Klik! (Click - 2006) - elokuva-arvostelu

KLIK!

CLICK

Ohjaus: Frank Coraci

Näyttelijät: Adam Sandler, Christopher Walken, Kate Beckinsale, Henry Winkler, Julie Kavner, David Hasselhoff, Sean Astin, Jennifer Coolidge, Danielle Tatum McCann, Joseph Castanon, Lorraine Nicholson, Jonah Hill, Katie Cassidy, Jake Hoffman, Cameron Monaghan, Sally Insul, Nick Swardson, Jana Kramer, Rob Schneider, Terry Crews ja James Earl Jones

Genre: komedia, draama, scifi

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

Click, eli suomalaisittain Klik! on Adam Sandlerin tähdittämä scifi- ja draamaelementtejä sisältävä komediaelokuva. Steve Koren ja Mark O'Keefe keksivät idean leffaan William Bennettin antologiakirja The Book of Virtues: A Treasury of Great Moral Storiesin (1993) tarinasta The Magic Thread. He työstivät käsikirjoituksen ja saivat Sony Picturesin innostumaan siitä. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2005 ja lopulta Klik! sai maailmanensi-iltansa 14. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, mutta se oli taloudellinen menestys ja sai parhaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuuden. Itse näin Klikin jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Arkkitehti Michael Newman ei osaa tasapainotella elämässä perheensä ja työnsä välillä. Hänen maailmansa kuitenkin mullistuu, kun hän saa käsiinsä yleiskaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan niin televisiota kuin muutakin elämäänsä ympärillään.

Adam Sandler näyttelee Michael Newmania, arkkitehtiä ja perheenisää, joka on aikamoisen burnoutin partaalla. Hän yrittää olla mahdollisimman hyvä perheelleen, mutta samalla hän on todella lähellä kunnon läpimurtoa töissä, mikä ampaisisi hänet kohti tavoitteitaan ja niinpä hänestä onkin tullut pakkomielteinen hommistaan. Tämä puolestaan ajaa häntä kauemmas vaimostaan Donnasta (Kate Beckinsale) ja lapsistaan Benistä (Joseph Castanon) ja Samanthasta (Danielle Tatum McCann), vaikka miehen aikomus on nimenomaan tarjota heille parempi elämä. Sandler on roolissaan pääasiassa hyvä, vaikka häneltä löytyykin tuttuja, hiukan ärsyttäviä maneereita myös tässä. Beckinsale on kelpo Michaelin yhä vain turhautuneempana vaimona.

     Elokuvassa nähdään myös Henry Winkler ja Julie Kavner Michaelin vanhempina Tedinä ja Trudynä, Jennifer Coolidge Donnan parhaana ystävänä Janinena, David Hasselhoff Michaelin pomona John Ammerina, Sean Astin Ben-pojan uintiopettaja Billinä, sekä Christopher Walker Bed Bath & Beyondin varastossa työskentelevänä Mortyna, joka antaa Michaelille ihmeellisen kaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan elämäänsä. Lisäksi esimerkiksi Gotham-sarjan (2014-2019) "Jokerina" tunnettu Cameron Monaghan tekee yhden ensimmäisistä rooleistaan naapurin raivostuttavana Kevin-poikana. Sivunäyttelijät irrottelevat passelisti rooleissaan - erityisesti Coolidge ja Hasselhoff.

Klik! sisältää mielestäni Adam Sandlerin filmografian parhaan tarinaidean, eikä ihme että Sony Pictures tarttui tähän Steve Korenin ja Mark O'Keefen kertomukseen - saman duon kynästä syntyi pari vuotta aiemmin Jim Carreyn menestyskomedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003), jossa elämäänsä turhautunut mattimeikäläinen sai Jumalan voimat. Kukapa ei olisi joskus haaveillut olevansa paremmin hallinnassa omasta elämästään? Kukapa ei joskus toivoisi voivansa hypätä yli päivien tylsiä puolia? Kukapa ei joskus haluaisi pystyä kirjaimellisesti hiljentämään ihmistä, jonka juttuja ei jaksaisi kuunnella? Mitä jos olisi olemassa kaukosäädin, joka mahdollistaa kaiken tämän? Aivan mahtava idea - ainakin elokuvan tarinaksi.

On hupaisaa seurata, kun Michael ottaa kaukosäätimen käyttöönsä alun epäuskosta huolimatta ja alkaakin vähittelen käyttämään sitä yhä enemmän arjessa. Vähitellen komedia saa kuitenkin väistyä, kun mies huomaa hyppivänsä yli merkittäviä hetkiä elämästään. Pienten alakouluikäisten muksujen sijaan edessä onkin yhtäkkiä pari nuorta aikuista ja peiliin katsoessa rypyt ja harmaat hiukset ovat lisääntyneet. Siinä, missä Klikin ensimmäinen puolisko menee huumorin parissa, toinen puolisko on huomattavasti draamapainotteisempi ja mielestäni juuri tällä toisella puoliskolla elokuva pääsee kunnolla vauhtiin. Meno synkkenee yllättävänkin paljon ja loppusuoralla voi jopa huomata pyyhkivänsä kyyneliä poskiltaan. Ja sitä reaktiota eivät Sandlerin elokuvat yleensä aiheuta.

Klik! on mielestäni edelleen yksi Sandlerin parhaista elokuvista, etenkin kun katsoo, millaisia mätäpaiseita hän on tähdittänyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Siitä löytyy kuitenkin omat vikansa ja etenkin näin 20 vuotta myöhemmin katsottuna sen ensimmäiseltä puoliskolta löytyy useita vaivaannuttavan huonosti vanhentuneita vitsejä, joista Rob Schneider arabiprinssi Habeeboona on pahin. Nämä onneksi uupuvat toiselta puoliskolta ja mielestäni leffa paranee kaikin puolin edetessään.

Juan José Campanellan oli alun perin tarkoitus ohjata Klik!, mutta hän lopulta jätti projektin ja tilalle astui Frank Coraci, joka oli aiemmin tehnyt Sandlerin kanssa komediat The Wedding Singerin (1998) ja Juomahemmon (The Waterboy - 1998). Coraci näyttää kyntensä, siirtyessään sulavasti häröstä huumorista traagiseen draamaan, mitä tukee Korenin ja O'Keefen teksti. Käsikirjoitus sisältää mainioita teemoja siitä, että hetkessä on hyvä elää ja pitäisi osata arvostaa sitä mitä on jo, eikä aina vain tavoitella jotain mitä ei vielä ole. Klik! on myös teknisesti pääasiassa hyvin tehty. Se on oivallisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustus on pätevää. Tietokonetehosteita hyödynnetään kekseliäästi, kun Michael esimerkiksi pysäyttää tai pikakelaa maailmaa ympärillään. Äänimaailma on osaavasti työstetty Rupert Gregson-Williamsin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Click, 2006, Columbia Pictures, Revolution Studios, Happy Madison Productions, Original Film

Arvostelu: Arkajalat (The Goonies - 1985)

ARKAJALAT

THE GOONIES

Ohjaus: Richard Donner

Pääosissa: Sean Astin, Jeff Cohen, Corey Feldman, Ke Huy Quan, Josh Brolin, Kerri Green, Martha Plimpton, Anne Ramsey, Robert Davi, Joe Pantoliano, John Matuszak, Mary Ellen Trainor, Keith Walker, Lupe Ontiveros, Curt Hanson, Steve Antin ja Paul Tuerpe

Genre: seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

"Goonies never say die!"

The Goonies, eli suomalaisittain Arkajalat on Richard Donnerin ohjaama seikkailuelokuva. Steven Spielberg kynäili elokuvan tarinan, jonka pohjalta hän pestasi Riiviöt-elokuvan (Gremlins - 1984) kirjoittaneen Chris Columbusin työstämään käsikirjoituksen. Donner pestattiin ohjaajaksi, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1984 ja lopulta Arkajalat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta myös kriitikoilta. Vuosien varrella siitä on muodostunut klassikko seikkailuelokuvien keskuudessa ja elokuva on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä, minkä lisäksi sille on usean vuosikymmenen ajan yritetty tehdä jatkoa, mutta suunnitelmat ovat kariutuneet kerta toisensa perään. Itse katsoin Arkajalat vasta noin kymmenen vuotta sitten, mutten tuolloin pahemmin piitannut näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja katsoa sen uudestaan, sekä samalla arvostella sen.

Kun pienen Astoria-kaupungin rikkaat aikovat purkaa asuintalot uuden golf-kenttänsä tieltä, neljä nuorukaista päättävät etsiä kaupungin myyttinä pidetyn merirosvo Silmäpuoli-Willyn aarteen ja pelastaa sillä kotinsa.

Arkajalkojen keskiössä on itseään Arkajaloiksi kutsuva kaverinelikko. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä, mutta myöhemmin Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) parhaiten tuttu Sean Astin näyttelee Mikeytä, jonka perheen talo on purku-uhan alla, mikä johtaisi siihen, että Mikeyn perhe joutuisi muuttamaan pois Astoriasta, Mikeyn ystävien luota. Friday the 13th: The Final Chapterissa (1984) ja Riiviöissä näytellyt kasarin isoin lapsitähti Corey Feldman esittää Mouthia, joka on saanut nimensä moottoriturvastaan, jonka takia hän joutuu usein ongelmiin. Vuotta aiemmin Indiana Jones ja tuomion temppelissä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) nähty ja nykyään Oscar-voittaja Ke Huy Quan näyttelee Dataa, joka keksii jos jonkinlaisia vekkuleita keksintöjä. Näyttelijänuransa myöhemmin jättänyt ja lakipuolelle siirtynyt Jeff Cohen taas esittää Chunkia, joka oikeastaan määräytyy vain ylipainoisuutensa ja jatkuvan ruokahalunsa kautta. Yhdessä Mikey, Mouth, Data ja Chunk muodostavat mahtavan nelikon, joka kuitenkin kieltämättä käy toisinaan hermoille. Lapset ovat jatkuvasti äänessä, usein huutamassa toistensa päälle, mikä rasittaa silloin tällöin. Ensimmäisellä katselukerralla olin erityisen ärsyyntynyt tästä, mutta nyt kenties eri mielentilassa pidin nelikkoa riemastuttavana. Astin, Feldman, Quan ja Cohen tuntuvat todellisilta kaveruksilta ja sellaisilla on etenkin lapsena tapana puhua kaiken aikaa toistensa päälle. Kaverusten välinen dialogi tuntuukin usein loistavalta improvisaatiolta, eikä käsikirjoitetulta tekstiltä.

Seikkailuun päätyvät vahingossa myös Mikeyn isoveli Brand, jota näyttelee elokuvadebyyttinsä tekevä Josh Brolin, jonka näyttelijäura lähti kunnolla käyntiin vasta 2000-luvulla muun muassa Oscar-palkitun Menetetyn maan (No Country for Old Men - 2007) ja Marvelin Avengers-elokuvien Thanos-pahisroolin myötä, sekä Brandin ihastuksenkohde Andy (Kerri Green) ja tämän kaveri Stef (Martha Plimpton). Brolin on hupaisa isoveljenä, joka esittää kovaa äijää, mutta joka joutuu kerta toisensa perään nöyrtymään hieman. Green ja Plimpton ovat myös hyvät valinnat osiinsa.

     Aarrejahdissa on lisäksi pahamaineinen Fratellin rikollisperhe, johon kuuluvat vain pari vuotta Arkajalkojen ilmestymisen jälkeen menehtyneen Anne Ramseyn näyttelemä perheen häijy äiti ja tämän pojat, myöhemmin muun muassa James Bond -leffasta 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) tutun Robert Davin näyttelemä Jake, myöhemmin muun muassa The Matrixista (1999) tutun Joe Pantolianon näyttelemä Francis, sekä myöskin muutamaa vuotta leffan ilmestymisen jälkeen menehtyneen, amerikkalaista jalkapalloa pelanneen John Matuszakin esittämä epämuodostunut Sloth, joka taatusti tunkeutui yhden jos toisenkin lapsen painajaisiin. Fratellit ovat mainiot pahikset, jotka vaikeuttavat Arkajalkojen seikkailua entisestään. Roistot ovat tarpeeksi toheloita istuakseen koko perheen elokuvaan, mutta samalla myös tarpeeksi uhkaavia, jotta elokuvasta löytyy myös ehtaa jännitettä, kun he saavuttavat lapsia.

En tiedä, katsoinko Arkajalkoja kymmenisen vuotta sitten vain väärässä mielentilassa, vai mistä oli kyse, mutta pidin elokuvasta nyt uusintakatselulla huomattavasti enemmän. Kyseessä on aivan mahtava koko perheen aarrejahtielokuva, josta löytyy ehtaa seikkailun riemua. Se tuntuu kuin Indiana Jonesilta lapsille, eikä ihme, että tästä muodostuikin kasarin penskoille yksi ehdottomista suosikeista. Ensin Arkajalkoja leikittiin koulun pihalla ja kun jotkut näistä lapsista aikuisina päätyivät itse Hollywoodiin, on Arkajalkoja lainattu muun muassa Stephen Kingin kauhukirjaan perustuvaan Se-elokuvaan (It - 2017), sekä näkyvimmin Netflixin jättisuosiota nauttivaan Stranger Things -sarjaan (2016-), johon saatiin jopa Sean Astin mukaan kakkoskaudella. Voiko tästä edes moittia? Lapsena Arkajalkoja katsoessa halusi itse olla yksi tästä nelikosta, aikuisena taas haikailee paluuta omaan lapsuuteen, jolloin kavereiden kanssa seikkailut olivat parasta mitä tiesi.

Elokuva nappaa heti mukaansa, esitellessään ensin Fratellin perheen ja siirtyessään sitten itse Arkajalkoihin. Kun päänelikko on tehty tutuksi ja katsojalle on saatu selväksi, miksi äkillinen rahantarve on pakkojuttu, seikkailu pääsee käyntiin. Indiana Jones -elokuvien tapaan myös tämä seikkailu pitää sisällään vauhtia ja vaaratilanteita, säkenöiviä aarteita ja hurjia ansoja. Elokuva pitää niin tehokkaasti otteessaan ja viihdyttää niin mainiosti, että vajaan parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Seasta löytyy omat vikansa ja kuten jo kävi ilmi, lasten jatkuva metelöinti voi herkästi käydä hermoille. Vaikka elokuvan parissa saa nauraa makeasti ja itseäni hauskuutti erityisesti alun kohtaus, jossa Mouthin käännökset espanjaa puhuvalle taloudenhoitajalle (Lupe Ontiveros) koskevat aiheita, joita nykypäivän lastenleffoihin ei ikinä uskallettaisi laittaa, lihavaan Chunkiin kohdistuva jatkuva pilkka on pikemminkin vaivaannuttavaa.

Tuottajana toimivan Steven Spielbergin tarinaidean pohjalta Chris Columbus on kirjoittanut pääasiassa mahtavan käsikirjoituksen. Columbusinkin ura lähti käyntiin vasta hieman myöhemmin ja nykyään mies tunnetaan pääasiassa kahden ensimmäisen Yksin kotona -elokuvan (Home Alone - 1990-1992) ja kahden ensimmäisen Harry Potter -elokuvan (2001-2002) ohjaajana. Columbusin tekstin pohjalta Richard Donner rakentaa riemastuttavaa seikkailun tunnetta, josta löytyy niin lapsenmielisyyttä kuin hieman karmiviakin vivahteita. Donner olisi kuitenkin voinut jättää pois loppuhuipennuksen kiusallisen viittauksen kenties tunnetuimpaan elokuvaansa, Teräsmieheen (Superman - 1978). Arkajalat on teknisiltä ansioiltaan myös onnistunut ja kestänyt pääasiassa hyvin aikaa. Kuvaus on sujuvaa, samoin leikkaus. Puvustus on oivallista, samoin maskeeraukset ja lavasteet ovat suorastaan upeat. Tekijätiimi oli niin ylpeä valtavasta merirosvolaiva-lavasteestaan, että he halusivat piilotella sitä lapsinäyttelijöiltä ja saada elokuvaan taltioitua heidän aidon ensireaktionsa. Hyvä idea meni mönkään, kun paljastuksen tapahtuessa äimistynyt Josh Brolin huusi spontaanisti "fuck" ja pilasi otoksen. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, joskin mukana on pari varsin selvää kuvaa, joissa näyttelijät on jälkikäteen liitetty taustaa vasten. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Dave Grusinin säveltämät reippaat musiikit vain vahvistavat ilahduttavaa seikkailun tuntua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Goonies, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: The Do-Over (2016)

THE DO-OVER (2016)

Ohjaus: Steven Brill
Pääosissa: Adam Sandler, David Spade, Paula Patton, Kathryn Hahn, Renée Taylor, Nick Swardson, Sean Astin ja Luis Guzmán
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: Netflixin antama suositus: AIKUISET

Adam Sandler on niitä näyttelijöitä, joista joko pidetään tai joita vihataan. Itse olen sitä mieltä, ettei Sandlerilla paljoa lahjakkuutta ole, mutta hänen elokuvansa ovat silti oikein viihdyttäviä. Ne ovat aika samanlaisia, varsinkin kun Sandler itse on ollut päättämässä elokuvan asioista, mutta sillä ei ole niinkään väliä. Hänen elokuvansa ovat helppoa huttua, joita voi katsoa tyytyväisin mielin, vaikkei niistä mitään muistiin jäisikään. Sandlerilla on nyt neljän elokuvan sopimus Netflixin kanssa. Sopimuksen ensimmäinen elokuva, The Ridiculous 6 (2015), ilmestyi viime vuoden lopulla ja viime viikon perjantaina ilmestyi toinen: The Do-Over. Eilen oli vihdoin aika vilkaista Sandlerin uusin tuotos ja selvittää, onko se minkään arvoinen?

Huonoa elämää läpi käyvä Charlie McMillan törmää luokkakokouksessa vanhaan ystäväänsä, Max Kressleriin. Max ottaa Charlien mukaan veneelleen ja ennen kuin Charlie tajuaa, on Max lavastanut heidän kummankin kuoleman, jotta he voisivat aloittaa uudet elämät tyylillä. Heidän uudet varastetut henkilöllisyytensä kuitenkin alkavat aiheuttaa heille ongelmia juuri, kun hommat alkavat sujua.

Adam Sandler pääsee jälleen olemaan oma itsensä elokuvassa. Kohtalaisen suorituksen tekevä Sandler esittää Kressleriä, josta ei oikein ota selvää, millainen heppu on oikein kyseessä. Loppujen lopuksi Kressler on yllättävän hyvin mietitty, moniulotteinen hahmo.
     Charlie McMillania esittää David Spade. Spaden oma tuotanto ei ole minulle kovin tuttu, mutta samoilla linjoilla hän selkeästi menee kuin kaverinsa Sandler. Spade suoriutuu osastaan hyvin.
     Charlien varastaman henkilöllisyyden alkuperäisen omistajan leskivaimoa, Heather Fishmania näyttelee Paula Patton. Pattonin hahmo on hieman ennalta-arvattava ja loppua kohti hänen suorituksensa heikkenee.
     Elokuvassa nähdään myös Nick Swardson, Kathryn Hahn, Renée Taylor, The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tuttu Sean Astin, Luis Guzmán ja Adam Sandlerin vaimo, Jackie Sandler. Heidän esittämänsä hahmot ovat aika pienissä rooleissa ja ainoa mieleen jäävä on Renée Taylorin rouva Kressler -hahmo, joka saa pariin otteeseen nauramaan.

Jos ei ole nähnyt elokuvasta yhtäkään mainosta ja katsoo elokuvan tietäen vain, ketkä kaksi siinä on pääosassa, niin elokuvan juonikuvio jopa yllättää. Se ei ole omaperäinen tai millään lailla uusi idea, mutta tästä elokuvasta sitä en ainakaan itse odottanut. Alusta voisi päätellä, että Kressler yrittäisi elokuvan aikana parantaa McMillanin elämää viemällä tätä erikoisiin paikkoihin, joissa sitten tapahtuu jotain jännää. Kun käy ilmi, että Kressler on varastanut heille kahden kuolleen henkilön identiteetit, voi arvata, että he joutuvat vielä hankaluuksiin. Syitä hankaluuksille ei osaa arvata ja ihan lopun voi tajuta vasta, kun loppuratkaisu on jo lähellä. Onnistuneesti elokuva siis pitää mukana tarinassaan loppuun asti. Elokuva kulkee McMillanin kertojaäänen kanssa eteenpäin.

Sandlerin elokuvia ei yleisesti mielletä hauskoiksi. Joko ne ovat todella ärsyttäviä tai vitsit ovat jollain tapaa yhteiskunnallisesti väärin. Rasistivitsejä on paljon, kuten myös uskontoihin ja seksuaaliseen suuntautumiseen kohdistuvaa läppää. Se on sitten jokaisen oma asia, miten vakavasti vitsit ottaa näissä elokuvissa. Omasta mielestäni komedia on usein parhaimmillaan, kun se on siinä rajoilla, onko se enää hyvän maun mukaista. Elokuva voi helposti saada lisäpisteen, jos sillä on "munaa" heittää mukaan vitsejä, joista tekijät tietävät, että maailmalla tullaan ärsyyntymään. Tässä elokuvassa on muutama rasistinen vitsi, mutta enimmäkseen homovitsit päätyvät esille, etenkin lopussa. Kovin hauska elokuva ei ole, muttei se omasta mielestäni mene liiallisuuksiin. Muutamat vitsikohdista voi arvata ennen kuin ne tapahtuvat.

Teknisesti elokuvassa ei ole moitittavaa. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Äänisuunnittelu toimii ja veneen räjäytys on tyylikkään näköinen. Ammattilaisia tätä on selkeästi ollut tekemässä. Ongelmia onkin pääosin hieman hölmössä dialogissa ja näyttelijäntyössä. Elokuvan on ohjannut Steven Brill, joka on aiemmin ohjannut Adam Sandlerin elokuvat Little Nicky (2000) ja Mr. Deeds (2002).

Yhteenveto: The Do-Over on omalla tavalla positiivinen yllätys, muttei kovin ihmeellinen. Se ei ole puhdas komedia, eikä puhdas toimintaelokuva. Muutaman kerran ammutaan ja pari kertaa saa nauraa, mutta siihen se jääkin. Juoni yllättää, jos ei tiedä etukäteen, mistä on kyse. The Do-Over voi onnistua huijaamaan katsojia pariinkin otteeseen elokuvan aikana. Adam Sandlerin faneille (joita tiedän olevan olemassa) ja muille hänen elokuvistaan pitäville suosittelen tätä, mutta muuten kannattaa jättää väliin. Turha katsoa, jos ei kiinnosta. Kiroilua ja paljasta pintaa on paljon, joten perheen pienimmille ei tätä kannata näyttää. Tämä ei ole Sandlerin paras, mutta on se parempi kuin edellinen Sandler/Netflix -elokuva The Ridiculous 6. Jos teillä ei ole Netflixiä, mutta elokuva kiinnostaa, niin muistakaa, että Netflixin ensimmäinen kuukausi on ilmainen!

Kirjoittanut: Joonatan, 3.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Do-Over, 2016, Happy Madison Productions, Netflix