet. Suunnilleen joka leikkauksen myötä vaihtuu, onko hahmolla kädessään juoma vai ranskalainen peruna, onko hän juuri laskemassa mukia pöydälle vai ottamassa siitä huikkaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat kaikki hyvin ja äänimaailma on oivallisesti laadittu efekteistä musiikkien käyttöön (miinus se Paris Hilton).




Yhteenveto: Lupaava nuori nainen on piristävän sähäkkä kostotrilleri synkällä huumorilla höystettynä. Heti vekkulimaisista ensiminuuteistaan lähtien filmi tekee selväksi, mistä tulee olemaan kyse ja tähän Cassien kostoreissuun hyppääkin innokkaasti mukaan. Tarina on äärimmäisen ajankohtainen ja Cassie hahmona monille varma ihailun kohde. Carey Mulligan säkenöi pääroolissa Cassiena, tarjoten huomattavasti monisävyisemmän roolityön kuin mitä häneltä on totuttu näkemään. Myös niljakkaita ahdistelijoita esittävät hoitavat hommansa hyvin. Hienoa kuitenkin on, ettei leffa tee asioista mustavalkoisia, vaan esittää ongelmia muiden lisäksi myös päähenkilön toimissa. Syyttävän sormen eteen eivät joudu vain miehet, vaan myös naisetkin. Emerald Fennellin ohjaus on napakkaa ja käsikirjoitus nokkela. Teknisesti filmi on vahvasti tyylitelty ja sitä on kaikin puolin innostavaa seurata. Aiheensa takia jotkut saattavat kokea elokuvan liian päällekäyvänä agendateoksena, mutta itse viihdyin valtavan paljon Lupaavan nuoren naisen seurassa. Ajankohtaisuutensa takia kyseessä on yksi vuoden tärkeimmistä elokuvista.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Promising Young Woman, 2020, FilmNation Entertainment, Focus Features, LuckyChap Entertainment


torstai 10. elokuuta 2017

Arvostelu: The Emoji Movie / Emoji-elokuva (2017)

THE EMOJI MOVIE (2017)

EMOJI-ELOKUVA



Ohjaus: Tony Leondis
Pääosissa: T. J. Miller, James Corden, Anna Faris, Maya Rudolph, Steven Wright, Jennifer Coolidge, Patrick Stewart, Jake T. Austin ja Sofia Vergara
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

Emojit ovat hymiöitä sun muita pieniä piirroskuvia, joita ihmiset lähettelevät puhelimillaan toisilleen ilmaistakseen tunteitaan. Ja nyt niistä on tehty elokuva. The Emoji Movie tai siis Emoji-elokuva. Vaikea sanoa, pitäisikö 😢 vai 😃... Noh, onhan sitä aiemmin tehty elokuva mm. leluista, jotka ovat elossa, kun niiden omistaja ei ole paikalla ja filmi autoista, joilla on silmät ja suut. Jopa tunteista on tehty yhdessä animaatiossa eläviä olentoja ja lopputuloksena oli mestariteos, niin miksei hymiöistäkin voisi tehdä leffoja? Joku voisi väittää, että nuo kolme edellistä toimivat, sillä leluja ja autoja on ollut jo vuosikausia, minkä lisäksi tunteita on koettu niinku, öh, aina, mutta emojit ovat vasta muutamia vuosia vanha juttu, joten ei niistä voi elokuvaa tehdä. Au contraire hyvä ystäväni! Emojithan juontavat juurensa joitakin vuosia taaksepäin aina muinaiseen Egyptiin, jossa jengi kirjoitti toisilleen tarinoita käyttämällä juurikin näitä hassun hauskoja kuvia ihmisistä, linnuista jne. Silloinhan ei mistään autosta oltu kuultukaan - hyvä että pyörä oli edes keksitty, joten emojeita on ollut olemassa lähestulkoon aina! Onkin suuri hämmästys, ettei kukaan ole koskaan ennen keksinyt tällaista neronleimausta ennen kuin ohjaaja Tony Leondikselle lähetettiin viesti. Tämä viesti sisälsi emojin, mikä muutti koko Leondiksen maailman. Hän koki nimittäin ilmestyksen. Tässä olisi se elokuva, jonka tekemisen takia hänet lähetettiin maan päälle. Hänellä kävi onni, sillä vuonna 2015 Sony Pictures Animation halusi työstää hänen projektinsa, jolloin hän pääsisi viimein tuomaan nämä keltaiset henkilöt (ei Simpsonit) valkokankaille. Nyt The Emoji Movie on vihdoin ja viimein saamassa ensi-iltansa Suomessa (minkä se teki jo Yhdysvalloissa), jolloin meidänkin on mahdollista kokea tämä vuoden - ei vaan vuosisadan mestariteos! On suuri harmi, että kriitikot ympäri maailman ovat haukkuneet tätä elokuvaa. Sanoisin muuten, että mitä he mistään tietävät, kun haukkuivat Transformers: The Last Knightinkin (2017) lyttyyn, mutta kun huomasin, että myös tavalliset katsojat vihasivat teosta, ajattelin, että jossain on ehkä mentykin vikaan. Toiveeni olivat silti korkealla, sillä IMDb:n käyttäjäkeskiarvo 1,7 ja Rotten Tomatoesin 6% kuitenkin tarkoittivat, että edes joku on ymmärtänyt The Emoji Movien taiteellisuuden ja uskoin kuuluvani samaan porukkaan. Pelästyin huomatessani lehdistönäytöksen olevan suomeksi dubattu, sillä en halunnut mennä katsomaan teosta, jos en kuulisi erään hahmon äänenä legendaarista sir Patrick Stewartia. Olin kuitenkin suuresti huojentunut, kun Finnkino ilmoitti pitävänsä teoksesta ennakkonäytöksen englanniksi, jolloin pääsin katsomaan The Emoji Movien yhdessä tyttöystäväni kanssa ennakkoon.

Digitaalisessa maailmassa elävä päähenkilö on luotu vain yhteen asiaan koko elämänsä ajaksi, mutta kun hän ei kykenekään tekemään sitä asiaa, hän lähtee seikkailulle eri digimaailmoihin, löytääkseen oman tarkoituksensa. Valitettavasti hänen matkansa saattaa koitua näiden maailmojen tuhoksi. En sitten tiedä, selitinkö juuri The Emoji Movien vai Wreck-It Ralphin (2012) juonen...

Elokuvan päähenkilö on Gene (T. J. Miller). Hän on 😕-emoji. Valitettavasti hän ei pysty olemaan 😕, vaan häneltä löytyy paljon muitakin tunteita, mikä on täysin hyväksymätöntä hänen kotikaupungissaan, Tekstopoliksessa, jossa jokaisen tunne-emojin pitää pysyä yhdessä tunteessa. Siitä syystä Genen täytyy lähteä pois puhelinsovelluksestaan ja etsiä paikka, jossa hänet voisi korjata tavalliseksi 😕:ksi. Harmillisesti koko juttu tuntuu niin hölmöltä, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa Genen tarina, mutta häntä kuitenkin seuraa leffan läpi, vaikka hahmo paikoitellen ärsyttääkin.
     Genen mukaan lähtee ✋ (James Corden), jolla on myös ongelmia, joihin hän voisi ehkä löytää ratkaisun jostain toisesta sovelluksesta. Vaikkei Genen matka kiinnostakaan, on hän huomattavasti mielenkiintoisempi kuin , joka lähinnä vain ärsyttää. Läpi leffan hahmolle on kirjoitettu tyhmiä repliikkejä, jotka saavat katsojan ärsyyntymään, eikä asiaa helpota yhtään, miten rasittavasti Corden ääninäyttelee hahmoa. Ja minä vielä pidän James Cordenista! Mielestäni hänen "The Late Late Show with James Corden" -talkshow'nsa (2015-) on hauska, joten minua oikeasti harmittaa, miten kehnosti hän suoriutuu tässä.
     Gene ja ✋ tarvitsevat apua hakkerilta nimeltä Jailbreak (Anna Faris). Häneltäkin löytyy jotain, minkä hän haluaisi tavoittaa, mutta eipä hänenkään haaveensa saa katsojaa kovin suuresti kiinnostumaan. Jailbreak on kekseliäs hahmo, mutta silti aika mitäänsanomaton. Häneen on saatu luotua "yllätys", mutta siihen se jää. Ainakaan hän ei ole ärsyttävä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Genen vanhemmat Mel 😕 (Steven Wright) ja Mary 😕 (Jennifer Coolidge), alkuperäinen hittiemoji 😃 (Maya Rudolph), 💩 (sir Patrick Stewart, voi parkaa) ja puhelimen omistaja Alex (Jake T. Austin). Mukana on myös Sofia Vergaran ääninäyttelemä Flamenca. Hittiemoji 😃 on todella rasittava ollessaan kaiken aikaa todella iloinen ja hymyilevä, mutta 💩-emojille on saatu pari ihan hassua pas... eiku kakka-vitsiä. Genen vanhemmille on taas jostain syystä luotu jonkinlainen aviokriisi, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Se laitettiin mukaan varmaan siksi, kun huomattiin, ettei leffa ylittäisi muuten tuntia ja varttia. Aluksi on ihan huvittavaa, kun vanhemmat puhuvat vain todella 😕:sti, mutta jossain kohtaa se muuttuu tylsäksi ja sitten ärsyttäväksi. Ja jos vanhempien rakkaushuolet eivät jaksa innostaa, niin eipä jaksa myöskään sivujuoni, jossa Alex yrittää keksiä, miten pystyisi herättämään ihastuksensa huomion. No miten muutenkaan kuin lähettämällä hänelle emojeita, koska sanat ei oo enää cool.

Yllätys yllätys, The Emoji Movie ei ole hyvä elokuva. Juonessa minua ei erityisemmin haittaa se, että pohjatarina on varastettu Wreck-It Ralphista, vaan se miten laiskasti tämä varastaminen on tehty. Leffan toteutus on lähes kokonaan laiska, minkä ansiosta elokuva muuttuu jopa puuduttavaksi. Kun melkein mihinkään ei ole panostettu, ei katsojana jaksa kiinnostua teoksesta. Kun Gene ja ✋ lähtevät matkalleen, kulkee leffa nopealla temmolla paikasta toiseen ja mukaan on tungettu tarpeettomia kohtauksia, jotta pituutta saataisiin lisää. Onhan se ihan huvittavaa nähdä, kun hahmot seikkailevat eri puhelinsovelluksissa, kuten Facebookissa, Instagramissa ja Youtubessa, mutta jo Candy Crush Saga -pelissä tapahtuva kohtaus alkaa tuntua liialliselta mainostamiselta. Vielä pahempaa on Just Dance -pelissä tapahtuva tanssihetki, jonka on tarkoitus herättää Genessä ja Jailbreakissa tunteita toisiaan kohtaan, mutta joka on vain ylipitkä ja tylsä pätkä muiden joukossa. Olen varmaan tulossa vanhaksi, sillä en ollut koskaan ennen kuullutkaan mistään Just Dancesta ja minun täytyi leffan jälkeen katsoa internetistä, onko sellainen oikeasti olemassa... Siinä kohtaa, kun veneillään musiikkisovellus Spotifyn ääniaalloilla, alkaa tuotesijoittelu tuntua jo tukalalta katsojasta. Viimeistään Twitter-logon linnulla lentäminen saa katsojan harkitsemaan poistumista salista.

Leffaa tehdessä on selvästi katsottu muitakin animaatioita kuin Wreck-It Ralph. Mukaan on esimerkiksi yritetty ottaa viisauksia Inside Outista (2015), jossa esitettiin hienosti, etteivät tunteet ole yksinkertaisia asioita ja iloitessa voi joutua pyyhkimään kyyneleitä, kun taas surusta saattaa löytyä hymy. Tekijät eivät ole kuitenkaan osanneet varastaa siitäkään teokseensa kunnolla, jolloin The Emoji Movien tunneviisaudet jäävät todella laimeiksi ja hölmöiksi. Leffan käsikirjoituspuoli ei muutenkaan ole kunnossa. Kolme henkilöä kirjoittivat tämän filmin, mutta he eivät yhdessä saaneet sitä toimimaan. Luulisi, että edes joku heistä huomaisi tarinasta löytyvät outoudet, mutta ehkä yhtäkään heistä ei edes kiinnostanut. Esimerkiksi yhdessä kohtaa hahmojen pitää päästä paikasta A paikkaan B, mutta koska sovellusten (jotka ovat emojeihin verrattuna kerrostalon kokoisia kuutioita) välistä juokseminen veisi heidän sanojensa mukaan ikuisuuden, on heidän pakko löytää oikopolkuja. Mutta kun pitää päästä takaisin paikasta B paikkaan A, ei sovellusten välistä juokseminen viekään yhtään sen enempää aikaa kuin oikopolut. Oikopolkujen tarkoituksena on vain esitellä sovelluksia, jotta kaikki yhtiöt olisivat tyytyväisiä tuotesijoitteluun. Käsikirjoitus on erittäin laiska ja on huvittavaa, miten mukaan on pitänyt tunkea turhia asioita, kun taas juonen kannalta tärkeät kohdat ratkaistaan typerryttävän helposti. Ja loppupään aikana on outoa, jos ei mieti, tietävätkö käsikirjoittajat yhtään mitään puhelimen toiminnasta? Romanssikin oli tietty pakko vääntää mukaan, mutta se on hoidettu niin kehnosti, että vaikka sitä odottaa tapahtuvaksi, pääsee se silti yllättämään outoudellaan. Yksi hirveimmistä asioista on kuitenkin se, että leffan täytyy päättyä tanssinumeroon.

Ei The Emoji Movie kuitenkaan täysin surkea tekele ole ja siitä löytyy hyvät puolensa. Tai no, tuntuu pahalta sanoa "hyvät", joten korjataan että "muuhun leffaan verrattuna toimivat". Vaikka emojeiden elämä näytetäänkin todella tylsästi, on Tekstopoliksessa näkyvillä ihan kekseliäitäkin juttuja. Mielestäni parasta elokuvassa oli, että siinä huomioitiin tavallisetkin hymiöt (eli :), :D jne), jotka olivat emojeille ikivanhoja konkareita. On myös ihan hauskaa, että emojeilla on oma "Walk of Famensa", jossa kaikkein tärkeimpien emojeiden naamat on laitettu lattialla oleviin tähtiin. Hieman häpeän myöntää, mutta pari kakkavitsiä saivat minut hekottelemaan pienesti... Muuten leffa ei oikeastaan ole hauska. Jotkut vitsit ovat todella väkisin väännettyjä ja ne aiheuttavat vain myötähäpeää yleisössä ja saavat katsojan silmät harhailemaan valkokankaalta etsimään "exit"-kylttiä. Ehkä kaikkein hirvein vitsi kuullaan Dropboxissa, kun yksi hahmoista kysyy, miksi sen nimi on Dropbox ja seuraavaksi he putoavat laatikkoon ja hahmo huutaa: "Aa nyt ymmärsin!" Katsojana voi samaistua tilanteeseen, kun oma älykkyysosamäärä tuntuu putoavan emojien perään. Loppujen lopuksi parasta koko leffassa on kuitenkin se, etten inhonnut sitä. The Emoji Movie on huono, turha ja ties mitä, mutta se ei koskaan saanut minua vihaamaan sitä. Leffa on vain todella tyhjentävä, eikä sitä välttämättä edes muista enää parin kuukauden päästä. Jostain syystä minua jäi eniten harmittamaan, että kun mukana olivat kolme apinaemojia, joista yksi ei näe 🙈, yksi ei kuule 🙉 ja yksi ei puhu 🙊, niin miksei heidän ominaisuuksiaan hyödynnetty koskaan? He vain heiluivat ja ääntelivät kuin tyhmät apinat, jonka jälkeen he laittoivat kätensä tiettyihin asentoihin. Onhan se outoa, että kaikista vaihtoehdoista juuri tämän muuttaminen minulle tuli mieleen, mutta olisihan se voinut ehkä pienesti muuttaa katselukokemusta kivemmaksi. Hyvää kun tästä ei saa millään.

On hyvin vaikeaa sanoa, onko ohjaajakäsikirjoittaja Tony Leondis ylpeä työstään. Hän on aiemmin ohjannut vain mitäänsanomattoman Lilo & Stitch 2: Stitch Has a Glitchin (2005) ja Igorin (2008), josta moni ei ole varmaan koskaan kuullutkaan. Näillä taidoilla hän ei tule tekemään läpimurtoa vielä piiitkään aikaan. Leondis ei osaa pitää leffaa kasassa, eikä selvästi ymmärrä nuoria kunnolla, minkä huomaa useasti leffan aikana. On kuitenkin pakko myöntää, että animointi on pääasiassa toimivaa. Paikoitellen taustat ovat liian yksinkertaiset, mutta yksi Pariisissa tapahtuva kohtaus on visuaalisesti todella hienosti tehty. Hahmot ovat tietty todella simppelisti toteutetut, mutta se ei erityisemmin haittaa. Ääniefektit ovat myös hyvät, mutta Patrick Doylen säveltämää musiikkia ei edes huomaa leffan aikana. Elokuvasta jäävät lähinnä mieleen Wham! -duon klassikkokipale "Wake Me Up Before You Go-Go" ja VIIME vuonna suuresta suosiosta nauttinut Pikotaron "PPAP", eli ✏🍍🍎✏.

Yhteenveto: The Emoji Movie on meh, kuten sen päähenkilökin. Positiivisinta koko hommassa oli se, etten inhonnut sitä. Ei se silti ollut hyvä. Käsikirjoitus on todella laiska, eikä melkein mihinkään ole panostettu. Hahmot eivät ole kiinnostavia, heidän seikkailunsa eivät nappaa mukaansa, vitsit eivät ole hauskoja, eivätkä eri sovelluksissa nähtävät kohtaukset tunnu muulta kuin tuotesijoittelulta. Joitain ihan kekseliäitä juttuja on mukana, mutta niitäkään ei hyödynnetä lähes yhtään. Voi James Corden ja Patrick Stewart -parkoja, kun lähtivät tähän mukaan. Toivottavasti he ottavat tästä opikseen ja miettivät ensi kerralla kunnolla, mihin ryhtyvät. Animointijälki on kuitenkin pääasiassa hyvää, eli ei tässä kaikki ole huonoa! The Emoji Moviea on vaikea suositella kenellekään, sillä vaikka lapset varmasti innostuvat värikkäistä kuvista ja hassun näköisistä hahmoista, on mukana paljon asioita, mitä he eivät ymmärrä, eivätkä perheen pienimmät käytä monia sovelluksia, joita leffassa nähdään. Aikuisten taas on vaikea löytää tarpeeksi iloa ymmärtämistään asioista, jotta he voisivat mennä katsomaan tätä ilman muksuja. Ei kuitenkaan hätää, minulla on tähän ongelmaan ratkaisu: älkää menkö katsomaan The Emoji Movieta. Ei vain sen takia, että se on huono, vaan jotta se ei ikinä saisi jatkoa, eikä tällaisia leffoja tulisi enää. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt pätkä, jos kiinnostaa, minkä lisäksi ennen elokuvaa nähdään kehno Hotel Transylvania -lyhytleffa "Hauva". Kaikkea ne kyllä keksivätkin. Mitäköhän seuraavaksi... "The Fidget Spinner Movie"?


💩



Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Emoji Movie, 2017, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, LStar Capital